KUUDES LUKU.
Koska vuoristolaiset vakuuttivat, että Czorsztyniin vievällä tiellä ei tiedetty olevan muita ruotsalaisia joukkoja, jatkoi kuninkaan seurue matkaansa tuohon linnaan ja oli pian saapunut valtatielle, jossa kulku oli helpompaa. Matkalla vuoristolaiset laulelivat ja huusivat: »Kuningas tulee! Kuningas tulee!» ja matkueeseen yhtyi yhä uusia joukkoja, joilla oli aseina viikatteita, hankoja ja pyssyjä, niin että Jan Kasimirilla pian oli mukanaan huomattava sotajoukko, harjaantumaton tosin, mutta valmis seuraamaan häntä Krakovaan ja uhraamaan henkensä kuninkaansa puolesta.
Pian alkoi tulla joukkoon aateliakin. Stary Saczin luona yhtyi kuninkaan joukkoon puolalainen eversti Woynillowicz, joka juuri oli lyönyt huomattavan ruotsalaisen joukon.
Taivas kirkastui, eikä sen sineä peittänyt ainoakaan hattara. Vuoret levisivät komeina katsojien eteen ja koko luonto näytti hymyilevän kuninkaalle.
— Oi rakas isänmaa! — sanoi kuningas. — Voinkohan tuoda sinulle rauhan, ennenkuin luuni lasketaan poveesi!
Hän oli kukkulalla, josta oli laaja näköala, sillä sen juurella levisi lakeus. Kaukana laaksossa näkyi suuri ihmisjoukko.
— Herra marsalkan sotajoukot ovat tulossa! — huudahti Woynillowicz.
— Entä jos ne ovat ruotsalaisia? — sanoi kuningas.
— Ei, teidän majesteettinne! Ruotsalaiset eivät voi tulla etelästä,
Unkarista päin. Erotan jo husaarien liput.
Kuninkaan joukot päästivät riemuhuudon. Se kuului toiselle joukolle asti, sillä se lähti rientämään nopeammin ja alkoi näkyä yhä selvempänä.
— Jääkäämme tänne kukkulalle! Odotamme täällä herra marsalkkaa, — sanoi kuningas.
Joukko pysähtyi. Vastaan tulevat yhä lisäsivät vauhtiaan.
Väliin saapuva sotajoukko katosi tien käänteissä mäkien ja kukkulain taakse, mutta sitten se taas ilmestyi näkyviin muistuttaen käärmettä, jonka suomukset välkkyvät auringon paisteessa. Viimein se oli neljännesvirstan päässä kukkulasta ja hidastutti kulkuaan. Silmä saattoi jo täydellisesti erottaa joukot ja nauttia niistä. Ensimmäisenä kulki herra marsalkan oma husaarijoukko niin loistavissa puvuissa ja niin asestettuna, että kuka kuningas tahansa olisi voinut semmoista kadehtia. Näiden jäljessä oli sankkana metsänä viheriäisiä lippuja, joissa oli mustaa.
Kuninkaan sydän riemastui, kun hän näki tämän komean näyn. loppumattomat, erivärisiin pukuihin puetut joukot loistivat kuin sateenkaari ja lähestyivät soitellen ja huutaen niin kovasti, että olisi luullut lumen vuorten huipuilta putoavan noista huudoista. Sotajoukon jäljessä ajoi vaunuja ja rattaita, joissa tuli maallisia ja hengellisiä arvohenkilöitä.
Saapuvat joukot asettuivat riveihin tien kahden puolen, ja keskitiellä nähtiin lumivalkoisella hevosella itse kruunun marsalkka Jerzy Lubomirski. Hän kiiti kuin tuuli tuota kujaa pitkin ja hänen takanaan kaksi kullassa hohtavaa tallirenkiä. Saavuttuaan mäen alle hän astui alas hevosen selästä, heitti suitset tallirengille ja astui jalkaisin kukkulalle kuninkaan luo.
Hän otti hatun päästään ja pani sen sapelin kädensijaan sekä lähestyi paljain päin nojaten helmillä koristettuun marsalkan sauvaan. Hänen yllään oli puolalaisen soturin asu. Rintaa peitti kultainen panssari, jonka reunoilla oli jalokiviä ja joka oli niin kiiltävä, että näytti kuin hän olisi kantanut rinnallansa aurinkoa. Vasemmalta olalta riippui tummasta venetsialaisesta sametista tehty viitta. Kaulan kohdalla kannatti tätä viittaa nauha, jossa oli jalokivistä tehty solki. Koko viitta oli täynnä jalokiviä. Myös hatussa oli jalokiviä, ja nämä kalleudet kimmelsivät hänen ympärillään niin, että silmiä häikäisi.
Marsalkka oli mies parhaimmillaan ja ulkomuodoltaan komea. Pää oli ajeltu ja vain harmahtava hiustupsu jätetty päälaelle. Viikset, mustat kuin korpin siivet, reunustivat teräväkärkisinä suuta. Korkea otsa ja roomalainen nenä lisäsivät kasvojen kauneutta. Suuri arvokkuus, mutta samalla määrätön ylpeys ja turhamaisuus kuvastuivat noissa kasvoissa. Helppo oli huomata, että tuo ylimys tahtoi ainaisesti vetää puoleensa koko maan ja miksi ei koko Euroopankin katseet. Ja niin asia todella olikin. Missä vain Jerzy Lubomirski ei voinut olla ensimmäisellä sijalla, vaan oli pakotettu muitten kanssa jakamaan maineen ja ansion, siellä sai hänen kiihoitettu ylpeytensä hänet ponnistelemaan kaikkien esteitten poistamiseksi, olipa vaikka isänmaan pelastus kysymyksessä.
Hän oli onnellinen ja taitava sotapäällikkö, mutta siinäkin suhteessa oli moni tuntuvasti etevämpi häntä. Yleensä hänen kykynsä, vaikka se olikin tavallista suurempi, ei ollut hänen kunnianhimonsa ja vallanhimonsa veroinen. Tästä johtui hänen sielunsa ainainen levottomuus, tästä epäluuloisuus ja kateellisuus, jotka myöhemmin johtivat siihen, että hän oli valtakunnalle vielä turmiollisempi kuin peloittava Janusz Radziwill. Musta henki, joka asui Janusz-ruhtinaassa, oli samalla myös suuri henki, se ei väistynyt mitään eikä ketään. Janusz halusi kruunua ja kulki avoimesti sitä kohti yli isänmaan raunioitten. Lubomirski olisi ottanut vastaan kruunun, jos aatelisten kädet olisivat panneet sen hänen päähänsä, mutta hänen pieni henkensä ei uskaltanut avoimesti ja selvästi sitä tavoitella. Radziwill oli niitä miehiä, jotka vastoinkäymiset alentavat konnien tasolle, mutta jotka menestys kohottaa puolijumaliksi, Lubomirski oli suuri vehkeilijä, joka oli aina valmis oman loukatun ylpeytensä vuoksi turmelemaan kaiken isänmaan pelastamista tarkoittavan työn, mutta ei osannut rakentaa mitään sijaan, ei edes uskaltanut kohottaa itseään korkealle. Radziwill kuoli syyllisempänä, Lubomirski vahingollisempana.
Mutta nyt, kun marsalkka astui kullassa, sametissa ja kalleuksissaan kuningasta vastaan, oli hänen ylpeytensä täydelleen tyydytetty. Hänpä ensimmäisenä ylimyksistä otti vastaan kuninkaan omassa maassa, hän ensimmäisenä ikäänkuin otti kuninkaan suojelukseensa, hänen oli johdettava hänet huojuvalle valtaistuimelle, häneltä odotti kuningas ja valtakunta kaikkea, häneen olivat kaikkien katseet suunnatut. Ja kun tämä oli sopusoinnussa hänen itserakkautensa kanssa, vieläpä kehoitti häntä osoittamaan uskollisuutta ja palvelevaisuutta, niin hän todella oli valmis uhrauksiin, vieläpä menemään yli rajojenkin kunnioituksen ja uskollisuuden osoittamisessa. Niinpä hän tultuaan puoliväliin ylös kukkulaa, jolla kuningas seisoi, tempasi hattunsa miekan kahvasta ja alkoi kumarrellen heiluttaa sitä niin, että se lakaisi lunta.
Kuningas ratsasti hieman alemmaksi ja aikoi laskeutua hevosen selästä. Sen huomattuaan herra marsalkka riensi omin korkea-arvoisin käsin pitelemään jalustinta, sieppasi viittansa hartioiltaan ja englantilaisen hovimiehen esimerkin mukaan heitti sen kuninkaan jalkojen alle.
Kuningas liikutettuna syleili häntä kuin veljeä.
Vähään aikaan ei kumpikaan heistä voinut puhua, mutta tuon kauniin kohtauksen nähtyään kohotti sotajoukko, aateli ja rahvas riemuhuudon, tuhansia hattuja lenteli ilmaan, kaikki musketit pamahtivat, kauempaa säestivät tätä tykkien jyrähdykset ja kaiku kiiri kauas vuoristoon.
— Herra marsalkka! — sanoi kuningas. — Teille saamme olla kiitolliset kuningasvallan uudelleenrakentamisesta!
— Teidän majesteettinne! — vastasi Lubomirski. — Omaisuuteni, elämäni, vereni, kaiken lasken teidän majesteettinne jalkain juureen!
— Vivat! Vivat Joannes Casimirus rex! — kaikuivat huudot.
— Eläköön kuningas, isämme! — huusivat vuoristolaiset.
Kuninkaan seurue ympäröi marsalkan, mutta tämä ei väistynyt kuninkaan viereltä. Ensimmäiset tervehdykset vaihdettuaan kuningas uudelleen nousi ratsun selkään, mutta marsalkka rajattomassa kunnioituksessaan majesteettia kohtaan tarttui hänen hevosensa suitsiin ja astuen itse jalan johdatti kuninkaan läpi sotilasrivien huutojen kaikuessa kullattujen vaunujen luo, joiden eteen oli valjastettu kahdeksan hevosta. Kuningas istuutui vaunuihin paavin lähettilään kanssa.
Piispat ja ylhäiset virkamiehet sijoittuivat toisiin vaunuihin, ja niin lähdettiin hitaasti liikkeelle Lubomlia kohti. Herra marsalkka ratsasti kuninkaan vaunujen vieressä ylpeänä ja itseensä tyytyväisenä, aivan kuin hänet olisi julistettu isänmaan isäksi.
Molemmin puolin kulki tiheänä joukkona sotaväki laulaen suosittua sotamieslaulua, joka alkoi:
Ruotsalaista lyö, se on miekan työ! Iske häntä vain keihäälläsi ain!
Yleisen riemun ja innostuksen vallitessa ei kukaan osannut aavistaa, että myöhemmin samaa laulua, jossa vain ruotsalainen oli vaihdettu ranskalaiseen, lauloi sama Lubomirskin sotajoukko noustuaan kapinaan laillista kuningastaan vastaan.
Mutta nyt ei siitä vielä tiedetty. Lubomlissa paukkuivat tykit tervehdykseksi ja kirkonkellot soivat. Piha, jossa kuningas astui alas hevosen selästä, kuisti ja linnan portaat olivat verhotut punaisella veralla. Italiasta tuoduissa maljakoissa paloi itämaista suitsutusta. Suurin osa Lubomirskin aarteita, kulta- ja hopeakaluja, mattoja, taitavien flaamilaisten käsien kutomia gobeliineja, kuvapatsaita, kelloja, helmillä koristettuja pöytiä, oli jo aikaisemmin tuotu tänne turvaan ruotsalaisten ryöstöltä. Nyt oli tuo kaikki asetettu esille, niin että silmiä häikäisi ja koko talo oli kuin taikalinna. Herra marsalkka oli tahallaan asettanut näkyviin tämän loiston, jota ei sulttaaninkaan olisi tarvinnut hävetä, osoittaakseen kuninkaalle, että vaikka tämä palasi maanpaosta rahattomana ja ilman sotajoukkoa, niin hän kuitenkin oli mahtava hallitsija, kun hänellä oli noin mahtavia ja samalla uskollisia palvelijoita. Kuningas ymmärsi tämän viittauksen, hänen sydämensä täyttyi kiitollisuudella, ja hän syleili ja kiitti uudelleen marsalkkaa.
Pidoissa, jotka seurasivat levähdyksen jälkeen, istui kuningas korokkeella ja herra marsalkka palveli häntä. Toisessa huoneessa oli pöytä katettu pikkuaatelille, ja suuri varastohuone oli järjestetty rahvasta varten juhlakuntoon, sillä kaikkien tuli iloita kuninkaan saapumispäivänä.
Kaikissa pöydissä puhuttiin vain kuninkaan paluusta ja hänen matkallaan sattuneista kauheista seikkailuista, joissa Jumalan käsi oli suojellut kuningasta. Itse Jan Kasimir ryhtyi puhumaan taistelusta vuoren solassa ja ylistämään ritaria,-joka ensimmäisenä iski ruotsalaisiin.
— Kuinka on nyt hänen laitansa? — kysyi hän marsalkalta.
— Lääkäri ei poistu hänen luotaan, ja myös neidet ovat ottaneet hänet hoitoonsa eivätkä varmaankaan päästä henkeä eroamaan hänen ruumiistaan, joka on vielä nuori ja vahva!-vastasi marsalkka iloisesti.
— Jumalan kiitos! — huudahti kuningas. — Kuulin hänen suustaan jotakin, jota en sano teille, sillä minusta itsestäni tuntuu, että kuulin väärin tahi että hän houraili. Mutta jos se osoittautuu todeksi, niin te hämmästytte nähdessänne, että nekin, joita olemme pitäneet suurimpina vihamiehinämme, hetken tullen ovat valmiit vuodattamaan verta puolestamme.
— Teidän majesteettinne! — huudahti marsalkka. — Parannuksen aika on tullut, mutta tämän katon alla teidän majesteettinne on semmoisten miesten seurassa, jotka eivät koskaan edes ajatuksissaankaan ole rikkoneet teidän majesteettianne vastaan.
— Se on totta! — vastasi kuningas. — Ja te, herra marsalkka, olette ensimmäisiä niiden joukossa!
Pöydissä alkoi äänten sorina käydä voimakkaammaksi. Keskusteltiin valtiollisesta tilanteesta, keisarin avusta, jota tähän saakka oli turhaan odotettu, tataarilaisten apujoukoista ja ruotsalaisia vastaan alkavasta sodasta. Syntyi uusi riemu, kun herra marsalkka ilmoitti, että hänen vartavasten kaanin luo lähettämänsä lähettiläs on palannut tuoden tiedon, että neljäkymmentä tuhatta miestä on kaanilla valmiina, ja tuo joukko voi kasvaa sataan tuhanteen heti, kun kuningas saapuu Lembergiin ja tekee sopimuksen kaanin kanssa. Sama lähettiläs ilmoitti myös kasakkain palanneen tataarilaisten painostuksesta kuuliaisuuteen.
— Kaikkea olette niin ajatellut, herra marsalkka, — sanoi kuningas, — että me itsekään emme olisi sitä paremmin tehnyt!
Hän tarttui pikariin ja huudahti:
— Herra kruununmarsalkan, isäntämme ja ystävämme, malja!
— Ei suinkaan, teidän majesteettinne! — huudahti marsalkka. — Kenenkään maljaa ei täällä voida juoda ennen, kuin on juotu teidän kuninkaallisen majesteettinne malja!
Kaikki laskivat alas pikarinsa, jotka he jo olivat kohottaneet. Palvelijat riensivät täyttämään pikareita viinillä, jota ammennettiin kultaisilla kauhoilla hopeaisesta tynnyristä. Innostus kohosi, ja kaikki odottivat herra marsalkan maljan esitystä.
Hovimestari toi kaksi venetsialaisesta kristallista valmistettua pikaria, jotka olivat aivan harvinaisia mestariteoksia. Hieno ja taidokkaasti kiilloitettu kristalli säkenöi aivan kuin timantti. Pikarin jalka oli kultaa, ja siihen olivat italialaiset taiteilijat muodostelleet pieniä henkilökuvia, niin että syntyi kuvaus voittoisan päällikön ratsastuksesta Kapitoliumiin. Yli viisikymmentä henkilökuviota oli siinä, ja vaikka ne olivat niin pieniä kuin metsäpähkinä, oli ne muovailtu niin mestarillisesti, että saattoi erottaa jokaisen kuvatun kasvojen ilmeen ja ymmärtää hänen tunteensa, nähdä voittajain ylpeyden ja voitettujen murheen. Jalustan yhdisti itse pikariin kultainen, hiuksenhieno filigraani, joka oli muodostettu ihmeteltävällä taidolla lehdiksi ja kukiksi.
Hovimestari asetti toisen pikareista kuninkaan eteen, toisen marsalkalle, ja täytti ne viinillä. Kaikki nousivat seisomaan, ja marsalkka kohotti pikarinsa huutaen kaikin voimin:
— Vivat Joannes Casimirus rex!
— Vivat! Vivat! Vivat!
Samassa pamahtivat tykit, niin että linnan seinät tärisivät. Toisessa huoneessa oleva aateli saapui pikareineen onnittelemaan. Herra marsalkka tahtoi pitää puheen, mutta ei saanut siihen tilaisuutta, sillä hänen sanansa hukkuivat huutoon: »Vivat, vivat, vivat!»
Marsalkan valtasi niin suuri ilo ja innostus, että hurja tuli välähti hänen silmissään, ja tyhjennettyään yhdellä henkäyksellä pikarinsa hän huusi:
— Ego ultimus!…
Sitten hän löi tuolla satumaisen kallisarvoisella pikarilla päähänsä, niin että kristalli meni sirpaleiksi, jotka kilisten putoilivat lattialle, ja marsalkan kasvoista alkoi vuotaa verta.
Kaikki hämmästyivät, ja kuningas sanoi:
— Herra marsalkka, meidän ei ole sääli pikaria, vaan päätänne! Se on meille hyvin tarpeen!
— Mitä minä aarteista ja kalleuksista, — huudahti marsalkka, — kun minulla on kunnia vastaanottaa talossani teidän majesteettinne! Vivat Joannes Casimirus Rex!
Tarjoilija antoi hänelle toisen pikarin.
— Vivat! Vivat! Vivat! — kaikui yhtämittaa kaikkialla.
Särjettyjen lasien kilinä sekaantui huutoihin. Vain piispat eivät seuranneet marsalkan esimerkkiä.
Paavin lähettiläs, jolle koko tuo tapa särkeä lasi päätänsä vastaan oli tuntematon, kumartui vieressään istuvan Posenin piispan puoleen ja sanoi:
— Herra Jumala, minä hämmästyn… Rahastonne ovat tyhjät, ja tuon yhden ainoan pikarin hinnalla olisi voinut muodostaa kaksi kelpo rykmenttiä sotaväkeä!
— Niin on meillä aina! — vastasi päätään nyökyttäen piispa. — Kun innostutaan, niin ei ole määrää missään.
Mutta innostus yhä nousi. Aterian lopussa valaisi kirkas loimo linnan ikkunoita.
— Mitä tämä on? — kysyi kuningas.
— Teidän majesteettinne, pyydän katsomaan näytelmää! — sanoi marsalkka.
Ja hiukan horjahdellen hän vei kuninkaan ikkunan luo. Piha oli valoisa kuin päivällä. Kymmenet palavat tervatynnyrit heittivät kellertävää valoa pihan kivitykselle, josta lumi oli puhdistettu pois ja joka oli peitetty havuneulasilla. Siellä täällä paloi astioissa väkiviinaa, josta nousi sinisiä liekkejä.
Näytelmä alkoi. Ensin ritarit hakkasivat turkkilaisilta päitä, sitten ajettiin koirien kanssa karhua, sitten jättiläiskokoinen vuoristolainen heitteli ilmaan myllynkiveä ja otti sen taas ilmasta kiinni. Vasta keskiyön aikaan nämä huvit loppuivat.
Näin juhli herra kruununmarsalkka, vaikka ruotsalaiset vielä olivat maassa.