SEITSEMÄS LUKU.
Keskellä pitoja ja yhä uusien arvohenkilöitten, aatelisten ja ritarien saapumista hyvä kuningas ei kuitenkaan unhottanut uskollista palvelijaansa, joka vuorensolassa niin miehuullisesti oli asettanut rintansa alttiiksi ruotsalaisten miekoille. Lubomliin tulonsa jälkeisenä päivänä kuningas kävi katsomassa haavoittunutta Andrzejta ja tapasi hänet tajussaan ja iloisena, vaikka kalmankalpeana. Onnellinen sattuma oli tehnyt, että nuori mies ei ollut saanut mitään vaarallisia haavoja, vain verta oli hän menettänyt paljon.
Nähdessään kuninkaan Kmicic nousi vuoteessaan istumaan eikä kuninkaan kehoituksista huolimatta tahtonut käydä pitkälleen.
— Teidän majesteettinne! — sanoi hän. — Parin päivän kuluttua jo nousen hevosen selkään ja lähden teidän majesteettinne luvalla mukaanne, koska itse tunnen, että tämä ei ole mitään.
— Kyllä teidän kuitenkin on täytynyt saada aikamoisia naarmuja! — sanoi kuningas. — Onhan tuo ennenkuulumatonta, että hyökkää yksin niin monia vastaan.
— Semmoista on minulle sattunut ennenkin, ja mielipiteeni on, että pahimmissa tapauksissa on sapelissa ja omassa päättäväisyydessä paras turva… Oh, teidän majesteettinne, minun nahassani on niin paljon haavoja, että ne eivät mahtuisi härän vuotaan. Semmoinen on minun kohtaloni!
— Älkää syyttäkö kohtaloa, sillä nähtävästi on tapanne syöksyä aina suin päin sinne, missä voi saada haavoja ja menettää henkensä. Joko te kauankin olette noudattanut tuommoista tapaa? Missä olette ennen toiminut?
Kevyt puna nousi Kmicicin poskille.
— Teidän majesteettinne! Ahdistelin Chowańskia silloin, kun kaikki istuivat ristissä käsin. Minun päästäni määrättiin palkintokin.
— Kuulkaahan! — sanoi kuningas äkkiä. — Te sanoitte minulle kummallisen asian tuolla vuorensolassa, mutta luulin teidän hourailevan. Nyt sanotte taas ahdistelleenne Chowańskia. Kuka te olette? Ettekö todellakaan ole Babinicz? Tiedämme kyllä, kuka ahdisti Chowańskia.
Syntyi hetken kestävä äänettömyys. Sitten nuori ritari kohotti nääntyneet kasvonsa ja sanoi:
— Niin on, teidän majesteettinne! En houraillut, vaan puhuin totta…
Minä olen Andrzej Kmicic.
Hän sulki silmänsä ja tuli vielä kalpeammaksi, mutta kun kuningas oli vaiti, jatkoi hän:
— Minä olen tuo konna, jonka sekä Jumala että ihmiset ovat tuominneet murhista ja omavaltaisuudesta, minä palvelin Radziwillia ja yhdessä hänen kanssaan petin teidät, majesteetti, ja isänmaan, mutta nyt, kun miekkojen puhkomana ja hevosten tallomana en voi nousta vuoteesta, lyön rintaani ja sanon; »Mea culpa! Mea culpa!» ja turvaudun teidän isälliseen lempeyteenne. Antakaa minulle anteeksi, teidän majesteettinne, sillä itse olen jo kauan sitten kironnut tekoni ja palannut tuolta rikolliselta tieltäni!
Kyynelet alkoivat vuotaa nuoren soturin, silmistä, ja vapisevin käsinhän alkoi tavoitella kuninkaan kättä.
Jan Kasimir ei vetänyt kättään pois, mutta tuli synkän näköiseksi ja sanoi:
— Ken tässä maassa on hallitsijana, sen täytyy olla valmis loppumattomasti antamaan anteeksi, ja senvuoksi olemme valmiit unohtamaan teidänkin rikoksenne, etenkin kun olette uskollisesti palvellut meitä Jasna Górassa ja matkalla ja pannut henkenne alttiiksi.
— Siis antakaa anteeksi, teidän majesteettinne!.. Lopettakaa kärsimykseni!
— Yhtä vain emme voi unhottaa, nimittäin että olette tahrannut tämän kansan kunniaa nostamalla kätenne siihen saakka loukkaamattomana pidettyä majesteetin persoonaa vastaan, kun tarjouduitte ruhtinas Boguslawille ottamaan kiinni meidät ja elävänä tahi kuolleena antamaan ruotsalaisten käsiin!
Kmicic, vaikka hetkinen sitten oli itse sanonut, että ei voi nousta vuoteestaan, hyppäsi ylös, tempasi seinältä ristiinnaulitun kuvan ja posket hehkuvina sekä silmät säihkyvinä puhui kiivaasti hengittäen:
— Isäni ja äitini sielun autuuden kautta ja Kristuksen haavojen nimessä vannon, että se ei ole totta! Rangaiskoon Jumala minua kuolemalla ja ikuisella tulella, jos tuollaista syntiä koskaan olen ajatellut!… Teidän majesteettinne! Jos ette usko minua, niin repäisen auki nämä siteet ja annan vuotaa sen veren, minkä ruotsalaiset vielä ovat minuun jättäneet. En koskaan ole luvannut tehdä semmoista tekoa enkä mistään maailman aarteista olisi semmoiseen suostunut… Amen! Tämän ristin kautta amen, amen!
Hänen koko ruumiinsa värisi kiihtymyksestä ja kuumeesta
— Valehteliko siis ruhtinas? — kysyi kuningas hämmästyen. —
Minkätähden? Mitä varten?
— Niin, teidän majesteettinne, hän valehteli! Se oli hänen pirullinen kostonsa minulle siitä, mitä hänelle tein.
— Mitä te sitten; hänelle teitte?
— Sieppasin hänet keskeltä hänen hoviaan, keskeltä koko hänen sotajoukkoaan ja tahdoin hänet sidottuna paiskata teidän majesteettinne jalkoihin.
Kuningas pani kätensä otsalleen.
— Ihmeellistä! — sanoi hän. — Uskon teitä, mutta en ymmärrä. Kuinka? Palvelitte Januszta ja otitte kiinni Boguslawin, joka oli vähemmän syyllinen, ja tahdoitte tuoda hänet sidottuna luoksemme?
Kmicic aikoi vastata, mutta kuningas näki hänen kalpeutensa ja väsymyksensä ja sanoi:
— Levätkää ja kertokaa sitten myöhemmin kaikki alusta alkaen. Uskomme teitä. Tässä on kätemme!
Kmicic painoi kuninkaan käden huulilleen ja oli jonkin aikaa ääneti, sillä hän oli aivan voimaton, ja katsoi vain kuninkaan lempeihin kasvoihin. Viimein hän kokosi voimansa ja alkoi puhua:
— Kerron kaikki alusta. Kävin sotaa Chowańskia vastaan, mutta olin omillekin hankala. Osaksi minun oli pakko tehdä ihmisille pahaa ja ottaa, mitä tarvitsin, osaksi tein sitä mielivaltaisuudessani, toimintahalun ajamana… Tovereinani oli miehiä, jotka olivat hyvää sukua, mutta samanlaisia kuin minä… Siellä täällä löimme jonkun kuoliaaksi tahi teimme muita tihutöitä… Meistä alkoivat kiertää pahat huhut. Missä ei vihollinen vielä ollut vallassa, siellä meidät haastettiin oikeuden eteen. Emme siitä välittäneet. Tuomio toisensa jälkeen langetettiin, mutta en ollut niistä millänikään, vieläpä paholainen kuiskutteli korvaani, että minun pitäisi olla etevämpi kuin herra Laszcz, joka antoi sisustaa viittansa tuomioilla, mutta on kuitenkin suuressa kunniassa.
— Koska katui ja kuoli hurskaana, — huomautti kuningas.
Hiukan levättyään Kmicic jatkoi:
— Siihen aikaan eversti Billewicz — Billewiczit ovat huomattu suku Samogitiassa-siirtyi parempaan maailmaan ja jätti minulle perinnöksi kylänsä ja tyttärensä. Välitin vähät kylästä, sillä alituisissa taisteluissa olin saanut viholliselta paljon saalista. Minulla on sitä vieläkin Częstochowossa tallella niin paljon, että voisin ostaa vaikka kaksi kylää, eikä minun tarvitse keneltäkään pyytää leipää… Kuitenkin menin, kun asiani sitä muutenkin vaativat, talvehtimaan Laudan seudulle. Siellä tuo köyhä tyttö tuli sydämelleni niin rakkaaksi, että unhotin koko maailman. Hän oli niin puhdas ja rehellinen, että häpesin hänen edessään entisiä tekojani. Tyttö alkoi kehoittaa minua luopumaan entisestä elämäntavastani, korvaamaan tekemäni vääryydet ja aloittamaan kunnollisen elämän.
— Ja noudatitte hänen neuvoaan?
— Mitä vielä! Halua oli kyllä, Jumala nähköön… Mutta vanhat synnit vetivät puoleensa. Upitassa saivat sotamieheni jostakin syystä selkäänsä, ja minä sen johdosta poltin kaupungin poroksi…
— Herra Jumala! Sehän on kuolemanrangaistuksen alainen teko! — sanoi kuningas.
— Ei se vielä mitään, teidän majesteettinne! Sitten Laudan aateli tappoi toverini, jotka olivat kelpo sotureita, joskin väkivallan tekijöitä. En voinut olla kostamatta ja samana yönä hyökkäsin Butrymin aateliskylän kimppuun ja rankaisin tulella ja miekalla… Mutta minut voitettiin ja minun täytyi piillä. Tyttö ei tahtonut nähdäkään minua, mutta minun sydämeni oli häneen niin kiintynyt, että olin valmis vaikka lyömään pääni seinään. Koska en voinut elää ilman häntä, kokosin uuden joukon ja ryöstin hänet asevoimin valtaani.
— Oivallista! Niin tataarilainenkin kosii!
— Se oli rosvon teko, sen myönnän. Mutta Jumala lähetti minua rankaisemaan herra Wolodyjowskin, joka kokosi aatelismiehet, ryösti tytön käsistäni ja oli vähällä ottaa minulta hengen. Se olisikin ollut minulle sata kertaa parempi Silloin en olisi Radziwillin kanssa vahingoittanut teidän majesteettianne ja isänmaata. Mutta saatoinko tehdä toisin? Syntyi uusi oikeusjuttu, rikosasia, josta oli kuolemanrangaistus tiedossa. Olin ymmällä enkä tietänyt, mitä tekisin. Silloin äkkiä tuli avukseni Vilnon vojevoda.
— Puolustiko hän teitä?
— Hän antoi minulle kirjeellisesti samaisen Wolodyjowskin kautta tehtävän suoritettavaksi, ja siten jouduin hetmanin vallanalaiseksi, eikä minun tarvinnut enää pelätä tuomioita. Turvauduin senvuoksi vojevodaan kuin hukkuva pelastajaansa. Kokosin rykmentin koko Liettuan pahimpia huimapäitä. Parempaa rykmenttiä ei ollut koko armeijassa. Vein joukkoni Kiejdanyyn. Siellä Radziwill otti minut vastaan kuin oman pojan, muisti, että olimme sukua toisillemme, ja lupasi suojelustaan. Hänellä oli omat tuumansa. Hän tarvitsi rohkeita miehiä, jotka olisivat valmiit mihin tahansa, ja minä, hölmö, annoin itseni houkutella. Ennenkuin hänen aikeensa tulivat ilmi, vannotti hän minua ristin kautta, että en missään tapauksessa häntä hylkää. Luulin, että oli kysymyksessä sota ruotsalaisia tahi venäläisiä vastaan ja tein mielelläni valan. Tulivat sitten nuo kamalat kemut, joissa allekirjoitettiin Kiejdanyn sopimus. Petturuus oli ilmeinen. Muut päälliköt paiskasivat: miekkansa hetmanin jalkoihin, mutta minua pidätti valani niinkuin ketju koiraa enkä voinut hänestä luopua.
— Olivathan hekin kaikki vannoneet meille uskollisuutta, jotka sitten meistä luopuivat! — sanoi kuningas surullisesti.
— Vaikka minä en ollutkaan jättänyt hänen palvelustaan, en tahtonut kuitenkaan olla osallisena petoksessa. Jumala yksin tietää, miten kärsin. Kiemurtelin tuskissani niinkuin minua olisi tulella poltettu, sillä morsiamenikin, joka tuon ryöstöni jälkeen oli sopinut kanssani, nimitti minua nyt petturiksi ja katsoi minua inhoten. Mutta minä olin vannonut, olin vannonut, että en hylkää Radziwillia!… Oi, tuo tyttö, niin nainen kuin onkin, voittaa järkevyydessä monen miehen, eikä uskollisuudessa teidän majesteettianne kohtaan ole hänen veroistaan!
— Jumala häntä siunatkoon! — sanoi kuningas.
— Hän luuli saavansa tehdyksi minusta kansalaisen ja isänmaanystävän, mutta kun hän näki yrityksensä epäonnistuneen, alkoi hän minua vihata yhtä paljon kuin oli aikaisemmin rakastanut. Samaan aikaan Radziwill kutsui minut luokseen ja alkoi taivuttaa puolelleen. Niin selvästi kuin kaksi kertaa kaksi on neljä hän minulle todisti, että oli tehnyt oikein ja että se oli ainoa keino pelastaa isänmaa, joka jo oli joutumassa tuhon omaksi. En osaa esittääkään hänen suunnitelmiaan, niin suurenmoiset ne olivat ja niin paljon onnea ne lupasivat isänmaalle. Sata kertaa viisaamman kuin minut, yksinkertaisen sotamiehen, olisi tuo suuri valtiomies saanut vakuutetuksi. Silloin olin täydellisesti hänen puolellaan ja vakuutettu siitä, että kaikki ovat sokeat ja hän vain näkee totuuden, kaikki ovat syntisiä ja hän yksin vanhurskas. Olisin silloin ollut valmis menemään hänen puolestaan vaikka tuleen niinkuin nyt teidän majesteettinne puolesta, sillä en osaa rakastaa enkä vihata puolittain.
— Sen olen huomannut! — sanoi Jan Kasimir.
— Tein hänelle huomattavia palveluksia, — sanoi Kmicic, — ja saatanpa sanoa, että ilman minua tuo petos ei olisi voinut kantaa mitään myrkyllisiä hedelmiä, sillä hänen oma sotajoukkonsa olisi tehnyt hänestä lopun. Jo olivat kapinassa hänen rakuunansa, unkarilainen jalkaväki ja kevyt ratsuväki, ja jo olivat nämä käyneet hänen skotlantilaistensa kimppuun, kun minä tulin miehineni ja tyrehdytin koko kapinan. Ainoastaan Wolodyjowski pääsi karkaamaan vankeudesta ja vei yliluonnollisella rohkeudella miehensä Podlasieen ja yhtyi Sapiehaan. Pakolaisia kokoontui sinne melkoinen määrä, mutta miten paljon kelpo sotureita sitä ennen sai surmansa minun toimestani, sen tietää vain Jumala. Kerron kaikki totuudenmukaisesti niinkuin ripillä. Podlasiessa Wolodyjowski otti minut kiinni eikä aikonut säästää henkeäni. Pääsin kuitenkin erinäisistä syistä hänen käsistään ja palasin taas palvelemaan Radziwillia. Mutta katkeraa oli minun siellä olla, monet ruhtinaan teot saivat sydämeni kouristumaan, sillä hänessä ei ole uskoa eikä omaatuntoa, ja sanansa hän pitää samaan tapaan kuin Ruotsin kuningas. Aloin silloin sanoa hänelle mielipiteitäni päin silmiä. Hän suuttui minuun. Sitten hän lähetti minut viemään eräitä kirjeitä. Läksin mielelläni, sillä en jaksanut enää olla paikoillani. Pilwiszkissä kohtasin ruhtinas Boguslawin. Kunpa Jumala antaisi hänet käsiini, mihin kaikin voimin pyrin, niin kostaisin hänelle kaikesta.
— Kertokaa pian, miten asiat oli. Meille on kerrottu ruhtinas
Boguslawin vain pakosta seuranneen serkkuaan.
— Hänenkö? Hän on pahempi kuin Janusz! Ja kenen päässä syntyikään ensiksi petossuunnitelma? Eikö juuri hän viekoitellut hetmania viittailemalla tälle kruunusta? Ruhtinas Janusz edes teeskenteli toimivansa pro bono publico, mutta Boguslaw, pitäen minua oikein suurlurjuksena, avasi minulle koko sydämensä. Kamalaa on toistaa, mitä hän minulle puhui… »Teidän valtionne», puhui hän, »viepi piru, me taas emme pistä sormiamme väliin, vaan vielä työnnämme menemään, että saisimme mahdollisimman paljon etua. Liettuan täytyy jäädä meille, ja serkkuni Janusz-ruhtinaan jälkeen siirtyy suuriruhtinaan kruunu minulle, kun menen naimisiin hänen tyttärensä kanssa.»
Kuningas peitti käsin kasvonsa.
— Oi! — sanoi hän. — Radziwillit, Radziejowski, Opalinski… Täytyihän käydä niinkuin kävi!… Kruunu heidän piti saada vaikkapa repimällä, erilleen, minkä Jumala on yhdistänyt!
— Minäkin kauhistuin. Valelin vettä päähäni, että en menettäisi järkeäni. Mutta sydämeni muuttui yhdessä hetkessä aivan kuin salama olisi siihen käynyt… Kirosin omaa toimintaani. En tietänyt, mitä minun oli tehtävä. Boguslawiako vai itseäni iskisin tikarilla? En tahtonut enää palvella Radziwilleja, tahdoin kostaa. Äkkiä Jumala lähetti päähäni ajatuksen: menin muutaman miehen kanssa ruhtinas Boguslawin asunnolle, houkuttelin hänet kaupungin ulkopuolelle, vangitsin hänet ja tahdoin viedä liittoutuneille saadakseni hänen päänsä hinnasta palvella heitä ja teidän majesteettianne.
— Annan teille kaikki anteeksi! — huudahti kuningas. — Teidät petettiin, mutta hyvin te olette heille maksanut! Vain Kmicic saattoi ryhtyä tuommoiseen, ei kukaan muu! Annan teille sydämestäni kaikki anteeksi, mutta kertokaa pian, minä menehdyn uteliaisuudesta! Karkasiko hän?
— Ensimmäisessä pysähdyspaikassa hän tempasi pistolin vyöstäni ja ampui päin naamaa… Tämä arpi tässä!… Mieheni hän voitti yksinään ja livisti tiehensä. Hän on kuuluisa ritari, ei käy kieltäminen, mutta kyllä me vielä tapaamme, vaikka se olisi viimeinen hetkeni!
— Ja kostaakseen teille hän kirjoitti tuon kirjeen?
— Tietysti. Haavani arpeutui, mutta sielu oli sitä sairaampi… Wolodyjowskin ja liittoutuneitten luo en voinut mennä, sillä laudalaiset olisivat heti hakanneet minut kappaleiksi… Kuitenkin minä tietäen hetmanin aikovan hyökätä heidän kimppuunsa varoitin heitä ja kehoitin pysyttelemään yhdessä. Se oli minun ensimmäinen hyvä tekoni. Jumala heitä auttakoon ja rangaiskoon Radziwillia!
— Ehkäpä se jo on tapahtunut, ja jos ei, niin se varmasti tapahtuu, — sanoi kuningas — Entä mitä sitten teitte?
— Kun ymmärsin, että Kmiciciä ei kukaan ottaisi vastaan eikä uskoisi, otin nimekseni Babinicz ja matkattuani läpi valtakunnan saavuin Częstochowoon. Todistakoon priori Kordecki, minkä verran olen siellä ollut hyödyksi. Yöt päivät ajattelin vain sitä, miten korvaisin isänmaalle tekemäni vahingot, vuodattaisin vereni sen hyväksi ja poistaisin tahran nimestäni. Loput te, teidän majesteettinne, tiedätte. Ja jos isällinen sydämenne on siihen taipuva, jos uusi palvelukseni on ollut suurempi kuin rikokseni tahi edes niiden veroinen, niin ottakaa minut lempeästi vastaan, sillä kaikki ovat minut jättäneet eikä kukaan muu minua lohduta… Te, teidän majesteettinne, yksin näette murheeni ja kyyneleni! Minä olen konna, minä olen petturi ja valapatto, mutta minä rakastan tätä isänmaata ja teidän majesteettianne… ja Jumala näkee, että tahdon palvella teitä molempia!
Aridrzej alkoi nyyhkyttää, mutta kuningas suuteli hänen otsaansa ja lohdutti häntä:
— Olet minulle rakas kuin oma poika!… Mitä sinä puhuit? Olet rikkonut ymmärtämättömyydestä, mutta vähänkö on niitä, jotka ovat rikkoneet tietäen mitä tekivät? Sydämestäni annan sinulle anteeksi kaikki, sillä olet jo sovittanut rikoksesi. Rauhoitu! Moni olisi iloinen, jos hänellä olisi semmoiset ansiot kuin sinulla. Kautta Jumalan! Minä annan anteeksi ja isänmaa myös, vieläpä olemme sinulle velkaa! Lakkaa itkemästä!
— Jumala suokoon teidän majesteetillenne kaikkea hyvää tuon myötätunnon tähden! — sanoi Kmicic hymyillen läpi kyynelten. — Kunhan voimani palaavat, niin käyn taas ruotsalaisten kimppuun, joka ei vain ole ansio taivaassa, vaan parantaa maallistakin mainettani.
— Olkaa hyvässä toivossa älkääkä huolehtiko maineesta. Kun tulevat rauhallisemmat ajat, niin minä itse kuulutan ansionne, jotka jo nyt ovat suuret ja varmasti vielä lisääntyvät. Valtiopäivillä otamme ne puheeksi ja niin voinemme palauttaa kunnianne.
— Se ei kuitenkaan minua niin paljon huoleta kuin toinen asia, nimittäin morsiameni kohtalo. Oleńka on hänen nimensä, teidän majesteettinne! Oi, miten pitkään aikaan en ole nähnyt häntä! Miten paljon olenkaan kärsinyt erilläni hänestä ja hänen tähtensä! Vaikka olen toisinaan tahtonut reväistä hänet irti sydämestäni ja taistellut rakkauttani vastaan, niin en kuitenkaan ole voinut päästä siinä voitolle!
Jan Kasimir hymyili iloisesti ja hyväntahtoisesti:
— Mitä minä voin teille neuvoa tässä asiassa?
— Kuka minua neuvoisi, jos ei teidän majesteettinne! Tuo tyttö on innokas kuningasmielinen eikä ikinä anna minulle anteeksi toimintaani Kiejdanyssa, jos ei teidän majesteettinne itse todista puolestani, että olen muuttunut ja tullut teidän majesteettinne palvelukseen omasta tahdostani enkä pakosta tahi etuja tavoitellen.
— Jos siitä on kysymys, niin minä annan todistuksen, ja jos hän on niin kuningasmielinen kuin sanotte, niin todistuksen täytyy tepsiä. Kunhan vain tyttö olisi vapaa eikä häntä olisi kohdannut mikään onnettomuus, jommoinen sodan aikana helposti voi sattua…
— Enkelit häntä varjelevat!
— Sen hän ansaitseekin. Että nyt ette joutuisi tuomioistuinten kynsiin, on teidän meneteltävä näin: Nyt alkaa sotaväen värväys. Koska, kuten sanotte, olette syytteitten alainen, en voi antaa teille määräystä Kmicicin nimelle, vaan Babiniczin. Menette värväyshommiin, sillä sekin koituu isänmaan hyväksi, koska näytte olevan tulinen ja taidokas soturi… Sitten lähdette sotaan Kievin kastellaanin komennossa. Hänen joukossaan voi helpoimmin menettää päänsä, mutta helpoimmin myös saada tilaisuuden kunnostautua. Tarvittaessa voitte myös omin päin ahdistella ruotsalaisia, kuten ahdistitte Chowańskia. Kääntymyksenne ja hyvät työnne ovat alkaneet siitä hetkestä, jolloin otitte nimeksenne Babinicz. Käyttäkää edelleen sitä nimeä, niin tuomioistuimet jättävät teidät rauhaan. Mutta sitten kun loistatte aivan kuin aurinko ja koko Puola tuntee ansionne, silloin saakoot ihmiset tietää, kuka on tuo mainehikas ritari. Silloin joku ei ilkeä haastaa niin kuuluisaa miestä oikeuteen, toinen saattaa siihen mennessä kuolla, kolmannen voitte jollakin tavoin tyydyttää… Paljon voi asiakirjoja kadotakin, ja vakuutan uudelleen, että kuulutan ansioitanne ja esitän valtiopäivillä teille palkintoa, jonka mielestäni olette ansainnut.
— Teidän majesteettinne! En ole ansainnut noin suurta hyvyyttä!
— Paremmin kuin monet muut, jotka luulevat olevansa siihen ansiokkaat. No, no, älkää olko millännekään, rakas rojalisti, sillä luulenpa, että tuon rojalistitytönkin vielä tavoitatte ja, jos Jumala suo hankitte pian vielä lisää pieniä rojalisteja.
Kmicic heikkoudestaan huolimatta nousi vuoteesta ja lankesi kuninkaan jalkojen juureen.
— Hyvä Jumala, mitä te teette? — huudahti kuningas. — Veri rupeaa taas vuotamaan Kuka siellä?
Sisään syöksyi itse marsalkka, joka jo pitkän aikaa oli etsinyt kuningasta linnasta.
— Pyhä Yrjänä! Mitä näen? — huudahti hän tavatessaan kuninkaan omin käsin nostamassa Kmiciciä.
— Tämä on herra Babinicz, rakas soturini ja uskollinen palvelijani, joka pelasti henkeni, — sanoi kuningas. — Auttakaa, herra marsalkka, minua nostamaan hänet vuoteeseen!