KAHDEKSAS LUKU.
Lubomlista kuningas lähti Lembergiin mukanaan kruununmarsalkka ja joukko piispoja, ylhäisiä virkamiehiä ja senaattoreja. Ja niinkuin suuri joki verratessaan läpi maan vetää itseensä kaikki pienemmät vedet, niin kuninkaankin joukkoon alati tuli lisäväkeä. Paaneja ja asestettua aatelia ja sotamiehiä yhtyi siihen joko yksitellen tahi suurempina joukkoina, ja lisäksi suuret määrät aseellisia talonpoikia, jotka olivat erittäin kiihtyneitä ruotsalaisia vastaan.
Liike laajeni yleiseksi, ja sitä ryhdyttiin sotilaallisesti järjestämään. Julkaistiin ankaria universaaleja. Ritarikunnan marsalkka Konstantin Lubomirski ja kastellaani Jan Wielopolski kehoittivat Krakovan piirin aatelia kiireesti nousemaan sotaan. Ilmoitettiin, mihin oli saavuttava, ja poisjääviä uhkasi rangaistus. Kuninkaan universaali täydensi noita julistuksia ja sai hitaimmatkin liikkeelle.
Mutta rangaistusten uhka oli tarpeeton, sillä tavaton innostus oli vallannut kaikki kansankerrokset. Vanhat ja nuoret nousivat hevosen selkään. Naiset antoivat kalleutensa, ja jotkut lähtivät itsekin taisteluun.
Pajoissa mustalaiset vasaroivat yötä päivää takoen tavallisista työkaluista aseita. Kylät ja kaupungit tyhjenivät, sillä kaikki miehet lähtivät sotaan. Vuoristosta virtasi yhtä mittaa puolivillejä miehiä joukkoon. Kuninkaan sotavoima vahvistui joka hetki.
Häntä vastaan tulivat papit risteineen ja lippuineen ja juutalaisten seurakuntain esimiehet rabbiinien kera. Hänen retkensä oli kuin yhtämittaista voittokulkua. Kaikilta tahoilta saapui suotuisia sanomia.
Ei vain niissä, osissa maata, joita vihollinen ei ollut vallannut, tartuttu aseihin. Kaikkialla, kaukaisimmissakin seuduissa, nosti kauhea kostosota päätään. Kuta syvemmälle kansa aikaisemmin oli vajonnut, sitä korkeammalle se nyt nosti päätään valmiina verellään sovittamaan entisyytensä.
Yhä enemmän levisi huhu, että aateli ja sotajoukko olivat tehneet voimakkaan liiton. Sen etunenässä olivat: vanha suurhetmani Rewera Potocki ja hetmani Lanckoronski, Kievin kastellaani Stefan Czamiecki, Vitebskin vojevoda Sapieha ja liettualainen ruhtinas Michal Radziwill, mahtava herra, joka koetti poistaa sen häpeän, minkä ruhtinas Janusz oli suvulle tuottanut, sekä vojevoda Krzysztof Tyszkiewicz ja monet muut ylhäiset henkilöt.
Kirjeitä vaihdettiin joka päivä noiden herrain ja herra kruununmarsalkan kesken, sillä tämä ei tahtonut, että niin huomattava liitto tehtäisiin ilman häntä. Huhut varmistuivat yhä, ja vihdoin saajiin varma tieto, että hetmanit ja niiden mukana sotajoukko olivat luopuneet ruotsalaisista ja että kuninkaan ja isänmaan puolustukseksi oli syntynyt Tyszowiecin konfederatsioni.
Joulukuun 25 päivänä oli Vitebskin vojevoda Sapieha jo niin varma Tykocinin valtaamisesta, että hän itse lähti Tyszowieciin jättäen piirityksen johdon Oskierkan huoleksi. Lopullisen väkirynnäkön hän käski lykkäämään siihen asti, kunnes hän itse palaisi, mikä oli pian tapahtuva. Koottuaan ympärilleen huomattavimmat upseerinsa hän sanoi:
— Korviini on tullut huhuja, että upseerit aikovat linnoituksen antauduttua hakata sapeleillaan kuoliaaksi Vilnon vojevodan. Sen varalta, että linnoitus, niinkuin mahdollista on, antautuisi poissa ollessani, kiellän teitä ankarasti saattamasta ruhtinaan henkeä vaaraan. Olen tosin saanut sangen korkeassa asemassa olevilta henkilöiltä kirjeitä, joissa kehoitetaan olemaan säästämättä hänen henkeään. Mutta minä en tahdo noudattaa noita määräyksiä, mikä ei tapahdu säälistä, sillä semmoista ei petturi ansaitse, vaan siksi, että hänen henkensä ei ole minun vallassani ja aion antaa hänet valtiopäiväin tuomittavaksi, jotta jälkeen tulevaisilla olisi esimerkki siitä, että ei ylhäinen syntyperä eikä rikkaus voi auttaa petturia välttämään oikeata rangaistusta.
Tähän suuntaan Sapieha puhui vielä pitkälti, sillä niin kelpo mies kuin hän olikin, niin hänellä oli se heikkous, että luuli olevansa puhuja, ja hän nautti oman äänensä kaiusta.
— Siinä tapauksessa minun pitänee pistää oikea käteni kylmään veteen, — sanoi Zagloba, sillä kovin se kutiaa… Sanon vain sen, että jos Radziwill saisi minut kynsiinsä, niin ei hän odottaisi auringonlaskua minun kaulani katkaisemiseksi. Hän tietää varsin hyvin, kenen ansiota se on, että hänen sotajoukkonsa jätti hänet, ja kuka teki lopun hänen ja ruotsalaisten hyvistä väleistä. Siksipä en ymmärrä, miksi meidän olisi oltava armahtavaisempia häntä kohtaan kuin hän olisi minua kohtaan.
— Koska te ette ole ylipäällikkö, ja teidän senvuoksi on toteltava! — vastasi Sapieha arvokkaasti.
— Että minun on toteltava, se on totta, mutta hyvä olisi toisinaan myös kuulla Zaglobaa… Uskallan sanoa, että jos Radziwill olisi ottanut kuullakseen minua, kun kehoitin häntä puolustamaan isänmaata, niin hän ei nyt olisi Tykocinissa, vaan sotatanterella kaikkien liettualaisten joukkojen ylipäällikkönä.
— Onko sitten mielestänne komentosauva huonoissa käsissä?
— Semmoista ei minun sovi väittää, koska itse olen sen pannut noihin käsiin. Armollinen kuninkaamme Johannes Casimirus ei voi muuta kuin vahvistaa vaalini.
Vojevoda naurahti, sillä hän piti Zaglobasta ja tämän sutkauksista.
— Hyvä veli! — sanoi hän. — Te veitte Radziwillilta hänen voimansa, te teitte minusta hetmanin… ja kaikki on teidän ansiotanne. Sallikaa minun nyt rauhassa mennä Tyszowieciin, että Sapiehakin voisi jollakin tavoin palvella isänmaata!
Zagloba pani kädet puuskaan ja vaipui hetkeksi miettimään. Sitten hän loi silmäyksen vojevodaan, nyökäytti päätään ja sanoi arvokkaasti:
— Menkää rauhassa!
— Olen hyvin kiitollinen luvasta! — sanoi Sapieha nauraen.
Toisetkin upseerit alkoivat nauraa, mutta Sapieha ryhtyi todella tekemään lähtöä, sillä ajopelit olivat jo ikkunan edessä. Hän sanoi jäähyväiset jokaiselle ja antoi heille ohjeita, mitä heidän oli tehtävä hänen poissa ollessaan. Lähestyen Wolodyjowskia hän sanoi:
— Jos linnoitus antautuu, vastaatte te minulle ruhtinaan hengestä!
— Käskynne mukaan! Ei hiuskarvaakaan putoa hänen päästään! — vastasi pieni ritari.