Vedenpaisumus II

by Henryk Sienkiewicz

YHDEKSÄS LUKU.

Linnassa istui suuri petturi muutama päivä tämän jälkeen katsellen lumen peittämää maata ja kuunnellen tuulen vinkunaa.

Hänen elämänsä lamppu oli hiljalleen palamassa loppuun. Päivällä hän oli vielä ollut liikkeellä ja katsellut valleilta Sapiehan joukkojen telttoja ja puukojuja, mutta pari tuntia sen jälkeen hän oli sairastunut niin, että hänet oli pitänyt viedä sisälle.

Kiejdanyn ajoista, jolloin hän tavoitteli kruunua, hän oli tavattomasti muuttunut. Hänen hiuksensa olivat harmaantuneet, silmien ympärille oli ilmestynyt punertavia ryppyjä, kasvot olivat kuihtuneet ja elottomat.

Vaikka hänen elämänsä saattoi jo laskea tunneissa, niin hän sittenkin oli elänyt liian kauan, sillä hän oli menettänyt uskon itseensä ja onnentähteensä, oli nähnyt toiveittensa ja suunnitelmiensa raukenemisen ja oman lankeemuksensa, ja kun hän katsoi sitä kuilua, mihin hän oli syöksynyt, niin hän ei tahtonut uskoa itseään. Kaikki olivat hänet pettäneet: onni, laskelmat, liittolaiset. Hän, jolle ei riittänyt se, että oli Puolan mahtavin herra, Rooman valtakunnan ruhtinas, suurhetmani ja Vilnon vojevoda, hän, jolle koko Liettua oli liian pieni toimialaksi, istui nyt suljettuna pieneen linnaan, jossa, häntä odotti vain kuolema tahi vankeus. Ja hän katseli joka päivä ovelle peloissaan odotellen, kumpi näistä kahdesta kauheasta vieraasta saapuu ottamaan hänen sielunsa ja jo puoleksi lahonneen ruumiinsa.

Hänen maistaan ja alueistaan olisi jokin aika sitten voinut erottaa melkoisen laajan kuningaskunnan, mutta nyt hän ei ollut edes Tykocinin muurien isäntä.

Muutama kuukausi sitten hän oli kohdellut naapurimaiden kuninkaita kuin vertaisiaan, nyt sensijaan joku ruotsalainen kapteeni kuunteli kärsimättömänä ja yliolkaisesti hänen käskyjään ja teki oman päänsä mukaan.

Kun sotaväki hänet hylkäsi ja peloittavasta ylimyksestä oli tullut voimaton kerjäläinen, joka itse tarvitsi apua ja pelastusta, niin Kaarle Kustaa käänsi hänelle selkänsä. Mahtavan apumiehen hän olisi ollut valmis kohottamaan pilviin asti, avun anojan hän ylpeästi hylkäsi.

Niinkuin kerran rosvoa Kostka Napierskia piiritettiin Czorsztynissa, niin nyt häntä, Radziwillia, piiritettiin Tykocinin linnassa. Ja kuka piiritti? Sapieha, hänen pahin vihamiehensä!

Kun hänet saadaan käsiin, niin hänet viedään tuomittavaksi vielä pahempana kuin rosvo, nimittäin petturina.

Omaiset, ystävät ja liittolaiset olivat hänet hylänneet, viholliset anastivat hänen omaisuutensa ja aarteensa, ja tuo ylimys, joka aikoinaan ihmetytti ja häikäisi loistollaan Ranskan hovin ja otti vieraspidoissaan vastaan tuhansiin nousevan aatelisjoukon, hän, joka ylläpiti ja elätti kymmeniä tuhansia miehiä omaa sotajoukkoaan, oli nyt niin köyhä, että hänellä ei ollut millä vahvistaisi riutuvaa ruumistaan, olipa hän kuoleman lähestyessä suorastaan — nälissään!

Linnassa oli jo kauan vallinnut elintarpeiden puute. Ruotsalainen päällikkö pienensi ruoka-annokset vähimpään määrään, eikä ruhtinas tahtonut pyydellä häneltä lisää.

Jospa kuume, joka jäyti hänen voimiaan, edes olisi saattanut hänet tajuttomaksi. Mutta eipä! Hänen rintansa kohoili yhä raskaammin, hengitys muuttui korinaksi, turvonneet jalat ja kädet kylmenivät, mutta järki, huolimatta silloin tällöin esiintyvistä kauheista harhanäyistä, oli useimpina vuorokauden tunteina aivan selvä. Ruhtinas näki koko lankeemuksensa, koko häpeänsä ja alennuksensa, ja hänen kärsimyksensä olivat niin suuret, että ne kohosivat hänen rikostensa veroisiksi…

Omantunnon tuskat ahdistivat häntä niinkuin raivottaret Orestesta, eikä ollut maailmassa paikkaa, mihin hän olisi voinut niitä paeta. Ne kävivät hänen kimppuunsa öin ja päivin, ulkona ja sisällä. Ei ylpeyskään voinut niitä karkoittaa. Kuta syvemmälle hän vajosi, sitä pahemmin ne häntä ahdistivat. Kun viholliset hyökkäsivät isänmaan kimppuun kaikilta puolilta, kun sen onnetonta kohtaloa ja sen kärsimyksiä säälivät vieraat kansat, niin hän, Liettuan suurhetmani, sen sijaan että olisi syöksynyt sotaan, antanut viimeisen veripisaransa, hämmästyttänyt maailmaa kuin Leonidas tahi Themistokles, antanut viimeisen takkinsa niinkuin Sapieha, päinvastoin yhtyikin viholliseen ja nosti isänmaataan ja hallitsijaansa vastaan valapattoisen käden ja tahrasi itsensä läheisimpiensä verellä. Niin hän oli tehnyt, ja nyt hän oli päässyt ei vain häpeän, vaan elämänsäkin loppurajalle, ja tilinteon hetki oli lähellä, siellä toisella puolen… Mikä odottaa häntä siellä?

Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hän sitä ajatteli. Kun hän nosti kätensä isänmaata vastaan, niin hän tunsi itsensä siihen verrattuna suureksi, mutta nyt oli kaikki muuttunut. Nyt hän oli kutistunut vähäpätöiseksi, mutta tuhasta ja verestä noussut valtio tuntui suurelta ja kasvoi yhä suuremmaksi, salaperäisen uhkaavaksi, majesteetilliseksi ja peloittavaksi. Sen rinnalla hän tunsi itsensä tomuhiukkaseksi ruhtinaana, hetmanina ja Radziwillina. Hän ei voinut käsittää, mitä tämä oli. Jotkin oudot aallot kuohuivat hänen ympärillään, ja hän ymmärsi, että hän hukkuu. Mutta miksi hän ei ollut aikaisemmin nähnyt tuota uhkaavaa ja salaperäistä voimaa? Miksi hän, mieletön, oli mennyt sitä vastaan? Kun nämä ajatukset risteilivät hänen päässään, niin hän pelkäsi tuota äitiä, tuota valtakuntaa, sillä sen ennen niin lempeät piirteet olivat muuttuneet.

Hänen mielensä masentui ja pelko täytti sydämen. Ajoittain hänestä tuntui, että hänen ympärillään on kokonaan toinen maa, toiset ihmiset. Piiritettyjen muurien läpi tuli hänen kuuluviinsa kaikki, mitä tapahtui piiritetyssä valtakunnassa, ja ne olivat hämmästyttäviä asioita. Alkoi sota, jossa oli kysymys elämästä tai kuolemasta, ruotsalaisia ja pettureita vastaan, ja se sota oli sitä kauheampi, kun sitä ei kukaan ollut aavistanut. Valtio otti rankaisun käsiinsä. Se oli jumalallista vihaa majesteetin loukkaamisesta.

Kun läpi muurien tuli sanoma Częstochowon piirityksestä, — niin Radziwill, kalvinilainen, pelästyi, eikä pelko enää lähtenyt hänen sydämestään. Silloin hän ensikerran tunsi tuon salaperäisen aallon lähestymisen, joka oli nielevä ruotsalaiset ja hänet. Silloin hän alkoi tuntea, että ruotsalaisten hyökkäys ei ollut sotaretkeä, vaan pyhyyden loukkausta, josta oli tuleva rangaistus. Silloin ensikerran putosi verho hänen silmiensä edestä, ja hän näki isänmaan muuttuneet kasvot, jotka eivät enää olleet äidin, vaan rankaisevan kuningattaren kasvot.

Kaikki, jotka olivat pysyneet sille uskollisina ja palvelivat sitä sydämestään ja sielustaan, kohosivat ja kasvoivat, ne, jotka olivat sitä vastaan rikkoneet, painuivat alas.

— Ei kukaan saa ajatella, — puhui ruhtinas itsekseen, — itsensä eikä sukunsa kohottamista, vaan henki, voima ja rakkaus on uhrattava isänmaalle.

Hänelle se oli myöhäistä, sillä hänellä ei ollut mitään uhrattavaa, hänellä ei ollut tulevaisuutta, oli vain haudantakainen elämä, jota ajatellessaan hän vapisi.

Maallinen lankeemus, mielen masennus, pimeys, tyhjyys — siinä oli se, mitä hän oli saavuttanut, kun oli palvellut itseään.

Vielä lähtiessään Kiejdanysta sotaretkelle Podlasieen hän oli ollut toivehikas. Tosin oli Sapieha, häntä huonompi päällikkö, voittanut hänet taistelussa, viimeisetkin puolalaiset rykmentit olivat luopuneet hänestä, mutta häntä vahvisti ajatus, että minä päivänä tahansa saattoi tulla hänelle avuksi Boguslaw. Tuo nuori radziwillilainen kotka kiitää preussilaisten, luterilaisten joukkojen etunenässä, jotka eivät liettualaisten rykmenttien tavoin mene paavilaisten puolelle, ja sitten he yhdessä nujertavat Sapiehan, hajoittavat liittoutuneet ja asettuvat Liettuan ruumiille niinkuin kaksi jalopeuraa hirven ruumiille ja pelkällä karjunnallaan peloittavat pois ne, jotka tahtoisivat riistää heiltä saaliin.

Mutta aika kului, ja ruhtinaan sotavoimat sulivat yhä pienemmiksi
Vierasmaalaisetkin rykmentit siirtyivät uhkaavan Sapiehan puolelle.
Kului päiviä, viikkoja, kuukausia, mutta Boguslawia ei kuulunut.

Viimein alkoi Tykocinin piiritys.

Ruotsalaiset, joita oli jäänyt kourallinen ruhtinaan joukkoon, puolustautuivat sankarillisesti, sillä he tiesivät, että antautuminenkaan ei suojelisi heitä liettualaisten kostolta niiden julmuuksien jälkeen, joita he olivat harjoittaneet. Piirityksen alkaessa ruhtinas vielä toivoi, että hätätilassa hänen avukseen rientää itse Ruotsin kuningas tahi Koniecpolski, joka oli Kaarle Kustaan luona kuudentuhannen ratsumiehen kanssa. Mutta turhaan hän toivoi. Ei kukaan ajatellut häntä, ei kukaan tullut avuksi.

— Boguslaw! Boguslaw! — toisteli ruhtinas kävellen huoneissaan
Tykocinissa. — Jos et tahdo pelastaa serkkuasi, niin pelasta edes
Radziwill!

Viimein ruhtinas epätoivoissaan päätti ottaa askelen, jota ottamasta ylpeys häntä kauan esti: pyytää apua ruhtinas Michalilta Nieswiezistä.

Mutta Sapiehan miehet kaappasivat tämän kirjeen, ja Vitebskin vojevoda lähetti hänelle vastaukseksi viikkoa aikaisemmin ruhtinas Michalilta saamansa kirjeen.

Janusz luki siitä muun muassa seuraavaa:

»Jos teidän kuuluviinne on saapunut huhuja, että aion mennä avuksi sukulaiselleni Vilnon vojevodalle, niin pyydän teitä olemaan niitä uskomatta, sillä pidän yhtä vain niiden kanssa, jotka ovat isänmaalle ja kuninkaallemme uskollisia, enkä halua suojella pettureita oikealta ja ansaitulta rangaistukselta. Boguslaw kuulemma ei myöskään mene avuksi, vaaliruhtinas ajattelee vain itseään eikä tahdo hajoittaa voimiaan, ja quod attinet Koniecpolskia, niin hän toivoo ruhtinaan kuolemaa voidakseen kosia tämän leskeä.»

Tämä Sapiehalle osoitettu kirje vei onnettomalta ruhtinaalta viimeisenkin toivon. Hänelle ei jäänyt muuta tehtävää kuin odottaa kohtalonsa täyttymistä.

Piiritys lähestyi loppuaan.

Sapiehan lähdettyä matkalle seurasi muutamia rauhallisia päiviä, sen jälkeen kuin piirittäjäin yritys räjähdyttää linnoituksen portit oli epäonnistunut.

Joulukuun 31 päivä oli jo loppumassa. Ruhtinas makasi »nurkkakamarissa», joka oli linnan länsiosassa. Isossa uunissa paloi pihkaisia mäntyhalkoja, jotka heittivät kirkasta valoa valkeille, tyhjille seinille. Ruhtinas makasi selällään turkkilaisella sohvalla, joka oli siirretty keskelle huonetta, jotta uunin lämpö siihen ulottuisi. Lähellä uunia varjossa makasi matolla paashi, ruhtinaan luona istuivat nojatuoleissa torkkuen rouva Jakimowicz, joka aikaisemmin oli ollut palvelustyttöjen silmälläpitäjä Kiejdanyssa, toinen paashi, lääkäri, joka samalla oli ruhtinaan astrologi, ja Charlamp.

Viimeksimainittu oli pysynyt loppuun asti ruhtinaalle uskollisena. Raskasta oli hänen palveluksensa, sillä vanhan sotilaan sydän oli Tykocinin muurien ulkopuolella Sapiehan leirissä, mutta hän ei luopunut entisestä päälliköstään. Miesparka oli nälästä ja onnettomuuksista kuihtunut melkein luurangoksi. Kasvoista pisti esille vain nenä, joka nyt näytti entistä suuremmalta, ja viikset. Hän oli puettu täydellisiin ritarin varustuksiin. Hän oli juuri palannut muureilta, joille hän oli noussut katselemaan, mitä oli tekeillä, ja joilla hän joka päivä etsi kuolemaa. Nyt hän oli nukahtanut uupuneena, vaikka ruhtinas yski kovin ja tuuli ulvoi ulkona.

Äkkiä alkoivat lyhyet puistatukset värisyttää ruhtinaan kookasta ruumista, ja hän lakkasi yskimästä. Ympärillä-olijat heräsivät torkuksista ja alkoivat katsella ensin häntä ja sitten toisiaan. Mutta hän sanoi:

— On niinkuin jotakin olisi pudonnut rinnaltani. On helpompi olla…

Sitten hän käänsi hiukan päätään, alkoi katsella tarkasti ovelle ja sanoi viimein:

— Charlamp!

— Nöyrin palvelijanne!

— Mitä tekemistä Stachowiczilla on täällä? Charlamp paran koivet alkoivat tutista, sillä yhtä peloton kuin hän oli taistelussa, yhtä taikauskoinen hän oli. Hän katsahti nopeasti ympärilleen ja sanoi vapisevalla äänellä:

— Stachowicz ei ole täällä. Teidän ylhäisyytenne ammutti hänet
Kiejdanyssa.

Ruhtinas sulki silmänsä eikä vastannut mitään. Kuului vain tuulen valitteleva ja pitkä vinkuna.

— Tuossa tuulessa on ihmisen itkua, — sanoi ruhtinas taas avaten väsyneet silmänsä. — En minä kutsunut ruotsalaisia, vaan sen teki Radziejowski…

Kun ei kukaan vastannut, lisäsi hän vähän ajan kuluttua:

— Hän on paljon syyllisempi, paljon syyllisempi, paljon syyllisempi.

Ja hänen oli ikäänkuin helpompi olla muistaessaan, että joku on syyllisempi kuin hän.

Mutta sitten näytti taas raskaampia ajatuksia nousevan hänen mieleensä, sillä hänen kasvonsa synkistyivät ja hän toisteli:

— Jeesus! Jeesus! Jeesus!

Hänen henkeään alkoi taas ahdistaa, ja hän yski entistä kovemmin.

Silloin kuului ulkoa muskettien laukauksia, ensin harvempaan, sitten yhä tiheämpään, mutta ne hukkuivat osittain tuulen ulvontaan.

— Taistelevat! — sanoi ruhtinaan lääkäri.

— Niinkuin tavallisesti! — vastasi Charlamp. — Miehiä paleltaa lumimyrskyssä, ja ne tappelevat lämpimikseen.

— Charlamp! — sanoi ruhtinas. — Monesko päivä nyt on?

— Viimeinen päivä joulukuuta, teidän ylhäisyytenne!

— Jumala, armahda sieluani!… En elä uuteen vuoteen… Jo ammoin on minulle ennustettu, että joka viides vuosi kuolema seisoo luonani.

— Jumala on armollinen, teidän ylhäisyytenne!

— Jumala on Sapiehan puolella, — vastasi ruhtinas käheällä äänellä.

Äkkiä hän alkoi katsella ympärilleen ja sanoi:

— Hän henkii kylmää… En näe häntä, mutta tunnen, että hän on tässä.

— Kuka, teidän ylhäisyytenne?

— Kuolema!

Syntyi hiljaisuus, jossa vain kuului, kuinka rouva Jakimowicz kuiskaten rukoili.

— Sanokaa, — puhui ruhtinas katkonaisella äänellä, — uskotteko todellakin, että vain ne, jotka tunnustavat teidän uskoanne, tulevat autuaiksi?

— Vielä kuoleman hetkelläkin on tilaisuus katua, — vastasi Charlamp.

Paukauksia kuului nyt yhä tiheämmin. Tykkien pamahtelu sai ikkunaruudut tärisemään.

Ruhtinas kuunteli rauhallisesti, kohottautui sitten vuoteellaan, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa. Kohottuaan istumaan hän tarttui käsin päähänsä ja huudahti:

— Boguslaw! Boguslaw!

Charlamp juoksi kuin mieletön ulos huoneesta. Koko linna vapisi tykkien jyrähdyksistä.

Äkkiä kuului huutoa tuhansista suista ja kovaa ryskettä, joka sai hiilet uunissa hypähtelemään. Samassa Charlamp syöksyi sisälle.

— Sapiehalaiset ovat räjähdyttäneet portin! — huusi hän. — Ruotsalaiset ovat paenneet torniin!… Vihollinen on täällä!… Teidän ylhäisyytenne!

Sanat jähmettyivät hänen huulilleen. Radziwill istui sohvalla silmät ylös luotuina. Avoin suu haukkoi ilmaa, kädet hapuilivat sohvan reunaa, ja hän huusi tahi oikeammin korahteli:

— Se on Radziejowski… en minä… Pelastakaa!… Mitä tahdotte?
Ottakaa kruunu!… Se on Radziejowski… Pelastakaa, hyvät ihmiset!
Jeesus! Jeesus! Maria!

Ne olivat Radziwillin viimeiset sanat.

Hänet valtasi kamala puistatus, silmät pullistuivat, hän oikaisihe, kaatui selälleen ja jäi liikkumattomana makaamaan.

— Loppu tuli! — sanoi lääkäri.

— Mariaa huusi, kuulitteko, vaikka oli kalvinilainen! — lausui rouva
Jakimowicz.

— Lisätkää tulta uuniin! — sanoi Charlamp hölmistyneille paasheille.

Sitten hän astui ruumiin luo, sulki sen silmät, otti haarniskaltaan kullatun Jumalanäidin kuvan ja pani sen Radziwillin käsiin.

Tuli heijastui kultaisesta kuvasta vojevodan kasvoille ja teki ne harvinaisen rauhallisen näköisiksi.

Charlamp istuutui ruumiin luo ja nojaten kyynärpäät polviinsa peitti käsin kasvonsa. Äänettömyyden keskeytti vain muskettien pauke.

Äkkiä tapahtui jotakin kauheata. Välähti suuri valo, aivan kuin koko maailma olisi syttynyt palamaan, ja samalla kuului niin kova jyrähdys kuin olisi maa murtunut linnan, alta. Seinät huojuivat, katto halkeili, kaikki ikkunat putosivat lattialle. Ikkunain tyhjistä aukoista puhalsi tuuli sisälle ja alkoi vinkua huoneen nurkissa.

Kaikki huoneessa-olijat lankesivat kasvoilleen kauhistuksesta.

Ensimmäisenä nousi pystyyn Charlamp ja katsahti heti vojevodan ruumiiseen. Mutta ruumis lepäsi rauhallisena, vain kultainen kuva hänen kädessään oli hiukan liikahtanut.

Charlamp huokasi helpotuksesta. Hän oli luullut, että paholaisjoukko oli tullut noutamaan ruhtinaan ruumista.

— Sana tuli lihaksi! — sanoi hän. — Varmaankin ruotsalaiset räjähdyttivät ilmaan tornin ja itsensä.

Ulkoa ei kuulunut mitään ääniä. Nähtävästi Sapiehan miehet seisoivat ällistyneinä tahi pelkäsivät, että koko linna oli miinoitettu.

— Lisätkää tulta! — sanoi Charlamp taas pojille.

Ja taas valaisi kirkas, lepattava valo huoneen. Vallitsi kuolemanhiljaisuus, vain tuli räiskähteli, tuuli vonkui ja lunta satoi sisään ikkunoista.

Mutta sitten kuului sekavia ääniä, kannukset kilisivät ja kuului askelten töminää. Huoneen ovet lensivät selälleen ja sotilaita tuli sisälle.

Joukosta tuli esille pieni, rautavarustuksiin puettu ritari ja huudahti:

— Missä on Vilnon vojevoda?

— Tässä! — sanoi Charlamp osoittaen ruumista.

Wolodyjowski katsahti ja sanoi:

— Kuollut!

— Kuollut! — Kuollut! — levisi kuiske suusta suuhun. — Petturi ja kavaltaja on kuollut!

— Niin! — sanoi Charlamp synkästi. — Mutta jos häpäisette hänen ruumistaan, niin teette pahoin, sillä hän kutsui kuollessaan Pyhää neitsyttä, ja hänellä on hänen kuvansa käsissään!

Nämä sanat tekivät syvän vaikutuksen. Huudot vaikenivat. Sotamiehet lähestyivät sohvaa ja katselivat vainajaa. Ne, joilla oli lyhdyt, valaisivat hänen kasvojaan. Hän makasi suurena, ankarana, kasvoillaan hetmanin arvokkuus ja kuoleman kylmä ylevyys.

— Totta on! — sanoi Zagloba hiljaisella äänellä aivan kuin peläten herättävänsä ruhtinaan. — Pyhän neitsyen kuva hänen käsissään ja sen loiste heijastuu hänen kasvoihinsa.

Hän paljasti päänsä, ja toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Syntyi harras äänettömyys, jonka vihdoin Wolodyjowski katkaisi sanoen:

— Ah! Hän on jo Jumalan tuomioistuimen edessä, eikä ihmisillä ole enää tuomiovaltaa!

Sitten hän kääntyi Charlampin puoleen:

— Mutta sinä, onneton, miksi sinä hänen tähtensä hylkäsit isänmaan ja kuninkaan?

— Antakaa hänet tänne!… — kuului useita ääniä.

Charlamp nousi, veti sapelinsa tupesta ja paiskasi sen lattiaan.

— Tässä olen, hakatkaa minut kappaleiksi! — sanoi hän. — En jättänyt häntä yhdessä kanssanne, kun hän oli mahtava kuin kuningas, eikä minun sopinut jättää häntä sitten enää, kun häntä kohtasivat onnettomuudet eikä kukaan pysynyt hänelle uskollisena… En ole paljoa ansainnut tällä palveluksella, sillä kolmeen päivään en ole mitään syönyt ja tuskin jaksan seisoa jaloillani… Mutta minä olen vallassanne, hakatkaa minut kuoliaaksi! Sillä tunnustanpa senkin — (tässä Charlampin ääni alkoi väristä) — että rakastin häntä!

Hän alkoi horjua ja olisi kaatunut, mutta Zagloba levitti kätensä, otti hänet syleilyynsä ja huusi:

— Jumalan tähden! Antakaa hänelle syötävää ja juotavaa!

Se vaikutti toisiinkin. Charlamp talutettiin ulos huoneesta.
Sotilaatkin alkoivat poistua.

Paluumatkalla asuntoonsa Wolodyjowski sanoi Zagloballe:

— Neiti Billewicz ei ollut linnassa.

— Mistä sen tiedätte? — kysyi Zagloba.

— Kysyin noilta paasheilta. Boguslaw on ottanut hänet Taurogiin.

— Ohoo! — sanoi Zagloba. — Se on samaa kuin olisi susi pantu vuonan kaitsijaksi. Mutta eihän se kuulu teihin, teillehän on muuan toinen typykkä määrätty!