KYMMENES LUKU.
Lembergistä tuli kuninkaan sinne saavuttua todellinen valtakunnan pääkaupunki. Kuninkaan mukana saapui suurin osa maan piispoista ja kaikki ne senaattorit, jotka eivät olleet ruvenneet vihollisen palvelukseen. Lukuisasti aseellista aatelia saapui totellen kuninkaan kutsua. Sydämet laajenivat tuota yleistä nousua nähdessä, joka ei missään suhteessa ollut sen suurpuolalaisen liikkeen kaltainen, minkä tuloksena oli ollut niin heikko vastarinta viholliselle Ujscien luona. Päinvastoin tänne kerääntyi uljasta ja sotaista aatelia, joka lapsesta saakka oli tottunut hevosen selässä taistelemaan tataarilaisia vastaan, tottunut verenvuodatukseen ja tulipaloihin ja paremmin osasi käyttää sapelia kuin latinankieltä.
Kasakatkaan eivät uskaltaneet tehdä esteitä, vaan päinvastoin tataarilaisten pakotuksesta lähettivät lähettiläitä vakuuttamaan kuninkaalle uskollisuutta. Kuninkaan vihollisille peloittava tataarilaislähetystö saapui Subaghasi-beyn johdolla Lembergiin ja lupasi kaanin nimessä satatuhantisen joukon Puolan avuksi, josta neljäkymmentä tuhatta miestä saattoi heti lähteä Kamienecin luota taisteluun.
Tämän lisäksi saapui joka päivä ulkovaltojen lähettiläitä sekä sanansaattajia Suur-Puolan ja Liettuan sotajoukoista vakuuttamaan uskollisuutta ja valmiuttaan puolustamaan kuningasta ja isänmaata.
Kaduilla vilisi aamusta iltaan ihmisiä, aatelisten ratsujoukkoja ja säännöllistä sotaväkeä liikehti kaduilla, komentosanat kaikuivat, aseet kalisivat, hevoset hirnuivat, tykkien pyörät jyrisivät, ja uhkaavat, ruotsalaisia herjaavat laulut kajahtelivat.
Puolalaisten, venäläisten ja armenialaisten kirkkojen kellot soivat yhtämittaa kuuluttaen kaikille, että kuningas on Lembergissä ja että Lemberg on se pääkaupunki, joka, ikuiseksi kunniaksi itselleen, on ensimmäisenä ottanut vastaan maanpakolaisen kuninkaan.
Missä vain kuningas näyttäytyi, siellä lensivät hatut ilmaan ja »vivat!» raikui. Kunnioittavasti tervehdittiin myös piispoja, jotka vaunujensa ikkunoista siunasivat väkijoukkoja, samoin senaattoreja, jotka olivat olleet uskollisia kuninkaalle ja isänmaalle.
Kuningas puolestaan oli yötä päivää neuvotteluissa senaattorien kanssa. Hän otti vastaan ulkomaiden lähettiläitä, eri seutujen ja sotajoukkojen edustajia. Hän mietti keinoja, miten saisi tyhjään rahastoonsa varoja. Kaikin keinoin koetettiin saada nousemaan sotaan nekin seudut, jotka eivät vielä olleet sitä tehneet. Kuningas otti vastaan tiedon Tyszowiecin konfederatsionista, hyväksyi ja vahvisti sopimuksen ja otti sen johdon käsiinsä, Varhaisesta aamusta myöhäiseen yöhön hän työskenteli ajatellen enemmän valtakunnan etua kuin omaa terveyttään.
Mutta hänellä oli vielä paljon tehtävää. Hän päätti omassa ja valtiopäivien nimessä ryhtyä semmoisiin toimenpiteihin, joita ei mikään maallinen voima voisi vastustaa ja jotka tulevaisuudessa koituisivat valtion eduksi.
Tuli viimein niidenkin vuoro. Salaisuus lienee kulkeutunut senaattoreilta aateliston ja aatelistosta yleisön keskuuteen, sillä erään päivän aamuna puhuttiin, että jumalanpalveluksen aikana tapahtuu jotakin tärkeätä ja että kuningas tekee jonkin juhlallisen valan. Puhuttiin talonpoikien aseman parantamisesta ja liitosta taivaan kanssa. Jotkut vakuuttivat, että tapahtuu jotakin sellaista, mistä ei ole esimerkkejä historiassa.
Oli kylmä, kirkas päivä. Lumihiutaleita lenteli ilmassa kimmeltäen kipinäin kaltaisina. Lembergiläinen jalkaväki sinisissä puoliturkeissaan, joita kultakaluunat koristivat, ja puoli rykmenttiä unkarilaisia asettui pitkäksi riviksi tuomiokirkon eteen musketit jalalla. Heidän edessään astelivat upseerit edestakaisin ruokosauvat käsissä. Kahden rivin välitse virtasi monikarvainen joukko kirkkoon. Etumaisena kulki aateli ja ritaristo, näiden jäljessä kaupungin senaatti kultavitjat kaulassa ja kynttilät käsissä pormestarin johtamana, sitten tulivat kauppiaat, joiden joukossa oli paljon armenialaisia, viheriäiset lakit päässä ja avarat itämaiset viitat yllä. Kauppiaitten jälkeen seurasivat eri ammattikunnat lippuineen. Sitten tuli kansaa kaikenlaista. Pääsyä ei kielletty keneltäkään, kunnes kirkko oli täynnä kaikensäätyistä väkeä.
Lopuksi alkoi saapua vaunuja, mutta ne eivät pysähtyneet pääovelle, sillä kuninkaalla, piispoilla ja arvohenkilöillä oli oma ovensa lähempänä pääalttaria.
Kuningas ajoi paavin lähettilään kanssa, sitten tuli Gnesenin arkkipiispa ja piispa Czartoryski, sitten Krakovan piispa, Lembergin arkkipiispa, kruunun suurkansleri sekä joukko vojevodia ja kastellaaneja.
Jumalanpalveluksen toimitti paavin lähettiläs Widon, jonka puku oli purppurainen, valkoisella sekä helmillä ja kullalla koristettu.
Kuninkaalle oli varattu paikka pääalttarin ja penkkien välille.
Moniväristen ikkunain läpi tunkeutuivat sisälle auringon säteet ja yhtyivät alttarilla palavien kynttiläin liekkimereen, minkä jälkeen ne valaisivat varjossa istuvien senaattorien kasvoja, valkoisia partoja ja kultaan ja samettiin verhottuja vartaloita. Vanhukset olivat niin arvokkaan näköisiä, että olisi luullut näkevänsä edessään muinaisen Rooman senaatin. Kaikkien silmät olivat luodut alttariin, kaikki rukoilivat. Kynttiläin liekit loistivat ja heiluivat, suitsutusastiain savu kiemuroi ja välkähteli. Kuningas Jan Kasimir lankesi maahan ja nöyrtyi Jumalan majesteetin edessä. Viimein otti messun toimittaja öylättiastian ja kalkin ja lähestyi kuningasta. Tämä nousi kirkastunein kasvoin, papin ääni kaikui: »Ecce Agnus Dei!» ja kuningas nautti Herran ehtoollisen.
Sitten kuningas kohotti päänsä pystyyn, loi silmänsä taivaaseen ja nosti molemmat kätensä.
Kirkossa tuli äkkiä niin hiljaista, että ei kuulunut hengähdystäkään Kaikki arvasivat hetken tulleen ja kuninkaan aikovan vannoa valan. liikutetulla, mutta selvällä äänellä ryhtyi kuningas puhumaan:
»Pyhä Jumalan Äiti! Minä Jan Kasimir, joka Sinun poikasi, kuningasten kuninkaan ja minun hallitsijani, sekä Sinun armostasi olen kuningas, — astun Sinun pyhäin jalkaisi juureen ja lupaan ottaa Sinut suojelijakseni ja valtakuntani kuningattareksi. Puolan kuningaskunnan, Liettuan, Preussin, Masowian, Samogitian, Liivin ja Czernihovin suuriruhtinaskunnan, molempien valtakuntien sotajoukon ja koko kansan annan Sinun erikoiseen huostaasi ja varjelukseesi, Sinun apuasi ja laupeuttasi nyt vihollisen ahdistaessa ja kuningaskuntani ollessa hädässä nöyrästi anon…»
Kuningas lankesi polvilleen ja oli vähän aikaa vaiti. Kirkossa vallitsi edelleen kuolemanhiljaisuus. Sitten kuningas taas nousi ja jatkoi:
»Sinun suurista hyvistä töistäsi osallistuneena lupaan Sinulle itseni, ministerieni, senaattorieni, aatelin ja kansan nimessä levittää Poikasi Jeesuksen Kristuksen meidän Vapahtajamme kunniaa ja kiitosta kaikkiin Puolan kuningaskunnan ääriin. Vannon Sinulle, että kun Sinun Poikasi laupeuden tähden saan voiton ruotsalaisista, teen kaikkeni, että tämän tapahtuman vuosipäivää vietettäisiin valtakunnassani juhlallisesti ainaisiin aikoihin Jumalan ja Sinun, Pyhän Neitsyen, armon ja laupeuden muistoksi.»
Tässä hän keskeytti puheensa ja lankesi uudelleen polvilleen. Kirkossa syntyi kuisketta, mutta sen sai vaikenemaan kuninkaan ääni, joka nyt entistä enemmän vapisi liikutuksesta, mutta kaikui yhä kantavampana:
»Suuresti murehtien sydämessäni näen köyhän maataviljelevän väestön ahdinkotilan ja kuulen sen huokaukset, kun Jumalan oikeamielinen rangaistus kuningaskunnassani seitsemän vuoden ajan on meitä kaikkia monenlaisten vaivojen muodossa kohdannut. Vannon rauhan palattua tekeväni yhdessä valtakunnan säätyjen kanssa voitavani, että tähän saakka vaivattu yhteinen kansa vapautuisi kaikesta ankarasta kohtelusta. Sinä, laupias Äiti ja taivaallinen kuningattareni, joka olet innoittanut minut tekemään tämän valani, auta minua armosi ja Poikasi laupeuden takia täyttämään tämä lupaukseni!»
Nämä kuninkaalliset sanat kuuli hengellinen sääty, senaattorit, aateli ja yhteinen kansa. Temppelin täytti itkun ääni, joka ensin kohosi talonpoikien rinnasta ja sitten tuli yleiseksi. Kaikki kohottivat kätensä taivasta kohti, ja itkunsekaiset äänet toistelivat: »Amen! Amen! Amen!» merkiksi, että kukin omasta kohdastaan yhtyi kuninkaan tunteisiin ja valaan. Innostus täytti sydämet ja lähensi ne tällä hetkellä toisiinsa rakkaudessa Puolaan ja sen taivaalliseen suojelijattareen. Riemastus loisti kaikkien kasvoista, eikä koko kirkossa ollut ketään, joka ei olisi ollut varma siitä, että Jumala antaa heille voiton ruotsalaisista.
Kuningas palasi jumalanpalveluksesta muskettien ja tykkien paukkuessa ja voimakkaiden »eläköön!» ja »victoria!» huutojen kaikuessa.