YHDESTOISTA LUKU.
Näitten juhlien jälkeen alkoi Lembergiin lennellä kaikenlaisia sanomia aivan kuin linnun siivin. Tuli vanhempia ja tuoreita tietoja, enemmän tahi vähemmän mielikuvituksellisia, mutta kaikki ne kohottivat mielialaa. Tyszowiecin konfederatsioni levisi kuin tulipalo. Jokainen yhtyi siihen, olipa hän aatelinen tahi rahvaan mies. Kaupungit hankkivat ajopelejä, ampuma-aseita ja jalkaväkeä, juutalaiset antoivat rahaa. Ei kukaan uskaltanut olla noudattamatta universaalia, uneliaimmatkin nousivat ratsun selkään. Wittenberg julkaisi ankaran manifestin, jossa uhattiin tulella ja miekalla rangaista jokaista, ken yhtyisi liittoutuneihin. Mutta sen vaikutus oli sama kuin jos olisi yrittänyt sammuttaa tulta kaatamalla siihen ruutia. Tätä manifestia levitettiin, luultavasti kuninkaan tieten ja innostuksen lietsomiseksi ruotsalaisia vastaan, suuressa määrin Lembergissä. Ei ole soveliasta mainita, mitä väestö teki näille papereille, joita nähtiin paljon myös lentelevän huonossa kunnossa tuulen mukana pitkin katuja.
Wittenberg huomattuaan uhkauksensa turhiksi jätti ylipäällikkyyden Krakovassa toimeliaalle Wirtzille ja kiiruhti Elbingiin, missä Ruotsin kuningas oleskeli kuningattaren kanssa pitoja pitäen ja iloiten voitoistaan.
Lembergiinkin oli tullut tieto Tykocinin valloituksesta ja synnyttänyt riemua. Omituista kyllä oli asiasta alettu puhua jo ennenkuin mikään sanansaattaja oli saapunut siitä ilmoittamaan. Ei vain tiedetty, oliko Vilnon vojevoda kuollut vai joutunut vangiksi, mutta kerrottiin, että Sapieha vahvan joukon etunenässä oli siirtynyt Podlasiesta Lublinin vojevodakuntaan yhtyäkseen hetmaneihin, että hän matkan varrella on kaikkialla voittanut ruotsalaiset ja että hänen joukkonsa yhä kasvoi.
Lopulta saapui hänen itsensä lähettämiä lähettiläitä eikä sen vähempää kuin kokonainen ratsuväkirykmentti, jonka hän lähetti kuninkaan käytettäväksi, millä hän tahtoi osoittaa kunnioitustaan kuninkaalle, turvata hänet mahdollisilta vaaroilta ja kenties myös kohottaa omaa arvoaan.
Tätä rykmenttiä johti nuori eversti Wolodyjowski, jonka kuningas hyvin tunsi. Jan Kasimir kutsutti hänet heti luokseen ja syleili häntä sanoen:
— Tervetuloa, mainehikas soturi! Paljon on siitä aikaa kulunut, kun viimeksi tapasimme toisemme. Luullaksemme näimme teidät viimeksi Beresteczkon luona verissänne.
Michal polvistui ja vastasi:
— Ja myöhemmin Varsovassa, teidän majesteettinne! Olin linnassa nykyisen Kievin kastellaanin kanssa.
— Ja palvelette yhä armeijassa? Eikö ole tehnyt mieli viettämään rauhallista kotielämää?
— Valtakunta tarvitsi miehiä, ja näissä melskeissä olen menettänyt omaisuuteni. Minulla ei ole mihin pääni kallistaisin, mutta en minä siitä ole millänikään, sillä sotilaan ensimmäinen velvollisuus on palvella kuningasta ja isänmaata.
— Suokoon Jumala, että olisi enemmän teidän kaltaisianne! Ei silloin vihollinen täällä isännöisi. Ehkäpä tulee vielä aika, jolloin työnne palkitaan. Mutta nyt kertokaa, mitä olette tehneet Vilnon vojevodalle!
— Vilnon vojevoda on Jumalan tuomioistuimen edessä. Hän kuoli samaan aikaan kuin me teimme viimeisen väkirynnäkkömme.
— Kertokaa siitä!
— Tässä on Vitebskin vojevodan kertomus, — sanoi Michal.
Kuningas otti kirjeen ja alkoi lukea, mutta keskeytti lukemisensa kohta alussa lausuen:
— Herra Sapieha erehtyy kirjoittaessaan, että Liettuan suurhetmanin virka vacat. Ei se vacat, sillä annan sen hänelle.
— Ei ole siihen ansiokkaampaa kuin hän! — vastasi Michal. — Koko sotajoukko on teidän majesteetillenne ikuisesti kiitollinen tästä nimityksestä!
Kuningas naurahti kuultuaan tämän koruttoman tunnustuksen ja jatkoi lukemistaan. Vähän ajan kuluttua hän huokasi.
— Radziwill olisi voinut olla kaunein helmi tässä mainehikkaassa kruunussa, jos ei ylpeys ja harhaoppi olisi häntä sokaissut. Nyt on jo hänen kohtalonsa täyttynyt. Tutkimattomat ovat Herran tiet!… Radziwill ja Opalinski… ja aivan samaan aikaan… Älä tuomitse heitä, Herra, heidän syntiensä, vaan laupeutesi mukaan!
Hetken kestäneen vaitiolon jälkeen kuningas taas jatkoi lukemista.
— Olemme kiitollinen herra vojevodalle, — sanoi hän päästyään loppuun, — että hän lähettää käytettäväksemme kokonaisen rykmentin ja teidät, parhaan soturinsa, kuten hän kirjoittaa. Mutta minä olen täällä turvassa, ja soturit, varsinkin tällaiset, tarvitaan sotatoimissa. Levätkää hiukan, ja sen jälkeen lähetän teidät avuksi herra Czarnieckille, jota vastaan varmaankin pahin myrsky suuntautuu.
— Olemme kylliksi levänneet Tykocinin edustalla, teidän majesteettinne!-sanoi innokkaasti nuori soturi. — Kun hevoset ovat hiukan levänneet, niin voisimme lähteä vaikka tänään, sillä herra Czarnieckin johdolla on hauska toimia. On suuri onni saada katsella teidän majesteettinne kasvoja, mutta tärkeätä on myös rientää ruotsalaisia vastaan.
Puna nousi kuninkaan poskille. Isällinen hyvyys kuvastui hänen kasvoillaan, ja hän lausui tyytyväisenä katsellen pientä ritaria:
— Tekö ensimmäisenä paiskasitte sauvanne ruhtinasvainajan jalkoihin?
— En ensimmäisenä, teidän majesteettinne, mutta ensimmäisen kerran silloin, ja suokoon Jumala että se myös oli viimeinen kerta, rikoin sotilaskuria vastaan.
Tässä hän pysähtyi ja lisäsi hetken kuluttua:
— Ei ollut muuta mahdollisuutta!
— Niinpä tietenkin, — sanoi kuningas. — Ne olivat vaikeita aikoja semmoisille, jotka ymmärtävät sotilaan velvollisuuden, mutta kuuliaisuudellakin pitää olla rajansa. Jäikö monta vanhemmista upseereista Radziwillin luo?
— Tykocinissa emme tavanneet muita upseereita kuin herra Charlampin, joka ei tahtonut jättää ruhtinasta onnettomuudessa, kun ei ollut aikaisemmin jättänyt. Vain sääli pidätti häntä ruhtinaan luona, sillä hänen myötätuntonsa oli meidän puolellamme. Hän oli vähältä kuolla nälkään, sillä siellä oli ruoan puute, ja hän uhrasi oman osansa antaakseen sen ruhtinaalle. Nyt hän on tullut tänne Lembergiin anomaan teidän majesteetiltanne armoa, ja minäkin yhdyn pyyntöön hänen puolestaan, sillä hän on uskollinen mies ja hyvä sotilas.
— Tulkoon tänne, — sanoi kuningas.
— Hänellä on sitäpaitsi ilmoitettavana teidän, majesteetillenne tärkeä tieto, jonka hän kuuli ruhtinas Boguslawilta jo Kiejdanyssa ja joka koskee teidän, majesteettinne kalliin persoonan turvallisuutta.
— Koskeekohan se Kmiciciä?
— Aivan niin, teidän majesteettinne!
— Tunsitteko Kmicicin?
— Tunsin ja taistelin hänen kanssaan, mutta en tiedä, missä hän nyt on.
— Mikä on mielipiteenne hänestä?
— Teidän majesteettinne! Kun hän on ollut valmis sellaiseen tekoon, niin ei ole sellaisia tuskia, joita hän ei olisi ansainnut, sillä tuuma on helvetillinen.
— Se ei ole tosi! — sanoi kuningas. — Kaikki tuo on ruhtinas Boguslawin keksintöä… Mutta jätetään se juttu. Kertokaa, mitä tiedätte tuosta miehestä entisiltä ajoilta?
— Hän on aina ollut suuri sotilas ja sotatoimissa verraton. Niinkuin hän ahdisteli Chowańskia, saattaen muutamalla sadalla miehellä koko vihollisen sotajoukon melkein epätoivoon, ei olisi kukaan muu kyennyt toimimaan. On ihme, että häneltä ei nyljetty, nahkaa ja käytetty sitä rumpuun! Jos tuohon aikaan joku olisi antanut Chowańskin käsiin itse vojevodan, niin ei se olisi häntä niin ilahduttanut kuin jos hän olisi saanut lahjaksi Kmicicin. Menihän Kmicic niin pitkälle, että söi Chowańskin haarukoilla, nukkui hänen matollaan, ajeli hänen reellään ja hevosillaan. Mutta hän oli sitten hankala omien parissa, teki perin omavaltaisia tekoja ja olisi kuin herra Laszcz voinut sisustaa viittansa tuomioilla. Kiejdanyssa hän sitten kokonaan menetti kunniansa.
Sitten Wolodyjowski kertoi yksityiskohtaisesti, mitä oli tapahtunut
Kiejdanyssa.
Jan Kasimir kuunteli mielellään, ja kun Michal viimein kertoi, miten Zagloba oli vapauttanut ensin itsensä ja sitten kaikki toverinsa vankeudesta, alkoi kuningas nauraa niin että hytki.
— Vir incomparabilis! Vir incomparabilis! — toisteli hän. — Onko hän täällä matkassanne?
— Kyllä, teidän majesteettinne! — vastasi Wolodyjowski..
— Tuo aatelismies on ovelampi kuin Odysseus! Tuokaa hänet ruokapöytääni pitämään hetkinen hauskaa ja herrat Skrzetuski samalla kertaa. Mutta nyt kertokaa, mitä vielä tiedätte Kmicicistä.
— Roch Kowalskilta löydetyistä kirjeistä saimme tietää, että meidät aiottiin surmata Birzessä. Ruhtinas ajoi meitä vielä takaa sotajoukkoineen ja koetti saartaa, mutta ei onnistunut. Pujahdimme onnellisesti pois. Ja vielä enemmänkin! Lähellä Kiejdanya saimme kiinni Kmicicin ja käskin heti ampua hänet.
— Näytte olleen sukkelia liikkeissänne siellä Liettuassa! — sanoi kuningas.
— Sitä ennen antoi kuitenkin Zagloba tutkia hänen taskunsa. Niistä löydettiin hetmanin kirje, josta selvisi, että Kmicicin ansiota oli ollut, ettei meitä ammuttu heti Kiejdanyssa, vaan vietiin Birzeen…
— Siitä nyt näette! — sanoi kuningas.
— Näin ollen emme pitäneet enää sopivana riistää häneltä henkeä. Päästimme hänet menemään. En tiedä mitä hän sittemmin on tehnyt. Jumala tiennee mikä hän on miehiään. Vaikea on päästä hänestä selville. Hän jäi Radziwillin luo, sitten matkusti jonnekin… Meille hän lähetti tiedon, että ruhtinas hyökkää kimppuumme. Ei voi kieltää, että hän sillä teki meille suuren palveluksen, sillä jos hän ei olisi meitä varoittanut, emme olisi olleet varuillamme ja ruhtinas olisi voittanut meidät yksitellen… En todellakaan tiedä, mitä hänestä ajattelisin… Jos se on valetta, mitä ruhtinas Boguslaw kertoi…
— Se nähdään heti! — sanoi kuningas.
Hän löi yhteen käsiään.
— Kutsu tänne herra Babinicz! — sanoi hän paashille, joka ilmestyi kynnykselle.
Paashi poistui, mutta hetken kuluttua ovi aukeni ja sisälle astui Andrzej. Wolodyjowski ei heti tuntenut häntä, sillä nuori ritari oli suuresti muuttunut eikä ollut vielä toipunut vuorensolassa tapahtuneen taistelun seurauksista. Michal katseli häntä tunnustellen.
— Ihmeellistä! — sanoi hän viimein. — Jos ei teidän majesteettinne olisi maininnut toista nimeä, niin sanoisin: tämä on herra Kmicic.
Kuningas hymyili ja sanoi:
— Tämä pieni ritari kertoi minulle juuri suuresta lurjuksesta, jolla oli tuo nimi, mutta minä todistin hänelle selvästi, että hän oli erehtynyt arvostelussaan, ja olen varma siitä, että herra Babinicz vakuuttaa todistukseni oikeaksi.
— Teidän majesteettinne! — vastasi Babinicz nopeasti. — Yksi ainoa teidän sananne puhdistaa tuon lurjuksen paremmin kuin juhlallisimmatkaan vakuutukseni!
— Äänikin on sama! — sanoi nuori eversti yhä enemmän kummastuen. — Vain tuota arpea kasvoissa ei hänellä ollut.
— Hyvä herra! — sanoi siihen Kmicic. — Aatelismiehen ruumis on luettelo, johon milloin kukakin tekee sapelilla merkintöjä… Onpa täällä teidänkin muistiinpanonne, josta minut tunnette.
Näin sanoen hän kumartui ja näytti sormellaan yli paljaaksi ajellun päälaen kulkevaa valkeata arpea.
— Minun iskuni! - huudahti Wolodyjowski. Hän on Kmicic!
— Mutta minä sanon teille, että te ette tunne Kmiciciä! — sanoi kuningas.
— Kuinka niin, teidän majesteettinne?
— Te tunsitte suuren sotilaan ja väkivallan harjoittajan sekä Radziwillin rikostoverin… Mutta tässä seisoo Częstochowon Hektor, jota Jasna Góra lähinnä priori Kordeckia saa enimmän kiittää, tässä seisoo isänmaan puolustaja ja minun uskollinen palvelijani, joka on pannut henkensä alttiiksi puolestani ja pelastanut henkeni. Semmoinen on tuo uusi Kmicic… Oppikaa häntä tuntemaan ja rakastamaan, sillä hän ansaitsee sen!
Wolodyjowski alkoi kierrellä keltaisia viiksiään tietämättä mitä sanoisi, mutta kuningas lisäsi:
— Ja tietäkää, että hän ei ole tehnyt mitään lupauksia ruhtinas Boguslawille, vaan ensimmäiseksi ryhtynyt hänelle kostamaan, sillä hän otti hänet kiinni ja tahtoi antaa teidän käsiinne.
— Ja varoitti meitä ilmoittaen Vilnon vojevodan aikeet! — huudahti
Wolodyjowski. — Mikä enkeli onkaan teidät käännyttänyt?
— Syleilkää toisianne! — sanoi kuningas.
— Te olette aina minua miellyttänyt! — sanoi Kmicic.
He syleilivät toisiaan, ja kuningas katseli heitä hymyillen. Kmicic puolestaan syleili pientä ritaria niin voimakkaasti, että nosti hänet ilmaan kuin kissanpojan eikä pitkään aikaan päästänyt irti.
Tämän jälkeen kuningas lähti tavanmukaiseen neuvottelukokoukseen, ja ritarit jäivät kahden kesken.
— Tulkaa asuntooni! — sanoi Wolodyjowski. — Tapaatte siellä Skrzetuskit ja Zagloban, joista on hauska kuulla, mitä kuningas minulle teistä sanoi. Siellä on myös Charlamp.
Mutta Kmicic astui Wolodyjowskin luo hyvin levottoman näköisenä.
— Tapasitteko paljon väkeä ruhtinas Radziwillin luona? — kysyi hän.
— Vanhempia upseereita oli siellä vain Charlamp.
— En minä upseereista kysy!… Mutta oliko naisia?
— Arvaan, mistä on kysymys! — sanoi hiukan punehtuen pieni ritari. —
Neiti Billewiczin vei ruhtinas Boguslaw Taurogiin.
Kmicicin hahmo muuttui. Ensin hän kalpeni, sitten punastui, sen jälkeen taas kalpeni entistä enemmän. Hän ei voinut puhua, vaan tuhisi nenäänsä ja hengitti läähättäen. Sitten hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja alkoi kuin mieletön astella huoneessa huutaen:
— Voi minua! Voi minua!
— Tulkaa, Charlamp tietää asian paremmin, koska hän oli läsnä! — sanoi
Wolodyjowski.