KOLMAS LUKU.
Sotamiehistä oli mieluista lähteä metsästä, varsinkin kun he yhä pelkäsivät Boguslawin ajavan heitä takaa. Ukko Kiemlicz meni majaan ajatellen, että Kmicic hänet kuitenkin kutsuu sinne.
— Teidän armonne aikoo lähteä? — sanoi hän sisään astuessaan.
— Niin! Sinä opastat minut metsästä. Tunnetko seudut?
— Kyllä, minä olen täkäläisiä… Mutta minne teidän armonne aikoo mennä?
— Kuninkaan luo.
Ukko hämmästyi ja jäi miettimään.
— Pyhä Neitsyt! — huudahti hän. - Minkä kuninkaan luo?
— Ei tietenkään ruotsalaisen. Kiemlicz alkoi tehdä ristinmerkkejä.
— Teidän armonne ei siis tiedä, että ihmiset kertovat kuninkaan paenneen Sleesiaan, sillä kaikki ovat hylänneet hänet. Krakovakin on piiritetty.
— Menemme Sleesiaan.
— Mutta kuinka pääsemme ruotsalaisten joukon läpi?
— Aatelistenko vai talonpoikien tapaan, satulassako vai jalkaisin, se on samantekevää, kunhan pääsemme!
Kiemlicz lakkasi ihmettelemästä. Hän otaksui Vilnon vojevodan lähettäneen nuoren everstin joissakin asioissa kuninkaan luo. Tätä käsitystä vahvisti se, että hän piti Kmiciciä hetmanin innokkaana puoluelaisena.
— Hetmani lähettää luottamusmiehensä kuninkaan luo, — ajatteli ukko. —
Varmaankin hän tahtoo sopia kuninkaan kanssa ja luopua ruotsalaisista.
Ukko Kiemlicz ei kauan vaivannut päätään pohtimalla tätä kysymystä, sillä hänen mieltään kiinnittivät muut asiat ja nimenomaan se, mitä etua hän voisi tästä saada. Jos palvelee Kmiciciä, niin tekee samalla palveluksen hetmanille ja kuninkaalle ja saa runsaan palkinnon. Semmoisten herrain suosiosta on myös hyötyä, jos on tehtävä tiliä vanhoista kolttosista. Syttyy sota, ja silloin saalis itsestään tulee käsiin. Kaikki tämä hymyili ukolle, joka muutenkin oli tottunut tottelemaan Kmiciciä.
— Teidän armonne, — sanoi hän, — täytyy ajaa läpi koko valtakunnan päästäkseen kuninkaan luo. Ruotsalaisista joukoista ei vielä ole niin paljon haittaa, sillä voi kiertää metsien kautta. Mutta pahempi on, että metsissä, niinkuin on tavallista levottomina aikoina, on paljon rosvojoukkoja, ja teidän armollanne on vähän miehiä.
— Sinä lähdet mukanani, Kiemlicz, poikinesi ja miehinesi, niin meitä on enemmän.
— Kun teidän armonne käskee, niin minä lähden, mutta minä olen köyhä mies. Kuinka voin jättää majani ja katon pääni päältä?
— Toimistasi saat maksun, ja parempihan teidän on täältä lähteä, kun päänne vielä on kiinni ruumiissanne.
— Hyväinen aika!… Mitä teidän armonne puhuu?… Mitä?… Kuinka?..
Mikä vaara minua viatonta täällä uhkaa?
— Tiedän minä teidän viattomuutenne! — sanoi Andrzej. — Omistitte tilan yhdessä Kopystinskin kanssa ja tapoitte hänet, sitten pakenitte oikeuden palvelijoita ja palvelitte minua. Veitte sitten minulta joukon hevosia…
— Voi hyvä. Jumala! — huusi ukko.
— Kuuntele ja ole vaiti! Palasitte sitten entisille asuinseuduillenne ja ryhdyitte rosvoilemaan… Älä puolustele itseäsi, en minä ole sinun tuomarisi, mutta itse tiedät parhaiten, puhunko totta… Ryöstätte hevosia Zoltarenkon väeltä, ja se on oikein, ryöstätte ruotsalaisilta, ja sekin on oikein.
— Niin, se on paikallaan, otamme vain vihollisilta, — sanoi ukko.
— Se on valhe! Te ahdistatte myös omia miehiä, sen ovat poikasi minulle tunnustaneet, mutta se on jo rosvousta ja häpeä aatelisnimelle. Hävetkää, hulttiot!
Vanha veijari punastui ja sanoi:
— Teidän armonne ei ole meitä kohtaan oikeudenmukainen, sillä muistaen säätymme me emme toimi moukkien tavoin. Emme me varasta öisin hevosia kenenkään tallista, niin tekee vain mustalainen, juutalainen tahi talonpoika. Mutta eri asia on ottaa valtaansa ulkona — sota kuin sota!
— Joka tapauksessa olette täällä itsellenne aika liemen keittäneet. Parasta on teidän lähteä täältä, sillä ennemmin tahi myöhemmin roikutte hirressä. Lähdette kanssani, uskollisella palveluksella sovitatte rikoksenne ja saatte takaisin hyvän maineen. Minun palveluksessani olo on teille edullisempaa kuin hevosten ryösteleminen.
Kiemlicz-ukon silmät alkoivat säihkyä. Samassa Kmicic loi häneen terävän silmäyksen ja sanoi ankarasti:
— Älä yritäkään pettää minua! Aina minä sinut käsiini saan. Jumala yksin voi sinua varjella.
— Tuohon epäluuloon ei ole aihetta, — sanoi Kiemlicz alakuloisesti. —
Jumala minua rangaiskoon, jos päähäni tulee moinen ajatus!
— Uskon, — sanoi Kmicic oltuaan hetkisen vaiti. — Petos on sentään toista kuin rosvous, ja monikin rosvo välttää petturuutta.
— Mitä teidän armonne käskee? — kysyi Kiemlicz.
— Ensiksikin on nämä kaksi kirjettä toimitettava kiireesti perille. Luotettava mies saa lähteä viemään toista näistä vojevodalle, mutta miehen ei tarvitse tavata häntä itseään. Antakoon kirjeen ensimmäiselle ruhtinaan joukolle, jonka tapaa, ja palatkoon odottamatta vastausta.
— Tervanpolttaja voi mennä, hän on luotettava ja taitava mies.
— Hyvä. Toinen kirje on vietävä Podlasieen. On kysyttävä herra
Wolodyjowskin leiriä ja annettava kirje everstille itselleen.
Ukko alkoi viekkaasti vilkuttaa silmiään ja ajatteli:
— Näkyy olevan toimintaa eri suuntiin, kun jo liittoutuneittenkin hommia nuuskitaan. Tässä tulee kuumat paikat!
Ääneen hän sitten sanoi:
— Teidän armonne! Jos kirje ei ole aivan kiireellinen, niin voisimme metsästä päästyämme antaa sen jollekulle matkan varrella. Aateliset käyvät myötäänsä liittoutuneitten leirissä, ja kuka tahansa vie mielellään kirjeen. Meille säästyy sitten yksi mies lisää.
— Se sopii, sillä parempi on, että kirjeen viejä ei tiedä, kuka on lähettäjä. Mutta nyt kuuntele minua tarkasti, Kiemlicz! Koko valtakunnassa on minut julistettu heittiöksi ja hetmanin puoluelaiseksi tahi ruotsalaisten liittolaiseksi. Jos kuningas tietäisi, kuka olen, niin hän kenties ei luottaisi minuun, vaikka Jumala tietää vilpittömyyteni. Huomaa se, Kiemlicz!
— Ymmärrän, teidän armonne!
— Siksi ei nimeni ole Kmicic, vaan Babinicz. Ymmärrätkö? Ei kukaan saa tietää oikeata nimeäni. On muistettava pitää suu kiinni! Jos kysyvät, mistä olen, niin vastaat, että liityit minuun matkan varrella etkä tiedä asiasta. Samalla tokaiset: ken on utelias, kysyköön herralta itseltään.
— Ymmärrän, teidän armonne!
— Pojillesi ja väellesi neuvot samaa. Vaikka heiltä nahka nyljettäisiin, niin nimeni on Babinicz. Päällänsä he saavat minulle siitä vastata!
— Niin tapahtuu. Menen sanomaan pojille, niille hölmöille täytyy se takomalla panna päähän… Onpa niistäkin iloa — kai se on Jumalan rangaistus synneistäni… Mutta salliiko teidän armonne vielä puhua pari sanaa?
— Puhu vapaasti!
— Eiköhän ole parempi, että emme ilmoita sotamiehille emmekä palvelijoille minne menemme.
— Niinpä kyllä.
— Riittää, kun he tietävät, että matkalla on herra Babinicz eikä herra Kmicic. — Ja toiseksi: tämmöisillä teillä olisi parasta pitää salassa säätynne.
— Kuinka niin?
— Ruotsalaiset antavat matkalupakirjoja vain ylhäisimmille henkilöille, mutta vievät ilman lupakirjaa tavatut päällystön luo.
— Minulla on lupakirjat, joilla pääsee ruotsalaisten päällikköjen luo.
Ihmettely välähti Kiemliczin viekkaissa silmissä, mutta vähän mietittyään hän sanoi:
— Lupakirjan voi näyttää pahimmassa tapauksessa, mutta jos teidän armonne liikkuu semmoisissa asioissa, jotka on pidettävä salassa, niin on parasta olla lupakirjoja näyttämättä. En tiedä, onko ne annettu Babiniczin vai Kmicicin nimelle, mutta niiden näyttäminen jättää aina jäljen, joka helpottaa takaa-ajoa.
— Se sattui kuin naulan päähän! — huudahti Kmicic vilkastuen. — Säästän lupakirjat viime tinkaan ja koetamme mikäli mahdollista tulla toimeen ilman niitä.
— Se käy päinsä, teidän armonne, mutta vain talonpojan tahi köyhän aatelisen puvussa. Minulla on semmoisia vaatekappaleita. Voi ottaa mukaan hevosia ja olla kulkevinaan markkinoilla ja näin mennä yhä syvemmälle, vaikkapa Lowicziin ja Varsovaan. Sattuukin olemaan markkinat Sobotassa. Siellä saamme tietoja muista markkinoista ja niin jatkamme matkaa. Ruotsalaiset eivät kiinnitä meihin huomiota, sillä tällaisia markkinamiehiä on paljon liikkeellä.
— Entäs jos meiltä otetaan pois hevoset? Sota-aikana on pakko-otto jokapäiväinen ilmiö.
— Joko ostavat tahi ottavat. Jos ostavat, niin emme ole matkalla Sobotaan hevosia myymään, vaan ostamaan. Jos taas pakolla ottavat, olemme matkalla Varsovaan tahi Krakovaan valittamaan siitä.
— Näkyy sinulla olevan älyä päässä, — sanoi Kmicic. — Missä sitten on tuo Sobota?
— Lähellä Pjontekia. [Sobota merkitsee lauantai, Pjontek merkitsee perjantai. Suom. huom.]
— Leikkiäkö sinä lasket, Kiemlicz?
— Kuinka uskaltaisin! — sanoi ukko pannen kädet ristiin rinnalleen ja taivuttaen alas päänsä. — Semmoiset merkilliset nimet siellä on paikoilla. Ne ovat jonkin matkan päässä Lowiczista, teidän armonne. Preussistakin tuodaan sinne hevosia.
— No, minä hyväksyn suunnitelmasi!… Otamme mukaamme hevosia ja maksan sinulle niistä etukäteen, ettet kärsisi vahinkoa… Varaa puoliturkit, lakit ja yksinkertaiset sapelit. Lähdemme heti. Sano pojille ja palvelijoille, kuka olen, mikä on nimeni ja että kuljetan hevosia. Mene!
Kun ukko jo oli ovella, sanoi Andrzej vielä:
— Ja älköön kukaan nimittäkö minua teidän armoksi, päälliköksi eikä everstiksi, vaan Babinicziksi!
Kiemlicz poistui. Tunnin kuluttua istuivat kaikki jo hevosten selässä valmiina lähtemään pitkälle matkalle.
Kmiciciä ei olisi ollut helppo tuntea. Halpa takki, samanlainen lammasnahkalakki ja kääre kasvoissa teki hänet talonpojan näköiseksi, joka oli tapellut kapakassa ja nyt kuljeskeli markkinoilta markkinoille. Sen mukainen oli seuralaistenkin asu.
Sotamiehet katselivat ihmeissään everstiään. Enimmän kummissaan oli vanha Soroka, joka mutisi Bilousille:
— En minä totu tuommoiseen. Kävi miten kävi, kyllä minun täytyy osoittaa hänelle kunnioitusta samalla tavoin kuin ennenkin.
— Niin on tehtävä kuin on käsketty — vastasi Bilous. — Mutta kovin on everstimme muuttunut… Sotamiehet eivät tietäneet, että Andrzej oli sisällisestikin muuttunut yhtä paljon kuin ulkonaisesti.
— Eteenpäin! — huusi Babinicz.
Piiskat läimähtelivät, ratsastajat ympäröivät hevosjoukon ja ajoivat sen yhteen, ja samassa lähdettiin matkaan.