NELJÄS LUKU.
Kulkien Trockin vojevodakunnan ja Preussin rajaa matkamiehemme samoilivat avaroissa ja tiettömissä metsissä, jotka vain Kiemlicz tunsi. Viimein he saapuivat Legiin, jossa kuulivat siellä olevilta aatelisilta uutisia valtakunnan asioista.
Leg oli leirin näköinen, tahi pikemminkin olisi voinut sanoa, että sinne olivat kokoontuneet jonkinmoiset valtiopäivät. Aatelisia oli sinne asettunut vaimoineen, lapsineen ja tavaroineen suojaan ruotsalaisilta. Ravintoloissa aatelismiehet joivat preussilaista olutta ja kuuntelivat uutisia. Mitään kyselemättä ja vain tarkasti kuuntelemalla Babinicz sai selville, että kuninkaallinen Preussi oli päättävästi asettunut Jan Kasimirin puolelle ja oli jo tehnyt vaaliruhtinaan kanssa puolustusliiton kaikkia vihollisia vastaan. Kerrottiin kuitenkin, että sopimuksesta huolimatta huomattavimmat kaupungit eivät tahtoneet ottaa vastaan vaaliruhtinaan varusväkeä, koska pelkäsivät viekkaan ruhtinaan sitten anastavan kaupungit kokonaan valtaansa tahi tekevän ratkaisevalla hetkellä liiton ruotsalaisten kanssa.
Aateliset olivat tyytymättömiä kaupunkilaisten osoittamaan epäluuloisuuteen, ja Andrzejn, joka tunsi vaaliruhtinaan ja Radziwillien väliset suhteet, teki kovin mieli tuoda julki tietonsa. Hän huomasi kuitenkin, että oli vaarallista puuttua puheisiin ja että hevosia kauppaavan köyhän miehen ei sopinut ryhtyä selvittelemään monimutkaisia valtiollisia ongelmia, joiden ratkaisussa kokeneemmatkin turhaan vaivasivat päätään.
Myytyään pari hevosta ja ostettuaan niiden sijaan uusia hän jatkoi matkaa pitkin Preussin rajaa maantietä myöten, joka vei Szczuczyniin. Sinne hän ei kuitenkaan halunnut mennä, kun hän sai tietää, että siellä oli yksi niitä liittoutuneitten joukkoja, joiden päällikkönä Koryciński Wolodyjowski. Kmicic ei tahtonut tavata kuuluisaa päällikköä, kun hän ei vielä millään muulla kuin omilla sanoillaan voinut todistaa kääntymystään ja aikeittensa vilpittömyyttä. Senvuoksi hän kahden penikulman päässä Szczuczynista kääntyi kulkemaan länteen päin Wasoszya kohti. Wolodyjowskille osoitetun kirjeen hän päätti lähettää ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.
Ennen Wasoszyyn saapumista he yöpyivät matkan varrella olevaan ravintolaan, joka oli siinäkin suhteessa sopiva, ettei siellä sillä kertaa ollut muita vieraita.
Mutta juuri kun Kmicic kolmen Kiemliczin ja Sorokan kera oli istuutunut illallispöytään, kuului pyörien ratinaa ja kavioitten kapsetta.
Aurinko ei vielä ollut laskenut. Kmicic meni ulos katsomaan, oliko mahdollisesti jokin ruotsalaisjoukko tulossa. Hän näki vaunut ja niiden jäljessä kaksi tavarakuormaa, joiden vieressä oli asestettuja miehiä.
Ensi silmäyksellä näki, että matkustaja oli arvohenkilö. Vaunujen eteen oli valjastettu neljä hyvää hevosta, ajajan vieressä istui unkarilaiseen pukuun puettu heitukka, vaunuissa itse herra yllä hihaton sudennahkaturkki, jossa oli kullatut napit.
Herra oli varsin nuori mies, ehkä kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Hänen kasvonsa olivat lihavat ja punakat, ja koko olemuksesta näki, että hän oli elänyt ruoan ääressä.
Kun vaunut pysähtyivät ja heitukka hyppäsi maahan, näki herra kynnyksellä seisovan Kmicicin, viittasi kädellään ja huusi:
— Tulehan tänne, hyvä mies!
Kmicic ei lähestynyt, vaan meni päinvastoin ravintolaan, sillä tuo puhe pisti vihaksi. Hän ei vielä ollut tottunut halpaan pukuunsa eikä siihen, että hänelle viitattiin kädellä. Tultuaan sisälle hän istuutui jatkamaan syöntiään. Vieras herra seurasi hänen jäljessään.
Hän siristi silmiään pimeänpuoleisessa huoneessa, jossa vain uunissa paloi vähäinen tuli.
— Miksi ei kukaan tule minua vastaan saapuessani? — sanoi vieras herra.
— Ravintoloitsija meni huoneeseensa, — vastasi Kmicic, - ja me olemme matkustavaisia niinkuin tekin.
— Kiitän tiedonannosta. Mitä matkamiehiä te olette?
— Aatelisia. Kuljetamme hevosia.
— Ovatko seuralaisennekin aatelisia?
— Maamiehiä, mutta aatelia.
— Sallitteko, hyvät herrat, minunkin istuutua pöytään?
Vieras herra pyysi lupaa istuutua pöytään semmoisella äänellä kuin olisi ollut varma siitä, että pyyntöön suostutaan. Hän ei erehtynytkään, sillä nuori hevosmies sanoi kohteliaasti:
— Pyydämme parhaiten, vaikka meillä ei ole juuri mitään tarjottavaa, vain herneitä ja makkaraa.
— Minulla on varastoissani ehkä parempaakin, — sanoi nuori herra hieman ylvästellen, — mutta minulla on sotamiehen suu, ja minusta ovat herneet ja makkara parasta kaikesta, kun ottaa alle hyvät ryypyt.
Näin sanoen (hän puhui varsin hitaasti, vaikka katse oli liikkuva ja älykäs) hän istuutui lavitsalle. Kun Kmicic siirtyi tehden hänelle tilaa, lisäsi hän ystävällisesti:
— Pyydän, älkää vaivautuko! Matkalla ei kiinnitetä huomiota ihmisen arvoon, ja jos satutte minua kyynärpäällä töytäisemään, niin ei siitä kruunu päästäni putoa.
Kmicic, joka juuri oli antamassa vieraalle herneastiaa, mutta joka, kuten jo sanottiin, ei vielä ollut tottunut tuon tapaiseen kohteluun, olisi ollut valmis lyömään vadin rikki nuoren herran päähän, jos ei tämän puheessa olisi ollut jotakin, mikä huvitti Andrzejta niin, että vihastuksen puuska meni ohi ja häntä alkoi naurattaa.
— Nykyjään ovat sellaiset ajat, — sanoi hän, — että kruunut putoilevat ylhäisimmistäkin päistä. Esimerkiksi sopii kuninkaamme Jan Kasimir, jolla olisi oikeus kantaa kahta kruunua, mutta jolla ei ole yhtäkään, jos ei oteta lukuun orjantappurakruunua.
Vieras katsahti terävästi Kmiciciin, huokasi ja sanoi:
— Sellaiset ovat ajat nyt, että niistä ei voi puhua kuin uskottujen ystävien seurassa. Vähän ajan kuluttua hän lisäsi:
— Mutta te sanoitte tuon hyvin älykkäästi. Olette varmaankin palvellut jossakin hovissa valtiollisesti valppaitten ihmisten parissa, sillä puheenne osoittaa suurempaa sivistystä kuin säädyssänne tavataan.
— On tullut liikutuksi ihmisten joukossa ja kuulluksi yhtä ja toista, mutta en ole ollut kenenkään palveluksessa.
— Mistä olette kotoisin, jos saan kysyä?
— Trockin vojevodakunnasta, aateliskylästä.
— Mitä Liettuaan kuuluu?
— Samaa kuin ennenkin. Pettureista ei ole puutetta.
— Pettureista? Mitä te tarkoitatte pettureilla?
— Niitä, jotka ovat luopuneet kuninkaasta ja valtiosta.
— Kuinka Vilnon ruhtinas, vojevoda, nyt voi?
— Sanotaan hänen olevan sairaana, henkeä ahdistaa.
— Suokoon Jumala hänelle terveyttä, hän on kelpo mies!
— Kelpo mies ruotsalaisista, sillä hän on avannut heille ovet selko selälleen.
— Te ette nähtävästi kuulu hänen kannattajiinsa?
Kmicic huomasi, että vieras hyväntahtoisilla kysymyksillään tutki häntä.
— Mitäpä minä! — sanoi hän. — Pohtikoot muut näitä asioita… Minä vain pelkään, että ruotsalaiset väkisin ottavat hevoseni.
— Silloin olisi pitänyt myydä ne pois. Podlasiessakin kuuluu olevan joukkoja, jotka kapinoivat hetmania vastaan ja joilla varmaankin on hevosista puute.
— Sitä minä en tiedä, sillä en ole ollut heidän luonaan, vaikka muuan matkustava herra antoi minulle kirjeen vietäväksi tilaisuuden sattuessa eräälle heidän päälliköistään.
— Kuinka tuo matkustava herra saattoi antaa teille kirjeen, kun ette ole menossa Podlasieen?
— Szczuczynissa on yksi liittoutuneitten joukko, ja herra sanoi minulle: joko annat itse perille tahi saat tilaisuuden toimittaa sen sielläpäin liikkuessasi.
— Sattuu niin hyvin, että minä olen menossa Szczuczyniin.
— Oletteko te myös ruotsalaisia paossa? Vastauksen asemesta vieras katsoi Kmiciciä ja kysyi tyynesti:
— Minkätähden sanotte myös, kun kerran itse ette heitä pakene, vaan menette heidän luokseen ja myytte heille hevosia, jos he eivät ota niitä väkisin?
Kmicic kohautti olkapäitään.
— Sanoin myös, koska Legissä näin paljon aatelisia pakolaisia. Mitä taas minuun tulee, niin luulenpa, että jos kaikki palvelisivat heitä niinkuin minä haluan heitä palvella, niin eivät he kauan täällä olisi, sillä varsin pian ryhdyttäisiin puhumisen asemesta toimimaan.
— Mutta jos kerran noin vihaatte ruotsalaisia, niin miksi poistutte etemmäksi niiden joukkojen luota, jotka ovat ryhtyneet kapinaan hetmania vastaan? Siellä on paljon kelpo miehiä, jotka pitävät omaa hallitsijaa parempana kuin vierasta, ja heidän lukumääränsä kasvaa yhä. Te tulette seuduilta, missä ruotsalaisia ei vielä ollenkaan tunneta, mutta ne, jotka heidät ovat tulleet tuntemaan, itkevät katkeria kyyneliä. Kenraali Stenbock esimerkiksi antoi julistuksen, että kukin pysyköön rauhallisena kotonaan, sillä asukkaat ja heidän omaisuutensa ovat turvattuja. Mutta miten ollakaan! Kenraalilla on omat tuumansa, mutta alemmilla päälliköillä taas toisenlaiset, niin että turvallisena ei saata olla kukaan. Jokainen tahtoisi rauhassa nauttia omaisuudestaan, mutta kuka kulkuri tahansa tulee vaatimaan sitä itselleen. Jos et tähän suostu, niin hän löytää jonkin syyn, jonka nojalla saat luopua tavarastasi tahi menetät henkesi. Monet nyt kyynelsilmin muistelevat entistä hallitsijaa ja odottavat ahdistuksessaan liittoutuneilta jotakin pelastusta isänmaalle ja asujamille.
— Ette tekään näy rakastavan ruotsalaisia enempää kuin minäkään, — sanoi Kmicic.
Vieras katseli peloissaan ympärilleen, mutta rauhoittui sitten ja jatkoi:
— Toivon, että piru heidät perisi, enkä salaa teiltä tätä mielipidettäni, koska näytätte minusta luotettavalta mieheltä. Ja vaikka olisitte epäluotettavakin, niin ette te voi minua sitoa ja viedä ruotsalaisten käsiin, sillä minulla on sapeli vyölläni ja asestetut palvelijat.
— Olkaa huoletta, en minä sitä tee. Minusta on päinvastoin mieluisaa, että empimättä jätitte omaisuutenne, jonka vihollinen viipymättä ottaa haltuunsa. Tuollainen isänmaallisuus on perin kiitettävää.
Kmicic oli alkanut puhua suojelevalla äänellä niinkuin valtaherra alamaiselleen, ollenkaan ajattelematta, että sellainen puhetapa saattoi kuulua omituiselta vähäpätöisen hevoskauppiaan puolelta. Mutta nuori herra ei näyttänyt siihen kiinnittävän huomiota, vaan alkoi viekkaasti vilkuttaa silmiään ja sanoi:
— Olenko minä hölmö? Minulla on ensimmäisenä sääntönä, etten menetä omaani. Mitä Jumala on antanut, sitä pitää varjella. Istuin hiljaa riiheni ja aittani kupeessa. Vasta sitten, kun olin kaiken irtaimistoni myynyt, ajattelin itsekseni: nyt on aika pötkiä tiehensä! Kostakoot nyt minulle ja ryöstäkööt niin paljon kuin haluttaa.
— Joka tapauksessa olette jättänyt sinne maa-alan ja rakennuksia.
— Niin, minä olen ottanut Masowian vojevodalta vuokralle Wasoszyn piirin staarostan viran, ja nyt alkaa sopimusaika olla lopussa. Viimeistä maksuerää en vielä ole maksanut enkä maksa, sillä vojevoda kuuluu olevan yhtä maata ruotsalaisten kanssa. Kyllä minulle raha kelpaa.
Kmicic purskahti nauramaan.
— Tepä vasta olette! Huomaan, ettette ole ainoastaan urhoollinen, vaan myöskin ovela.
— Kuinkas muuten? — sanoi vieras. — Oveluus on pääasia. Mutta en puhu oveluudesta teille. Miksi te, kun olette isänmaallinen mies ja myötätuntoinen kuninkaalle, ette mene noitten kelpo soturien luo Podlasieen ja yhdy liittoon? Se olisi Jumalalle mieliksi, ja voisipa onni kohdata itseännekin, sillä onhan semmoista sattunut, että köyhä mies on sodassa kohonnut suureksi herraksi. Näen, että olette rohkea ja päättäväinen mies ja saatatte tilaisuuden tullen päästä hyville päiville. Pitää vain osata säilyttää se, mitä käsiin sattuu, siitä säkki vähitellen täyttyy. En tiedä, onko teillä jokin tila vai eikö, mutta voihan sellaisen vuokrata, ja siitä sitten Jumalan avulla yhä vaurastuu, kunhan ei työtä pelkää.
Kmicic puri huultaan pidättääkseen nauruaan. Hänen kasvonsa vääntyivät niin, että haavaa kivisti.
Vieras jatkoi:
— Ne ottavat varmasti vastaan teidät, sillä miehiä tarvitaan. Muuten te miellytätte minua, ja minä otan teidät suojelukseeni. Menestys on silloin varma.
Näin sanoen nuori mies nosti ylpeästi ylös lihavat kasvonsa ja alkoi sivellä viiksiään. Sitten hän lausui:
— Tahdotteko ruveta luottamusmiehekseni? Saatte kantaa aseitani ja pitää silmällä palvelijoitani.
Kmicic ei voinut enää pidättäytyä, vaan purskahti iloiseen nauruun, niin että kaikki hampaat hohtivat.
— Mitä te nauratte? — kysyi vieras rypistäen kulmakarvojaan.
— Tulin niin iloiseksi, kun tarjositte tointa. Mutta nuori herra loukkautui ja sanoi:
— Hölmö se, joka on teille opettanut moisen käytöstavan. Ottakaa huomioon, kenen kanssa puhutte, älkääkä menkö yli sopivaisuuden rajojen.
— Pyydän anteeksi, — sanoi Kmicic iloisesti, — sillä en todellakaan tiedä, kenen kanssa olen tekemisissä.
— Minä olen herra Rzedzian Wasoszysta, — sanoi hän ylpeästi.
Kmicic avasi suunsa sanoakseen valenimensä, kun samassa Bilous tuli kiireesti huoneeseen.
— Herra pääll…
Kmicicin ankara silmäys sai sanan takertumaan sotamiehen kurkkuun. Mies hämmentyi ja sai vaivoin sanotuksi:
— Joitakin miehiä on tulossa.
— Mistä?
— Szczuczynista.
Kmicic joutui hieman ymmälle, mutta salasi sen nopeasti ja sanoi:
— On oltava varuillaan! Onko joukko suurikin?
— Kymmenkunta ratsumiestä.
— Pitäkää pyssyt ladattuina. Mene! Sotamiehen mentyä hän kääntyi nuoren herran puoleen sanoen:
— Ovatkohan ne ruotsalaisia?
— Jos on totta, että Szczuczynissa on Wolodyjowski, — vastasi herra Rzedzian, — niin ne luultavasti ovat hänen joukkoaan. Tahtovat ennen paikoilleen asettumista tutkia, onko seutu turvallinen.
Kuultuaan tämän Andrzej alkoi kävellä huoneessa ja istuutui sen pimeimpään nurkkaan. Eteisestä kuului askelia,-ja muutamia miehiä astui huoneeseen.
Etunenässä kulkevan kookkaan miehen puujalka kolahteli lattiapalkkeihin. Kmicic katsoi mieheen, ja hänen sydämensä alkoi pamppailla.
Se oli Józwa Butrym, jota mainittiin nimellä Jalaton.
— Isäntä, anna hevosille kauroja! — huusi hän.
— Ei ole minulla kauroja,-vastasi isäntä. Ehkäpä herrat antavat.
Ravintolan isäntä osoitti näin sanoen Rzedziania ja Kmiciciä.
— Mitä väkeä olette? — kysyi Rzedzian.
— Entäs kuka te itse olette?
— Wasoszyn staarosta.
Rzedziania, joka oli vuokrannut staarostan toimen, nimitti hänen oma väkensä staarostaksi, ja samaa arvonimeä hän käytti itsekin tärkeimmissä tilaisuuksissa.
Józwa Butrym hämmästyi nähdessään miten korkean herran kanssa oli joutunut tekemisiin, otti lakin päästään ja sanoi lempeällä äänellä:
— Nöyrin palvelijanne, armollinen herra!
— Kenen väkeä olette? — kysyi Rzedzian uudelleen kädet puuskassa.
— Entisestä Billewiczin, nykyisestä Wolodyjowskin joukosta.
— Onko siis herra Wolodyjowski Szczuczynissa?
— Omassa persoonassaan yhdessä muitten päälliköiden kanssa, jotka ovat tulleet Samogitiasta.
— Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! — hoki staarosta iloissaan. — Mitä päälliköitä siellä on herra Wolodyjowskin kanssa?
— Oli herra Mirski, — sanoi Butrym, — mutta hän sai halvauksen matkalla. On herra Oskierka, herra Kowalski, kaksi herra Skrzetuskia…
— Mitä Skrzetuskeja?-huudahti Rzedzian. Eikö toinen niistä ole Burtista?
— En tiedä mistä ovat, — vastasi Butrym. — Tiedän vain, että se on herra Skrzetuski.
— Ehkäpä se on kummini! — huudahti Rzedzian.
Kmicicin päässä, hänen istuessaan pimeässä nurkassa, risteilivät monet ajatukset. Hänen mieltään kuohutti, kun hän näki julman Butrymin, ja käsi puristi vaistomaisesti miekkaa. Entinen herra Kmicic olisi heti käskenyt hakkaamaan maahan ja antamaan hevosten tallattavaksi tuon vihamiehensä, mutta nykyinen herra Babinicz hillitsi itsensä. Hänet sai levottomaksi ajatus, että jos hänet tunnetaan, niin hänen suunnitelmansa eivät toteudu… Hän päätti pysyä tuntemattomana ja vetäytyi yhä peremmälle varjoon, nojasi kyynärpäillään pöytään, pani päänsä käsien väliin ja oli torkkuvinaan. Samalla hän kuitenkin kuiskasi vieressään istuvalle Sorokalle:
— Mene talliin ja laittakaa hevoset valmiiksi. Lähdemme tänä yönä.
Soroka nousi ja poistui.
Kmicic oli edelleen nukkuvinaan. Monenlaiset muistot nousivat hänelle mieleen. Nuo miehet toivat hänen mieleensä Laudan, Wodoktyn ja äskeisen ajan, joka oli mennyt kuin uni. Kun Józwa sanoi kuuluvansa entiseen Billewiczin joukkoon, niin Andrzejn sydäntä kouristi. Hän muisti, että oli samanlainen ilta kuin nyt, kamiinassa paloi samoin kuin nytkin tuli, kun hän ilmestyi äkkiä Wodoktyyn ja ensikerran näki Oleńkan kehräämässä.
Hän näki nyt suljetuin silmin aivan ilmi elävänä edessään kauniin, rauhallisen neidon, muisti kaiken, mitä oli tapahtunut, kuinka tyttö oli tahtonut olla hänen suojelusenkelinään, vahvistaa häntä hyvässä, varjella pahasta, näyttää suoran ja oikean tien… Oi, jospa hän olisi totellut!… Neito tiesi, mitä oli tehtävä, kenen puolelle asetuttava. Hän tiesi, missä on totuus ja velvollisuus — olisi ottanut häntä yksinkertaisesti kädestä ja ohjannut, jos hän vain olisi tahtonut kuulla.
Rakkaus leimahti Andrzejn sydämessä niin voimakkaana, että hän olisi ollut valmis vuodattamaan verensä viimeiseen pisaraan asti saadakseen langeta tuon neidon jalkoihin. Tällä hetkellä hän olisi ollut valmis tempaamaan syliinsä tuon laudalaisen karhun, joka oli surmannut hänen toverinsa, ja tähän hän olisi ollut valmis vain sen takia, että mies oli sieltäpäin, muisti Billewiczit ja oli nähnyt Oleńkan.
Muisteloista herätti hänet vihdoin hänen oma nimensä, jonka Józwa Butrym useita kertoja lausui. Józwa kertoi Rzedzianille mitä Kiejdanyssa oli tapahtunut, kun hetmani teki kuuluisan liittonsa ruotsalaisten kanssa, hän puhui sotajoukon suhtautumisesta, päälliköitten vangitsemisesta ja heidän onnellisesta pelastumisestaan. Kmicicin nimi mainittiin moneen kertaan tässä selonteossa ja siihen liittyi petturin ja julmurin nimitykset. Sanottiin hänen saaneen aikaan niin paljon pahaa, ettei itse paholainen semmoiseen pystyisi. Ken hänet surmaa, tekee hyvän työn, joka luetaan ansioksi taivaassa ja maan päällä.
Sitten puhe siirtyi uudelleen Wolodyjowskiin, Skrzetuskeihin ja
Podlasiessa olevaan sotajoukkoon.
— Muonan saanti on vaikeata, — puhui Butrym. — Siksipä päälliköt ovatkin päättäneet jakaa joukon sadan miehen osastoihin ja sijoittaa ne penikulman tahi parin päähän toisistaan. En tiedä miten sitten selvitään, kun tulee talvi.
Kmicic ei jaksanut enää hillitä itseään, vaan avasi jo suunsa sanoakseen pimeästä nurkastaan:
— Niinpä hetmani teidät tuhoaakin yksitellen.
Mutta samassa avautui ovi ja sisään astui Soroka. Tulen valo uunista sattui suoraan vääpelin kasvoihin. Józwa Butrym katsoi häneen pitkän aikaa ja kääntyi sitten Rzedzianin puoleen:
— Onko tuo teidän miehiänne?… Olen tavannut hänet jossakin.
— Ei — vastasi Rzedzian, — se on aatelismies, joka kulkee markkinoilla myymässä hevosia.
— Minne menette? — kysyi Józwa.
— Sobotaan, — vastasi ukko Kiemlicz.
— Missä se on?
— Lähellä Pjontekia.
Józwa, aivan samoin kuin aikaisemmin Kmicic, piti tuota omituista vastausta pilana ja sanoi rypistäen kulmakarvojaan:
— Vastaa, kun kysytään.
— Millä oikeudella kyselette?
— Voin senkin sinulle selittää. Minut on lähetetty tarkastamaan, eikö tällä seudulla ole epäilyttäviä henkilöitä. Näkyypä olevankin semmoisia, jotka eivät tahdo sanoa, minne menevät.
Kmicic peläten keskustelun johtavan johonkin selkkaukseen sanoi poistumatta pimeästä nurkastaan:
— Älkää suuttuko, herra sotilas. Pjontek ja Sobota ovat todellakin paikkoja, missä syksyisin pidetään hevosmarkkinoita. Jos ette usko, niin kysykää herra staarostalta, joka tuntee ne.
— Niin on, — sanoi Rzedzian.
— Jos niin on, niin se on eri asia, — sanoi Butrym. — Mutta miksi te menette täältä sinne? Voitte Szczuczynissakin myydä hevoset, sillä niitä tarvitaan siellä paljon.
— Jokainen menee sinne mihin parhaaksi näkee, ja me tiedämme oman tiemme, — vastasi Kmicic.
— En tiedä, missä teidän on paras olla, mutta meille ei ole parasta, että viette hevosia ruotsalaisille ja kerrotte heille näkemiänne.
— Omituista, — sanoi Rzedzian. — Nämä ihmiset haukkuvat ruotsalaisia, mutta pyrkivät niiden luo.
Sitten hän kääntyi Kmicicin puoleen:
— Te, hyvä herra, ette ole juuri hevoskauppiaan näköinen. Sormuksennekin sormessa on semmoinen, että monen herran ei tarvitsisi sitä hävetä. Näyttäkäähän!
— Tulkaa hakemaan!
— Ettekö itse voi kävellä?… Minunko pitäisi sinne kulkea?
— Olen kovin väsynyt.
— Hei, veliseni, joku voisi arvella, että et halua näyttää kasvojasi.
Tämän kuultuaan Józwa ei puhunut sanaakaan, vaan meni uunin luo, otti siitä palavan puun ja astui Kmicicin luo pitäen kekälettä korkealla, niin että se valaisi Kmicicin kasvot.
Kmicic nousi seisomaan koko pituudessaan, ja hetken he katsoivat toisiaan silmästä silmään. Äkkiä kekäle putosi Józwan kädestä, niin että kipinät sinkoilivat ympäri.
— Jeesus Maria! — huusi Butrym. — Se on Kmicic!
— Minä itse! — vastasi Andrzej huomattuaan, että oli mahdotonta enää pysyä tuntemattomana.
Mutta Józwa alkoi huutaa sotamiehille, jotka olivat eteisessä:
— Hei, hei, ottakaa kiinni!
Sitten hän sanoi Andrzejlle:
— Tuhannen perkelettä, petturi! Kerran olet päässyt käsistäni, ja nyt pyrit valepuvussa ruotsalaisten luo! Nyt olet kynsissäni, senkin Juudas!
Hän tarttui Andrzejn niskaan, ja Andrzej takertui kiinni häneen. Mutta samassa molemmat nuoret Kiemliczit, Kosma ja Damian, nousivat penkiltä, ja Kosma kysyi:
— Isä, pehmitämmekö?
— Pehmittäkää! — huusi ukko Kiemlicz siepaten sapelinsa.
Ovi lensi auki, ja Józwan sotamiehet tulivat huoneeseen, mutta heidän kintereillään tulivat Kiemliczien miehet.
Józwa piti vasemmalla kädellä Andrzejta niskasta ja otti oikeaan paljastetun miekan. Mutta Andrzej, vaikka olikin heikompi, tarttui kuin pihdeillä hänen kurkkuunsa. Józwan silmät mulkoilivat, ja hän koetti lyödä Kmiciciä käteen, mutta ei ennättänyt, sillä sitä ennen iski Kmicic häntä miekkansa kahvalla päälakeen. Józwan sormet hellittivät otteensa ja hän horjahti taaksepäin. Kmicic töytäisi häntä vielä saadakseen tilaa lyödä ja iski sapelillaan kasvoihin. Józwa kaatui selälleen kuin poikki hakattu tammi.
— Iskekää! — huusi Kmicic, jossa heräsi vanha tappelunhalu.
Kehoitus oli tarpeeton, sillä huone oli kuin kiehuva kattila. Nuoret Kiemliczit hakkasivat sapeleillaan ja puskivat väliin päällään kuin härät kaataen joka töytäisyllä miehen nurin. Heidän takanaan puikkelehti ukko pistellen yhtä mittaa miekallaan poikien käsivarsien alitse.
Rzedzian pysytteli syrjässä taistelun tuoksinasta ja koetti saada ammutuksi Kmicicin, mutta huonossa valaistuksessa Kmicic väliin oli valoisammassa kohdassa punaisen paholaisen kaltaisena, väliin taas katosi hänen näkyvistään pimeyteen.
Laudalaisten vastarinta heikkeni heikkenemistään. Józwan kaatuminen ja Kmicicin peloittava nimi sai heidät kauhistumaan. Kuitenkin he taistelivat raivoisasti. Mellakan aikana ravintoloitsija hiipi taistelevien välitse kädessään vesisanko uunin luo ja paiskasi veden uuniin. Huoneessa oli nyt pilkkopimeätä ja taistelijat painautuivat yhteen ryhmään mahdollisimman lähelle toisiaan. Pian he väsyivät, kuului vain puhkumista ja kenkien kopinaa. Sitten ovesta, joka oli avoinna, riensivät ulos ensin Rzedzianin miehet, näiden jäljessä laudalaiset ja sen jälkeen Kmicicin väki.
Alkoi kahakka eteisessä, ulkokuistilla ja pihalla, varsinkin Rzedzianin kuormien luona, joitten alle hänen miehensä kätkeytyivät.
— Antautukaa! — huusi ukko Kiemlicz työntäen sapelinsa terän kuormarattaitten pyörien väliin ja sohien sinne umpimähkään.
— Seis, antaudumme! — vastasivat muutamat äänet.
Kuormien alla olevat miehet heittivät sieltä sapelinsa ja muut aseensa, nuoret Kiemliczit tarttuivat heidän niskaansa, ja ukko huusi:
— Kuormien kimppuun! Ottakaa, mitä käsiin sattuu! Pian!
Nuoret hyökkäsivät heti käsiksi kuormiin ja alkoivat niitä ryöstää, mutta samalla kuului Kmicicin huuto:
— Seis!
Tehdäkseen määräyksensä vielä selvemmäksi Kmicic alkoi lyödä heitä verisen sapelinsa lappeella.
Kosma ja Damian hyppäsivät kiireesti syrjään.
— Teidän armonne… eikö saa? — kysyi ukko nöyrästi
— Pois siitä! — huusi Kmicic. — Etsi käsiin staarosta!
Kosma ja Damian lähtivät heti liikkeelle ja isä heidän jäljessään.
Nejännestunnin kuluttua he palasivat tuoden Rzedzianin, joka nähtyään
Kmicicin kumarsi syvään ja sanoi:
— Teidän armonne, minulle tehdään vääryyttä, sillä minä en ole haastanut riitaa kenenkään kanssa, ja minulla on lupa niinkuin kaikilla muillakin matkustaa tervehtimään tuttuja.
Kmicic nojasi läähättäen sapeliinsa ja oli vaiti. Rzedzian jatkoi:
— En ole tehnyt ruotsalaisille enkä ruhtinas hetmanille mitään vahinkoa. Olen vain menossa herra Wolodyjowskin luo, joka on vanha tuttuni ja jonka sotatoverina olen ollut Venäjällä… Kiejdanyssa en ole koskaan ollut, eikä minuun ollenkaan kuulu, mitä siellä on tapahtunut… Pidän vain huolta siitä, että säilytän nahkani eheänä enkä menetä, mitä Jumala on minulle antanut. En ole omaisuuttani varastanut, vaan, ansainnut sen otsa hiessä… Koko juttu ei kuulu minuun! Sallikaa, teidän armonne, minun rauhassa lähteä tieheni…
Kmicic hengitti raskaasti ja katsoi Rzedzianiin hajamielisen näköisenä.
— Pyydän nöyrimmästi, — alkoi staarosta taas puhua. — Teidän armonne näki, että minä en tuntenut noita miehiä enkä ollut heidän ystävänsä. He kävivät teidän kimppuunne, mutta enhän minä ole syypää. Jos ei muu auta, niin minä maksan korvauksen teidän armonne sotamiehille, vaikka minulla, köyhällä miehellä, ei liikoja ole… Annan heille taalerin mieheen, jotta heidän vaivansa tulisi palkituksi… Annan kaksikin… ja pyydän teidän armoannekin ottamaan sen minulta…
— Pankaa nuo kuormat kuntoon, — huudahti äkkiä Kmicic. — Ja te ottakaa haavoittuneet ja menkää hiiteen!
— Kiitän nöyrimmästi teidän armoanne! — sanoi Rzedzian.
Mutta silloin lähestyi ukko Kiemlicz huulet pitkällä ja vaikerrellen:
— Teidän armonne… ne ovat meidän… totisesti ne ovat meidän!
Kmicic loi häneen katseen, joka sai ukon melkein lyyhistymään maahan ja vaikenemaan.
Rzedzianin palvelijat ryhtyivät kiireen kaupalla valjastamaan hevosia.
Kmicic kääntyi uudelleen staarostan puoleen:
— Ottakaa kaikki haavoittuneet ja kuolleet täältä, viekää ne herra Wolodyjowskille ja sanokaa hänelle minun puolestani, että minä en ole hänen vihamiehensä, vaan kenties parempi ystävä kuin hän luuleekaan. Olen tahtonut häntä välttää, sillä vielä ei ole aika meidän tavata. Kenties se tapahtuu myöhemmin, mutta nyt hän ei uskoisi minua enkä minä voisi millään osoittaa hänelle luotettavaisuuttani… Ehkäpä voin sen tehdä myöhemmin. Huomatkaa! Sanokaa hänelle, että nämä miehet hyökkäsivät kimppuuni ja että minun oli pakko puolustautua.
— Niin todella olikin, — sanoi Rzedzian.
— Odottakaa!… Sanokaa vielä herra Wolodyjowskille, että hän pitäisi joukkonsa yhdessä ja että Radziwill vain odottaa ratsujoukkoa Pontukselta avukseen hyökätäkseen heidän kimppuunsa. Kenties he ovat jo matkalla. Jotakin hän hommailee tallimestariruhtinaan ja vaaliruhtinaan kanssa, ja lähellä rajaa ei ole turvallista oleskella. Mutta pääasia on, että he pysyttelevät yhdessä, muuten joutuvat suotta tuhon omaksi. Vitebskin vojevoda pyrkii Podlasieen… Menkööt häntä vastaan ollakseen tarpeen vaatiessa apuna.
— Kerron kaikki aivan täsmällisesti.
— Vaikka Kmicic puhuu, vaikka Kmicic on varoittaja, niin uskottakoon häntä, neuvotelkoon muitten päälliköitten kanssa. Toistan, että hetmani on jo tulossa ja että minä en ole herra Wolodyjowskin vihollinen.
— Jos minulla olisi jokin merkki teidän armoltanne, niin se olisi vielä parempi, — sanoi Rzedian.
— Miksi niin?
— Silloin herra Wolodyjowskikin helpommin uskoisi teidän armonne hyviin tarkoituksiin.
— Ottakaa sitten merkiksi tämä sormus, — sanoi Kmicic,-vaikka minun merkkejäni onkin riittävästi niitten miesten otsissa, jotka viette herra Wolodyjowskille.
Rzedzian otti halukkaasti sormuksen ja kiitti.
Tunnin kuluttua Rzedzian kuormineen ja palvelijoineen oli kaikessa rauhassa matkalla Szczuczyniin kuljettaen kolmea kuollutta ja muutamia haavoittuneita, niiden joukossa Józwa Butrymia, jonka kasvot olivat halki ja pää puhki. Ajaessaan hän katseli sormusta, jonka kivi ihanasti välkkyi kuutamossa, ja ajatteli tuota omituista ja peloittavaa miestä, joka oli tehnyt liittoutuneille niin paljon pahaa, mutta nyt näytti tahtovan pelastaa heidät lopullisesta tuhosta.
— Antelias herra se on, — päätti hän mietteensä. — On vain vaarallista olla hänen tiellään.
Yhtä vaikeata kuin Rzedzianin oli ymmärtää Kmicicin tuumia, yhtä suurta ja turhaa vaivaa näki myös ukko Kiemlicz hakiessaan vastausta kysymykseen: kenen puolella on herra Kmicic?
— On menossa kuninkaan luo ja taistelee liittoutuneita vastaan, jotka kannattavat kuningasta. Mitä se on? Eikä luota ruotsalaisiin, koska piileksii… Miten meille käynee?
Kun hän ei päässyt mihinkään tulokseen, purki hän kiukkunsa poikiinsa:
— Lurjukset! Kuolette ilman isän siunausta! Ettekö voineet edes kaatuneitten taskuja tyhjentää!
Vain Soroka oli tyytyväinen ja ratsasti iloisena everstinsä jäljessä.
— Paha taika ei meihin enää tepsi, — ajatteli hän, — koskapa annoimme noille selkään. Olisipa hauska tietää, ketä nyt pieksämme.
Hänestä se oli samantekevää niinkuin sekin, minne oltiin menossa.
Kmiciciä ei kukaan uskaltanut lähestyä eikä kysyä häneltä mitään, sillä nuori eversti oli synkkä kuin yö. Häntä suututti suuresti se, että hänen oli täytynyt piestä niitä miehiä, joiden riveissä hän mieluimmin olisi tahtonut olla. Mutta jos hän olisi antautunut ja antanut viedä itsensä herra Wolodyjowskin luo, niin mitä olisikaan tämä ajatellut kuultuaan, että hänet oli tavattu valepuvussa pyrkimässä ruotsalaisten, luo taskussaan ruotsalaisten päälliköitten puheille vievät turvakirjat?
— Vanhat synnit seuraavat minua, — ajatteli itsekseen Kmicic. — Pakenen niin kauas kuin mahdollista… Jumala minua ohjatkoon… Herra, ole minulle armollinen!… Menen kuninkaani luo — siellä alkaa palvelukseni.