Vedenpaisumus II

by Henryk Sienkiewicz

VIIDES LUKU.

Kauan epäröityään herra Wolodyjowski päätti seurata Kmicicin neuvoa, varoittaa kaikkia tovereitaan uhkaavasta vaarasta ja määrätä, että kaikkien joukkojen oli kokoonnuttava Bialystokiin. Hänen kirjeensä, joissa päälliköille ilmoitettiin Radziwillin aikeista, saivat osakseen huomiota kaikkien Podlasien vojevodakuntaan hajaantuneitten päälliköiden puolelta. Jotkut heistä olivat jo jakaneet joukkonsa pieniin osastoihin voidakseen helpommin talvehtia, toiset olivat antaneet upseerien asettua yksityisiin taloihin, niin että lippujen luona oli vain muutamia upseereita ja pieni määrä sotamiehiä. Päälliköt olivat näin menetelleet osaksi peläten nälänhätää, osaksi sen vuoksi, että oli vaikeata ylläpitää tarpeellista kuria joukoissa, jotka kerran jo kieltäydyttyään tottelemasta päällystöään nyt olivat taipuvaisia kapinoimaan jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. Jos olisi ilmestynyt kyllin arvovaltainen johtaja ja heti vienyt ne taistelemaan jompaakumpaa vihollista vastaan, vaikkapa Radziwilliakin vastaan, niin kuri olisi pysynyt moitteettomana, mutta nyt se heikkeni, kun oleskeltiin toimettomina Podlasiessa, jossa aika kului vain, Radziwillin linnojen pommittamiseen, vojevodaruhtinaan tilusten ryöstöön ja neuvotteluihin ruhtinas Boguslawin kanssa. Näissä oloissa sotamies tottui vain omavaltaisuuteen ja rauhallisten asukkaitten ahdisteluun. Joukko sotamiehiä karkasi, muodosti vapaajoukkoja ja ryösteli maanteillä. Näin tuo sotajoukko, joka oli kuninkaan ja isänmaan ystävien ainoa turva, kulki päivä päivältä perikatoansa kohti. Sen jakaminen pikku osastoihin yhä joudutti sen tuhoa. Tosin yhdessä ollen oli vaikeata hankkia riittävästi muonaa, mutta nälänhädän uhkaa oli ehkä liioiteltukin. Syksy oli käsissä, sato oli saatu hyvin korjatuksi, eikä yksikään vihollinen ollut käynyt seutua hävittämässä.

Niin omituiseksi oli asiain tila muodostunut, että tuo sotajoukko oli saanut olla rauhassa vihollisilta. Ruotsalaiset eivät edetessään olleet vielä saapuneet tähän maankulmaan. Toisaalta Chowańskin, Trubetskoin ja Serebrjanyn joukot seisoivat toimettomina entisissä asemissaan tietämättä mihin ryhtyisivät. Venäjällä Buturlin ja Chmielnicki hajoittivat joukkojaan eri tahoille. Liettua taas oli ruotsalaisten suojeluksessa. Sen ryöstäminen ja anastaminen oli samaa kuin julistaa sota ruotsalaisia vastaan, jotka kaikkialla maailmassa herättivät pelkoa.

Chowański ei hyökännyt Podlasieen eikä liittoutuneitten kimppuun, ja nämä puolestaan, ollen ilman johtajaa, eivät kyenneet ahdistamaan ketään eivätkä ryhtymään mihinkään sen vakavampaan kuin Radziwillin tilusten ryöstöön. Mutta herra Wolodyjowskin kirjeet, joissa ilmoitettiin Radziwillin aikovan hyökätä, herättivät päälliköt toimettomuudesta. He alkoivat taas järjestää joukkoja, kirjoittaa käskyjä, kutsua hajautuneita sotamiehiä palvelukseen ja uhata rangaistuksella tottelemattomia. Zyromski, huomattavin päälliköistä, jonka joukko oli parhaassa kunnossa, riensi ensimmäisenä viivyttelemättä Bialystokiin. Hänen jälkeensä tuli viikon sisään Jakob Kmicic, sitten alkoivat saapua Kotowskin ja Lipnickin sotamiehet yksitellen tahi joukoissa, tulipa myös vapaaehtoisesti pikku aatelia läheisistä aateliskylistä. Väliin, aina saapui joku varakkaampi aatelismies hyvin asestettuine palvelijoineen. Ympäri kulki asiamiehiä kokoamassa rahaa ja elintarpeita kuitteja vastaan — sanalla sanoen toiminta oli käynnissä kaikkialla. Kun herra Wolodyjowski saapui laudalaisine joukkoineen, oli aseissa jo muutamia tuhansia miehiä. Vain johtajaa puuttui.

Paljon oli vielä epäkunnossa eikä järjestys ollut mallikelpoinen, mutta joukko ei kuitenkaan ollut niin huonosti järjestetty kuin se suurpuolalainen aatelisjoukko, jonka tehtävänä muutamia kuukausia aikaisemmin oli ollut vastustaa ruotsalaisten ylimenoa Ujscien luona. Podlasien ja Liettuan miehet olivat sotatoimiin tottuneita. Jokainen heistä oli elämänsä aikana ollut taisteluissa joko kasakoita tahi turkkilaisia tahi tataarilaisia vastaan, olipa niitäkin, jotka vielä muistivat sodan ruotsalaisia vastaan. Mutta muita etevämpi sotataidossa ja kaunopuheisuudessa oli herra Zagloba. Hän viihtyi hyvin tässä sotilasjoukossa, jossa ei kukaan ryhtynyt puhumaan kaulaa kastelematta.

Hän himmensi mahtavimmatkin johtajat. Laudalaiset kertoivat, että hän pelasti Wolodyjowskin, Skrzetuskit, Mirskin ja Oskierkan Radziwillin käsistä. Itsekään hän ei salannut ansioitaan ja teki itselleen oikeutta, jotta kaikki tietäisivät, millaisen miehen kanssa olivat tekemisissä.

— Ei ole tapani kehuskella, — sanoi hän, — eikä puhella olemattomia, sillä totuus on minusta pääasia, sen voi sisarenpoikanikin todistaa.

Näin puhuen hän kääntyi Roch Kowalskin puoleen, joka heti astui esille hänen selkänsä takaa ja sanoi juhlallisella äänellä:

— Eno ei valehtele!

Ja Roch loi ympärilleen sellaisen katseen kuin etsisi uskalikkoa, joka voisi väittää häntä vastaan.

Kun ei ketään vastaanväittäjää ilmaantunut, alkoi Zagloba kertoa entisistä urotöistään: kuinka hän vielä herra Koniecpolskin eläessä kahdesti oli voittanut Kustaa Aadolfin, kuinka hän löi Chmielnickin, kuinka ruhtinas Jeremi seurasi joka kohdassa hänen neuvojaan ja uskoi hänelle kaikkien hyökkäysten johtamisen…

— Ja joka hyökkäyksen jälkeen, — jatkoi hän, — kun peittosimme viisi tai kymmenen tuhatta noita lurjuksia, löi Chmielnicki epätoivoissaan päänsä seinään ja hoki: »Ei kukaan muu ole sitä tehnyt kuin tuo pirun Zagloba!» Kun sitten tehtiin rauhansopimus, niin itse kaani katseli minua kuin kummaa ja pyysi kuvaani lähettääkseen sen sulttaanille lahjaksi.

— Tämmöisiä miehiä me nyt tarvitsemme enemmän kuin koskaan ennen, — sanoivat kuulijat.

Koska muutenkin oli kerrottu paljon herra Zagloban ihmeellisistä teoista, joiden maine kierteli ympäri valtakunnan, ja viimeiset tapahtumat Kiejdanyssa yhä vain vahvistivat miehen mainetta, niin hänen kunniansa yhä kasvoi ja ympäröi herra Zaglobaa kuin auringon loiste.

Päälliköt, kuten Zyromski, Kotowski, Jakob Kmicic ja Lipnicki, katselivat myös suurella kunnioituksella Zaglobaa. Hänen neuvojaan pyydettiin kaikissa asioissa, hänen älyään ihmeteltiin, sillä se oli melkein yhtä suuri kuin hänen urhoollisuutensa.

Nyt olikin neuvoteltava tärkeästä asiasta. Oli kyllä lähetetty lähettiläitä Vitebskin vojevodan luo pyytämään, että hän ottaisi johdon käsiinsä. Mutta kukaan ei varmasti tietänyt, missä vojevoda oli sillä hetkellä, ja lähettiläät olivat kadonneet jäljettömiin. Huhuiltiin, että he olivat joutuneet Zoltarenkon miesten käsiin. Nämä ulottivat rosvoiluretkiään Wolkowyskiin asti.

Päälliköt olivat päättäneet valita Bialystokissa väliaikaisen johtajan, joka olisi ylipäällikkönä Sapiehan tuloon asti. Turhaa on sanoakin, että jokainen päällikkö, Wolodyjowskia lukuunottamatta, ajatteli tähän toimeen itseään.

Alkoivat vehkeilyt ja hankaukset. Sotajoukko ilmoitti tahtovansa olla osallisena vaalissa, ei edustajien kautta, vaan välittömästi.

Wolodyjowski neuvoteltuaan toveriensa kanssa kannatti Zyromskia, joka oli toimellinen ja kunnon mies ja herätti sotajoukossa kunnioitusta komealla olemuksellaan. Sitäpaitsi hän oli taitava ja kokenut soturi. Hän puolestaan kiitollisuuden osoitukseksi esitti toimeen Wolodyjowskia, mutta Kotowski, Lipnicki ja Jakob Kmicic vastustivat ehdotusta lausuen, että ei voi valita iältään nuorinta, sillä ylipäällikön täytyy vaikuttaa väestöön arvokkuudellaan.

— Kuka täällä on vanhin? — kysyivät useat äänet.

— Eno on vanhin! — huudahti äkkiä Roch Kowalski niin kovalla äänellä, että kaikki päät kääntyivät häneen päin.

— Vahinko vain, että hänellä ei ole omaa lippukuntaa, — sanoi Jachowicz.

Mutta toiset alkoivat huutaa:

— Mitäpä siitä! Emmekö saa valita kenet tahdomme? Eikö se ole meidän vallassamme? Eikö in liberis suffragiis? Kuninkaaksikin voi valita kenen aatelisen hyvänsä, saatikka rykmentin päälliköksi…

Nyt ryhtyi puhumaan Lipnicki, joka ei ollut suosiollinen Zyromskille, vaan tahtoi kaikin tavoin estää valitsemasta tätä:

— Tietysti teillä on oikeus äänestää niinkuin tahdotte! Jos ette valitse everstiä, niin sitä parempi — silloin ei kenelläkään ole syytä loukkaantua.

Syntyi hirveä melu. Monet huusivat: »Äänestys! Äänestys!» Toiset taas huusivat: »Kuka täällä on parempi herra Zaglobaa? Kuka on uljaampi ritari? Kuka kokeneempi soturi? Eläköön herra Zagloba! Eläköön johtaja!»

— Eläköön! Eläköön! — kuului yhä voimakkaammin.

— Antakaa sapelista vastaanhangoittelijoille! — huusivat kiihkeimmät.

— Ei ole vastaanhangoittelijoita! — vastasi joukko.

— Eläköön! Hän on voittanut Kustaa Aadolfin! Hän on antanut kyytiä
Chmielnickille!

— Hän on pelastanut päällikötkin!

— Ja lyönyt ruotsalaiset!

— Vivat! Vivat! Zagloba dux! Vivatl Vivat! Joukko alkoi viskoa lakkeja ilmaan ja juosta ympäri leirin etsimään Zaglobaa.

Mutta hän hämmästyi ja oli aluksi ymmällä, sillä hän ei ajatellut ehdokkuuttaan, vaan kannatti Skrzetuskia eikä ollut odottanut tämmöistä käännettä asiassa.

Kun tuhatlukuinen joukko huuteli hänen nimeään, niin hänen hengityksensä salpautui ja hän sävähti punaiseksi.

Innostuksissaan toiset selittivät tämänkin parhain päin. Nähdessään hänen punastuvan he alkoivat huutaa:

— Katsokaa, punastuu kuin nuori tyttö! Hän on yhtä vaatimaton kuin urhoollinen! Eläköön hän ja johtakoon meidät voittoon!

Muut päälliköt lähestyivät toivottamaan onnea. Vain Wolodyjowski siveli, viiksiään yhtä hämmästyneenä tuloksesta kuin Zagloba, ja Rzedzian katseli silmät ja suu selällään epäuskoisen näköisenä Zaglobaa, joka jo oli päässyt tasapainoon, seisoi käsi puuskassa ja pää pystyssä ja otti vastaan onnitteluja asemansa mukaisella arvokkuudella.

Ensimmäisenä lausui Zyromski onnittelut päälliköiden puolesta. Sitten puhui sotajoukon puolesta herra Zymirski sangen kaunopuheisesti punoen puheeseensa paljon sitaatteja eri kirjailijoista.

Zagloba kuunteli päätään nyökyttäen. Kun puhuja lopetti, lausui uusi ylipäällikkö seuraavat sanat:

— Hyvät herrat! Jos joku tahtoisi todellisen ansion upottaa rannattomaan valtamereen tahi peittää sen Karpaattien äärettömien röykkiöitten alle, niin se kuitenkin nousisi pinnalle, sukeltaisi esiin maan alta sanoakseen ihmisille suoraan vasten silmiä: »Minä olen se, joka ei pelkää valoa, ei karta tuomiota, ei etsi palkintoa.» Mutta niinkuin kallis kivi kätkeytyy kultaan, niin tämänkin hyveen tulee verhoutua vaatimattomuuteen, ja niinpä minä nyt, hyvät herrat, kysyn seisoessani edessänne: »Enkö ole salannut teiltä ansioitani? Olenko kerskunut edessänne? Olenko tavoitellut arvoa, jolla minua olette kunnioittaneet?» Te itse olette antaneet arvon minun ansioilleni, sillä minä olen valmis vielä nytkin kieltäytymään ja sanomaan teille: täällä on parempia kuin minä, kuten esimerkiksi herrat Zyromski, Kotowski, Tipnicki, Kmicic, Oskierka, Skrzetuski, Wolodyjowski — niin uljaita ritareita, ettei semmoisia ole ollut vanhallakaan ajalla. Miksi siis valitsisitte johtajaksi minut eikä ketään heistä? Vielä on aikaa… Ottakaa hartioiltani tuo edesvastuu ja antakaa se ansiollisemmalle!

— Ei, ei mitenkään! — huusivat sadat ja tuhannet äänet.

— Ei, ei tule kysymykseen! — sanoivat päällikötkin iloisina siitä, että heitä oli julkisesti ylistetty, ja haluten esiintyä sotajoukon edessä vaatimattomina.

— Minäkin huomaan, että toisin ei voi olla! — sanoi Zagloba. — Tapahtukoon siis tahtonne! Kiitän teitä sydämestäni, herrat veljeni, ja uskon Jumalan avulla, että teidän ei tarvitse katua minulle osoittamaanne luottamusta. Niinkuin te minun, niin minä teidän puolesta vannon olevani valmis antamaan hengen, ja toipa meille tietymätön kohtalo voiton tahi häviön, niin ei kuolemakaan meitä erota, sillä kuoleman jälkeenkin seuraa meitä yhteinen maine!

Tavaton innostus valtasi joukon. Monet tarttuivat sapeleihinsa, toiset alkoivat vuodattaa kyyneleitä. Zagloban kaljulle päälaelle kihosi hikipisaroita, mutta hänen innostuksensa yhä kasvoi. Hän huudahti:

— Me puollamme laillista kuningastamme, meidän valittuamme, ja rakasta isänmaatamme! Niiden puolesta elämme, niiden puolesta kuolemme! Hyvät herrat! Niin kauan kuin isänmaamme on ollut olemassa, eivät sitä vielä koskaan ole kohdanneet tämmöiset koettelemukset. Petturit ovat avanneet porttimme, eikä ole enää muuta maakaistaletta kuin tämä vojevodakunta, missä ei vihollinen elämöisi. Te olette isänmaan toivo ja minä teidän, teihin ja minuun ovat koko valtakunnan katseet kääntyneet. Osoittakaamme sille, että se ei turhaan ojenna meitä kohti käsiään! Te vaaditte minulta miehuutta ja lujaa uskoa, samoin minä vaadin teiltä luottamusta ja kuuliaisuutta, ja kun osoittaudumme kelvollisiksi, kun esimerkillämme avaamme niiden silmät, jotka vihollinen on vienyt harhaan — silloin rientää meihin yhtymään puolet valtakunnasta! Kenellä on Jumala sydämessä, se yhtyy meihin, taivaan voimat meitä vahvistavat, ja kuka voi silloin meitä vastustaa?

— Niin käy! Totisesti niin käy! Salomo puhuu. Taisteluun! Taisteluun! — kaikuivat uhkaavat huudot.

Zagloba ojensi kätensä pohjoista kohti ja alkoi huutaa:

— Tule nyt, Radziwill! Tule, hetmani, kerettiläinen, Lusiferin sotapäällikkö! Emme odota sinua hajaantuneina, vaan yhtenä joukkona, emme eripuraisina, vaan sovussa, emme papereilla ja sopimuksilla, vaan miekoilla varustautuneina! Sinua odottaa täällä kunnon miesten sotajoukko, ja minä olen sen päällikkö! Tule, kamppaile Zagloban kanssa! Kutsu paholaiset avuksesi ja taistelkaamme!… Tule!…

Hän kääntyi taas sotajoukon puoleen ja huusi niin, että se kuului yli leirin:

— Jumal'auta, hyvät herrat! Tunnen saavani profeetan lahjan! Yksimielisyyttä vain, niin lyömme nuo lurjukset, kulkurit, kerjäläiset, kalansyöjät ja ryysymekot, jotka kesällä ajavat reellä!… Annan heille nuuskaa, niin että ketarat vilkkavat heidän paetessaan! Heidän niskaansa joka mies, joka uskoo Jumalaan ja jolle kunnia ja isänmaa on kallis!

Tuhansia sapeleita välkähti ilmassa. Joukko tunkeili Zagloban ympärillä huutaen:

— Johda meitä! Johda meitä!

— Huomenna lähdetään! Valmistautukaa! — huusi innoissaan Zagloba.

Vaali oli toimitettu aamulla, ja keskipäivällä oli sotajoukon tarkastus. Joukot asettuivat kentälle vieretysten hyvään järjestykseen, päälliköt ja liput etunenässä, ja rintaman ohi ratsasti ylipäällikkö töyhtöhattu päässä, kullattu komentosauva kädessä. Hän oli kuin luotu hetmaniksi. Hän katseli joukkoja, toista toisensa jälkeen, kuin paimen laumaansa, ja sotamiesten sydämet täytti riemu, kun he näkivät hänet komeana edessään. Jokainen päällikkö ratsasti häntä vastaan, ja hän vaihtoi sanan jokaisen kanssa, kiitti jotakin kohtaa, moitti toista. Nekin äsken saapuneista, jotka alussa eivät olleet tyytyväisiä vaaliin, olivat pakotetut myöntämään mielessään, että uusi ylipäällikkö oli sota-asioihin perehtynyt mies ja kykeni johtamaan.

Ainoastaan Wolodyjowski siveli hieman omituisesti viiksiään, kun uusi ylipäällikkö löi häntä toisten päällikköjen nähden olalle ja sanoi:

— Herra Michal, olen tyytyväinen teihin. Joukossanne vallitsee paras järjestys. Toimikaa edelleenkin tällä tavoin ja saatte olla varma, että minä en teitä unhota!

— Hitto vieköön! — kuiskasi Wolodyjowski Skrzetuskille palatessaan tarkastuksesta. — Olisiko oikea hetmani voinut sanoa minulle muuta?

Samana päivänä lähetti Zagloba pienempiä osastoja kaikkiin tarpeellisiin ja tarpeettomiin suuntiin. Kun nämä seuraavana aamuna palasivat, hän kuunteli tarkasti näitten kaikkien tiedonantoja ja lähti sitten Wolodyjowskin luo, joka asui yhdessä Skrzetuskien kanssa.

— Sotajoukon edessä minun on esiinnyttävä arvokkaasti, — sanoi hän ystävällisesti, — mutta meidän kesken saatamme säilyttää entisen luottamuksellisen suhteen… Täällä olen vanha ystävä enkä päällikkö. Teidän neuvoillenne panen arvoa, vaikka minulla on itsellänikin järkeä. Tiedän, että te olette kokeneita miehiä eikä teidän veroisianne sotilaita ole paljon koko valtakunnassa.

Hänet otettiin vastaan entiseen tapaan, ja »luottamuksellinen» suhde vallitsi. Vain Rzedzian ei uskaltanut kohdella häntä niinkuin ennen ja istui penkin äärimmäisessä päässä.

— Mitä aiotte tehdä? — kysyi Jan Skrzetuski.

— Ennen kaikkea palauttaa järjestyksen ja kurin ja antaa sotamiehille hommaa, etteivät he laiskistuisi toimettomuudessa. Huomasin kyllä, herra Michal, teidän murisevan kuin murmeli, kun lähetin nuo tiedustelujoukot kaikkiin ilmansuuntiin, mutta minun täytyi se tehdä totuttaakseni edes jollakin tavoin miehiä palvelukseen. Se on yksi syy. Toiseksi: mitä meiltä puuttuu? Ei miehiä, sillä niitä on tullut ja tulee edelleen riittävästi. Nekin aateliset, jotka ovat paenneet Masowian vojevodakunnasta Preussiin ruotsalaisten tieltä, tulevat tänne. Miehistä ja sapeleista ei ole puutetta, vain elintarpeita on liian vähän, ja ilman niitä ei mikään sotajoukko maailmassa pysty mihinkään. Niinpä olen ajatellut käskeä ottamaan kaikkea, mitä käsiin sattuu: karjaa, lampaita, sikoja, viljaa, heiniä sekä tästä vojevodakunnasta että Masowiasta, jossa vihollinen tähän asti myöskään ei ole käynyt ja jossa kaikkea on viljalti.

— Entä jos aateli nostaa melun, — huomautti Skrzetuski, — kun heiltä otetaan satoa ja elukoita?

— Sotajoukko on minulle tärkeämpi kuin aateli. Huutakoot! Muuten emme ota ilmaiseksi. Olen käskenyt antamaan kuitteja, ja niitä onkin jo valmiina niin paljon, että voisi puolet valtakunnasta niillä ottaa. Rahaa minulla ei ole, mutta kun sota päättyy ja ruotsalaiset on karkoitettu, niin valtio maksaa. Mitä puhutte? Pahempihan on aatelille, että nälkäinen sotajoukko ryhtyy ryöstämään. Aion tutkia metsät, sillä niissä kuuluu piileksivän paljon talonpoikia elintarpeineen. Kiittäköön sotajoukko Pyhää Henkeä siitä, että se neuvoi valitsemaan minut ylipäälliköksi, sillä ei tässä kukaan toinen niin hyvin selviäisi.

— Teidän armollanne on senaattorin pää, se on varmaa! — sanoi Rzedzian.

— Mitä? Heh! — sanoi Zagloba iloissaan kehumisesta. — Onpa sinullakin, veijari, älyä päässä! Katso vain, etten määrää sinua jonnekin edustajakseni, kun sattuu olemaan virka avoinna.

— Kiitän nöyrimmästi teidän armoanne! — sanoi Rzedzian.

— Tämmöiset ovat tuumani, — jatkoi Zagloba. — Ensin kootaan elintarpeita niin paljon kuin olisi meidän kestettävä piiritys. Sitten rakennamme varustuksia leirin ympärille, ja silloin saa Radziwill tulla ruotsalaisten ja vaikkapa pirujen kanssa. Heittiö olen, jos en tänne rakenna uutta Zbarazia.

— Oivallinen ajatus, totisesti! — huudahti Wolydojowski. — Mutta mistä saamme tykkejä?

— Kotowskilla on kaksi haupitsia, Kmicicillä yksi kevyt tykki, Bialystokissa neljä tykkiä, jotka oli määrä lähettää Tykocinin linnaan. Ette ehkä tiedä, että nämä tykit oli sitä varten hankittu jo viime vuonna. Ruutiakin kuuluu olevan jokaista varten niin paljon kuin tarvitaan sataan laukaukseen. Kyllä me selviydymme, hyvät herrat. Auttakaa te minua vain kaikessa. Olisipa aika ryypätä jotakin.

Wolodyjowski käski tuoda simaa, ja keskustelu jatkui pikarien ääressä.

— Te ajattelitte, että minusta tulisi ylipäällikkö vain nimeltä, — sanoi Zagloba maistellen maljastaan. — Nunquam! En tavoitellut sitä arvoa, mutta kun te minut siihen asetitte, niin vaadin kuuliaisuutta ja järjestystä. Tiedän, mitä merkitsee virka-arvo, ja saattepa nähdä: toisen Zbarazin tänne laitan, toisen Zbarazin totisesti! Läkähtyy siinä Radziwill ja läkähtyvät ruotsalaiset ennenkuin nielevät minut. Soisinpa Chowańskinkin tuppautuvan tänne — piilottaisinpa hänet niin, ettei häntä löydettäisi viimeisellä tuomiollakaan. Täällähän ne ovat lähellä, tulkoot koettamaan! Simaa, herra Michal!

Wolodyjowski täytti pikarin. Zagloba joi sen yhdellä henkäyksellä pohjaan, rypisti kulmakarvojaan aivan kuin muistellen jotakin ja sanoi:

— Mistä puhuin? Mitä tahdoin?… Ahaa! Simaa, herra Michal!

Wolodyjowski täytti taas pikarin.

— Kerrotaan, — sanoi Zagloba, — että herra Sapiehakin mielellään ryyppää hyvässä seurassa. Eipä kumma! Jokainen kelpo mies tekee sitä. Vain petturit, jotka suunnittelevat isänmaalle tuhoa, pelkäävät viiniä, etteivät tulisi ilmaisseeksi tuumiaan. Radziwill juo koivun mahlaa, mutta saa kuoltuaan juoda tervaa. Jumal'auta! Aavistan edeltäkäsin, että herra Sapieha ja minä tulemme pitämään toisistamme, sillä olemme toistemme kaltaisia kuin hevosen korvat tahi pari saappaita. Sitäpaitsi hän on yksi ylipäällikkö ja minä olen toinen. Kyllä minä laitan täällä kaikki kuntoon, niin että kaikki on valmista, kun hän tulee. Paljon on sälytetty hartioilleni, mutta minkäs sille voin! Kun ei ole muita, jotka, ajattelisivat isänmaata, niin ajattele sinä, vanha Zagloba, niin kauan kuin sinussa henki pihisee. Pahin juttu on se, että minulla ei ole kansliaa.

— Mitä te kanslialla tekisitte? — kysyi Skrzetuski.

— Entä miksi kuninkaalla on kanslerinsa? Miksi sotajoukossa pitää olla sotajoukon kirjuri? Täytyy näin ollen tilata minulle jostakin kaupungista sinetti.

— Sinetti?… — toisti innostuneena Rzedzian katsoen yhä enenevällä kunnioituksella Zaglobaa.

— Mihin te käytätte sinettiä? — kysyi Wolodyjowski.

— Tuttavallisessa piirissämme voitte, herra Michal, teititellä minua vanhaan tapaan. En minä käytä sinettiä, vaan kanslerini. Huomatkaa se ennen kaikkea!

Zagloba loi läsnäolijoihin niin ylpeän ja arvokkaan katseen, että
Rzedzian hypähti seisomaan ja Stanislaw Skrzetuski mutisi:

— Honores mutant mores!

— Mitä teen kanslialla? Kuulkaahan, — sanoi Zagloba. — Ensiksikin ne onnettomuudet, jotka ovat kohdanneet isänmaatamme, johtuvat minun käsitykseni mukaan epäsiveellisyydestä, omavaltaisuudesta ja ylellisyydestä (simaa, herra Michal!), niin, ylellisyydestä — ne viat jäytävät meitä kuin rutto. Mutta varsinkin ovat onnettomuuteen syynä kerettiläiset, jotka yhä rohkeammin loukkaavat oikeata oppia ja vetävät päällemme suojelijamme, Pyhän Neitsyen, vihan.

— Niin se on! — sanoivat toiset yhteen ääneen. — Eriuskolaiset ensimmäisinä yhtyivät vihollisiin, ja mene tiedä vaikka olisivat itse ne tänne tuoneet.

— Exemplum siitä on Liettuan suurhetmani!

— Mutta tässäkään vojevodakunnassa, jossa minä olen ylipäällikkönä, ei ole puutetta kerettiläisistä, esimerkiksi Tykocinissa ja muissa paikoissa, jonka vuoksi oman menestymisemme takia julkaisen semmoisen universaalin, että sen, joka elää synnissä, on kolmessa päivässä tehtävä parannus, muuten hänen omaisuutensa takavarikoidaan sotajoukon ylläpidoksi.

Ritarit katselivat ällistyneinä toisiaan. He tiesivät, että Zagloba oli nopeaälyinen ja ovela mies, mutta eivät osanneet aavistaa, että hän oli moinen valtiomies ja osasi noin hyvin arvostella yleisiä asioita.

— Ja te kysytte, — sanoi Zagloba voitonriemuisena, — mistä otan rahat sotajoukon ylläpitoon?… Entäs takavarikoimiset? Ja kaikki Radziwillin omaisuus, joka näin ollen tulee sotajoukolle?

— Onkohan vain, oikeus todella meidän puolellamme? — pisti Wolodyjowski väliin.

— Nyt on sellaiset ajat, että oikeus on sen puolella, jolla on sapeli! Mikä oikeus sitten on ruotsalaisilla ja kaikilla muilla vihollisilla elämöidä valtiomme alueella?

— Se on totta! — vastasi herra Michal vakaumuksella.

— Ei se vielä riitä! — huudahti Zagloba innostuen. — Annan toisen universaalin Podlasien vojevodakunnan aatelille ja niille naapuripiireille, jotka eivät vielä ole vihollisen vallassa, että he yhtyisivät yhteiseen yritykseen. Aatelisten on asestettava palvelijansa, jotta meillä olisi riittävästi jalkaväkeä. Tiedän, että monet heistä ovat valmiit lähtemään, mutta odottavat jonkinmoista kuulutusta ja jonkinmoista hallituksen määräystä. Siinä niillä on hallitus ja universaali…

— Todellakin teillä on valtiokanslerin pää! — huudahti Wolodyjowski.

— Simaa, herra Michal!… Kolmannen kirjeen lähetän Chowańskille, jossa käsken hänen mennä hiiteen, muuten savustamme hänet ulos kaikista kaupungeista ja linnoista. Tosin he nyt ovat Liettuassa rauhallisina paikoillaan eivätkä anasta linnoja, mutta Zoltarenkon kasakat ryöstelevät kulkien tuhannen ja kahden tuhannen miehen suuruisina joukkoina. Pitäkööt niitä kurissa, muuten saavat selkäänsä meiltä.

— Voisimme todellakin antaa heille selkään, — sanoi Jan Skrzetuski. —
Miehemme tekisivät puhdasta jälkeä!

— Olen minäkin sitä ajatellut ja lähetän tänään jo uudet partiojoukot Wolkowyskowin luo, mutta et haec facienda et haec non omittenda… Neljännen kirjeen lähetän kuninkaallemme, hyvälle herrallemme, lohduttaakseni häntä murheessa sillä tiedolla, että vielä on niitä, jotka eivät ole häntä hylänneet ja joiden sydämet ja sapelit ovat valmiina häntä auttamaan. Olkoon vieraalla maalla edes tämä lohdutus isällämme, rakkaalla herrallamme. Jagiellon jälkeläisellä… olkoon… olkoon…

Zagloba alkoi nikotella, sillä hän oli jo aika lailla päissään, ja purskahti itkemään kuninkaan kovaa kohtaloa. Herra Michal säesti häntä hieman hillitymmin, ja Rzedziankin nyyhkytti tahi oli nyyhkyttävinään, kun taas Skrzetuskit panivat päänsä käsien varaan ja olivat vaiti.

Mutta tätä kesti vain hetken. Zagloban valtasi äkkiä vihastus.

— Entä vaaliruhtinas! — huusi hän. — Kun hän kerran on tehnyt liiton Preussin kaupunkien kanssa, niin ryhtyköön taisteluun ruotsalaisia vastaan älköönkä heilutelko häntäänsä molemmille puolille, vaan tehköön sen, mitä uskollinen vasalli on velvollinen herraansa kohtaan, tulkoon avuksi.

— Kenpä tietää, vaikka hän vielä menisi ruotsalaisten puolelle, — sanoi
Stanislaw Skrzetuski.

— Menisi ruotsalaisten puolelle? Kyllä minä hänelle näytän! Preussin raja ei ole kaukana, ja minulla on muutamia tuhansia sapeleita käytettävänäni. Niin totta kuin olen tämän uljaan joukon ylipäällikkö, käyn häntä tervehtimässä tulella ja miekalla! Ettäkö ei ole muonaa? Hyvä, saamme sitä riittävästi preussilaisten aitoista.

— Herra Jumala! — huudahti innostuen Rzedzian. — Teidän armonne on täysin kruunupäitten veroinen.

— Kirjoitan hänelle heti: »Herra vaaliruhtinas! Riittää jo piilosilla oloa! Riittää vähempikin kiemurtelu ja touhuaminen! Lähtekää liikkeelle ruotsalaisia vastaan, tahi minä tulen Preussiin vierailemaan. Muuta mahdollisuutta ei ole…» Antakaa mustetta, kynä ja paperia! Rzedzian, menetkö viemään kirjeen?

— Menen! — sanoi Rzedzian ilostuneena uudesta asemastaan.

Mutta ennenkuin Zagloba ennätti saada pyytämänsä kirjoitusvälineet, alkoi kuulua huutoja talon edustalta ja joukko sotamiehiä näkyi olevan ikkunain edessä. Zagloba tovereineen meni katsomaan, mitä oli tekeillä.

Selville kävi, että tuotiin tykkejä, joista Zagloba oli puhunut.
Sotamiehet riemuitsivat niitä katsellessaan.

Bialystokin kuvernööri herra Stepalski astui Zagloban luo ja lausui:

— Jalosukuinen herra ylipäällikkö! Siitä ajasta saakka kuin muistossa kuolematon Liettuan suuriruhtinaskunnan herra marsalkka määräsi Bialystokista varoja Tykocinin linnan ylläpitoon, olen minä mainittujen varain hoitajana uskollisesti ja rehellisesti toiminut tuon linnan hyväksi, minkä voin myös tileillä koko valtakunnan edessä todistaa. Kahdenkymmenen vuoden aikana olen varustanut tuota linnaa ruudilla, tykeillä ja aseilla pitäen pyhänä velvollisuutenani käyttää joka pennin siihen tarkoitukseen, minkä jalosukuinen herra marsalkka oli määrännyt. Kun nyt vaihteleva kohtalo on tehnyt Tykocinin linnasta yhden lujimpia tukikohtia isänmaan vihollisille tässä vojevodakunnassa, niin olen kysynyt Jumalan edessä omaltatunnoltani, onko minun edelleen toimittava entiseen tapaan vai onko velvollisuuteni antaa kaikki haltuuni jääneet tavarat teidän jalosukuisuutenne käsiin…

— Se on velvollisuutenne, — keskeytti Zagloba hänet arvokkaasti.

— Pyydän vain, että teidän jalosukuisuutenne tahtoisi koko sotajoukon läsnä ollessa todistaa ja antaa minulle kirjallisen kuitin, että en ole ottanut mitään noista tavaroista itselleni, vaan olen antanut kaikki valtion huostaan, jonka edustajana nyt olette te, jalosukuinen herra ylipäällikkö.

Zagloba nyökkäsi myöntävästi ja alkoi heti tutkia luetteloa.

Siitä näkyi, että tykkien lisäksi oli kolmesataa saksalaista muskettia, kaksisataa moskovalaista sotakirvestä ja kuusituhatta zlotya käteistä rahaa.

— Rahat jaetaan sotajoukolle, — sanoi Zagloba, — musketit ja sotakirveet taas…

Hän katseli ympärilleen.

— Herra Oskierka! — sanoi hän. — Ottakaa ne haltuunne ja muodostakaa jalkaväkiosasto… Jalkaväkeä tarvitaan lisää…

Sen jälkeen hän kääntyi kaikkien muiden puoleen.

— Hyvät herrat! On rahaa, on tykkejä, tulee olemaan jalkaväkeä ja elintarpeita… Tämmöistä on minun toimintani johtajana!

— Vivat! — huusi sotaväki.

— Ja nyt juoskoot sotamiehet aika kyytiä kyliin hankkimaan lapioita ja kuokkia. Rakennamme varustuksia, toisen Zbarazin. Älköön kukaan, olipa upseeri tahi muu, hävetkö työskennellä lapio kädessä!

Näin puhuttuaan ylipäällikkö poistui asuntoonsa sotajoukon innostuneitten huutojen seuraamana.

— Jumaliste, tuolla miehellä on päätä! — sanoi Wolodyjowski Jan
Skrzetuskille. — Asiat alkavat kulkea uudella vauhdilla.

— Kunhan vain Radziwill ei tulisi aivan pian, — sanoi Stanislaw Skrzetuski, — sillä hän on päällikkö, jonka veroista ei ole toista koko valtakunnassa. Meidän Zagloba on kyllä hyvä muonittaja, mutta ei häntä voi verrata tuommoiseen sotapäällikköön.

Itse Zaglobakin odotti levottomana Janusz Radziwillin tuloa. Hän muisti kaikki Radziwillin voitot, ja hetmanin haamu kasvoi hänen mielikuvituksessaan luonnottoman suureksi. Itsekseen hän sanoi:

— Oh, kukapa tuon pedon kynsistä selviää!… Sanoin, ettei hän minua muserra, mutta hän nielaisee minut kuin haikara sammakon.

Ja hän vannoi itsekseen, ettei ryhdy koskaan ratkaisevaan taisteluun
Radziwillin kanssa.

— Tulee piiritys, — ajatteli hän, — ja se venyy aina pitkälle. Voi turvautua neuvotteluihin, ja niiden aikana voi Sapieha tulla.

Siltä varalta, että Sapieha ei tulisi, päätti Zagloba kaikessa noudattaa Jan Skrzetuskin mielipidettä, sillä hän muisti, miten suuressa arvossa ruhtinas Jeremi piti tätä upseeria ja hänen taitoaan sota-asioissa.

— Te, herra Michal, — sanoi Zagloba Wolodyjowskille, — olette luotu hyökkäämään, ja voipa teidät lähettää tiedusteluretkelle, vieläpä tärkeällekin, sillä osaatte selviytyä ja käytte vihollisen kimppuun kuin susi lampaan niskaan. Mutta annahan olla, jos olisi oltava kokonaisen sotajoukon hetmanina, niin tokkopa päänne sitä kestäisi — eihän teillä ole älyä niin liiaksi, että sitä riittäisi muillekin kaupattavaksi. Mutta Jan on toista, hän on johtaja-ainesta, ja jos minua ei olisi, niin hän voisi täyttää paikkani.

Näihin aikoihin saapui ristiriitaisia sanomia. Kerrottiin Radziwillin jo olevan tulossa Preussin kautta, mutta sitten ilmoitettiinkin hänen päinvastoin voittaneen Chowańskin sotajoukon, vallanneen Grodnon ja olevan tulossa sieltä vahvan joukon kanssa. Toiset taas vakuuttivat, ettei Radziwill ollut voittanut Chowańskia, vaan sen oli tehnyt Sapieha ruhtinas Michal Radziwillin avulla. Mutta tiedustelujoukot eivät tuoneet mitään varmoja tietoja, kertoivat vain, että Wolkowyskin luona oli joukko Zoltarenkon väkeä uhkaamassa kaupunkia. Koko ympäristö oli jo tulessa.

Tiedustelijain palaamisen jälkeisenä päivänä alkoi saapua pakolaisiakin, jotka vahvistivat tiedon todeksi ja kertoivat asukkaitten lähettäneen lähettiläitä Chowańskin ja Zoltarenkon luo pyytämään, että kaupunkia säästettäisiin. Chowański vastasi, että kysymyksessä on rosvojoukko, jolla ei ole mitään tekemistä hänen sotaväkensä kanssa. Zoltarenko taas neuvoi asukkaita maksamaan lunnaita, mutta tätä eivät köyhät, tulipaloista ja rosvouksista kärsineet asukkaat kyenneet tekemään.

He pyysivät herra ylipäällikköä auttamaan heitä, ennenkuin neuvottelut lunnaista päättyvät. Zagloba valitsi puolitoista tuhatta uljasta miestä, muun muassa laudalaisen osaston, kutsutti luokseen Wolodyjowskin ja sanoi hänelle:

— No, herra Michal, nyt on aika teidän näyttää taitoanne. Menkää Wolkowyskiin ja tehkää siellä loppu rosvojoukosta, joka uhkaa suojatonta kaupunkia. Te ette ole ensikertalainen tämmöisissä hommissa, ja luulenpa, että pidätte tällaisen tehtävän uskomista teille suosion osoituksena.

Sitten hän kääntyi toisten päällikköjen puoleen:

— Minun itseni on jäätävä leiriin, sillä ensiksikin on kaikki edesvastuu minulla ja toiseksi ei ole arvoni mukaista ruveta tekemisiin rosvojen kanssa. Kunhan Radziwill tulee, niin nähdään oikeassa sodassa, kumpi on etevämpi, hetmaniko vai minä!

Wolodyjowski ja hänen miehensä lähtivät mielellään, sillä leirielämä ikävystytti heitä ja mieli teki veritöihin. Laulaen he lähtivät matkaan, ja ylipäällikkö, istuen hevosen selässä risti kädessä, siunasi lähtijät. Jotkut ihmettelivät Zagloban menettelyä, mutta hän itse muisti, että Zolkiewski ja muutkin hetmanit tavallisesti myös siunasivat taisteluun lähteviä joukkoja. Muutenkin hän mielellään järjesti kaikki toimenpiteensä juhlallisiksi kohottaakseen arvoaan sotamiesten silmissä.

Tuskin oli joukko ennättänyt kadota näkyvistä, kun hän jo alkoi huolestua sen kohtalosta.

— Jan, — sanoi hän, — eikö olisi lähetettävä hiukan lisää miehiä
Wolodyjowskille?

— Olkaa huoletta! — vastasi Skrzetuski. — Wolodyjowskista on tämä retki samaa kuin pienen annoksen syöminen. Tämmöistähän hän, Luoja nähköön, on tehnyt koko elämänsä ajan.

— Entäpä jos hän joutuu taistelemaan ylivoimaa vastaan? Nec Hercules contra plures.

— Ei tarvitse puhua semmoisesta soturista! Hän ottaa kaikesta selon ennen hyökkäystä, ja jos vihollinen on ylivoimainen, niin hän kaappaa minkä voi ja tulee pois tahi pyytää itse apuväkeä. Voitte olla rauhassa. Kului kolme päivää. Leiriin tuli runsaasti muonaa, saapui miehiäkin palvelukseen, mutta herra Michalista ei kuulunut mitään. Zagloba tuli yhä levottomammaksi, ja huolimatta Skrzetuskin selityksistä, että Wolodyjowski ei mitenkään voinut ennättää tässä ajassa takaisin retkeltään, hän lähetti sata Kmicicin ratsumiestä tiedusteluretkelle.

Tiedustelijat lähtivät, ja taasen meni kaksi päivää ilman mitään tietoja.

Vihdoin seitsemäntenä päivänä, harmaana, sumuisena iltapäivänä,
Bobrownikiin muonitusasioissa lähetetyt sotamiehet palasivat nopeasti
leiriin ja ilmoittivat nähneensä sotajoukon tulevan metsästä
Bobrownikin luona.

— Herra Michal! — huudahti Zagloba iloissaan. Mutta sotamiehet väittivät, että se oli muuta.

He eivät olleet menneet joukkoa vastaan juuri sen vuoksi, että sillä oli outoja merkkejä, jommoisia herra Wolodyjowski ei käyttänyt. Sitäpaitsi oli itse joukkokin suurempi. Sotamiehet eivät kyenneet sen suuruutta arvioimaan. Toiset arvelivat, että niitä oli kolmetuhatta, toisten mielestä viisituhatta tahi enemmänkin.

— Minä otan kaksikymmentä ratsumiestä ja lähden tiedusteluretkelle, — sanoi ratsumestari Lipnicki.

Hän lähti. Kului tunti ja toinenkin. Viimein ilmoitettiin, että tulossa on kokonainen suuri sotajoukko.

Jostakin käsittämättömästä syystä levisi heti yli leirin huhu:

— Radziwill tulee!

Tämä viesti pani kuin sähköisku koko leirin liikkeeseen. Sotamiehet riensivät valleille ja jotkut olivat pelästyneen näköisiä. Ei asetuttu säädettyyn järjestykseen: ainoastaan Oskierkan jalkaväki seisoi sille määrätyssä paikassa. Vapaaehtoisten joukossa vallitsi pakokauhu. Mitä erilaisimpia huhuja kulki suusta suuhun. »Radziwill on tuhonnut perin pohjin Wolodyjowskin joukon ja myös Kmicicin miehet», — sanoivat jotkut. »Ei yksikään ole päässyt pakoon», — kertoivat toiset. »Herra Lipnicki on kadonnut aivan kuin maa olisi hänet nielaissut», — puhuivat eräät. — »Missä on ylipäällikkö? Missä on ylipäällikkö?»

Päälliköt juoksivat järjestämään joukkoja.

Kun Zagloba kuuli huudon: »Radziwill tulee!» — niin hän hämmästyi suuresti eikä ensihetkellä tahtonut uskoa sitä. Miten sitten oli käynyt Wolodyjowskin? Oliko hän antanut niin saartaa itsensä, ettei yksikään mies päässyt tuomaan siitä tietoa? Entä toinen tiedustelujoukko? Ja herra Lipnicki?

— Mahdotonta! — toisti itsekseen Zagloba pyyhkien hikeä otsaltaan.
— Tuo käärme, tuo murhamies, tuo Lusifer olisiko hän jo jättänyt
Kiejdanyn? Joko on viime hetki tulossa?

Mutta yhä useammat äänet huusivat joka puolelta: »Radziwill!
Radziwill!» Zagloba lakkasi epäilemästä ja kiiruhti Skrzetuskin luo.

— Jan, pelasta, nyt on aika!

— Mitä on tapahtunut? — kysyi Skrzetuski.

— Radziwill tulee! Annan kaiken sinun huostaasi, sillä ruhtinas Jeremi vainajakin sanoi, että olet synnynnäinen johtaja. Minä itse pidän asioita silmällä, mutta sinä saat käskeä ja johtaa.

— Ei suinkaan se ole Radziwill, — sanoi Skrzetuski. — Mistä päin sotajoukko on tulossa?

— Wolkowyskista. Kerrotaan, että Wolodyjowski on saarrettu, ja samoin se toinen joukko, jonka äskettäin lähetin.

— Wolodyjowski olisi antanut saartaa itsensä? Ette näy tuntevan häntä.
Hän juuri on tulossa eikä kukaan muu.

— Kuulethan, että se on tavattoman suuri joukko.

— Jumalan kiitos! Herra Sapieha näkyy siis olevan tulossa.

— Mitä ihmettä sinä puhut? Silloinhan he olisivat meille ilmoittaneet.
Lipnicki meni vastaan.

— Sehän juuri todistaa, että tulija ei ole Radziwill. He ovat tunteneet toisensa ja tulevat yhdessä. Menkäämme, menkäämme!

— Sitähän minäkin sanoin! — huusi Zagloba. — Kaikki hätääntyivät, mutta minä ajattelin: se on mahdotonta! Heti nousi tuo ajatus mieleeni. Mennään pian, Jan, pian! Mutta nuo pelästyivät… heh!

He menivät kiireesti vallille. Zagloban kasvot loistivat, hän pysähtyi vähän väliä ja huusi kovalla äänellä:

— Hyvät herrat! Vieraita tulee! Älkää hätäilkö! Jos se on Radziwill, niin näytän hänelle tien takaisin Kiejdanyyn!

— Näytämme hänelle! — huusi sotajoukko.

— Sytyttäkää roviot valleille! Emme piiloudu, nähkööt meidät, me olemme valmiit! Sytyttäkää kokot!

Puita kannettiin kasoihin, ja neljännestunnin kuluttua valaisivat liekit leiriä ja taivas punoitti. Sotamiehet katsoivat pimeyteen Borownikin suuntaan.

Pimeydestä kuului kaukaa muskettien laukauksia. Zagloba nykäisi
Skrzetuskia liepeestä.

— Aloittavat tulen! — sanoi hän levottomana.

— Riemulaukauksia, — vastasi Skrzetuski. Kohta laukausten jälkeen kuului iloisia huutoja.

Ei ollut enää syytä epäillä. Hetkisen kuluttua saapui uupuneilla ratsuilla joukko miehiä huutaen:

— Herra Sapieha, Vitebskin vojevoda! Tämän kuultuaan syöksähtivät sotamiehet kuin tulvavirta valleilta tulijoita vastaan huutaen niin, että olisi voinut luulla sitä vihollisten yllättämästä kaupungista päästetyksi huudoksi.

Zagloba nousi hevosen selkään ja ratsasti päälliköitten etunenässä vallien eteen yllään kaikki arvonmerkit.

Vähän ajan kuluttua Vitebskin vojevoda ratsasti valopiiriin upseeriensa etunenässä, rinnallaan Wolodyjowski. Hän oli jo vanhanpuoleinen mies. Kasvot eivät olleet kauniit, mutta ne olivat älykkäät ja ystävälliset. Hänellä oli harmaat, tasaisiksi leikatut viikset ja pieni parta, mikä teki hänet ulkomaalaisen näköiseksi, vaikka hän oli puettu puolalaiseen tapaan. Vaikka hän oli kuuluisa monista sotaisista urotöistä, oli hän kuitenkin enemmän valtiomiehen kuin sotilaan näköinen. Ne, jotka tunsivat häntä lähemmin, sanoivat, että herra vojevodan kasvoihin oli Minerva jättänyt huomattavammat jäljet kuin Mars. Joka tapauksessa saattoi huomata ensi silmäyksellä, että siinä oli oikeamielinen kelpo mies.

— Odotimme kuin isää! — huusivat sotamiehet.

— Tulipa johtajamme! — lausuivat liikutettuina toiset.

— Vivat! Vivat!

Zagloba päällikköjoukon kanssa ratsasti hänen luokseen, ja vojevoda pysähdytti hevosensa sekä alkoi tervehtiä ilveksennahkaisella hatullaan.

— Jalosukuinen, korkea-arvoinen herra vojevoda! — alkoi Zagloba puhua. — Vaikka olisin niin kaunopuheinen kuin muinaiset roomalaiset ja itse Cicero tahi, mennäkseni vielä kaukaisempiin aikoihin, kuuluisa ateenalainen Demostenes, niin en kuitenkaan osaisi julki tuoda sitä riemua, mikä täyttää sydämemme nähdessämme teidän jalon persoonanne. Sydämissämme riemuitsee koko valtiomme tervehtäen viisasta senaattoria ja parhainta poikaansa. Ilo on sitä suurempi, kun se on odottamaton. Seisoimme näillä valleilla aseissa, valmiina ei tervehtimään vierasta, vaan taistelemaan, ei kuulemaan riemuhuutoja, vaan aseitten kalsketta, ei vuodattamaan kyyneleitä, vaan vertamme!… Kun sitten sadat kielet kertoivat sanoman, että tulossa on isänmaan suojelija eikä petturi, Vitebskin vojevoda eikä Liettuan suurhetmani, Sapieha eikä Radziwill…

Sapiehan mieli teki nähtävästi pian päästä ratsastamaan sisälle leiriin, sillä hän teki äkkiä kädellään hyväntahtoisen, mutta ylhäisen eleen ja sanoi:

— Tulee vielä Radziwillkin. Parin päivän kuluttua hän on täällä.

Zagloba hämmentyi, sillä ensiksikin katkesi hänen puheensa lanka, ja toiseksi tieto Radziwillin tulosta järkytti häntä. Hän seisoi hetken Sapiehan edessä tietämättä mitä sanoisi, mutta tointui pian, otti sitten vyöstään komentosauvan ja lausui juhlallisesti:

— Sotajoukko teki minut ylipäällikökseen, mutta minä annan tämän merkin ansiokkaampiin käsiin näyttääkseni nuorisolle esimerkin, miten suurimmistakin arvoista on luovuttava pro publico bono. Sotamiehet alkoivat huutaa, mutta Sapieha vain naurahti ja sanoi:

— Kunhan vain Radziwill ei luulisi, että te häntä peläten olette luovuttanut komentosauvan. Hän olisi siitä iloissaan.

— Kyllä hän minut tuntee, — vastasi Zagloba, — eikä syytä minua pelkuriksi, sillä minä ensimmäisenä Kiejdanyssa annoin hänen kuulla kunniansa ja vaikutin toisiin esimerkilläni.

— Kun niin on, niin viekääpä meidät leiriin, — sanoi Sapieha. — Matkalla herra Wolodyjowski kertoi minulle, että te olette oivallinen isäntä ja että teillä on mitä tarjota, ja me olemme väsyneitä ja nälkäisiä.

Näin sanoen hän kannusti hevostaan, ja kaikki ratsastivat hänen jäljessään leiriin suuren riemun vallitessa. Zagloba muisti kerrottavan, että Sapieha pitää kemuista ja maljojen maistelemisesta ja päätti juhlia asianmukaisella tavalla hänen tuloaan. Juhlasta tulikin niin loistava, ettei semmoista oltu leirissä vielä pidetty. Maljojen ääressä Wolodyjowski kertoi, mitä oli tapahtunut Wolkowyskin luona. Äkkiä oli hänen kimppuunsa käynyt melkoista vahvempi joukko, jonka petturi Zoltarenko oli lähettänyt miestensä avuksi, ja asema oli jo vaikea, kun herra Sapiehan odottamaton tulo muutti epätoivoisen puolustuksen mitä loistavimmaksi voitoksi.

— Annoimme heille sellaisen muistomarjan, — sanoi hän, — että he eivät pian pistä nenäänsä leirinsä ulkopuolelle.

Sitten keskustelu siirtyi Radziwilliin. Vitebskin vojevoda tiesi tuoreimmat uutiset ja oli kuullut luotettavilta ihmisiltä, mitä Kiejdanyssa oli tapahtunut. Hän kertoi, että Liettuan hetmani oli lähettänyt erään Kmicicin viemään Ruotsin kuninkaalle kirjettä ja pyytämään, että hyökättäisiin kahdelta taholta yht'aikaa Podlasieen.

— Ihme kerrassaan! — huudahti Zagloba. — Ilman tuon Kmicicin kehoitusta emme vieläkään olisi kokoontuneet yhteen, ja Radziwill olisi voinut syödä meidät yksitellen kuin rinkelit ikään.

— Sen kaiken on herra Wolodyjowski minulle kertonut, — sanoi Sapieha, — ja minä huomaan tuossa miehessä suurta kiintymystä teihin. Vahinko, että hän ei yhtä suuresti rakasta isänmaata. Mutta sellaiset ihmiset, joilla ei ole mitään johtotähteä, eivät palvele ketään kunnollisesti ja ovat valmiit pettämään jokaisen samoin kuin tässä tapauksessa Kmicic Radziwillin.

— Mutta meidän joukossamme ei ole pettureita, ja kaikki me olemme valmiit puolustamaan viimeiseen veripisaraan asti teidän jalosukuisuuttanne! — sanoi Zyromski.

— Uskon, että täällä on mitä oivallisimpia sotilaita, vastasi vojevoda, - mutta en aavistanut, että täällä olisi kaikki niin hyvässä järjestyksessä. Siitä minun on oltava kiitollinen herra Zagloballe.

Zagloba punastui ilosta, sillä hänestä oli tuntunut kaiken aikaa, että Vitebskin vojevoda kohteli häntä ystävällisesti, mutta ei sillä arvonannolla, jota entinen ylipäällikkö olisi toivonut. Hän alkoi kertoa kaikesta mitä oli tehnyt, millaisia varastoja oli koonnut, miten oli hankkinut aseita ja muodostanut jalkaväkiosaston sekä miten laajaan kirjeenvaihtoon hänen oli täytynyt ryhtyä. Hieman kerskailevasti hän mainitsi kirjeistä, jotka hän oli lähettänyt maanpaossa olevalle kuninkaalle, Chowańskille ja vaaliruhtinaalle.

— Saatuaan minun kirjeeni täytyy vaaliruhtinaan selvästi asettua joko meidän puolellemme tahi meitä vastaan, — sanoi hän ylpeästi.

Vitebskin vojevoda oli iloinen mies ja kenties tullut hieman iloiselle päälle. Hän siveli viiksiään, hymähti ivallisesti ja sanoi:

— Ettekö ole kirjoittanut Saksan keisarille?

— En, — sanoi Zagloba hämmästyen.

— Se on vahinko, — vastasi vojevoda. — Siinähän olisitte puhunut vertaisellenne.

Päälliköt purskahtivat nauramaan, mutta Zagloba kiiruhti osoittamaan, että jos vojevoda pyrki olemaan viikate, niin hän puolestaan oli kivi, johon viikate kalahtaa.

— Teidän jalosukuisuutenne! — sanoi hän. — Vaaliruhtinaalle saatoin kirjoittaa, sillä olen sikäli itsekin aatelismiehenä vaaliruhtinas, että jokin aika sitten olin äänelläni valitsemassa Jan Kasimiria.

— Hyvin sanottu! — lausui Vitebskin vojevoda.

— Mutta niin mahtavan herran kuin keisarin kanssa en ole kirjeenvaihdossa, — jatkoi Zagloba, — ettei minuun sovitettaisi sananpartta, jonka kuulin Liettuassa…

— Miten se kuului?

— »Mikä lieneekin nöyräpäinen — mahtaa olla Vitebskistä!» — vastasi
Zagloba tyynesti.

Päälliköt tämän kuultuaan pelästyivät, mutta Vitebskin vojevoda kävi selkä kenossa istumaan ja nauroi vatsaansa pidellen.

— Hyvinpä minut höyhensi!… Sallikaa minun syleillä teitä!… Kun rupean parranajohommaan, pyydän teiltä kieltänne lainaksi!

Kemut jatkuivat myöhään yöhön. Ne keskeytti muutamien Tykocinissa asuvien aatelisten tulo. Nämä ilmoittivat Radziwillin etujoukkojen saapuneen jo mainitun kaupungin luo.