KUUDES LUKU.
Radziwill olisi jo kauan sitten hyökännyt Podlasieen, jolleivät erityiset syyt olisi pidättäneet häntä Kiejdanyssa. Ennen kaikkea hän odotti ruotsalaisia apujoukkoja, mutta Pontus de la Gardie viivytteli tahallaan niiden lähettämistä. Vaikka ruotsalainen kenraali oli sukua itse kuninkaalle, niin hän ei sittenkään syntyperään, vaikutusvaltaan ja rikkauteen nähden vetänyt vertoja tuolle liettualaiselle ylimykselle. Kun nyt kohtalo oli niin järjestänyt, että Radziwill oli riippuvainen Pontuksesta, niin kenraalille tuotti tyydytystä, kun sai osoittaa valtaansa ja antaa tuon mahtavan herran tuntea riippuvaisuutensa.
— Pari vuotta sitten hän olisi pitänyt onnena saada minulta kirjeen ja olisi määrännyt sen testamentissa jälkeläisilleen, mutta nyt hän esiintyy melkein hallitsijan tavoin, — sanoi Radziwill hoviherroilleen.
Muuan hoviherroista, laajalti koko ympäristössä tunnettu leukailija, uskalsi kerran tämän johdosta vastata:
— Sananlasku sanoo, että sitä niittää mitä kylvää. Radziwill suuttui ja käski panna miehen torniin, mutta päästi hänet sieltä pois seuraavana päivänä ja lahjoitti hänelle kultaisen soljen, sillä hänellä kerrottiin olevan rahaa, ja ruhtinas tahtoi lainata häneltä rahoja velkakirjaa vastaan. Aatelismies otti soljen vastaan, mutta ei antanut rahaa.
Viimein tuli ruotsalaisia apujoukkoja kahdeksansataa raskasaseista ratsumiestä. Kolmesataa jalkamiestä ja sata kevyttä ratsumiestä oli Pontus lähettänyt suoraan Tykocinin linnaan, jotta hänellä olisi siellä kaiken varalta oma joukkonsa.
Chowańskin joukot väistyivät näitten miesten tieltä tekemättä heille vähintäkään vastarintaa. Liittoutuneitten joukot olivat tähän aikaan hajaantuneina ympäri Podlasien ja ryöstelivät vain Radziwillin tiluksia.
Luultiin apujoukkojen saavuttua ruhtinaan lähtevän heti liikkeelle, mutta hän viivytteli yhä. Syynä siihen olivat viestit, jotka kertoivat liittoutuneitten päällikköjen olevan riidassa keskenään.
— Täytyy antaa heille aikaa käydä kiinni toistensa haiveniin, — sanoi ruhtinas. — He syövät toisensa itse ilman sotaakin, ja sitten me käymme Chowańskin kimppuun.
Mutta pian alkoi tulla aivan toisenlaisia sanomia. Päälliköt eivät olleetkaan tuhonneet toisiaan, vaan olivat päinvastoin kokoontuneet sovussa Bialystokiin. Ruhtinas vaivasi päätään miettimällä tuon muutoksen syytä. Viimein tuli ruhtinaan korviin ylipäällikön nimi Zagloba. Kerrottiin leirin varustuksista, muonituksesta, tykeistä, jotka Zagloba oli ottanut Bialystokista, liittoutuneitten joukon kasvamisesta ja joukoittain tarjoutuvista vapaaehtoisista. Ruhtinas Janusz vimmastui niin, että toisinaan ei kukaan uskaltanut häntä lähestyä.
Vihdoin saivat joukot käskyn valmistautua lähtöön. Yhdessä päivässä oli koko divisioona valmiina: rykmentti saksalaista jalkaväkeä, kaksi skotlantilaista, yksi liettualainen. Herra Korf johti tykistöä, Ganchoff ratsuväkeä. Paitsi rakuunoita ja ruotsalaisia ratsumiehiä oli siinä vielä Niewiarowskin lentävä joukko ja itse ruhtinaan mainio joukko-osasto. Se oli varsin voimakas sotajoukko, jossa oli veteraaneja. Tämän suuruisella sotavoimalla oli ruhtinas ensikertoja sotiessaan Chmielnickiä vastaan saanut ne voitot, jotka olivat tehneet hänen nimensä kuolemattomaksi.
Mutta nyt oli tämän kuuluisan soturin tähti laskemassa, ja hänellä itsellään oli pahoja aavistuksia. Hän katsoi tulevaisuuteen eikä nähnyt selvästi. Hän menee Podlasieen, murskaa ratsujensa alle kapinoitsijat, antaa nylkeä nahan iljettävältä Zaglobalta — entä mitä sitten? Miten asiat sitten kehittyvät? Iskeekö hän Chowańskin kimppuun, kostaa entiset kolttoset ja niittää uusia laakereita? Hän ajatteli näin ja epäröi. Yhä enemmän huhuttiin, että pohjoiset joukot peläten ruotsalaisia lakkaavat sotimasta ja kenties yhtyvät Jan Kasimiriin. Silloin menisi Radziwillilta viimeinen tilaisuus näyttää voimaansa. Jos Jan Kasimir osaisi tehdä rauhan ja saada nykyiset vihamiehensä lähtemään ruotsalaisia vastaan, niin onni voisi kääntyä hänen puolelleen ja samalla Radziwillia vastaan.
Puolasta tosin tuli parempia sanomia. Ruotsalaisten menestys oli suurempi kuin oli osattu odottaa. Vojevodakunta toisensa jälkeen alistui heidän valtaansa. Suur-Puolassa he hallitsivat kuin Ruotsissa, Varsovassa oli vallassa Radziejowski. Vähä-Puola ei tehnyt vastarintaa. Krakovan antautumista odotettiin joka hetki. Sotajoukon ja aatelin hylkäämänä ja menettäneenä luottamuksen kansansa uskollisuuteen oli kuningas poistunut Sleesiaan, ja itse Kaarle Kustaa ihmetteli, miten helposti hän oli kukistanut tuon mahtavan sotavoiman, joka oli ennen voittoisasti taistellut ruotsalaisiakin vastaan.
Mutta noissa helposti saavutetuissa voitoissapa juuri Radziwill näki vaaran, joka uhkasi häntä. Hän aavisti, että menestyksen sokaisemat ruotsalaiset eivät ota häntä lukuun eivätkä välitä hänestä, varsinkin kun oli nähty, että hän ei ollutkaan niin mahtava ja kaikkivaltias Liettuassa kuin kaikki ja hän itsekin olivat luulleet.
Antaisiko näin ollen Ruotsin kuningas hänelle Liettuan tahi edes Valko-Venäjän? Eiköhän mieluummin luovuttamalla jonkin itäisen kolkan valtiosta tyydyttäisi alati nälkäistä naapuriaan, jotta hänellä olisi vapaat kädet Puolassa?
Nämä kysymykset alati vaivasivat Janusz-ruhtinaan mieltä. Hän epäili, että Pontus de la Gardie ei olisi uskaltanut kohdella häntä niin yliolkaisesti, jos ei olisi ollut varma siitä, että kuningas hyväksyy hänen menettelynsä. Saattoipa olla pahemminkin, nimittäin että hänelle suorastaan oli annettu ohjeet niin menetellä.
— Niin kauan kuin johdettavanani on muutamia tuhansia miehiä, — ajatteli Radziwill, — minuun vielä kiinnitetään huomiota, mutta kun minulta loppuvat rahat ja palkatut rykmenttini hajaantuvat — miten silloin käy?
Hän ei ollut saanut veroja äärettömiltä tiluksiltaan. Suurin osa niistä, joka oli Liettuassa ja ulottui aina Kiovan Podlesiaan saakka, oli ryöstetty putipuhtaaksi, loput olivat liittoutuneitten käsissä.
Toisinaan ruhtinaasta tuntui, että hän on syöksymässä kuiluun. Kaikkien hänen toimiensa ja vehkeilyjensä tuloksena oli vain, että hän sai petturin nimen.
Toinenkin näky häntä kauhistutti, nimittäin — kuolema. Joka yö se seisoi hänen vuoteensa päässä ja viittasi hänelle kädellään kuin sanoakseen: »Tule pimeyteen, toiselle puolen Tuonelan virran…»
Jos hän olisi ollut kunniansa kukkulalla, jos hän olisi voinut vaikkapa vain yhdeksi päiväksi tahi tunniksi panna päähänsä kruunun, jota hän niin kiihkeästi oli halunnut, niin hän olisi ottanut tuon peloittavan, äänettömän vieraan vastaan silmäänsä räpäyttämättä. Mutta kuolla kunniattomana ja ihmisten halveksimana oli pahempaa kuin helvetissä eläminen tuosta miehestä, joka oli ylpeä kuin saatana.
Usein hän ollessaan yksin tahi vain kahden kesken astrologinsa kanssa, johon hän suuresti luotti, painoi käsillään ohimoitaan ja toisteli käheällä äänellä:
— Palaa! Palaa! Palaa!
Tämmöisissä oloissa hän hankkiutui lähtemään Podlasieen. Lähtöpäivän edellisenä päivänä tuli tieto, että ruhtinas Boguslaw oli lähtenyt Taurogista.
Se sanoma sai ruhtinaan ikäänkuin vilkastumaan. Boguslaw toi mukanaan nuoruutta, sokeata luottamusta tulevaisuuteen. Hänestä oli uudelleen syntyvä birzeläinen sukuhaara, vain häntä varten ruhtinas Janusz työskenteli.
Hän aikoi lähteä hevosilla tulijaa vastaan, mutta kun etiketti ei sallinut vanhemman mennä nuorempaa vastaan, niin hän tyytyi lähettämään kullatut ajopelit ja koko Niewiarowskin osaston sekä antamaan määräyksen, että oli ammuttava tykeillä tervehdyslaukauksia.
Kun serkut tervehdittyään toisiaan ja noudattaen kaikkia tavanmukaisia menoja viimein olivat kahden kesken, syleili Janusz Boguslavia ja alkoi hokea kiihtyneellä äänellä:
— Olen taas saanut takaisin nuoruuteni ja terveyteni!
Mutta ruhtinas Boguslaw katsoi häneen terävästi ja sanoi:
— Mikä teidän ylhäisyyttänne vaivaa?
— Jättäkäämme pois arvonimet, kun ei ole kuulijoita… Mikäkö minua vaivaa? Sairaus jäytää niin, että kohta kaadun kuin laho puu… Mutta älkäämme puhuko siitä… Kuinka voivat vaimoni ja Maryska?
— Ovat lähteneet Taurogista Tylsyyn. Molemmat ovat terveitä, Marie on kuin ruusunnuppu, josta tulee ihana kukka. Ma foi! Ei kellään koko maailmassa ole kauniimpaa jalkaa, ja palmikot viistävät maata.
— Niinkö kauniilta hän sinusta näytti? Se on hyvä. Jumala johti sinut tulemaan tänne. Minun on helpompi olla, kun näen sinut… Entä mitä viestejä tuot de publicis?… Mitä vaaliruhtinas puuhaa?
— Tiedäthän, että hän on tehnyt liiton preussilaisten kaupunkien kanssa?
— Tiedän.
— Mutta ne eivät oikein luota häneen… Danzig ei tahdo ottaa vastaan hänen joukkojaan… Saksalaisilla on hyvä nenä.
— Senkin tiedän. Etkö ole kirjoittanut hänelle? Mitä hän ajattelee meistä?
— Meistä?… toisti Boguslaw hajamielisesti. Hän alkoi vilkuilla ympärilleen huoneessa ja nousi sitten paikaltaan. Ruhtinas Janusz luuli hänen jotakin etsivän, mutta hän meni kuvastimen luo, katsoi siihen ja alkoi sivellä oikealla kädellään kasvojaan. Viimein hän sanoi:
— Iho on hiukan halkeillut matkalla, mutta huomenna se on jo terve… Mitäkö vaaliruhtinas ajattelee meistä? Ei mitään… Kirjoitti, ettei unohda meitä.
— Ei unohda? Kuinka niin?
— Minulla on kirje mukanani. Näytän sen sinulle… Hän kirjoittaa, että kävipä miten tahansa, niin hän ei unhota meitä… Minä uskon sen, sillä sitä vaatii hänen oma etunsa. Vaaliruhtinas välittää valtiostamme saman verran kuin minä vanhasta peruukistani ja antaisi sen mielellään ruotsalaisille, jos voisi kahmaista itselleen Preussin. Mutta ruotsalaisten mahtavuus alkaa tehdä hänet levottomaksi, ja hän tahtoisi vastaisen varalta liittolaisen, ja sen hän saa sinusta, jos sinä nouset Liettuan valtaistuimelle.
— Kun vain se toteutuisi!… En minä sitä valtaistuinta itseni takia tavoittele!
— Koko Liettuaa ei kenties heti voi saada valtaansa, mutta hyväksi aluksi melkoisen alan, johon kuuluvat Valko-Venäjä ja Samogitia.
— Entä ruotsalaiset?
— Ruotsalaiset mielellään näkevät meidät itäpuolellaan.
— Vuodatat balsamia haavoihin.
— Balsamia — ahaa!… Muuan poppamies Taurogissa kauppasi minulle balsamia, joka hänen sanojensa mukaan suojelee sitä, joka voitelee sillä itsensä, sapelin ja keihään iskuilta. Käskin heti voidella hänet itsensä sillä, ja sotamieheni saivat pistää häntä keihäillä ja — ajattelehan! — keihäs meni kyllä läpi!…
Ruhtinas Boguslaw alkoi nauraa hohottaa niin, että valkoiset hampaat hohtivat. Janusz ei pitänyt tästä puheenaineesta, vaan alkoi taas puhua de publicis.
— Olen lähettänyt kirjeitä Ruotsin kuninkaalle ja useille ylimyksillemme, — sanoi hän. — Kyllä kai sinäkin olet saanut kirjeen Kmicicin kautta?
— Maltahan! Sitä vartenhan minä tänne tulinkin. Mitä sinä ajattelet
Kmicicistä?
— Tulinen huimapää, vaarallinen mies, joka ei siedä ohjaksia, mutta yksi niitä harvoja, jotka ovat meille vilpittömästi uskollisia.
— Niinpä kyllä, — vastasi Boguslaw, — minut hän oli vähällä lähettää taivaan valtakuntaan.
— Mitä? — kysyi Janusz levottomana.
— Sanotaan, että sapen kuohunta on sinulle vaarallista ja aiheuttaa tukehtumiskohtauksia. Lupaa kuunnella minua kärsivällisesti ja rauhallisesti, niin kerron sinulle Kmicicistäsi jotakin, mikä saa sinut tuntemaan häntä hiukan enemmän kuin tähän asti.
— Hyvä! Minä olen kärsivällinen! Mutta asiaan! Ruhtinas Boguslaw kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut Pilwiszkissä.
— Jumalan ihme sai tuon ilmetyn pirun pääsemään käsistäni, — sanoi hän.
Yhtä suuri ihme oli se, että ruhtinas Janusz ei saanut tukehtumiskohtausta. Mutta sen sijaan oli pelättävissä, että hän saisi halvauksen. Hänen koko ruumiinsa vapisi, hän kiristi hampaitaan, painoi sormillaan silmiään ja huusi viimein käheällä äänellä:
— Niinkö?… Hyvä on!… Hän on vain unohtanut, että hänen armaansa on minun vallassani…
— Rauhoitu Herran tähden ja kuuntele eteenpäin! — keskeytti Boguslaw. — Taistelin hänen kanssaan ritarillisesti, ja jos en kirjoita tätä tapausta päiväkirjaani enkä sillä kehuskele, niin se tapahtuu vain siksi, että minua hävettää. Annoin tuon hölmön vetää itseäni nenästä kuin lasta, minä, josta Mazarin sanoi, ettei minun veroistani oveluudessa ole koko Ranskan hovissa. Mutta vähät nyt siitä… Luulin alussa tappaneeni tuon Kmicicisi, mutta nyt minulla on todistuksia siitä, että hän elää.
— Ei se mitään! Me löydämme hänet, kaivamme vaikka maan alta!… Mutta nyt annan hänelle iskun, joka tekee niin kipeätä kuin hänet nyljettäisiin elävänä.
— Et sinä anna hänelle mitään iskua, vahingoitat vain itseäsi. Kuulehan! Tänne tullessani huomasin erään moukan hevoskaakkinensa pysyttelevän minun ajopelieni läheisyydessä. Kutsutin hänet luokseni. Minne olet menossa? — Kiejdanyyn. — Mitä kuljetat? — Kirjettä ruhtinas vojevodalle. — Otin kirjeen, ja kun meidän kesken ei ole salaisuuksia, luin sen… Tässä se on!
Hän antoi Janusz-ruhtinaalle kirjeen, jonka Kmicic oli kirjoittanut metsässä lähtiessään Kiemliczien kanssa matkaan.
Ruhtinas luki sen kiireesti läpi, puristi sen raivoissaan kokoon ja huusi:
— Se on totta! Kautta Luojan, se on totta! Hänellä ovat hallussaan kirjeeni, ja niissä on semmoista, mitä Ruotsin kuningas voi pitää ei vain halveksimisena, vaan verisenä loukkauksena!
Hän sai hengenahdistuskohtauksen, suu vääristyi ja haukkoi ilmaa, kädet repivät auki vaatteita rinnalta. Ruhtinas Boguslaw paukutti käsiään yhteen ja sanoi sisään tuleville palvelijoille:
— Hoidelkaa herraa, ja kun hän tulee entiselleen, pyytäkää häntä tulemaan minun huoneeseeni!
Hän poistui.
Kahden tunnin kuluttua Janusz koputti Boguslawin oveen. Hänen silmänsä olivat verestävät, silmäluomet turvonneet ja iho sinertävä. Boguslaw otti hänet vastaan vuoteella loikoen, kasvot voideltuina mantelimaidolla, jonka piti tehdä iho pehmoiseksi ja kauniiksi. Ilman tekotukkaa ja ihomaalia hän oli paljon vanhemman näköinen kuin tavallisesti, mutta ruhtinas Janusz ei kiinnittänyt siihen huomiota.
— Luulenpa kuitenkin, — sanoi hän, — että Kmicic ei voi julkaista noita kirjeitä, sillä se olisi samaa kuin kuolemantuomio tuolle tytölle. Hän ymmärtää hyvin, että vain siten hän voi pitää minua vallassaan, mutta minäkään en voi kostaa, ja se tieto minua raivostuttaa.
— Nuo kirjeet pitää jollakin tavoin saada käsiin, — sanoi Boguslaw.
— Mutta quo modo?
— Sinun on lähetettävä hänen luokseen joku ovela mies. Voittakoon tuo hänen ystävyytensä, siepatkoon kirjeet sopivassa tilaisuudessa ja pistäköön häntä itseään tikarilla. Täytyy luvata suuri palkinto.
— Mutta kuka sen tekee?
— Jos tämä olisi Parisissa tai vaikkapa vain! Saksassa, niin löytäisin yhdessä päivässä sata halukasta, mutta tässä maassa ei saa edes tätäkään tavaraa.
— Ah, jos hänet saisi elävänä käsiinsä! Maksaisinpa hänelle kaikesta samalla kertaa!… Sanon sinulle, että tuon miehen röyhkeys menee yli kaikkien rajojen. Siksihän minä hänet lähetinkin matkaan, että hän pyrki hyppimään nenälleni ja koetti joka asiassa saada tahtonsa läpi… Ainakin sata kertaa jo olin antamaisillani käskyn, että hänet on ammuttava… Mutta en voinut, en voinut…
— Sano, onko totta, että hän on sukulaisemme?
— Hän on todellakin sukua meille Kiszekin kautta.
— Mutta hän on vannonut kostavansa meille viimeiseen hengenvetoon saakka. Onneksi annoin hänelle opetuksen, että meidän kanssamme ei käy leikitteleminen. Myönnä, että menettelin häntä kohtaan niinkuin oikea Radziwill ainakin, ja jos joku ranskalainen ritari olisi tehnyt tämmöistä, niin hän kehuskelisi sitä kaiket päivät, paitsi silloin kun nukkuu, syö tahi suutelee… Kun ne tapaavat toisensa, niin ne valehtelevat toisilleen niin, että päivä ei ilkeä paistaa… Mutta mistä tytöstä sinä puhuit?
— Neiti Billewiczistä.
— Samantekevää, mikä hänen nimensä on, mutta onko hän kaunis?
— Semmoisiin seikkoihin ei ole tapanani kiinnittää huomiota, mutta varmaa on, että Puolan kuningattaren ei tarvitsisi pitää häpeänä olla hänen näköisensä.
— Puolan kuningatar? Maria Lundvikia? Cinq-Marsin aikana hän kenties oli jonkin näköinen, mutta nyt koirat ulvovat nähdessään hänet. Jos sinun neiti Billewiczisi on sen näköinen, niin voit pitää hänet itselläsi. Mutta jos hän on todella kaunis, niin anna hänet minulle. Vien hänet Taurogiin, ja hänen kanssaan yhdessä mietimme, miten kostamme Kmicicille.
Janusz mietti vähän aikaa.
— En anna häntä sinulle, — sanoi hän sitten. — Sinä teet hänelle väkivaltaa, ja silloin Kmicic julkaisee kirjeet.
— Minäkö käyttäisin väkivaltaa jonkin maalaiskaunottaren vuoksi?… Ollenkaan kerskumatta voin sanoa olleeni toisenlaistenkin kanssa tekemisissä, enkä ole koskaan käyttänyt väkivaltaa…
— Et tunne tätä tyttöä. Hän on hyvästä kodista, itse siveys, voisipa sanoa: nunna.
— Tunnemme nunnatkin…
— Sitäpaitsi hän vihaa meitä — hän on isänmaallinen. Hänpä juuri pani Kmicicin pään pyörälle… Vähän on sellaisia meidän tyttöjemme joukossa. Hänellä on miehen järki… ja hän on innokas Jan Kasimirin puoluelainen.
— Koetamme lisätä Jan Kasimirin puoluelaisten lukumäärää.
— Ei, ei se käy päinsä. Kmicic julkaisee kirjeet. Minun on varjeltava tyttöä kuin silmäterääni — toistaiseksi. Sitten annan hänet sinulle tahi rakuunoillesi, se on samantekevää!
— Annan kunniasanani, että en tee hänelle väkivaltaa, ja yksityisesti antamani sanan pidän aina. Politiikassa on asianlaita kokonaan toinen… Hävettäisi minua itseänikin, jos en muuten saavuttaisi tarkoitustani.
— Et saavuta.
— Pahimmassa tapauksessa saan vasten kuonoa, mutta naisen kädestä se ei ole häpeä… Sinä menet Podlasieen; mitä teet siis hänelle? Mukaasi et voi häntä ottaa, tänne et jättää, sillä tänne tulevat ruotsalaiset, ja tyttö tulee meidän comme otage pitää hallussamme. Eikö ole parempi, että otan hänet Taurogiin ja Kmicicille lähetän kirjeen, jossa sanon: »Anna kirjeet, niin annan sinulle tytön.»
— Niin on, — sanoi ruhtinas Janusz, — se on hyvä keino.
— Jos taas, — jatkoi Boguslaw, — en anna häntä ihan sellaisena kuin sain, niin se on alkua kostoomme.
— Mutta annoit kunniasanasi, että et käytä väkivaltaa.
— Annoin ja sanon vieläkin, että minua hävettäisi…
— Sitten sinun on otettava myös hänen setänsä, miekankantaja, joka on täällä hänen kanssaan.
— En halua. Miehellä on varmaankin täkäläisen tavan mukaan olkia saappaissaan, ja sitä minä en siedä.
— Tyttö ei tahdo lähteä yksin.
— Saammehan nähdä. Pyydä heidät tänään illalliselle, jotta saan nähdä, maksaako vaivan ryhtyä hommaan. Sillä välin minä mietin menettelytavan. Mutta älä Herran tähden puhu hänelle mitään Kmicicin teosta, sillä se vain kohottaisi Kmicicin arvoa hänen silmissään ja vahvistaisi hänen uskollisuuttaan. Äläkä illallisen aikana ollenkaan väitä minua vastaan, puhuinpa vaikka mitä.
Ruhtinas Janusz kohautti hartioitaan ja poistui. Boguslaw pani molemmat kädet päänsä alle ja alkoi tehdä suunnitelmaansa.