SEITSEMÄS LUKU.
Illallisille oli kutsuttu paitsi miekankantajaa ja Oleńkaa myös muutamia huomattavimpia kiejdanylaisia upseereita ja ruhtinas Boguslawin hovimiehiä. Hän itse saapui niin komeassa asussa, että silmiä häikäisi. Hänen peruukkinsa oli kauniisti käherretty, kasvojen viehkeä väri muistutti maitoa ja ruusua, viikset olivat kuin silkkiä, ja silmät loistivat kuin tähdet. Hänen pukunsa oli musta; kaulaa ympäröivä leveä kaulus oli mitä ihaninta, äärettömän kallista brabantilaista pitsiä, ja samanlaiset olivat kalvosimet. Rinnalla riippuivat kultavitjat, ja oikealta olkapäältä kulki vasemmalle lantiolle saakka hollantilaisesta nahasta valmistettu miekankannin, joka oli niin täynnä jalokiviä, että se oli kuin säihkyvä valojuova Samoin välkkyi miekan kahva täynnä timantteja, ja hänen kenkiensä ruusukkeissa oli kaksi metsäpähkinän suuruista jalokiveä. Koko olemus oli ylevä ja kaunis.
Toisessa kädessä hänellä oli pitsinenäliina, toinen käsi lepäsi harvinaisen pitkillä kamelikurjen sulilla koristetulla hatulla, joka ajan tavan mukaan riippui miekan kahvassa.
Kaikki, myös ruhtinas Janusz, katselivat häntä ihmetellen ja ihaillen. Vojevodalle muistuivat mieleen nuoruuden vuodet, jolloin hän itse samalla tavoin himmensi Ranskan hovissa kaikki kauneudellaan ja rikkaudellaan. Nuo vuodet olivat jo kaukana, mutta hetmanista tuntui nyt, kuin hän olisi uudestaan syntynyt tuossa loistavassa ritarissa, jolla oli sama nimikin kuin hänellä.
Ruhtinas Janusz ilostui ja töykkäsi ohi kulkiessaan etusormellaan serkkuansa rintaan.
— Sinä loistat kuin aurinko, — sanoi hän. — Neiti Billewiczin tähdenkö olet noin laittautunut?
— Auringon on helppo tunkeutua kaikkialle, — vastasi Boguslaw ylpeästi.
Ja hän ryhtyi jatkamaan keskustelua Ganchoffin kanssa, jonka viereen hän kenties tahallaan oli asettunut, sillä Ganchoff oli harvinaisen ruma mies. Hän oli kuin jokin pimeyden henki, ja hänen rinnallaan Boguslaw näytti valkeuden hengeltä.
Nyt tulivat sisälle naiset — rouva Korf ja Oleńka. Boguslaw loi häneen nopean silmäyksen ja kumarrettuaan rouva Korfille asetti jo sormensa huulilleen lähettääkseen neiti Billewiczille ritarien tavan mukaan lentosuukon, mutta huomasi silloin hänen ylpeän ja arvokkaan ryhtinsä ja muutti samassa menettelytapaa Hän otti hatun oikeaan käteensä, astui neidon luo ja kumarsi niin syvään, että peruukin suortuvat valahtivat yli olkapäiden, miekka tuli vaakasuoraan asentoon ja hatun sulat kävivät permantoon. Sen kunnioittavammin ei olisi voinut tervehtiä Ranskan kuningatartakaan. Neiti Billewicz, joka oli kuullut hänen tulostaan, arvasi heti, kuka oli hänen edessään, tarttui sormiensa nenillä hameeseensa ja niiasi hänelle syvään.
Boguslaw nosti päänsä pystyyn, heilautti peruukin suortuvat taakse ja meni nopeasti Oleńkan luo. Hän antoi paashille hattunsa ja tarjosi samassa Oleńkalle käsivartensa.
— En usko silmiäni… on kuin näkisin unessa tämän, — sanoi hän taluttaen Oleńkan pöytään. — Sanokaa minulle, ihana jumalatar, mikä ihme on siirtänyt teidät Olymposta Kiejdanyyn?
— Vaikka olenkin vain yksinkertainen aatelistyttö enkä jumalatar, — vastasi Oleńka, — en kuitenkaan ole niin yksinkertainen, että pitäisin teidän ylhäisyytenne sanoja muuna kuin kohteliaisuutena.
— Vaikka koettaisin olla kuinka kohtelias, niin en pysty sanomaan niin paljon kuin teidän kuvastimenne.
— Se ei puhu kohteliaammin, vaan totuudenmukaisemmin, — sanoi Oleńka, pannen ajan muodin mukaisesti suunsa suppuun.
— Jos tässä huoneessa olisi kuvastin, veisin teidät heti sen eteen… Mutta katsokaa sen puutteessa silmiini, niin huomaatte, että niiden ihailu on vilpitön.
Boguslaw taivutti päätään, ja Oleńkaa kohtasivat hänen säihkyvät silmänsä, suuret ja mustat kuin sametti, mutta samalla lempeät, läpitunkevat ja liekehtivät. Tytön kasvoille kohosi heleä puna, hän loi silmänsä alas ja vetäytyi hiukan poispäin, sillä hän tunsi Boguslawin painavan kädellään hiljaa hänen kättään rintaansa vasten.
Käytiin pöytään. Boguslaw istuutui Oleńkan viereen, ja näkyi, että tytön kauneus teki häneen erittäin voimakkaan vaikutuksen. Varmaankin hän oli luullut tapaavansa aatelistytön, joka oli arka kuin hirvi ja punaposkinen kuin unikon kukka, mutta saikin nähdä ylpeän neidin, jonka silmistä näkyi taipumaton tahto, äly ja pelottomuus, kasvoissa kuvastui tyyneys, mutta koko olemus oli samalla niin suloinen ja viehättävä, että hän missä kuninkaallisessa hovissa tahansa olisi joutunut kunnioittavan huomion esineeksi maan ensimmäisten ritarien puolelta.
Hänen kauneutensa herätti ihailua ja omistamisen halua, mutta samalla hänessä oli jonkinmoista ylhäisyyttä, joka sai Boguslawin pakostakin ajattelemaan: »Olin liian nopea puristamaan hänen kättään… Tuollaiset pitää ottaa taitavasti eikä yllättämällä.»
Kuitenkin hän päätti voittaa tytön sydämen ja tunsi hurjaa iloa ajatellessaan, että oli tuleva hetki, jolloin tuo neitseellinen majesteetillisuus ja puhdas kauneus taipuu hänen tahtoonsa. Kmicicin ankarat kasvot asettuivat tämän unelman tielle, mutta se vain kiihoitti yhä enemmän rohkeata nuorta miestä. Nämä tunteet saivat punan nousemaan hänen poskilleen, hänen verensä alkoi kiertää nopeammin, ja hän säteili kuin timanttinsa.
Keskustelu pöydässä tuli yleiseksi, eli paremmin sanoen muuttui yhteiseksi Boguslawin ylistelyksi, jota tämä loistava ritari kuunteli hymyillen aivan kuin se olisi hänelle tuttu ja jokapäiväinen asia. Ensin puhuttiin hänen urotöistään sodassa ja hänen kaksintaisteluistaan. Hänen voittamiensa ruhtinaitten, markiisien ja paronien nimiä mainittiin yhä useampia, ja hän itse lisäsi niihin silloin tällöin välinpitämättömästi vielä jonkun. Kuulijat hämmästyivät, ruhtinas Janusz silitti tyytyväisenä pitkiä viiksiään ja Ganchoff sanoi:
— Vaikka asemani ja syntyperäni eivät asettaisikaan esteitä, niin enpä haluaisi joutua otteluun teidän ylhäisyytenne kanssa, ja ihmettelen vain, että vielä on uskalikkoja, jotka semmoiseen antautuvat.
— Mikäpä siinä, herra Ganchoff, — sanoi ruhtinas. — On tuimannäköisiä miehiä, joiden pelkkä ulkomuoto peloittaa muita, mutta sitä ei Jumala ole minulle suonut… Minun ulkomuotoani ei pelästy neitokaan.
— Niinkuin hyttynen ei pelkää tulisoihtua, — sanoi rouva Korf, — ennenkuin palaa siinä.
Boguslaw rupesi nauramaan, mutta rouva Korf jatkoi kiemaillen:
— Herroja sotilaita huvittavat enimmän kertomukset kaksintaisteluista, mutta meistä naisista olisi hauska kuulla jotakin teidän ylhäisyytenne rakkausseikkailuista. Huhuja niistä on kulkenut tänne asti.
— Vääriä huhuja, teidän armonne… Matkan varrella ovat ne saaneet lisiä… Kerran minut tosin tahdottiin naittaa… Hänen majesteettinsa Ranskan kuningatar oli niin suopea…
— Prinsessa de Rohanin kanssa, — keskeytti Janusz.
— Toisenkin, nimittäin prinsessa de la Forsen kanssa, — vastasi Boguslaw. — Mutta kun ei edes kuningaskaan voi pakottaa sydäntä syttymään lempeen, ja varoja taas, Jumalan kiitos, meidän ei ole tarvis hakea Ranskasta, niin ei niistä jauhoista leipää syntynyt… Ne olivat rakastettavia neitoja, se on totta, ja ihmeen kauniita, mutta meillä on vielä kauniimpia… Ei tarvitse mennä tätä huonetta etemmäksi löytääkseen semmoisen.
Hän loi pitkän silmäyksen Oleńkaan, mutta tämä ei ollut kuulevinaan, vaan alkoi puhella miekankantajan kanssa. Rouva Korf otti taas puheenvuoron:
— Kaunottaria täällä kyllä on, mutta ei ole teidän ylhäisyytenne vertaisia sukuperän ja rikkauden puolesta.
— Sallikaa, teidän armonne, minun olla toista mieltä, — sanoi Boguslaw vilkkaasti. — Ensiksikään en pane kysymykseenkään, että puolalainen aatelisnainen ei olisi Rohanien ja Forsein veroinen, toiseksi ei olisi ensikerta, jos Radziwill naisi pikkuaateliin kuuluvan, — siitähän on aikakirjoissa useita esimerkkejä. Vakuutan, että se aatelisneito, joka saa Radziwillin omakseen, menee Ranskan hovissakin edelle sikäläisistä prinsessoista.
— Rakastettava herra! — kuiskasi miekankantaja Oleńkalle.
— Tätä mieltä olen aina ollut, — jatkoa Boguslaw, — vaikka usein Puolan aateli on minua hävettänyt, kun olen verrannut sitä ulkomaalaiseen, sillä ei muissa maissa olisi voinut tapahtua sellaista kuin täällä, että kaikki olisivat hylänneet kuninkaansa, vieläpä uhanneet hänen henkeään. Ranskalainen aatelismies voi tehdä minkä muun rikoksen tahansa, mutta kuningastaan hän ei petä.
Läsnäolijat alkoivat ihmeissään katsoa toisiaan ja ruhtinasta, ruhtinas Janusz rypisti kulmiaan ja Oleńka loi ihaillen ja kiitollisena siniset silmänsä Boguslawiin.
— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, — sanoi Boguslaw kääntyen Janusz-ruhtinaan puoleen, — tiedän, että te ette voinut menetellä toisin, sillä koko Liettua olisi joutunut onnettomuuteen, jos olisitte seurannut minun neuvoani. Mutta vaikka kunnioitan teitä iältänne vanhempana ja rakastan kuin veljeä, niin en lakkaa olemasta kanssanne eri mieltä Jan Kasimirista. Olemme uskottujen piirissä ja minä puhun niinkuin ajattelen: hän on verraton hallitsija, hyvä, lempeä ja hurskas, ja minulle hän on kaksin verroin kallis. Minähän ensimmäisenä puolalaisista häntä seurasin, kun hän pääsi ranskalaisten vankeudesta. Tosin olin silloin vain lapsi, mutta siitä huolimatta en häntä koskaan unhota, ja antaisin mielelläni vereni suojellakseni häntä edes niiltä, jotka uhkaavat hänen pyhää persoonaansa.
Vaikka Janusz jo ymmärsi Boguslawin pelin, niin se hänestä kuitenkin, oli liian rohkeata ja uskallettua noin vähäisen päämäärän saavuttamiseksi. Salaamatta tyytymättömyyttään hän sanoi:
— Herran tähden, mistä murhayrityksistä entistä kuningastamme vastaan teidän ylhäisyytenne puhuu? Kuka niitä toimeen panee? Mistä sellainen hirviö löytyy Puolan kansaa keskuudesta?… Semmoista ei, vakuutan sen, ole koko valtiomme olemassaolon aikana tapahtunut.
Boguslaw painoi päänsä alas.
— Siitä ei ole kuukauttakaan, — sanoi hän surumielinen vivahdus äänessään, — kun matkustin Podlasiesta vaaliruhtinaan Preussiin, Taurogiin. Tällöin tuli luokseni muuan aatelismies, hyvästä perheestä. Hän nähtävästi tuntematta todellista kiintymystäni armolliseen kuninkaaseemme ja luullen että minä kuten muutkin olin kuninkaan vihollinen lupasi minulle suurta palkintoa vastaan mennä Sleesiaan, ryöstää haltuunsa Jan Kasimirin ja antaa elävänä tahi kuolleena ruotsalaisten käsiin.
Kaikki istuivat mykkinä kauhistuksesta.
— Ja kun minä vihastuen ja inhoten torjuin moisen tarjouksen, — lopetti – Boguslaw, — niin tuo härkäpäinen mies sanoi minulle: »Menen Radziejowskin luo, hän ostaa ja maksaa minulle vastaavan painon kultaa.»
— Minä en ole entisen kuninkaan ystävä, — sanoi Janusz, — mutta jos minulle olisi tehty tuommoinen ehdotus, niin olisin muitta mutkitta antanut panna tekijän seinää vastaan ja ammuttanut.
— Ensi hetkessä minäkin aioin tehdä niin, — vastasi Boguslaw, — mutta keskustelu tapahtui kahden kesken, ja vähänkö on jo muutenkin pidetty ääntä Radziwillien julmuudesta ja omavaltaisuudesta. Pelästytin häntä vain sanomalla, että Radziejowski ja Ruotsin kuningas, vieläpä Chmielnickikin, varmasti hirtättäisivät hänet moisista puuhista, sanalla sanoen sain roiston luopumaan tuumastaan.
— Ei häntä kuitenkaan olisi pitänyt päästää hengissä pois! — huudahti rouva Korf.
Boguslaw kääntyi äkkiä Janusz-ruhtinaan puoleen:
— Toivon kuitenkin, että hän ei vältä rangaistusta. Teidän ylhäisyytenne vain voi häntä rangaista, sillä hän on teidän hoviväkeänne ja teidän eversti…
— Herra Jumala, minun hoviväkeäni?… Minun everstini?… Kuka se on?… Kuka?… Sanokaa!
— Hänen nimensä on Kmicic! — sanoi Boguslaw.
— Kmicic! — huusivat kaikki kauhuissaan.
— Se ei ole totta! — huusi yht'äkkiä neiti Billewicz nousten seisomaan silmät säihkyvinä.
Syntyi painostava äänettömyys. Toiset olivat vielä pelästyksissään Boguslawin uutisen johdosta, toiset hämmästyivät tuon neidon rohkeutta, joka uskalsi päin silmiä syyttää nuorta ruhtinasta valheesta. Miekankantaja alkoi änkyttää: »Oleńka, Oleńka!» — mutta Boguslaw tuli surullisen näköiseksi ja sanoi vihastumatta:
— Jos hän on teidän sukulaisenne tahi sulhasenne, niin valitan, että kerroin tämän uutisen. Mutta heittäkää pois hänet sydämestänne, sillä hän ei ole teidän arvoisenne!
Oleńka seisoi vielä hetken tuskaisena, kauhistuneena ja tulistuneena, mutta vähitellen puna hänen poskiltaan hävisi ja kasvot muuttuivat kylmiksi ja kalpeiksi. Hän vajosi takaisin tuolilleen ja sanoi:
— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne… Minä epäilin syyttä sanojanne… Siltä mieheltä voi odottaa mitä tahansa…
— Rangaiskoon minua Jumala, jos tunnen muuta kuin sääliä! — vastasi lempeästi Boguslaw.
— Hän oli neidin sulhanen, — sanoi ruhtinas Janusz. — Minä itse heidät vein yhteen. Hän oli nuori, kuumaverinen mies ja oli liiaksi mellastellut. Pelastin hänet oikeuden käsistä, sillä hän oli hyvä sotilas. Tiesin, että hän on huimapää ja pysyy ikänsä semmoisena. Mutta että hän aatelismiehenä voisi olla noin alhainen, sitä en odottanut edes häneltäkään.
— Hän oli huono mies, tiesin sen jo ennen! — sanoi Ganchoff.
— Miksi et varoittanut minua? — kysyi Janusz nuhtelevasti.
— Pelkäsin teidän ylhäisyytenne epäilevän minua, koska hänet aina asetettiin edelle minusta.
— Hyvät herrat, — huudahti Boguslaw, — puhutaan nyt muusta! Jos teidän on raskasta kuulla tätä, niin kuinka sitten onkaan neiti Billewiczin.
— Älkää välittäkö minusta, teidän ylhäisyytenne! — sanoi Oleńka. — Voin nyt kuulla mitä tahansa.
Mutta illallinen oli jo lopussa. Tuotiin vettä käsien pesemistä varten. Ruhtinas Janusz nousi ensimmäisenä pöydästä ja tarjosi käsivartensa rouva Korfille, ruhtinas Boguslaw Oleńkalle.
— Jumala on jo rangaissut petturia, — sanoi Boguslaw Oleńkalle, — sillä ken on menettänyt teidät, on menettänyt taivaan riemun… Vain kaksi tuntia sitten tutustuin teihin, ihana neiti, mutta tahtoisin nähdä teitä ikuisesti, ei murheellisena ja kyynelöivänä, vaan onnessa ja autuudessa!
— Kiitän teidän ylhäisyyttänne! — sanoi Oleńka.
Kun naiset olivat poistuneet, palasivat miehet pöytään pikarien ääreen, joita käytettiinkin ahkerasti. Ruhtinas Boguslaw ryyppäsi vahvasti, sillä hän oli tyytyväinen itseensä. Ruhtinas Janusz puheli miekankantajan kanssa.
— Huomenna lähden sotajoukkoineni Podlasieen, — sanoi ruhtinas. — Kiejdanyyn tulee ruotsalainen varusväki. Jumala tietää, milloin palaan. Te ette voi jäädä tänne neidin kera, nuo sotamiehet eivät ole sopivaa väkeä hänen läheisyyteensä. Te lähdette molemmat ruhtinas Boguslawin kanssa Taurogiin, missä neiti saa paikan vaimoni hovinaisena.
— Teidän ylhäisyytenne! — vastasi miekankantaja. — Jumala on antanut meille oman kotinurkan, miksi siis menisimme vieraille maille! Teidän ylhäisyytenne on hyvin ystävällinen, kun pitää meistä huolta, mutta en tahtoisi käyttää väärin teidän ylhäisyytenne hyväntahtoisuutta, vaan palata kotiini.
Ruhtinas ei voinut sanoa miekankantajalle kaikkia syitä, minkä tähden hän ei mistään hinnasta tahtonut päästää Oleńkaa käsistään, mutta osan niistä hän mainitsi mahtavan ylimyksen häikäilemättömyydellä.
— Jos pidätte sitä hyväntahtoisuutena, niin sitä parempi. Mutta sanon teille, että se on myös varovaisuustoimenpide. Te olette panttivankinani ja vastaatte minulle kaikista Billewiczeistä, jotka, kuten hyvin tiedän, eivät ole ystäviäni, vaan ovat valmiit nostamaan kapinaan koko Samogitian, kun lähden pois… Antakaa heille se neuvo, että pysyisivät alallaan eivätkä toimisi ruotsalaisia vastaan, sillä teidän ja veljentyttären henki riippuu siitä.
Mutta miekankantajan kärsivällisyys näytti nyt loppuvan. Hän vastasi kiivaasti:
— Turhaa kai minun on vedota oikeuksiini aatelismiehenä. Ylivoima on teidän ylhäisyytenne puolella, ja minusta on samantekevää, missä olen vankina. Olenpa mieluumminkin siellä kuin täällä.
— Riittää jo siitä asiasta! — sanoi ruhtinas ankarasti.
— Riittää kuin riittääkin! — sanoi miekankantaja. — Jumalan avulla tämä väkivallan aika vielä loppuu ja oikeus pääsee voimaan. Lyhyesti sanoen, älkää uhkailko minua, teidän ylhäisyytenne, sillä minä en pelkää.
Boguslaw huomasi vihan välähdyksen ruhtinaan kasvoissa ja kiiruhti hänen luokseen.
— Mistä on kysymys? — sanoi hän asettuen keskustelijain väliin.
— Olen sanonut herra hetmanille, — vastasi suuttuneena miekankantaja, — että minusta vankeus Taurogissa on parempi kuin Kiejdanyssa.
— Taurogissa ei ole mitään vankilaa, vaan ainoastaan minun taloni, jossa tulette olemaan kuin kotonanne. Tiedän,-että hetmani pitää teitä panttivankina, mutta minulle te olette vain mieluinen vieras.
— Kiitän teidän ylhäisyyttänne! — sanoi miekankantaja.
— Minun on kiitettävä teitä! Kilistäkäämme pikareita ja ryypätkäämme, sillä sanotaanhan, että ystävyyttä on heti kasteltava, ettei se kuihtuisi alkuunsa!
Näin sanoen vei Boguslaw miekankantajan pöytään ja he alkoivat uutterasti maistella maljoja.
Tuntia myöhemmin palasi miekankantaja hieman epävarmoin askelin huoneeseensa puhellen itsekseen puoliääneen:
— Kohtelias herra, oiva herra! Jalompaa ei löytäisi, vaikka lyhty kädessä etsisi… Kultainen sydän sillä on… Antaisin mielelläni vereni hänen puolestaan…
Ruhtinaat olivat jääneet kahden kesken. Heillä oli vielä puhuttavaa, ja myös oli saapunut joitakin kirjeitä, joita paashi lähetettiin hakemaan.
— Tietysti,-sanoi Janusz, — ei siinä ole sanaakaan totta, mitä puhuit
Kmicicistä?
— Tietysti… Itsehän sen parhaiten tiedät. Myönnä siis, että Mazarin oli oikeassa! Yhdellä iskulla kostamme perin pohjin viholliselle ja teemme aukon tuohon komeaan linnoitukseen… Mitä? Sitä voi sanoa juoneksi, joka sopisi maailman ensimmäiseen hoviin! Mutta tuo neiti Billewicz on helmi, kaunis ja komea ja niin ylhäinen käytökseltään kuin olisi ruhtinatar! Luulin, etten pysy nahoissani!
— Muista, että annoit sanasi! Muista että olemme hukassa, jos Kmicic julkaisee kirjeet!
— Millaiset kulmakarvat! Mikä kuninkaallinen katse — pakostakin se herättää kunnioitusta… Mistä on tuollainen tyttö saanut miltei kuninkaallisen olemuksen?… Näin kerran Antverpenissa seinämaton, johon oli mestarillisesti kudottu Diana koirineen… Juuri semmoinen on hän!
— Varo vain, ettei Kmicic julkaise kirjeitä, sillä silloin kaluavat koirat meidät kuoliaiksi.
— Ei ole hätää! Minä muutan Kmicicin Akteoniksi ja annan koirien tappaa hänet. Kahdessa taistelussa olen jo hänet voittanut, ja vielä me joudumme tekemisiin toistemme kanssa!
Keskustelu katkesi, kun paashi toi kirjeen.
Vilnon vojevoda otti kirjeen käteensä ja teki ristinmerkin. Hän teki aina näin suojellakseen itseään huonoilta uutisilta. Sitten hän avaamatta kirjettä alkoi sitä tarkastella kaikilta puolin.
Äkkiä ilme hänen kasvoillaan muuttui.
— Sapiehan vaakuna sinetissä! — huudahti hän. — Tämä on Vitebskin vojevodalta!
— Avaa pian! - sanoi Boguslaw.
Hetmani avasi kirjeen ja ryhtyi lukemaan keskeyttäen tavan takaa lukemisensa huudahduksilla:
— Menee Podlasieen!… Kysyy, onko minulla terveisiä Tykociniin!… Tekee minusta pilkkaa!… Pahempaakin vielä, sillä kuulehan, mitä hän vielä kirjoittaa:
»Tahtooko teidän ylhäisyytenne kansalaissotaa ja pistää vielä yhden miekan lisää äidin rintaan? Tulkaa siinä tapauksessa Podlasieen, odotan teitä ja toivon Jumalan rankaisevan ylpeyttänne minun käsieni kautta. Mutta jos säälitte isänmaata, jos omatuntonne on alkanut puhua, jos teidän ylhäisyytenne katuu entisiä tekoja ja tahtoo tehdä parannuksen, niin tie on avoinna. Pankaa kansalaissodan asemesta käyntiin yleinen kansannousu, nostakaa sotaan talonpojat ja hyökätkää ruotsalaisia vastaan, niin kauan kuin Pontus ei mitään aavista. Chowańskin puolelta ette kohtaa vastarintaa, sillä huhut Moskovasta kertovat, että he itse siellä suunnittelevat hyökkäystä Liivinmaalle, vaikka pitävät sen salassa. Ja vaikkapa Chowański tahtoisikin ryhtyä johonkin, niin minä pidän hänet kurissa ja autan kaikin voimin teidän ylhäisyyttänne isänmaan pelastamisessa. Kaikki riippuu teistä, sillä vielä on aika palata oikealle tielle ja korjata vääryydet. Silloin käy selväksi, että teidän ylhäisyytenne ei ole itsekkäistä syistä, vaan pelastaakseen Liettuan lopullisesta häviöstä antautunut ruotsalaisten suojeluksen alaiseksi. Jumala teidän ylhäisyyttänne valaiskoon, sitä rukoilen Häneltä joka päivä, vaikka teidän ylhäisyytenne luulee minun vehkeilevän.
P.S. Olen kuullut, että Nieswiezin piiritys on lakkautettu ja että ruhtinas Michal tahtoo yhtyä meihin. Katsokaa, teidän ylhäisyytenne, kuinka kelpo sukulaisenne menettelevät ja seuratkaa heidän esimerkkiään! Ottakaa huomioon joka tapauksessa, että nyt teidän on lopullisesti valittava.»
— Kuulitko? — kysyi ruhtinas Janusz luettuaan kirjeen loppuun.
— Kuulin… Mitä siis? — kysyi Boguslaw luoden terävän katseen häneen.
— Pitäisi luopua kaikesta, repiä omin käsin kaikki, mitä on rakentanut…
— Rikkoa välit mahtavan Kaarle Kustaan kanssa ja langeta maanpakoon ajetun Jan Kasimirin jalkoihin, jotta hän suvaitsisi olla armollinen ja ottaa sinut taas palvelukseensa… ja pyytää herra Sapiehan puoltolausetta…
Janusz-ruhtinaan kasvot sävähtivät punaisiksi.
— Huomaatko, miten hän minulle kirjoittaa: »Tee parannus, niin minä annan sinulle anteeksi» aivan kuin hallitsija alamaiselleen!
— Hän olisi kirjoittanut toisin, jos kuusituhatta sapelia olisi suunnattu hänen kurkkuaan kohti.
— Mutta… — Ruhtinas Janusz keskeytti lauseen ja vaipui synkkiin mietteisiin.
— Mitä mutta?
— Kenties se olisi pelastus isänmaalle, jos tekisi niin kuin Sapieha neuvoo.
— Entä sinulle? Ja minulle? Ja Radziwilleille? Janusz ei vastannut mitään, painoi päänsä käsiin ja mietti.
— Olkoon niin! — sanoi hän vihdoin. — Täyttyköön se!
— Mitä päätit?
— Huomenna lähden Podlasieen ja viikon kuluttua isken Sapiehan kimppuun.
— Noin puhuu Radziwill! — sanoi Boguslaw. Ja he ojensivat toisilleen kätensä.
Kohta Boguslaw lähti levolle Janusz jäi yksin. Pari kertaa hän kulki raskain askelin yli huoneen ja paukutti sitten käsiään.
Kamaripalvelija astui sisälle.
— Käske astrologia tulemaan tänne tunnin kuluttua mukanaan valmis kuvio, — sanoi hän.
Kamaripalvelija poistui, ja ruhtinas alkoi uudelleen kävellä edestakaisin mutisten rukouksia. Sitten hän alkoi puoliääneen laulaa virttä, jonka kuitenkin läähätys vähän väliä keskeytti, ja katsahti tuon tuostakin ikkunasta taivaalla tuikkiviin tähtiin.
Vähitellen sammuivat kaikki tulet linnassa, mutta paitsi ruhtinasta ja astrologia valvoi vielä yksi henkilö huoneessaan, nimittäin Oleńka Billewicz.
Polvistuneena vuoteensa ääreen hän oli kohottanut molemmat kätensä pään yli ja kuiskasi silmät suljettuina-.
— Armahda meitä!… Armahda meitä!…
Ensimmäisen kerran Kmicicin lähdön jälkeen hän ei tahtonut, ei voinut rukoilla hänen puolestaan.