KAHDEKSAS LUKU.
Kmicicillä oli todellakin Radziwillin antamat turvakirjat pääsyä varten kaikkien ruotsalaisten kapteenien, komendanttien ja kuvernöörien luo, joissa käskettiin päästää hänet vapaasti ja esteettömästi kulkemaan, mutta hän ei uskaltanut käyttää niitä hyväkseen. Hän otaksui, että ruhtinas Boguslaw oli heti Pilwiszkistä lähettänyt sanansaattajia kaikkiin suuntiin varoittamaan ruotsalaisia ja käskemään ottaa hänet kiinni. Sen vuoksi Andrzej sivuutti Lomzan ja Ostrolekan ja pyrki Pultuskin kautta Varsovaa kohti.
Rajaseutu oli jo suurimmaksi osaksi ruotsalaisten vallassa, jotka kuitenkin tyytyivät valtaamaan vain huomattavimmat kaupungit eivätkä sanottavasti uskaltaneet painautua synkkiin metsiin, joissa asui urhoollista ja asestettua kansaa, ikänsä metsissä elänyttä ja niin villiä, että kuningatar Maria Ludvika oli antanut rakentaa kappelin Myszynciin ja sijoittanut sinne jesuiittoja edes jossakin määrin totuttamaan asukkaita ihmistapoihin.
Kun Kmicic saapui syvempää salosta metsän rajaan, jossa asutus oli tiheämpää, niin hän näki kaikkialla tavattoman vilkasta liikettä. Tiet olivat täynnä erilaisissa ajopeleissä tahi ratsain kulkevaa aatelia. Kaikki kiiruhtivat lähimpiin kaupunkeihin vannomaan uskollisuudenvalaa uudelle kuninkaalle. Heille annettiin siitä todistus, joka takasi heille turvallisuuden ja oikeuden omaisuuteensa. Aateli kiiruhti, vaikkakin haluttomasti, valan tekoon, sillä niskoitteli joita uhkasivat kaikenlaiset rangaistukset, omaisuuden takavarikoiminen ja ryöstö. Kerrottiin ruotsalaisten siellä täällä alkaneen, kuten Suur-Puolassakin, ahdistaa epäluulonalaisia. Rikkaampia vastaan esitettiin vääriä syytöksiä, joiden perustalla käytiin heidän kimppuunsa.
Tämmöisissä oloissa oli vaarallista jäädä maalle. Ken voi kiiruhti kaupunkiin ollakseen ruotsalaisten päällikköjen välittömän silmälläpidon alaisena ja välttääkseen syytöstä vehkeilystä Ruotsin kuningasta vastaan.
Andrzej kuunteli tarkasti aatelin puheita ja pääsi sen verran perille asioista, että huomasi parhaitten tuttujen ja ystävienkin huolellisesti koettavan olla puhumatta keskenään ruotsalaisista ja uudesta hallituksesta. Tosin nuristiin ääneen ja hyvällä syyllä pakko-otoista, mutta samalla kaikki lohduttivat itseään sillä, että sodan päätyttyä pakkotilauksetkin lakkaavat. Itse ruotsalaisetkin vakuuttivat, että heti kun kuningas saa valtaansa koko maan, hän alkaa hallita sitä isällisesti.
Aateliset, jotka olivat luopuneet omasta hallitsijastaan ja isänmaastaan ja jotka äsken vielä olivat nimittäneet tyranniksi hyväntahtoista Jan Kasimiria, syyttäneet häntä yksinvallan tavoittelusta, vetäneet vastaköyttä kaikilla valtiopäivillä ja kaikissa kokouksissa sekä menneet uudistusten tavoittelussa niin pitkälle, että melkein ilman vastarintaa tunnustivat vihollisen hallitsijakseen, eivät nyt iljenneet edes valitellakaan. Olihan Kaarle Kustaa vapauttanut heidät tyrannista, olivathan he vapaaehtoisesti hylänneet laillisen kuninkaansa, olihan pantu toimeen muutos, jota he niin hartaasti olivat halunneet.
— Raskasta on, sangen raskasta, — sanoi joskus aatelismies toiselle, — mutta meidän on kuitenkin oltava ylpeitä uudesta kuninkaastamme. Hän on suuri hallitsija ja mainio soturi. Hän pitää kasakat kurissa, voittaa turkkilaiset ja karkoittaa ryssät rajoiltamme, ja meidän valtakuntamme alkaa kukoistaa liitossa Ruotsin kanssa.
— Oltiinpa ylpeitä tahi ei, — vastasi tavallisesti toinen, — niin minkäpä voi ylivoimalle. Ei sääsken ääni taivaaseen kuulu.
Przasnyszin läheisyydessä ympäröi Andrzejn ruotsalainen patrulli ja vei hänet miehineen komentajan luo. Hän selitti komendantille olevansa vaaliruhtinaan maasta ja kuljettavansa joka vuosi hevosia Sobotaan. Komendantti, joka itse oli Preussin saksalaisia, ei tehnyt heille vaikeuksia, mutta halusi nähdä hevoset.
— Minä ostan ne, - sanoi hän. — Toisilta ottaisin muitta mutkitta, mutta kun te olette Preussista, niin en tahdo teitä sortaa.
Kmicic joutui hieman hämilleen. Ilman hevosia hänellä ei ollut syytä kulkea etemmäksi, vaan hänen olisi luonnollisesti ollut palattava Preussiin. Hän määräsi hinnan, joka oli ainakin kaksi kertaa suurempi tavallista, mutta hänen hämmästyksekseen ei upseeri suuttunut eikä ruvennut tinkimään.
— Hyvä on, — sanoi hän. — Ajakaa hevoset talliin, minä tuon heti maksun.
Kiemliczit ilostuivat, mutta Andrzej vihastui ja riiteli. Ei ollut kuitenkaan muuta neuvoa kuin tehdä käskyn mukaan, muuten olisi heitä alettu epäillä.
Upseeri palasi ja antoi Kmicicille paperin, jossa oli kirjoitus.
— Mikä tämä on? — kysyi Andrzej.
— Rahaa, tahi samaa kuin raha, sillä se on kuitti.
— Mistä minä sitten saan maksun?
— Päämajasta… Varsovasta, — vastasi upseeri naurahtaen ilkeästi.
— Me myymme vain käteisellä — alkoi ukko Kiemlicz vaikerrella. — Mitä tämä tämmöinen on?… Voi pyhä Neitsyt…
Mutta Kmicic loi häneen ankaran katseen ja sanoi:
— Minulle on herra komendantin sana käteisen rahan veroinen. Varsovaan menen mielelläni, sillä siellä voi saada armenialaisilta kunnollista tavaraa, josta Preussissa maksetaan hyvä hinta.
Upseerin poistuttua sanoi Andrzej lohduttaakseen Kiemlicziä:
— Ole hiljaa, hölmö! Tuo kuitti on mitä parhain turvakirja, sillä sen nojalla voimme mennä vaikka Krakovaan asti valittamaan, että emme ole saaneet maksua. On helpompaa puristaa kivestä ulos heraa kuin ruotsalaisista rahoja. Mutta niitähän emme tarvitse. Saalistaja luuli meidät pimittäneensä eikä tiedäkään, minkä palveluksen hän oikeastaan on meille tehnyt. Hevosista maksan sinulle omilla rahoillani, ettet joutuisi häviölle.
Andrzej päätti yöpyä Przasnysziin ja vaihtaa pukunsa parempaan, mutta käyttää edelleen valenimeään. Halvan hevoskauppiaan puvussa hänen oli vaikeampi päästä puheisiin varakkaampien aatelisten kanssa ja kuulla heidän ajatuksiaan.
Muutettuaan ulkoasuaan hän meni kapakkaan, mutta se, mitä hän sai kuulla, ei ollut omiaan ilahduttamaan. Aateli joi maljoja Ruotsin kuninkaan kunniaksi ja kilisteli ruotsalaisten upseerien kanssa nauraen sukkeluuksille, joita nämä laskettelivat kuningas Jan Kasimirista ja Czarnieckista. Niin oli huoli oman nahan säilyttämisestä saanut ihmiset unhottamaan arvonsa.
Mutta tälläkin oli rajansa Aateli salli tehtävän pilaa itsestään, kuninkaasta, hetmaneista, Czarnieckista, mutta ei uskonnosta. Kun eräs ruotsalainen kapteeni väitti, että Lutherin oppi on yhtä hyvä kuin katolinenkin, niin hänen vieressään istuva nuori herra Grabkowski ei voinut tätä sietää, vaan iski häntä ohimoon ja puikahti siitä syntyneen mellakan aikana pakoon.
Kmiciciä inhoitti, ja hän palasi asuntoonsa, mutta ei saanut unta. Kuume puistatti häntä, ja mielen valtasi epäilys, että hän kenties liian myöhään oli kääntynyt väärältä tieltään, kun jo koko maa oli joutunut ruotsalaisten käsiin. Hän ajatteli, että kaikki oli jo hukassa ja Puola ainaiseksi raunioina.
— Tämä ei enää ole onnetonta sotaa, — ajatteli hän, joka päättyy jonkin maakunnan menetyksellä, vaan täydellistä tuhoa, koko Puolan joutumista Ruotsin maakunnaksi… Ja syypäät siihen olemme me itse, minä enemmän kuin kukaan muu!
Tämä ajatus häntä vaivasi ja omatunto soimasi. Uni pakeni silmistä. Hän ei tietänyt mitä tekisi: jatkaisiko matkaa, jäisikö kaupunkiin vai kääntyisikö takaisin?… Jos hän kokoaa joukon ja ryhtyy taistelemaan ruotsalaisia vastaan, niin häntä ahdistetaan rosvona eikä sotilaana. Muuten hän on jo oudossa maassa, jossa häntä ei kukaan tunne. Kukapa häneen yhtyisi? Jos täällä joku oli kuullut Kmicicistä, niin se piti häntä petturina ja ruotsalaisten ystävänä. Nimi Babinicz taas oli kaikille aivan outo.
Tuo kaikki oli turhaa, ja kuninkaan luo meno oli jo myöhäistä… Ei ole syytä mennä Podlasieen, sillä liittoutuneet pitävät häntä petturina. Ei kannata palata Liettuaan, sillä siellä on Radziwill herrana. Turhaa on jäädä tännekin, sillä täällä ei ole mitään tehtävää. Parasta olisi kuolla, jotta pääsisi näkemästä tätä maailmaa ja kuulemasta omantunnon soimauksia!
Mutta onko kuoleman jälkeen parempi niiden syntisten, jotka eivät millään ole sovittaneet rikoksiaan ja saapuvat semmoisina viimeiselle tuomiolle? Kmicic heittelehti vuoteellaan kuin kidutuspenkissä. Näin sietämättömiä tuskia hän ei ollut tuntenut edes Kiemliczin metsämajassa.
Hän tunsi olevansa voimakas, terve, toimintakykyinen ja toimintahaluinen, mutta nyt olivat kaikki tiet tukossa aivan kuin joka puolella löisi päänsä seinään, ei ollut ulospääsyä, ei pelastusta, ei toivoa!
Ennen aamun koittoa hän herätti miehensä ja lähti Varsovaa kohti tietämättä itsekään miksi. Myöhään illalla he saapuivat Pultuskiin. Siellä Kmicic kutsuttiin piispan palatsiin, toisin sanoen linnaan, tekemään selkoa itsestään ruotsalaiselle komendantille.
— Toimitan hevosia hänen majesteetilleen Ruotsin kuninkaalle, — sanoi
Andrzej, ja minulla on kuitteja, joilla nostan rahoja Varsovassa.
Eversti Israel (se oli tämän komendantin nimi) naurahti partaansa ja sanoi:
— Ah, kiiruhtakaa, kiiruhtakaa, ja ottakaa paluumatkalle rattaat, millä kuljetatte noita rahoja.
— Kiitos neuvosta! — vastasi Andrzej — Ymmärrän kyllä, että teidän armonne laskee leikkiä. Mutta minä menen perimään omaani, vaikka pitäisi mennä itse hänen majesteettinsa kuninkaan luo.
— Tulee vielä sekin hetki, jolloin maksatte minulle, — lisäsi hän poistuessaan.
Kaupungissa vietettiin, samoinkuin Przasnyszissakin oli Kmicicin lähtiessä tehty, kolmipäiväistä juhlaa Krakovan valtauksen johdosta. Kmicic sai kuitenkin tietää, että hänen Przasnyszissa saamansa tiedot ruotsalaisten voitoista olivat liioiteltuja. Kievin linnanpäällikkö Czarniecki ei ollenkaan ollut joutunut vangiksi, vaan oli saanut sopimuksen mukaan lähteä kaupungista joukkoineen täysissä varustuksissa. Sanottiin hänen olevan menossa Sleesiaan. Ei se ollut suuri lohdutus, mutta lohdutus kuitenkin.
Täällä Pultuskissa Kmicic näki ensikerran sotajoukon asettuneena kirkkoon. Kauniissa goottilaisessa temppelissä, jonka rakentamisen kaksisataa vuotta sitten oli pannut alulle piispa Gizycki, oleksi saksalainen palkkasoturijoukko. Kirkko oli sisältä valoisa kuin suuren juhlan aikana, sillä kivilattialla paloi rovioita. Niitten yllä savusi kattiloita. Oluttynnyrien luona tunkeili vierasmaalaisia sotamiehiä, vanhoja rosvoja, jotka olivat ryöstäneet koko katolisen Saksan eivätkä ensikertaa olleet yötä kirkossa. Kuului joka puolelta melua ja huutoja. Käheät äänet vetelivät sotamieslauluja. Naiset, jotka noina aikoina pakkautuivat sotajoukkojen mukaan, vikisivät ja huudahtelivat.
Kmicic seisoi avoimella ovella ja katseli sotamiesten monenlaisia hommia vähän aikaa. Hänen päätänsä alkoi pyörryttää, silmät eivät ottaneet uskoakseen näkemäänsä, hengitys pysähtyi. Ei helvettikään olisi voinut hänestä olla kauheampi.
Hän repi tukkaansa ja syöksyi pois toistellen kuin mieletön:
— Jumala, anna vihasi langeta! Jumala, rankaise! Jumala, pelasta meidät!