YHDEKSÄS LUKU.
Varsovassa olivat jo kauan olleet vallassa ruotsalaiset. Wittenberg, varsinainen kaupungin ja sen varusväen päällikkö, oli tällä hetkellä Krakovassa, ja hänen sijaisenaan oli Radziejowski. Noin pari tuhatta sotamiestä oli itse kaupungissa, joka oli vallien ympäröimä, ja esikaupungeissa, joissa oli kauniita palatseja. Linna ja kaupunki olivat säästyneet hävitykseltä, sillä herra Wessel oli ne luovuttanut taistelutta ja itse kiireesti paennut peläten persoonallisen vihamiehensä Radziejowskin kostoa.
Mutta kun Kmicic alkoi katsella lähempää ja tarkemmin, niin hän näki monissa taloissa ryöstön jälkiä. Niin oli laita semmoisissa taloissa, joiden asukkaat olivat paenneet vierasta valtiasta tahi tehneet vastarintaa silloin, kun ruotsalaiset nousivat valleille.
Kaupunki oli aivan kuin vierasmaalainen. Kaduilla kuuli enemmän vieraita kieliä kuin puolaa, kaikkialla kohtasi ruotsalaisia, saksalaisia, ranskalaisia, englantilaisia ja skotlantilaisia sotilaita mitä erilaisimmissa asuissa. Kaikkialla muukalaista kirjavuutta, muukalaisia kasvoja, muukalaisia lauluja.
Tähän vierasten vilinään kaupungin omat asukkaat aivan hävisivät. Oman turvallisuutensa vuoksi he istuivat enimmäkseen kotona lukkojen takana, näyttäytyivät harvoin kadulla ja kulkivat kiireesti asioillaan. Vain joskus jonkun ylhäisen herran vaunut, joita seurasi heitukoita tahi sotaväkeä puolalaisissa puvuissa, kulkiessaan valtakatua linnaan päin muistuttivat mieliin, että oltiin puolalaisessa kaupungissa.
Kaikki tämä vilahti Andrzejn ihmettelevien silmien ohi, mutta kauan hän ei viipynyt Varsovassa. Hän ei tuntenut täällä ketään eikä voinut kenellekään avata sydäntään. Ei edes puolalaisten aatelismiesten kanssa hän tullut lähempiin tekemisiin. Yhtä ja toista hän tosin joskus puhutteli, mutta ne kaikki olivat innokkaita ruotsalaisten puoluelaisia, jotka Kaarle Kustaan paluuta odotellessaan liehakoivat Radziejowskia ja ruotsalaisia upseereita saavuttaakseen etuja.
Porvareista kuuli Kmicic kerrottavan, että he yhä säälivät onnetonta isänmaata ja hyvää kuningasta. Ruotsalaiset vainosivat heitä, toimittivat kotitarkastuksia ja nylkivät sotaveroa.
Kerrottiin myös, että ammattikunnilla oli asevarastoja, varsinkin voimakkaalla räätälien järjestöllä, ja että ne toivoaan menettämättä odottivat Jan Kasimirin takaisintuloa sekä olivat valmiit iskemään ruotsalaisten kimppuun, jos vähänkään apua tulisi ulkoapäin.
Kmicic ei ollut uskoa korviaan eikä hän tahtonut voida tajuta, että alhaissukuiset ja alhaisessa asemassa olevat ihmiset osoittivat enemmän isänmaanrakkautta ja uskollisuutta lailliselle hallitsijalle kuin aateli, jota jo syntyperä velvoitti osoittamaan näitä tunteita.
Vain aateli ja ylimykset olivatkin ruotsalaisten puolella, kun taas alempi kansa pikemminkin oli taipuvainen vastarintaan. Oli usein sattunut, että kun ruotsalaiset ajoivat väestöä työhön Varsovan varustuksille, alhainen kansa mieluummin kärsi pieksämisen, vankeuden ja kuolemankin kuin myötävaikutti ruotsalaisten vallan lujittamiseen.
Varsovan ulkopuolella olivat kaikki tiet täynnä sotamiehiä ja aatelisjoukkoja, jotka olivat ruotsalaisten palveluksessa. Kaikki oli ryöstetty, vallattu ja kukistettu, kaikki oli niin ruotsalaista kuin maa aina olisi ollut ruotsalaisten käsissä.
Andrzej ei kohdannut muita ihmisiä kuin ruotsalaisia tahi näiden puoluelaisia tahi sellaisia, jotka epätoivoissaan jo olivat vakuutettuja siitä, että kaikki oli menetetty. Kukaan ei ajatellutkaan vastarintaa. Hiljaisesti ja nopeasti täytettiin sellaiset määräykset, jotka ennen paljon lievemmässäkin muodossa olisivat synnyttäneet vastarintaa ja vastalauseita. Pelko oli saanut mielissä niin suuren vallan, että vääryyttä kärsineet ääneen ylistivät lempeätä hallitusta.
Usein sattui, että aateliset asestettuine palvelijoineen kiskoivat omilta kansalaisilta veroja, jotka ruotsalaisten oli määrä ottaa, ja toiset alistuivat tähän yhtä nöyrästi kuin lammas kerittäväksi. Sama vero otettiin usein kaksi kertaa. Ja jospa kaikki olisi rajoittunutkin vain ruotsalaisten sotakorvauksen ottoon! Pahempia kuin viholliset olivat omat ilmiantajat. Vanhat riidat ja loukkaukset maksettiin nyt monin kerroin. Eikä siinäkään kyllin. Muodostui asestettuja rosvojoukkoja, jotka kävivät sekä aatelisten että talonpoikien kimppuun. Näitä rosvoja auttoivat tehokkaasti ruotsalaiset sotarosvot ja kaikenlaatuinen roistoväki. Kaikkialla leimusi tulipaloja. Kaupunkeja painoi sotilasvallan rautakoura, metsissä isännöivät rosvot. Valtakunnan pelastusta ja ikeen poistamista ei kukaan ajatellut. Toivo oli mennyt kaikilta.
Sochaczewin luona tapahtui, että ruotsalaiset ja saksalaiset roistot hyökkäsivät sikäläisen staarostan herra Luszczewskin kimppuun hänen omalla maatilallaan Strugissa. Tämä vanha soturi puolustautui korkeasta iästään huolimatta urheasti. Silloin juuri sattui paikalle Kmicic, jonka kärsivällisyys jo oli alkanut loppua ja joka nyt juuri Strugissa loppuikin. Hän salli Kiemliczien »pehmittää» ja hyökkäsi itse semmoisella voimalla ahdistajain kimppuun, että kukaan näistä ei päässyt ehein nahoin leikistä. Staarosta, jolle tämä apu oli kuin taivaan lähettämä, kiitti hartaasti pelastajaansa, ja Andrzej nähdessään edessään vanhaan polveen kuuluvan arvohenkilön lausui tälle julki vihansa ruotsalaisia kohtaan ja kysyi, mitä tämä ajatteli valtakunnan tulevista kohtaloista. Hän toivoi, että staarosta vuodattaisi edes jonkinmoista lohdutuksen balsamia hänen sydämeensä.
Mutta staarostalla oli aivan toisenlaiset mielipiteet asioista. Hän sanoi:
— En tiedä, mitä vastaisin teille, jos viikseni vielä olisivat ruskeat, mutta nyt harmaapäänä ja seitsemänkymmenen vuoden kokemus hartioillani ja hautaan menevänä näen asiat edessäni selvinä. Senpä vuoksi sanonkin, että ruotsalaisten valtaa emme voi kukistaa me, vaikka korjaisimmekin erehdyksemme, eikä sitä voi edes koko Eurooppa.
— Kuinka niin? — huudahti Kmicic. — Milloin Ruotsi on paisunut niin mahtavaksi? Eikö puolalaisia ole enemmän kuin ruotsalaisia maailmassa, emmekö voi saada kokoon suurempaa sotajoukkoa? Emmekö ole yhtä rohkeita taistelussa kuin ruotsalaiset?
— Kansamme on kymmenen kertaa lukuisampi. Puutetta ei meillä myöskään ole, sillä yksistään minun piirissäni kasvaa enemmän vehnää kuin koko Ruotsissa, ja mitä taas rohkeuteen tulee, niin olinpa mukana Kirkholmin luona, jossa me kolmetuhatta husaaria hajoitimme kahdeksantoistatuhantisen joukon parasta ruotsalaista sotaväkeä.
— Jos niin on, — sanoi Kmicic, jonka silmät tuo sotamuisto pani loistamaan, — niin mitkä syyt nyt estävät meitä voittamasta heitä?
— Ensiksikin,-sanoi ukko hitaasti, — me olemme vähentyneet ja he kasvaneet. Sitäpaitsi on sanassa ilmoitettu meille ne tunnustähdet ja merkit, jotka nähdään maailmanlopun lähestyessä. On nähty merkki auringossa, käden ja miekan kaltainen… Jumala, armahda meitä syntisiä!… Pahuus saa vallan oikeamielisten yli, sillä Ruotsi ja sen puoluelaiset voittavat. Oikea oppi sortuu… Oi ihmiset, ettekö näe, että lähestyy dies irae, dies illa! Olen seitsemänkymmenen vuoden ikäinen, seison Manalan joen rannalla odottaen venettä, joka minut noutaa… Minä näen!
Staarosta vaikeni, ja Kmicic katseli häntä pelästyneenä, sillä puhe tuntui vakuuttavalta. Katsomatta Kmiciciin lausui staarosta sitten aivan kuin itsekseen:
— Kuinka voisimme voittaa ruotsalaiset, kun se kerran on selvä
Jumalan sallimus, profeettain ennakolta näkemä ja ilmoittama… Ah,
Częstochowoon on ihmisten mentävä, Częstochowoon!
Hän vaikeni uudelleen.
Aurinko oli laskemassa. Kmiciciä alkoi yhä enemmän peloittaa, ja joinakin hetkinä hänestä tuntui, että valo katoaa ja tuomiopasuunan ääni kajahtaa.
— Mistä ennustuksista te puhutte? — kysyi hän viimein katkaistakseen edes jollakin painostavan äänettömyyden.
Vastauksen asemesta staarosta käänsi päänsä vastapäätä olevaan huoneeseen päin ja huusi:
— Oleńka! Oleńka!
— Hyväinen aika, — huudahti Kmicic, — ketä te kutsutte?
Tällä hetkellä hän uskoi mitä tahansa, uskoi että hänen Oleńkansa ihmeellisellä tavalla Kiejdanysta saapuneena tulisi hänen silmiensä eteen.
Ovi avautui. Sisälle ei tullut neiti Billewicz, vaan kaunis tyttö, pitkä ja hieman Oleńkan kaltainen siinä, että hänenkin ilmeensä oli rohkea ja rauhallinen. Hän oli kalpea, kenties sairas tahi äskeisestä kahakasta kalvennut, ja kulki silmät alas luotuina niin kevyesti ja hiljaa kuin jonkin henkäyksen kantamana.
— Tyttäreni, — esitteli staarosta. — Pojat eivät ole kotona, ovat
Krakovan päällikön palveluksessa.
Sitten hän kääntyi tyttärensä puoleen:
— Kiitä ensin tätä urhoollista ritaria meidän pelastuksestamme ja lue meille sitten pyhän Birgitan ennustus:
Tyttö kumarsi Andrzejlle ja poistui, mutta tuli hetken kuluttua takaisin kädessään painettuja paperiliuskoja. Asettuen siihen paikkaan huonetta, mihin auringon viimeiset säteet vielä sattuivat, hän alkoi lukea sointuvalla äänellä:
— Pyhän Birgitan ennustus: »Ensin ilmestyy viisi kuningasta ja heidän valtakuntansa: Kustaa Eerikinpoika, laiska aasi, sillä vaikka hän tuntee oikean opin, niin hän omaksuu väärän. Hyläten apostolisen uskon hän tuo valtakuntaan Augsburgin tunnustuksen…»
— Kuuletteko? — kysyi staarosta kohottaen vasemman käden peukalon ikäänkuin valmiina laskemaan sormillaan.
— »Eerikki, Kustaanpoika, ahne susi», — luki neito edelleen, — »vetää päälleen kaikkien ihmisten ja veljensä Juhanan vihan. Hän kukistaa veljensä sodalla ja pitää häntä ynnä hänen vaimonsa kanssa vankeudessa neljä vuotta. Viimein Juhanan onnistuu päästä vankeudesta, ja voittaen Eerikin sodassa hän syöksee hänet valtaistuimelta ja panee ikuiseen vankeuteen…»
— Huomatkaa, — sanoi staarosta, — tämä on jo toinen!
Tyttö jatkoi lukemista:
— »Juhana, Eerikin veli, mahtava kotka, voittaa Eerikin, tanskalaiset ja venäläiset. Hänen poikansa Zygmunt (Sigismund) valitaan Puolan valtaistuimelle, ja hänen veressään asuu hyve. Kunnia hänen jälkeläisilleen!»
— Ymmärrättekö? — kysyi staarosta.
— Jumala lisätköön ikää Jan Kasimirille! — vastasi Kmicic.
— »Kaarle, Södermanlandin herttua, pässi, joka samoin kuin pässit johtavat lammaslaumaa johtaa ruotsalaiset väärälle tielle…»
— Se on jo neljäs, — keskeytti staarosta.
— »Viides on Kustaa Aadolf»,-luki neito, — »uhrilammas, mutta ei tahraton, jonka veri on syynä kärsimyksiin ja onnettomuuteen».
— Niin, se on Kustaa Aadolf — sanoi staarosta. — Kristiinaa ei tässä mainita, sillä on lueteltu vain miehet. Lue nyt loppu, joka täsmälleen sopii nykyisiin oloihin.
Neito luki seuraavaa:
— »Näytän sinulle kuudennen, joka myllertää maan ja meren ja hämmentää yksinkertaiset… joka käteensä laskee minun rangaistukseni ajan. Jos ei hän pian saavuta päämääräänsä, niin häntä kohtaa minun tuomioni ja hän jättää valtakuntansa sekasortoon, ja tapahtuu niinkuin kirjoitettu on: hän kylvää tuulta ja niittää myrskyä. Minä tulen tähän valtakuntaan ja myös rikkaisiin ja mahtaviin kaupunkeihin, sillä kutsuttu on nälkäinen, joka syö niiden jäännökset. Vallassa tulevat olemaan tyhmät, mutta viisaat ja vanhukset kulkevat pää riipuksissa. Rehellisyys ja oikeus katoavat, mutta tuleva on se, joka minun vihani lauhduttaa ja joka ei säästä henkeänsä rakkauden ja totuuden tähden.»
— Siinä se on! — sanoi staarosta.
— Kaikki käy niin toteen, että sokeankin täytyy uskoa! — vastasi Kmicic.
— Siksipä ruotsalaisiakaan ei voida voittaa, — sanoi staarosta.
— Mutta tuleva on se, joka ei säästä henkeään totuuden tähden! — huudahti Kmicic. — Ennustus jättää meille toivon. Ei tuomio odota meitä, vaan pelastus!
— Sodomakin olisi säästetty, jos siitä olisi löytynyt kymmenen vanhurskasta, — vastasi staarosta, — mutta niitä ei löytynyt senkään vertaa. Samoin myös ei ole löytyvä sitä, joka ei säästä henkeänsä totuuden puolesta, ja tuomion hetki lyö.
— Herra staarosta, se on mahdotonta! — sanoi Kmicic.
Ennenkuin staarosta ennätti vastata, avautui ovi, ja huoneeseen astui keski-ikäinen mies rautapaita yllään ja musketti kädessä.
— Herra Szczebrzycki? — kysyi staarosta.
— Aivan niin! — vastasi tulokas. — Kuulin rosvojen hyökänneen kimppuunne ja riensin väkeni kera avuksenne.
— Jumalan tahdotta ei hiuskarvaakaan putoa ihmisen päästä, — vastasi ukko. — Tämä ritari pelasti minut pulasta… Entä mistä te tulette?
— Sochaczewista.
— Kuuluuko jotakin uutta?
— Jokainen uutinen on uusi paha sanoma, herra staarosta. Uusi onnettomuus…
— Mitä on tapahtunut?
— Krakovan, Sandomirin, Ruskin, Lublinin, Belzkin, Volynian ja Kievin vojevodakunnat ovat antautuneet Kaarle Kustaalle. Edustajat ja Kaarle ovat jo allekirjoittaneet sopimuksen.
Ukko alkoi puistella päätään ja kääntyi Kmicicin puoleen.
— Katsokaa nyt! — sanoi hän. — Ja te vielä toivotte, että löytyy semmoinen, joka ei säästä henkeään totuuden tähden!
Kmicic repi epätoivoissaan tukkaansa. Mutta herra Szczebrzycki jatkoi:
— Kerrotaan myös, että herra hetmani Potockin johdossa olevat sotajoukon jäännökset jo osoittavat halua mennä ruotsalaisten puolelle. Hetmanin henki on vaarassa, ja hänen on tehtävä mitä he tahtovat.
— Kylvävät tuulta ja niittävät myrskyä, — sanoi staarosta. — On aika katua syntejänsä niiden, .. jotka tahtovat.
Mutta Kmicic ei jaksanut enää kuunnella ennustuksia eikä uutisia. Hän tahtoi niin pian kuin mahdollista nousta ratsun selkään ja vilvoittaa päätään ulkoilmassa. Siksi hän nousi ja alkoi hyvästellä.
— Mihin teillä on niin kiire? — kysyi häneltä vanhus.
— Częstochowoon, sillä minäkin olen syntinen.
— Siinä tapauksessa en pidättele, vaikka mielelläni olisin pitänyt teidät vieraanani. On syytä kiiruhtaa, sillä tuomiopäivä lähestyy.
Kmicic lähti. Häntä saattamaan tuli neiti isänsä asemesta, sillä ukko oli jo kömpelö jaloiltaan.
— Voikaa hyvin, neiti! — sanoi Kmicic! — Olen teille hyvin kiitollinen!
— Jos niin on, — vastasi tyttö, — niin tehkää minulle palvelus. Te menette Częstochowoon…
Tässä on kultaraha… ottakaa se ja tilatkaa sillä messu…
— Kenen puolesta? — kysyi Kmicic.
Tyttö loi katseensa alas, tuli hämilleen, punastui hieman ja sanoi äänellä, joka oli hiljainen kuin lehtien kahina:
— Andrzejn puolesta, että Jumala johtaisi hänet pois väärältä tieltä.
Kmicic vetäytyi pari askelta taaksepäin eikä hämmästykseltään kyennyt vähään aikaan sanomaan mitään.
— Kristuksen tähden, — huudahti hän, — mikä talo tämä on? Missä olen?… Vain ennustuksia yhtä mittaa… Nimenne on Oleńka ja tilaatte messun syntisen Andrzejn puolesta!… Se ei voi olla pelkkä sattuma, se on Jumalan sormi… se on… ah, minä menetän järkeni!… Jumal’auta, minä menetän järkeni!…
— Mikä teitä vaivaa?
Mutta Kmicic tarttui rajusti hänen käsiinsä ja alkoi puristaa niitä.
— Ennustakaa minulle enemmän, puhukaa loppuun asti!… Jos tuo Andrzej tekee parannuksen ja sovittaa rikoksensa, niin pysyykö Oleńka hänelle uskollisena?… Puhukaa, vastatkaa, ilman vastausta en lähde!
— Mikä teidän on?
— Pysyykö Oleńka hänelle uskollisena? — toisti Kmicic.
Kyynelet nousivat tytön silmiin.
— Viimeiseen hengenvetoon, kuolinhetkeen saakka! — vastasi hän nyyhkyttäen.
Tuskin oli hän ennättänyt sanoa tämän, kun Kmicic lankesi hänen jalkoihinsa. Tyttö tahtoi poistua, mutta Kmicic ei päästänyt häntä, suuteli hänen jalkojaan ja puhui:
— Minäkin olen syntinen Andrzej ja tahdon tehdä parannuksen!… Minullakin on oma rakas Oleńkani… Kääntyköön teidän Andrzejnne oikealle tielle ja pysyköön minun Oleńkani minulle uskollisena… Olkoot sananne profeetallinen ennustus! Te olette vuodattanut toivon balsamia sairaaseen sydämeeni!… Jumala teidät palkitkoon! Jumala teidät palkitkoon!
Hän hypähti pystyyn, nousi hevosen selkään ja kiiti pois.