KYMMENES LUKU.
Staarostan tyttären sanat rohkaisivat Kmicicin sydäntä suuresti eivätkä kolmeen päivään lähteneet hänen mielestään. Päivin ratsun selässä ja öisin vuoteellaan hän mietiskeli sitä, mitä oli tapahtunut, ja tuli aina siihen johtopäätökseen, että tämä ei voinut olla pelkkää sattumaa, vaan Jumalan viittaus että jos hän kestää eikä poikkea oikealta tieltä, jonka Oleńka oli hänelle osoittanut, niin neito pysyy hänelle uskollisena ja antaa hänelle taas lempensä.
Mutta toiselta puolen oli Andrzejlla paljon huoliakin. Hänen tarkoituksensa olivat puhtaat, mutta eikö hän ollut liian myöhään alkanut mitä toteuttaa? Oliko vielä jokin tie avoinna, oliko olemassa jokin keino? Valtakunta vajosi joka hetki yhä syvemmälle, ja vaikeata oli sulkea silmänsä siltä kamalalta totuudelta että se ei ollut pelastettavissa. Kmicic halusi hartaasti ryhtyä johonkin toimintaan, mutta ei nähnyt missään ihmisiä, jotka olisivat olleet halukkaita semmoiseen. Yhä uusia kasvoja hän näki matkallaan, mutta kun hän katseli ihmisiä ja kuunteli heidän puheitaan, niin se vei häneltä viimeisenkin toivon. Hän ei kohdannut ainoatakaan, jolla olisi ollut luottamusta tulevaisuuteen.
Ruotsalaisten menestys yhä kasvoi. Huhut, että sotajoukon jäännökset kapinoivat, uhkasivat päälliköitään ja tahtoivat mennä ruotsalaisten puolelle, kävivät päivä päivältä yhä varmemmiksi. Tieto Koniecpolskin antautumisesta joukkoineen Kaarle Kustaalle kulki kuin ukkosen jyrinä yli koko valtakunnan ja sammutti sydämistä viimeisenkin uskon. Hänen esimerkkiään seurasivat staarosta Jaworski ja ruhtinas Dymitr Wisniowiecki.
Alettiin menettää luottamus myös marsalkka Lubomirskiin. Ihmiset, jotka hyvin tunsivat hänet, vakuuttivat, että hänessä oli enemmän kunnianhimoa kuin isänmaanrakkautta ja että hän tähän asti oli pysynyt uskollisena kuninkaalle vain sen vuoksi, että kaikkien katseet olivat kääntyneet häneen ja hänelle oli uskoteltu, että hän piti käsissään isänmaan kohtaloita. Ruotsalaisten menestys sai hänet horjumaan ja yhä selvemmin osoittamaan onnettomalle Jan Kasimirille, että tämän pelastus tahi lopullinen tuho riippui hänestä.
Maanpakolainen kuningas oli Glogowassa mukanaan kourallinen uskollisia, joista kuitenkin silloin tällöin joku hänet hylkäsi ja siirtyi ruotsalaisten puolelle. Kaarle Kustaa otti tämmöiset tulijat vastaan avoimin sylin ja suosionosoituksin.
Suuret määrät vojevodia, linnoitusten päälliköitä ja virkamiehiä, lukuisat joukot asestettua aatelia, kokonaisia osastoja verratonta puolalaista ratsuväkeä oli Kaarle Kustaan leirissä katsoen palvelushaluisina uuden hallitsijansa silmiin ja valmiina tottelemaan hänen viittaustaan.
Samaan aikaan oli idässä sota täydessä käynnissä. Peloittava
Chmielnicki piiritti uudelleen Lembergiä.
Liettua oli ruotsalaisten ja Chowańskin käsissä. Radziwill oli ryhtynyt sotaan Podlasiessa. Vaaliruhtinas viivytteli ja oli joka hetki valmis antamaan viimeisen iskun kuolevalle valtakunnalle.
Kaikista maista saapui Ruotsin kuninkaan luo lähettiläitä onnittelemaan häntä voiton johdosta.
Talvi oli tulossa, lehdet putoilivat puista, varikset ja naakat tulivat suurissa parvissa metsistä kyliin ja kaupunkeihin.
Andrzejn viimeinen yöpymispaikka ennen Częstochowoon tuloa oli Kruszynassa, mutta juuri kun hän oli asettunut levolle, tuli sinne uusia vieraita. Ensin saapui ruotsalainen sotilasjoukko, jota johtamassa oli muutamia upseereita ja joku huomattava kapteeni. Tämä oli keski-ikäinen, jokseenkin komean näköinen, kookas, hartiakas ja voimakas mies. Vaikka hänellä oli vierasmaalaisen puku ja hän oli muukalaisen näköinenkin, niin hän kuitenkin majataloon sisälle astuttuaan puhutteli Andrzejta puhtaalla puolankielellä tiedustaen kuka hän on ja minne menossa.
Andrzej kertoi olevansa aatelismies Sochaczewskista. Kuultuaan Andrzejn olevan matkalla Ruotsin kuninkaan luo valittamaan, että hänelle ei ole maksettu hevosista tulevaa rahaa, sanoi upseeri:
— Suuren alttarin ääressä on parasta rukoilla, ja viisaimmin teette, jo§ menette itse kuninkaan puheille, sillä vaikka hänellä onkin tuhansia asioita päässä, niin hän ei jätä ketään huomiotta, ja teille aatelisille hän on sangen suopea.
Keskustelun keskeytti äkkiä uuden sotilasjoukon saapuminen. Upseeri oli nähtävästi odottanut sitä, sillä hän riensi kiireesti ulos. Kmicic meni hänen jälkeensä ja pysähtyi ovelle katsomaan, kuka tuli.
Majatalon luo ajoivat umpinaiset vaunut, joita veti neljä hevosta ja joita vartioivat ruotsalaiset ratsumiehet. Upseeri, jonka kanssa Kmicic oli puhunut, meni kiireesti vaunujen luo, avasi oven ja kumarsi syvään vaunussa istujalle.
— On varmaankin joku ylhäinen…, — ajatteli Kmicic.
Samassa tuotiin majatalosta palavia soihtuja. Vaunuista nousi arvokkaan näköinen henkilö yllään musta, polviin asti ulottuva viitta, jossa oli sisäpuolella ketunnahkaa, ja päässä sulilla koristettu hattu.
Upseeri tempasi soihdun ratsumiehen käsistä, kumarsi vielä kerran ja sanoi:
— Tänne, teidän ylhäisyytenne!
Kmicic peräytyi kiireesti huoneeseen ja toiset tulivat sisälle heti hänen jälkeensä. Upseeri kumarsi kolmannen kerran ja sanoi — Teidän ylhäisyytenne! Olen Weyhard Wrzeszczowicz, hänen majesteettinsa kuningas Kaarle Kustaan muonitusmestari ja lähetetty saattojoukon kanssa vastaanottamaan teidän ylhäisyyttänne.
— Minusta on mieluisaa tutustua niin mainehikkaaseen ritariin, — vastasi mustaviittainen.
— Haluaako teidän ylhäisyytenne viivähtää täällä pitempään vaiko heti jatkaa matkaa?… Hänen majesteettinsa on hyvin halukas näkemään teidän ylhäisyyttänne.
— Aikomukseni oli jäädä Częstochowoon jumalanpalvelukseen, — sanoi tulija, — mutta Wielunissa sain tietää, että hänen majesteettinsa kuningas käskee minua kiiruhtamaan. Hiukan levättyämme jatkamme matkaa. Sillä välin päästäkää saattojoukko menemään ja lausukaa kiitokseni kapteenille, joka sitä johti.
Upseeri lähti täyttämään käskyä. Andrzej pidätti häntä kysyen:
— Kuka se on?
— Paroni Lisola, keisarin lähettiläs, joka on matkalla Brandenburgin hovista meidän kuninkaamme luo, — vastasi upseeri.
Hän poistui tämän sanottuaan, mutta palasi pian.
— Teidän ylhäisyytenne käsky on täytetty, — sanoi hän.
— Kiitos, — vastasi Lisola.
Ja perin ystävällisesti, vaikka ylhäisellä tavalla, hän kehoitti
Wrzeszczowiczia istuutumaan vastapäätä.
— Ulkona näyttää rupeavan tuulemaan ja satamaan, — sanoi hän. — Kenties olomme täällä pitkistyy. Puhelkaamme sillä välin illallista odottaessamme. Mitä tänne kuuluu? Kerrotaan Vähän-Puolan vojevodakuntien antautuneen teidän kuninkaallenne.
— Niin ovat, teidän ylhäisyytenne. Hänen majesteettinsa odottaa vain vielä jäljelläolevien sotavoimien antautumista, minkä jälkeen hän menee Varsovaan ja Preussiin.
— Onko varmaa, että ne antautuvat?
— Sotajoukkojen edustajat ovat jo Krakovassa. Niillä ei muuten ole valinnan varaa. Jos ne eivät siirry meidän puolellemme, niin Chmielnicki lyö ne.
Lisola painoi älykkään päänsä alas.
— Kauheita, ennenkuulumattomia asioita! — sanoi hän.
Keskustelu oli käynyt saksaksi. Kmicic kuunteli tarkkaavasti joka sanaa.
— Teidän ylhäisyytenne; — vastasi Wrzeszczowicz, — on tapahtunut se, minkä oli pakko tapahtua.
— Saattaa olla niin. Vaikeata on kuitenkin olla tuntematta myötätuntoa sitä valtaa kohtaan, joka on meidän silmiemme edessä sortunut. Ken ei ole ruotsalainen, hänen täytyy sitä sääliä.
— Minä en ole ruotsalainen, mutta kun itse puolalaiset eivät siitä kärsi, niin ei se vaikuta minunkaan tunteisiini, — sanoi Wrzeszczowicz.
Lisola katsoi häneen tarkkaavaisesti.
— Niin, nimenne ei ole ruotsalainen. Saanko kysyä, mitä kansallisuutta olette?
— Olen tshekkiläinen.
— Niinkö? Siis Saksan keisarin alamainen!… Olemme siis saman hallitsijan alamaisia.
— Olen hänen majesteettinsa Ruotsin kuninkaan palveluksessa, — sanoi
Wrzeszczowicz kumartaen.
— En tahdo millään tavoin vähäksyä sitä palvelusta, — vastasi Lisola. — mutta tuollainen toiminta on ohimenevää, ja meidän armollisen hallitsijamme alamaisena te kaikkialla palvellessanne olette kuitenkin hänen valtansa alainen.
— Sitä en kiellä.
— Silloin sanon teille suoraan, että hallitsijaamme surettaa tuon kuuluisan valtakunnan ja sen jalon hallitsijan kohtalo, eikä hän suopein silmin katsele niitä alamaisiaan, jotka myötävaikuttavat ystävyydessä olevan valtakunnan lopulliseen tuhoamiseen. Mitä ovat puolalaiset teille tehneet, kun olette niin julma heitä kohtaan?
— Teidän ylhäisyytenne! Voisin vastata paljonkin, mutta pelkään panevani teidän ylhäisyytenne kärsivällisyyden koetukselle.
— Huomaan, että te ette ole vain kuuluisa upseeri, vaan myös järkevä mies. Puhukaa vaikka laajastikin, ette te minua kyllästytä sillä. Muuten, jos joskus päätätte ruveta keisarin palvelukseen, johon teitä hartaasti kehoitan, niin löydätte minusta ystävän, joka tarpeen vaatiessa on valmis teitä puoltamaan.
— Niinpä puhun avoimesti ajatukseni. Kuten monen muun aatelisperheen nuoremman pojan piti minunkin lähteä maailmalle etsimään onneani. Saavuin viimein tänne sukulaiskansan luo.
— Otettiinko teidät täällä huonosti vastaan?
— Minä pääsin suolakaivoksen johtajaksi. Minulla oli leipää, asema yhteiskunnassa ja pääsy kuninkaan läheisyyteen. Nyt palvelen ruotsalaisia, mutta jos joku syyttää minua kiittämättömyydestä, niin minä panen siihen vastalauseen.
— Kuinka niin?
— Kuinka minulta voidaan vaatia enemmän kuin itse puolalaisilta? Missä ovat nyt puolalaiset? Missä ovat tämän kuningaskunnan senaattorit, ruhtinaat, ylimykset, aateli ja ritarit, jos ei ruotsalaisten leirissä? Heidänhän on ensi sijassa tiedettävä, mitä he ovat velvolliset tekemään, mikä on heidän isänmaansa pelastus ja mikä sen tuho. Minä kuljen heidän mukanaan, ja kenellä heistä on oikeus sanoa minua kiittämättömäksi? Miksi minun, muukalaisen, pitää olla uskollisempi Puolan kuninkaalle ja Puolalle kuin he itse? Miksi karttaisin sitä palvelusta, jota he itse kärkkyvät?
Lisola ei vastannut mitään. Hän oli painanut päänsä käden varaan ja vaipunut mietteisiin. Olisi voinut luulla hänen kuuntelevan tuulen vinkumista ja syyssateen rapinaa majatalon ikkunoita vastaan.
— Jatkakaa! — sanoi hän viimein. — Puhutte todellakin omituisia asioita.
— Etsin onnea sieltä, mistä voin sen löytää, — sanoi Wrzeszczowicz. — Mutta tämä kansa nukkuu, siitä ei tarvitse enää huolehtia. Ja vaikka siitä huolehtisinkin, niin ei siitä olisi apua, sillä sen on pakko tuhoutua.
— Miksi niin?
— Ensiksikin sen tähden, että se itse tahtoo sitä. Toiseksi sen tähden, että se ansaitsee sen. Onko maailmassa toista maata, jossa olisi niin paljon epäjärjestystä ja mielivaltaa?… Millainen on täällä hallitus? Kuningas ei hallitse, sillä hänen ei sallita sitä tehdä… Valtiopäivät eivät hallitse, sillä ne hajoitetaan… Sotajoukkoa ei ole, sillä ei kukaan tahdo maksaa veroja. Ei ole kuuliaisuutta, sillä se ei sovi yhteen omavaltaisuuden kanssa. Ei ole lakia eikä oikeutta, sillä ei ole ketään, joka panisi täytäntöön tuomiot, ja jokainen, jolla on voimaa, polkee niitä. Ei ole tässä kansassa uskollisuutta, sillä ovathan kaikki hylänneet kuninkaansa. Ei ole isänmaanrakkautta, sillä puolalaiset ovat antaneet maansa ruotsalaisille sitä lupausta vastaan, että heidän sallitaan jatkaa omavaltaista elämäntapaansa… Missä muualla voisi tapahtua tämmöistä? Mikä muu kansa auttaisi vihollista oman maan valloittamisessa? Mikä muu kansa olisi tällä tavoin hylännyt kuninkaansa, ei siksi, että hän oli hirmuvaltias ja teki pahoja töitä, vaan siksi, että tuli toinen voimakkaampi?… Mitä tällä kansalla on? Mainittakoon vaikkapa vain yksi ainoa hyve: vakavuus, kestävyys, äly, kohtuullisuus? Mitä sillä on? Hyvä ratsuväki — niin, se kyllä, mutta ei mitään muuta… Niin olivat numidialaisetkin ja gallialaiset, kuten roomalaiset historiankirjoittajat kertovat, kuuluisia hyvästä ratsuväestään, mutta missä ovat ne nyt? Hävinneet he ovat niinkuin täytyy hävitä tämänkin kansan. Ken tahtoo puolalaiset pelastaa, hän hukkaa vain aikaansa, sillä he itse eivät tahdo pelastua… Vain mielenvikaisia, väkivallantekijöitä, ilkiöitä ja pettureita on tämän maan asukkaina.
Lisola ei väittänyt vastaan. Sensijaan hän kysäisi äkkiä:
— Herra Weyhard, oletteko katolilainen? Wrzeszczowicz joutui hämilleen.
— Olen kyllä, teidän ylhäisyytenne! — vastasi hän.
— Kuulin Wielunissa, että on niitä, jotka kehoittavat hänen majesteettiaan Kaarle Kustaata valtaamaan Jasnogorin luostarin… Onkohan se totta?
— Teidän ylhäisyytenne, luostari on lähellä Sleesian rajaa, ja Jan Kasimir voi saada sieltä helposti apujoukkoja. Meidän on vallattava se estääksemme häntä toimimasta… Minä itse ensimmäisenä kiinnitin siihen huomiota, ja hänen majesteettinsa on uskonut minulle tämän tehtävän.
Tässä Wrzeszczowicz äkkiä keskeytti puheensa muistaen Kmicicin, joka istui huoneen toisessa päässä, Hän meni nopeasti hänen luokseen ja kysyi:
— Herra ritari, ymmärrättekö saksaa?
— En sanaakaan! — vastasi Andrzej.
— Sepä vahinko! Tarkoituksemme oli pyytää teitä kanssamme puhelemaan.
Hän palasi taas Lisolan luo.
— Täällä on vieras aatelismies, — sanoi hän, — mutta hän ei ymmärrä sanaakaan saksaa, niin että voimme puhua vapaasti.
— Minulla ei ole mitään salaisuuksia, — vastasi Lisola, — mutta koska olen itsekin katolilainen, niin en haluaisi pyhää paikkaa noin häväistävän… Olen varma siitä, että hänen majesteetillaan keisarilla on samanlaiset tunteet, ja siksi aion pyytää hänen majesteettiaan kuningasta säästämään munkkeja. Älkää kiiruhtako valtaamaan luostaria ennenkuin asiasta tulee uusi päätös.
— Minulla on tarkat, vaikkakin salaiset ohjeet. Voin vakuuttaa teidän ylhäisyydellenne, että pyhää paikkaa ei millään tavoin häväistä. Minä olen katolilainen…
Lisola naurahti ja kysyi leikillään:
— Mutta kurkistatte kaiketi sentään munkkien aarrekammioon, vai kuinka?
— Se on mahdollista, — vastasi, Wrzeszczowicz. — Pyhä Neitsyt ei tarvitse priorin arkussa olevia taalereita. Koska kaikki maksavat veroa, niin maksakoot munkitkin.
— Entä jos he panevat vastaan? Wrzeszczowicz purskahti nauramaan:
— Tässä maassa ei kukaan pane vastaan, ja nyt ei enää voikaan — nyt on myöhäistä!
— Myöhäistä on, — toisti Lisola.
Siihen keskustelu päättyi. Illallisen syötyään he lähtivät matkaan. Kmicic jäi yksin. Tämä yö oli pahin kaikista, mitä hän oli viettänyt lähdettyään Kiejdanysta.
Kuunnellessaan Weyhard Wrzeszczowiczin sanoja hänen oli kaikin voimin hillittävä itseään, ettei olisi huudahtanut hänelle: »Valehtelet, koira!» ja hyökännyt hänen päälleen sapeli kädessä. Ettei hän sitä tehnyt, johtui vain siitä, että hän, valitettavasti, tunsi muukalaisen sanoissa sittenkin piilevän totuuden, kamalan ja polttavan kuin tuli, mutta kieltämättömän.
— Mitä minä olisin hänelle voinut sanoa? — kysyi hän itseltään. — Mitä todisteita esittää?… Totta hän puhui!… Tuo keisarin lähettiläskin myönsi, että kaikki on jo lopussa ja kaikki puolustus myöhäistä.
Kmicic kärsi kenties senkin takia niin suuresti tuosta sanasta »myöhäistä», että se oli tuomio, ei vain isänmaalle, vaan myös hänen yksityiselle onnelleen. Hän oli jo tarpeeksi saanut kärsiä. Hänen voimansa olivat lopussa, sillä viikkokausiin hän ei ollut kuullut muuta kuin »Kaikki on mennyttä, ei ole enää tilaisuutta, on jo myöhäistä!» Ei yksikään toivon säde ollut missään langennut hänen sieluunsa.
Koko yön hän oli kuumeessa. Oli hetkiä, jolloin hän luuli auttamattomasti sairastuvansa. Vihdoin alkoi päivä sarastaa. Kmicic nousi vuoteeltaan ja meni ulos.
Valo kamppaili vielä pimeyden kanssa. Pilvet keräytyivät pitkiksi kaistaleiksi läntiselle taivaalle, mutta itäpuoli oli pilvetön. Taivaalla vilkkui tähtiä. Kmicic herätti miehensä, pukeutui pyhäasuun, sillä oli sunnuntai, ja lähdettiin matkaan.
Unettoman yön jälkeen Kmicic oli uupunut ruumiillisesti ja henkisesti. Tuo kalpea ja raikas syysaamu ei haihduttanut murhetta, joka jäyti hänen sydäntään. Toivo hänen sydämessään sammui kuin lamppu, josta öljy oli lopussa. Mitä tuopi hänelle tämä päivä? Ei mitään! Samat tuskat ja saman epätoivon! Mielen ahdistus ei vähene.
Päivä valkeni yhä enemmän, vaalea taivas muuttui viheriäiseksi ja kellertäväksi, ja kaukana taivaanrannalla alkoi eräs kohta niin välkkyä, että silmiä huikaisi.
Hänen miehensä, jotka olivat alkaneet laulaa, vaikenivat ja katselivat sinnepäin. Viimein Soroka sanoi:
— Ihmeellistä! Tuolla on länsi, mutta näyttää ihan kuin aurinko nousisi sieltä.
Todellakin tuo valo, joka ensin oli näyttänyt vain pisteeltä, alkoi kasvaa, ja siitä muodostui kehä, joka vielä suureni. Oli kuin joku olisi ripustanut taivaalle hyvin ison, valoa säteilevän tähden.
Kmicic ja hänen miehensä katselivat hämmästyneinä tätä valoilmiötä ymmärtämättä mitä oli heidän edessään.
He huomasivat talonpojan ajavan tietä. Kun Kmicic kääntyi katsomaan häntä, huomasi hän miehen ottavan lakin päästään ja rukoilevan valoon päin kääntyneenä.
— Mikä tuolla välkkyy? — kysyi Andrzej mieheltä.
— Jasnogorin kirkko!-vastasi talonpoika.
— Ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt! — huudahti Kmicic ottaen hatun päästään.. Hänen seuralaisensa paljastivat myös päänsä.
Niin monien päivien sieluntuskien ja epäilysten jälkeen Andrzej äkkiä tunsi itsessään tapahtuvan ihmeellisen muutoksen. Heti kun hän kuuli sanat »Jasnogorin kirkko», katosi murhe hänen mielestään aivan kuin joku olisi poistanut sen kädellään.
Hänet valtasi jonkinmoinen käsittämätön pelko ja samalla suuri, pyhä riemu. Tuosta temppelistä, joka kukkulallaan kimalteli nousevan auringon säteissä, säteili Kmiciciä vastaan toivoa, jommoista hän ei ollut pitkään aikaan tuntenut, varmuutta, jota hän niin kauan oli turhaan etsinyt, lannistumatonta voimaa, johon hän tahtoi turvautua. Häneen tuli kuin uutta elämää, ja se alkoi veren mukana kiertää hänen suonissaan. Hän hengähti syvään kuin sairas, joka herää kuumehoureista.
Mutta kirkko välkkyi yhä kirkkaampana aivan kuin olisi koonnut itseensä kaikki auringon säteet. Kmicic ei pitkään aikaan voinut kääntää siitä pois katsettaan. Hänen miestensäkin kasvot tulivat vakaviksi.
Äkkiä läpi tyynen ilman kajahti kirkonkellon kumahdus.
— Alas hevosen selästä!-huusi Andrzej.
Kaikki hyppäsivät alas satulasta ja polvistuivat rukoilemaan. Kmicic lausui ääneen rukouksen sanat, ja sotamiehet toistivat niitä yhteen ääneen. Ohi ajavat talonpojat yhtyivät heihin, ja joukko kasvoi yhä.
Kun rukous päättyi, lähti Andrzej miehineen jalkaisin eteenpäin, taluttaen hevosiaan ja laulaen. Andrzej kulki niin kevyesti kuin hänellä olisi ollut siivet hartioilla. Tien käänteissä kirkko väliin katosi näkyvistä, väliin tuli taas näkyviin. Näin he kulkivat kauan. Kirkko, luostari ja sen muurit alkoivat näkyä yhä selvempinä ja kasvoivat yhä suuremmiksi. Viimein näkyi kaukaa kaupunkikin ja kukkulan juurella taloja ja mökkejä, jotka valtavan kirkon rinnalla näyttivät pieniltä kuin linnunpesät.
Oli sunnuntai. Auringon noustua tie täyttyi ajopeleillä ajavista ja jalkamiehistä, jotka olivat matkalla jumalanpalvelukseen. Korkeista torneista alkoivat soida suuremmat ja pienemmät kirkonkellot täyttäen ilman soinnillaan. Tuossa näyssä ja kellojen kuminassa oli jotakin majesteetillista ja samalla tyyntä. Tämä maapala Jasna Góran luona oli kokonaan toisenlainen kuin muu maa.
Väkijoukko keräytyi kirkon seinien luo. Mäen alla seisoi satoja erilaisia ajopelejä. Ihmisten puheen sorina sekaantui hevosten hirnuntaan. Kauempana oikealla, mäelle johtavan valtatien varrella oli kokonaisia rivejä kojuja, joissa myytiin metallisia ja vahasta tehtyjä uhrilahjoja, kynttilöitä, pyhimysten kuvia ja ristejä. Ihmisjoukko lainehti vapaasti paikalla.
Portit olivat levällään; jokainen tuli ja meni vapaasti mielensä mukaan. Muureilla tykkien luona ei ollut sotamiehiä. Itse paikan pyhyys näytti suojelevan kirkkoa ja luostaria. Kenties munkit myös luottivat Kaarle Kustaan kirjeisiin, jotka takasivat heille turvallisuuden.