YHDESTOISTA LUKU.
Muurin portilta talonpojat ja aateliset, eri seutujen asukkaat, kaiken ikäiset ja säätyiset ihmiset ryömivät kirkkoon polvillaan, laulaen hengellisiä lauluja. Tämä virta kulki sangen hitaasti ja pysähtyen tavan takaa kapeammissa kohdissa. Laulujen ja rukousten lomassa kumarsivat kulkijat painaen otsansa maahan. Silloin kuuluivat vain kerjäläisten anovat äänet; nämä istuivat ihmisvirran kummallakin puolen ja paljastivat nähtäviksi rujot jäsenensä. Heidän uikutukseensa sekaantuivat lanttien kilahdukset, kun ne putoilivat läkki- ja puuastioihin. Ja uudelleen lähti päitten virta kulkemaan eteenpäin ja laulut alkoivat taas kaikua.
Sikäli kuin virta läheni kirkon ovea, kasvoi hartaus ja muuttui hurmioksi. Kaikkialla näkyi ylöspäin kohotettuja käsiä, taivaaseen luotuja silmiä, innostuksesta kalvenneita tahi rukouksen vääristämiä kasvoja.
Säätyerotus katosi kokonaan. Sekaisin olivat siinä talonpoikain viitat ja aatelisten vaipat, sotamiesten nutut ja porvarien keltaiset takit.
Kirkon ovella tungos vielä kasvoi. — Ihmisten ruumiit eivät enää olleet virta, vaan silta niin tiivis, että olisi voinut kulkea päitä ja olkapäitä myöten koskematta maahan. Ei riittänyt ilmaa hengitettäväksi eikä tilaa ruumiille, mutta henki, joka heitä elähdytti, teki heidät lujiksi kuin rauta. Jokainen rukoili, ei kukaan ajatellut mitään muuta. Jokaisen kannettavana oli koko tuon joukon paino, mutta ei kukaan sortunut, vaan tuhansien likistämänä tunsi voimansa kasvavan tuhatkertaisiksi ja sen voiman avulla tunkeutui eteenpäin rukoukseen vaipuneena, innostuksen hurmiossa.
Kmicic oli miehineen ensimmäisten joukossa, ja he olivat myös kirkossa ensimmäisiä. Virta painoi hänet sitten ihmeitätekevään kappeliin, jossa kaikki lankesivat kasvoilleen itkien ja suutelivat haltioituneina lattiaa. Niin teki myös Andrzej, ja kun hän vihdoin uskalsi kohottaa päänsä, niin hänet täytti semmoinen ilon ja onnen, mutta samalla myös pyhän vavistuksen tunne, että hän oli pyörtyä.
Kappelissa vallitsi punertava valohämy, jota alttarin luona liekehtivät kynttilät eivät kyenneet sanottavasti haihduttamaan. Värillistä valoa tuli ikkunoittenkin kautta, ja kaikki tuo punainen, sinipunerva, kultainen ja tulenkeltainen välke väreili seinillä ja sen veistoksilla ja painautui nurkkien pimentoon, josta hahmottui näkyviin oudon näköisiä, aivan kuin uneen vaipuneita esineitä. Salaperäiset valon pilkahdukset ja varjot sulautuivat pimeyteen niin huomaamatta, että kaikki ero valon ja pimeyden välillä katosi. Alttarin kynttilöillä oli kultaiset kehät liekin ympärillä. Suitsutusastioista pöllähteli savu purppuranpunaisina pilvinä. Uhritoimitusta suorittavan munkin valkea puku heijasteli hillittyjä sateenkaaren värejä. Kaikki tämä oli puolittain näkyvää, puolittain peitettyä, ylimaailmallista — valojen ja varjojen häilyntä ei ollut tästä maailmasta, vaan salaperäistä, mystillistä, pyhää, rukouksen ja hartauden kyllästämää.
Kirkon päälaivasta kuului ihmisäänten sorina kuin suuren meren kaukainen pauhu, mutta täällä vallitsi syvä hiljaisuus, jonka keskeytti vain messupapin ääni.
Munkin laulua säestivät urut, joiden sävelet olivat lempeitä ja suloisia kuin enkelien harpun äänet. Väliin ne olivat kuin veden lirinää lähteestä, väliin putoilivat hiljaa ja tiheään kuin kevätsade.
Mutta äkkiä alkoivat rämistä torvet ja rummut — ja kaikki sydämet vavahtivat.
Verho jumalankuvan edestä avautui, ja jalokivien kimmellys lähetti valovirran alas rukoilijoitten päiden päälle.
Nyyhkytyksiä, itkua ja huudahduksia kuului yli kappelin.
— »Salve Regina», — huusivat aatelismiehet, — »monstra Te esse matrem». Talonpojat taas huusivat: »Pyhä Neitsyt! Jumalan äiti! Taivaan kuningatar! Pelasta, auta, lohduta, armahda meitä!»
Ja kauan kaikuivat nämä huudot sekä naisten nyyhkytykset, onnettomien valitukset, sairaitten ja raajarikkojen pyynnöt, että ihme tapahtuisi.
Kmicic oli melkein tajuton. Hän tunsi vain edessään äärettömyyden, jota hän ei voinut ymmärtää eikä saavuttaa, mutta jonka edestä kaikki muu hävisi. Mitä olivat epäilyt tämän varmuuden rinnalla, joka oli suurempi kuin että se saattoi mahtua hänen olemukseensa, mitä olivat onnettomuudet tämän lohdutuksen rinnalla, mitä oli ruotsalainen sotavoima tämän turvan rinnalla, mitä inhimillinen pahuus tämmöisen suojelijan rinnalla?
Hän lakkasi ajattelemasta, ja kaikki muuttui hänessä vain tunteeksi. Hän unhotti kaiken, lakkasi tietämästä kuka hän oli ja missä hän oli… Hänestä tuntui, että hän oli kuollut, että hänen sielunsa lensi urkujen sävelten kantamana, sekaantui suitsutuksen savuun. Kätensä, jotka olivat tottuneet käyttämään miekkaa ja vuodattamaan verta, hän kohotti ylöspäin innostuksen vallassa.
Sillä välin oli messu loppunut. Andrzej ei tietänyt itsekään, miten hän jälleen oli joutunut kirkon päälaivaan. Pappi saarnatuolissa puhui, mutta Kmicic ei pitkään aikaan siitä mitään kuullut eikä mitään ymmärtänyt aivan niinkuin unesta herännyt ihminen ei heti huomaa, missä uni loppuu ja todellisuus alkaa.
Ensimmäiset sanat, jotka hän tajusi, kuuluivat: »Täällä sydämet muuttuvat ja sielut puhdistuvat, eikä ruotsalainen voi tätä voimaa voittaa, eivät myös voi pimeässä vaeltavat sammuttaa totuuden valoa!»
— Amen! — sanoi Kmicic itsekseen ja alkoi lyödä rintaansa. Hänestä tuntui nyt, että hän oli tehnyt suuren synnin luullessaan, että kaikki oli jo hukassa ja että ei ollut mitään toivoa.
Jumalanpalveluksen päätyttyä hän pysähdytti ensimmäisen kohtaamansa munkin ja ilmoitti tahtovansa puhutella prioria asiassa, joka koski kirkkoa ja luostaria.
Priori otti hänet vastaan heti. Hän oli jo iäkäs mies, elämänsä iltaan kallistumassa. Hänen kasvoissaan oli harvinaisen rauhallinen ilme. Tuuhea, musta parta ympäröi kasvoja, sinisissä silmissä oli läpitunkeva katse. Valkeassa puvussaan hän muistutti pyhimystä. Kmicic suuteli hänen hihaansa, priori laski kätensä hänen päänsä päälle ja kysyi, kuka hän oli ja mistä tuli.
— Tulen Samogitiasta, — vastasi Andrzej, palvelemaan Pyhää Neitsyttä, onnetonta isänmaata ja hylättyä kuningasta, joita jokaista vastaan olen rikkonut, minkä kaiken tarkemmin selitän pyhässä ripissä, jonka pyydän saada jo tänään tahi huomenna, sillä katumus rikosteni johdosta ahdistaa minua. Oikean nimeni sanon teille, kunnioitettava isä, myös silloin rippisalaisuutena, mutta en muuten, sillä ihmiset vihaavat minua ja voisivat olla haitaksi parannukselleni. Ihmisten edessä on nimeni Babinicz omistamani maatilan mukaan, joka on vihollisen vallassa. Mutta minä tuon tärkeän tiedon, jota pyydän teitä, kunnioitettava isä, kärsivällisesti kuuntelemaan, sillä se koskee tätä pyhäkköä ja luostaria.
— Lausun iloni aikomuksestanne parantaa elämänne, — sanoi priori
Kordecki. — Ripin saatte ensi tilassa, ja nyt olen valmis kuuntelemaan.
— Paljon olen matkannut, — sanoi Kmicic, — paljon nähnyt ja itseäni surulla kiduttanut… Kaikkialla on vihollinen voimistunut, kaikkialla nostavat vääräuskoiset päätään, vieläpä katolilaisetkin siirtyvät vihollisen leiriin. Menestyksestä ylpistyneenä vihollinen nyt aikoo saastaisella kädellään käydä Jasna Góran kimppuun.
— Mistä olette saanut sen tiedon? — kysyi priori Kordecki.
— Olin viime yön Kruszynissa. Sinne saapuivat Weyhard Wrzeszczowicz ja keisarin lähettiläs Lisola, joka oli matkalla Brandenburgin hovista Ruotsin kuninkaan luo.
— Ruotsin kuningas ei ole enää Krakovassa, — sanoi pappi katsoen terävästi Kmiciciä silmiin.
Mutta Andrzej ei luonut silmiään alas, vaan jatkoi:
— En tiedä, onko vai ei… Tiedän vain, että Lisola oli matkalla hänen luokseen ja Wrzeszczowicz oli lähetetty häntä vastaan ja saattamaan. Molemmat puhuivat minun läsnäollessani saksaa minusta välittämättä, koska luulivat, että minä en ymmärrä heidän puhettaan. Weyhardin puheesta sain sen käsityksen, että hän aikoo vallata luostarin ja sen aarteiston, johon hän on saanut kuninkaalta luvan.
— Ja te kuulitte sen omin korvin?
— Niin totta kuin olen tässä!
— Tapahtukoon Jumalan tahto! — sanoi priori tyynesti.
Kmicic pelästyi. Hän luuli priorin nimittävän Jumalan tahdoksi Ruotsin kuninkaan käskyä eikä aikovan sitä vastustaa. Hämillään hän sanoi:
— Pultuskissa näin kirkon ruotsalaisten käsissä. Sotamiehet löivät korttia Herran huoneessa, oluttynnyreitä oli alttarilla ja epäsiveellisiä naisia sotamiesten mukana.
Pappi katsoi häntä yhä silmiin.
— Omituista, — sanoi hän, — rehellisyys ja vilpittömyys loistaa silmistänne.
Kmicic punastui:
— Kohdatkoon minua kuolema, jos se ei ole totta, mitä puhun!
— Joka tapauksessa ne ovat tärkeitä tietoja, joista täytyy neuvotella. Sallitteko, että pyydän tänne vanhimpia isiä ja muutamia arvossapidettyjä aatelismiehiä, jotka nyt asuvat täällä ja auttavat meitä neuvoilla näinä vaikeina aikoina?…
— Mielelläni toistan heille, minkä kerroin. Priori Kordecki poistui ja palasi neljännestunnin kuluttua mukanaan neljä isää.
Pian astui sisään myös miekankantaja Rózyc Zamoyski, lipunkantaja Okielnicki, Piotr Czarniecki, nuori sotilaallisen näköinen upseeri, ja muutamia muita eri-ikäisiä aatelismiehiä. Priori Kordecki esitteli heille herra Babiniczin Samogitiasta ja kertoi kaikille Kmicicin tuoman uutisen. Toiset hämmästyivät suuresti ja alkoivat katsella Andrzejta tutkivin ja epäluuloisin katsein. Kun ei kukaan alkanut ensimmäisenä puhua, lausui priori Kordecki:
— Jumala varjelkoon minua epäilemästä tätä ritaria pahoista aikeista tahi valheesta, mutta hänen tuomansa uutiset näyttävät minusta niin epätodenmukaisilta, että pidin tarpeellisena meidän neuvotella yhdessä. Mitä parhaassa tarkoituksessa toimienkin on tämä ritari voinut erehtyä tahi kuulla väärin tai myös väärinkäsittää, ovatpa myös jotkin vääräuskoiset voineet hänet tahallaan johtaa harhaan. Täyttää sydämemme pelolla, saada aikaan hämminkiä pyhässä paikassa, estää jumalanpalvelustamme — se on heille verraton ilo, josta ei yksikään heistä ilkimielisyydessään mielellään luovu.
— Se tuntuu minusta sangen luultavalta,-sanoi isä Nieszkowski, vanhin joukossa.
— Pitäisi ensin tietää, eikö tämä ritari itse ole harhaoppinen, — sanoi
Piotr Czarniecki.
— Olen katolilainen niinkuin tekin! — vastasi Kmicic.
— Meidän on ensin tarkattava olosuhteita, — lausui Zamoyski.
— Olosuhteet ovat nykyisin sellaiset, — sanoi priori Kordecki, — että näyttää kuin Jumala ja Hänen pyhä Äitinsä tahallaan löisivät tämän vihollisemme sokeudella, ettei se tietäisi määrää vääryyksilleen. Muuten eivät vihamiehemme koskaan olisi uskaltaneet kohottaa miekkaa tätä pyhää paikkaa vastaan. Eivät he omalla voimallaan ole kukistaneet valtakuntaamme, vaan sen omat pojat ovat heitä auttaneet. Mutta niin syvälle kuin kansamme onkin vajonnut, niin paljon kuin se onkin syntiä tehnyt, niin onhan itse synnilläkin rajansa, jonka yli se ei mene. Kansamme on luopunut kuninkaastaan, se on pettänyt maansa, mutta äitiänsä ja suojelijaansa, taivaan kuningatarta, se ei ole lakannut kunnioittamasta. Vihollinen halveksii ja pilkkaa meitä kysyen, mitä entisistä hyveistä meillä on jäljellä. Minä vastaan: ne ovat kaikki hävinneet, mutta jotakin on sittenkin vielä jäänyt jäljelle, nimittäin usko Pyhään Neitsyeen, ja tälle perustalle voi vielä kaiken rakentaa uudelleen. Ja minä näen selvästi, että jos yksikin ruotsalainen kuula tunkeutuu näihin pyhiin muureihin, niin paatuneimmatkin luopuvat ruotsalaisista, muuttuvat ystävistä vihamiehiksi, kohottavat miekan heitä vastaan. Mutta ruotsalaisetkin ymmärtävät hyvin tämän. Senvuoksi he eivät koskaan uskalla käydä Jasna Góran kimppuun, jollei, kuten mainitsin, Jumala tahallaan heitä sokaise, sillä sinä päivänä kääntyisi onni heistä pois ja me tulisimme järkiimme.
Kmicic kuunteli hämmästyen priori Kordeckin sanoja, jotka juuri olivat vastaus siihen, mitä Wrzeszczowicz oli suustaan syytänyt Puolan kansaa vastaan. Toinnuttuaan hämmästyksestään hän lausui:
— Miksi me emme, kunnioitettava isä, uskoisi itse Jumalan soaisseen vihollisemme? Ajatelkaamme vain heidän kopeuttaan, heidän maallisen omaisuuden tavoitteluaan, heidän kiskomisiaan ja veroja, joita he kiristävät hengelliseen säätyyn kuuluviltakin, niin ymmärrämme helposti, että he haikailematta voivat ryöstää temppelinkin.
Priori Kordecki ei vastannut suorastaan Kmicicille, vaan jatkoi kääntyen koko seuran puoleen:
— Tämä ritari kertoo nähneensä lähettiläs Lisolan matkalla Ruotsin kuninkaan luo. Kuinka se on mahdollista, kun minulla on Krakovan paulinilaisveljiltä saatu varma tieto, että kuningas ei ole enää Krakovassa eikä koko Vähässä-Puolassakaan, vaan on lähtenyt heti Krakovan antauduttua Varsovaan?
Kmicic ei osannut tähän mitään sanoa.
— Mutta minä otaksun, — jatkoi priori, — että Ruotsin kuningas ei halunnut tavata keisarin lähettilästä, vaan tahallaan vältti häntä. Carolus mielellään tekee niin, että hän äkkiarvaamatta tulee ja lähtee. Hän on muuten vihoissaan keisarin välitysyrityksestä, ja olen taipuvainen uskomaan, että hän on lähtenyt pois muka tietämättä lähettilään tulosta. Sekään ei minua vielä ihmetytä, että niin huomattava henkilö kuin kreivi Wrzeszczowicz on lähetetty saattojoukon kanssa lähettilästä vastaan, sillä saattoi olla valtioviisasta sillä tavoin sokeroida karvas pala. Mutta kuinka on ymmärrettävä, että kreivi Wrzeszczowicz heti uskoi aikeensa paroni Lisolalle, joka on katolilainen sekä meille ja koko valtakunnallemme ja maanpakolaiselle kuninkaallemme myötätuntoinen?
— Mahdotonta! — sanoi isä Nieszkowski.
— Ei se mene minunkaan päähäni, — sanoi Zamoyski.
— Wreszczowicz on itse katolilainen ja meidän hyväntekijämme, — lausui eräs toinen isä.
— Ja tämä ritari sanoo kuulleensa sen omin korvin? — kysyi Piotr
Czarniecki tylysti.
— Ottakaa huomioon sekin, — lisäsi priori, — että minulla on turvakirja Kaarle Kustaalta. Siinä vakuutetaan, että luostari ja kirkko ovat ainaiseksi vapautetut majoituksesta ja veroista.
— Myönnettävä on, — sanoi Zamoyski juhlallisesti, — että näissä tiedoissa ei ole mitään paikkansa pitävää. Ruotsalaisille olisi Częstochowon valtaus vahinko eikä etu, kuningas ei ole täällä joten Lisola ei voinut olla menossa hänen luokseen, Wrzeszczowicz ei ole voinut uskoa hänelle salaisuuksiaan, sitäpaitsi hän ei ole harhaoppinen, vaan katolilainen, ei luostarin vihollinen, vaan sen hyväntekijä, ja, loppujen lopuksi, vaikka itse saatana häntä houkuttelisi käymään luostarin kimppuun, niin hän ei uskaltaisi tehdä sitä vastoin kuninkaan tahtoa ja turvakirjaa.
Sitten hän kääntyi Kmicicin puoleen:
— Mitä vastaatte tähän ja miksi, missä tarkoituksessa tahdotte peloittaa kunnianarvoisia isiä ja meitä muita täällä?
Kmicic seisoi kuin syytetty oikeuden edessä. Toiselta puolen hänet valtasi epätoivo, kun hän ajatteli, että luostari joutuisi vihamiehen saaliiksi, toisaalta hän häpesi, sillä hän itse huomasi, että kaikki puhui hänen tiedonantoaan vastaan ja häntä voitiin helposti pitää valehtelijana. Tätä ajatellessa alkoi viha kiehua hänessä, synnynnäinen kiivaus heräsi, loukattu ylpeys sitä vielä voimisti ja esille tuli entinen puolivilli Kmicic. Hän taisteli sisällisesti, mutta voitti itsensä, kokosi kaiken kärsivällisyytensä ja toistettuaan itsekseen: »Syntieni tähden! Syntieni tähden!» — hän vastasi värin vaihtuessa hänen kasvoillaan:
— Toistan vielä kerran, mitä olen kuullut: Weyhard Wrzeszczowicz aikoo vallata luostarin. En tiedä milloin se tapahtuu, mutta luulen sen tapahtuvan pian… Minä varoitan, ja teidän on syy, jos ette ota varoitusta varteen.
Tähän vastasi Piotr Czarniecki painokkaasti:
— Hiljempaa, herra ritari, hiljempaa!… Älkää korottako ääntänne!
Sen jälkeen hän lausui kokoontuneille:
— Sallitteko, kunnioitetut isät, että teen muutamia kysymyksiä tälle tulokkaalle?
— Teillä ei ole oikeutta loukata minua! — huusi Kmicic.
— Ei ole siihen haluakaan, — vastasi Piotr kylmästi. Mutta tässä on kysymys luostarista ja Pyhästä Neitsyestä. Senvuoksi teidän on nieltävä harminne tahi ainakin toistaiseksi hillittävä mieltänne. Te tuotte meille uutisia, me tahdomme ne tarkistaa. Se on paikallaan eikä saa teitä ihmetyttää, mutta jos ette halua vastata, ajattelemme, että pelkäätte puhuvanne ristiin.
— Hyvä on! Kysykää! — sanoi Kmicic purren hampaitaan.
— Sanotte olevanne Samogitiasta?
— Niin.
— Ja olette tullut tänne päästäksenne palvelemasta ruotsalaisia ja
Radziwill petturia?
— Niin.
— Mutta siellä on myös semmoisia, jotka eivät palvele häntä, vaan isänmaata, on joukkoja, jotka ovat kieltäytyneet häntä tottelemasta, on herra Sapieha — miksi ette ole liittynyt heihin?
— Se on minun asiani!
— Ahaa! Teidän asianne! — toisti Czarniecki. — Mutta ehkä suvaitsette vastata muihin kysymyksiini?
Andrzejn kädet vapisivat, katse kiintyi raskaaseen vaskiseen soittokelloon, joka oli hänen edessään pöydällä, ja siirtyi siitä kysyjän päähän. Hänet valtasi hurja halu temmata tuo kello ja lennättää se Czarnieckin kalloon. Entinen Kmicic yhä enemmän pääsi voitolle jumalisesta ja katuvaisesta Babiniczista. Mutta hän hillitsi vielä kerran itsensä ja sanoi:
— Kysykää!
— Jos olette Samogitiasta, niin tiedätte, mitä petturin hovissa tapahtuu. Mainitkaa minulle ne, jotka ovat avustaneet isänmaan tuhoamisessa, mainitkaa everstit, jotka ovat hänen käytettävinään.
Kmicic tuli kalmankalpeaksi, mutta mainitsi kuitenkin muutamia nimiä.
Czarniecki kuunteli ja sanoi:
— Minulla on kuninkaan hovissa palveleva ystävä, herra Tiesenhausen, joka on minulle kertonut vielä yhdestä, kaikkein huomattavimmasta. Ettekö tiedä mitään tuosta päälurjuksesta?
— En.
— Kuinka se on mahdollista? Ettekö ole kuullut hänestä, joka on vuodattanut veljesverta kuin Kain?… Ettekö ole Samogitiassa kuullut puhuttavan Kmicistä?
— Kunnianarvoisat isät! — huudahti äkkiä Andrzej väristen kuin kuumeessa. — Kysyköön minulta joku hengellisen säädyn mies, sen minä kestän… Mutta älkää Jumalan tähden antako tuon pikkuaatelisen kauempaa minua kiusata!
— Jättäkää hänet rauhaan! — sanoi priori Kordecki Piotrille. - Eihän nyt ole kysymys tästä ritarista.
— Vain yksi kysymys vielä, — sanoi Zamoyski. Ja kääntyen Kmicicin puoleen hän kysyi:
— Te ette luullut, että uutisianne epäiltäisiin?
— En, niin totta kuin Jumala on taivaassa! — vastasi Andrzej.
— Miten suuren palkinnon toivoitte saavanne? Vastauksen asemesta Andrzej pisti kuumeisesti väräjävät kätensä nahkasäkkiin, joka riippui hänen vyössään, ja kun hän veti ne siitä ulos, sirotti hän pöydälle kaksi kourallista helmiä, smaragdeja, turkooseja ja muita kalliita kiviä.
— Kas tässä!… sanoi hän käheällä äänellä. — En tullut palkinnon takia!… Nämä ovat helmiä ja muita jalokiviä… Kaikki on sotasaalista, bojaareilta otettuja… Katsokaa!… Tarvitsenko minä palkintoja?… Tarkoitukseni oli uhrata nämä Pyhälle Neitsyelle… mutta vasta ripin jälkeen… puhtaasta sydämestä… Niin se on… Niin minä palkintoa tavoittelin… On minulla enemmänkin!…
Ottakaa!
Kaikki vaikenivat hämmästyneinä nähdessään aarteet, jotka noin huolimattomasti heitettiin esille. Jokainen kysyi pakostakin itseltään: mitä syytä tuolla miehellä on pettää, jos hän ei tavoittele palkintoa?
Piotr Czarniecki joutui aivan ymmälle, sillä sellainen on ihmisen luonto, että toisen mahdin ja rikkauden näkeminen häikäisee. Hänen epäluulonsa haihtuivat, sillä kuinka saattoi otaksua, että mies, joka noin sirotteli aarteita ympärilleen, olisi voitonhimossa tahtonut peloittaa munkkeja?
Läsnäolijat katsoivat toisiinsa, mutta Kmicic seisoi aarteitten ääressä pää pystyssä kuin ärsytetty nuori kotka, silmät säkenöivinä ja puna poskilla. Tuore haava, joka kulki ohimosta yli posken, tuli sinertäväksi, ja hän oli peloittavan näköinen, kun hän loi uhkaavan katseen Czarnieckiin, johon hänen vihastuksensa etupäässä kohdistui.
— Teidän vihastuksenne läpi kuultaa totuus, — sanoi priori Kordecki, — mutta korjatkaa aarteenne, sillä Pyhä Neitsyt ei voi vastaanottaa sitä, mikä sille tarjotaan vihan, vaikkapa oikeutetunkin vihan vallassa. Muuten ei, kuten jo sanoin, ole nyt kysymys teistä, vaan uutisista, jotka ovat saattaneet meidät pelon ja kauhun valtaan. Jumala tietää, eikö siinä ole jokin väärinkäsitys tahi erehdys, sillä kuten itse huomaatte, ei puheenne pidä yhtä tosiasiain kanssa. Kuinka voimme käskeä pois uskovaiset, lakkauttaa Pyhän Neitsyen palveluksen ja pitää portit yöt päivät suljettuina?
— Pitäkää portit suljettuina! Jumalan tähden pitäkää portit suljettuina! — huudahti Kmicic väännellen käsiään niin että sormien nivelet natisivat. Hänen äänensä oli niin vilpitön ja epätoivoinen, että toiset tahtomattaan vapisivat aivan kuin vaara jo olisi ihan lähellä. Zamoyski sanoi:
— Mehän pidämmekin tarkoin silmällä, mitä ympäristössä tapahtuu, ja muureja korjataan parhaillaan. Päivällä voimme päästää kansaa jumalanpalvelukseen, mutta varuillaan täytyy olla jo senkin takia, että Carolus on mennyt pois ja Wittenberg hallitsee rautakourin Krakovassa sortaen hengellisiä yhtä paljon kuin maallikkojakin.
— Vaikka en usko hyökkäyksen tapahtuvan, niin ei minulla ole mitään varovaisuutta vastaan, — sanoi Piotr Czarniecki.
— Ja minä lähetän lähettejä Wrzeszczowiczin luo, — sanoi Kordecki, — kysymään, eikö kuninkaan turvakirja enää mitään merkitse.
Kmicic huokasi helpotuksesta.
— Jumalan kiitos! Jumalan kiitos! — huudahti hän.
— Herra ritari! — sanoi hänelle Kordecki. — Jumala palkitkoon teitä hyvän tarkoituksenne vuoksi … Jos olette syystä meitä varoittanut, niin olette ainaiseksi ansioitunut Pyhän Neitsyen ja isänmaan edessä. Mutta älkää ihmetelkö, että otimme epäluuloisesti vastaan ilmoituksenne. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kuin meitä on peloitettu. Jotkut ovat tehneet sen nurjamielisyydestä uskoa kohtaan järkyttääkseen luottamusta Pyhään Neitsyeen. Toiset ovat tehneet sen voitonhimosta jotakin ansaitakseen. Vielä on niitäkin, jotka ovat tehneet sen voidakseen kertoa uutisia ja herättääkseen huomiota. Kenties joukossa on semmoisiakin, jotka on petetty, niinkuin luulemme teille tapahtuneen. Saatana on perin kiivas tätä pyhäkköä vastaan ja tekee kaiken voitavansa häiritäkseen täällä jumalanpalvelusta ja uskovaisten osanottoa siihen, sillä ei mikään saata helvetin sotajoukkoja semmoiseen raivoon kuin palveleminen häntä, joka on rikki polkenut käärmeen pään… Mutta nyt on vesperin aika. Rukoilkaamme Pyhältä Neitsyeltä armoa, antautukaamme hänen suojaansa ja menköön kukin nukkumaan turvallisena, sillä missä on turvallisuutta ja rauhaa, jos ei hänen siipiensä alla?
Kaikki erkanivat.
Kun iltajumalanpalvelus oli pidetty, ripitti isä Kordecki itse Andrzejn. Sitä kesti kauan. Sen jälkeen oli Andrzej puoliyöhön asti polvillaan kappelin lukittujen ovien edessä.
Sydänyöllä hän palasi koppiinsa, herätti Sorokan ja käski tämän piiskaamaan häntä siihen asti, kunnes selkä ja hartiat alkoivat vuotaa verta.