KAHDESTOISTA LUKU.
Aikaisin seuraavana aamuna vallitsi luostarissa outo ja tavaton liike. Portit olivat tosin avoinna ja hurskailla oli vapaa pääsy sisälle, jumalanpalvelus toimitettiin kuten tavallisesti, mutta sen päätyttyä käskettiin kaikkia sivullisia poistumaan luostarin alueelta. Itse priori Kordecki kulki Zamoyskin ja Czarnieckin kanssa huolellisesti tarkastamassa muureja sekä sisä- että ulkopuolelta. Siellä täällä määrättiin tehtäväksi korjauksia. Kaupungin sepiltä tilattiin keihäitä, palokoukkuja, pitkävartisia taistelukirveitä ja nuijia. Koska tiedettiin tämmöisiä aseita ennestään olevan luostarissa melkoisen määrän, niin alettiin kaupungilla puhua, että oli odotettavissa hyökkäys luostaria vastaan. Huhua vahvistivat yhä uudet toimenpiteet.
Illalla oli jo pari sataa miestä työssä muureilla. Raskaita tykkejä, joita aikaisemmin oli lähetetty luostariin kaksitoista kappaletta, asetettiin uusille laveteille ja asianmukaisiin paikkoihin. Luostarin kellareista kantoivat munkit ja alokkaat kuulia, jotka ladottiin kasoihin tykkien luo. Tuotiin ruutilaatikoita ja jaettiin varusväelle musketteja. Torneihin ja pattereihin asetettiin vahteja, joiden piti yötä päivää tarkoin pitää silmällä ympäristöä. Sen lisäksi lähetettiin tiedustelijoita eri suunnille.
Luostarin muutenkin hyvin varustettuihin aittoihin tuli uusia elintarvevarastoja kaupungista ja luostarille kuuluvista kylistä.
Huhu hyökkäyksestä kohtasi koko seutua kuin ukkosen isku. Porvarit ja talonpojat kokoontuivat yhteen neuvottelemaan. Monet eivät ottaneet uskoakseen, että vihollinen uskaltaisi ahdistaa Jasna Góraa.
Vuoroin uskottiin, vuoroin epäiltiin. Toiset vääntelivät käsiään odottaen näkevänsä Jumalan vihan peloittavat merkit maassa ja taivaassa, toiset vaipuivat äänettömään ja neuvottomaan epätoivoon, jotkut taas valtasi tavaton raivo. Ja kun kerran inhimillinen mielikuvitus oli levittänyt siipensä lentoon, niin alkoi kierrellä yhä järjettömämpiä ja uskomattomampia huhuja. Kaupunki kihisi kuin muurahaispesä, jota on pengottu.
Iltapäivällä suuret joukot porvareita ja talonpoikia vaimoineen ja lapsineen piiritti luostarin muureja itkien ja vaikeroiden. Auringon laskiessa meni priori Kordecki heidän luokseen ja kysyi:
— Mitä te täältä tahdotte?
— Tahdomme tulla luostariin puolustamaan Jumalan Äitiä! — sanoivat miehet heiluttaen viikatteita ja heinähankoja.
— Me tahdomme viimeisen kerran nähdä Pyhän Neitsyen! — vaikeroivat naiset.
Isä Kordecki asettui kallion kielekkeelle ja puhui:
— Helvetin portit eivät voi voittaa taivaan voimaa. Rauhoittukaa ja rohkaiskaa mielenne! Vääräuskoisten jalka ei astu näille pyhille muureille, ei luterilainen eikä kalvinilainen harhaoppi vietä menojansa tässä pyhäkössä. En tiedä, tuleeko ylpeä vihollinen tänne vai eikö, mutta sen tiedän, että jos hän tulee, niin hänen on peräytyminen häpeällä, sillä korkeammat voimat murskaavat hänen joukkonsa ja onni luopuu hänestä. Rohkaiskaa mielenne! Ette te viimeistä kertaa näe suojelijaamme, vielä suuremmassa loistossa te tulette hänet näkemään ja te saatte nähdä uusia ihmetöitä. Olkaa rohkeat, pyyhkikää kyynelenne ja olkaa lujat uskossa, sillä minä sanon teille — en minä, vaan Jumalan henki puhuu minun kauttani — että ruotsalainen ei astu näille muureille. Pimeys ei sammuta valoa, samoin kuin yö, joka nyt lähestyy, ei voi estää Jumalan aurinkoa huomenna nousemasta!
Yö oli todellakin tulossa. Pimeys levisi jo ylt'ympäri, vain kirkko punoitti auringon viimeisissä säteissä. Sen nähden ihmiset polvistuivat muurien luo ja rohkeutta valahti heidän sydämiinsä. Torneista alkoi soida angelus. Isä Kordecki viritti laulun Angelus domini, ja siihen yhtyi koko väkijoukko. Muureilla seisovat sotamiehet ja aateliset yhtyivät myös lauluun, uudelleen soivat isommat ja pienemmät kirkonkellot ja koko vuori kaikui ja soi kuin jättiläisurut.
Kun joukko alkoi lähteä, siunasi priori Kordecki sitä ja sanoi:
— Ne miehet, jotka ovat olleet sodassa, osaavat käyttää aseita ja tuntevat miehuutta sydämessään, tulkoot huomisaamuna luostariin!
— Olen ollut sodassa! Olen palvellut jalkaväessä! Minä tulen! — huusivat monet äänet.
Väkijoukko hajaantui hitaasti. Yö kului rauhallisesti. Herätessään aamulla kaikki huusivat iloisesti: »Ei ole ruotsalaisia!» Se ei kuitenkaan estänyt jatkamasta aloitettuja töitä.
Ilomielin Kmicic katseli sotaan varustautumista, sotamiesten harjoituksia, tykkien ja muitten aseitten kuntoon laittamista. Tämä oli hänen elementtiänsä. Keskellä näitä hävityskoneita, tätä vilinää ja kuumeista toimintaa oli hänen mielensä kevyt ja iloinen. Hänen oli sitäkin hauskempi ja kevyempi olla, kun hän oli ripissä tunnustanut koko elämänsä synnit niinkuin vain tehdään kuolinvuoteella, ja saanut vastoin odotustaan synninpäästön, sillä isä Kordecki oli nähnyt hänen vilpittömän pyrkimyksensä parannukseen.
Andrzej oli siis vapautettu siitä raskaasta taakasta, jonka alle hän oli ollut miltei sortua. Ankaria katumusharjoituksia oli hänelle määrätty, ja joka päivä hänen selkänsä veristyi Sorokan piiskanlyönneistä. Lisäksi oli häntä käsketty olemaan nöyrä, ja se oli vielä vaikeampaa, sillä nöyryyttä ei ollut hänen sydämessään, päinvastoin se oli täynnä ylpeyttä ja omahyväisyyttä. Lopuksi hänen piti hyvillä töillä osoittaa parannuksensa, ja se taas oli helpointa kaikesta. Hän itse juuri sitä hartaasti halusikin. Hyviksi töiksi hän käsitti taistelun ruotsalaisia vastaan aamusta iltaan ilman lepoa ja ilman sääliä. Miten ihana toimiala hänelle tässä avautuikaan! Piestä ruotsalaisia ei vain isänmaan puolesta ja sen hallitsijan puolustukseksi, jolle hän oli vannonut uskollisuutta, vaan lisäksi myös taivaallisen kuningattaren tähden — se oli suurempi onni kuin hän oli ansainnutkaan.
Missä oli nyt se aika, jolloin hän oli seisonut kuin tien haarassa kysyen itseltään, minne oli mentävä? Missä oli se aika, jolloin hän ei tietänyt, mihin ryhtyisi, kun hän kaikkialla kohtasi epätoivoa ja itsekin alkoi menettää toivonsa?
Nyt nämä ihmiset täällä, nuo valkoiset munkit ja tuo kourallinen talonpoikia ja aatelismiehiä, valmistautuivat puolustautumaan ja taistelemaan elämästä ja kuolemasta. Tämä oli ainoa valtakunnan kolkka, missä semmoista tehtiin, ja tänne oli Andrzej joutunut aivan kuin onnen tähden johtamana. Voitosta hän oli aivan varma, vaikka koko ruotsalaisten sotajoukko olisi keräytynyt näiden muurien luo. Rukous, ilo ja kiitollisuus täyttivät hänen sydämensä.
Tässä mielentilassa hän käyskenteli muureilla ja tarkasteli töitä. Tuntijan silmällä hän huomasi, että ne suoritettiin hyvin ja että niitä tekemässä olivat taitavat miehet, jotka tiesivät velvollisuutensa ratkaisevan hetken tullessa. Hän ihaili kunnioittamansa priori Kordeckin levollisuutta ja Zamoyskin taitavuutta, eikä hän ollut nyrpeä edes Czarnieckille, vaikka ei vielä ollut voittanut harmiaan tätä kohtaan. Mutta Czarniecki katseli häntä tylysti ja tavattuaan hänet muurilla tiedustelijain palaamisen jälkeen sanoi:
— Ruotsalaisia ei näy, herra ritari, ja jos he eivät tule, niin teidän maineenne on mennyttä kalua!
— Jos heidän tulostaan on jotakin haittaa tälle pyhälle paikalle, niin menköön sitten mieluummin minun maineeni! — vastasi Kmicic.
— Ette haluaisi haistella heidän ruutiaan. Tunnemme kyllä tuommoiset ritarit, joilla on jäniksen nahkaa saappaissa!
Kmicic loi silmänsä alas kuin tyttö.
— Tahdotte riitaa, — sanoi hän. — Mitä pahaa minä olen teille tehnyt?
Unohtakaa kauna niinkuin minäkin olen tehnyt.
— Te nimititte minua pikkuaateliseksi, — sanoi terävästi Czarniecki. — Mikä te sitten olette, jos saan kysyä? Ovatko Babiniczit jossakin suhteessa parempia kuin Czarnieckit?… Onko sukunne senaattorisukua?
— Hyvä herra, — vastasi Kmicic iloisesti, — jos minulle ei olisi määrätty katumusharjoitukseksi nöyryyttä eivätkä piiskan iskut joka päivä pehmittäisi selkääni entisten syntieni sovitukseksi, niin nimittäisinpä teitä vielä muuksikin, mutta minä pelkään lankeamista vanhaan syntiini. Mitä siihen tulee, ovatko Babiniczit vaiko Czarnieckit parempia, niin sehän nähdään, kun ruotsalaiset tulevat.
— Minkä viran te silloin aiotte saada?… luuletteko ehkä saavanne päällikön tehtävän?
Kmicic synkistyi.
— Ensin syytitte minua voitonhimosta, nyt puhutte kunniaviroista. Mutta en ole tullut tänne semmoisia tavoittelemaan, sillä paljon korkeammalle olisin voinut päästä muualla. Aion olla tavallinen sotamies, vaikkapa teidänkin johdossanne.
— Mitä tarkoitatte tuolla »vaikkapa»?
— Tarkoitan, että katsotte minuun karsaasti ja varmaankin teette oloni vaikeaksi.
— Hm! Saattaa olla! On kaunista teidän puoleltanne tyytyä olemaan halpa sotamies, sillä näkyy, että teillä on kova luonto eikä juuri taipumusta nöyryyteen. Tappeletteko mielellänne?
— Sen näytän, kun ruotsalaiset tulevat, kuten jo sanoin.
— Entä jos ruotsalaiset eivät tule?
— Silloin… niin, tiedättekö mitä? Menkäämme etsimään heitä! — sanoi
Kmicic.
— Tuo miellyttää minua! — huudahti Czarniecki.
— Voisi koota verraten suuren joukon… Sleesia ei ole kaukana täältä, ja pian olisi miehiä kertynyt…
— Ja se olisi samalla hyvänä esimerkkinä muille! — sanoi Kmicic innostuen. — Minullakin on muutamia miehiä… Kunpa näkisitte heidät oikein työssä!
— Hm! Niin…, — sanoi Czarniecki. — Jumaliste! Antakaa kätenne!
— Antakaa tekin! — sanoi Kmicic.
Ja enempää arvelematta he syleilivät toisiaan.
Samassa kulki isä Kordecki ohi ja nähtyään, mitä oli tapahtunut, siunasi heitä. He kertoivat hänelle heti, mistä olivat sopineet. Pappi vain hymähti rauhallisesti ja jatkoi matkaansa lausuen aivan kuin itsekseen:
— Sairas alkaa tervehtyä.
Illalla valmistelutyöt päättyivät, ja linnoitus oli puolustuskunnossa. Ei puuttunut mitään: ei elintarpeita, ei ruutia eikä kuulia. Vain muurit olisivat saaneet olla lujemmat ja varusväki lukuisampi.
Częstochowo tahi paremminkin Jasna Góra oli valtakunnan pienimpiä ja heikoimpia linnoituksia, vaikka sen asema oli oivallinen. Puolustusväkeä olisi kyllä saanut miten paljon tahansa, mutta munkit ottivat tahallaan pienimmän mahdollisen määrän säästääkseen ruokavaroja.
Senvuoksi oli niitäkin, varsinkin saksalaisten tykkimiesten joukossa, jotka olivat vakuutettuja siitä, että Częstochowo ei kestä hyökkäystä.
Ah, he luulivat ymmärtämättömyydessään, että muurit olivat ainoa turva, eivätkä tietäneet, mitä ovat uskon innoittamat sydämet! Isä Kordecki peläten heidän levittävän mielen masennusta toisten joukkoon erotti heidät kaikki toimistaan, yhtä lukuunottamatta, jota pidettiin mestarina ammatissaan.
Samana päivänä tuli Kmicicin luo ukko Kiemlicz poikineen pyytämään, että saisivat eron palveluksestaan.
Andrzejn valtasi vihastus.
— Koirat! — sanoi hän. — Vapaaehtoisesti kieltäydytte semmoisesta onnesta ettekä tahdo puolustaa Pyhää Neitsyttä! Hyvä, olkoon niin! Maksun hevosista olette saaneet, ottakaa loput saatavastanne!
Hän otti kukkaron ja paiskasi sen maahan.
— Tässä on palkkanne! Tahdotte vaania saalista muurin tuolla puolen! Olette mieluummin rosvoja kuin Neitsyt Marian puolustajia! Pois silmistäni! Te ette ole ansiolliset täällä olemaan ja kuolemaan semmoisen kuoleman kuin meitä täällä odottaa. Pois, pois!
— Emme ansiolliset, — sanoi ukko levittäen kätensä ja painaen alas päänsä, — silmillämme näkemään Jasna Góran pyhäkköä! Taivaan valtiatar! Syntisten turvapaikka! Kelvottomat, kelvottomat!
Hän kumarsi syvään, niin syvään, että oli kaksinkerroin, ja sieppasi lattialta kukkaron.
— Mutta muurin tuolla puolenkin, — hän sanoi, — jatkamme palvelustamme… Teidän armonne!… Jos jotakin erikoista sattuu, niin heti ilmoitamme kaikesta… Teemme kaiken, mitä pitää… Teidän armollanne on muurien ulkopuolella uskollisia palvelijoita…
— Pois! — toisti Andrzej.
He poistuivat kumarrellen. Pelko painoi heidän mieltään, ja he olivat onnellisia, että asia päättyi sillä tavoin. Illalla heitä ei enää ollut linnoituksessa.
Tuli pimeä ja sateinen yö. Oli marraskuun kahdeksas päivä. Aikainen talvi oli tulossa, ja sadevirtojen mukana tuli ensimmäisen kerran lumiräntää. Hiljaisuuden keskeyttivät vain muurilla olevien vartijain huudot, ja pimeässä vilahteli siellä täällä priori Kordeckin valkoinen puku. Ei Kmicickään nukkunut. Hän oli muureilla Czarnieckin kanssa, ja he keskustelivat sotaseikkailuistaan. Czarniecki ei voinut olla jonkin verran kehuskelematta ja puhui:
— Tehtiin mitä voitiin. Jokaisen surmaamani ruotsalaisen muistoksi laitoin solmun miekankantimeen. Minulla on nyt kuusi solmua, mutta Jumalan avulla niitä tulee lisää. Siksi on sapelini niin korkealla. Pian en voi käyttää koko kanninta, mutta en avaa solmuja, vaan annan panna jokaiseen turkoosin ja sodan loputtua ripustan sapelini jonkin pyhimyskuvan luo — siinä on minulla votum. Entä onko teillä monta ruotsalaista omallatunnolla?
— Ei yhtään! — vastasi Kmicic häpeissään.
— Sen sijaan olette varmaan aika joukon venäläisiä peitonnut?
— Onhan niitä.
— Ruotsalaiset ovat pahempia, sillä useimmat heistä ovat loitsijoita. Suomalaisilta ovat he oppineet käyttämään noitakeinoja, ja jokaisella on kaksi tahi kolme pirua palveluksessaan, onpa sellaisiakin, joilla niitä on seitsemän. Nämä suojelevat heitä kahakoissa… Mutta jos he tulevat tänne, niin pirut eivät voi heitä auttaa, sillä semmoisella alalla, mihin näkyy kirkon torni, ovat pirut voimattomia. Oletteko kuullut siitä?
Kmicic ei vastannut, kallisti päätään ja kuunteli tarkasti.
— Ne tulevat! — sanoi hän äkkiä.
— Kutka? Mitä te puhutte?
— Kuulen kavioitten kapsetta.
— Tuuli vain panee sadepisarat rapisemaan.
— Kristuksen nimessä, se ei ole tuuli, se on hevosten kavioitten kopinaa! Minulla on erikoisen tarkka kuulo… Se on suuri ratsujoukko, ja se on jo lähellä, vaikka tuuli estää kuulemasta. Aseihin! Aseihin!
Kmicicin huuto herätti lähellä torkkuvat vartijat, mutta se ei ollut vielä lakannut kaikumasta, kun alhaalta pimeästä kuului torven törähdyksiä. Kaikki heräsivät ja hyppäsivät pökertyneinä vuoteistaan kysellen toisiltaan:
— Tuomiopasuunatko nyt soivat synkässä yössä? Sitten alkoi munkkeja, sotamiehiä ja aatelisia virrata valleille. Kellonsoittajat kiiruhtivat torneihin, ja pian alkoivat kaikki kellot kaikua, suuret sekä pienet, aivan kuin tulipalossa, ja niiden kumahtelut sekaantuivat torvien ääneen, joka yhä jatkui.
Palavia soihtuja heitettiin tervatynnyreihin, jotka oli varattu sitä varten. Punainen loimu valaisi ympäristön, ja nyt Jasna Góran väki näki joukon hevosen selässä istuvia torvensoittajia aivan lähellä torvet suun edessä ja näiden takana sankat joukot ratsumiehiä liehuvine lippuineen.
Torvensoittajat puhalsivat vielä jonkin aikaa aivan kuin tahtoisivat näillä äänillä osoittaa ruotsalaisjoukon suurta voimaa ja lopullisesti säikähdyttää munkit. Viimein ne vaikenivat. Yksi soittajista erkani joukosta, lähestyi porttia heiluttaen valkoista liinaa ja huusi:
— Hänen majesteettinsa Ruotsin, Götan ja Vendein kuninkaan nimessä,
Suomen, Viron, Karjalan, Bremenin, Werdenin, Stettinin, Pommerin ja
Kasubian suuriruhtinaan, Rügenin ruhtinaan, Inkerin, Wismarkin ja
Baijerin herran, Pfalzin, Julichin, Kleven ja Bergin kreivin — avatkaa!
— Päästäkää hänet sisälle! — kuului priori Kordeckin ääni.
Avattiin vain pikkuportti. Tulija epäröi hetken, mutta laskeutui sitten hevosen selästä, astui muurien sisäpuolelle ja nähdessään joukon valkeita viittoja kysyi:
— Kuka teistä on veljeskunnan päämies?
— Minä! — vastasi priori Kordecki.
Mies antoi hänelle sinetöidyn kirjeen ja sanoi:
— Herra kreivi odottaa Pyhän Barbaran luona vastausta.
Priori Kordecki kutsui heti munkit ja aatelin neuvottelukokoukseen.
Mennessään sanoi Czarniecki Kmicicille:
— Tulkaa tekin!
— Tulen vain uteliaisuudesta, — sanoi Andrzej, — sillä tämä ei kuulu minuun. Muulla kuin suullani aion nyt palvella Pyhää Neitsyttä!
Kun kaikki olivat kokoontuneet neuvottelusaliin, avasi priori Kordecki kirjeen ja luki:
»Teille on tunnettua, kunnioitetut isät, millä kunnioituksella ja rakkaudella aina olen kohdellut tätä pyhää paikkaa ja veljeskuntaanne samoinkuin sekin, miten alati olen teitä suojellut ja tehnyt teille hyvää. Olkaa senvuoksi vakuutetut, että ystävyyteni teitä kohtaan on nytkin yhä sama kuin ennenkin. En tule tänään luoksenne vihollisena, vaan ystävänä. Jättäkää pelkäämättä luostarinne minun suojelukseeni, kuten nykyiset olosuhteet vaativat. Tällä tavoin saavutatte rauhan ja turvallisuuden, jota haluatte. Minä lupaan teille juhlallisesti, että pyhäköt jäävät loukkaamattomiksi, varanne koskemattomiksi ja minä itse suoritan kaikki kulut. Harkitkaa siis tarkoin, mitä voitatte luovuttamalla luostarin minulle. Muistakaa myös, että suurempi onnettomuus voi teitä kohdata ankaran kenraali Müllerin puolelta, jonka toimenpiteet tulevat olemaan sitäkin rasittavammat, kun hän on harhaoppinen ja oikean uskon vihollinen. Kun hän tulee, täytyy teidän alistua välttämättömyyteen ja täyttää hänen tahtonsa. Turhaan te silloin, tuntien tuskaa sielussanne ja ruumiissanne, kadutte sitä, että ette ole ottaneet varteen ystävällistä neuvoani.»
Wrzeszczowiczin entiset hyvät työt muistuivat elävästi munkkien mieleen. Heidän joukossaan oli niitä, jotka luottivat hänen vakuutuksiinsa ja pitivät hänen kehoitustaan haluna torjua vaaroja ja onnettomuuksia.
Mutta ei kukaan käyttänyt puheenvuoroa, vaan kaikki odottivat, että isä Kordecki puhuisi. Tämä oli vaiti vähän aikaa, ja vain hänen huulensa liikkuivat hänen hiljaa rukoillessaan. Sitten hän sanoi:
— Tuleeko todellinen ystävä yöllä ja peloittaa tuolla tavoin torventoitotuksin nukkuvat Jumalan, palvelijat? Tulisiko hän noiden tuhansien asestettujen miesten etunenässä, jotka seisovat nyt muuriemme luona? Miksi hän ei tullut viiden tahi kymmenen miehen kanssa, koska hän hyväntekijänä saattoi odottaa iloista vastaanottoa? Mitä merkitsee tuo vahva sotavoima, jollei uhkausta sen varalta, että emme luovuttaisi luostaria?… Rakkaat veljet, muistakaa myöskin, että tämä vihollinen ei ole koskaan pitänyt sanaansa eikä valaansa. Meillä on suojeluskirje kuninkaalta, joka on meille vapaaehtoisesti lähetetty ja jossa nimenomaan luvataan, että luostari on vapaa majoituksesta, — ja nyt on hänen väkensä muuriemme edustalla kuuluttamassa vaskitorvin hänen petollisuuttansa. Rakkaat veljet! Ylentäköön kukin sydämensä Jumalan puoleen, jotta Pyhä Henki häntä valaisisi, ja puhukoon sitten kukin, mitä omatunto ja huolenpito tästä pyhäköstä hänelle neuvoo.
Syntyi hiljaisuus.
Sitten kuului Kmicicin ääni:
— Kuulin Kryszynissa Lisolan kysyvän: »Entä kurkistatteko munkkien aartehistoon?» — ja tähän vastasi Wrzeszczowicz, hän, joka nyt seisoo tuolla muurien ulkopuolella: »Jumalan äiti ei tarvitse taalereita, jotka ovat priorin raha-arkussa.» Nyt sama Wrzeszczowicz kirjoittaa teille, kunnioitetut isät, että hän ei kajoa omaisuuteenne ja itse suorittaa kulut. Huomatkaa hänen rehellisyytensä laatu!
— Ilman provinsiaalia, jolle olemme velvolliset olemaan kuuliaisia, emme voi päättää mitään, — sanoi isä Dobrosz.
Pappi Tomicki lisäsi:
— Sota ei ole meidän toimialaamme. Kuunnelkaamme senvuoksi, mitä sanovat ne ritarit, jotka ovat kokoontuneet tähän luostariin Jumalan Äidin suojaan.
Kaikkien katseet kääntyivät Zamoyskiin, joka oli vanhin ja huomattavin joukossa. Hän nousi ja puhui:
— On kysymyksessä teidän kohtalonne, kunnioitettavat isät. Verratkaa vihollisen voimaa siihen vastarintaan, jota voimienne ja varojenne mukaan voitte tehdä, ja päättäkää itse. Mitäpä neuvoja me, teidän vieraanne, voisimme teille antaa? Mutta koska kysytte meiltä, kunnioitettavat isät, mitä on tehtävä, niin vastaan: olkoon antautumisen ajatus meistä kaukana niin kauan kuin hätä ei siihen pakota. On häpeällistä ja arvotonta pelkurimaisella myöntyväisyydellä ostaa epävarma rauha valapattoiselta viholliselta. Me olemme tulleet vapaaehtoisesti vaimoinemme ja läpsinemme tänne Pyhän Neitsyen turviin ja järkähtämättömästi olemme päättäneet elää kanssanne ja, jos se on Jumalan tahto, kuolla yhdessä. Jumalan Äiti, joka on vuodattanut sydämiimme halun puolustaa häntä jumalattomia vääräuskoisia vastaan, varmasti tulee palvelijainsa avuksi ja tukee meitä oikeassa asiassamme.
Zamoyski vaikeni. Kaikki tunsivat saavansa hänen sanoistaan voimaa ja miehuutta. Kmicic, joka aina toimi hetken tunteitten mukaan, juoksi hänen luokseen ja vei hänen kätensä huulilleen.
Toisia tämä innosti, ja jokaisesta oli tuon nuoren innostuksen puuska hyvä merkki. Halu puolustaa luostaria kasvoi.
Samassa kuului ikkunan alta vanhan kerjäläisen väräjävä ääni, joka lauloi:
— Turhaan sä, uskoton, voimaasi luotat,
helvetin joukotkin avukses tuotat,
turhaan sä myös punot juonias noita:
Et mua voita!
Vaikka mun tuhannet pakanat saartais,
lentävät liskot mun päätäni kaartais,
turhat ois sittenkin keinosi sinun:
voitto on minun!
— Siinä on meille viittaus, — sanoi priori Kordecki, — jonka Jumala antaa vanhan kerjäläisen suun kautta. Pitäkäämme puoliamme, veljet, sillä ei koskaan kenelläkään piiritetyllä ole ollut sellaista turvapaikkaa kuin meillä!
— Uhraamme mielellämme henkemme! — huudahti Piotr Czarniecki.
— Emme luota valapattoihin! Emme luota vääräuskoisiin emmekä niihin katolilaisiin, jotka ovat antautuneet pahan hengen palvelukseen! — huusivat toiset äänet tukahduttaen kuulumattomiin niiden sanat, jotka olivat toista mieltä.
Päätettiin lähettää kaksi munkkia Wrzeszczowiczin luo ilmoittamaan, että portit pysyvät suljettuina ja että piiritetyt aikovat puolustautua, mihin heidät oikeuttaa kuninkaan suojeluskirje.
Samalla tuli lähettiläiden nöyrästi pyytää Wrzeszczowiczia luopumaan aikeestaan tahi ainakin lykkäämään sen, kunnes munkit olisivat ennättäneet neuvotella veljeskunnan provinsiaalin Teofil Broniewskin kanssa, joka nyt oli Sleesiassa.
Lähettiläät lähtivät, ja toiset jäivät odottamaan pamppailevin sydämin neuvottelusaliin. Nämä rauhalliset, sotaan tottumattomat munkit eivät voineet olla tuntematta pelkoa ajatellessaan, että hetki oli nyt lyönyt ja heidän oli valittava velvollisuuden täyttämättä jättäminen tahi vihollisen viha ja kosto.
Tuskin oli puoli tuntia kulunut, kun molemmat lähettiläät palasivat. Heidän päänsä olivat alaspainetut, heidän kasvonsa surulliset ja kalpeat. Ääneti he ojensivat priori Kordeckille uuden kirjeen Wrzeszczowiczilta, ja tämä luki sen ääneen. Siinä oli kahdeksan antautumisehtoa, joihin viitaten Wrzeszczowicz kehoitti munkkeja luovuttamaan luostarin.
Lopetettuaan lukemisen priori katsoi kauan läsnäolijoita ja sanoi viimein juhlallisella äänellä:
— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Pyhän Jumalanäidin nimeen!
Muureille, rakkaat veljet!
— Muureille! Muureille! — kaikuivat huudot salissa.
Hetkeä myöhemmin valaisi luostarin rakennusta kirkas liekki. Wrzeszczowicz oli antanut sytyttää tuleen Pyhää Barbaran kirkkoa ympäröivät rakennukset. Tulipalo sai pian vallan vanhoissa taloissa ja voimistui joka hetki. Punertavia savupatsaita kohosi taivasta kohti ja kirkkaat tulikielet valaisivat niiden kasvua. Viimein oli koko taivas tulimerenä.
Tulen valossa nähtiin ratsastavia sotamiesosasto ja, jotka nopeasti siirtyivät paikasta toiseen. Alkoi sotamiesten tavallinen mielivalta. Ratsumiehet ajoivat karjan ulos navetoista, se juoksenteli pelästyneenä edestakaisin ja mölisi surkeasti. Joukko yhteen painautuneita lampaita syöksyi päättömästi tuleen. Palon haju levisi kaikille suunnille ja kohosi luostarin muureille asti. Monet puolustusmiehistöstä näkivät ensikerran sodan kauhuja, ja heidän sydämensä jähmettyi, kun he näkivät sotilaitten ajavan takaa miehiä ja lyövän heitä miekalla sekä laahaavan naisia maata pitkin hiuksista. Tulen veripunaisessa valossa näkyi kaikki niin selvästi kuin kämmenellä. Huudot ja lausutut sanatkin tunkeutuivat piiritettyjen korviin asti.
Koska luostarin tykit eivät vielä toimineet, hyppäsivät ratsumiehet hevosten selästä ja lähestyivät aivan muurien luo heristellen miekoillaan ja musketeillaan.
Tavan takaa saapui lähelle joku keltaiseen ratsumiehen takkiin puettu miehen rumilas, pani kätensä torveksi suun eteen ja syyti piiritetyille herjauksia ja uhkauksia, joita nämä kuuntelivat kärsivällisesti.
Kmicic seisoi Czarnieckin vieressä aivan lähellä Pyhän Barbaran kirkkoa ja näki kaiken selvästi. Hänen poskilleen nousi puna, silmät kiiluivat kuin tähdet, ja kädessä hänellä oli oivallinen jousi, jonka hän oli perinyt isältään. Hän kuuli uhkaukset ja pilkkapuheet, ja viimein, kun jättiläiskokoinen ratsumies saapui kallion juurelle ja alkoi sadatella, Andrzej kääntyi Czamieckiin päin:
— Jumalan tähden! Hän häpäisee Pyhää Neitsyttä! Minä ymmärrän saksaa… hän herjaa kamalasti!… En voi sitä sietää!
Hän kohotti jousen, mutta Czarniecki tarttui hänen käteensä.
— Jumala rankaisee häntä herjauksistaan! — sanoi hän. — Isä Kordecki on kieltänyt meitä ensin ampumasta. Alkakoot he!
Tuskin hän oli tämän sanonut, kun ratsumies kohotti musketin perän lähelle kasvojaan ja laukaus pamahti. Luoti ei lentänyt muurille asti, vaan putosi jonnekin kallion koloon.
— Nyt on lupa? — huudahti Kmicic.
— On! — vastasi Czarniecki
Kmicic sotaan tottuneena miehenä tuli heti aivan levolliseksi. Ratsumies varjosti kädellään silmiään ja katseli, mihin hänen luotinsa oli mennyt. Sillä välin Kmicic jännitti jousen ja laukaisi. Jousi visersi kuin leivonen, mutta Kmicic nojautui eteenpäin ja huusi:
— Sattui! Sattui! Samassa kuului nuolen vingahdus. Ratsumies pudotti musketin, nosti molemmat kätensä ylös, pää retkahti, ja mies putosi selälleen maahan. Hetkisen hän sätkytteli kuin vedestä nostettu kala ja penkoi maata jaloillaan, mutta ojentautui äkkiä ja jäi makaamaan liikkumattomana.
— Se oli yksi! — sanoi Kmicic.
— Pankaa solmu miekankantimeen! — sanoi Czarniecki.
— Ei niihin solmuihin riitä kirkonkellon nuorakaan, jos Jumala suo! — huudahti Andrzej.
Samassa kiiruhti kaatuneen luo toinen ratsumies katsomaan, mitä oli tapahtunut, tahi ehkä ottamaan kaatuneen kukkaron. Mutta taas vingahti nuoli, ja mies kaatui edellisen päälle.
Nyt alkoivat paukkua kenttätykit, joita Wrzeszczowicz oli tuonut mukanaan. Hän ei voinut niillä ampua rikki linnoitusta niinkuin hän myöskään ei voinut sitä vallata pelkällä ratsuväellä, mutta hän tahtoi peloittaa munkkeja. Alku oli nyt ainakin tehty.
Priori Kordecki ilmestyi Czarnieckin viereen ja hänen mukanaan oli isä Dobrosz, joka rauhan aikana oli luostarin tykistön päällikkönä ja pyhinä ampui juhlalaukaukset, minkä vuoksi häntä veljeskunnan keskuudessa pidettiin aimo tykkimiehenä.
Priori siunasi tykin ja osoitti sitä isä Dobroszille. Tämä kääri hihat ylös ja suuntasi tykin kahden rakennuksen välillä olevaan aukkoon, jossa liikehti muutamia ratsumiehiä ja näiden joukossa upseeri miekka kädessä. Pappi Dobrosz tähtäsi kauaa, sillä kysymyksessä oli hänen maineensa. Viimein hän otti sytyttimen ja laukaisi tykin.
Pamahdus kajahti ja savu esti mitään näkemästä. Pian kuitenkin tuuli haihdutti savun. Rakennusten välissä ei nyt enää näkynyt ainoatakaan ratsumiestä liikkeessä. Muutamia makasi hevosineen maassa, toiset olivat kadonneet.
Munkit alkoivat laulaa muureilla. Laulua säesti Pyhän Barbaran kirkon luona olevain sortuvain rakennusten ryske. Tuli pimeämpää. Vain kipunapatsas kohosi rakennusten sortuessa ilmaan.
Wrzeszczowiczin joukoissa alkoivat taas torvet soida, mutta niiden ääni tuntui etenevän. Tulipalo oli sammumassa. Pimeys vallitsi vuoren juurella. Sieltä täältä kuului hevosen hirnuntaa, mutta se loittoni ja heikkeni yhä. Wrzeszczowicz vetäytyi poispäin.
Isä Kordecki polvistui muurilla.
— Maria, Jumalan äiti! — lausui hän voimakkaalla äänellä. — Anna senkin, joka saapuu hänen jälkeensä, samoin poistua häveten ja voimaton viha sydämessään!
Hänen näin rukoillessaan hajaantuivat pilvet hänen päänsä yllä, ja kirkas kuun hohde valaisi tornit, muurin, polvistuneen priorin ja palaneitten rakennusten rauniot.