KOLMASTOISTA LUKU.
Seuraavana päivänä oli Jasna Góran edustalla rauhallista, ja munkit käyttivät tilaisuutta valmistautumalla entistä innokkaammin puolustukseen.
Priori Kordecki ennätti kaikkialle. Hän toimitti jumalanpalvelukset, oli läsnä neuvotteluissa, ei ollut poissa päivä- eikä yömessuista, kulki muureilla, puheli aatelisten ja talonpoikien kanssa, ja hänen kasvonsa ja olemuksensa olivat koko ajan niin rauhalliset kuin kivipatsaan. Hänen sielunsa oli kuin kirkas lähde, josta virtasi uskoa. Kaikki joivat siitä täysin siemauksin, ja se, kenellä oli sairas sielu, tuli terveeksi. Missä hänen valkoinen pukunsa vilahti, siellä kasvot kirkastuivat, silmät ilostuivat ja suut lausuivat: »Hyvä isämme, lohduttajamme, turvamme, toivomme!» Suudeltiin hänen käsiään ja hänen viittaansa, mutta hän hymyili lempeästi ja kulki eteenpäin, ja hänen ympärillään, hänen edessään ja takanaan kulki luottamus ja ilo.
Kuitenkaan hän ei jättänyt käyttämättä maallisiakaan pelastuskeinoja. Isät, jotka tulivat hänen koppiinsa, tapasivat hänet joko polvillaan rukoilemassa tahi kirjoittamassa kirjeitä, joita hän lähetti eri tahoille. Hän kirjoitti Krakovan ylikomendantille Wittenbergille pyytäen häntä säästämään pyhää paikkaa, hän kirjoitti Jan Kasimirille, joka Opalessa teki viimeisiä yrityksiä pelastaakseen kiittämättömän kansansa. Hän kirjoitti Wrzeszczowiczille ja eversti Sadowskille, joka oli tshekkiläinen ja luterilainen ja Müllerin käskettävänä, mutta oli ritarillinen mieleltään ja koetti kaikin tavoin saada ankaran kenraalinsa luopumaan hyökkäyksestä luostaria vastaan.
Kaksi eri mielipidettä taisteli keskenään Müllerin leirissä Wielunissa. Wrzeszczowicz närkästyneenä marraskuun 8 päivänä kohtaamastaan vastarinnasta koetti kaikin tavoin saada kenraalin ryhtymään hyökkäykseen. Hän puhui luostarin määrättömistä aarteista ja vakuutti, että tuskin koko maailmassa oli kirkkoa, joka oli Częstochowon kirkon veroinen rikkaudessa. Sadowski taasen moniin syihin vedoten neuvoi ehdottomasti luopumaan hyökkaystuumista ja jättämään luostarin rauhaan.
Wrzeszczowiczin mielipide pääsi voitolle. Retkeen Częstochowoa vastaan päätettiin ryhtyä.
Päätöstä ei edes pidetty salassa, minkä vuoksi Wielunista hyvissä ajoin voitiin toimittaa tieto Częstochowoon. Sanaa tuova munkki ei hetkeäkään ollut otaksunut, että luostari aikoisi tehdä vastarintaa. Hän tahtoi vain antaa Jasna Góran veljille ennakolta tiedon asiasta, että he voisivat pitää varansa ja siten saada paremmat ehdot antautuessaan. Ilmoitus oli omiaan lamauttamaan munkkeja. Muutamat jo heti menettivät rohkeutensa. Mutta priori Kordecki vahvisti heitä oman sydämensä hehkulla ja sai siinä määrin omalla innostuksellaan heidät muuttumaan, että he valmistautuivat taisteluun samalla tavalla kuin suuriin kirkkojuhliin, nimittäin iloisin ja hartain mielin.
Zamoyski ja Czarniecki puolestaan suorittivat myös lopulliset valmistelut hyökkäyksen varalta. Linnoituksen muurien kupeessa olevat kojut poltettiin, niin että koko päivän luostaria ympäröi palava rengas. Mutta sen jälkeen luostarin tykeillä saattoikin esteettömästi ampua mihin suuntaan tahansa, ja niiden mustat kidat katselivat kauas eteensä aivan kuin odottaen kärsimättömästi vihollista tervehtiäkseen tätä peloittavalla jylinällään.
Talvi lähestyi nopein askelin. Kylmä pohjatuuli puhalsi ja lätäköt jäätyivät. Priori Kordecki käveli muureilla, hieroi sinisiksi paleltuneita sormiaan ja sanoi:
— Jumala lähettää pakkasen avuksemme! Vaikeata on nyt laittaa pattereita ja kaivaa maata, ja sillä aikaa kuin te asutte lämpimissä huoneissa, saavat viholliset tehdä tuttavuutta pohjatuulten kanssa.
Mutta siksipä juuri Burchard Müller päätti suorittaa asian nopeasti. Hän otti retkelle mukaansa yhdeksäntuhatta miestä, pääasiallisesti jalkaväkeä, ja yhdeksäntoista tykkiä. Sen lisäksi hänellä oli mukanaan kaksi osastoa puolalaista ratsuväkeä, mutta niitä hän ei voinut ottaa lukuun ensiksikin sen tähden, että ratsuväkeä ei voi käyttää kalliolle rakennettua linnoitusta vallatessa, ja toiseksi sen takia, että puolalaiset lähtivät mukaan haluttomasti ja ilmoittivat etukäteen, että he eivät ota osaa taisteluihin. Pikemminkin he olivat tulleet suojellakseen luostaria, jos se valloitettaisiin, voittajien ryöstöltä. Muuten heidän oli ollut pakko seurata mukana jo senkin vuoksi, että niin oli käsketty.
Matka Wielunista Częstochowoon on lyhyt. Marraskuun 28 päivänä oli hyökkäyksen määrä alkaa. Ruotsalainen kenraali laski sen kestävän enintään kaksi päivää ja saavuttavansa päämääränsä neuvottelujen tietä.
Sillä välin priori Kordecki edelleen valmisteli mielialaa sopivaksi. Jumalanpalveluksia pantiin toimeen samaan tapaan kuin suurina juhlina, ja jos eräitten kasvot eivät olisi olleet kalpeat ja levottomat, niin olisi voinut luulla iloisen ja juhlallisen »hallelujan» juuri kajahtavan. Priori itse toimitti messun, ja kaikki kellot soivat. Messun jälkeen toimeenpantiin kirkollinen juhlakulkue.
Etunenässä kulki isä Kordecki kantaen pyhää sakramenttia Zamoyskin ja Czarnieckin seuraamana. Sitten seurasi kuoripoikia kantaen palavia soihtuja ja tämän jälkeen valkopukuisten munkkien rivi. He kulkivat katse taivaaseen luotuna ja laulaen, kokonaan vaipuneina Jumalaa ajattelemaan ja unhottaen maailman. Kulkueessa oli myös talonpoikia, jotka viitoissaan ja pitkine hiuksineen muistuttivat ensimmäisiä kristittyjä. Pikku lapset, pojat ja tytöt, joita oli joukossa, yhtyivät vienoilla äänillään yhteiseen lauluun. Ja Jumala kuuli nämä laulut, nämä sydänten vuodatukset, tämän hurskauden, joka maallista painoa paeten etsi turvaa Jumalan siipien suojasta. Tuuli lakkasi puhaltamasta, ilma tyyntyi, taivas oli taas sininen, ja syksyn aurinko valoi lempeätä, vaaleata, mutta vielä lämmintä valoansa maan päälle.
Kulkue kulki kerran yli muurien, mutta se ei kääntynyt takaisin eikä hajaantunut, vaan jatkoi kulkuaan. Monstranssista lankesi välke priorin kasvoille, ja niistäkin näytti jokin valo säteilevän. Isä Kordeckin silmät olivat suljettuina, ja autuas hymy väikkyi hänen huulillaan. Hänen sielunsa oli taivaassa, ikuisessa kirkkaudessa, riemussa ja rauhassa. Mutta aivan kuin hän sieltä olisi saanut käskyn muistaa tätä maallistakin temppeliä ja sen ihmisiä sekä hetkeä, joka oli tulossa, hän silloin tällöin pysähtyi, avasi silmänsä, kohotti monstranssin ja siunasi.
Hän siunasi kansaa, sotajoukkoa ja liehuvia lippuja; hän siunasi muurit ja vuoren, tykit, kuulat ja aseet; hän siunasi kaukaa näkyvät kylät, pohjoisen, etelän, idän ja lännen aivan kuin hän olisi tahtonut yli koko ympäristön ja koko maan levittää Jumalan voiman.
Kello oli jo kaksi ja kulkue oli yhä muureilla. Silloin alkoi kaukana, missä maa ja taivaan ranta yhtyivät siniseen utupilveen, häämöttää jotakin, joka liikkui ja lähestyi. Äkkiä kuului kulkueen loppupäästä huuto:
— Ruotsalaiset! Ruotsalaiset tulevat! Sitten syntyi hiljaisuus, aivan kuin sydämet ja kielet olisivat jähmettyneet. Vain kellot kumahtelivat edelleen. Mutta läpi hiljaisuuden kuului isä Kordeckin kaikuva ja rauhallinen ääni:
— Veljet, riemuitkaamme! Voiton ja ihmeen hetki lähestyy!
Ja kohta sen jälkeen:
— Sinun suojaasi antaudumme, Äiti, Valtiatar, Kuningattaremme!
Ruotsalaisten joukko, joka oli ollut kuin pilvi, oli muuttunut pitkän käärmeen kaltaiseksi, joka kiemurteli lähemmäksi. Muureilta katselevat munkit saattoivat pian selvästi nähdä kaikki yksityiskohdat. Edessä kulki ratsuväki, sen jälkeen jalkaväki nelikulmion muotoisena joukkona. Jokainen rykmentti muodosti pitkän suorakaiteen, ja jokaisen yläpuolelle muodostui toinen, pienempi rivi keihäistä. Sitten seurasivat tykit kita käännettynä taaksepäin ja maata kohti.
Niitten mustat tahi keltaiset piiput kiilsivät pahaa ennustavasti auringossa. Niitten jäljessä heilahteli kuoppaisella tiellä ruutilaatikoita, ja sitten seurasi loppumattomasti kuormia, joissa oli telttoja ja kaikenlaisia sotatarpeita.
Uhkaava ja samalla kaunis näky oli tuo järjestyksessä etenevä sotajoukko, joka aivan kuin pelkoa synnyttääkseen marssi luostarin asujain silmien edessä. Ratsuväki erosi muusta joukosta ja nelisti edellä huojuen kuin vilja tuulessa. Se hajaantui useampiin suurempiin tahi pienempiin osastoihin. Eräät osastot saapuivat linnoituksen luo, toiset kiitivät ympärillä oleviin kyliin ryöstämään, toiset taas alkoivat kulkea linnoituksen ympäri, tarkastaa muureja ja miehittää lähimpiä rakennuksia. Yksityiset sanansaattajat ratsastivat täyttä laukkaa suurempien ryhmien luota kauemmas jalkaväen luokse ilmoittamaan upseereille, mihin oli sopivaa asettua. Kavioitten kapse ja hevosten hirnunta, kutsumiset, huudot, tuhansien äänien sorina ja pyöräin ratina kuuluivat selvästi piiritettyjen korviin heidän seisoessaan edelleen rauhallisina muureilla ja katsoessaan ihmettelevin silmin tuota suurta vilinää ja vihollisen liikehtimistä.
Viimein saapuivat jalkaväkirykmentit ja alkoivat etsiä linnoituksen läheisyydestä sopivia paikkoja asemikseen. Samalla anastettiin luostariin kuuluva Częstochowon kylä, jossa ei ollut sotaväkeä ja jonka talonpojat olivat piiloutuneet ulkorakennuksiinsa.
Suomalaisten rykmentti, joka sinne saapui ensimmäisenä, hyökkäsi rajusti aseettomien talonpoikien kimppuun. Heidät vedettiin tukasta ulos piilopaikoistaan ja vastaanhangoittelevat surmattiin. Muut ajettiin ulos kylästä, ja ratsumiesten hätyyttäminä he hajaantuivat kaikkiin ilmansuuntiin.
Jo sitä ennen oli sanantuoja saapunut luostarin portille ja kehoittanut Müllerin nimessä munkkeja antautumaan. Luostarin puolustajat, jotka olivat nähneet Częstochowossa harjoitetun julmuuden, vastasivat tykkitulella.
Nyt, kun asukkaat oli ajettu pois kaikista lähellä olevista rakennuksista ja ruotsalaiset asettuneet niihin, oli ensityöksi tuhottava nuo rakennukset, että vihollinen ei voisi niiden turvin vahingoittaa luostaria. Muurit alkoivat täristä tykkien paukkeesta ja kirkon ikkunain ruudut helisivät. Valkoisten hattarain kaltaisina lentelivät tulikuulat ruotsalaisten keskuuteen, ja siitä, mihin ne putosivat, kohosi kohta savupatsaita.
Rakennukset syttyivät palamaan.
Ruotsalaiset syöksyivät suin päin ulos rakennuksista ja hajaantuivat eri suuntiin. Epäjärjestystä alkoi syntyä heidän keskuudessaan. He siirsivät etemmäksi tykkinsä, joita ei vielä oltu saatu asetetuiksi paikoilleen. Müller hämmästyi. Hän ei ollut odottanut tämmöistä vastaanottoa eikä aavistanut luostarissa olevan semmoisia tykkimiehiä.
Yö oli tulossa, ja hän tarvitsi aikaa saattaakseen järjestykseen joukkonsa. Senvuoksi hän pyysi aselepoa.
Munkit suostuivat siihen mielellään.
Yöllä poltettiin kuitenkin vielä iso varastohuone runsaine ruokavaroineen. Sinne oli Länsi-Göötanmaan rykmentti majoittunut.
Tuli levisi rakennuksessa niin nopeasti ja kuulat putoilivat niin tiheään, että ruotsalaiset eivät ennättäneet ottaa mukaansa muskettejaan eikä ruutivarastoaan, joka räjähti tulessa.
Ruotsalaiset valvoivat koko yön. He tekivät valmistuksia, laittoivat pattereita, asettivat telttoja paikoilleen. Vaikka sotamiehet olivat useissa taisteluissa monen vuoden aikana karaistuja ja luonnostaan urheita ja toimeliaita, eivät he kuitenkaan ilomielin odottaneet alkavaa päivää. Ensimmäinen päivä oli heille tuottanut tappion.
Luostarin tykit olivat tuottaneet niin suuren mieshukan, että kokeneimmat upseerit katsoivat sen aiheutuneen varomattomuudesta piirityksessä. Jos seuraava aamu toisikin voiton, niin ei se sanottavasti toisi kunniaa, sillä mitä merkitsisi vähäpätöisen linnoituksen ja luostarin valtaaminen niin monen suuren ja sata kertaa paremmin varustetun kaupungin valloittajille? Vain runsaan saaliin toivo kiihoitti taisteluhalua, mutta toiselta puolen taas se mielenahdistus, joka oli vallannut puolalaiset heidän lähestyessään kuuluisaa Jasna Góraa, vaikutti ruotsalaisiinkin lamauttavasti. Edellisiä kauhistutti ajatus, että pyhäkkö häväistäisiin, jälkimmäiset pelkäsivät jotakin epämääräistä, jota he eivät oikein osanneet itselleen selvittää ja jota he ylimalkaisesti nimittivät taikavoimaksi. Uskoihan itse Burhard Müller semmoiseen, kuinka siis sotamiehet eivät olisi uskoneet!
Oli huomattu, että kun Müller lähestyi Pyhän Barbaran kirkkoa, hänen hevosensa äkkiä pysähtyi, luimisti korviaan ja kieltäytyi menemästä eteenpäin. Vanha kenraali ei näyttänyt pelkoaan, mutta seuraavana päivänä hän määräsi sille paikalle Hessenin prinssin ja meni itse isompien tykkien kanssa luostarin pohjoispuolelle. Siellä luotiin yöllä valleja seuraavan päivän taistelua varten.
Heti päivän koittaessa alkoi tykistötaistelu, mutta tällä kertaa sen aloittivat ruotsalaiset. He eivät yrittäneetkään vielä alussa ampua aukkoja muuriin rynnätäkseen niistä sisälle, vaan tahtoivat ainoastaan peloittaa luostarin puolustajia, ampua sinne kuulia, sytyttää tulipaloja, turmella luostarin tykit ja aikaansaada mieshukkaa.
Luostarin muurille ilmestyi taas juhlakulkue, sillä ei mikään niin rohkaissut taistelijoita kuin pyhän sakramentin ja sen jäljessä tyynenä astuvien munkkien näkeminen. Luostarin tykit vastasivat jyrinällä jyrinään, tulella tuleen. Maan perustukset tuntuivat vapisevan. Savumeri levisi kirkon ja luostarin ylle.
Mitä hetkiä, mitä näkyjä ihmisille, jotka eivät koskaan elämässään olleet nähneet sodan verisiä kasvoja!
Yhtämittaista jylinää, tulen välähdyksiä, savua, ilmaa halkovien kuulain vinkunaa, kranaattien sähinää, rapinaa seiniä ja kattoja vastaan, särkyvien ikkunaruutujen kilinää, pommien räjähtelyä, sekasortoa, hävitystä, helvetillistä menoa!…
Ja kaiken tämän aikana ei hetkenkään levähdystä, tuskin edes mahdollisuutta hengittää savun täyttämää ilmaa, vain yhtämittaista kuulasadetta ja sekasortoisia huutoja:
— Palaa! Vettä! Vettä!
— Katolle palokoukkujen kanssa!… Enemmän suojaverhoja!
Muureilla taasen kaikui sotamiesten huutoja:
— Tähtää ylemmäksi!… Ylemmäksi!… Talojen väliin!… Laukaise!
Keskipäivän aikana taistelu kävi yhä rajummaksi. Olisi voinut luulla, että savun hälvettyä ruotsalaiset näkevät luostarin paikalla vain kuula- ja kranaattikasan. Rappaus, jonka kuulat irroittivat seinistä, levisi hienona tomuna ilmaan, sekaantui savuun ja pimitti ilman. Munkit tulivat ulos pyhäinjäännöksiä kantaen manatakseen pois nuo pilvet häiritsemästä puolustusta.
Kmicic seisoi muurilla tykin luona vastapäätä Częstochowon kylää, jonne Müller oli asettunut ja josta voimakkaimmin pommitettiin. Hän sysäsi syrjään tottumattoman tykkimiehen ja alkoi itse hoitaa tulta. Ja niin innokkaasti hän toimi, että hän pian pakkasesta huolimatta riisui ketunnahkaturkkinsa ja takkinsakin ja puuhaili vain housut jalassa ja paita yllä.
Sotaan tottumattomat miehet innostuivat nähdessään tämän tosisoturin, joka keskellä kaikkea kauheata sekasortoa tuntui olevan omassa elementissään aivan kuin salamanteri tulessa.
Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä, silmät paloivat, posket hehkuivat ja raju ilo kuvastui kasvoilla. Hän eli kokonaan taistelussa eikä nähnyt mitään muuta, tähtäsi milloin ylemmäksi, milloin alemmaksi ja huuteli: »Laukaise!» Ja kun Soroka vei sytyttimen ruudin läheisyyteen ja laukaisi, hyppäsi Kmicic lavetille, tähysti ja huuteli:
— Hyvä! Hyvä!
Hänen kotkansilmänsä näki läpi savun ja tomun. Kun hän jossakin rakennusten välissä huomasi lakkeja tahi kypäröitä kerääntyvän yhteen, niin hän suuntasi tykin suun sinne ja hajoitti joukon tarkasti tähdätyllä laukauksella.
Joskus hän purskahti nauramaan, kun oli saanut tehdyksi tavallista suurempaa tuhoa. Kuulia vinkui hänen ympärillään, mutta hän ei niitä huomannutkaan. Erään laukauksen jälkeen hän hypähti lavetille, tähysti terävästi kauas ja huudahti:
— Yksi tykki on ammuttu rikki!… Nyt siellä on vain kolme!…
Hän ei levähtänyt koko aamupäivänä. Hiki virtaili hänen otsastaan, paita höyrysi, kasvot olivat ruudin savusta mustuneet, silmät kiiluivat.
Itse Czarniecki ihmetteli hänen osuvia laukauksiaan ja sanoi hänelle useamman kerran työn lomassa:
— Te ette ole ensikertaa sodassa! Heti sen näkee! Missä olette näin hyvän opin saanut?
Kello kolme sai Kmicic tarkasti tähdätyllä laukauksella toisen ruotsalaisten tykin vaikenemaan. Muutkin tykit vieritettiin pian pois patterilta. Ilmeisesti ruotsalaisten mielestä sitä asemaa ei voinut säilyttää.
Kmicic hengähti syvään.
— Levätkää nyt! — sanoi hänelle Czarniecki.
— Hyvä on! Minun on nälkä, — vastasi Kmicic. — Soroka, anna syötävää, mitä sattuu olemaan!
Vanha vääpeli kiiruhti pois ja toi hetkisen kuluttua tuopissa viinaa sekä astian savustettua kalaa.
Kmicic alkoi syödä hyvällä halulla, mutta loi väliin aina katseensa ylös ja seurasi silmillään lähellä lenteleviä kranaatteja yhtä välinpitämättömästi kuin olisi katsellut variksia.
— Niillä on huonot tykkimiehet, tähtäävät liian ylös, — sanoi Andrzej jatkaen syöntiään. — Katsokaa, kaikki kuulat lentävät muurin yli meidän luoksemme!
Nämä sanat kuuli nuori munkki, seitsemäntoista vuoden ikäinen nuorukainen, joka juuri oli päässyt alokkaaksi. Hän oli koko ajan antanut kuulia, kun tykkiä ladattiin, vaikka hänen koko ruumiinsa vapisi pelosta, sillä hän oli ensikertaa sodassa. Kmicicin levollisuus teki häneen valtavan vaikutuksen. Kun hän nyt kuuli Kmicicin sanat, vetäytyi hän vaistomaisesti lähemmäksi häntä aivan kuin toivoen suojaa hänen voimakkaiden siipiensä alla.
— Voivatko nuo tuolta päin tulevat kuulat osua meihin? — kysyi hän.
— Miksikä ei!-vastasi Andrzej. — Pelkäätkö, veliseni?
— Hyvä herra, — vastasi nuorukainen vavisten, — olin kuvitellut sodan kauheaksi, mutta en luullut, että se on näin kauheata!
— Jokainen kuula ei tapa, muutenhan ei ihmisiä olisi maailmassa, ei ennättäisi syntyä riittävää määrää.
— Enimmän minä pelkään noita tulikuulia, noita kranaatteja. Miksi ne niin pamahtavat haljetessaan?… Jumalan Äiti, auta!… ja haavoittavat niin pahasti?…
— Minä sen selitän sinulle, niin saat lisää kokemusta, pikku isä.
Tuommoinen kuula on raudasta, mutta sisältä ontto ja ruudilla täytetty.
Yhdessä paikassa on pieni reikä, jossa on paperitulppa tahi joskus
puinen nappula.
— Herra Jeesus! Tulppa?
— Niin! Tuohon tulppaan on pantu rikkiä, ja se syttyy palamaan, kun laukaistaan. Kuulan pitää pudota tulppa maata kohti, jotta tulppa tunkeutuisi ruutiin, jolloin kuula räjähtää kappaleiksi. Paljon kuulia kuitenkin putoaa toisin päin, mutta ei se haittaa, sillä kun tuli ennättää ruutiin asti, niin tapahtuu räjähdys.
Kmicic ojensi kätensä ja jatkoi vilkkaasti:
— Katso! Katso tuota! Siinä on esimerkki!
— Jeesus! Maria! Joosef! — huudahti munkki nähdessään kranaatin lentävän heitä kohti.
Kranaatti putosi samassa avoimelle paikalle heidän läheisyyteensä, alkoi sähisten ja pyörien hyppiä siinä sinisen, hienon savun siitä kohoillessa, kieri aivan heidän luokseen ja jäi märkään hiekkaläjään.
Onneksi se oli pudonnut tulppa ylös päin, mutta tuli siitä ei ollut sammunut.
— Maahan! Pitkällenne! — alkoivat pelästyneet äänet huutaa. — Pian maahan!
Mutta Kmicic hyppäsi samassa hiekkaläjälle, tarttui salamannopealla liikkeellä paperitulppaan, kiskaisi sen pois ja alkoi huutaa heilutellen palavaa paperia päänsä päällä:
— Nouskaa! Ei se koira enää pure! Ei se tapa kärpästäkään!
Toiset hämmästyivät nähdessään tämän luonnottoman rohkean teon. Vähään aikaan ei kukaan uskaltanut puhua mitään. Viimein huudahti Czarniecki:
— Huimapää! Jos se olisi räjähtänyt, olisitte murentunut yhtä hienoksi jauheeksi kuin ruuti!
Andrzej naurahti niin iloisesti, että valkoiset hampaat välkkyivät kuin sudella.
— Eikö teille sitten ruuti kelpaa? Olisitte ladanneet minulla tykin, ja minä olisin tuottanut vielä kuoltuanikin harmia ruotsalaisille!
— Hitto soikoon, missä kohti teissä pelko asuu? Nuori alokas pani kätensä ristiin ja katseli äänettömän ihailun vallassa Kmiciciä. Mutta tämän teon oli nähnyt myös priori Kordecki, joka oli tulossa sinne päin. Tämä meni Andrzejn luokse, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja teki sitten sen yli ristinmerkin.
— Sellaiset kuin sinä eivät jätä Jasna Góraa vihollisen käsiin! — sanoi hän. — Mutta minä kiellän sinua panemasta tarpeettomasti henkeäsi vaaraan. Pommitus jo alkaa loppua ja vihollinen vetäytyy etemmäksi. Ota tämä kranaatti, poista siitä ruuti ja vie se Pyhän Neitsyen kappeliin. Tämä lahja on hänestä parempi kuin ne helmet ja kalliit kivet, jotka hänelle lahjoitit!
— Isä! — sanoi Kmicic liikutettuna. — Eihän se ole mitään!… Pyhälle Neitsyelle minä… Ah, en löydä sanoja!… Mihin kärsimyksiin tahansa, kuolemaankin olisin valmis… En tiedäkään, mitä kaikkea olisin valmis tekemään palvellakseni häntä…
Kyynelet kiilsivät Andrzejn silmissä ja isä Kordecki sanoi:
— Lähde ja polvistu hänen eteensä, ennenkuin nuo kyynelet kuivuvat! Hänen armonsa tulee sinun päällesi, rauhoittaa ja lohduttaa sinua, tuo sinulle kunniaa ja arvoa!
Näin sanoen isä Kordecki otti häntä käsivarresta ja lähti johdattamaan kirkkoon. Czarniecki katseli heidän jälkeensä hetkisen ja sanoi:
— Paljon olen eläessäni nähnyt pelottomia ritareita, jotka eivät ole vaaraa karttaneet, mutta tuo liettualainen lienee ihan pir…
Hän pani käden suunsa eteen, ettei lausuisi pahan nimeä pyhässä paikassa.