Vedenpaisumus II

by Henryk Sienkiewicz

NELJÄSTOISTA LUKU.

Tykkitaistelu ei ollenkaan estänyt rauhanneuvotteluja. Illalla tämän pommituksen jälkeen Müller lähetti eversti Kuklinowskin kehoittamaan luostaria antautumaan. Tälle Kuklinowskille priori näytti kuninkaan suojeluskirjeen. Mutta Müllerillä oli kuninkaan myöhemmin antama käsky vallata erinäisiä paikkoja, m.m. Częstochowo.

Tähän vastasi priori Kordecki, että jos kenraalilla on käsky ottaa haltuunsa Częstochowo, niin hän voi sen huoletta tehdä ja saa olla varma siitä, että luostarin taholta ei häntä toimessaan häiritä, mutta Częstochowo ei ole Jasna Góra ja tätä jälkimmäistä ei ole käskyssä mainittu.

Kuultuaan tämän vastauksen Müller huomasi olevansa tekemisissä taitavampien diplomaattien kanssa kuin hän itse oli. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin turvautua aseihin.

Koko yön kesti kuitenkin aselepoa. Ruotsalaiset toimivat pontevasti rakentaen vahvempia valleja. Luostarin puolustajat tarkastivat kärsimiään vaurioita ja ihmeekseen huomasivat, että semmoisia ei ollutkaan. Siellä täällä oli jokin katto tahi sen kannatin murtunut, paikoittain oli rappausta irtautunut seinistä — siinä kaikki. Ihmisistä ei yksikään ollut kaatunut eikä edes haavoittunut. Kulkiessaan ympäri muureilla isä Kordecki sanoi nauraen sotamiehille:

— Katsokaahan nyt, ei tuo vihollinen eikä hänen pommituksensa ole niin vaarallinen kuin on sanottu. Jumala meitä suojelee, Jumalan käsi meitä kaitsee. Olkaamme vain lujia, niin saamme nähdä vielä suurempia ihmeitä.

Tuli seuraava päivä, joka oli sunnuntai ja kirkollinen juhlapäivä. Jumalanpalvelus pidettiin häiriöittä, sillä Müller odotti lopullista vastausta, joka oli luvattu lähettää puolenpäivän aikaan.

Kirje tulikin kello kaksi, mutta se ei sisältänyt antautumispäätöstä, vaan siinä toistettiin Kuklinowskille annettu vastaus, että kirkon ja luostarin nimi on Jasna Góra, kun taas Częstochowon kaupunki ei ollenkaan kuulu luostariin.

Müller raivostui ja käski uudelleen ryhtymään pommitukseen.

Käsky lensi nopeasti ruotsalaisten rintaman päästä päähän. Vallit peittyivät sinertävään savuun, luostari vastasi ammuntaan tarmokkaasti. Mutta nyt olivat ruotsalaisten tykit paremmin asetetut ja tekivät enemmän vahinkoa. Ruudilla täytettyjä pommeja lenteli jättäen jälkeensä pitkän liekin. Heiteltiin myös palavia tulisoihtuja ja tervattuja, palavia tappuroita.

Niinkuin toisinaan muuttava kurkiparvi väsyneenä lentämästään pitkästä matkasta istahtaa kukkulalle, niin näitten ilmaan lennätettyjen tulisten kappaleitten joukko putoili kirkon torniin ja rakennusten puisille katoille. Ne, jotka eivät ottaneet osaa taisteluun eivätkä olleet tykkien luona, istuivat katoilla. Osa oli ammentamassa vettä kaivoista, toinen osa veti nuorilla vesiämpäreitä ylös, kolmas sammutti paloa märillä vaatteilla. Jotkin kuulat puhkaisten katon tahi murtaen sen kannattimia tunkeutuivat ullakolle ja savu sekä palaneen käry täytti huoneet. Mutta ullakoillakin oli sammuttajia odottamassa vesitynnyreineen. Suurimmat pommit puhkaisivat välikatonkin. Huolimatta yli-inhimillisistä ponnistuksista ja valppaudesta näytti selvältä, että tulipalo ennemmin tahi myöhemmin syttyisi luostarissa. Tulisoihdut ja tappuratukot, jotka putoilivat katoilta, muodostivat seinien vierustoille palavia rovioita. Ikkunaruudut halkeilivat kuumuudesta, huoneissa olevat naiset ja lapset olivat menehtyä savuun ja kuumuuteen.

Tuskin oli yksi tulipalon yritys sammutettu, kun jo uusi parvi tulikuulia, palavia aineita ja kipinöitä lensi sijaan. Koko luostari oli niitä täynnä, olisi voinut luulla taivaan avautuneen ja alkaneen sataa tulta. Luostari oli tulessa, mutta ei palanut, kyti, mutta ei mennyt raunioiksi. Alkoipa vielä keskeltä tuota tulimerta kuulua laulu niinkuin muinoin, kun nuorukaiset lauloivat tulisessa pätsissä.

Aivan kuin edellisenäkin päivänä kaikui laulu tornista torvien säestämänä. Miehet, jotka olivat muureilla ja tykkien ääressä ja jotka joka hetki saattoivat luulla, että kaikki heidän takanaan jo palaa ja raunioituu, saivat tuosta laulusta uutta voimaa ja lohdutusta, se vakuutti, että kirkko ja luostari seisoi paikallaan eikä tuli kyennyt voittamaan ihmisten ponnistuksia. Tuli tavaksi näillä sointuvilla sävelillä lieventää piirityksen kauhuja ja estää naisia kuulemasta taistelevien huutoja.

Ruotsalaistenkin leirissä teki tuo laulu ja soitto suuren vaikutuksen. Sotamiehet valleilla kuuntelivat sitä ensin ihmeissään, sitten pelästyen.

— Mitä ihmettä? — sanoivat he toisilleen. — Olemme syytäneet tuohon kanakoppiin niin paljon rautaa ja tulta, että moni vahva linnoitus siitä olisi mennyt tuhaksi ja raunioiksi, mutta nämä laulavat ilosta… Mitä se on?

— Taikakeinoja! — vastasivat toiset.

— Kuulat eivät tunkeudu heidän seiniensä läpi. Katoilta ponnahtelevat kranaatit kuin leikkipallot. Taikakeinoja! Taikakeinoja! Ei meillä ole täällä mitään hyvää odotettavissa!

Mutta Müller käski pommittamaan kahta vertaa ankarammin.

Hänen käskynsä täytettiin liian hätäisesti. Tähdättiin kiireessä tykeillä liian korkealle, niin että kuulat alkoivat lentää luostarin yli aina toisella puolella oleviin ruotsalaisten varustuksiin asti tehden niissä tuhoa.

Kului tunti ja toinen. Kirkon tornista kuului edelleen laulu ja soitto.

Müller seisoi kaukoputki kädessä Częstochowossa.

Hän tähysti kauan.

Lähellä olevat huomasivat, että käsi, joka piteli kaukoputkea silmien edessä, alkoi yhä enemmän vavista. Viimein hän kääntyi toisiin ja huudahti:

— Kuulat eivät ollenkaan vahingoita kirkkoa!

Hillitön viha valtasi vanhan soturin. Hän paiskasi kaukoputken maahan niin että se meni rikki.

— Minut tekee hulluksi tuo soitto ja laulu! — huusi hän.

Samassa nelisti hänen luokseen insinööri de Fossis.

— Herra kenraali! — sanoi hän. — Kaivantoja ei voi laittaa, sillä maakerroksen alla on kallio. Pitäisi olla vuoren louhijoita.

Müller alkoi sadatella, mutta ei ennättänyt sitä jatkaa alkua pitemmälle, kun saapui upseeri Częstochowon varustuksilta ja ilmoitti:

— Suurin tykkimme on säretty! Onko tuotava sijaan toinen Lyotasta?

Ammunta kuului todellakin heikommalta, laulun saattoi erottaa selvemmin.

Müller poistui asuntoonsa sanomatta sanaakaan. Mutta hän ei käskenyt lopettamaan taistelua. Hän päätti näännyttää piiritetyt. Luostarissa oli puolustusväkeä vain parisataa miestä, ja hän saattoi aina vaihtaa joukkojaan vereksiin voimiin.

Tuli yö. Tykit jyrisivät yhtä mittaa, luostarista vastattiin tuleen tarmokkaasti, tarmokkaammin vielä kuin päivällä, sillä ruotsalaisten leiritulet helpottivat tähtäämistä. Sattui monta kertaa, että juuri kun sotamiehet asettuivat tulen ääreen ja ripustivat siihen kattilansa, pimeydestä lennähti pommi kuin surman henki. Tulirovio hajosi lennätellen kipinöitä, sotamiehet juoksivat pelästyneinä eri tahoille ja hakivat turvaa toisten toverien luota tahi harhailivat pimeässä viluisina ja nälkäisinä.

Yö toi raskaita tappioita ruotsalaisille. Joukko miehiä kaatui, ja muutamat rykmentit joutuivat semmoiseen epäjärjestykseen, että niitä ei saatu aamuun mennessä järjestetyiksi. Piiritetyt ampuivat yhä ahkerammin aivan kuin osoittaakseen, että eivät tarvitse unta.

Kun päivä sarasti, nähtiin luostarin muureilla valvoneita, väsyneitä ja kalpeita mutta samalla kuitenkin innostuneita kasvoja. Priori Kordecki ilmestyi muureille, ja hänen sointuva äänensä kuului joka paikassa.

— Jumala antaa päivän, lapset… Olkoon sen valo siunattu! Ei kirkko eivätkä muut rakennukset ole kärsineet vahinkoa… Tuli on saatu sammutetuksi, henkeään ei kukaan ole menettänyt. Herra Mosinski! Tulikuula putosi teidän lapsenne kehdon ääreen ja sammui tekemättä mitään vahinkoa. Kiittäkää Pyhää Neitsyttä ja palvelkaa häntä!

Oli jo valoisa, kun priori Kordecki saapui Kmicicin ja Czarnieckin vartiopaikalle. Kmiciciä hän ei siellä nähnyt, sillä tämä oli mennyt muurin toiselle puolelle tutkimaan ruotsalaisten tykinkuulien jälkiä. Priori kysyi heti:

— Missä on herra Babinicz? Onko hän ehkä nukkumassa?

— Voiko tämmöisenä yönä nukkua! — vastasi Andrzej kiiveten muurille. — Onhan minullakin omatunto! Parempi on valvoa Pyhän Neitsyen palveluksessa.

— Parempi, parempi, sinä uskollinen palvelija! — vastasi priori.

Mutta Andrzej näki samassa kaukaa pilkoittavan ruotsalaisen tulen ja huudahti:

— Tuolla on tulta! Tähtää! Ylemmäksi!

Isä Kordecki hymyili kuin ylienkeli nähdessään tämmöistä intoa ja palasi luostariin toimittamaan työssä oleville aamujuomaa.

Sitä nauttiessaan sotamiehet puhelivat:

— Huonosti on käynyt ruotsalaisille tänä yönä. Varmaankin he nyt päivällä suovat itselleen ja meille lepoa.

Mutta sotamiehet erehtyivät. Päivä ei tuonut kaivattua lepoa. Se oli samanlainen kuin edellinenkin, täynnä tykkien jylinää, savua ja liekkejä. Paljon semmoisia päiviä sai luostari vielä nähdä. Mutta sen väki sammutti tulipalot ja ampui yhä miehuullisesti. Miehet alkoivat tottua alituiseen jyrinään, varsinkin kun huomasivat, että kärsityt vauriot olivat vähäisiä.

Oli taas yö. Ruotsalaisten valleilla oli hiljaista. Uupuneet sotamiehet varmaankin nukkuivat tykkiensä luona. Kauempana, tykinkantaman ulkopuolella, vilkkui muutamia tulia, mutta vallit olivat pimeän peitossa.

Kmicic meni Czarnieckin luo, joka istui lavetilla ja lämpimikseen löi jalkojaan vastakkain.

— Kylmä on! — sanoi hän nähtyään Kmicicin. — Ja päätäkin kivistää tämä ainainen meteli. Korvani soivat yhtä mittaa.

— Kenelläpä ne eivät soisi. Mutta nyt meillä on rauhaa. Nukkuvat sikeästi tuolla. Heidät voisi nyt kiertää kuin karhun pesässään. Tokkopa pyssyn laukauskaan heitä herättäisi…

— Oo! — sanoi Czarniecki nostaen päänsä pystyyn. - Mitä te ajattelette?

— Ajattelen Zbarazia, jossa piiritetyt uloshyökkäyksillään tekivät lurjuksille paljon vahinkoa.

— Teidän mielenne vain yhä tekee verta niinkuin suden yöllä?

— Jumalan tähden, tehkäämme hyökkäys! Lyömme miehet, teemme tykit kelvottomiksi. Nuo tuolla eivät epäile mitään.

Czarniecki hypähti seisomaan.

— Ja aamulla he ovat aivan ymmällä! Luulevat ehkä peloittaneensa meidät ja saavansa antautumaan. Siinä olisi heille vastaus. Totisesti tuo on oivallinen ajatus, tosiritarin päähänpälkähdys! Minulle se ei olisi tullut mieleen. Täytyy vain ilmoittaa isä Kordeckille.

He lähtivät priorin luo.

Isä Kordecki oli neuvottelusalissa Zamoyskin kanssa keskustelemassa. Kuullessaan askelia hän kohotti päätään, siirsi kynttilöitä syrjään ja kysyi:

— Kuka siellä? Kuuluuko jotakin uutta?

— Minä se olen, Czarniecki, — vastasi Piotr, — ja kanssani on Babinicz. Emme kumpikaan saa unta, sillä ruotsalaiset pyörivät yhä mielessä. Tämä Babinicz on levoton sielu eikä voi olla yhdessä paikassa. Nyt hänen mielensä, kovin tekee ruotsalaisten luo heidän valliensa taakse kysymään, aikovatko he huomennakin ampua entiseen tapaan vai antavatko meille ja itselleen huoahtamisen aikaa.

— Kuinka? — kysyi isä Kordecki ihmettelyään salaamatta. — Tahtooko
Babinicz poistua linnoituksesta?…

— Toisten kanssa, toisten kanssa! — kiiruhti Czarniecki vastaamaan. — Minun ja muutamien muiden kanssa. Ruotsalaiset näkyvät tuolla valliensa takana vetelevän unia, ei näy tulia eikä vahteja. Luottavat liiaksi meidän heikkouteemme.

— Naulaamme kiinni tykit! — lisäsi Kmicic innokkaasti.

— Ihmeellinen mies, tuo Babinicz! — huudahti Zamoyski. — Yritys on suuri ja voi päättyä huonosti. Onpa meille Jumala lähettänyt aikamoisen liettualaisen! Hänen innolleen minä annan tunnustuksen. Ei häntä täältä kukaan sinne aja, oma halu vain vetää!

Priori Kordecki, joka kammoksui verenvuodatusta, varsinkin silloin, kun oma henki ei ollut vaarassa, epäröi ensin, mutta huomasi tarkemmin ajateltuaan suunnitelman sopivaksi Pyhän Neitsyen puolustajille.

— Antakaa minun ensin rukoilla! — sanoi hän. Hän polvistui Jumalan äidin kuvan eteen ja rukoili. Sen jälkeen hän lausui:

— Rukoilkaa nyt tekin! Sitten saatte lähteä matkaan.

Neljännestuntia myöhemmin he kaikki neljä lähtivät muureille. Vallit kauempana nukkuivat. Yö oli hyvin pimeä.

— Montako miestä tahdotte ottaa? — kysyi isä Kordecki Kmiciciltä.

— Minäkö? — sanoi Andrzej ihmeissään. — Minä en ole täällä päällikkö enkä tunne seutua niin hyvin kuin herra Czarniecki. Lähden mukaan taistelemaan, mutta johtakoon meitä herra Czarniecki. Sen vain tahtoisin, että Soroka olisi mukana, sillä hän on oivallinen sotilas.

Tämä vastaus oli mieleen sekä Czarnieckille että priorille, joka näki siinä ilmeisen todistuksen nöyryydestä. Ryhdyttiin heti toimiin. Valittiin miehet käskettiin olemaan aivan hiljaa ja ryhdyttiin raivaamaan pääsyä muurista ulos.

Tunnin kuluttua oltiin valmiina lähtöön. Miehillä oli aseina sapelit ja pistolit, joillakuilla pyssyt, talonpojilla taas viikatteet.

Tultuaan ulos linnoituksesta joukko järjestyi. Czarniecki asettui sen etunenään, Kmicic aivan viimeiseksi, ja he alkoivat edetä pitkin vallihaudan reunaa henkeään pidätellen aivan kuin sudet hiipivät lammastarhaan.

Joskus kuitenkin viikate kalahti toiseen, joskus irtaantui kivi jalkojen alla, ja näistä äänistä huomasi joukon etenevän. Kun oli tultu alas, pysähtyi Czarniecki. Hän jätti siihen, verraten lähelle valleja, osan miehiä unkarilaisen Janiczin johdolla seisomaan. Itse hän suuntasi kulkunsa jonkin verran oikealle, ja kun maa jalkojen alla alkoi tuntua pehmeämmältä, niin että askelet eivät kaikuneet, hän johti joukkoaan nopeammin eteenpäin.

Hänen aikomuksenaan oli kiertää valli, hyökätä nukkuvien kimppuun takaapäin ja ajaa heidät luostarin suuntaan Janiczin miehiä kohti. Tämän ajatuksen oli hänelle antanut Kmicic, joka nyt kulki sapeli kädessä hänen vierellään.

Äänettömänä eteni joukko. Äkkiä pilkisti kuu pilvien lomasta ja valaisi hiukan ympäristöä. He olivat tulleet jo vallin taakse.

Kuten Kmicic oli otaksunutkin, ei täällä ollut vartijoita. Miksi ruotsalaiset olisivatkaan asettaneet niitä omien valliensa ja pääjoukkonsa väliin, joka oli hiukan etempänä? Varovaisinkaan päällikkö ei olisi voinut odottaa mitään vaaraa siltä taholta.

— Nyt aivan hiljaa! — sanoi Czarniecki. — Jo näkyy telttoja.

— Ja kahdessa on valoa… Niissä valvotaan… Varmaankin päälliköitä…
Nyt pitäkää varanne, että aseet eivät kalahda yhteen…

He tulivat mäelle, joka oli laitettu vallien taakse. Siellä oli joukko rattaita, joilla kuljetettiin ruutia ja tykinkuulia. Rattaitten luona ei ollut ketään.

Näin saapuivat he aivan telttojen luo aseet käsissä. Kmicic vaihdettuaan pari sanaa Czarnieckin kanssa sanoi:

— Menen ensin niihin, missä ei nukuta… Odottakaa, kunnes laukaukseni pamahtaa, ja sitten käykää kimppuun.

Näin sanottuaan hän lähti.

Partioretken menestys oli jo taattu, eikä hän koettanutkaan kulkea hiljaa. Hän sivuutti muutamia pimeässä olevia telttoja. Ei kukaan niissä herännyt, ei kukaan kysynyt: »Wer da?»

Jasna Góran sotilaat kuulivat hänen rohkeitten askeltensa kopinan ja oman sydämensä lyönnit. Hän kulki valaistun teltan luo, kohotti verhoa ja seisoi ovella pistoli kädessä.

Hän oli pysähtynyt sen vuoksi, että valo jonkin verran häikäisi hänen silmiään. Pöydällä oli kuusihaarainen kynttilänjalka palavine kynttilöineen.

Pöydän ääressä istui kolme upseeria kumartuneina karttojen yli. Keskimmäinen upseereista oli niihin niin syventynyt, että hänen pitkät hiuksensa valuivat valkeille karttalehdille. Huomattuaan jonkun ovella hän nosti päätään ja kysyi rauhallisella äänellä:

— Kuka siellä?

— Sotamies! — vastasi Kmicic.

Toisetkin kaksi upseeria käänsivät katseensa ovelle.

— Mikä sotamies? Mistä? — kysyi ensimmäinen. Se oli insinööri de
Fossis, joka johti varsinaista piiritystyötä.

— Luostarista, — vastasi Kmicic. Hänen äänessään oli jotakin peloittavaa.

De Fossis nousi nopeasti ja varjosti silmiään kädellään. Kmicic seisoi suorana ja liikkumattomana kuin aave, mutta hänen ankarat kasvonsa, jotka muistuttivat petolintua, ilmaisivat, että vaara oli uhkaamassa.

Salamannopeasti välähti de Fossisin päässä ajatus, että mies ehkä oli paennut luostarista, ja hän kysyi vielä, vaikka hiukan kiihtyneenä:

— Mitä tahdot?

— Tätä! — huudahti Kmicic ampuen häntä rintaan.

Samassa kuului peloittava huuto ja joukko laukauksia valleilta. De Fossis kaatui kuin honka, johon salama on iskenyt. Toinen upseeri hyökkäsi miekka kädessä Kmiciciä vastaan, mutta sai tältä sapelin iskun vasten kasvojaan. Kolmas upseeri heittäytyi maahan ja koetti päästä pois teltan seinän alitse, mutta Kmicic hyppäsi hänen luokseen, polki jalallaan hänen hartioitaan ja naulitsi yhdellä iskulla hänet maahan.

Sillä välin oli hiljainen yö muuttunut tuomiopäiväksi. Hurjat huudot »Iske!», »Tapa!» sekaantuivat pelästyneitten ruotsalaisten sotamiesten avunhuutoihin. Hämmästyneet miehet syöksyivät ulos teltoista tietämättä minne kääntyisivät, mistä päin etsisivät pelastusta. Jotkut eivät huomanneet, mistä hyökättiin, vaan juoksivat suoraan Jasna Góran miehiin päin saaden surmansa sapelien, viikatteiden ja sotakirveiden iskuista. Toiset pistelivät pimeässä omia tovereitaan miekoillaan. Monet seisoivat aseettomina, puolipukimissa, paljain päin ja kädet ylös nostettuina liikkumatta paikallaan. Jotkut lankesivat maahan telttojen väliin.

Kun huudoista vihdoin saatiin selville, että hyökkäys ei tullut luostarista päin, vaan selkäpuolelta, niin ahdistettujen hämminki tuli täydelliseksi. He luulivat yhdistyneitten puolalaisten sotajoukkojen yllättäneen heidät.

Jasnagóralaiset olivat sillä välin, jakaen iskuja joka puolelle, päässeet tykkien luo ja syöksyivät niitä naulaamaan. Toimekas päällikkö Horn koetti huutaen ja miekkaansa heilutellen koota miehiään. Ruotsalaiset tunsivat hänet ja alkoivat järjestyä hänen ympärilleen, mutta silloin viuhahti ilmassa viikate ja Hornin ääni vaikeni äkkiä. Ruotsalaisjoukko hajaantui aivan kuin kranaatti olisi siihen sattunut. Kmicic ja Czarniecki muutaman miehen kanssa hyökkäsivät heidän jälkeensä ja tekivät heistä lopun.

Patteri oli valloitettu.

Ruotsalaisten pääleirissä alkoivat torvet antaa hälyytysmerkkejä. Äkkiä alkoivat luostarin tykit toimia helpottaakseen partioretkeilijäin paluuta. Nämä palasivat hengästyneinä ja verellä tahrittuina kuin sudet, jotka tehtyään tuhoja lammastarhassa poistuvat, kun kuulevat ihmisten lähestyvän. Czarniecki kulki etunenässä, Kmicic viimeisenä.

He saapuivat luostariin tykkien paukkuessa ja liekkien loimottaessa. Heitä vastassa oli jo isä Kordecki ja laski heidän lukumääräänsä sikäli kuin päät tulivat sisälle muurin aukosta. Ei puuttunut ketään muita kuin Janicz.

Häiritty yörauha ei enää palautunut. Luostarin muureilla paukkuivat tykit, ruotsalaisten keskuudessa vallitsi suuri hämminki. Ei tiedetty tappion suuruutta eikä voitu sanoa, hyökkääkö vihollinen ehkä uudestaan. Ruotsalaiset vetäytyivät pois lähinnä luostaria olevilta pattereiltaan. Kokonaiset rykmentit harhailivat epäjärjestyksessä aamuun asti, luulivat usein omia miehiä vihollisiksi ja ryhtyivät ampumaan niitä. Itse pääleirissäkin sotamiehet ja upseerit poistuivat teltoistaan ja odottivat taivasalla tämän kaamean yön loppumista.

Aamulla Müller esikuntineen meni valloitettua patteria tarkastamaan. Hänet voitiin kyllä nähdä luostarista ja avata tuli häntä kohti, mutta vanha kenraali ei siitä välittänyt. Hän tahtoi omin silmin nähdä kärsityt vauriot ja itse laskea kaatuneitten lukumäärän.

Taistelun jälkiä näkyi kaikkialla. Repeytyneitä telttoja oli tykkien alla. Ruumiskasoja makasi varsinkin telttojen välissä. Kaatuneet olivat vain puoleksi pukimissa, kauhun ilme avoimissa silmissä. Ilmeisesti nämä miehet oli kaikki yllätetty keskellä syvää unta.

Müller meni tarkastamaan tykkejä. Ne seisoivat äänettöminä, naulittuina, yhtä vaarattomina kuin puupölkyt. Yhden päällä oli tykkimiehen ruumis melkein kahtia leikattuna kauhealla viikatteen iskulla. Veri oli tahrannut lavetin ja muodostanut sen alle lammikon. Müller tutki kaikki tarkasti, äänettömänä ja kulmat rypyssä. Ei yksikään upseereista uskaltanut katkaista äänettömyyttä.

Kuinka olisi voinutkaan lohduttaa vanhaa kenraalia, joka varomattomuutensa vuoksi oli joutunut tappiolle kuin mikäkin aloittelija? Tämä ei ollut ainoastaan tappio, vaan myös häpeä. Olihan kenraali itse nimittänyt Jasna Góran linnoitusta kanakopiksi ja luvannut litistää sen sormiensa väliin! Olihan hänellä sotaväkeä yhdeksäntuhatta miestä ja luostarin varusväkeä oli vain kaksisataa! Olihan hän ammattisotilas ja hänen vastustajansa munkkeja!

Raskas oli Müllerille tämän päivän alku.

Sotamiehiä saapui, ja alettiin kantaa ulos ruumiita. Neljä miestä, jotka kantoivat ruumista lakanalla, pysähtyi käskemättä kenraalin eteen.

Müller katsahti ruumiiseen ja sulki silmänsä.

— De Fossis…, — sanoi hän käheällä äänellä.

Heti tämän ryhmän mentyä tulivat toiset kantajat. Sadowski riensi niiden luo ja huusi jo kauempaa esikuntaan päin kääntyen:

— Horn on tässä!

Mutta Horn oli vielä elossa. Kauhea viikatteen isku oli tunkeutunut syvälle rintaan. Haavoittunut oli kuitenkin tajussaan. Nähtyään Müllerin esikuntineen hän hymyili ja yritti puhua, mutta sanojen asemesta kohosi huulille vain veristä vaahtoa, hänen silmänsä alkoivat mulkoilla ja hän pyörtyi.

— Viekää hänet minun telttaani! — sanoi Müller. — Lääkärini tutkikoon hänet heti!

Lähellä olevat upseerit kuulivat hänen mutisevan itsekseen:

— Horn, Horn… Näin hänestä viime yönä unta… heti illalla… Kauhea, käsittämätön asia…

Luoden silmänsä alas hän vaipui syviin mietteisiin. Niistä hänet äkkiä herätti Sadowskin pelästynyt ääni:

— Kenraali, kenraali! Katsokaa! Tuolla, tuolla, luostari!

Müller katsoi ja hämmästyi.

Oli jo täysi päivä ja kirkas ilma, vain Jasna Góraa ympäröi valkoinen sumu. Tämän olisi luullut peittävän luostarin näkyvistä, mutta vastoin tavallista asiain järjestystä luostari oli kohonnut kallioltaan alhaalla riippuvien pilvien yläpuolelle ja näkyi taivaan siinnossa.

Sotamiesten huudot todistivat, että hekin olivat havainneet ilmiön.

— Ylöspäin nousee! Ylös, ylös! - huusivat he — Katoaa näkyvistä!

Todellakin kalliota ympäröivä sumu alkoi jättiläismäisen savupatsaan tavoin kohota taivasta kohti, ja luostari, joka oli kuin tuon patsaan päässä, näytti kohoavan yhä korkeammalle aina taivaaseen asti, jossa se viimein häipyi näkyvistä.

Müller kääntyi upseerien puoleen, ja hänen silmissään kuvastui ihmetys ja pelko.

— Minä tunnustan, — hän sanoi, — että en ole elämässäni nähnyt tämmöistä ilmiötä. Se on kokonaan luonnonlakien vastainen eikä voine olla muuta kuin paavillisten taikoja.

— Olen kuullut, — sanoi Sadowski, — sotamiesten huudahtavan: »Kuinka osaa ampua tuommoista linnoitusta?» En todellakaan minäkään ymmärrä.

— Vaikka tämä olisikin luonnonlakien mukainen ilmiö, — sanoi Hessenin prinssi, — niin missään tapauksessa se ei ole meille hyvä enne. Katsokaahan, tänne tulomme hetkestä asti emme ole päässeet askeltakaan eteenpäin!

— Kun se vain olisi sitä! — sanoi Sadowski. — Mutta totta puhuen olemme kärsineet tappion toisensa jälkeen… eikä tämänpäiväinen ole niistä pahin. Sotamiehet menettävät halunsa ja rohkeutensa ja tekevät tehtävänsä leväperäisesti. Tapahtuu kummempiakin. Yhteen aikaan vuorokaudesta ei voi mennä yksin eikä kahdenkaan ulos leiristä, ja jos joku sen uskaltaa tehdä, niin hän katoaa jäljettömiin. Luulisi susien vaanivan ympärillämme…

— Pahempaa vielä tulee, kun talvi saapuu! — lisäsi Hessenin prinssi. —
Nytkin jo yöt ovat sietämättömiä.

— Sumu hälvenee! — sanoi äkkiä Müller. Tuuli oli alkanut puhaltaa ja hajoitti sumua.

Aurinko ilmestyi näkyviin, ja pian oli ilma aivan kirkas.

Luostari seisoi entisellä paikallaan. Linnoitus oli hiljainen ja äänetön aivan kuin siinä ei olisikaan ollut ihmisiä.

— Kenraali! — sanoi Hessenin prinssi pontevasti. — Koettakaa vielä kerran neuvotteluja! Asia olisi saatava loppuun suoritetuksi.

— Mutta jos neuvottelut eivät vie mihinkään tuloksiin, niin neuvotteko luopumaan piirityksestä? — kysyi Müller nyrpeästi.

Upseerit vaikenivat. Hetken kuluttua sanoi Sadowski:

— Teidän ylhäisyytenne tietää parhaiten, mitä on tehtävä.

— Tiedän, — vastasi Müller ylpeästi, — ja sanon vain teille: minä kiroan päivää ja hetkeä, jolloin saavuin tänne, samoinkuin niitä neuvonantajia (hän vilkaisi Wrzeszczowicziin), jotka ovat saaneet minut ryhtymään tähän piiritykseen. Mutta sen jälkeen mitä on tapahtunut en minä peräydy ennenkuin olen muuttanut tämän kirotun linnoituksen soraläjäksi tahi itse sortunut!

Müller esikuntineen lähti palaamaan Częstochowoon, mutta ei ennättänyt aivan perille asti, kun hänelle tuotiin kirje sotamarsalkka Wittenbergiltä. Kenraali avasi sen kiireesti, silmäsi sen läpi ja sanoi synkän näköisenä:

— Posenista tulee huonoja sanomia. Suur-Puolan aateli ryhtyy taisteluun, rahvas yhtyy siihen… Liikkeen johdossa on Zegocki, joka aikoo tulla Częstochowon avuksi.

— Sanoinhan jo edeltäkäsin, että laukauksemme täällä synnyttävät vastakaiun Karpaateilta Itämereen saakka, — murahti Sadowski. — Tämä kansa muuttaa nopeasti mieltään. Ette tunne vielä puolalaisia, mutta myöhemmin tulette heidät tuntemaan.

— Hyvä! Tulemme heidät tuntemaan! — vastasi Müller. — Parempi on minusta selvä vihollinen kuin petollinen liittolainen… He alistuivat itse ja nostavat nyt aseen… Hyvä, saavatpa maistaa meidän aseitamme!

— Ja me heidän! — tokaisi vastaan Sadowski. — Herra kenraali, käykäämme neuvotteluihin täällä, tehkäämme kaikenlaisia myönnytyksiä… Ei ole nyt kysymys linnoituksesta, vaan hänen majesteettinsa kuninkaan hallitusvallasta tässä maassa.

— Munkit antautuvat! — sanoi Wrzeszczowicz. — Jos ei tänään, niin huomenna, se on varmaa!

Heidän näin keskustellessaan vallitsi luostarissa aamumessun jälkeen suuri riemu. Naiset kokoontuivat Czarnieckin ympärille ja osoittivat hänelle kiitollisuuttaan, mutta hän osoitti Kmiciciä ja sanoi:

— Kiittäkää häntäkin! Hän ei anna teidän suudella käsiään, sillä ne ovat vielä veressä, mutta jos joku nuoremmista muiskaa suulle, niin enpä luule hänen panevan pahakseen!

Mutta Kmicic ajatteli Oleńkaa, jonka kiitollisten tyttöjen näkeminen toi hänen mieleensä. »Ah, tyttöraukka», — sanoi hän itsekseen, — »jospa edes tietäisit, että minä nyt palvelen Pyhää Neitsyttä ja puolustan häntä niitä vihollisia vastaan, joiden palveluksessa suureksi surukseni äskettäin olin.»

Ja Andrzej päätti kirjoittaa heti piirityksen päätyttyä hänelle kirjeen Kiejdanyyn ja lähettää Sorokan viemään sitä. »Nyt», - hän ajatteli, — »en lähetä hänelle paljaita sanoja ja lupauksia, vaan nyt on minulla jo tekojakin, jotka yhtään kehumatta mutta tarkalleen kerron kirjeessä. Tietäköön hän, että hän on ne saanut aikaan, ja lohduttakoon se häntä!»

Ja niin häntä viehätti tämä ajatus ja niin hän siihen syventyi, että ei huomannutkaan, kuinka tytöt poistuessaan puhelivat toisilleen:

— Ihana ritari hän on, mutta auttamattoman jörö mies, eikä hän näy muusta välittävän kuin sodasta.