Vedenpaisumus II

by Henryk Sienkiewicz

VIIDESTOISTA LUKU.

Upseeriensa toivomuksia noudattaen Müller ryhtyi uudestaan neuvotteluihin. Luostariin saapui vihollisleiristä tunnettu ja yhteiskunnallisen asemansa puolesta huomattu puolalainen aatelismies. Munkit ottivat hänet ystävällisesti vastaan arvellen, että hän vain pakosta ehdottaa antautumista, mutta itse asiassa antaa heille uutta intoa vahvistamalla todeksi luostariinkin jo saapuneen tiedon, että Suur-Puola on kapinassa, ruotsalaisten käskettävinä olevat sotajoukot haluttomia sotaan, Jan Kasimir saamassa voimakasta apua.

Mutta miten veljet erehtyivätkään! Tuo henkilö toikin aivan päinvastaisia uutisia, sellaisia, jotka olivat omiaan jäähdyttämään suurimmankin innostuksen, murtamaan lujimmankin vastarinnan, viemään kiihkeimmänkin uskon.

Kun hän oli lopettanut pitkän puheensa, olivat sekä aateliset että munkit vaiti. Epäröinti valtasi heidät kaikki, ja sydämet tunsivat ahdistusta, joka lähenteli epätoivoa.

— Odotan vastaustanne! — sanoi ylhäissukuinen petturi ja painoi päänsä alas.

Priori Kordecki nousi seisomaan, ja äänellä, jossa ei ollut vähintäkään empimistä eikä horjumista, hän lausui profeetallisesti:

— Se, mitä te sanotte, nimittäin että Jan Kasimir on meidät jättänyt ja luopunut valtaistuimesta Kaarle Kustaan hyväksi — se on valhetta! Karkoitetun kuninkaamme sydämessä on syttynyt toivo, ja innokkaammin kuin koskaan ennen hän toimii isänmaan pelastamiseksi, valtaistuimensa takaisinsaamiseksi ja meidän auttamiseksi ahdistuksessamme.

Naamari putosi heti petturin kasvoilta. Viha ja pettymys kuvastui niissä aivan kuin kätkössä ollut käärme olisi madellut esiin.

— Mistä tuo tieto? Mistä tuo varmuus? — kysyi hän.

— Tuolta! — sanoi priori Kordecki osoittaen neuvottelusalin seinälle ripustettua suurta ristiinnaulitun kuvaa. — Menkää, asettakaa sormenne Kristuksen jalkain päälle ja toistakaa se, mitä kerroitte!

Petturi alkoi vääntelehtiä kuin rautaisen käden puristamana. Hänen kasvonsa ilmaisivat pelkoa. Mutta isä Kordecki seisoi ryhdikkäänä ja uhkaavana kuin Mooses, ja hänen silmänsä säkenöivät.

Syntyi painostava äänettömyys. Viimein kuului lähettilään soinnuton ääni:

— Minä pesen käteni…

— Niinkuin Pilatus! — sanoi priori Kordecki. Petturi nousi ja poistui neuvottelusalista. Pian saatiin nähdä, että hänen kylvönsä alkoi kantaa hedelmää.

Uutinen Jan Kasimirin luopumisesta valtaistuimelta kulki aatelisten kautta naisille, sieltä palvelusväelle ja tätä tietä sotajoukkoon, johon se teki sangen pahan vaikutuksen. Vähimmän siitä hätkähtivät talonpojat. Mutta kokeneet ammattisotilaat arvostelivat sodan kulkua omalta kannaltaan. He alkoivat kokoontua yhteen, keskustella siitä, että oli todennäköisesti mahdotonta jatkaa puolustusta, moittia asioihin perehtymättömien munkkien itsepintaisuutta ja lopuksi kuiskutella ja tehdä salaliittoja.

Muuan saksalainen tykkimies neuvoi sotamiehiä ottamaan johdon omiin käsiinsä ja sopimaan ruotsalaisten kanssa linnoituksen antautumisesta. Toiset yhtyivät tähän, mutta oli semmoisiakin, jotka eivät ainoastaan vastustaneet jyrkästi petosta, vaan ilmoittivatpa siitä heti Kordeckille.

Priori Kordecki, joka rajattomasti — luotti taivaallisiin voimiin, ei silti laiminlyönyt huolenpitoa maallisista asioista eikä varovaisuutta. Hän kukisti salaisesti suunnitellun kapinan alkuunsa. Vartiointi järjestettiin entistä tarkemmaksi, puolustus entistä tehokkaammaksi.

Näin kuluivat päivät ja viikot. Talvi tuli yhä ankarammaksi. Tatran lumisilta huipuilta puhalteli purevia tuulia tuoden mukanaan jäätä ja lunta, öisin ruotsalaiset kokoontuivat leiritulien ympärille antautuen mieluummin luostarin kuulien kuin pakkasen surmattaviksi.

Maa oli kova, ja se vaikeutti varustusten rakentamista. Piiritys ei tuottanut tuloksia. Ei vain upseerit vaan koko sotajoukko toisteli yhtä ainoata sanaa: »neuvottelu».

Aloite tuli munkkien puolelta. Müllerin luo saapuivat lähettiläinä isä Dobrosz ja oppinut Stawicki. Nämä vihjailivat Müllerille, että antautuminen voisi tulla kysymykseen. Sen kuultuaan Müller oli vähällä syleillä heitä ilosta, sillä nyt ei ollut kysymys Częstochowosta vaan koko maasta. Jasna Góran antautuminen olisi vienyt isänmaanystäviltä viimeisenkin toivon ja lopullisesti antanut valtakunnan Ruotsin kuninkaan käsiin, kun taas päinvastoin voitollinen vastarinta saattoi muuttaa mielet ja saada syntymään uuden kauhean sodan.

Enteitä oli jo näkynyt. Müller tiesi sen ja tunsi, mihin hän oli antautunut, mikä ankara edesvastuu oli hänen hartioillaan. Hän tiesi, että häntä odotti joko kuninkaan suosio, marsalkan sauva, kunniavirat ja arvonimet tahi lopullinen lankeemus. Kun hän nyt itse huomasi ottaneensa liian kovan pähkinän purtavakseen, niin hän otti munkit vastaan niin kohteliaasti kuin he olisivat olleet keisarin tahi sulttaanin lähettiläitä. Hän piti heille kemut, esitti itse heidän maljansa ja myös priorin maljan, lahjoitti heille kalaa luostariin vietäväksi ja myönsi lopuksi niin edulliset antautumisehdot, että hän ei hetkeäkään epäillyt niiden tulevan ilomielin hyväksytyiksi. Isät kiittivät nöyrästi niinkuin munkkien sopi, ottivat paperin ja poistuivat. Müller tiedoitti leirille, että seuraavana aamuna portit avattaisiin. Kuvaamaton ilo vallitsi ruotsalaisten leirissä. Sotamiehet poistuivat valleilta ja juoksuhaudoista, lähestyivät muureja ja ryhtyivät keskustelemaan piiritettyjen kanssa.

Mutta luostarista ilmoitettiin, että ennen näin tärkeän asian päättämistä priorin piti neuvotella koko veljeskunnan kapitoliumin kanssa, minkä vuoksi pyydettiin vielä yhden päivän lykkäystä. Müller suostui empimättä. Neuvottelusalissa kesti istunto todellakin myöhään yöhön.

Vaikka Müller oli vanha, kokenut soturi, joka oli käynyt monet neuvottelut, niin kuitenkin hänen sydämensä löi levottomasti, kun hän seuraavana päivänä näki kahden valkopukuisen munkin lähestyvän leiriä.

Ne eivät olleet samoja isiä kuin viime kerralla. Edellä kulki isä
Maciej Bleszyński, filosofian lehtori, kantaen sinetöityä kirjettä.
Hänen jäljessään asteli isä Zacharyasz Malachowski kädet ristissä
rinnalla, pää alas painettuna ja hieman kalvennein kasvoin.

Kenraali otti heidät vastaan esikuntansa ympäröimänä, ja vastattuaan kohteliaasti isä Bleszyńskin syvään kumarrukseen hän otti nopeasti vastaan kirjeen, avasi sen ja alkoi lukea.

Mutta äkkiä hänen kasvonsa peloittavasti muuttuivat: veri tulvahti hänen päähänsä, silmät pullistuivat, kaula paisui ja hirveä vihastus kuvastui hänen kasvoillaan. Hän ei saanut sanaakaan suustaan ja osoitti vain kädellään Hessenin prinssille kirjettä. Tämä silmäsi siihen ja kääntyen päälliköiden puoleen sanoi tyynesti:

— Munkit vain ilmoittavat, että he eivät voi luopua Jan Kasimirista, ennenkuin primas on julistanut uuden kuninkaan, toisin sanoen he eivät halua tunnustaa Kaarle Kustaata.

Hessenin prinssi rupesi nauramaan, Sadowski loi ivallisen katseen Mülleriin, ja Wrzeszczowicz väänsi raivostuneena viiksiään. Suuttunut murina kuului muiden läsnäolijani joukosta.

Müller alkoi lyödä kämmenillään polviinsa ja huutaa:

— Vahti tänne!

Neljä viiksisuuta muskettisoturia ilmestyi ovelle.

— Ottakaa nämä paljaspäät luurangot ja viekää lukon taakse! — huudahti kenraali. — Te, herra Sadowski, kuulutatte luostarissa-olijoille, että jos he ampuvat ainoankaan tykinlaukauksen muureiltaan, niin minä samassa hirtätän molemmat munkit!

Molemmat isät kuljetettiin pois sotamiesten ivatessa heitä. Muskettisoturit panivat omat hattunsa heidän päähänsä tahi paremmin sanoen heidän silmilleen ja johtivat heitä tahallaan kaikenlaisten esteitten yli, ja kun jompikumpi munkeista kompastui tahi kaatui, kävi naurun hohotus läpi joukon, ja kaatunut autettiin pystyyn pyssynperien avulla. Jotkut syytivät heidän päälleen hevosen lantaa, toiset heittelivät lumipalloja heidän tonsuureihinsa tahi pistivät lunta viittojen sisään. Irroitettiin nuora torvista ja sidottiin se munkkien kaulaan, minkä jälkeen sotamiehet tarttuivat nuoran toiseen päähän ja ollen kuljettavinaan karjaa markkinoille huutelivat kuuluvasti hintaa.

Munkit kulkivat ääneti kädet ristissä rinnalla ja rukous huulillaan. Vilusta värisevinä heidät suljettiin erääseen latoon ja eteen asetettiin vahteja ladatut musketit käsissä.

Luostarin edustalla kuulutettiin Müllerin määräys eli oikeammin uhkaus.

Isät kauhistuivat, koko sotajoukko oli hämmästynyt. Tykit vaikenivat. Kokoonnuttiin neuvotteluun, mutta ei tiedetty, mitä olisi tehtävä. Mahdotonta oli jättää isät barbaarien käsiin. Jos lähetettäisiin uudet lähettiläät, niin Müller pidättäisi nekin. Muuten hän jonkin tunnin kuluttua lähetti itse lähettilään kysymään, mitä munkit aikoivat tehdä.

Hänelle vastattiin, että mitkään neuvottelut eivät voineet tulla kysymykseen niin kauan kuin isiä pidettiin vangittuina, sillä kuinka saattoi veljeskunta uskoa kenraalin pitävän lupauksensa, kun hän vastoin kansainvälisen oikeuden peruslakeja vangitsi lähetit, jollaisille raakalaiskansatkaan eivät tee väkivaltaa.

Tähän selitykseen ei tullut mitään vastausta. Kiusallinen epävarmuus vallitsi luostarissa ja lamautti puolustusintoa.

Ruotsalainen sotajoukko sen sijaan, joka tunsi turvallisuutta, kun sillä oli panttivankeja, teki innokkaasti valmistuksia uutta hyökkäystä varten. Väkivoimin luotiin uusia valleja ja asetettiin tykkejä paikoilleen. Rohkeat sotamiehet tulivat aivan muurien läheisyyteen ja uhkailivat kirkkoa ja sen puolustajia. Puolijuopuneet sotamiehet huusivat heristellen nyrkkejään muureja kohti:

— Luovuttakaa luostari, taikka me hirtämme munkit!

Toiset herjasivat kamalasti Jumalan äitiä ja katolista oppia. Piiritettyjen täytyi vankina olevien isien takia kuunnella kärsivällisesti. Kmicic oli tukahtua raivoon. Hän repi hiuksiaan ja vaatteitaan ja puhui käsiään väännellen Czarnieckille:

— Sanoinhan, sanoinhan, että ei pidä käydä neuvotteluja roistojen kanssa! Nyt ei muuta kuin seiso, kärsi, anna heidän hyppiä silmille! Jumalan äiti, armahda minua, anna minulle kärsivällisyyttä! Kautta elävän Jumalan! Pian ne kiipeävät muureillemme!… Pidelkää kiinni minua, kahlehtikaa minut, minä en jaksa enää sietää!

Ruotsalaiset lähestyivät yhä pelottomammin ja herjasivat yhä rohkeammin.

Priori Kordecki ajatteli ensi sijassa, miten vangitut isät saataisiin vapautetuiksi, ja kirjoitti tässä mielessä Müllerille, että hän mielellään uhraa nämä isät kirkon hyväksi. Tuomitkoon kenraali heidät vain kuolemaan. Silloin kaikki muut saavat tietää, mitä häneltä on odotettavissa ja minkä arvoiset ovat hänen lupauksensa.

Molemmat vangitut munkit tuomittiin kuolemaan.

Se tapahtui Müllerin päämajassa, esikunnan ja ylempien upseerien läsnä ollessa. Kaikki nämä katselivat tarkasti munkkeja uteliaina näkemään, minkä vaikutuksen tuomio heihin tekee. Suureksi hämmästyksekseen he näkivät kummankin niin riemastuvan, kuin olisi heitä kohdannut korkein onni. Heidän kalpeat poskensa punastuivat, silmät kirkastuivat, ja isä Malachowski lausui innostuksesta väräjävällä äänellä:

— Ah, miksi emme saa kuolla jo tänään, kun osanamme on olla uhrina
Jumalalle ja kuninkaalle!

Müller käski viedä heidät heti pois. Upseerit katselivat toisiaan, ja viimein eräs heistä sanoi:

— Tuollaista kiihkomielisyyttä vastaan on vaikea taistella.

Ja Hessenin prinssi lisäsi:

— Tuommoinen usko oli vain ensimmäisillä kristityillä.

Samassa astui Sadowski esille ja tuli Müllerin luo.

— Teidän ylhäisyytenne ei käskene teloittaa noita munkkeja! — sanoi hän pontevasti.

— Miksi?

— Siksi, että silloin eivät enää mitkään neuvottelut tule kysymykseen, kostonhimo valtaa linnoituksen puolustajat, ja nuo ihmiset mieluummin kaatuvat viimeiseen mieheen kuin antautuvat.

— Wittenberg lähettää minulle raskasta tykistöä.

— Teidän ylhäisyytenne ei tee sitä! — sanoi Sadowski lujasti. — He ovat lähettiläitä, jotka ovat luottamuksellisesti tulleet tänne!

— Ei heitä ripustetakaan luottamukseen, vaan hirsipuuhun..

— Huhu tästä teosta leviää yli koko maan, kuohuttaa sydämet ja vieroittaa ne meistä.

— Antakaa minun olla rauhassa huhuiltanne!… Olen kuullut niistä jo sata kertaa.

— Teidän ylhäisyytenne ei tee sitä hänen majesteettinsa kuninkaan tietämättä!

— Teillä ei ole oikeutta muistuttaa minulle velvollisuuksistani kuningasta kohtaan!

— Mutta minulla on oikeus pyytää eroa palveluksesta ja selittää syyt siihen hänen majesteetilleen. Tahdon olla sotilas enkä pyöveli!

Hessenin prinssi astui joukosta esille keskelle huonetta ja sanoi mielenosoituksellisesti:

— Herra Sadowski, antakaa minulle kätenne! Te olette ritarillinen ja kelpo mies!

— Mitä tämä on? Mitä se merkitsee? — kiljaisi Müller hypähtäen seisomaan.

— Kenraali! — sanoi Hessenin prinssi kylmästi. — Rohkenen olla sitä mieltä, että herra Sadowski on kelpo mies, enkä luule siinä olevan mitään sotilaskurin vastaista.

Müller ei pitänyt Hessenin prinssistä, mutta niinkuin moniin alhaissyntyisiin niin häneenkin vaikutti suuresti ylhäisille ominainen kylmä, kohtelias ja samalla ylpeä puhetapa. Hän koetti itsekin omaksua samanlaisen tavan siinä kuitenkaan onnistumatta. Nyt hän hillitsi vihan puuskan ja sanoi tyynemmin:

— Munkit hirtetään huomenna.

— Asia ei kuulu minuun, — sanoi Hessenin prinssi, — mutta näin ollen käskekää, teidän ylhäisyytenne, jo tänään ryhtyä toimenpiteisiin niitä kahtatuhatta puolalaista vastaan, jotka ovat leirissämme, sillä muussa tapauksessa he huomenna ryhtyvät toimiin meitä vastaan… Jo nytkin on ruotsalaisten sotamiesten turvallisempaa mennä susien luolaan kuin heidän telttoihinsa… Siinä on kaikki, mitä minulla oli sanottavaa, ja nyt saan toivottaa teidän ylhäisyydellenne menestystä…

Näin sanoen hän lähti päämajasta.

Müller huomasi menneensä liian pitkälle. Määräyksiään hän ei kuitenkaan peruuttanut, ja vielä samana päivänä alettiin koko luostarin nähden laittaa hirsipuuta. Samaan aikaan sotamiehet, käyttäen hyväkseen aselepoa, tulivat yhä lähemmäksi muureja jatkaen herjauksiaan ja ärsyttelyään. Kokonaisia joukkoja heitä kiipeili kalliolle, ja he lähestyivät niin tiheinä ryhminä kuin aikoisivat tehdä väkirynnäkön.

Kmicic, jota ei, kuten hän oli pyytänyt, oltu pantu kahleisiin, ei todellakaan jaksanut enää sietää tätä menoa. Hän laukaisi äkkiä tykin tähdäten suurimpaan joukkoon niin hyvällä menestyksellä, että kaikki etumaisina kulkevat sotamiehet syöksyivät kuolleina alas. Se oli kuin merkkinä, sillä heti käskemättä ja vastoin kieltojakin alkoivat kaikki tykit jylistä ja musketit paukahdella.

Ruotsalaiset, joita näin ammuttiin eri suunnilta, alkoivat huutaen paeta linnoituksen luota, mutta monta kaatui vielä tielle. Czarniecki riensi Kmicicin luo.

— Tiedättekö, että tuon saatte maksaa hengellänne?

— Tiedän, mutta se on minusta samantekevää! Kas noin!…

— Siinä tapauksessa tähdätkää hyvin! Kmicic tähtäsi hyvin.

Pian hänellä kuitenkaan ei ollut edessään ketään, johon tähtäisi. Ruotsalaisten leirissä oltiin raivostuneita. Ymmärrettiin ruotsalaisten itsensä olleen syynä aselevon rikkoutumiseen, ja Müller itsekin mielessään myönsi luostarin puolustajain menetelleen oikein.

Mutta, mikä oli tärkeämpää ja mitä Kmicic itsekään ei aavistanut, hän oli laukauksillaan todennäköisesti pelastanut vangittujen isien hengen, sillä nyt Müller tuli vakuutetuksi, että munkit pahimmassa tapauksessa olivat todellakin valmiit kirkon ja luostarin hyväksi uhraamaan kaksi veljistään. Sekin ajatus nousi nyt kenraalin mieleen, että jos hiuskarvakaan putoaa lähettiläiden päästä, niin silloin ei ole enää mitään muuta mahdollisuutta jäljellä kuin taistelu luostaria vastaan.

Seuraavana päivänä hän kutsui molemmat vangitut munkit luokseen päivälliselle ja sitä seuraavana hän lähetti heidät takaisin luostariin.

Isä Kordecki itki nähdessään heidät kaikki syleilivät heitä ja ihmettelivät kuullessaan heiltä, että juuri nuo laukaukset olivat heidät vapauttaneet. Priori, joka oli tähän saakka ollut vihainen Kmicicille, kutsui hänet luokseen ja sanoi:

— Olin vihainen, sillä luulin sinun syösseen heidät turmioon, mutta Pyhä Neitsyt näyttää sinut innoittaneen. Se on armon merkki, riemuitse siitä!

— Isä armahin, nyt kai ei enää jatketa neuvotteluja? — kysyi Kmicic suudellen hänen kättään.

Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun torvi törähti portin edustalla ja uusi Müllerin sanantuoja saapui sisälle luostariin.

Se oli Kuklinowski, vapaaehtoisen joukon päällikkö, joka oli yhtynyt ruotsalaisiin.

Pahimmat lurjukset, joilla ei ollut uskoa eikä kunniaa, palvelivat tuossa joukossa. lisäksi siinä oli eriuskolaisia, kuten luterilaisia, areiolaisia ja kalvinilaisia. Tämä selitti heidän myötätuntonsa ruotsalaisia kohtaan, mutta pääasiassa oli heidät vienyt Müllerin leiriin ryöstön ja saalistamisen halu. Tämä joukko, johon kuului rosvoja, paenneita vankeja ja kuolemaantuomittuja, muistutti jonkinverran Kmicicin entistä joukkoa, mutta Kmicicin miehet rakastivat taistelua, nämä vain ryöstöä. Kuklinowski itse oli vielä vähemmän Kmicicin kaltainen. Hänen tukassaan oli harmaata, hänen kasvonsa olivat kuihtuneet, ilme julkea ja kavala. Hän oli niitä sotilaita, joista rosvoileva elämä ja alituiset taistelut ovat kokonaan kuolettaneet omantunnon. Paljon tuollaisia kierteli kolmikymmenvuotisen sodan jälkeisenä aikana kaikkialla Saksassa ja Puolassa. He olivat valmiit palvelemaan ketä tahansa, ja usein ratkaisi vain sattuma sen, kenen puolella he olivat.

Isänmaa, uskonto — sanalla sanoen kaikki mikä on pyhää — oli heistä aivan samantekevä. He tunsivat vain sotilaselämän ja etsivät siitä huvia, etuja ja unhotusta. Kuitenkin he tavallisesti palvelivat jokseenkin uskollisesti sitä, jonka palvelukseen olivat ruvenneet. Tämä johtui jonkinmoisesta sotilaan ja rosvon kunniantunnosta ja myös siitä, että he eivät tahtoneet vahingoittaa ansiomahdollisuuksiaan.

Sellainen oli myös Kuklinowski. Rohkeus ja tavallista parempi menestys yrityksissä oli tuottanut hänelle mainetta ammattiveljien keskuudessa. Hänen oli helppo värvätä miehiä. Koko ikänsä hän oli palvellut erilaisia aseita käyttäen ja eri leireissä. Väärät sääret osoittivat, että hän oli suurimman osan ikäänsä ollut hevosen selässä. Muuten hän oli laiha kuin keppi ja jonkin verran köyryssä irstaan elämän johdosta. Eikä hän kuitenkaan ollut luonnostaan täysin huono ihminen, jolla ei olisi joskus ollut jalompiakin tunteita, hän oli vain perin turmeltunut ja villiintynyt. Itse hän usein päissään ollessaan sanoi toveriseurassa:

— Olen tehnyt monta tekoa, joiden takia olisin ansainnut, että salama olisi iskenyt minuun, mutta eipä se ole iskenyt!

Tämä rangaistuksetta pääseminen teki sen, että hän ei uskonut Jumalan oikeamielisyyteen ja rangaistuksiin tässä elämässä tahi kuoleman jälkeen, toisin sanoen hän ei uskonut Jumalaan, mutta kyllä perkeleeseen, noitakeinoihin, astrologeihin ja alkemiaan.

Müller, joka oli samaa tyyppiä, mutta suuripiirteisempi, piti häntä suuressa arvossa ja näki hänet mielellään pöydässään vieraana. Nyt oli Kuklinowski itse tarjoutunut häntä auttamaan ja vakuuttanut saattavansa kaunopuheisuudellaan munkit järkiinsä.

Hän oli ruvennut lähettilääksi ensiksikin itse toimen vuoksi, mutta toiseksi myös nähdäkseen paikat ja kylvääkseen sinne ja tänne huonon siemenen. Koska hän ennestään tunsi Czarnieckin, niin hän suuntasi kulkunsa tämän vartioitavan portin luo. Mutta Czarniecki oli nukkumassa ja hänen paikallaan Kmicic Tämä johti tulijan neuvottelusaliin.

Kuklinowski katsahti tuntijan silmin Kmiciciin, ja häntä miellytti nuoren miehen ryhti ja sotilaallinen olemus.

— Sotilas tuntee heti oikean sotilaan, — sanoi hän nostaen käden lähelle hatun reunaa. — En luullut papeilla olevan näin komeita upseereita palveluksessaan. Mikä arvo teillä on, jos saan kysyä?

Kmicic, joka oli innostunut kuten kaikki äskenkääntyneet, saattoi tuskin hillitä harmiaan nähdessään ruotsalaisten palvelukseen antautuneen puolalaisen. Mutta hän muisti Kordeckilta äskettäin saamansa läksytyksen ja myös sen, että tämä piti neuvotteluja tärkeinä. Senvuoksi hän vastasi kylmästi ja rauhallisesti:

— Olen Babinicz, ennen ollut everstinä liettualaisessa armeijassa, nyt vapaaehtoisena Pyhän Neitsyen palveluksessa.

— Ja minä olen Kuklinowski, myöskin eversti, josta lienette kuullut, sillä useassa sodassa on tämä nimi ja tämä sapeli (hän löi kupeeseensa) mainittu sekä Puolassa että ulkomailla.

— Palvelijanne! — sanoi Kmicic. — Olen kuullut.

— Mutta… anteeksi… tehän olette Liettuasta? Sielläkin on uljaita sotureita… Me tiedämme toisistamme, sillä maineen torvi kuuluu maailman toisesta päästä toiseen… Tunnetteko erään Kmicicin?

Kysymys tuli niin odottamatta, että Andrzej jäi seisomaan hämmästyneenä.

— Miksi kysytte hänestä?

— Koska pidän hänestä, vaikka en häntä tunne. Olemme toistemme kaltaisia kuin saapaspari. Aina olen sanonut: kaksi on tosisoturia tässä valtakunnassa, nimittäin minä Suur-Puolassa ja Kmicic Liettuassa. Kaksi kyyhkyläistä, eikö niin? Tunsitteko hänet henkilökohtaisesti?

— Rutto sinut syököön! — ajatteli Kmicic.

Mutta muistaen, että Kuklinowski oli lähettiläs, hän vastasi:

— En tuntenut häntä henkilökohtaisesti… Mutta olkaa hyvä ja astukaa sisälle tänne, teitä jo odotetaan.

Hän osoitti ovea, josta samassa vierasta vastaanottamaan saapui eräs papeista. Kuklinowski lähti tämän kanssa heti neuvottelusalia kohti, mutta kääntyi sitä ennen vielä Kmicicin puoleen.

— Minulle olisi mieluista, — sanoi hän, — jos juuri te eikä kukaan muu saattaisitte minut täältä takaisin.

— Odotan täällä teitä, — vastasi Kmicic.

Hän jäi yksikseen. Vähän ajan kuluttua hän alkoi astella edestakaisin kiivain askelin. Hänen sielussaan raivosi myrsky, ja veri kiehui vihasta.

— Ei tartu terva niin lujasti vaatteeseen kuin häpeä ihmisen nimeen! — mutisi hän. — Tuo lurjus, tuo roisto, tuo kavaltaja nimittää rohkeasti minua veljekseen ja pitää vertaisenaan. Niin pitkälle olen tullut! Kaikki hirtehiset kehuvat minua, mutta jokainen kunnon ihminen puhuu minusta inhoten… Kunpa edes voisin kelpo lailla löylyttää tuon lurjuksen…

Neuvottelu salissa kesti kauan. Tuli pimeä.

Kmicic odotti yhä.

Viimein herra Kuklinowski tuli. Hänen kasvojaan ei voinut nähdä, mutta hänen kiivaasta hengityksestään Andrzej päätteli, että hän ei ollut onnistunut tehtävässään. Olipa Kuklinowski menettänyt halunsa puhellakin. He kulkivat vähän aikaa ääneti. Kmicic päätti kuitenkin ottaa selville miten oli käynyt ja lausui senvuoksi muka osaaottavasti:

— Varmaankin palaatte tyhjin toimin… Munkkimme ovat itsepäisiä, ja meidän kesken sanoen (hän alensi ääntään) he tekevät tyhmästi, sillä emmehän me voi pitää ikuisesti puoliamme.

Kuklinowski pysähtyi ja nykäisi häntä hihasta.

— Ahaa, tekin olette sitä mieltä, että he tekevät tyhmästi? Huomaan, että olette järkevä mies. Pappismiehille käy vielä hullusti, takaan sen. Kun he eivät halua totella Kuklinowskia, niin saavat totella hänen miekkaansa.

— Katsokaahan, en minä heistä välitä, — sanoi Kmicic, — vaan tästä pyhästä paikasta!… Kuta myöhemmin he antautuvat, sitä ankarampia ovat tietenkin ehdot… Jos ei nimittäin ole totta, että, kuten kerrotaan, maassa on syntymässä kapinoita, ruotsalaisia on alettu jo siellä täällä piestä ja kaani on tulossa puolalaisten avuksi. Jos tämä on totta, niin Müllerin täytyy peräytyä.

— Sanon teille näin meidän kesken: halu suistaa ruotsalaisten ies on herännyt kansassa ja myös sotaväen keskuudessa, se on kyllä totta… Kaanista puhutaan myös… Mutta Müller ei peräydy! Parin päivän kuluttua saamme järeätä tykistöä… Ajamme nämä ketut ulos luolastaan, ja sittenhän saamme nähdä, mitä myöhemmin tapahtuu. Mutta tehän olette ymmärtäväinen mies!

— Tässä on portti! — sanoi Kmicic. — Tässä minun on lausuttava teille jäähyväiset. Tahi tahdotteko ehkä, että saatan teitä vielä rinnettä alas?

— Saattakaa, saattakaa!… Minulla on teille puhuttavaa muutama sana.

— Ja minulla teille.

He menivät ulos portista ja katosivat pimeyteen. Siellä Kuklinowski pysähtyi ja tarttuen taas Kmicicin hihaan sanoi:

— Minusta te näytätte ymmärtäväiseltä ja älykkäältä mieheltä, ja huomaan sitäpaitsi, että olette sotilas kiireestä kantapäähän… Mitä hittoja te olette munkkien palvelijana, kun voisitte toimia armeijassa? Meillä on paljon hauskempaa seuraa pikareitten, pelilautain ja tyttöjen parissa… Ymmärrättekö?

Ja hän nipisti Kmiciciä käsivarresta.

— Tuo talo palaa, — jatkoi hän osoittaen sormellaan luostaria, - ja hölmö on se, joka ei poistu palavasta talosta. Kenties pelkäätte saavanne petturin nimen?… Sylkäiskää niiden silmille, jotka teitä niin nimittävät! Siirtykää meidän puolellemme! Minä, Kuklinowski, sitä teille esitän… Jos haluatte, niin noudattakaa neuvoani, jos ette, niin olkaa noudattamatta… en minä siitä pahastu. Kenraali ottaa teidät hyvin vastaan, vakuutan sen. Minä puhun vain myötätuntoisuudesta teitä kohtaan, sillä te miellytätte minua. Siellä on hauskaa seuraa! Sehän onkin juuri sotilaan vapautta, että hän palvelee ketä tahtoo. Mitä te munkeista! Jos niiden luona teitä pidättävät jonkinmoiset hyveelliset pyrkimykset, niin antakaa niille palttua! Ottakaa huomioon, että meilläkin on palveluksessa hyveellistä väkeä. On paljon aatelisia, ylimyksiä, hetmaneja … Olisitteko te parempi kuin he? Kuka välittää enää meidän Kasimirista? Ainoastaan Sapieha, joka löylyttää Radziwillia. Kmicicin uteliaisuus heräsi.

— Sanoitteko, että Sapieha antaa Radziwillille selkään?

— Niin, hän on peitonnut häntä kelpo lailla siellä Podlasiessa ja piirittää nyt häntä Tykocinissa Emme me pistä sormiamme väliin!

— Kuinka niin?

— Ruotsin kuningas tahtoo, että he söisivät toisensa. Radziwill ei koskaan ole ollut luotettava, hän ajattelee yksinomaan itseään… Muuten hänen asiansa taitavat jo olla hunningolla. Ken päästää asiat niin pitkälle, että tulee saarretuksi, se on jo mennyttä miestä.

— Eivätkö ruotsalaiset mene häntä auttamaan?

— Kuka menisi? Kuningas itse on Preussissa tärkeillä asioilla… Vaaliruhtinas on tähän saakka kiemurrellut pois asioista, mutta enää hän ei voi kiemurrella. Suur-Puolassa käydään sotaa. Wittenberg tarvitaan Krakovassa, Douglasilla on yllin kyllin tekemistä vuoristolaisten kanssa. Niinpä on Radziwill saanut jäädä oman onnensa nojaan. Syököön Sapieha hänet suuhunsa. Sapieha on tullut mahtavaksi, se on totta… Mutta tulee vielä hänenkin vuoronsa. Kun meidän Kaarle on selvittänyt asiat Preussissa, kääntää hän sarvensa Sapiehaa vastaan. Toistaiseksi ei ole mitään tehtävissä, sillä koko Liettua on hänen puolellaan.

— Entä Samogitia?

— Samogitiaa pitää Pontus de la Gardie käpälissään, ja hänellä on raskaat käpälät, minä tiedän sen.

— Onko Radziwill todella vajonnut niin syvälle, hän, joka mahtavuudessa oli kuninkaan veroinen?

— Hän sammuu, sammuu…

— Ihmeelliset ovat Herran tiet!

— Sotaonni vaihtelee. Mutta riittää jo tästä. No, mitä arvelette? Suostutteko ehdotukseeni? Ette tule katumaan. Siirtykää meidän puolellemme. Jos ette voi tänään vielä päättää, niin lykätään asia huomiseen, ylihuomiseen, kunnes suuret tykit saapuvat. Teihin nähtävästi luotetaan, kun saatte tällä tavoin poistua ulos portista… Tahi tulkaa tuomaan kirjeitä ja jääkää sille tielle…

— Te koetatte vetää minua ruotsalaisten puolelle, koska olette ruotsalaisten lähettiläs, — sanoi Kmicic äkkiä. — Muutenhan ei voi ollakaan, vaikka mene tiedä, mitä te sisimmässänne ajattelette. On semmoisia, jotka palvelevat ruotsalaisia, mutta sydämessään toivovat heille pahaa.

— Annan kunniasanani, — vastasi Kuklinowski, — että puhun vilpittömästi, enkä sen takia, että olen ruotsalaisten lähettiläänä. Portista ulos tultuani en ole enää lähettiläs, ja jos haluatte, niin luovun vapaaehtoisesti lähettilään arvosta sanoakseni teille yksityisenä henkilönä: heittäkää hiiteen tämä iljettävä linnoitus!

— Sanotte sen yksityishenkilönä?

— Aivan niin.

— Ja saanko minä vastata teille niinkuin yksityishenkilölle?

— Luonnollisesti!

— Kuulkaa sitten, herra Kuklinowski — (Kmicic kurottautui eteenpäin ja katsoi roistoa suoraan silmiin) — te olette lurjus, petturi, konna, roistojen roisto! Riittääkö, vai pitääkö minun vielä sylkäistä silmillenne?

Kuklinowski hämmästyi niin suuresti, että ei saanut vähään aikaan sanaa suustaan.

— Mitä?… Mitä?… Kuulenko oikein?

— Riittääkö se sinulle, koira, vai onko minun vielä sylkäistävä silmillesi?

Kuklinowski veti sapelinsa, mutta Kmicic tarttui rautakourallaan hänen kurkkuunsa, väänsi sapelin hänen kädestään, löi häntä korvalle, käänsi hänet toisin päin, antoi voimakkaan potkun ja huusi:

— Yksityishenkilölle, ei lähettiläälle! Kuklinowski vieri alas kuin kivi, Andrzej taas palasi rauhallisesti luostariin.

Kohtaus oli tapahtunut kallion kielekkeen takana, niin että sitä ei voitu nähdä luostarista. Mutta kun Kmicic tuli portille, oli häntä siinä odottamassa priori Kordecki, joka heti vei hänet syrjään ja kysyi:

— Mitä teit niin kauan Kuklinowskin kanssa?

— Meillä oli luottamuksellinen keskustelu, — vastasi Andrzej.

— Mitä hän sinulle sanoi?

— Sanoi, että tieto kaanin tulosta on tosi.

— Ylistetty olkoon Jumala, joka voi muuttaa pakanainkin sydämet ja tehdä vihamiehistä ystävät!

— Hän sanoi myös, että Suur-Puola kapinoi.

— Jumalan kiitos!

— Että puolalaiset joukot yhä haluttomammin toimivat yhdessä ruotsalaisten kanssa, että Podlasiessa Vitebskin vojevoda Sapieha on voittanut petturi Radziwillin ja että kaikki rehelliset asukkaat ovat hänen puolellaan. Koko Liettua kuuluu yhtyneen häneen paitsi Samogitia, jota pitää vallassaan Pontus de la Gardie.

— Jumalan kiitos! Ettekö puhuneet keskenänne muuta?

— Kyllä, Kuklinowski kehoitti minua siirtymään ruotsalaisten puolelle.

— Sitä epäilin, — sanoi priori Kordecki. — Hän on tunnoton mies… Mitä sinä hänelle vastasit?

— Hän sanoi minulle näin, kunnioitettu isä: »Heitän pois lähettiläsarvoni, joka muutenkin portin ulkopuolella on lopussa, ja puhun teille yksityishenkilönä.» Minä kysyin häneltä vielä varmuuden vuoksi, voinko vastata hänelle kuin yksityishenkilölle. »Kyllä!» — sanoi hän. Silloin…

— Mitä silloin?

— Silloin annoin hänelle korvapuustin niin että hän kieri alas.

— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

— Älkää olko vihainen, isä!… Tein hyvin diplomaattisesti, eikä hän siitä hiisku kenellekään sanaakaan, se on varma!

Priori oli vähän aikaa vaiti.

— Sinä teit sen kunniantunnosta, minä tiedän sen! — sanoi hän sitten. — Mutta se minua surettaa, että olet hankkinut itsellesi uuden vihamiehen… Hän on pelättävä mies!

— Pyh, yksi enemmän tahi vähemmän!… — vastasi Kmicic.

Sitten hän kurottautui ja kuiskasi isä Kordeckin korvaan:

— Entä ruhtinas Boguslaw? Häntä voi toki sanoa vihamieheksi! Mitä minä piittaan jostakin herra Kuklinowskista! Ei kannata katsoakaan!