KUUDESTOISTA LUKU.
Näihin aikoihin antoi myös ankara Arvid Wittenberg kuulla itsestään. Korkea-arvoinen upseeri toi luostariin hänen ankarasävyisen kirjeensä, jossa isiä käskettiin luovuttamaan luostari Müllerille. »Muussa tapauksessa», — kirjoitti Wittenberg, — »jos jatkatte vastarintaa ettekä tahdo antautua mainitulle kenraalille, saatte olla vakuutetut, että teitä odottaa ankara rangaistus, joka on oleva muille varoitukseksi. Syyttäkää siitä itseänne.»
Saatuaan tämän kirjeen isät päättivät entiseen tapaan vitkastella esittäen joka päivä uusia vaikeuksia. Taas alkoi kulua päivä toisensa jälkeen, joina oli vuoroin tykkitulta, vuoroin neuvotteluja.
Müller ilmoitti, että hän vain suojellakseen luostaria sotarosvoilta lähettää sinne omia sotilaitaan varusväeksi.
Isät vastasivat, että koska heidän oma varusväkensä oli osoittautunut riittäväksi suojelemaan heitä niin mahtavaa päällikköä vastaan kuin herra kenraali oli, niin se sitä paremmin riittää rosvojoukkoja vastaan. He pyysivät Mülleriä kaiken nimessä, mikä on pyhää, poistumaan Wieluniin tahi minne vain halusi. Mutta ruotsalaisten kärsivällisyys oli lopussa. Tuo piiritettyjen nöyryys, kun he samalla kertaa pyysivät armahdusta ja ampuivat sitä ahkerammin tykeillään, sai sekä päällikön että sotajoukon raivostumaan.
Müller ei aluksi voinut käsittää, miksi tämä yksi paikka puolustautui, kun koko maa alistui, mikä voima sitä ylläpiti, mikä toivo sai munkit itsepintaisesti jatkamaan taistelua, mihin he sillä pyrkivät.
Mutta aika toi näihin kysymyksiin yhä selvemmät vastaukset. Vastarinta, joka alkoi täällä, levisi kuin palo.
Vaikka kenraali ei ollutkaan kovin teräväpäinen, niin hän lopulta kuitenkin ymmärsi, mihin priori Kordecki pyrki, ja muuten sen selitti hänelle myös Sadowski: ei ollut kysymys tästä kalliolle rakennetusta pesästä, ei Jasna Górasta, ei luostarin aarteista eikä munkkien turvallisuudesta, vaan kysymys oli koko valtakunnasta. Müller ymmärsi, että tuo hiljainen munkki tiesi mitä teki, että hän oli tietoinen kutsumuksestaan, että hän oli noussut kuin profeetta ollakseen maalle esimerkkinä, huutaakseen mahtavalla äänellä itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään: sursum corda! — herättääkseen joko voitollaan tahi kuolemallaan ja uhrautumisellaan nukkuvat unesta, puhdistaakseen syntiset, synnyttääkseen valon pimeyteen.
Tämän käsitettyään tuo vanha soturi suorastaan pelästyi sekä noita vastustajiaan että omaa tehtäväänsä. Äkkiä tuo »kanakoppi» oli muuttunut jättiläiskokoiseksi vuoreksi, jota titaani puolusti, mutta itse tunsi kenraali kutistuvansa aivan pieneksi, ja ensikerran elämässä hänestä hänen armeijansa näytti olevan vain kourallinen vähäpätöisiä matoja. Kuinka he voivat kohottaa kätensä tuommoista peloittavaa ja salaperäistä voimaa vastaan? Müller vapisi, ja epäilys hiipi hänen sydämeensä. Tietäen, että häntä syytettäisiin kaikesta, hän alkoi itse etsiä semmoista, jonka niskoille voisi vierittää syyn, ja hänen vihansa kohdistui ensi sijassa Wrzeszczowicziin. Leirissä syntyi hankausta ja alettiin katsoa karsaasti toisiaan. Piiritystyö kärsi siitä.
Mutta Müller oli siinä määrin tottunut koko elämänsä ajan mittaamaan ihmisiä ja oloja omalla sotilaallisella mittapuullaan, että hän toisin ajoin vielä lohdutti itseään ajattelemalla linnoituksen lopulta antautuvan. Eikä inhimillisesti katsoen asia voinut muuten ollakaan. Olihan Wittenberg lähettänyt hänelle kuusi kappaletta kaikkein järeimpiä tykkejä, jotka jo Krakovan edustalla olivat osoittaneet, mihin ne kelpasivat.
— Hiisi vieköön! — ajatteli Müller. — Tuommoiset muurit eivät kestä näitä tykkejä, ja kun tuo kauhujen ja taikakeinojen tyyssija palaa poroksi, niin asiat kääntyvät toiselle tolalle ja koko maa rauhoittuu.
Tuli päivä, jolloin nuo suuret tykit ensikerran alkoivat toimia, luostarin kirkossa oli parhaillaan aamujumalanpalvelus, kun äkkiä tavattoman voimakas pamahdus pani ilman väräjämään, kirkon ikkunain ruudut tärisivät ja muutamat niistä putosivat kivilattiaan särkyen sirpaleiksi, ja koko kirkon täytti tomupilvi, jonka synnytti rappauksen irtautuminen.
Alkoi kauhea tykkituli, jommoista piiritetyt eivät vielä olleet nähneet. Jumalanpalveluksen päätyttyä syöksyivät kaikki muureille ja katoille. Edelliset hyökkäykset olivat olleet vain viatonta leikkiä tämän kamalan tuli- ja rautasateen rinnalla.
Pienemmät tykit säestivät isojen pauhua. Läpi ilman lenteli jättiläiskokoisia kuulia, kranaatteja, tervassa kasteltuja riepuja, palavia tulisoihtuja, pitkiä tuliviiruja. Kuusikolmatta naulaa painavat kuulat murskasivat muurien sakarat, tekivät lovia seiniin, tempasivat irti muurilaastia ja tiilikiviä. Luostaria ympäröivät muurit alkoivat siellä täällä halkeilla ja uhkasivat luhistua. Tuli tarttui rakennuksiin.
Tornissa olijat tunsivat sen perustusten huojuvan. Myöskin kirkko tärisi, ja muutamilla alttareilla kynttilät putoilivat kynttiläjaloista.
Vesi, jota suuret määrät valeltiin palaviin paikkoihin, tulisoihdut, muurisavi ja kranaatit muodostivat niin sakeita savu- ja tomupilviä, että ne pimittivät päivän valon. Rakennuksissa ja muureissa syntyi yhä uusia vaurioita. Huuto »Palaa!» kaikui yhä useammin kesken tykkien paukkeen ja kuulien vinkunan. Pohjoisosassa linnoitusta särkyi kaksi pyörää tykistä, ja yksi tykki vaikeni kokonaan. Tulikuula putosi talliin, tappoi kolme hevosta ja sytytti koko rakennuksen. Ei vain kuulia, vaan kranaatin sirpaleitakin putoili tiheään kuin sadepisaroita katoille, torneihin ja muureille.
Kohta alkoi kuulua myös haavoittuneitten vaikertelua. Omituinen sattuma oli, että kaatui kolme miestä, joiden jokaisen nimi oli Jan. Tämä pelästytti muita samannimisiä, mutta yleensä puolustus oli hyökkäyksen arvoinen. Myös naiset, lapset ja vanhukset ottivat osaa taisteluun. Sotamiehet seisoivat pelottomina muureilla savussa, tulessa ja kuulasateessa ja vastasivat vimmatusti vihollisen tuleen. Toiset siirtelivät tykkejä paremmin suojattuihin paikkoihin, toiset täyttivät muurien lovia kivillä, pölkyillä ja mullalla.
Naiset hajalla hapsin ja kasvot hehkuvina osoittivat esimerkiksi kelpaavaa uljuutta. Nähtiin semmoisiakin, jotka vesiämpäri kädessä juoksivat räjähtämäisillään olevien kranaattien jälkeen. Innostus kasvoi hetki hetkeltä aivan kuin ruudin haju, savu, tykkien jyrinä ja tulenliekit olisivat sitä kiihoittaneet. Kaikki toimivat ilman komennusta, sillä ihmisääni hukkui tuohon kauheaan pauhuun. Vain laulu kirkosta kuului yli tykkien jyskeenkin.
Keskipäivän aikaan tuli lakkasi. Kaikki huoahtivat, mutta samassa pärisi rumpu portin edustalla ja Müllerin lähetti kysyi, joko munkit olivat saaneet tarpeekseen ja antautuivatko he heti. Priori Kordecki vastasi, että he tahtoivat harkita asiaa huomiseen. Heti kun Müller sai tiedon vastauksesta, alkoi hyökkäys uudelleen entistä rajumpana.
Tavan takaa lähestyi sankkoja jalkaväkijoukkoja kallion juurelle aivan kuin ne aikoisivat yrittää väkirynnäkköä, mutta, tykkien ja muskettien tuli sai heidät aina peräytymään nopeasti ja epäjärjestyksessä. Ja niinkuin hyökyaalto huuhdeltuaan rantaa ja vetäydyttyään takaisin jättää rantahiekalle särkyneitä simpukankuoria ja näkinkenkiä, samoin ruotsalaiset joka kerran peräytyessään jättivät rinteelle makaamaan kaatuneita sotamiehiä.
Müller antoi pommittaa nimenomaan muureja, joitten vastustuskyky oli heikoin. Sinne tänne syntyikin aikamoisia aukkoja, ei kuitenkaan niin suuria, että jalkaväki olisi voinut tunkeutua niistä sisälle. Äkkiä sattui tapaus, joka sai pommituksen keskeytymään.
Oli jo illansuu. Suuren tykin ääressä seisoi ruotsalainen tykkimies sytytin kädessä ja aikoi juuri laukaista tykin, kun luostarista ammuttu kuula sattui hänen rintaansa. Kuula ei kuitenkaan tullut täydellä voimalla, vaan oli ponnahtanut vallin reunassa olevasta jäätiköstä ja paiskasi senvuoksi vain miehen sytyttimineen muutaman askelen päähän nurin. Sytytin putosi avonaiseen laatikkoon, joka oli puolillaan ruutia. Kauhea pamaus kuului ja koko valli peittyi savuun. Savun hälvettyä huomattiin viiden tykkimiehen saaneen surmansa ja tykin pyörien vahingoittuneen. Pelästys valtasi muut sotamiehet. Tämän patterin täytyi lopettaa ampuminen, ja kun sankka sumu alkoi täyttää ilman, loppui ampuminen muuallakin. Seuraava päivä oli sunnuntai. Luterilaiset papit toimittavat valleilla jumalanpalveluksen, ja tykit olivat vaiti. Müller antoi taas kysyä munkeilta, eivätkö nämä jo olleet saaneet kyllikseen. Vastattiin, että oltiin valmiita kestämään enemmänkin.
Luostari oli kuitenkin kärsinyt melkoisia vaurioita. Paitsi että ihmishenkiä oli mennyt, huomattiin muurienkin monin paikoin vioittuneen. Pahinta jälkeä oli tehnyt eräs iso tykki linnoituksen eteläpuolella. Se oli siinä määrin särkenyt muuria, että oli helppo käsittää suurimman osan muuria luhistuvan parissa päivässä, jos pommitus vielä jatkuu. Aukkoja ei käynyt enää tukkiminen, ja priori Kordecki katseli huolestuneena hävitystä.
Maanantaina alkoi pommitus uudelleen, ja suuret tykit jatkoivat hävitystyötään. Mutta ruotsalaisillakin oli monenlaisia vastoinkäymisiä. Illalla sai surmansa Müllerin sisarenpoika, jota kenraali rakasti kuin omaa lastaan ja jolle hän oli aikonut jättää perinnöksi nimensä, sotamaineensa ja omaisuutensa. Mutta tämä vain yhä enemmän raivostutti vanhaa kenraalia.
Eteläinen muuri oli jo niin puhkottu, että yöllä ryhdyttiin valmistelemaan väkirynnäkköä. Jotta jalkaväki voisi turvallisemmin lähestyä, käski Müller rakentaa yön pimeydessä joukon pieniä valleja aina kallion juurelle asti. Mutta yö olikin valoisa, ja lumen hohde kavalsi vihollisen toimet. Luostarin tykit hajoittivat työntekijäin joukon.
Päivän sarastaessa huomasi Czarniecki, että piirityskone oli saatu asetetuksi aivan muurin luo. Luostarin tykit särkivät sen helposti, ja samalla sai surmansa niin suuri määrä miehiä, että päivää olisi voitu nimittää voiton päiväksi luostarille, jos ei suuri tykki olisi yhä jatkanut tuhoisaa toimintaansa.
Seuraavana päivänä oli leuto sää ja sumu niin sakeata, että munkit pitivät sitä paholaisen aikaansaamana. Ei voinut nähdä piirityskoneita eikä piirittäjäin puuhia. Ruotsalaiset tulivat aivan luostarin muurien luo. Kun priori illalla tapansa mukaan teki kierroksen muureilla, vei Czarniecki hänet syrjään ja sanoi:
— Pahalta näyttää, kunnioitettu isä! Muurimme ei kestä kauempaa kuin yhden päivän.
— Kenties sumu estää heitä ampumasta, — vastasi isä Kordecki. — Sillä välin me jotenkuten korjaamme vauriot.
— Ei pimeyskään haittaa, sillä kun tykki on oikein suunnattu, niin se jatkaa pilkkopimeässäkin hävitystyötään, ja muurimme hajoaa yhä enemmän.
— Me panemme toivomme Jumalaan ja Pyhään Neitsyeen.
— Niinpä kyllä! Mutta mitä, jos tekisimme hyökkäyksen ulos? Vaikka menettäisimmekin miehiä, niin se kannattaisi, jos saisimme tuon helvetin lohikäärmeen vaikenemaan.
Samassa häämötti läpi sumun jotakin, ja Babinicz ilmestyi puhelevien viereen.
— Katselin, kutka keskustelevat, mutta kasvoja ei voi erottaa kolmen askelen päähän, — sanoi hän. — Hyvää iltaa, kunnioitettu isä! Mistä on kysymys?
— Puhumme tuosta suuresta tykistä. Herra Czarniecki neuvoo tekemään hyökkäyksen ulos. Tämän sumun on saatana levittänyt… Olen jo käskenyt manaamaan pahoja henkiä.
— Rakas isä! — sanoi Andrzej. — Siitä saakka kuin tuo kolubriini on alkanut paukutella muuriamme, olen ajatellut ainoastaan sitä, ja eräs tuuma on noussut mieleeni… Uloshyökkäyksestä ei ole hyötyä… Mutta menkäämme jonnekin sisälle, niin selitän teille suunnitelmani.
— Hyvä! — sanoi priori. — Tulkaa minun kammiooni.
Kohta he istuivat honkaisen pöydän ääressä priorin köyhässä kammiossa. Isä Kordecki ja Czarniecki katselivat tutkivasti Babiniczin nuorekkaita kasvoja. Tämä lausui:
— Tässä ei uloshyökkäys auta ollenkaan. He huomaavat meidät ja karkoittavat pois. Tässä on yhden miehen tehtävä se, mitä on tehtävissä.
— Mitä tarkoitatte? — kysyi Czarniecki.
— Yhden miehen on mentävä ja särettävä tuo tykki ruudilla. Sen voi tehdä tämmöisen pimeyden vallitessa. Parasta olisi mennä valepuvussa. Meillä on takkeja, jotka muistuttavat ruotsalaisten pukuja. Jos ei ole muuta neuvoa, niin hiipiköön ruotsalaisten keskuuteen. Jos taas sillä puolen vallia, mistä tuon tykin kita ammottaa, ei ole miehiä, niin sitä parempi.
— Hyvä Jumala!… Mitä tuo yksi mies voi tehdä?
— Tarvitsee vain panna tykin suuhun pussi ruutia, josta riippuu rihma, ja sytyttää se rihma. Kun ruuti räjähtää, niin tykki menee helv… tahdoin sanoa menee kappaleiksi.
— Minusta tuuma näyttää mahdottomalta, — sanoi isä Kordecki. — Kuka ensiksikin ottaa sen tehdäkseen?
— Eräs huimapää, — sanoi Andrzej, — mutta päättäväinen mies, nimeltä
Babinicz.
— Niinkö? — huudahtivat isä Kordecki ja Czarniecki yht'aikaa.
— Miksikä ei, kunnioitettu isä! Olenhan teille ripissä tunnustanut kaikki kolttoseni, ja niitten joukossa oli pahempiakin kuin mitä nyt suunnittelen. Kuinka voitte epäilläkään, että minä en sitä tekisi? Ettekö tunne minua?
— Siinä on sankari, siinä on miesten mies, totisesti! — huudahti
Czarniecki.
— Osoittakaa toinen remedium, niin en mene! — sanoi Kmicic. — Mutta minusta tuntuu, että voin saada jotakin toimeen. Muistakaa sekin, että minä puhun saksaa niin sujuvasti kuin olisin ollut kauppiaana Danzigissa. Se merkitsee paljon, ja jos minulla on valepuku, niin heidän ei ole helppo huomata, että en ole heidän väkeään. Luulen, että siellä ei kukaan seiso tykin suun edessä ja että saan tekoni suoritetuksi ennenkuin he huomaavatkaan.
— Herra Czarniecki, mitä te ajattelette tästä? — kysyi priori äkkiä.
— On yksi mahdollisuus sadasta selviytyä hengissä tuommoisesta yrityksestä, — sanoi Czarniecki, — mutta audaces fortuna juvat!
— Olen ollut vaarallisemmissakin hommissa, — sanoi Kmicic, — ja luulen tästäkin selviytyväni, sillä minulla on yleensä hyvä onni. Mutta, rakastettu isä, miten suuri onkaan erotus! Ennen menin vaaraan vain turhamaisuudesta, tyhjästä kunnianhimosta, mutta nyt Pyhän Neitsyen takia. Jos menettäisinkin henkeni, jota en luule, niin voiko kuolla kunniakkaammin kuin tämmöisessä toimessa? Isä Kordecki oli kauan vaiti ja lausui lopuksi:
— Minä estäisin lähtösi pyynnöilläni ja taivuttamalla mieltäsi, jos sinä tavoittelisit vain omaa kunniaasi. Mutta sinä olet oikeassa siinä, että nyt on kysymys Pyhästä Neitsyestä, tästä pyhästä paikasta ja koko maasta. Ja tulitpa onnellisesti takaisin, poikani, tahi uhrasitpa henkesi, niin saavutat kunnian, onnen ja autuuden. Vastoin sydämeni ääntä sanon siis: mene, minä en pidätä sinua!… Rukouksemme ja Jumalan suojelus sinua seuraavat.
— Niitten seuraamina kuljen turvallisena ja kuolen mielelläni!
— Tule takaisin, sinä Jumalan soturi, tule onnellisesti takaisin, sillä me rakastamme sinua suuresti! Pyhä Rafael ohjatkoon askeleitasi, lapseni, rakas poikani!
— Niinpä ryhdyn heti valmistuksiin! — sanoi Andrzej iloisesti syleillen pappia. — Pukeudun ruotsalaiseen tapaan nahkahaarniskaan ja otan jalkaani pitkävartiset saappaat sekä pistän mukaani pussin ruutia. Mutta pahojen henkien manaus te, kunnioitettu isä, siirtäkää hieman tuonnemmaksi, sillä joskin pimeys hyödyttää ruotsalaisia, niin se on hyödyksi minullekin.
— Etkö tahdo ripittäytyä ennen lähtöäsi?
— Kuinkas muuten! Ilman sitä en lähtisi, sillä silloin pääsisi piru kimppuuni.
— Tee sitten se ensiksi.
Czarniecki poistui kammiosta, ja Kmicic polvistui papin eteen tunnustamaan syntejään. Sitten hän iloisena kuin lintu lähti suorittamaan matkavalmistuksia.
Paria tuntia myöhemmin, keskellä yötä, hän kolkutti uudelleen priorin kammion ovea. Myös Czarniecki oli siellä häntä odottamassa.
Tämä ja priori tuskin tunsivat Kmiciciä, siinä määrin tämä oli muuttunut ruotsalaisen näköiseksi. Viikset hän oli kiertänyt pystyyn, niin että niiden terävät päät lähentelivät silmiä, hattu oli kallellaan, ja hän oli kuin ilmetty ylhäinen ruotsalainen upseeri.
— Totisesti, käsi tarttuu pakostakin miekkaan, kun hän ilmestyy näkyviin! — sanoi Czarniecki.
— Ottakaa pois kynttilä! — huudahti Kmicic. — Näytän teille jotakin!…
Kun isä Kordecki kiireesti oli siirtänyt pois kynttilän, niin Kmicic pani pöydälle pitkulaisen, miehen käsivarren paksuisen pussin, joka oli valmistettu tervatusta kankaasta ja täytetty ruudilla. Toisessa päässä riippui pitkä nuora, jonka pinnalla oli tulikiveä.
— Kas niin! — sanoi hän. — Kun työnnän tämän sen ison tykin kitaan ja sytytän langan, niin tykki räjähtää rikki!
— Itse Lucifer räjähtäisi! — huudahti Czarniecki. Mutta sitten hän muisti, että pahan hengen nimeä ei pitäisi mainita, ja pani käden suunsa eteen.
— Millä sinä sytytät langan? — kysyi priori Kordecki.
— Siinä onkin koko yrityksen periculum, sillä minun on iskettävä tulta. Minulla on piikivi ja tulukset kunnossa, mutta tulen iskeminen synnyttää ääntä ja voi tulla huomatuksi. Lanka luullakseni ei sammu, ja tuskin he sitä huomaavatkaan ajoissa, mutta he saattavat ajaa minua takaa enkä minä voi paeta suoraan luostariin.
— Minkätähden? — kysyi priori.
— Koska räjähdys tappaisi minut. Heti kun lanka syttyy, on minun juostava syrjään minkä käpälät kestää ja noin puolen sadan askelen päässä heittäydyttävä maahan jonkin vallin suojaan. Vasta räjähdyksen jälkeen voin lähteä pyrkimään luostaria kohti.
— Jumalani, miten paljon vaaroja! — huokasi priori luoden silmänsä taivasta kohti.
— Rakas isä, olen niin varma paluustani, että minun ei edes ole ikävä erota teistä. Voikaa hyvin ja rukoilkaa Jumalalta menestystä yritykselleni. Saattakaa vain minua portille.
— Aiotteko siis heti lähteä? — kysyi Czarniecki.
— Olisiko minun odotettava päivän koittoon? Rakas on henki minullekin!
He lähtivät menemään. Innoissaan Kmicic kulki niin kovasti, että priori jäi jonkin verran jäljelle. Kun isä Kordecki saapui portille, oli Czarniecki siellä yksin.
— Joko hän meni? — kysyi priori hämmästyen.
— Jo meni! — vastasi Czarniecki.
— Senkin veijari! — mumisi priori kiihtyneenä. — Olisin ripustanut tämän skapulariumin hänen kaulaansa.
He olivat vaiti kumpikin. Ympärillä oli hiljaista, sillä pimeän takia ei ammuttu kummaltakaan puolen. Äkkiä Czarniecki kuiskasi:
— Jumalan tähden, hän ei edes koeta kulkea hiljaa. Lumi narisee hänen jaloissaan.
— Pyhä Neitsyt, suojele palvelijaasi! - lausui priori.
He kuuntelivat vielä vähän aikaa, kunnes askelet ja lumen narina lakkasivat kuulumasta.
— Tiedättekö mitä, kunnioitettu isä? — kuiskasi Czarniecki. — Väliin minusta tuntuu, että hän onnistuu, enkä pelkää ollenkaan hänen puolestaan. Mikä uskalikko hän onkaan! Joko hän menettää henkensä ennen aikojaan tahi hänestä tulee hetmani. Hm, jos en tietäisi, että hän on Neitsyt Maarian palvelija, niin luulisinpa… Suokoon Jumala hänelle menestystä! Ei ole hänen veroistaan ritaria koko valtakunnassa.
— On niin kovin pimeä! — sanoi priori Kordecki. — He ovat vahdissa öisen hyökkäyksen varalta. Hän voi huomaamattaan kohdata kokonaisen joukon vihollisia.
— En luule sitä. Jalkaväki seisoo valleilla, ei niiden edessä eikä omien tykkiensä suiden edessä. Jos he eivät kuule askeleita, voi hän helposti hiipiä vallin ohi, ja sitten hän on niiden varjossa… Uh!
Czamiecki äyhkäisi ja veti syvään henkeä, sillä jännitys ja levottomuus saivat hänen sydämensä sykkimään tavallista kiivaammin, ja hänestä tuntui, kuin hän tukehtuisi.
Priori alkoi tehdä ristinmerkkejä.
Äkkiä ilmestyi heidän viereensä kolmas henkilö. Se oli Zamoyski.
— Mitä on tekeillä? — kysyi hän.
— Babinicz on lähtenyt räjähdyttämään rikki ison tykin.
— Kuinka? Mitä?
— Hän otti säkin ruutia, sytytyslangan, piikiven… ja meni.
Zamoyski tarttui molemmin käsin päähänsä.
— Jeesus Maria! Jeesus Maria! — sanoi hän. — Yksinkö?
— Yksin.
— Kuka on hänelle antanut luvan siihen? Sehän on mieletöntä!
— Minä annoin luvan. Jumalalle on kaikki mahdollista, sekin että
Babinicz tulee onnellisesti takaisin! — vastasi priori Kordecki.
Zamoyski vaikeni. Czarniecki hengitti läähättäen.
— Rukoilkaamme! — sanoi priori.
Kaikki kolme polvistuivat ja alkoivat rukoilla. Mutta rauhattomuus vallitsi kahden sotilaan mielessä. Kului neljännestunti, sitten puoli tuntia, sitten tunti, pitkä kuin iankaikkisuus.
— Ei siitä tule mitään! — sanoi Czarniecki syvään huoaten.
Äkkiä näkyi kaukana mahtava tulipatsas, ja muureja, kirkkoa ja luostaria tärisytti niin kova jyrähdys kuin taivaan kaikki ukkoset olisivat iskeneet maahan.
— Hän on sen räjähdyttänyt! — alkoi Czarniecki huutaa.
Uusi räjähdys esti hänen äänensä kuulumasta. Priori Kordecki lankesi polvilleen ja huusi kädet ojennettuina taivasta kohti:
— Jumalan Pyhä Äiti, anna hänen palata onnellisesti!
Muureilla syntyi liikettä. Sotamiehet tarttuivat aseihin tietämättä mitä oli tekeillä. Munkit juoksivat ulos kammioistaan. Naisetkin nousivat vuoteiltaan. Kysymykset ja vastaukset risteilivät kuin salamat:
— Mitä on tapahtunut?
— Väkirynnäkkö!
— Ruotsalainen tykki on räjähtänyt rikki! — huusi eräs tykkimiehistä.
— Ihme! Ihme!
— Heidän suurin tykkinsä on haljennut! Se kolubriini!
— Missä on isä Kordecki?
— Muurilla! Hän rukoilee! Hän on sen saanut aikaan!
— Babinicz on räjähdyttänyt tykin! - huusi Czarniecki.
— Babinicz! Babinicz! Ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt! Nyt se ei voi meitä vahingoittaa!
Hämmennys ruotsalaisten leirissä alkoi kuulua luostariin asti. Kaikille valleille ilmestyi tulta.
Tulien valossa nähtiin sotamiesjoukkojen sekasorrossa juoksevan sinne tänne. Rummut pärisivät ja torvet törähtelivät. Kauhun ja tuskan huudot kaikuivat.
Isä Kordecki oli yhä polvillaan muurilla.
Viimein alkoi päivä sarastaa, mutta Babiniczia ei vielä kuulunut takaisin.