SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Miten oli käynyt Andrzejlle ja miten hänen oli onnistunut toteuttaa suunnitelmansa?
Kun hän oli tullut ulos linnoituksesta, kulki hän vähän aikaa eteenpäin varmoin ja varovaisin askelin. Tultuaan rinteen juurelle hän pysähtyi ja kuunteli. Hänen ympärillään oli hiljaista, liiankin hiljaista, sillä lumi narisi hänen askeltensa alla. Kuta kauemmaksi luostarista hän tuli, sitä varovaisemmin hän kulki, tavan takaa pysähtyen ja kuunnellen. Hän pelkäsi liukastuvansa ja kaatuvansa, jolloin hänen kallisarvoinen ruutipussinsa olisi saattanut kastua. Siksi hän veti esille sapelinsa ja tuki sillä itseään. Se auttoi paljon hänen kulkuaan.
Näin kuljettuaan puolisen tuntia hän kuuli jonkinmoista ääntä suoraan edessään.
— Ahaa! He vahtivat! Uloshyökkäyksemme on opettanut heidät varovaisiksi, — ajatteli hän.
Hän jatkoi matkaansa hyvin hitaasti. Oli niin pimeä, että hän ei voinut nähdä omaa sapeliansa. Mutta häntä ilahdutti äskeisen äänen kuuluminen, sillä hän tiesi nyt kulkeneensa oikeaan suuntaan.
— Se valli on paljon kauempana… suuntani on siis oikea! — ajatteli hän itsekseen.
Hän otaksui, että vallilla ei olisi miehiä, sillä oikeastaanhan niillä ei siellä ollut mitään tekemistä näin öiseen aikaan. Se vain oli mahdollista, että jonkin matkan päässä olisi vahteja, mutta hän toivoi voivansa pimeän turvin helposti hiipiä niiden ohi.
Hänen mielensä oli kevyt ja iloinen.
Kmicic ei ollut ainoastaan peloton, vaan myös uhkarohkea mies. Aikomus räjähdyttää rikki jättiläistykki tuotti hänelle suurta iloa, ei ainoastaan sen takia, että se oli urotyö ja suuri palvelus piiritetyille, vaan myös koska se oli paha kepponen ruotsalaisille. Hän kuvitteli mielessään, kuinka he hämmästyvät, kuinka Müller kiristelee hampaitaan ja voimattomana katselee luostarin muureja. Tätä ajatellessaan hän oli purskahtaa nauruun.
Kuten itse oli sanonut, hän ei tuntenut mitään mielenliikutusta, ei mitään levottomuutta eikä pelkoa. Hänelle ei tullut mieleenkään, että hän oli antautunut suureen vaaraan. Hänen mielensä oli kuin pojan, joka menee varastamaan omenia naapurin puutarhasta. Hänen mieleensä muistui se aika, jolloin hän hiipi Chowańskin leiriin kolmenkymmenentuhannen miehen keskelle parin sadan huimapään kanssa.
Hänen toverinsa johtuivat hänelle mieleen: Kokosinski, jättiläismäinen Kulviec-Hippocentaurus, rokonarpinen Ranicki ja muut, ja hän huokasi kaivaten heitä.
— Olisivatpa ne veitikat täällä, — ajatteli hän, niin saisimme yhtenä yönä rikotuksi kuusi tykkiä!
Hetkiseksi hänet valtasi yksinäisyyden tunne. Mutta sitten hänen eteensä elpyi Oleńkan kuva. Rakkaus puhui voimakkaasti hänen sydämessään, ja hän tuli liikutetuksi… Kunpa tuo tyttö nyt näkisi hänet… se näky ilahduttaisi tytön sydäntä. Kenties Oleńka vieläkin luulee hänen palvelevan ruotsalaisia… Mitä mahtaa Oleńka ajatella kuultuaan kaikista hänen seikkailuistaan? Varmaankin hän ajattelee: »Huimapää hän on, mutta kun asiaksi tulee, niin hän tekee sen, mitä muut eivät tee, hän menee sinne, mihin muut eivät mene!… Semmoinen on tuo Kmicic!»
— Vielä minä näytän! — sanoi itsekseen Andrzej, ja hänet valtasi tyytyväisyys itseensä.
Näistä mietteistään huolimatta hän ei kuitenkaan unhottanut missä oli, minne oli menossa ja mikä oli hänen tehtävänsä, ja hän alkoi hiipiä varovasti kuin susi yöllä saalista vainutessaan. Hän katseli tavan takaa ympärilleen. Ei näkynyt kirkkoa eikä luostaria. Kaikki oli peittynyt sakeaan, läpinäkymättömään sumuun. Jonkin ajan kuluttua hän kumminkin huomasi kulkeneensa melkoisen kauas, joten vallin täytyi olla lähellä.
— Saa nähdä, onko asetettu vartijoita? — ajatteli hän.
Tuskin hän oli ennättänyt ajatella näin, kun hänen edessään kuului tahdikkaita askelia, ja muutamat äänet eri välimatkojen päässä kysyivät:
— Kuka siellä?
Andrzej pysähtyi ja seisoi liikkumatta. Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen ruumistaan.
— Ystävä! — vastasivat toiset äänet.
— Tunnussana?
— Uppsala!
— Sotahuuto?
— Kruunu!
Kmicic huomasi nyt, että oli vahdin vaihto.
— Minä näytän teille Uppsalan ja kruunun! — mutisi hän.
Hän oli mielissään. Tämä asianhaara oli hänelle edullinen, sillä nyt hän saattoi puikahtaa vartioketjun läpi, kun sotamiesten astunta esti hänen askeleitaan kuulumasta.
Niin hän tekikin vaikeuksitta ja kulki rohkeasti palaavien sotamiesten jäljessä aivan vallin luo. Siellä nämä kaarsivat syrjään kiertääkseen vallin, hän taas puikahti vallihautaan ja kätkeytyi sinne.
Sillä välin oli ilma hiukan kirkastunut. Andrzej kiitti siitäkin taivasta, sillä perin vaikeata hänen olisi muuten ollut löytää iso tykki. Kun hän nyt pisti päänsä esille ja katsoi tarkasti, huomasi hän edessään mustan viivan, joka merkitsi patterin ulkoreunaa, ja samoin sen osan mustat ääriviivat, missä tykit olivat.
Saattoipa hän erottaa tykkien suutkin, jotka olivat juoksuhaudan yläpuolella. Hävittyään varovasti eteenpäin hän löysi etsimänsä ison tykin. Hän pysähtyi ja kuunteli.
Patterilta kuului ääntä. Ilmeisesti seisoi jalkaväki tykkien luona valmiina hyökkäykseen. Mutta valli peitti Kmicicin näkyvistä. Hänet saatettiin kuulla, mutta ei nähdä. Nyt oli vain kysymys siitä, ylettäisikö hän tykin suulle, joka oli korkealla hänen päänsä päällä.
Onneksi juoksuhaudan reunat eivät olleet kovin jyrkät. Sitäpaitsi ne oli laitettu aivan äsken eivätkä olleet ennättäneet jäätyä, kun oli suojailma.
Havaittuaan nämä seikat Kmicic alkoi hiljaa kiivetä kaivannon reunaa ylös pyrkien tykkiä kohti.
Neljännestunnin ponnistelujen jälkeen onnistui hänen tarttua kädellään tykin suun reunaan. Kohta sen jälkeen hän riippui ilmassa. Hänen harvinainen voimansa auttoi häntä pysyttelemään kiinni niin kauan, että hän ennätti pistää pussin tykinsuusta sisälle.
— Siitä sait, koira, makkaran! — mutisi hän. — Katso vain, ettei se tartu kurkkuun!
Näin sanoen hän laskeutui alas juoksuhautaan ja alkoi etsiä tykin suusta riippuvaa sytytyslankaa. Kohta hän löysikin sen. Mutta nyt oli suoritettava vaikea tehtävä: iskettävä tulta ja sytytettävä lanka.
Kmicic odotti vähän aikaa, että äänten sorina vallilla voimistuisi.
Viimein hän alkoi varovasti iskeä tultua. Mutta samassa kuului hänen päänsä päällä ääni, joka kysyi saksaksi:
— Kuka on siellä juoksuhaudassa?
— Minä, Hans! — vastasi Kmicic empimättä. — Piru vei minulta sytyttimen tänne ja isken tulta löytääkseni sen.
— Hyvä on! — vastasi tykkimies. — Kiitä onneasi, että emme ammu, sillä silloin veisi ilmanpaine sinut mukanaan.
— Ahaa! — ajatteli Kmicic. — Paitsi minun ruutiani on tykissä vielä omansakin. Sitä parempi!
Samassa tulikivellä kyllästetty nuora syttyi palamaan ja kauniit liekit kohosivat nopeasti ylöspäin.
Oli aika livistää tiehensä. Silmänräpäystäkään hukkaamatta Kmicic lähti kaikin voimin juoksemaan pitkin juoksuhautaa välittämättä töminästä, jonka hän synnytti. Mutta kun hän oli juossut vähän matkaa, voitti uteliaisuus vaaran tunteen.
Hän pysähtyi ja katsoi taakseen. Tuli paloi yhä, mutta nyt jo paljon ylempänä kuin äsken..
— Olen varmasti liian lähellä! — ajatteli hän ja pelästyi.
Hän lähti uudelleen juoksemaan vinhaa vauhtia, mutta kompastui kiveen ja kaatui. Samassa kuului kauhea pamahdus. Maa tärisi, puu- ja rautapalasia, kiviä, jääkalikoita ja multakokkareita lensi suhisten hänen ympärillään. Sitten hän menetti tajuntansa. Samassa seurasi uusia räjähdyksiä. Tykin räjähtäminen sai myös sen läheisyydessä olevat ruutilaatikot räjähtämään.
Mutta sitä ei Kmicic kuullut. Hän makasi kuin kuollut juoksuhaudassa.
Eikä hän myöskään kuullut, kuinka hetken ajan kestäneen kaamean äänettömyyden jälkeen alkoi kuulua miesten valitusta, huutoja ja avuksi kutsumisia ja kuinka tapahtumapaikalle riensi melkein puolet ruotsalaisesta armeijasta ja lopulta saapui myös Müller koko esikuntansa kanssa.
Hämminkiä kesti kauan, mutta sekavista tiedonannoista sai kenraali kuitenkin lopulta selville asian todellisen laidan, nimittäin että joku oli tahallaan räjähdyttänyt ison tykin. Ryhdyttiin heti etsimään syyllistä. Aamun koittaessa sotamiehet huomasivat juoksuhaudassa makaavan Kmicicin.
Havaittiin, että hän vain oli menettänyt kuulonsa sekä kykynsä liikuttaa käsiään ja jalkojaan. Koko seuraavan päivän jatkui tätä tilaa. Häntä hoidettiin huolellisesti. Illalla hän oli jo tullut miltei entiselleen.
Müller käski tuomaan hänet heti puheilleen; Kenraali istui pöydän
ääressä, ja hänen vieressään olivat Hessenin prinssi, Wrzeszczowicz,
Sadowski ja ylemmät ruotsalaiset upseerit sekä puolalaisista Zbrozek,
Kaliński ja Kuklinowski.
Viimeksimainittu nähdessään Kmicicin tuli siniseksi kasvoiltaan, hänen silmänsä alkoivat palaa kuin tulikekäleet ja viikset tärisivät. Odottamatta kenraalin kysymyksiä hän sanoi:
— Minä tunnen tuon linnun… Hän on luostarin miehistöä ja nimeltään
Babinicz!
Kmicic oli vaiti.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja väsyneet, mutta katse oli uhmaileva ja ilme tyyni.
— Sinäkö olet räjähdyttänyt rikki kolubriinin? — kysyi Müller.
— Minä! — vastasi Kmicic.
— Miten sinä menettelit?
Kmicic kertoi sen lyhyesti salaamatta mitään. Upseerit katselivat toisiaan hämmästyneinä.
— Sankari! — kuiskasi Hessenin prinssi Sadowskille.
Mutta Sadowski kumartui Wrzeszczowiczin puoleen.
— Kreivi Weyhard, — kysyi hän, — luuletteko yhä, että me saamme valloitetuksi tuon linnoituksen, jossa on tuommoisia puolustajia?… Mitä arvelette? Antautuvatko he?
Mutta Kmicic sanoi:
— Linnoituksessa on monta muuta, jotka ovat valmiit tämmöisiin tekoihin. Ette tiedä päivää ettekä hetkeä!
— Minullakin on enemmän kuin yksi hirttonuora leirissäni! — vastasi
Müller.
— Me tiedämme sen. Mutta Jasna Góraa ette saa valtaanne niin kauan kuin siellä on yksikään mies hengissä!
Seurasi hetken äänettömyys. Sitten Müller jatkoi kuulustelua:
— Onko nimesi Babinicz?
Andrzej ajatteli, että sen jälkeen mitä hän oli tehnyt ja nyt kuoleman kynnyksellä hänen ei enää tarvinnut salata todellista nimeään. Ihmiset unhottavat siihen liittyneet rikokset ja synnit, kunnia ja marttyyrin loiste on sitä ympäröivä.
— Nimeni ei ole Babinicz! — sanoi hän ylpeästi. — Nimeni on Andrzej
Kmicic. Olen ollut oman joukkoni everstinä liettualaisessa armeijassa.
Tuskin oli Kuklinowski tämän kuullut, kun hän hypähti pystyyn silmät ja suu selällään, heilutteli käsiään ja huusi lopulta:
— Kenraali, pyydän puheenvuoroa! Kenraali, pyydän puheenvuoroa! Nyt heti! Nyt heti!
Muutkin puolalaiset upseerit alkoivat pitää ääntä, ja ruotsalaiset olivat siitä ihmeissään, sillä heille ei nimi Kmicic ilmaissut mitään. Mutta he huomasivat kohta, että hän oli enemmän kuin tavallinen soturi, kun Zbrozek nousi paikaltaan, meni vangin luo ja sanoi:
— Herra eversti! Nykyisessä asemassanne en voi teitä auttaa, mutta pyydän saada puristaa kättänne!
Mutta Kmicic kohotti päänsä pystyyn, ja hänen sieraimensa vavahtelivat.
— En anna kättäni pettureille, jotka taistelevat isänmaatansa vastaan! — sanoi hän.
Zbrozek sävähti punaiseksi.
Kaliński, joka oli aivan hänen takanaan, hätkähti niinikään. Ruotsalaiset upseerit kokoontuivat heidän ympärilleen ja kyselivät, mikä oli miehiään tuo Kmicic, jonka nimi oli tehnyt niin suuren vaikutuksen.
Sillävälin oli Kuklinowski vienyt Müllerin viereiseen huoneeseen ikkunan luo ja puhui:
— Teidän ylhäisyytenne! Teille ei sano mitään tuo nimi Kmicic, mutta hän on etevin soturi koko valtakunnassa. Kaikki ovat hänestä kuulleet, kaikki tuntevat tämän nimen. Hän palveli Radziwillia ja ruotsalaisia, mutta näkyy nyt siirtyneen Jan Kasimirin puolelle. Ei ole muita hänen veroisiaan sotureita kuin minä. Hän vain eikä kukaan muu saattoi ryhtyä yksinään räjähdyttämään tuota tykkiä. Jo yksistään tuosta teosta hänet tuntee. Hän tuotti Chowańskille niin suuria tappioita, että hänen päästään luvattiin palkinto. Hän Szklowin tappion jälkeen kävi omin päin sotaa parin kolmen, sadan miehen kanssa, kunnes muut taas tyyntyivät ja alkoivat myös ahdistaa vihollista. Hän on vaarallisin mies koko maassa…
— Miksi te minulle laulatte hänen ylistystään? — keskeytti Müller. —
Että hän on vaarallinen, sen tiedän omasta kokemuksestani.
— Mitä teidän ylhäisyytenne aikoo hänelle tehdä?
— Hirttäisin hänet, mutta olen itse sotilas ja osaan pitää arvossa uljuutta ja rohkeutta… Sitäpaitsi hän on ylhäistä sukua… Ammutan hänet vielä tänään.
— Teidän ylhäisyytenne!… Ei ole minun asiani neuvoa uuden ajan suurinta soturia ja valtiomiestä, mutta pyydän saada huomauttaa, että tämä mies on liian kuuluisa. Jos hänet ammutaan, niin Zbrozekin ja Kalińskin joukot samana päivänä poistuvat ja siirtyvät Jan Kasimirin puolelle.
— Jos niin on, niin annan seivästää heidät sitä ennen! — huudahti
Müller.
— Teidän ylhäisyytenne, se olisi kohtalokasta, sillä jos se tulee tunnetuksi, ja vaikeatahan on salata kahden rykmentin tuhoamista, niin koko puolalainen sotajoukko luopuu Kaarle Kustaasta. Teidän ylhäisyytenne tietää, että he nytkään eivät ole täysin luotettavia… Hetmaneihinkaan ei ole luottamista. Asema on vakava.
— Satatuhatta sarvipäätä! — keskeytti Müller.
— Mitä te tahdotte? Olisiko minun annettava tuon Kmicicin pitää henkensä? Sehän on mahdotonta!
— Tahdon, — vastasi Kuklinowski, — että teidän ylhäisyytenne antaisi hänet minulle.
— Mitä te hänellä teette?
— Minä… minä nyljen hänet elävänä.
— Ettehän edes tietänyt hänen nimeään ettekä siis tuntenut häntä. Mitä teillä on häntä vastaan?
— Tulin tuntemaan hänet, kun teidän ylhäisyytenne lähetti minut lähettiläänä luostariin.
— Onko teillä jokin syy kostaa?
— Teidän ylhäisyytenne! Tahdoin yksityisesti taivuttaa hänet siirtymään meidän puolellemme… Hän käytti hyväkseen sitä, että en puhunut lähettiläänä, ja loukkasi minua, Kuklinowskia, sillä tavoin, että ei kukaan elämässä ole minua niin loukannut.
— Mitä hän teille teki? Kuklinowski puri hammasta.
— Parempi on olla siitä puhumatta!… Antakaa hänet minulle, teidän ylhäisyytenne! Hän on joka tapauksessa kuoleman oma, ja minä haluaisin sitä ennen hiukan huvitella hänen kustannuksellaan… Ah, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän on Kmicic, jota ennakolta kunnioitin ja joka maksoi minulle sillä tavoin… Antakaa hänet minulle, teidän ylhäisyytenne! Se on edullisempaa teillekin, sillä kun minä hänet nujerran, niin Zbrozek ja Kaliński ja heidän kanssaan koko puolalainen ritaristo ei hyökkää teidän kimppuunne, vaan minun, mutta minä keksin kyllä neuvot… Ei tule vihoja, hankausta ja kapinoita.
Müller mietti. Äkkiä välähti epäluulo hänen kasvoillaan.
— Kuklinowski! — sanoi hän. — Kenties tahdotte pelastaa hänet?
Kuklinowski alkoi nauraa hiljaista naurua, matta se nauru oli niin kamala ja vakuuttava, että Müllerin epäluulo haihtui.
— Kenties neuvonne on hyvä! - sanoi hän.
— Vain tämän ainoan palkinnon pyydän kaikista ansioistani!
— No, ottakaa hänet!
Tämän jälkeen he palasivat huoneeseen, jossa muut upseerit olivat koolla. Müller kääntyi heidän puoleensa ja sanoi:
— Herra Kuklinowskin ansioitten takia annan vangin hänelle, ja hän saa menetellä niinkuin haluaa.
Syntyi äänettömyys. Sitten Zbrozek kädet puuskassa kysyi hieman halveksivasti:
— Mitä herra Kuklinowski aikoo vangille tehdä?
Kuklinowski, joka tavallisesti oli hiukan kumarassa, ojentautui äkkiä suoraksi, hänen silmäteränsä pienenivät ja suu hymyili pahaa ennustavasti. Sapeliaan kalisuttaen hän sanoi:
— Ken ei hyväksy sitä, mitä minä teen vangille, hän tietää, mistä löytää minut!
— Kunniasananne, herra Kuklinowski! — sanoi Zbzozek.
— Kunniasanani! — vastasi Kuklinowski. Tämän sanottuaan hän meni
Kmicicin luo.
— Tule, ystäväiseni, tule, kuuluisa soturi, kanssani!.. Olet hieman väsähtänyt, tarvitset hoitelemista… Minä sinua vaalin…
— Roisto! — vastasi Kmicic.
— No, no, maltahan pikkuisen!… Tulehan nyt!
Muut upseerit jäivät huoneeseen, mutta Kuklinowski nousi päämajan edustalla hevosen selkään. Hänellä oli kolme sotamiestä mukanaan. Yksi sai sitoa Kmicicin köyteen, ja sitten lähdettiin Lgotaa kohti, mihin Kuklinowskin rykmentti oli sijoitettu.
Matkalla Kmicic rukoili hartaasti. Hän näki, että kuolema oli lähellä, ja antoi koko sydämestään itsensä Jumalan haltuun. Hän oli niin syventynyt ajattelemaan Jumalaa ja kohtaloaan, että ei kuullut, mitä Kuklinowski hänelle puhui eikä huomannut, miten kauan oli kuljettu.
Viimein he pysähtyivät tyhjän, puoleksi rappeutuneen riihen eteen, joka oli lähellä Kuklinowskin leiriä aukealla paikalla. Eversti käski viedä Kmicicin siihen ja kääntyi yhden sotamiehen puoleen.
— Mene leiriin, — sanoi hän, — hakemaan nuoraa ja pytyllinen kuumaa tervaa!
Sotamies nelisti pois ja tuli neljännestunnin kuluttua takaisin toisen miehen kanssa pyydetyt tavarat mukanaan.
— Riisukaa tuo miekkonen alastomaksi, — sanoi Kuklinowski, — sitokaa hänen kätensä ja jalkansa ja pankaa sitten orteen riippumaan.
— Roisto! — sanoi taas Kmicic.
— Vai niin, vai niin! No, me voimme pakista vielä, meillä on aikaa…
Yksi sotamiehistä kiipesi orrelle, ja toiset riisuivat vaatteet Kmicicin yltä. Sitten he panivat hänet vatsalleen maahan, sitoivat hänen kätensä ja jalkansa pitkällä nuoralla ja kietoivat nuoran vielä hänen keskiruumiinsa ympäri, minkä jälkeen he antoivat nuoran pään katon rajassa orrella istuvalle sotamiehelle.
— Hinatkaa hänet nyt ylös, kiertäkää köysi orren ympärille ja sitokaa sinne kiinni! — sanoi Kuklinowski.
Silmänräpäyksessä oli everstin käsky täytetty.
— Päästäkää! — kuului everstin komennus
Nuora narisi, ja Andrzej jäi riippumaan ilmaan muutaman kyynärän korkeudelle.
Kuklinowski kostutti sudin palavassa tervassa, astui hänen luokseen ja puhui:
— No, Kmicic?… Sanoin, että kaksi on soturia valtakunnassa, ainoastaan kaksi: minä ja sinä! Mutta sinä et tahtonut tunnustaa Kuklinowskia vertaiseksi etkä olla hänen toverinsa… Se olikin oikein, sillä ei Kuklinowskista ole sinulle toveriksi, hän on parempi sinua. No, kuuluisa eversti herra Kmicic, nyt olet Kuklinowskin käsissä ja saat nähdä, miten Kuklinowski käristää kylkesi…
— Roisto! — sanoi Kmicic kolmannen kerran.
— Kas näin… näin hän sen tekee! — sanoi Kuklinowski.
Sitten hän siveli sudilla Kmicicin kylkeä sanoen:
— Ei liian paljon yhdellä kertaa, kevyesti vain, meillä on aikaa…
Samassa kuului hevosten kavioitten kapsetta ulkoa.
— Kuka piru sieltä tulee? — kysyi eversti. Ovi narahti ja sotilas astui sisälle.
— Herra eversti! — sanoi hän. — Kenraali Müller tahtoo teitä heti paikalla puheilleen!
— Ahaa, sinäkö se olet, vanhus! — sanoi Kuklinowski. — Mistä nyt on kysymys?
— Kenraali pyytää teitä heti saapumaan luokseen.
— Onko joku ollut kenraalin puheilla?
— Oli ruotsalainen upseeri, mutta hän on jo lähtenyt matkaansa minkä vain hevosen kaviot kestivät.
— Hyvä on! — sanoi Kuklinowski. Sitten hän kääntyi Kmicicin puoleen:
— Jäähdyttelehän nyt kuuman päälle, ystäväiseni! Tulen pian takaisin, ja sitten puhelemme taas!
— Mitä vangille tehdään? — kysyi yksi sotamiehistä.
— Antaa olla noin! Tulen kohta takaisin. Yksi teistä lähtee mukaani!
Eversti poistui ja hänen jäljessään se sotamies, joka oli istunut orrella. Kolme jäi jäljelle, mutta kohta tuli kolme muuta riiheen.
— Voitte mennä nukkumaan! — sanoi se, joka oli tuonut Kuklinowskille
Müllerin käskyn. — Eversti käski meidän vartioida.
Kmicic hätkähti kuullessaan tuon äänen. Se tuntui tutulta.
— Jäämme mieluummin, — sanoi yksi: Kuklinowskin tuomista sotamiehistä, — katsellaksemme kummaa, sillä semmoista…
Hänen puheensa katkesi äkkiä. Kaamea korahdus kuului hänen kurkustaan.
Hän ojensi kätensä ja kaatui selälleen kuin ukkosen iskemänä.
Samassa kuului huuto »Pehmittäkää!», ja muut kaksi äsken saapuneista hyökkäsivät kuin ilvekset kahden aikaisemmin tulleen kimppuun. Syntyi lyhyt, mutta kamala taistelu palavan tervan liekkien valossa. Hetken kuluttua kaatui kaksi miestä raskaasti maahan, sekunnin ajan kuului korinaa, sitten taas kajahti se ääni, joka Kmicicistä äsken oli tuntunut tutulta:
— Teidän armonne, se olen minä, Kiemlicz, ja minun poikani! Jo aamusta asti olemme odottaneet tilaisuutta!
Ja poikiinsa kääntyen ukko sanoi:
— No, lurjukset, päästäkää herra eversti irti, pian!
Ennenkuin Kmicic ennätti tointua pökerryksestään, olivat Kosman ja Damianin pörröiset päät hänen vierellään ja hänet vapautettiin siteistään. Kmicic seisoi taas omilla jaloillaan, huojui ja sai vaivoin änkytetyksi:
— Tekö?… Kiitos!
— Me tässä olemme! — vastasi ukko. — Pyhä Jumalan äiti! Pukeutukaa, teidän armonne!… Pian!
Ja hän alkoi antaa Kmicicille vaatteita.
— Hevoset ovat oven takana! — sanoi hän. — Tie on vapaa. Siellä on kyllä vahteja, mutta kyllähän ne meidät päästävät, kun tiedämme tunnussanan. Kuinka teidän armonne voi?
— Kuvettani on poltettu, mutta ei pahasti. Jalkani tuntuvat heikoilta…
— Juokaa tästä paloviinaa, teidän armonne! Kmicic tarttui halukkaasti pulloon, jonka ukko hänelle ojensi, ja ryypättyään siitä sanoi:
— Olen läpivilustunut. Nyt on jo parempi.
— Satulassa teidän armonne lämpenee. Hevoset odottavat.
— Minun on nyt paljon parempi, — toisti Kmicic. — Hiukan polttaa kuvetta, mutta ei se mitään!.. Paljon parempi on oloni!
Hän istahti viljalaarin reunalle.
Hetkisen kuluttua hän todellakin oli entisissä voimissaan ja katseli virkeästi kolmen Kiemliczin kasvoihin, joita palavan tervan keltaiset liekit valaisivat.
Ukko astui hänen eteensä:
— Teidän armonne! Nyt on kiire! Hevoset ovat valmiina.
Mutta Andrzejssa heräsi taas eloon entinen Kmicic.
— Ei! — huudahti hän äkkiä. — Nyt minä odotan tuota petturia!
Kiemliczit katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, mutta eivät puhuneet sanaakaan, niin sokeasti he olivat vanhastaan tottuneet tottelemaan tätä päällikköä.
Suonet Kmicicin ohimoilla olivat pullistuneet, silmät kiiluivat pimeässä kuin kaksi tähteä, semmoinen viha ja kostonhimo niissä hehkui. Se, mitä hän nyt aikoi tehdä, oli mielettömyyttä, jonka hän ehkä saisi maksaa hengellään. Mutta koko hänen elämänsä oli ollut sarja tuommoisia mielettömyyksiä. Polte hänen kupeessaan oli niin kova, että hän vaistomaisesti tavan takaa vei sille kätensä, mutta ajatuksissa oli Kuklinowski, ja hän oli valmis odottamaan tätä vaikka aamuun asti.
— Kuulehan! — sanoi hän. — Kutsuttiko Müller todellakin hänet luokseen?
— Ei, — vastasi ukko. — Sen keksin minä suoriutuaksemme helpommin näistä. Viittä vastaan olisi meidän kolmen ollut vaikea taistella, sillä joku olisi huutanut.
— Se on hyvä! Hän tulee tänne takaisin joko yksin tahi miehiä mukanaan.
Jos hänen kanssaan on muutama mies, niin hyökätkää heti näiden
kimppuun. Hänet itsensä jättäkää minulle. Sitten kiireesti satulaan!…
Onko teillä kellään pistolia?
— Minulla on! — sanoi Kosma.
— Anna tänne! Onko se ladattu?
— On.
— Hyvä! Jos hän tulee yksin, niin heti hänet nähtyänne hyökätkää hänen päälleen ja tukkikaa hänen suunsa. Voitte työntää hänen oman lakkinsa hänen suuhunsa.
— Kuten käskette! — sanoi ukko. — Salliiko teidän armonne, että tutkimme noiden taskut? Olemme köyhiä miehiä…
Näin sanoen hän osoitti oljilla makaavia ruumiita.
— Ei! Olkaa kaiken aikaa valmiina! Mitä löydätte Kuklinowskilta, se on teidän!
— Jos hän palaa yksin, — sanoi ukko, — niin en pelkää mitään. Asetun ovelle, ja tulipa leiristä kuka hyvänsä, niin sanon, että eversti on kieltänyt päästämästä.
— Hyvä niin! Olkaa nyt varuillanne!
Kuului hevosen kavioitten kopina. Kmicic hypähti pystyyn ja asettui seinän viereen varjoon. Kosma ja Damian asettuivat oven kahden puolen kuin kaksi kissaa vaaniessaan hiirtä.
— Yksin! — sanoi ukko hieroen käsiään.
— Yksin! — toistivat Kosma ja Damian. Kavioitten kapse läheni ja loppui äkkiä. Sensijaan kuului oven takaa ääni:
— Tulkoon joku sieltä pitelemään hevosta! Ukko kiiruhti ulos.
Tuli hetken hiljaisuus, jonka jälkeen riihessä olijat kuulivat seuraavan keskustelun:
— Sinäkö siinä, Kiemlicz? Mitä helvettiä, oletko sinä tullut hulluksi?… Müller nukkuu, vahti ei tahtonut päästää minua hänen luokseen ja sanoi, että mitään ruotsalaista upseeria ei siellä ollut käynytkään!… Mitä tämä on?
— Se upseeri odottaa teidän armoanne täällä riihessä. Tuli heti teidän armonne lähdettyä… Sanoo, että hänellä on tärkeätä puhuttavaa ja odottaa parhaillaan.
— Mitä tämä kaikki merkitsee?… Entä vanki?
— Riippuu.
Ovi narisi, ja Kuklinowski tuli sisälle, mutta samassa kaksi rautaista kouraa puristi hänen kurkkuaan ja tukahdutti hänen huutonsa. Kosma ja Damian tottuneesti kuin ammattirosvot ainakin paiskasivat hänet maahan, painoivat polvillaan hänen rintaansa niin että kylkiluut rutisivat ja tukkivat silmänräpäyksessä hänen suunsa.
Silloin Kmicic tuli esille, valaisi hänen kasvojaan palavalla sudilla ja sanoi:
— Ahaa, se on herra Kuklinowski!… Nyt on minulla jotakin puhuttavaa sinulle!
Kuklinowskin kasvot olivat siniset ja suonet niissä niin pullistuneet kuin olisivat halkeamaisillaan, mutta hänen pullistuneissa ja verestävissä silmissään kuvastui ainakin yhtä paljon kummastusta kuin pelkoa.
— Riisukaa hänet ja ripustakaa orteen! — huusi Kmicic.
Kosma ja Damian alkoivat riisua häntä niin innokkaasti kuin olisivat tahtoneet vaatteitten kera viedä häneltä nahankin.
Neljännestunnin kuluttua Kuklinowski riippui orressa kädet ja jalat sidottuina.
Kmicic asettui hänen eteensä kädet puuskassa ja alkoi hirveästi herjata häntä.
— No, herra Kuklinowski, — sanoi hän, — kumpi on parempi, Kmicic vai
Kuklinowski?
Sitten hän otti taas käteensä palavan sudin ja astui lähemmäksi.
— Sinun leirisi on nuolen kantaman päässä, tuhat sinun kaltaistasi konnaa valmiina kuulemaan kutsuasi… Sinun ruotsalainen kenraalisi on lähellä, mutta sinä riiput samassa orressa, missä aioit minut kärventää… Tunnetko nyt Kmicicin! Sinä tahdoit olla hänen veroisensa, tarjouduit hänelle toveriksi… Sinä varas, sinä iljetys, verikoira, kurja akka! Sinä herra Roistonheimo, sinä epäsikiö, sinä moukka! Voisin antaa paloitella sinut puukolla kuin kukonpojan, mutta parempi on paistaa sinut elävältä niinkuin aioit tehdä minulle…
Näin sanottuaan hän asetti sudin onnettoman orressa riippujan kylkeä vasten ja piti sitä siinä niin kauan, että palaneen lihan käry levisi riiheen.
Kuklinowski vääntelehti niin että heilui nuorassaan. Hänen silmänsä, jotka olivat luotuina Kmiciciin, ilmaisivat kauheata kipua ja pyysivät armoa. Hänen tukitusta suustaan lähti tukahdettuja valitushuutoja. Mutta sodat olivat kovettaneet Andrzejn sydämen, niin että se ei tuntenut sääliä, varsinkaan pettureita kohtaan.
Otettuaan sudin pois Kuklinowskin kupeesta hän asetti sen vähäksi aikaa tämän nenän alle, poltti pois hänen viiksensä, silmäripsensä ja kulmakarvansa ja sanoi sitten:
— Lahjoitan sinulle henkesi, että voisit vielä muistella Kmiciciä. Riipu tässä huomiseen ja rukoile Jumalaa, että hän lähettäisi tänne ihmisiä, ennenkuin palellut kuoliaaksi.
Sitten hän huusi Kosmalle ja Damianille:
— Hevosten selkään!
He lähtivät riihestä.
Puolen tunnin kuluttua levisivät neljän ratsastajan ympärillä tyhjät ja äänettömät kentät. He hengittivät raikasta ilmaa, jossa ei ollut ruudin hajua. Kmicic ratsasti edellä, Kiemliczit hänen jäljessään. Nämä puhelivat hiljaa keskenään, Kmicic rukoili itsekseen aamurukouksia, sillä kohta alkoi päivä sarastaa.
Väliin pääsi puoleksi tukahdutettu huudahdus hänen huuliltaan, kun polte kupeessa kävi sietämättömäksi Mutta samalla hän tunsi olevansa ratsun selässä ja vapaa, ja kun hän ajatteli, että hänen oli onnistunut räjähdyttää rikki suuri tykki ja pelastua Kuklinowskin käsistä sekä lisäksi vielä kostaa hänelle, täytti hänen mielensä niin suuri riemu, että kipu ei hänestä ollut mitään.
Isän ja poikien hiljainen keskustelu oli tällä välin muuttunut äänekkääksi riidaksi.
— Niin, tässä on kukkaro, — sanoi ukko vihaisesti, — mutta missä ovat sormukset? Hänellä oli sormuksia sormissa ja yhdessä oli kivi, joka oli ainakin kahdenkymmenen tshervonetsin arvoinen!
— En muistanut ottaa, — sanoi Kosma.
— Hiisi vieköön! Minä olen vanha, mutta minun on pidettävä huoli kaikesta, sillä näillä lurjuksilla ei ole hitaistakaan järkeä! Olette unhottaneet sormukset?… Valehtelette hävyttömästi!
— Menkää katsomaan, jos ette usko, isä! — murahti Damian.
— Valehtelette, lurjukset! Teette vääryyttä vanhalle isällenne! Semmoisia poikia minulla on! Parempi olisi, että en olisi siittänyt teitä! Saatte kuolla ilman siunaustani!
Kmicic hiljensi hevosensa vauhtia.
— Kuulkaahan! — sanoi hän. Riita taukosi, Kiemliczit kiiruhtivat hänen luokseen, ja he jatkoivat matkaa yhdessä joukossa.
— Tunnetteko tien Sleesian rajalle? — kysyi Andrzej.
— Tokihan, Jumalan äidin nimessä, kyllä tunnemme! — vastasi ukko.
— Eikä tiellä ole ruotsalaista sotaväkeä?
— Ei, ne ovat kaikki Częstochowon luona… Jonkun yksityisen ruotsalaisen saattaa tavata, mutta sehän ei ole haitaksi.
Seurasi jonkin aikaa kestävä äänettömyys.
— Te olette siis olleet Kuklinowskin palveluksessa, — kysyi sitten
Kmicic.
— Niin… kyllä! Ajattelimme, että pysyttelemällä täällä läheisyydessä voimme palvella pyhää veljeskuntaa ja teidän armoanne. Mutta me emme ole taistelleet luostaria vastaan, Jumala meitä semmoisesta varjelkoon! Emme ole nauttineet mitään palkkaakaan, sen vain, mitä meidän on onnistunut löytää ruotsalaisten taskuista.
— Kuinka? Ruotsalaistenko?
— Niin, me tahdoimme vaikkapa muurien ulkopuolella palvella Pyhää Neitsyttä. Siksi liikuskelimme öisin leirin ympärillä ja joskus päivälläkin, kun niin sattui, ja kun joku ruotsalainen sattui olemaan erillään toisista, niin me… tuota noin… me hänet…
— Pehmitimme! — lopettivat lauseen Kosma ja Damian.
Kmicic naurahti.
— Saipa Kuklinowski teistä hyvät palvelijat! — sanoi hän. — Tiesikö hän siitä?
— Asetettiin tutkimuskomiteoita, toimitettiin kuulusteluja… Hän tiesi asian ja vaati, senkin roisto, meiltä taalerin jokaisesta päästä… Uhkasi muussa tapauksessa antaa meidät ilmi… Senkin rosvo, nylki köyhiä ihmisiä… Siksipä me olimmekin uskollisia teidän armollenne, sillä teidän armonne on toista maata… Teidän armonne antaa vielä omistaankin, mutta hän otti taalerin joka päästä, hyötyi meidän työstämme, meidän vaivannäöstämme… Hiisi hänet vieköön!
— Minä palkitsen teitä runsaasti siitä, mitä olette tehneet! — sanoi
Kmicic. — En odottanut semmoista teiltä.
Kaukainen tykin jyrinä keskeytti hänen puheensa. Nähtävästi ruotsalaiset alkoivat taas ampua aamun sarastaessa. Kohta jyrinä tuli kovemmaksi. Kmicic pysähdytti hevosensa. Hän luuli erottavansa luostarin tykkien äänen ruotsalaisten tykeistä. Heristellen uhkaavasti nyrkkiään siihen suuntaan, missä vihollisen leiri oli, hän sanoi:
— Ampukaa, ampukaa! Missä on suurin tykkinne?