KUUDESTOISTA LUKU.
Lubelin vojevodakunta suureksi osaksi ja Podlasien vojevodakunta melkein kokonaan olivat puolalaisten, s.o. liittoutuneitten ja Sapiehan joukkojen käsissä. Maa, jonka heikkoutta äsken koko Eurooppa oli ihmetellyt, osoitti nyt voimaa, jommoista eivät viholliset eikä edes sen oma kuningas ollut aavistanut siinä olevan.
Kmicic kulki eteenpäin kohtaamatta mitään esteitä. Matkan varrella hänen joukkoonsa yhtyi levottomia sieluja, jotka luulivat liittymällä tataarilaisiin parhaiten pääsevänsä osallisiksi veritöihin ja saaliin jakoon. Näistä hän pian teki kunnollisia sotamiehiä, sillä hänellä oli kyky herättää alaisissaan pelkoa ja kuuliaisuutta. Tämän joukon näkeminen sai ihmiset vakuutetuiksi, että kaani todella auttoi puolalaisia. Levisi huhuja Sapiehan avuksi saapuvasta suuresta sotajoukosta tataarilaisten esimerkiksi kelpaavasta kurista ja siivoudesta.
Herra Sapieha oli väliaikaisesti Bialassa. Hänellä oli kymmenkunta tuhatta miestä säännöllistä sotaväkeä, jalka- ja ratsumiehiä. Ne olivat liettualaisten joukkojen jäännöksiä, joita oli vahvistettu uusilla miehillä.
Bialaa kohti kulkiessaan Kmicic ajatteli vain sitä, että Sapiehan joukoissa palveli paljon liettualaista aatelia ja useita Radziwillin upseereita, jotka olivat vanhoja tuttuja. Hän pelkäsi, että ne tuntevat hänet ja hakkaavat sapeleillaan kuoliaaksi. Se häntä kuitenkin rohkaisi, että hän tiesi suuresti muuttuneensa ulkonäöltä. Hän oli laihtunut, kasvoissa oli Boguslawin aikaansaama arpi, ja viikset hän oli kammannut pystyyn, niin että hän oli kuin jokin Erikson eikä puolalaisen näköinen.
Vojevoda otti hänet ystävällisesti vastaan, mikä johtui kuninkaan kirjeistä.
»Lähetämme teille», - kirjoitti kuningas, — »uskollisimman palvelijamme, jota nimitetään Częstochowon Hektoriksi tuon kuuluisan paikan piirityksestä saakka ja joka on pelastanut oman henkensä uhalla meidät kuolemasta ja vankeudesta. Ottakaa hänet erikoiseen suojelukseenne, että hän ei joutuisi kärsimään mitään vääryyttä sotilaittenne puolelta. Tunnemme hänen oikean nimensä ja syyt, miksi hän käyttää valenimeä.»
— Saanko tietää, miksi käytätte valenimeä? — kysyi vojevoda.
— Koska olen pakolainen enkä voi palvella omaa nimeäni käyttäen!…
Sille, jonka käskyn alaiseksi joudun ja jolta suojelusta pyydän, olen
velvollinen ilmoittamaan kaikki niinkuin isälle. Minun, oikea nimeni on
Kmicic!
Vojevoda peräytyi pari askelta.
— Sekö, joka lupasi toimittaa kuninkaamme elävänä tahi kuolleena
Boguslawille?
Kmicic kertoi hänelle ominaisella tarmolla miten asia oli.
Vojevoda ei voinut olla uskomatta, etenkin kun kuninkaan kirjekin todisti asian puolesta. Sitäpaitsi vojevoda nyt oli niin iloinen, että hän olisi ollut valmis syleilemään pahinta vihamiestäänkin, antamaan anteeksi suurimmankin rikoksen. Tämä ilo johtui seuraavasta kuninkaan kirjeen kohdasta:
»Vaikka Vilnon vojevodan kuoleman jälkeen vapaaksi jäänyt Liettuan suurhetmanin sauva vakiintuneitten oikeusmuotojen mukaan voidaan vain valtiopäivillä antaa seuraajalle, niin nykyisissä poikkeuksellisissa oloissa annamme valtakunnan edun tähden ja suurten ansioittenne vuoksi mainitun sauvan teille vakuutettuna siitä, että kun Jumala suo rauhan palata, tulevilla valtiopäivillä ei yksikään ääni kohoa tätä ratkaisuamme vastaan, ja tekomme saa yleisen hyväksymisen.»
Sapieha, josta tähän aikaan sanottiin, että hän »panttasi takkinsa ja möi viimeisen hopealusikkansa», ei kylläkään palvellut isänmaata oman etunsa tahi kunniansa vuoksi. Mutta vaatimattominkin ihminen iloitsee nähdessään ansioitaan pidettävän arvossa ja niitä palkittavan kiitollisuudella. Siksi hänen vakavat kasvonsa säteilivät. Nyt hän oli valmis tekemään kuninkaan tähden mitä tahansa.
— Koska olen hetmani, — sanoi hän Kmicicille, — niin olette minun valtani ja suojelukseni alainen. Täällä on kaikenlaista liikettä käymässä, ja senvuoksi älkää liiaksi tuppautuko esille, ennenkuin olen varoittanut sotilaita ja poistanut päältänne sen loukkauksen, jonka alaiseksi Boguslaw teidät saattoi.
Pian levisi leirissä tieto, että kuningas oli antanut rakastetulle ylipäällikölle suurhetmanin arvon. Riemu remahti tuhansien miesten keskuudessa kuuluville.
Päälliköt ja joukot erilaisine lippuineen alkoivat saapua hetmanin asunnolle. Nukkuva kaupunki heräsi unestaan. Tulet leimusivat, torvet soivat, rummut pärisivät, tykit ja musketit paukkuivat. Sapieha pani toimeen komeat kemut, joissa hurrattiin koko yö, juotiin maljoja kuninkaalle ja hetmannille ja sille kostolle, joka pian oli kohtaava Boguslawin.
Andrzej ei ollut läsnä juhlassa.
Sen sijaan hetmani alkoi pöydässä puhua Boguslawista. Sanomatta kuka oli se upseeri, joka oli tullut tataarilaisten kanssa ja tuonut nimityksen, hän puhui yleensä ruhtinaan kavaluudesta.
— Molemmat Radziwillit, — sanoi hän, — ovat aina olleet vehkeilijöitä, mutta ruhtinas Boguslaw on vielä etevämpi kuin hänen serkkuvainajansa. Muistatte ehkä Kmicicin tahi ainakin olette hänestä kuulleet. Ajatelkaahan, se juttu, jonka ruhtinas Boguslaw laski liikkeelle, nimittäin että Kmicic muka oli tarjoutunut nostamaan kätensä kuningastamme vastaan, on valetta!
— Mutta Kmicic auttoi kuitenkin Janusz-ruhtinasta hänen huonoissa puuhissaan.
— Niin, hän auttoi kyllä ruhtinasta, mutta viimein hänkin näki asiat oikeassa valossa ja silloin hän luopui palveluksesta, vieläpä hän, tuittupäinen mies kun oli, kävi Boguslawin kimppuun. Nuori ruhtinas oli jo sangen pahassa pinteessä ja pelasti töin tuskin henkensä Kmicicin käsistä.
— Kmicic oli suuri soturi! — sanoivat useat äänet.
— Ruhtinas kostonhimossaan keksi hänestä niin loukkaavan valheen, että pintaa karmii.
— Ei paholainenkaan olisi keksinyt paremmin.
— Olen saanut tietää, — jatkoi hetmani, — että kun Kmicic huomasi, ettei hänellä täällä enää ollut mitään tehtävää, niin hän meni Częstochowoon ja teki siellä suuria palveluksia, ja myöhemmin hän suojeli kuningastamme omalla ruumiillaan.
Tämän kuultuaan samat sotilaat, jotka vähän aikaisemmin olisivat olleet valmiit iskemään Kmiciciä sapelilla, alkoivat yhä enemmän häntä kehuskella.
— Ei Kmicic jätä sitä kostamatta, ei hän ole niitä miehiä! Hän käy kyllä Radziwillinkin kimppuun!
— Ruhtinas on häpäissyt kaikkia sotilaita, kun hän on yhdestä levittänyt tuollaisen valheen!
— Kmicic oli hurjapäinen ja omavaltainen, mutta ei kavaltaja!
— Hän kostaa aivan varmasti!
— Me kostamme sitä ennen!
— Kun kerran hetmani takaa hänen puolestaan, niin asia on sillä tavalla!
— Niin se oli! — sanoi hetmani.
Eipä paljon puuttunut, ettei juotu Kmicicin maljaa. Mutta kuului varsin kiihkeitä ääniä toiseenkin suuntaan, varsinkin entisten Radziwillin upseerien joukosta. Sen kuultuaan hetmani sanoi:
— Tiedättekö, miksi tuo Kmicic johtui mieleeni? Kuninkaan lähettämä sanantuoja Babinicz on hyvin paljon hänen näköisensä. Itsekin ensi hetkessä erehdyin.
Tässä Sapieha otti ankaramman muodon ja alkoi puhua painokkaammin:
— Vaikkapa tänne olisi tullut itse Kmicic, niin koska hän on kääntynyt ja harvinaisella urheudella puolustanut pyhää paikkaa, minä suojelisin häntä hetmaninvallallani. Huomautan siis teille, hyvät herrat, että tuon lähettilään saapuminen ei saa aiheuttaa minkäänlaista epäjärjestystä. Pyydän muistamaan, että hän täällä edustaa kuningasta ja kaania. Erityisesti huomautan tästä nostoväen herroja ratsumestareita, sillä siellä on kuri höllin!
Kun Sapieha puhui tässä äänilajissa, ei tavallisesti kukaan muu kuin Zagloba uskaltanut mitään mukista. Niinpä istuivat nytkin kaikki aivan hiljaa. Mutta kun hetmanin kasvot kirkastuivat, niin muutkin taas ilostuivat. Pikarit kiersivät ahkeraan, ilo nousi ylimmilleen ja koko kaupunki kajahteli riemuhuudoista aamuun asti.
Seuraavana aamuna Sapieha lähetti Anusian Grodnoon, josta Chowańskin joukko oli vetäytynyt jo kauan sitten pois ja jossa nyt isännöivät oman maan miehet.