VIIDESTOISTA LUKU.
Puhuessaan Michalin mieltymyksestä Anusiaan oli Zamoyski puhunut osittain totta, sillä nuori ruhtinas oli rakastunut tyttöön, kuten kaikki muutkin. Mutta se rakkaus ei ollut kovin kiihkeätä eikä johtanut toimintaan. Michalilla ei ollut tarmoakaan semmoiseen rakkauteen, joka pakottaa tekemään voitavansa saadakseen lemmityn omakseen.
Mutta ruhtinatar Gryzelda, joka unelmoi loistavaa tulevaisuutta pojalleen, pelästyi suuresti tuota tunnetta. Keskustelu pojan kanssa, joka kalpeni ja vapisi hänen edessään ja alkoi itkeä ennenkuin mitään puhuikaan, vahvisti hänen käsitystään, että vaara oli uhkaamassa.
Kuitenkaan hän ei heti päässyt varmaan päätökseen. Vasta kun Anusia, joka tahtoi nähdä maailmaa ja uusia ihmisiä ja mahdollisesti myös kiemailla nuoren ritarin edessä, polvillaan pyysi lupaa lähteä matkaan, suostui ruhtinatar lähtöön.
Ruhtinatar Gryzelda tahtoi saada varmuuden siitä, että hänen veljensä ja Kmicicin välillä ei ollut mitään yhteistä sopimusta, ja siksi hän käski kutsumaan jälkimmäisen luokseen. Veljen vakuutus, että hän ei poistu hetkeksikään Zamośćiesta, tosin rauhoitti häntä koko joukon, mutta hän tahtoi kuitenkin lähemmin tutustua mieheen, joka tulisi tytön saattajaksi.
Keskustelu Kmicicin kanssa sai hänet lopullisesti rauhoittumaan.
Nuoren miehen silmistä loisti sellainen vilpittömyys, että oli pakko uskoa häntä. Hän tunnusti olevansa rakastunut toiseen ja senvuoksi olevansa aivan välinpitämätön kaikelle kiemailulle. Hän antoi myös kunniasanansa, että varjelee tyttöä kaikelta vaaralta vaikkapa oman henkensä uhalla.
— No, herra ritari! — sanoi Zamoyski iloisesti. — Aiotte viedä meiltä Zamośćien parhaan koristuksen? Pitäkää vain hyvää huolta siitä, että kukaan ei teiltä sitä ryöstä!
— Koettakoonhan vain joku! Olen antanut kunniasanani ruhtinattarelle ja sanani minä aina pidän!
— Minähän lasken vain leikkiä! Ei teidän tarvitse pelätä eikä ryhtyä erityisiin varokeinoihin.
— Pyytäisin teiltä vain umpinaisia vaunuja.
— Saatte vaikka kahdet! Ettehän vielä aivan pian lähde?
– Aivan heti! Minulla on kiire! Muutenkin olen jo täällä liiaksi viivähtänyt.
— Lähettäkää näin ollen tataarilaisenne Krasny Stawiin. Minä puolestani toimitan sinne sanan, että varaavat riittävästi rehua. Teille minä annan omia miehiäni saattojoukoksi Krasny Stawiin;. Mikaan vaara ei teitä uhkaa, sillä tämä on kaikki minun aluettani… Annan teille hyviä saksalaisia rakuunoita, jotka ovat rohkeata väkeä ja tuntevat tien.
— Miksi minun on jäätävä tänne?
— Jotta saisimme vielä nauttia seurastanne. Olette mieluinen vieras, ja tahtoisin pitää teitä vaikka vuoden luonani. Sitäpaitsi olen lähettänyt katsomaan löytyisikö hevoslaumastani Perespyssä teille jokin hyvä hevonen, jommoinen aina on hyvä olemassa.
Kmicic katsahti Zamoyskia suoraan silmun, näytti sitten äkkiä tekevän päätöksensä ja sanoi:
— Kiitän ja jään! Lähetän tataarilaiset edeltä. Hän meni heti tataarilaisten luo, vei syrjään Akbah-Ulanin ja sanoi:
— Akbah-Ulan, teidän on mentävä edeltä päin Krasny Stawiin suoraa tietä. Minä tulen päivää myöhemmin linnanpäällikön turvajoukon saattamana Kuule nyt, mitä sinulle sanon: te ette menekään Krasny Stawiin, vaan lymyilette Zamośćien luona lähimmässä metsässä niin että kenelläkään elävällä sielulla ei ole vihiä teistä. Kun kuulette tieltä laukauksen, niin riennätte luokseni, sillä minulle aiotaan täällä virittää jokin ansa.
— Määräyksenne mukaan! — vastasi Akbah-Ulan pannen kätensä otsalle, suulle ja rinnalle.
— Olen nähnyt, mikä olet miehiäsi, Zamoyski! — sanoi Kmicic itsekseen. — Zamośćiessa pelkäät sisartasi, siksi tahdot ryöstää tytön ja sijoittaa johonkin tänne lähistöön ja käyttää minua välikappaleenasi, ehkäpä viedä henkenikin. Odotahan! Oletpa joutunut tekemisiin itseäsi paremman kanssa. Kietoudut vielä omaan verkkoosi!
Seuraavana päivänä Zamoyski lahjoitti hänelle ihmeen kauniin hevosen. Kmicic otti sen kiitollisuudella vastaan ajatellen mielessään, että hän ajaa sillä kyllä kauemmaksi kuin Zamoyski on suunnitellut. Hän muisteli myös tataarilaisiaan, jotka jo olivat metsässä, ja häntä pyrki naurattamaan. Väliin taas hänen mielensä kuohui, ja hän päätti antaa Zamoyskille kelpo opetuksen.
Hänelle oli annettu kaksi kirjettä Sapiehalle vietäväksi; toinen oli ruhtinattarelta, toinen linnan päälliköltä. Kmicicin teki kovin mieli avata tämä jälkimmäinen, mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut sitä tehdä. Sen sijaan hän katsoi sitä valoa vastaan ja tuli vakuutetuksi, että sisällä oli tyhjä paperi.. Tämä havainto selvitti hänelle lopullisesti, että tyttö ja kirjeet aiotaan häneltä ottaa matkalla.
Päivällinen syötiin jokseenkin synkän mielialan vallitessa. Anusian silmät olivat punaiset. Upseerit olivat ääneti, ja vain Zamoyski näytti iloiselta ja tyhjenteli pikariaan, jonka Kmicic tuon tuostakin täytti. Mutta kun tuli lähdön hetki, ei ollut paljon hyvästelijöitä, sillä Zamoyski oli lähettänyt upseerit virkatoimiin.
Anusia lankesi ruhtinattaren jalkoihin, eikä häntä saatu siitä pois pitkään aikaan. Ruhtinattaren kasvoilla kuvastui ilmeinen levottomuus. Neiti Anna ja vanha palvelijatar Suwalska istuutuivat vaunuihin, Kmicic hevosen selkään, ja matkue lähti liikkeelle. Kaksisataa saksalaista ratsumiestä asettui vaunujen ja Anusian tavaroita kuljettavan kuorman suojaksi. Kun pyörät kumisivat alas lasketulla sillalla, purskahti Anusia itkemään.
Kmicic kumartui vaunujen ikkunaa kohti sanoen:
— Älkää pelätkö, en minä teitä syö!
— Moukka! — ajatteli Anusia.
He ajoivat linnoituksen muurien ulkopuolella olevien talojen ohi, ja saapuivat sitten metsään, joka siihen aikaan mäkineen ulottui Bugiin asti. Yö alkoi lähestyä, mutta se oli tyyni ja kirkas. Tie loisti edessä kuin hopeanauha. Hiljaisuutta häiritsi vain vaunun pyörien ratina ja ratsastajani hevosten jalkain kapse.
— Näillä tienoin mahtavat tataarilaiseni piileksiä kuin sudet, — ajatteli Kmicic.
Sitten hän kuunteli tarkasti.
— Mitä se on? — kysyi hän upseerilta, joka johti ratsumiehiä.
— Kuuluu kavioitten kapsetta!… Joku ratsastaja nelistää jäljessämme! — vastasi upseeri.
Juuri kun hän oli sen sanonut, saapui vaahtoavalla ratsulla mies ja huusi:
— Herra Babinicz! Herra Babinicz! Kirje herra linnanpäälliköltä!
Joukko pysähtyi. Kmicic otti kirjeen, avasi sen ja luki vaunujen lyhdyn valossa:
»Kunnioitettu ja minulle rakas herra Babinicz! Kohta lähdettyänne sain tiedon, että ruotsalaiset eivät olekaan poistuneet Lublinista, vaan aikovat hyökätä linnani Zamośćien kimppuun. Näin ollen käy matkanne jatkaminen mahdottomaksi. Ottaen huomioon ne pericula, jotka voivat kohdata neitiä, tahdomme että hän palaa takaisin Zamośćieen. Samat ratsumiehet, jotka teitä saattavat, tuovat hänet takaisin. Koska teidän on tärkeätä jatkaa matkaanne, emme rupea teitä pidättelemään. Tämän tahtomme teille ilmoittaen pyydämme teitä antamaan asianmukaiset määräykset ratsumiehillemme.»
Samassa Anusia pisti päänsä ulos vaunun ikkunasta.
— Mitä se on? — kysyi hän.
— Ei mitään. Herra Zamoyski jättää vielä kerran teidät minun urhoollisuuteni turviin.
Kääntyen oppaaseen ja ratsumiehiin hän huudahti:
— Eteenpäin!
Mutta ratsumiesten upseeri pysähdytti hevosensa, ja kysyi Kmiciciltä:
— Kuinka niin? Miksi eteenpäin?
— Mitä me sitten sen enempää metsässä viivyttelisimme? — kysyi Kmicic tekeytyen yksinkertaiseksi.
— Te olette saanut jonkin määräyksen.
— Mitä se teihin kuuluu? Juuri määräyksen johdosta käsken eteenpäin.
— Seis! — huusi upseeri.
— Eteenpäin! — toisti Kmicic.
— Emme kulje askeltakaan eteenpäin, ennenkuin saan nähdä määräyksen! — sanoi upseeri tiukasti.
— Määräystä ette saa nähdä, sillä sitä ei ole lähetetty teille!
— Koska te ette tahdo noudattaa määräystä, niin minä sen täytän. Menkää
Herran nimeen Krasny Stawiin, mutta me palaamme neidin kanssa takaisin.
Kmicic olikin vain odottanut, että upseeri ilmaisisi tietävänsä, mitä kirje sisälsi. Nyt oli selvää, että koko asia oli edeltäpäin järjestetty.
— Alkakaa mennä! — sanoi upseeri uhkaavalla äänellä.
Samassa ratsumiehet käskemättä vetivät sapelinsa tupesta.
— Vai semmoisia poikia! — huudahti Kmicic. — Ette te veisi tyttöä Zamośćieen, vaan sijoittaisitte jonnekin syrjemmälle, jotta linnanpäällikkö voisi vapaasti tyydyttää halujaan. Mutta olettepa tavanneet viisaampanne!
Sen sanottuaan hän laukaisi pistolinsa ilmaan. Heti alkoi metsästä kuulua kaameata ääntä aivan kuin laukaus olisi herättänyt susilauman, joka nukkui läheisyydessä. Ulvontaa kuului edestä, takaa ja sivuilta ja samalla kertaa tömisivät hevosten kaviot, oksat katkeilivat rytisten hevosten niitä polkiessa ja tie täyttyi ratsastajista, jotka lähestyivät hirveästi mölisten ja vinkuen.
Tataarilaiset olivat lähestyneet kuin myrskypilvi, mutta Kmicic sai heidät pysähtymään huudahtamalla kolme kertaa. Sitten hän sanoi perin pelästyneelle upseerille:
— Ymmärtäkää jo, kenen kanssa olette tekemisissä! Herra linnanpäällikkö aikoi pitää minua narrinaan ja sokeana välikappaleenaan. Teille, herra upseeri, hän on antanut parittajan tehtävän, jonka olette ottanut vastaan saavuttaaksenne hänen suosionsa. Sanokaa hänelle terveisiä herra Babiniczilta ja ilmoittakaa, että neiti viedään turvassa herra Sapiehan luo.
Upseeri katseli pelästynein silmin ympärilleen ja näki villit kasvot, jotka himokkaasti katselivat ratsumiehiä. Näkyi, että ne odottivat vain viittausta syöksyäkseen heidän kimppuunsa ja hakatakseen heidät kappaleiksi.
— Te voitte tehdä mitä tahdotte, sillä emme mahda mitään ylivoimalle, — sanoi hän vapisevalla äänellä, — mutta herra linnanpäällikkö kostaa meille.
Kmicic purskahti nauramaan.
— Kostakoon hän vain teille, sillä jos ette olisi puhunut itseänne pussiin ja osoittanut ennakolta tietävänne, mitä määräys sisälsi, ettekä olisi ruvennut vastustamaan matkan jatkamista, niin ei minulla olisi ollut varmuutta petoksen olemassaolosta, vaan olisin heti Krasny Stawissa luovuttanut tytön. Sanokaa siis herra linnanpäällikölle, että hän valitsisi parittajan toimiin viisaampia kuin te!
Kmicicin rauhallinen ääni teki upseerin hieman rohkeammaksi ja hän sanoi:
— Saamme siis ilman muuta palata Zamośćieen?
— Ette palaa ilman muuta, — sanoi Kmicic, — vaan viette mukananne kirjeen, jonka annan kirjoittaa teidän jokaisen nahkaan.
— Herra Babinicz…
— Käykää kiinni! — huudahti Kmicic ja tarttui itse upseerin kurkkuun.
Alkoi mellakka vaunujen ympärillä, Tataarilaisten mölinä tukahdutti avun ja kauhun huudot, joita naiset päästelivät.
Vähän ajan kuluttua makasivat kaikki ratsumiehet sidottuina tiellä vieretysten. Kmicic käski piestä heitä nahkahihnoilla, mutta maltillisesti, jotta jaksaisivat palata jalkaisin Zamośćieen. Sotamiehet saivat sata ja upseeri sataviisikymmentä iskua. Anusia, joka ei ymmärtänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui, luuli joutuneensa kauhean miehen käsiin ja rukoili kyynelet silmissä sekä käsiään väännellen:
— Armahtakaa, ritari!… Mitä minä olen rikkonut?… Armahtakaa!
Säästäkää!
— Olkaa hiljaa, neiti! — karjaisi Kmicic.
— Miten minä olen rikkonut?
— Kenties olette itsekin liitossa?
— Missä liitossa? Jumala, armahda minua syntistä!
— Ettekö tiedä, että herra Zamoyski on vain ollut lähettävinään teidät matkaan saadakseen teidät pois ruhtinattaren silmälläpidon alta ja ryöstääkseen teidät matkalla? Hän sijoittaisi teidät johonkin tyhjään linnaan, jossa voisi asettaa siveytenne koetukselle.
— Jeesus Natsarealainen! — huudahti Anusia. Niin vilpitön ja vakuuttava oli tuo huudahdus, että Kmicic lausui lempeämmin:
— Kuinka? Ettekö siis olekaan liitossa?
Anusia peitti kasvonsa käsiinsä, mutta ei voinut mitään puhua, vaan toisteli vain:
— Jeesus, Maria! Jeesus, Maria!
— Rauhoittukaa, neiti! — sanoi Kmicic vielä lempeämmin. — Vien teidät hyvässä turvassa herra Sapiehan luo, sillä herra Zamoyski teki väärät laskelmat, kun ei ymmärtänyt, kenen kanssa on joutanut tekemisiin… Kas, nuo miehet, joita piestään, olivat saaneet tehtäväkseen ryöstää teidät… Lahjoitan heille heidän henkensä, jotta voisivat kertoa herra linnanpäällikölle, miten hyvin heille kävi.
— Te siis olette varjellut minut häpeään joutumasta?
— Niin, vaikka en tietänyt, onko se teille mieleen.
Anusia tarttui äkkiä Andrzejn käteen ja painoi sen kalpeille huulilleen.
— Rauhoittukaa, Herran tähden! Mitä tuo taas on? — huudahti Kmicic. — Istukaa vaunuissa, muuten jalkanne kastuvat. Älkää peljätkö, olette täällä yhtä hyvässä turvassa kuin omassa kodissanne!
Tataarilaiset olivat tällä välin lopettaneet pieksämisen. Andrzej käski
heitä ajamaan ratsumiehet Zamośćieen päin alastomina ja verisinä.
Hevoset, aseet ja ratsumiesten vaatteet hän lahjoitti tataarilaisille.
Sitten lähdettiin kiireesti jatkamaan matkaa.
Matkalla ei nuori ritari malttanut olla tavan takaa kurkistamatta vaunuihin tahi oikeammin tytön vilkkaisiin silmiin ja ihaniin kasvoihin. Hän tiedusteli, oliko vaunuissa tarpeeksi mukavaa, rasittiko nopea kulku liiaksi ja tarvitsiko neiti jotakin.
— Ei hän olekaan niin moukkamainen ja juro, kuin alussa luulin! — ajatteli tyttö.
— Ah, Oleńka, mitä kärsinkään tähtesi! — ajatteli Kmicic itsekseen. —
Saankohan sinulta kiittämättömyyttä palkakseni?
Krasny Stawissa Kmicic päätteli, että ei ollut syytä jäädä odottamaan tietoja Zamośćiesta, ja kiiruhti taas matkaan. Kuitenkin hän ennen lähtöään kirjoitti ja lähetti Zamoyskille seuraavan kirjeen:
»Korkeasti jalosukuinen herra staarosta ja rakas suosijani ja hyväntekijäni! Suurille miehille on Jumala antanut tavallista suuremman älynkin. Ymmärsin kohta, että te tahdoitte vain panna minut koetukselle, kun lähetitte käskyn, että luovuttaisin, neiti Borzobohatan, mikä kävi minulle sitäkin selvemmäksi, kun ratsumiehet ilmaisivat tietävänsä tuon määräyksen sisällyksen, vaikka te kirjoitatte ajatuksen syntyneen vasta minun lähdettyäni. Ihmettelen toiselta puolen teidän terävänäköisyyttänne ja lupaan toiselta puolen uudelleen, rauhoittaakseni täydellisesti huolehtivan holhoojan, että ei mikään voi estää minua täyttämästä minulle uskottua tehtävää. Mutta koska sotamiehenne, ilmeisesti käsittäen väärin tarkoituksenne, käyttäytyivät sopimattomasti ja uhkasivat henkeänikin, niin olen vakuutettu, että olisin tehnyt teille mieliksi, jos olisin hirtättänyt heidät jokaisen. Pyydän nöyrimmästi anteeksi, että en ole tätä tehnyt. Kuitenkin pieksätin heitä, mutta jos tämä rangaistus teistä tuntuu liian lievältä, niin on teidän vallassanne sitä koventaa. Toivoen menetelleeni täydelliseksi tyytyväisyydeksenne olen edelleen teidän uskollinen ja harras palvelijanne. — Babinicz.»
Ratsumiehet saapuivat myöhään yöllä Zamośćieen eivätkä uskaltaneet ollenkaan näyttäytyä Zamoyskille. Tämä sai tietää koko asian vasta kirjeestä, joka hänelle tuotiin seuraavana päivänä.
Kirjeen luettuaan Zamoyski sulkeutui kolmeksi päiväksi huoneeseensa eikä päästänyt ketään puheilleen. Kuultiin hänen sadattelevan ranskaksi, mitä hän teki vain ollessaan suunniltaan kiukusta.
Vähitellen tuo myrsky kuitenkin tyyntyi. Neljäntenä ja viidentenä päivänä herra linnanpäällikkö vielä oli hyvin vaitelias, hautoi jotakin mielessään ja nyki viiksiään. Mutta viikon kuluttua, kun hän jo oli entisellään ja ryyppäsi vähän runsaammin ruokapöydässä, hän alkoi äkkiä kierrellä viiksiään ja sanoi sisarelleen:
— Sisareni, tiedä, että minä olen tarkkanäköinen… Panin joku päivä sitten tahallani koetukselle tuon aatelismiehen, joka otti Anusian mukaansa, ja voin nyt varmasti vakuuttaa, että hän vie tytön turvassa perille.
Jo kuukautta myöhemmin oli herra linnanpäällikön sydän kiintynyt muualle, ja hän oli täysin vakuutettu, että kaikki, mikä oli tapahtunut, oli tehty hänen tahdostaan ja toimestaan.