Vedenpaisumus III

by Henryk Sienkiewicz

KAHDESTOISTA LUKU.

Ruotsalaisten uloshyökkäys oli vain osaksi vastannut tarkoitustaan. Boguslawin ratsumiehet olivat tosin päässeet kaupunkiin, mutta taistelussa eivät ruotsalaiset saaneet erikoisempaa aikaan. Kotwiczin rykmentti ja Oskierkan rakuunat olivat kylläkin kärsineet vaurioita, mutta myös paljon ruotsalaisia makasi taistelutanterella, ja se jalkaväkirykmentti, jonka kimppuun Wolodyjowski ja Wańkowicz olivat hyökänneet, oli melkein kokonaan tuhoutunut. Liettualaiset kehuskelivat tuottaneensa viholliselle enemmän tappioita kuin mitä itse olivat kärsineet. Vain Sapieha oli harmissaan tästä uudesta "kompastuksesta", joka saattoi vahingoittaa hänen mainettaan. Häneen kiintyneet everstit lohduttelivat häntä parhaansa mukaan, ja oikeastaan hän oli saanut sangen hyödyllisen opetuksen. Tämän jälkeen ei pantu enää toimeen niin suuria pitoja, ja jos joskus juhlittiin, niin samalla ryhdyttiin myös tavallista tarkempiin varokeinoihin.

Hetmanin majapaikassa tutkittiin Hasslingia, ja Andrzej oli sen johdosta niin kärsimätön, että ei tahtonut pysyä nahoissaan, sillä hän tahtoi itse mahdollisimman pian saada miehen puheilleen kyselläkseen Taurogin tapahtumia. Koko päivän hän kierteli hetmanin asunnon tienoilla, pistäytyi tavan takaa sisälle, kuunteli tunnustuksia ja syöksyi taas raivostuneena ulos, kun Boguslawin nimi mainittiin.

Illalla hän sai käskyn lähteä tiedusteluretkelle. Hän ei sanonut siihen mitään, vaan puri vain hammasta, sillä hän oli paljon muuttunut ja oppinut sen, että yksityisten mielitekojen on väistyttävä virkatoimien tieltä. Vain tataarilaisia hän piti retken aikana kovilla, vihastui vähästäkin ja antoi heidän tuntea luissaan komentosauvan iskuja.

Palattuaan takaisin hän näki asunnossaan Hasslingin, mutta niin sairaana, että tämä ei voinut puhua. Vangiksi otettaessa oli miestä kohdeltu kovakouraisesti, ja nyt koko päivän kestäneen kuulustelun jälkeen hän kaiken lisäksi oli kuumeessa eikä tajunnut, mitä häneltä kysyttiin. Kmicicin täytyi tyytyä siihen, mitä Zagloba hänelle kertoi kuulustelun tuloksista, mutta se kaikki koski yleisiä asioita eikä yksityisiä. Boguslawista oli nuori upseeri kertonut vain sen verran, että tämä palattuaan retkeltään Podlasiesta ja kärsittyään tappion Janowon luona oli pahoin sairastunut. Harmista ja surusta hän sai kuumeen, ja parannuttuaan jossakin määrin hän oli heti sotajoukkoineen lähtenyt Pommeriin, jonne Stenbock ja vaaliruhtinas häntä olivat hartaasti kutsuneet.

— Ja missä hän on nyt? — kysyi Kmicic.

— Sen mukaan, mitä Hassling kertoi, eikä hänellä ollut mitään syytä valehdella, on ruhtinas nyt kuninkaan veljen kanssa linnoitetussa leirissä Narvan ja Bugin luona, missä Boguslaw on koko ratsuväen päällikkö, — vastasi Zagloba.

— Ahaa! Ja aikovat tulla tänne apuun! Silloin tapaamme, niin totta kuin Jumala on olemassa, vaikkapa minun pitäisi valepuvussa mennä hänen luokseen.

— Älkää kiihdyttäkö itseänne suotta! He tulisivat mielellään auttamaan Varsovaa, mutta eivät voi, sillä herra Czarniecki on asettunut heidän tielleen. Asema on tämmöinen: Herra Czarnieckilla ei ole jalkaväkeä eikä tykkejä, eikä hän sen vuoksi voi hyökätä heidän leirinsä kimppuun. He taasen eivät uskalla käydä hänen kimppuunsa, sillä he ovat tulleet huomaamaan, että avoimessa taistelussa heidän sotilaansa eivät ole Czarnieckin miesten veroisia. Jos kuningas itse olisi siellä, niin hän ryhtyisi taisteluun, sillä hänen johtaessaan sotamiehet taistelevat paremmin, koska luottavat hänen päällikkötaitoonsa, mutta ei Douglas eikä kuninkaan veli eikä ruhtinas Boguslaw, vaikka kaikki kolme ovatkin rohkeita miehiä, uskalla yrittää taistelua.

— Missä kuningas sitten on?

— Hän on mennyt Preussiin. Hän ei usko, että olemme jo valmiit ahdistamaan Varsovaa ja Wittenbergiä. Muuten, uskoipa hän tahi oli uskomatta, hänen täytyi mennä sinne kahdesta syystä: ensiksikin saadakseen vaaliruhtinaan lopullisesti puolelleen, vaikkapa sen hintana olisi koko Suur-Puola, toiseksi koska se sotajoukko, jonka hän vei pois satimesta, ei kykene mihinkään, ennenkuin se on levännyt.

Keskustelun katkaisi tässä Wolodyjowskin tulo.

— Kuinka Hassling voi? — kysyi hän jo kynnyksellä.

— Hän on sairas ja hourailee, — vastasi Kmicic.

— Mitä te, herra Michal, Hasslingista tahdotte? — kysyi Zagloba.

— Ettekö te sitä tiedä?

— Minäkö en tietäisi, että on kysymys tuosta kirsikkapuusta, jonka ruhtinas Boguslaw on istuttanut tarhaansa. Hän on innokas tarhuri, olkaa huoletta! Tuskin hän tarvitsee vuottakaan saadakseen hedelmiä.

— Piru teidät periköön! — huusi pikku ritari.

— Katsokaahan tuota! Pikkuinen pila saa hänet nostamaan harjaksensa, kuin hän olisi piikkisika! Olenko minä syypää? Kostakaa Boguslawille eikä minulle!

— Niin teenkin, jumal'auta!

— Äsken sanoi Babinicz samaa! Pian on, huomaan, koko armeija vannoutunut ruhtinasta vastaan. Mutta hän on hyvästi varuillaan, ettekä te hänestä suoriudu ilman minun keinojani.

Molemmat nuoret miehet hypähtivät pystyyn.

— Onko teillä jokin keino?

— Luuletteko, että keinot saa päästään yhtä helposti kuin sapelin tupesta? Jos Boguslaw olisi täällä, niin varmasti löytyisi useampiakin keinoja, mutta noin pitkän matkan päähän eivät kanna tykitkään, saatikka sitten muut keinot. Herra Andrzej, käskekää antamaan minulle pikari simaa, sillä täällä on kuuma!

— Annan vaikka tynnyrin, kunhan jotakin keksitte!

— Ensiksikin: mitä te kärkytte tuon Hasslingin ääressä kuin kissa kuuman puurokupin ympärillä? Onhan muitakin vankeja, kysykää niiltä!

— Olen jo kuulustellut niitä, mutta ne ovat tavallisia sotamiehiä eivätkä tiedä mitään. Hassling upseerina on ollut hovissa, — vastasi Kmicic.

— Se on eri juttu! — vastasi Zagloba. — Minun täytyy puhua hänen kanssaan. Siitä, mitä hän minulle kertoo ruhtinaan persoonasta ja tavoista, voin johtaa sopivan keinonkin. Nyt on pääasia, että tämä piiritys on saatava pian loppumaan, sillä sitten varmasti lähdemme sikäläistä armeijaa vastaan. Eipä vain kuulu armollista kuningastamme eikä hetmaneja.

— He tulevat! — vastasi pieni ritari. — Tulen juuri hetmanin luota, joka vasta ikään sai tiedon, että hänen majesteettinsa kuningas lähimpine joukkoineen tulee tänne jo tänä iltana ja hetmanit muun armeijan kanssa huomenna. He ovat tulleet pikamarssissa Sokolasta asti.

— Onko heillä paljon sotajoukkoa mukanaan?

— Lähes viisi kertaa niin paljon kuin herra Sapiehalla on. Mukana on myös kuusituhatta tataarilaista Supanhazyn johdolla, mutta niitä ei voi päiväksikään jättää omin päin, sillä ne ovat kovin villejä ja omavaltaisia.

— Herra Andrzej on pantava heidän johtajakseen! — sanoi Zagloba.

— Silloin veisin ne heti täältä Narvan ja Bugin luo, sillä piirityksessä niistä ei ole mitään hyötyä! — vastasi Kmicic.

— Niistä ei ole ja on hyötyä, — sanoi Wolodyjowski. — Ei kukaan osaa vahtia paremmin kuin he, että ei muonaa tuoda linnoitukseen.

— Nyt tulee Wittenbergille kuumat paikat! — huudahti Zagloba. — Maltahan, vanha konna! Sinä olet sotinut urhoollisesti, sitä en kiellä, mutta olet varastanut ja ryöstänyt vielä etevämmin. Kaksi suuta on sinulla ollut: toisella olet vannonut väärin, toisella syönyt sanasi, mutta nyt eivät molemmat yhdessä voi sinua auttaa. Kyllä me sinut höyhennämme! Sen vakuuttaa Zagloba!

— Pyh! Hän hyväksyy kuninkaamme antautumisehdot, ja minkä hänelle silloin kukaan voi? — sanoi herra Michal. — Saammepa vielä tehdä hänelle sotilaallisesti kunniaa.

— Hän hyväksyy antautumisehdot? Vai niin! — huudahti Zagloba. — Hyvä!

Hän iski nyrkkinsä pöytään niin voimakkaasti, että Roch Kowalski, joka juuri oli tulossa sisälle, pysähtyi ällistyneenä kynnykselle.

— Tulkoon minusta juutalaisen renki, — huusi ukko, — jos päästän vapaasti lähtemään Varsovasta tuon vääräuskoisista pahimman, tuon temppelien häpäisijän, tuon naisten raiskaajan, tuon verenhimoisen pyövelin, tuon lurjuksen, tuon välskärin, joka iskee suonta ihmisten ruumiista ja kukkarosta, tuon nylkyrin, tuon nälkäkurjen! Hyvä on! Kuningas antaa hänen mennä määrätyillä ehdoilla, hetmanit antavat hänen mennä sopimuksen mukaan, mutta minä katolilaisena ja Zaglobana ja sieluni autuudesta huolehtivana miehenä panen toimeen sellaisen mellakan, ettei kukaan vielä koko Puolassa ole semmoisesta kuullut! Älkää kohautelko olkapäitänne, herra Michal! Panen toimeen mellakan, sanon sen vieläkin, panen toimeen mellakan!

— Eno panee toimeen mellakan! — sanoi Roch Kowalski uhkaavasti.

Samassa pisti Akbah-Ulan rosvonnaamansa ovesta sisälle.

— Effendi! — sanoi hän Kmicicille. — Kuninkaan sotajoukko näkyy
Veikselin toisella puolen.

Kaikki hypähtivät pystyyn ja riensivät ulos.

Kuningas oli todellakin saapunut. Ensin tulivat Supanhazyn johtamat tataarilaiset, vaikka ei niin lukuisina kuin oli odotettu. Sitten tulivat kuninkaan joukot runsaslukuisina ja hyvin asestettuina ja ennen kaikkea innostusta uhkuvina. Illan kuluessa ennätti koko armeija kulkea sillan yli, jonka Oskierka juuri oli rakentanut. Sapieha odotti kuningasta taistelujärjestykseen asettuneine armeijoineen, joka seisoi vankkana, melkein loppumattomana muurina. Kuninkaan sotajoukko asettui, sikäli kuin se tuli sillan yli, riviin vastapäätä liettualaista armeijaa. Molempien armeijain väliini jäi noin sadan askelen levyinen tyhjä ala.

Sapieha astui jalan hetmaninsauva kädessä tuolle tyhjälle alalle, ja hänen mukanaan kulki korkeimpia sotilas- ja siviiliviranomaisia. Toisaalta saapui kuningas ratsain loistavassa asussa ja kuin taisteluun varustautuneena, yllä sininen panssari, jossa oli kultaisia viiruja ja jonka alta näkyi musta samettiviitta. Kypärän asemesta hänellä oli päässä tavallinen ruotsalainen, mustilla sulilla koristettu hattu, käsissä sotahansikkaat ja jalassa korkeat, kellertävät, yläpuolelle polvien ulottuvat ratsusaappaat. Hänen jäljessään ratsasti paavin lähettiläs, Lembergin arkkipiispa ja muita piispoja, Krakovan vojevoda, paroni Lisola, kreivi Pöttingen, herra Kaniemiecki, Moskovan lähettiläs, tykistön kenraali Grodzicki, Tiesenhausen ja useita muita. Sapieha kumartui kuninkaan jalustinta kohti, mutta kuningas hyppäsi kevyesti hevosen selästä, riensi Sapiehan luo ja sanaakaan sanomatta syleili häntä.

Kuningas syleili häntä kauan molempien armeijain nähden. Hän oli yhä vaiti, mutta kyynelet vierivät hänen poskilleen, sillä hän painoi rintaansa vastaan isänmaan uskollisinta palvelijaa, joka ei nerokkuudessa ollut ensimmäisiä ja joka joskus horjahti, mutta joka rehellisyydessä oli asetettava kaikkien valtakunnan herrojen yläpuolelle, oli uskollisuudessaan järkähtämätön ja oli hetkeäkään empimättä uhrannut koko omaisuutensa sekä sodan alusta asti pannut henkensä alttiiksi hallitsijansa ja maansa puolesta.

Liettualaiset, joiden keskuudessa oli kuiskailtu, että Sapieha kenties saa nuhteita siitä, että oli päästänyt Ruotsin kuninkaan puikahtamaan pois Sandomirin luona ja oli ollut äskettäin Varsovan edustalla varomaton, päästivät nähdessään kuninkaan hyvyyden niin voimakkaan huudon, että kaiku kiiri taivaaseen asti. Tähän vastasivat voimakkaalla huudolla kuninkaan joukot, ja jonkin aikaa kuului yli torvien soiton ja rumpujen pärinän sekä laukausten pamahtelun vain huutoja:

— Vivat Joannes Casimirus!

— Vivat Suur-Puolan sotajoukot!

— Vivat liettualaiset!

Näin tervehtivät armeijat toisiaan Varsovan edustalla. Muurit vapisivat, ja niiden sisäpuolella vapisivat ruotsalaiset.

— Totisesti, minun täytyy itkeä, en voi muuta! — huudahti Zagloba liikutettuna. — Kas siinä on kuninkaamme, isämme! (Hyvät herrat, minä jo vetistelen!) Isämme!… Äsken kaikkien hylkäämä, mutta nyt… nyt häntä puolustaa satatuhatta sapelia… Oi, laupias Jumala!… En voi puhua kyyneliltä… Eilen hän oli maanpakolainen, tänään… ei Saksan keisarilla ole semmoista sotajoukkoa.

Kyynelet vuotivat Zagloban silmistä, ja hän nyyhkytti, mutta äkkiä hän huusi Rochille:

— Mitä siinä itkeä tillität? Ole hiljaa!

— Eikö eno sitten tillitä? — vastasi Roch.

— Totta tämä on, totista totta!… Hyvät herrat, minä olen hävennyt tämän valtakunnan puolesta… mutta nyt en vaihtaisi sitä yhteenkään toiseen kansaan maailmassa!… Satatuhatta sapelia!… Saakoon joku muu tämmöistä toimeen!… Jumala antoi kansan tulla järkiinsä, Jumala antoi!

Zagloba ei erehtynyt kovinkaan paljon, sillä Varsovan luona oli nyt noin seitsemänkymmentätuhatta miestä, lukuunottamatta runsaslukuista palvelijakuntaa, joka tarpeen tullen voitiin viedä taisteluun.

Aamulla oli kaupungin ympäristö valkeana teltoista, aivan kuin olisi satanut lunta. Sotajoukon jäljessä tuli armenialaisia, juutalaisia ja tataarilaisia kauppiaita. Toinen kaupunki, piiritettyä Varsovaa suurempi ja vilkkaampi, oli kasvanut kentälle. Ruotsalaiset hämmästyivät kuninkaan suuria sotavoimia ja olivat ensimmäisinä päivinä toimettomina, niin että tykistön päällikkö Grodzicki saattoi häiritsemättä kiertää ympäri kaupungin ja suunnitella piiritystä.

Seuraavana päivänä alettiin hänen ohjeittensa mukaan sinne ja tänne luoda valleja. Niille asetettiin pienempiä tykkejä, suuremmat tulivat kahden viikon kuluttua.

Kuningas Jan Kasimir kehoitti vanhaa Wittenbergiä luovuttamaan kaupungin ja laskemaan aseensa. Hän määräsi niin lievät ehdot, että ne herättivät tyytymättömyyttä sotajoukossa. Erityisesti toi ilmi tyytymättömyyttä Zagloba, joka aivan erikoisesti vihasi mainittua kenraalia.

Kuten arvata saattoi hylkäsi Wittenberg ehdotuksen ja päätti puolustautua viimeiseen veripisaraan saakka ja mieluummin hautautua kaupungin raunioihin kuin antaa sen joutua kuninkaan käsiin. Piirittäjien suuri lukumäärä ei häntä ollenkaan peloittanut, sillä hän tiesi, että liian suuri joukko on pikemmin haitaksi kuin hyödyksi piirityksessä. Sitäpaitsi hän oli saanut tietää, että kuninkaan leirissä ei ollut ainoatakaan piiritystykkiä, kun taas ruotsalaisilla oli semmoisia riittävästi, puhumattakaan loppumattomista ammusvarastoista.

Saattoi odottaa, että ruotsalaiset puolustautuisivat vimmatusti. Varsova oli nimittäin tähän saakka ollut heillä varastopaikkana. Kaikki ne määrättömät aarteet, jotka oli ryöstetty linnoista, kirkoista ja kaupungeista kaikkialla valtakunnassa, kerättiin pääkaupunkiin, josta ne lähetettiin jokea pitkin Preussiin ja sieltä edelleen Ruotsiin. Nyt, kun koko maa oli noussut kapinaan eivätkä ruotsalaisten hallussa olevat linnat olleet turvallisia säilytyspaikkoja, oli saalista kertynyt Varsovaan entistä enemmän. Ruotsalainen sotamies luopui mieluummin hengestään kuin saaliistaan. Köyhä kansa, joka oli päässyt ryöstämään rikasta maata, innostui niin ryöstämiseen, että se siinä vei voiton kaikista muista. Kuningas itse oli tunnettu ahneudestaan, kenraalit seurasivat hänen esimerkkiään, ja kaikki muut voitti siinä Wittenberg. Kun oli kysymys saalistamisesta, niin upseereita ei pidättänyt kunniantunto eikä ylhäinen asema. Ryöstettiin ja kiristettiin niin paljon kuin mahdollista. Itse Varsovassa korkea-arvoiset ja syntyperältään aateliset upseerit eivät hävenneet myydä viinaa ja tupakkaa omille sotamiehilleen täyttääkseen taskunsa näiden palkkarahoilla.

Ankaraan vastarintaan saattoi ruotsalaisia innostaa sekin, että heidän etevimpiä miehiään oli saarretussa Varsovassa. Ensiksikin Wittenberg itse, kuninkaan jälkeen sotajoukkojen ylijohtaja, joka ensimmäisenä oli tunkeutunut Puolaan ja saattanut sen häviön partaalle. Sitäpaitsi oli kaupungissa valtakunnankansleri Oxenstierna, maailmankuulu valtiomies, jota vihollisetkin kunnioittivat hänen rehellisyytensä tähden. Häntä nimitettiin kuninkaalliseksi Minervaksi, sillä hänen neuvojaan oli Kaarle Kustaan kiitettävä kaikista voitoistaan sopimusten teossa. Vielä olivat siellä kenraalit Wrangel nuorempi, Horn, Erskine, toinen Lewenhaupt ja joukko ylhäisiä ruotsalaisia naisia, jotka olivat tulleet tervehtimään miehiään tähän uuteen ruotsalaiseen voittomaahan.

Ruotsalaisilla oli siis kyllä puolustettavaa. Kuningas Jan Kasimir ymmärsi myös, että piirityksestä tulee pitkäaikainen ja verinen, varsinkin kun puuttui raskasta tykistöä. Sen ymmärsivät hetmanitkin, mutta sotajoukko ei ottanut sitä ymmärtääkseen. Tuskin oli Grodzicki saanut teetetyksi joitakin valleja ja päässyt hiukan lähemmäksi muureja, kun kuninkaan luo saapui kaikista joukko-osastoista lähetystöjä pyytämään, että vapaaehtoisesti tarjoutuvat saisivat tehdä väkirynnäkön. Kauan sai kuningas selitellä, että linnoitus ei ole vain sapelein vallattavissa, ennenkuin kiihko laimeni.

Sillä välin joudutettiin töitä parhaimman mukaan. Sotajoukko, kun se ei voinut rynnätä, otti innokkaasti osaa töihin. Parhaimpien rykmenttien sotilaat, vieläpä upseeritkin, kuljettivat kärryillä multaa ja kaivoivat maata. Myötäänsä ruotsalaiset koettivat häiritä töitä eikä mennyt päivääkään, että ne eivät tehneet hyökkäyksiä, mutta tuskin olivat ruotsalaiset muskettisoturit ennättäneet tulla ulos linnoituksen portista, kun puolalaiset jättivät työkalunsa ja hyökkäsivät sapelit käsissä heitä vastaan niin rajusti, että hyökkääjien oli kiireesti vetäydyttävä takaisin portista sisäpuolelle. Näissä kahakoissa kaatui paljon väkeä, ja kun ei ollut aikaa haudata kaikkia kaatuneita, myrkytti ruumiitten haju ilman. Vaikeuksia säikkymättä hiipi joka päivä kaupungista asukkaita kuninkaan leiriin ilmoittamaan, mitä kaupungissa tapahtui, ja polvillaan pyytämään, että rynnäkköä joudutettaisiin. Ruotsalaisilla itsellään oli riittävästi muonaa, mutta kaupunkilaisia kuoli nälkään kadulle, ja väestö eli suuressa hädässä sekä kovin sorrettuna. Joka päivä kuului kaupungista kuninkaan leiriin muskettien pauketta, ja pakolaiset kertoivat, että siellä ammuttiin porvareita, joita epäiltiin uskollisiksi lailliselle kuninkaalleen. Pakolaisten kertomukset olivat sellaisia, että ne saivat hiukset nousemaan pystyyn. He kertoivat, että kaikki asukkaat, sairaat naiset, äsken syntyneet lapset, vanhukset, kaikki viettivät yönsä ulkona, sillä ruotsalaiset olivat karkoittaneet heidät kodeistaan, joihin oli puhkottu uusia käytäviä siltä varalta, että kuninkaan joukot ryntäävät kaupunkiin. Kadulle ajetut olivat alttiina sateelle ja helteelle ja värisivät yöllä vilusta. Tulta he eivät saaneet tehdä eivätkä he voineet valmistaa ruokaa. Monenlaiset taudit raivosivat heidän keskuudessaan ja veivät sadoittain uhreja.

Kuninkaan sydäntä ahdisti, kun hän kuuli näitä kertomuksia. Hän lähetti sanan toisensa jälkeen jouduttaakseen raskaitten tykkien tuloa. Mutta kului päiviä ja viikkoja, eikä voitu tehdä muuta kuin torjua hyökkäyksiä. Piirittäjiä vahvisti vain se ajatus, että linnoituksessa ruokavarojen täytyi loppua, sillä kaikki tiet olivat niin tarkoin vartioituja, että hiirikään ei olisi päässyt linnoitukseen. Päivä päivältä piiritetyiltä myös väheni toivo saada apua. Lähellä oleva Douglasin armeija ei voinut tulla avuksi, vaan sen täytyi ajatella omaa turvallisuuttaan, sillä kuningas Jan Kasimirilla oli niin suuret sotavoimat, että hän saattoi ahdistaa sitäkin.

Suuria tykkejä odotettaessa ryhdyttiin linnoitusta pommittamaan pienemmillä. Grodzicki lähestyi Veikselin puolelta, luoden eteensä valleja, aivan kuin myyrä kuuden askelen päähän kaupungin vallihaudoista ja syyti yhtä mittaa tulta onnettoman kaupungin yli. Kazanowskien komea palatsi ammuttiin raunioiksi, mutta se ei herättänyt kenessäkään sääliä, koska palatsin omisti petturi Radziejowski. Myöskin bernhardilaisten kellotapulia Grodzicki pommitti aikoen juuri siltä suunnalta tehdä väkirynnäkön.

Leirin kuormarengit alkoivat pyytää lupaa rynnätä kaupunkia vastaan, koska heitä houkuttelivat ruotsalaisten aarteet. Kuningas kielsi ensin, mutta suostui sitten asiaan. Muutamat huomattavat upseerit ottivat johtaakseen yritystä, niiden joukossa Kmicic, joka oli kyllästynyt toimettomuuteen eikä voinut rauhoittua, koska Hassling oli pahasti sairastunut eikä viikkokausiin kyennyt mitään puhumaan.

Annettiin siis merkki väkirynnäkköön. Grodzicki vastusti yritystä viimeiseen asti, ollen sitä mieltä, että mitään ei ollut tehtävissä niin kauan kuin linnoituksen muurit olivat eheät. Mutta koska kuningas oli antanut suostumuksensa, täytyi hänen taipua.

Kesäkuun 15 päivänä kokoontui noin kuusituhatta kuormaston palvelusväkeen kuuluvaa miestä, ja illalla tämä joukko, enimmäkseen vain sapeleilla asestettuna, alkoi vetäytyä sille paikalle, missä multavallit ja kaivannot lähenivät linnoituksen vallihautoja. Kun oli tullut aivan pimeä, niin he merkin saatuaan syöksyivät huutaen vallihaudan luo ja alkoivat sitä täyttää. Valppaat ruotsalaiset ottivat heidät vastaan murhaavalla muskettitulella, ja vimmattu taistelu alkoi kaupungin itäreunalla. Pimeän suojassa kuormarengit nopeasti täyttivät juoksuhaudan ja hyökkäsivät järjestymättömänä joukkona aivan muurien luo. Kmicic ryntäsi kahdentuhannen miehen kanssa linnaketta vastaan, joka oli lähellä Krakovan porttia, ja epätoivoisesta puolustuksesta huolimatta se joutui hänen valtaansa. Varusväki hakattiin kuoliaaksi viimeiseen mieheen. Tykit Andrzej antoi kääntää porttia kohti ja osan myös kauempana olevia muurin osia kohti suojellakseen, mikäli mahdollista, niitä, jotka koettivat kiivetä sinne.

Nämä eivät menestyneet yhtä hyvin. Rengit asettivat muureja vastaan tikapuita ja kiipesivät niitä ylös niin uhkarohkeasti, että parhaiten harjoitettu jalkaväki ei sitä olisi tehnyt paremmin, mutta ruotsalaiset, jotka olivat muurinsakarain suojassa, ampuivat heitä vasten kasvoja, vierittivät alas kiviä, jotka murskasivat tikapuut, ja lopuksi pisteli jalkaväki ryntääviä pitkillä keihäillä, niin että nämä eivät voineet sapeleillaan saada mitään aikaan.

Yli viisisataa rohkeimmista rengeistä kaatui muurien edustalle. Loput vetäytyivät vihollisen heitä lakkaamatta ampuessa takaisin puolalaisten vallien suojaan.

Väkirynnäkkö oli lyöty takaisin, mutta yksi linnake oli puolalaisten käsissä. Turhaan ruotsalaiset ampuivat sitä kaiken yötä suurimmilla tykeillään. Kmicic vastasi heille niinikään kaiken yötä niillä tykeillä, jotka hän oli saanut haltuunsa. Vasta aamun koittaessa, kun oli tullut valoisampi, saatiin ne rikki ammutuiksi, yhtä lukuun ottamatta. Wittenberg, jolle tämä linnake oli erittäin tärkeä, lähetti sitä vastaan jalkaväkeä, ja sille oli annettu määräys, että se ei saa palata ennenkuin on saanut linnakkeen valloitetuksi takaisin, mutta samaan aikaan Grodzicki lähetti Kmicicille apua ja ruotsalaiset saatiin torjutuksi, vieläpä heitä ajettiin takaakin Krakovan portille asti.

Grodzicki oli niin ihastunut, että hän itse lähti antamaan kuninkaalle selostusta asiasta.

— Teidän majesteettinne! — sanoi hän. — Olin eilistä hyökkäystä vastaan, mutta nyt näen, että se on tuottanut menestystä. Niin kauan kuin tuo linnake oli heidän hallussaan, en voinut tehdä mitään portille, mutta nyt voin sen murtaa yhdessä yössä raskaitten tykkien saavuttua.

Kuningas, joka oli ollut pahoillaan niin monen kelpo rengin kaatumisesta, ilostui Grodzickin sanoista ja kysyi heti:

— Kuka tuolla linnakkeessa on päällikkönä?

— Herra Babinicz! — vastasivat useat äänet. Kuningas löi käsiään yhteen.

— Hänen pitää kaikkialla olla ensimmäisenä! Herrat kenraalit, minä tunnen hänet! Hän on erinomainen ritari eikä anna karkoittaa itseään sieltä!

— Olisi anteeksiantamatonta, teidän majesteettinne, — vastasi Grodzicki, — jos antaisimme niin käydä! Lähetin hänelle jo jalkaväkeä ja pieniä tykkejä, sillä hän saa siellä kyllä olla tulessa, se on varmaa. On kysymys Varsovasta! Tuo ritari on oman painonsa arvoinen kullassa!

— Enemmän arvoinen, sillä tämä ei ole hänen ensimmäinen eikä kymmeneskään urotyönsä! — vastasi kuningas.

Sitten hän käski kiireesti tuoda hevosen ja kaukoputken ja lähti tarkastamaan linnaketta. Mutta se oli kokonaan savun peitossa, sillä useat suuret tykit ampuivat sitä yhtä mittaa syytäen sitä kohti sateena kranaatteja.

— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! — sanoi kuningas. — Katsokaa,
Tiesenhausen!

— En näe mitään, teidän majesteettinne!

— Ei siitä jää jäljelle kuin pöyhitty multakasa! Se on ainoa mahdollisuus! Tiesenhausen, tiedättekö kuka siellä on?

— Tiedän, teidän majesteettinne! Se on Babinicz. Jos hän palaa hengissä tuolta, niin hän voi sanoa olleensa jo eläessään helvetissä.

— Täytyy lähettää hänen avukseen vereksiä voimia! Herrat kenraalit…

— Määräykset on jo annettu, mutta sinne on vaikea päästä, sillä kranaatteja putoilee kovin tiheään.

— Pommittakaa kaikilla tykeillä muureja, jotta ruotsalaiset saisivat muutakin ajateltavaa!

Grodzicki kannusti hevostaan ja kiiruhti valleja kohti. Hetkistä myöhemmin paukkuivat tykit pitkin linjaa, ja vielä hiukan myöhemmin nähtiin jalkaväkeä juoksujalkaa pyrkimässä linnakkeeseen.

Kuningas oli yhä paikallaan ja katseli. Viimein hän huudahti:

— On syytä päästää Babinicz levähtämään. Kuka teistä, hyvät herrat, haluaa mennä hänen sijaansa?

Ei Skrzetuskeja eikä Wolodyjowskia ollut tällä kertaa kuninkaan läheisyydessä, ja siksi syntyi hetken kestävä äänettömyys.

— Minä! — sanoi äkkiä Topor Grylewski, arkkipiispan kevyessä ratsuväessä palveleva upseeri.

— Minä! — sanoi myös Tiesenhausen.

— Minä! Minä! Minä! — kuului yht'aikaa useita ääniä.

— Menköön se, ken tarjoutui ensiksi! — sanoi kuningas.

Topor Grylewski teki ristinmerkin, nosti matkapullon huulilleen ja lähti ratsastamaan linnaketta kohti.

Kuningas katseli yhä savupilveä, joka oli verhonnut linnakkeen ja sillan tavoin yhdisti sen muureihin. Tykkien jyrinä oli hieman hiljentynyt, mutta sen sijaan paukkuivat musketit niin tiheään kuin tuhat talonpoikaa olisi ollut puimassa.

— Ne tekevät nähtävästi taas hyökkäyksen! — sanoi Tiesenhausen. — Jos savua ei olisi niin paljon, näkisimme jalkamiehet.

— Menkäämme hiukan sivulle, — sanoi kuningas kannustaen hevostaan.

Toiset seurasivat häntä. He ratsastivat Veikselin rantaa pitkin, ja koska ruotsalaiset olivat jo talvella hakanneet Veikselin-puolisten palatsien ja luostarien puistot polttopuiksi eivätkä siis puut olleet estämässä näköalaa, niin he saattoivat ilman kaukoputkiakin nähdä ruotsalaisten ryntäävän linnaketta vastaan.

— Mieluummin menettäisin tuon linnakkeen kuin antaisin Babiniczin kaatua! — sanoi kuningas.

— Jumala suojelee häntä! — sanoi pappi Cieciszowski.

— Ja herra Grodzicki lähettää hänelle viipymättä apua! — lisäsi
Tiesenhausen.

Keskustelua esti jatkumasta jonkun ratsastajan saapuminen. Mies laski täyttä laukkaa linnakkeelta päin. Tiesenhausen, jolla oli niin hyvät silmät, että näki paljain silmin paremmin kuin toiset kaukoputkilla, tarttui hänet nähtyään päähänsä ja huudahti:

— Grylewski tulee takaisin! Babinicz on varmaankin kaatunut ja linnake valloitettu!

Kuningas varjosti silmiään käsillään. Samassa Grylewski saapui paikalle, pysähdytti hevosensa ja huusi hengästyneenä:

— Teidän majesteettinne!

— Miten on? Onko hän kaatunut? — kysyi kuningas.

— Herra Babinicz sanoo, että hänen on siellä hyvä olla, eikä hän tahdo toista sijaansa, pyytää vain, että hänelle lähetettäisiin hiukan ruokaa, sillä hän ei ole aamusta asti syönyt mitään!

— Onko hän siis elossa? — kysyi kuningas.

— Sanoo, että hänen on siellä hyvä olla! — toisti Grylewski.

Toisetkin olivat selvinneet hämmästyksestään ja alkoivat huutaa:

— Siinä on ritarin uljuutta!

— Se vasta on sotilas!

Senjälkeen he sanoivat Grylewskille:

— Teidän olisi pitänyt jäädä sinne ja antaa hänen tulla pois. Eikö teitä hävetä tulla takaisin? Joko alkoi peloittaa? Parempi olisi silloin ollut, että ette olisi ruvennut koko hommaan!

Grylewski vastasi:

— Teidän majesteettinne! Se, joka sanoo minua pelkuriksi, saa vastaukseni sapelistani, mutta teidän majesteettinne edessä minun on torjuttava syytös. Olin aivan linnakkeen muurilla, jota kenties kukaan näistä herroista ei kykenisi tekemään, mutta herra Babiniczilta sain moitteet päin silmiä aikeitteni vuoksi. "Menkää hiiteen!" — sanoi hän. — "Minä täällä puuhaan hiki hatussa enkä jouda kanssanne lörpöttelemään, enkä minä rupea jakamaan kenenkään kanssa kunniaa enkä päällikkyyttä! Minun on täällä hyvä olla, ja tänne minä jään, mutta te korjatkaa täältä luunne! Hitto vieköön! Meillä on niin nälkä, että näköä haittaa, ja meille lähetetään tänne ruoan asemesta jonkinmoinen päällikkö!" Mitä saatoin minä tehdä, teidän majesteettinne? En edes ihmettele hänen pahaa tuultaan, sillä hänellä on siellä todellakin yllin kyllin tekemistä.

— Voiko hän pitää asemansa? — kysyi kuningas.

— Mitäpä tuommoinen huimapää ei voisi? En muistanut sanoa, että hän lähtiessäni vielä huusi jälkeeni: "Pysyn täällä vaikka viikon, enkä antaudu, kunhan saan syötävää!"

— Mutta voiko siellä olla?

— Teidän majesteettinne, siellä on kuin tuomiopäivä olisi tullut! Kranaatti seuraa toistaan, niitten sirpaleet vinkuvat kuin pahat henget korvissa, maa on aivan läpeensä myllerretty ja savu estää puhumasta! Kuulat paiskelevat hiekkaa ja turpeita, niin että yhtä mittaa täytyy pudistella niitä pois. Paljon miehiä on kaatunut ja elossa olevat makaavat kuulien kaivamissa kuopissa ja ovat sirpaleista sekä mullasta laittaneet itselleen jonkinmoisia suojia. Ruotsalaiset ovat rakentaneet tuon linnakkeen erittäin vahvaksi, ja se on nyt meikäläisille eduksi. Minun siellä ollessani tuli avuksi Grodzickin lähettämää jalkaväkeä ja taistelu on siellä taas alkanut uudelleen.

— Koska emme voi hyökätä muureja vastaan niin kauan kuin niissä ei ole aukkoja, — sanoi kuningas, — niin teemme vielä tänään hyökkäyksen palatsia vastaan Krakowskie Przedmiesciessä. Se hajoittaa parhaiten ruotsalaisten huomion.

— Se on luja paikka, melkein linnoituksen veroiseksi vahvistettu, — huomautti Tiesenhausen.

— Mutta se ei saa apua kaupungista, sillä koko raivonsa he kohdistavat Babinicziin! — vastasi kuningas. — Niin on tehtävä! Käsken heti ryhtymään väkirynnäkköön, kunhan ensin siunaan Babiniczin.

Näin sanottuaan kuningas otti isä Cieciszowskin kädestä kultaisen ristiinnaulitun kuvan, kohotti sen ylös ja alkoi siunata kaukana savun ja tulen keskellä olevaa linnaketta sanoen:

— Aabrahamin, Iisakin ja Jaakopin Jumala, armahda kansaasi ja suo noitten hädässä olevien pelastua! Amen! Amen! Amen!