VIIDESTOISTA LUKU.
Ei mihinkään kirjaan ole kirjoitettu, kuinka monta taistelua Puolan
sotajoukko, aateli ja rahvas vielä taistelivat vihollista vastaan.
Taisteltiin metsissä kedoilla, kylissä, kaupungeissa ja kauppaloissa.
Taisteltiin puolalaisessa ja saksalaisessa Preussissa, Masowiassa;
Suur-Puolassa, Vähässä-Puolassa, Liettuassa ja Samogitiassa.
Taisteltiin levähtämättä päivät ja yöt.
Jokainen kaistale maata imi verta. Sankarien nimet, loistavat teot, suuret voitot ovat kadonneet muistista, sillä niitä ei ole kirjoitettu aikakirjoihin eikä lauluissa ylistetty. Mutta tämä jättiläisponnistus mursi vihdoin vihollisen voiman.
Ja niinkuin uljas jalopeura, joka vihollisen iskuista kaatuneena on maannut kuin kuolleena, äkkiä nousee, pudistelee majesteetillista harjaansa ja karjaisee voimakkaasti, mutta metsästäjät valtaa kauhu ja he pakenevat, samoin nyt Puola nousi peloittavassa majesteetillisuudessaan täynnä vihaa ja valmiina pitämään puoliaan koko maailmaa vastaan. Mutta sen viholliset pelästyivät ja herpaantuivat. He eivät enää ajatelleet saalista, vaan ainoastaan sitä, miten pääsisivät hengissä jalopeuran kidasta ja saapuisivat kotiinsa.
Ei auttanut, että unkarilaiset, siebenbürgiläiset, kasakat ja valakialaiset tekivät uusia liittoja. Vielä uusi myrskyn puuska tosin pyyhkäisi yli Krakovan, Varsovan ja Brzesin, mutta se murtui puolalaisten rintoja vasten ja haihtui kohta kuin usva.
Ruotsin kuningas, joka ensimmäisenä huomasi sodan turhaksi, meni Tanskaan. Petollinen vaaliruhtinas, joka kumarteli voimakkaalle, mutta oli häikäilemätön heikompia kohtaan, lankesi maahan Puolan edessä ja alkoi sotia ruotsalaisia vastaan. Rakóczyn rosvojoukot pakenivat siebenbürgiläisiin maihinsa, jotka Lubomirski hävitti tulella ja miekalla.
Mutta heidän oli ollut helpompi tunkeutua Puolaan kuin päästä sieltä rangaistuksetta pois. Heidät saavutettiin erään joen ylimenopaikassa, ja siebenbürgiläiset kreivit pyysivät polvillaan armoa Potockilta, Lubomirskilta ja Czarnieckilta.
— Me luovutamme aseemme, me maksamme korvaussumman, kunhan vain päästätte meidät menemään! — huusivat he.
Hetmanit ottivat lunnaat ja säälivät tätä ryysyistä sotajoukkoa, mutta aivan kotimaan rajalla tataarilaiset hakkasivat heidät maahan.
Rauha alkoi vähitellen palata Puolan lakeuksille. Kuningas piiritti vielä Preussin linnoituksia, ja Czarniecki aikoi hyökätä joukkoineen Tanskaan, sillä Puola ei enää voinut tyytyä vain vihollisen karkoittamiseen.
Kylät ja kaupungit nousivat uudelleen tuhasta. Kansa palasi metsistä, aurat ilmestyivät taas pelloille.
Syksyllä vuonna 1657, heti unkarilaisten sodan päätyttyä, vallitsi jo rauha useimmissa seuduissa ja maakunnissa, varsinkin Samogitiassa.
Ne laudalaiset, jotka aikoinaan lähtivät sotaan Wolodyjowskin johdolla, olivat vielä jossakin retkeilemässä, mutta heidän paluutansa odotettiin.
Sillävälin heidän kotikylissään kasvava nuoriso ja vanhukset kyntivät, kylvivät ja yhteisvoimin rakensivat taloja, jotta sotureilla palatessaan edes olisi katto päänsä päällä ja jotakin syötävää.
Oleńka oli jo jonkin aikaa asunut Wodoktyssa Anusia Borzobohatan ja miekankantajan kanssa. Herra Tomasz ei ollut kiireissään menemään Billewicziinsä, koska se oli poltettu ja koska hänestä oli hauskempi olla tyttöjen parissa kuin yksinään. Oleńkan avulla hän nyt isännöi Wodoktyssa.
Oleńka tahtoi panna Wodoktyn hyvään kuntoon, sillä sen ja Mitrunyn hän aikoi lahjoittaa benediktiläisluostarille, johon hän itse uudelta vuodelta menisi nunnaksi.
Punnittuaan kaikkea, mitä hän oli kokenut, kaikkia kohtalon vaihteluja ja pettymyksiään ja surujaan., hän oli tullut siihen vakaumukseen, että juuri tämä oli Jumalan tahto. Jokin kaikkivaltias käsi tuntui työntävän häntä luostarikammiota kohti, ja oli kuin jokin ääni olisi sanonut hänelle:
— Siellä saat parhaan levon ja siellä loppuvat kaikki maalliset surut!
Hän päätti totella tuota ääntä. Kuitenkin hän tunsi sisimmässään, että hänen mielensä ei vielä kyennyt täydelleen irtautumaan maallisista, ja senvuoksi hän tahtoi valmistautua tekemällä hyviä töitä, työllä ja palavalla hurskaudella. Usein häntä kuitenkin näissä hänen pyrkimyksissään esti maailmalta kuuluva kaiku.
Niinpä esimerkiksi alettiin puhua, että tuo kuuluisa Babinicz oli Kmicic. Jotkut eivät mitenkään ottaneet sitä uskoakseen, toiset väittivät itsepintaisesti tietoa todeksi.
Oleńka ei uskonut liian hyvin hän muisti kaikki Kmicicin teot ja hänen olonsa Radziwillin palveluksessa voidakseen hetkeäkään otaksua, että hän olisi Boguslawin voittaja, niin uskollinen kuninkaan palvelija ja niin innokas isänmaan ystävä. Hänen rauhansa oli kuitenkin mennyttä, murhe ja tuska raatelivat taas hänen sydäntään.
Hän olisi etsinyt apua jouduttamalla luostariin menoaan, mutta luostarit olivat autioina. Ne nunnat, jotka eivät olleet joutuneet sotilaitten väkivallan uhriksi sodan aikana, alkoivat nyt vasta kokoontua.
Sitäpaitsi vallitsi maassa nälänhätä, ja sen, joka tahtoi saada suojaa luostarin muurien sisäpuolelta, oli tuotava mukanaan elintarpeita ei vain itselleen, vaan koko luostarille.
Oleńkakin tahtoi tuoda luostariin leipää tullessaan, olla nunnille ei vain sisar, vaan myöskin hyväntekijä.
Herra Tomasz tiesi, että hänen työnsä tulisi Jumalan hyväksi, ja työskenteli senvuoksi innokkaasti. Hän ja Oleńka kävivät yhdessä tarkastamassa tiluksia ja valvoivat syystöitä, joista sato oli keväällä saatava. Toisinaan oli heidän mukanaan myös Anusia Borzobohata, joka ei voinut sulattaa Babiniczin häntä kohtaan osoittamaa yliolkaista käytöstä ja uhkasi myös mennä luostariin sekä odotti vain Wolodyjowskin paluuta sanoakseen jäähyväiset tälle vanhalle ystävälleen. Useimmiten kuitenkin miekankantaja ja Oleńka olivat kahden noilla retkillään, sillä Anusia ei ollut huvitettu talousasioista.. Kerran he menivät Mitrunyyn, jossa parhaillaan rakennettiin latoja ja navettoja sodassa palaneitten sijalle.
Menomatkalla he poikkesivat kirkkoon, sillä oli Wolmontowiczin taistelun vuosipäivä, sen taistelun, jossa Babinicz oli heidät pelastanut kauheasta vaarasta. Koko päivä meni kaikenlaisissa puuhissa, niin että he vasta illalla pääsivät lähtemään Mitrunysta.
He olivat menomatkalla kulkeneet kirkon ohi, mutta paluumatkalla vaativat asiat heitä kulkemaan Lubiczin ja Wolmontowiczin kautta. Tuskin oli Oleńka nähnyt ensimmäiset Lubiczin savut, kun hän kääntyi poispäin ja alkoi kiireesti lukea rukouksia karkoittaakseen tuskalliset ajatuksensa. Miekankantaja ratsasti äänettömänä ja katseli ympärilleen.
Kun he jo olivat kulkeneet aidan ohi, sanoi miekankantaja:
— Oivallista maata! Lubicz on kahden Mitrunyn veroinen.
Oleńka luki edelleen rukouksiaan.
Mutta miekankantajassa ilmeisesti heräsi eloon vanha maanviljelijä, kenties myös rahanahne aatelismies, sillä vähän ajan kuluttua hän alkoi taas puhua aivan kuin itsekseen:
— Mutta oikeuden mukaan tuo kaikki on oikeastaan meidän… Entistä Billewiczien omaisuutta, meidän hikeämme ja työtämme. Tuo onneton mies on varmaankin aikoja sitten kuollut, koska hänestä ei ole mitään kuulunut, ja vaikkapa kuuluisikin, niin oikeus on meidän puolellamme.
Hän kääntyi Oleńkan puoleen:
— Mitä mieltä sinä olet?
Tyttö vastasi:
— Se on kirottu paikka. Käyköön sen miten tahansa!
— Mutta katsohan, oikeus on meidän puolellamme! Paikka oli kirottu, kun se oli huonoissa käsissä, mutta hyvissä käsissä siitä tulee siunattu. Oikeus on meidän puolellamme.
— Ei koskaan! En tahdo olla sen kanssa missään tekemisissä! Isoisä määräsi sen ilman mitään ehtoja hänelle, ja ottakoot hänen sukulaisensa sen!
Näin sanoen hän hoputti hevostaan. Miekankantaja niinikään kannusti hevostaan, eivätkä he hiljentäneet vauhtia ennenkuin ulkona kedolla. Yö oli jo tullut, mutta oli aivan valoisa, sillä iso, punainen kuu oli kohonnut Wolmontowiczin metsän takaa ja valaisi koko seudun kultaisella hohteella.
— Jumala on antanut kauniin yön! — lausui miekankantaja katsellen kuun kehää.
— Kuinka Wolmontowicz hohtaakaan kirkkaana! — sanoi Oleńka.
Heidän keskustelunsa katkaisi vaunujen ratina. Vaunuja ei vielä näkynyt, sillä tie siinä paikassa oli mäkinen, mutta kohta he näkivät parin hevosia, sitten vielä parin, joka veti häkkirattaita, sekä näiden ympärillä muutamia ratsumiehiä.
— Mitähän väkeä nuo ovat? — sanoi miekankantaja.
Hän pysähdytti hevosensa, ja Oleńka pysähtyi hänen rinnalleen.
Tulijat lähestyivät ja olivat kohta heidän kohdallaan.
— Seis! — huudahti miekankantaja. — Ketä te siinä kuljetatte?
Yksi ratsumiehistä kääntyi häneen päin ja vastasi:
— Herra Kmiciciä, jonka unkarilaiset ampuivat Magierowin luona.
— Sana tuli lihaksi! — huudahti miekankantaja.
Maailma alkoi pyöriä Oleńkan silmissä, hänen sydämensä lakkasi lyömästä ja hengitys pysähtyi. Jotkin äänet hänen sisällään huusivat: "Jeesus, Maria! Se on hän." Sen jälkeen hän ei enää ollenkaan tajunnut, missä hän oli ja mitä tapahtui.
Mutta hän ei pudonnut hevosen selästä, sillä hän oli tarttunut kädellään suonenvedontapaisesti rattaitten häkin reunaan. Kun hän tuli tajuihinsa, hänen katseensa sattui mieheen, joka liikkumattomana makasi rattailla… Niin, se oli hän, Andrzej Kmicic! Hän makasi selällään rattailla. Pää oli kiedottu liinaan, mutta kuun punaisessa valossa näkyivät selvästi hänen kalpeat, rauhalliset, aivan kuin marmoriin veistetyt kasvonsa, jotka kuoleman henkäys jo oli kangistanut. Silmät olivat syvälle painuneet ja suljetut, eikä pieninkään liikahdus ilmaissut hänen olevan elossa.
— Jumalan huomaan!… — sanoi miekankantaja paljastaen päänsä.
— Seis! — huudahti Oleńka.
Ja hän kysyi hiljaisella, kuumeisella äänellä:
— Onko hän vielä elossa?
— On, mutta hän on kuolemaisillaan. Miekankantaja katsahti Kmicicin kasvoihin ja sanoi:
— Te ette ennätä viedä häntä Lubicziin.
— Hän on käskenyt meitä viemään hänet lopultakin sinne, sillä hän tahtoo kuolla siellä.
— Jumalan huomaan! Kiiruhtakaa!
— Hyvästi!
Rattaat lähtivät liikkeelle, ja miekankantaja ja Oleńka lähtivät täyttä laukkaa ratsastamaan toiseen suuntaan. He kiitivät Wolmontowiczin läpi kuin kaksi aavetta ja saapuivat Wodoktyyn vaihtamatta sanaakaan matkalla. Vasta hevosen selästä laskeutuessaan Oleńka kääntyi miekankantajan puoleen:
— Pitää lähettää hänelle pappi! — sanoi hän tukahtuneella äänellä. —
Lähteköön heti joku Upitaan!
Miekankantaja riensi täyttämään hänen käskyään. Tyttö kiiruhti huoneeseensa ja polvistui Pyhän Neitsyen kuvan eteen.
Pari tuntia myöhemmin kuului kulkusten kilinää Wodoktyn portilta. Pappi oli lähdössä Lubicziin viemään Herran ehtoollista.
Oleńka oli yhä polvillaan. Hänen huulensa toistelivat litaniaa, jota luetaan kuolevien puolesta. Sitten hän löi kolmasti otsansa lattiaan ja lausui:
— Herra, laske hänelle ansioksi, että hän kuolee vihollisen käden kautta! Anna hänelle anteeksi! Armahda häntä!
Hän rukoili koko yön. Pappi viipyi Lubiczissa aamuun asti. Palatessaan hän poikkesi Wodoktyyn. Oleńka juoksi ulos häntä vastaan.
— Joko hän?… — kysyi hän voimatta sanoa enempää.
— Hän elää vielä, — vastasi pappi.
Seuraavina päivinä kiiti useita kertoja päivässä sanansaattajia Wodoktysta Lubicziin, ja jokainen niistä palasi tuoden sen tiedon, että sairas "vielä eli". Viimein yksi niistä toi sen Kiejdanysta sairaan luo haetun välskärin antaman tiedon, että sairas paranee, sillä ampumahaavat kehittyvät suotuisaan suuntaan ja ritari alkaa saada voimia.
Neiti Aleksandra antoi toimittaa kiitosmessun Upitassa, mutta siitä päivästä alkaen lakkasivat sanansaattajat kulkemasta, ja — ihmeellistä! — samalla kuin tytön sydän rauhoittui, siinä alkoi saada sijaa entinen katkeruus herra Andrzejta kohtaan. Hänen rikoksensa tulivat joka hetki tytön mieleen, ja ne olivat niin suuret, että niitä ei voinut antaa anteeksi. Vain kuolema saattoi painaa ne unhoon. Kun Kmicic taas palasi elämään, painoivat hänen rikoksensa häntä yhtä raskaina kuin ennenkin… Ja kuitenkin Oleńka joka päivä toisti uudestaan kaiken, mitä saattoi esiintuoda hänen puolustuksekseen.
Mutta niin paljon Oleńka kärsi näinä päivinä, niin paljon ristiriitaisia tunteita oli hänen sydämessään, että hänen terveytensä alkoi horjua.
Tämä huolestutti suuresti herra Tomaszta, ja eräänä iltana, kun he olivat kahdenkesken, hän kysyi tytöltä:
— Oleńka, sano minulle suoraan, mitä sinä ajattelet herra Andrzejsta!
— Jumala on todistajani, että minä en tahdo ajatella häntä! — vastasi tyttö.
— Katsohan… sinä olet mennyt heikon näköiseksi… Hm!… Kenties sinä vielä… Minä en tyrkytä mitään, mutta tahtoisin mielelläni tietää, mitä sinä oikein ajattelet… Etkö ole sitä mieltä, että isoisävainajasi tahto on täytettävä?
— Ei koskaan! — vastasi Oleńka. — Muuten isoisä jätti minulle takaportin avoimeksi… ja sitä aion käyttää uutena vuotena. Niin tulee hänenkin tahtonsa täytetyksi.
— En minäkään ollenkaan uskonut sitä, — vastasi miekankantaja, — mitä täällä jotkut ovat jutelleet, että nimittäin Babinicz ja Kmicic ovat sama henkilö. Mutta hän on joka tapauksessa Magierowin luona taistellut vihollista vastaan ja vuodattanut verta isänmaan puolesta. Se on myöhäinen parannus, mutta kuitenkin parannus!
— Nythän Boguslawkin palvelee kuningasta ja valtakuntaa, — vastasi tyttö katkerasti. — Antakoon Jumala heille kummallekin anteeksi, varsinkin sille, joka on vuodattanut vertansa… Ihmisillä on kuitenkin aina oikeus sanoa, että suurimman onnettomuuden, vaaran ja alennuksen aikana he nousivat tätä isänmaata vastaan ja palasivat sen palvelukseen vasta sitten, kun vihollinen jo oli menettänyt jalansijan ja heidän oma etunsa vaati liittymään voittajaan. Siinä on heidän rikoksensa! Nyt ei ole enää pettureita, sillä petturuudella ei voita mitään. Mutta mikä ansio se on?… Eikö se ole todistus siitä, että tuollaiset ihmiset aina ovat valmiit palvelemaan mahtavinta: Suokoon Jumala, että olisi ollut toisin, mutta sellaisia rikoksia ei sovita Magierow…
— Sinä olet oikeassa! En voi kieltää! — vastasi miekankantaja. — Se on katkera totuus, mutta totuus kuitenkin! Kaikki entiset petturit ovat siirtyneet kuninkaan puolelle.
— Kmicicin rikos on vielä hirveämpi kuin ruhtinas Boguslawin, — jatkoi Oleńka, — sillä hän tarjoutui nostamaan käden kuningasta vastaan, mitä ruhtinaskin kauhistui. Voiko sattumalta osunut luoti sovittaa sen?… Antaisin hakata itseltäni pois tämän käden, jos saisin sen tekemättömäksi… mutta se on tapahtunut, eikä sitä enää voi auttaa! Jumala on ilmeisesti antanut hänen jäädä henkiin, jotta hän voisi katua syntejään… Oi, me pettäisimme itseämme, jos tahtoisimme vakuuttaa itsellemme, että hän on kunnon mies. Ja mitä se toimittaisi? Antaako omatunto pettää itseään? Tapahtukoon Jumalan tahto! Mikä on särkynyt, se ei voi tulla enää eheäksi, eikä sen pidäkään tulla. Minä iloitsen siitä, että Kmicic elää, minä tunnustan sen, sillä se osoittaa, että Jumala ei vielä tahdo kokonaan kieltää häneltä armoaan… Mutta riittää jo! Olen onnellinen, jos saan kuulla hänen sovittaneen rikoksensa, mutta mitään muuta en tahdo enkä halua, vaikka sydämeni saisi kärsiä vielä enemmän… Jumala häntä auttakoon!…
Oleńka ei voinut sanoa enää muuta, sillä hän purskahti katkeraan itkuun. Mutta ne olivat hänen viimeiset kyynelensä. Hän oli sanonut kaikki, mitä hänellä oli sydämellään, ja sen jälkeen palasi taas rauha hänen mieleensä.