Isänmaattomat

by Herman Bang

I

1.

Joán Ujházy katseli junavaunun ikkunasta. Kuva pysyi samana. Junan lähtiessä jyskyttämään edelleen nosti asemamies maitoastiat ja saapasteli raskaasti tiehensä likaista asemasiltaa pitkin. Tuolla asui räätäli ja suutari, ja kelloseppä. Tämän ikkunassa riippui kello: niin, luodit olivat liikkeessä, mutta iso taulu oli tyhjä ja viisarit puuttuivat. Ja tuolla puuseppä. Hänen kylttinään oli musta arkku. Mutta savupiippu oli meijerin.

Ja tuolla taas painuivat puhelinlangat aivan peltoa myöten, jonka multa oli väritöntä. Ne riippuivat niin velttoina sateen painosta, aivan kuin niillä ei olisi ollut suuriakaan kerrottavana, paalusta paaluun, pylväästä pylvääseen, painuessaan maata kohden.

Joán Ujházy kertasi kertaamistaan, tapansa mukaan, nimitellen kaikkia näkemiänsä esineitä, äitinsä kielellä:

»Maa, maita, tasaista maata; talo, matala talo; kaksi lintua, kaksi harmaata lintua… ja sadetta.»

Ja äkkiä, etsien turvaa toisesta kielestä ja ojentaen molemmat kätensä ilmaan hän sanoi:

»Ah, la pluie, cette pluie morne!» [Oh, sadetta, tätä kolkkoa sadetta!]

Kääntäessään päätään hän näki vain Hans Haacken, joka istui nurkassa vastapäätä, valkeat pianistinkädet ristissä, tuijottaen pyöreillä silmillään suoraan eteensä — kuin näkyisi koti Brüxissä, leipurintytär, rakastettu, naapurintytär Brüxissä.

Joán Ujházy käänsi jälleen päätään, joka oli hiukan liian pieni, ja tuijotti samoja seutuja:

»Maa, maita, tasaista maata. Kolme lintua — harmaita lintuja.»

Ajatuksissaan hän kertasi vielä kerran nuo tanskalaiset sanat — äitinsä kielen sanat. Kuinka omituista, hän oli saattanut unohtaa sen ja huomannut sen vasta sattumalta aamuisessa hotellilaskussa: 8/III, maaliskuun kahdeksantena.

Siellä kotona Ane oli jo ajanut kylään, niinkuin aina äidin syntymäpäivänä, kaikkine seppeleineen. Hän solmi ne vuokoista. Niitä kasvoi niin viljalti niityllä, sen mäenrinteen alla, jossa Dmeterillä oli viiniköynnöksensä. Ja kumaraisena ja raihnaisena hän oli ajanut kirkkotarhaan ja istunut pienellä rautapenkillä, muurin vieressä, vaakunakilven alla, laulaen virsiään haudan yli. Ane osasi kaksi virttä. Niissä ei ollut säveltä eikä melodiaa. Mutta Ane istui paikoillaan, liikahtamatta, nojaten muuriin ja laulaen laulamistaan:

Jouluyö, juhlayö, lauluin helkkyy tähtivyö; enkel-äänen kuuli sen muinoin parvi paimenten. Iäti laulu se soi, iäti laulu se soi.

Kun Joán oli lapsi, istui hän aina Anen vieressä penkillä. Hänestä Anen laulu kuului melkein kuin Nikin ulvonta, venäläisen vinttikoiran, joka kuoli siksi, että sen oli niin vilu talvisin.

Ruteenilaiset tytöt, jotka pesivät pyykkiä kaupungin kaivolla, tirkistelivät Anea matalan muurin ylitse, ja tullinhoitajan romaanialainen rouva, joka vetelehti ikkunassaan ja nojasi paljaita käsivarsiaan nuhjaantuneisiin ikkunapatjoihin, nauroi unkarilaisille santarmeille.

Mutta Ane lauloi, puristaen kätensä nyrkkiin, toisen virren, taikka sehän ei ollut mikään virsi, toisen laulun, jonka hän osasi — haudan yli.

On maa niin armainen, sen pyökkirantaa kaartain käy aalto suolainen, käy aalto suolainen. Maa kumpujen ja laaksojen on meidän vanha Tanska, ja se on Frejan maa, ja se on Frejan maa.

Ruteenilaiset tytöt koputtivat nauraen kurikoillaan muuriin niin että kaikui, mutta Ane ei sitä kuullut.

Maa kumpujen ja laaksojen
on meidän vanha Tanska…

Tytöt riemuitsivat ja koputtivat kurikoillaan ja rallattivat ja nauroivat, laulaen omalla kielellään:

Niin Veetu vei Susannan,
Susannan, Susannan,
Susannan valkopovisen,
Susannan.

He taputtivat käsiään ja osoittivat sormillaan:

Susannan, Susannan,
Susannan valkopovisen.

»Laula mukana, laula mukana!» huusivat tytöt muurilta, jonka puoliväliin he olivat kiivenneet, ja irvistelevät santarmit yhtyivät heidän lauluunsa, niin että Anen ääntä ei kuulunut, ja he taputtivat käsiään:

Kun yhden nai,
hän kaksi sai:
Susannan lempiväisen,
Susannan.

Anen käsi lepäsi Joánin hiuksilla. Kyynelet valuivat viljalti pitkin hänen poskiaan — oli kuin hänen kasvoissaan olisi ollut uurteita, joita pitkin kyynelet voivat valua — ja hän lauloi:

Ja se on Frejan maa,
ja se on Frejan maa.

Ane vaikeni, ja tytöt olivat lörpötellen palanneet kaivolleen, ja pimeä tuli niin äkkiä, että näytti kuin tumma vaate olisi nostettu virrasta.

»Mennään nyt», sanoi Ane, »sillä nyt ei rouva sitä unhota».

»Mitä äiti ei unhota?» kysyi Joán.

Mutta Ane ei vastannut.

»Tule nyt», sanoi hän, kuljettaen Joánia hautojen välitse, niin että pojan jalat viistivät helmiseppeleitä.

He ajoivat takaisin »hoviin». Ane ei puhunut mitään, ja Joáninhan täytyi huutaa niin kovalla äänellä, jos hän tahtoi jutella Anen kanssa. Oli kuin Ane olisi menettänyt kuulonsa, eikä hän voinut seurata, mitä nuo vieraat ihmiset sanoivat — sen jälkeen kuin äiti oli kuollut.

Mutta kotona seisoi englantilainen kotiopettajatar kiviportailla pilarien välissä ja torui, kun he palasivat liian myöhään…

… Joán Ujházy oli jälleen kääntänyt romaanialaista päätään. Istuessaan noin, silmät ummessa, hän saattoi niin selvästi nähdä äitinsä — sellaisena kuin tämä oli istunut matalalla tuolillaan, Dmeterin rinteellä, auringossa, viiniköynnösten välissä. Hänen kasvonsa olivat niin pienet, ja hiukset valuivat ohimoille aivan kuin vanhoissa kuvissa, ja Ane ja Joán istuivat hänen jalkojensa juuressa.

Joán nojasi tuoliin päätään, ja äiti silitti sitä hiljaa kädellään — äidillä oli niin paljon sormuksia sormissaan, eikä hän koskaan katsellut niitä —:

»Kuinka paksut hiukset hänellä onkaan», sanoi hän.

»Unkarilaiset hiukset», sanoi Ane.

»Niin», vastasi äiti, ja hänen kätensä jäi lepäämään Joánin päälaelle.

Isä tuli esiin viiniköynnösten välistä. Hänellä oli rypäleterttu kädessään.

»Katso, kuinka se on kaunis», sanoi hän ja laski sen äidin helmaan, keltaisena ja raskaana.

»Niin, se on ihana.»

Isä seisoi ja katseli keltaista rypäleterttua äidin helmassa.

»Tuollaisia ovat hiomattomat topaasit», sanoi hän.

»Niin ovatkin», vastasi äiti nostaen silmänsä.

»Tänään täällä on oikein lämmin köynnösten välissä», sanoi isä. Hän puhui äidin kanssa merkillisen selvästi kuin lapselle, tai kovalla äänellä kuin ihmiselle, joka ei kuule hyvin.

Äiti nyökäytti päätään, samalla kuin isä hiveli hänen kaulallaan riippuvaa helminauhaa — äidillä oli monta helminauhaa, ja hän sai alituiseen uusia.

»Ne ovat niin kauniit», sanoi äiti äänellä, joka aina tuntui olevan muualla kuin hänen sanansa, ja hän tunnusteli itse helmiä kädellään.

Mutta isä kumartui ja suuteli häntä hiuksille, hyvin äkkiä.

»Olitko ratsastamassa?» kysyi äiti.

»Olin», vastasi isä ja löi piiskalla unkarilaisia saappaitaan, joita hän yhä käytti palveltuaan aikoinaan toisessa husaarirykmentissä Budapestissa.

»Sinä palasit pian.»

»Tämän ehtii pian ratsastaa ympäri», sanoi isä, ja hänen silmiensä ilme oli vaihtunut.

Kaikki olivat vaiti, ja isä katosi köynnösten väliin. Aurinko säteili ja kimalsi äidin helminauhalla ja hänen Sormustensa kivissä. Hän jäi tuijottamaan, kauas katsovilla silmillään, yli virran veden.

»Ane», sanoi hän liikahtamatta; »muistatko, kuinka sininen Vejlen vuono oli?»

Ane oli kääntänyt päätään.

»Siellä kulki pieni höyrylaiva», sanoi hän, ja silmiin syttyi äkillinen valo.

»Niin, niin, se oli 'Pääsky'», sanoi äiti. »Kuinka tiukkaan ahdettuina me istuimmekaan siinä, sunnuntaisin.»

»Ja kuinka se heilui, aallokossa», sanoi Ane. »Mutta vain Munkebjergin kohdalla oli syvää.»

Äiti hymyili kuten Ane.

»Ei, siellä ei ollut vaaraa», sanoi hän.

Mutta Ane sanoi:

»Ja entäs Frederitsin musiikki!»

Äiti ei enää vastannut, vaan tuijotti jälleen virtaan, joka juoksi hänen jalkainsa juuressa.

»Ota saali, Ane», sanoi hän.

»Viluttaako äitiä?» sanoi Joán ja kohotti suuret silmänsä.

»Viluttaa hiukan…»

Ane oli ottanut saalin ja kietonut sen äidin jalkojen ympäri.

»Mutta, Ane», sanoi äiti, »täällä ei aurinko lämmitä oikealla tavalla».

»Ei», sanoi Ane, »se vain pistää!»

Myöskin Joán peitteli äitiä, katsoen tätä samalla kiinteästi kasvoihin — hänen silmänsä katsoivat aina suurina ja lapsellisen kauhistuneina, kun äitiä vilutti ja tämä tuli »valkeaksi kasvoiltaan».

»Kas näin, kas näin», sanoi hän ja sulloi peitettä tiukemmalle, niin kauas kuin kätensä yltivät.

»Kiitos, kiitos, kiitos, pikku Josse», sanoi äiti; »nyt minun on niin hyvä olla».

Joán oli istuutunut jälleen, mutta hän katseli yhä salassa äitiä: äidin kasvot olivat aina vielä valkeat.

»Ane», sanoi äiti, »huomenna ajamme myllylle, jos aurinko paistaa».

»Niin, rouva.»

»Sinä suvena täällä oli hauskaa», sanoi äiti, »kun Thomsenit rakensivat myllyä».

»Niin oli», sanoi Ane. »Thomson oli niin iloinen. Mutta hänhän olikin sjellantilainen.»

»Niin», nyökäytti äiti päätään, »hän oli Slagelsesta. Sieltä ovat kaikki Thomsenit.»

He istuivat jälleen ja katselivat virran vettä.

Ignáz ja Dmeter kulkivat ohi, palattuaan viinitarhasta, ja nostivat isoja hattujaan tervehdykseksi.

»Nyt menemme sisään», sanoi äiti.

Hän nojautui kevyesti Aneen, taluttaen sormuksista raskaalla kädellään
Joánia.

»Mutta Ane», sanoi hän, ja äkillinen valonhäivähdys valaisi hänen kasvojaan, »tänä iltana me lämmitämme — omaa uuniamme».

Vanha Ignáz ja Dmeter painoivat nojatuolin kokoon rouvan lähdettyä.

»Kuinkahan hänen laitansa oikein lienee?» sanoi Ignáz ja loi katseen menevien jälkeen.

»Niin», sanoi Dmeter.

»Hän istuu niin hiljaa», sanoi Ignáz.

»Niin», sanoi Dmeter.

»Hän istuu niin hiljaa kuin pyhäinkuvat», sanoi Ignáz.

Ignáz-palvelija puhui usein yht'aikaa Hänen Armostaan ja pyhäinkuvista — ehkäpä sen vuoksi, että myös Veronikalla kirkossa, haavoitetulla pyhimyksellä, oli niin monta helminauhaa kaulallaan ja kultasormuksia vahasormissaan.

»Mutta», sanoi hän ja pureskeli puupiippuaan, »minulla on se usko, että naisväen ei pitäisi matkustaa niin kauas».

»Ee-ei», sanoi Dmeter.

Ignáz kantoi lepotuolin sisään.

Illalla tehtiin tuli uuniin — isoon, mustaan, jalkaniekka-uuniin. Äiti istui ja tuijotti punakeltaisiin liekkeihin. Joán oli kiivennyt hänen syliinsä.

Isä tuli sisään ja istui heidän viereensä.

»Nyt sinun on hyvä olla», sanoi hän ja nauroi, »täällä oman uunisi edessä».

Äiti kätki pienet kasvonsa hänen olkaansa vastaan.

»Niin, nyt täällä on ihanaa», sanoi hän, »nyt täällä on kuin kotona».

»Niin», vastasi isä ja käänsi kasvonsa tulen kajosta, niin että ne peittyivät pimeään.

He istuivat kauan, lähekkäin. Joán oli siirtynyt isän syliin ja nukkui, kasvot takin rintapielen peitossa.

»Joán, Joán», sanoi äiti ja kohotti kädellä hänen niskaansa. »Nyt sinun on mentävä maata.»

Joán oli yht'äkkiä havahtunut ja nähnyt hänen kasvonsa.

»Äidin on kylmä», sanoi hän.

»Onko sinun?» kysyi isä, yhtä äkkiä.

»On, äidin on kylmä», sanoi Joán, joka oli ottanut tämän käden omaansa.

»Ei, ei», sanoi äiti irroittaen kätensä. »Nyt Joánin pitää mennä maata.»

»Hyvää yötä. Hyvää yötä.»

Mutta huuletkin olivat kylmät, kun hän suuteli Joánia, ja Joán katsoi katsomistaan hänen kasvojaan.

»Hyvää yötä», sanoi hän, ja oli kuin hänen kurkussaan olisi kulahtanut.

»Ei», sanoi äiti, »kiltti poika ei itke, kun hänen on mentävä maata».

Mutta Joán puri hampaansa yhteen ja lähti Miss Tekerin kanssa.

Miss Teker riisui hänet ja rukoili englantilaisen iltarukouksen, istuen Joánin vuoteen ääressä. Sitten siirtyi hän lampun viereen ja kirjaili isoa kanavakankaista koruommeltaan.

Joán makasi, silmät suurina ja avoimina, ja tuijotti lampun yläpuolella olevaa avaraa valo kehää. Miss Teker kohotti päätään:

»Nyt Joánin täytyy nukkua.»

»Niin.»

Mutta Joán makasi ja tuijotti yhä; peitteet liukuivat hänen yltään, sen vuoksi että hän liikehti levottomasti, ja Miss Teker peitti hänet jälleen.

»Nuku nyt», sanoi hän.

Mutta Joán kysyi — ja yht'äkkiä hän puhui romaaniankieltä:

»Minkä vuoksi äitiä palelee?»

»Joán tietää, että Joánin täytyy puhua englantia.»

»Yes.»

Ja Joán kertasi, koneellisesti ja nopeaan, samalla äänenpainolla:

»Why does mamma always feel cold?»

»Joánin täytyy nukkua», vastasi Miss Teker.

Ja hiukan myöhemmin kuuli Miss Teker, että Joán nukkui, aivan kuin tämän silmäluomet yht'äkkiä olisivat painuneet umpeen.

Joánin tapoihin kuului, ettei hän puhunut paljoa; hän vain istui merkillisen hiljaa joko leikkimässä leluillaan tai aivan toimetonna. Mutta yhtäkkiä hän saattoi puhjeta kysymään: »Minkä tähden?» jota kysymystä hän toisti ja jolla hän ahdisti koko talon väkeä. Aivan kuin hänen aivoissaan ei olisi ollut sijaa millekään muulle, hän juoksi kaikkien luo kysyen tuota yhtä ja samaa — isän luo ja äidin luo ja kotiopettajattaren luo ja molempien tallimiesten ja keittiöihmisten ja vanhan Hanan luo.

Vanha Hana oli serbialainen perunankuorijatar. Hän asusti keittiön viereisessä huoneessa. Hän oli hiukan päästä vialla, ja hänen nenänsä valui. Hän istui aina, pää heiluen, ja hyräili. Vanhoja lauluja, serbialaisia jokilauluja. Joán otti jakkaran ja istuutui Hanan viereen. Hän saattoi istua tuntimääriä ja kuunnella Hanan laulua. Hänen päänsä heilui niinkuin Hanankin.

Mutta yht'äkkiä hän sanoi ja katsahti Hanaan niinkuin Miss Tekeriin:

»Hana.»

»Mitä nyt?»

»Hana, minkä tähden ne kietovat äidin saaleihin?»

Hana silmäsi häntä eikä ymmärtänyt.

»Niin, täällä on Raabelin torni», sanoi hän ja jatkoi laulamistaan.

Molemmat romaanialaiset kokit juoksivat edestakaisin. Heidän suunsa eivät koskaan olleet kiinni, ja he söivät aina tomaatteja, jotka olivat yhtä punaisia kuin heidän huulensa. Miss Teker haki koko talon läpikotaisin eikä löytänyt Joánia. Vihdoin hän löysi pojan Hanan luota. Siellä oleiluun hän ei ollut saanut lupaa, ja Miss Teker sanoi peljättääkseen häntä, että Hanan luona oli rottia. Rotat olivat pahinta mitä Joán tiesi. Virran rannalla oli niitä niin paljon, isoja, joilla oli paksut ja pitkät hännät.

Joán oppi tavaamaan Miss Tekerin johdolla. Mutta Ane tuli usein hakemaan häntä — rouvan luo.

Äiti ei enää käynyt ulkona. Sillä nyt oli talvi, ja virrassa kävi suuret laineet, kun Joán katseli ikkunasta.

Äiti istui aina uunin edessä, eikä Ane saanut koskaan mennä pois hänen luotaan.

»Sinun täytyy istua hiljaa», sanoi Ane Joánille.

»Niin», kuiskasi poika.

Äiti kyyristyi kokoon peitteensä alla.

»Pyökkipuut lämmittävät paremmin», sanoi hän.

»Niin», sanoi Ane, »niitä ei voida verratakaan täkäläisiin».

»Munkebjergissä», sanoi äiti, »pyökit olivat niin uhkeita».

»Niin olivat», vastasi Ane.

Joán kohotti päänsä kuvakirjasta:

»Minkä tähden äiti puhuu alituiseen Tanskasta?»

»Sen vuoksi, pikku Josse — että äiti on sieltä.»

Äidin ääni oli niin hiljainen, ja katsellessaan tulta hän vei sormenpäänsä yhteen aivan kuin Marinka, kamarineitsyt, teki sunnuntaisin.

Mutta yht'äkkiä hän nosti päätään ja sanoi aivan toisella äänellä, vallan iloisesti:

»Nyt sinun pitää laulaa, Josse.»

»Niin», sanoi Joán. Hauskinta mitä Joán tiesi, oli saada laulaa äidille.

Hän alkoi laulaa pienellä hennolla äänellään; katsoen tuleen hän lauloi kaikki Hanan laulut — ja löi tahtia jaloillaan. Mutta sanoja hän ei laulanut, sillä hän ei ymmärtänyt serbiaa.

»Näin laulaa Hana», sanoi hän, ja katsoen tuleen hän lauloi yhä voimakkaammin.

Äiti oli sulkenut silmänsä. Mutta väliin hän avasi ne ja katsahti kuviinsa, jotka riippuivat niin lähellä hänen omaa uuniaan — kaikkia Vejlen kuvia ja »Hämärää».

»Nyt tulevat äidin laulut», sanoi Joán ja aloitti samalla hennolla äänellään hämärälauluja, joita äiti lauloi, polkien edelleen tahtia molemmilla jaloillaan. Mutta niissäkään ei ollut sanoja, sillä laulaessaan hän ei osannut pysyä tanskalaisissa sanoissa.

Äidin kasvoille häivähti hymy:

»Niin, niin, se se on», sanoi hän. »Se se on.» Ja miltei tietämättään hän kuiskasi sanat, Joánin laulaessa säveltä:

Ritari Aage, ratsain hän ajoi saarehen ja kihlaa kauniin Elsen, tuon neidon suloisen.

»Mitä sinä oikeastaan sanoit?» kysyi Joán, joka yht'äkkiä oli lakannut laulamasta.

»Se on Aage-ritarista.»

»Mutta mitä?» sanoi Joán.

Äiti hiveli hänen hiuksiaan.

»Et sinä voi sitä ymmärtää», sanoi hän, »se tapahtui Tanskassa».

Mutta Joán sai jälleen kiinni sävelestä ja lauloi — katsoen tuleen:

Niin kihlas kauniin Elsen hän kultasormuksin. Kuu vieri, haudattihin mies mustiin multihin.

»Hss», kuiskasi Ane, »nyt Joánin täytyy olla hiljaa».

Äidin silmät olivat menneet umpeen. Hän nukahti kädet helmassaan, vaaleat hiukset valuivat ohimoille.

»Tule nyt. Äiti nukkuu», sanoi Ane.

Ovi kävi. Isä tuli sisään.

»Hss», kuiskasi Joán, »äiti nukkuu».

Joán jäi seisomaan oveen ja piti varoittaen sormeaan pystyssä aivan nenänsä edessä, samalla kuin isä kulki lattian poikki ja katseli äidin kasvoja. Oli kuin ne olisivat olleet vahaa — siinä tulen valossa.

Samoin kuin äiti oli istunut sinä päivänä, sormukset helmassaan, istui hän myös silloin, kun Ane yht'äkkiä oli hypähtänyt pystyyn ja kaatanut tuolinsa ja pudistanut äidin käsivartta ja huutanut:

»Rouva, rouva!» ja kirkaissut ja juossut salin läpi ja jättänyt kaikki ovet selälleen ja huutanut:

»Herra, herra!»

Mutta Joán oli tarttunut äidin käsiin:

»Nukkuuko äiti?»

Eivätkä kädet liikahtaneet.

»Nukkuuko äiti? Nukkuuko äiti?»

Eivätkä kasvot värähtäneet.

»Nukkuuko äiti?»

Ja äkkiä hän päästi kädet eikä voinut huutaa, mutta juoksi, käsivarret ojolla, Anen perässä ja kaatui portaissa ja jäi makaamaan, kun taas Ane juoksi samaa vauhtia pihan poikki.

»Herra, herra!»

Hän heilutti käsivarsiaan aivan kuin ne olisivat olleet pyöriä — juoksi hevosten ohi, jotka karkasivat pystyyn ja riuhtautuivat irti Josefin käsistä.

»Herra, herra!» huusi hän.

»Mitä on tapahtunut, mitä on tapahtunut?» huusi Josef. »Kirottu haaska, mitä on tapahtunut?» huusi hän ja viskasi unkarilaisten haukkumasanojen tulvan Anen jälkeen, joka huusi:

»Herra, herra…»

»Tanskalaistamme», huusi Josef, joka rimpuili hevosten kanssa, samalla kuin puoliarabialaiset juoksijat laukkasivat sisälle talliin, loistavat ruumiit vavahdellen, ja piiloutuivat, värisevät kuonot vaahdossa, kiinteästi toisiinsa painautuneina ja vapisten, pilttuiden hämärään.

Miss Teker riensi alas portaita, eteishalliin, tukka oli valtoimena, ja hän piti kädessään hiusharjaa, viskasi sen luotaan ja huusi:

»She is dead, she is dead. Mistress is dead» —, ja Marinka, [Hän on kuollut, hän on kuollut. Rouva on kuollut.] lasittunein silmin, seisoi ja hieroi kuolleen valkeita käsiä, aivan kuin olisi tahtonut niitä lämmittää — eikä tietänyt mitä teki, ja parahti epätoivoissaan:

»Herättäkää hänet henkiin, herättäkää hänet henkiin», sanoi hän ja alkoi äkkiä nyyhkyttää, pää kaatunutta tuolia vastaan.

Ja nousi jälleen ja riensi eteishallin halki ja nosti maasta Miss
Tekerin harjan ja juoksi Hanan ohi ja huusi kuin Ane:

»Herra… herra!»

»Mikä on, mikä on?»

Kokit juoksivat esiin, puolinukuksissaan, kesken päivällisuntaan, alastomina:

»Mikä on?»

Mutta ikkunasta, jonka verhot hulmusivat, huusi Miss Teker pihaan, ja peitti käsillään kasvonsa:

»She is dead… she is dead…»

»Herra, herra…»

Joán oli noussut pystyyn; vailla ajatuksia, pelokkaana kuin öisin, herätessään pimeässä, hiipi hän sisään ja katseli kuollutta äitiä — ovenraosta.

Sitten tuli isä ja työnsi Marinkan syrjään ja puutarhurin, joka oli juossut sisään, ja Ignázin.

Hän nosti äidin käsivarsilleen, korkealle, ja kantoi sisään.

Talossa oli hiljaista. Makuuhuoneessa naulasi Ane valkeita lakanoita seinälle. Silloin tällöin hän kiipesi alas portaikkoa ja katseli kuollutta. Luomet olivat kohonneet ja paljastivat särkyneet silmät.

Ane meni huoneeseensa ja avasi arkkunsa. Hän otti esiin pari vanhaa killinkiä. Ne olivat Fredrik seitsemännen ajoilta. Molempiin oli kaiverrettu reikä.

Kun Ane sai ne käteensä, alkoi hän itkeä.

Sitten hän meni jälleen kuolleen luo ja lukitsi oven. Ja itkien, niin että kyynelet valuivat ruumiin valkeille käsille, hän pani rahat kuolleen silmäluomille.

Joán, jota kukaan ei huomannut, istui Hanan luona. Keittiössä oli hiljaista, niinkuin ei syötäisi sinä päivänä.

»Hana», kuiskasi Joán.

»Pikku herra.»

»Hana», kuiskasi Joán ja katsoi tätä kasvoihin. »Minkä tähden äiti on kuollut?»

Ja hän sanoi kuollut aivan kuin vieraan sanan, jotakin, jota ei ymmärretä.

»Pikku herra», sanoi Hana vain ja tuijotti huoneeseen puolisokeilla silmillään.

Mutta äkkiä tuli Marinka juosten sisään.

Hän oli kokonaan mustissa.

»Pater tulee», huusi hän ja juoksi jälleen eteishalliin.

Joán seurasi häntä. Hän painoi käsivartensa kiinteästi kupeisiin.
Molemmat kuoripojat kulkivat aivan papin perässä valkeissa paidoissaan.
Ja Marinka avasi kaikki ovet ja kolkutti ylimpään.

Hän kolkutti uudelleen:

»Ana, Ana.»

Mutta ovi oli lukittu.

»Ana, Ana», toisti hän kovemmalla äänellä. »Ana, pater on tullut.»

Mutta äkkiä oli Ane kiskaissut oven auki, ja seisoen keskellä kynnystä, mielettömänä, nojaten ovipieliin kummallakin kädellään, aivan kuin epätoivonsa olisi purkautunut raivoon tuota vierasta, tonsuuripäistä miestä kohtaan — hän syöksi suustaan villejä kirouksia tanskaksi ja murteellisella unkarinkielellä, pappiin kohdistuvia kirouksia — ja löi jälleen kiinni oven, niin että tyhjät pyhäsavuastiat vavahtivat poikasten käsissä…

Joán oli juossut ulos.

Koko ruumis vapisten hän painautui Hanan polveen:

»Hana, Hana, miksi pappi lähti?»

»Pikku herra, pikku herra.»

* * * * *

Mutta sitten isä matkusti pois ja Joán sai ranskalaisen neidin. Mutta
Ane rukoili hänen kanssaan iltaisin.

»Ane, missä isä on?» kysyi Joán kesken »Isämeitää».

»Hän matkustaa», sanoi Ane ja jatkoi rukousta:

»Anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.»

»Miksi?» sanoi Joán ja ajatteli isää.

»Äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta», jatkoi
Ane.

»Miksi?» sanoi Joán jälleen ja vaipui samassa uneen. Joán ei enää oikein ymmärtänyt mitä Ane puhui, sillä hän unohti tanskan nyt, kun äiti oli poissa. Väliin Joán kavahti unestaan ja kuuli, kuinka Ane itki lampun ääressä.

»Miksi sinä itket?» kysyi hän ja nosti päätään.

Ane vavahti.

»Jossen pitää nukkua», sanoi hän.

»Mutta miksi sinä itket?»

Ane sai kyynelet pyyhityksi kätensä selkämyksellä.

»En minä itke, pikku Josse», sanoi hän, »minä vain istun ja suren…»

Päivisin istui Joán enimmäkseen Hanan luona tai talli-Josefin, sen vuoksi että tämä soitti viulua.

Suvella tuli taloon opettaja. Hän oli kreikkalainen ja niin pitkä, että hänen täytyi kumartua ovessa astuessaan koulusaliin. Ollessaan kotona isä kirjoitti ison lukujärjestyksen ja merkitsi siihen kaikki, mitä Joánin piti oppia. Mutta herra Christopulos unohti usein lukemisen. Hän vain istui, Joán polvillaan, ja hiveli hivelemistään tämän tukkaa ja tuijotti ilmaan. Joán ei koskaan ollut nähnyt sellaisia silmiä kuin herra Christopuloksen — niin suuria ja sinisiä, eivätkä ne silmät olleet milloinkaan iloiset.

»Mutta nyt meidän täytyy lukea, Joán», sanoi hän ja kertoi jälleen kaikista maapallon paikoista.

»Missä sinä asut?» kysyi Joán.

»Minäkö? Minä asun Hellaassa.»

»Missä se on?»

Herra Christopulos osoitti kapealla kädellään Kreikkaa.

»Tuossa on Hellas», sanoi hän.

»Hm.» Ja Joán katseli Hellasta.

»Ja missä minä asun?» kysyi hän.

Herra Christopulos sanoi etsineensä »saarta».

»Mutta sitä paikkaa ei ole merkitty kartalle.»

»Miksikä ei?»

Mutta opettaja ei vastannut. Hän katseli Kreikkaa, ja hänen kätensä hiveli Joánin tukkaa.

»Nyt sinun täytyy soittaa», sanoi Joán.

Herra Christopulos meni pianon ääreen ja alkoi soittaa. Sävelet paisuivat hänen pitkien ja kapeitten käsiensä kosketuksesta, ja hänen silmänsä tuntuivat katsovan niin kauas pois. Joán oli istuutunut ja nojasi päätään pianoon. Mutta samassa hän makasi oikoisenaan lattialla, aivan niinkuin hän suvisin makasi maassa viiniköynnösten välissä, auringossa.

»Soita vielä», sanoi hän.

Tallissa, Josefin luona, hän soitti itse. Hänen käsivartensa olivat liian lyhyet käsittelemään Josefin isoa viulua. Sävelet pulppusivat esiin, toinen toisensa jälkeen, Hanan laulut ja äidin laulut, mutta hän sekoitti ne toisiinsa, ne sulautuivat yhteen, ja hän tuli punaiseksi ja kuumaksi aivan kuin ratsastaessaan »Capricella» isän seurassa.

Kun isä oli kotona, ratsastivat he joka päivä. Poni ei osannut nelistää, mutta se juoksi kuin iso koira, Joán selässään, »Amourin» rinnalla. He ratsastivat virran viertä, puutalojen ohi ja ketojen poikki. Talonpojat tervehtivät, ja isä kutsui heitä nimeltä, ja Joán nyökäytti päätään.

Carol, kylänvouti, joka seisoi punaisen talonsa päädyn luona, otti hatun päästään.

»Mitä kuuluu, Carol?» kysyi isä.

»Huonoa, herra», sanoi Carol ja seisoi hattu kädessä; »koko vatsa on pöhöttynyt».

Carol puhui vaimostaan, joka oli sairas.

»Hakisit lääkärin», sanoi isä.

Carol väänteli hattuaan.

»Mutta virran yli tulohan maksaa kaksikymmentä guldenia, herra», sanoi hän.

»Niin, sen se maksaa. No niin, jos tarvitset jotakin, mikä voi helpottaa, saat käydä hakemassa meiltä.»

He ratsastivat edelleen virran vartta pitkin.

»Isä», sanoi Joán, »miksi Carolilla on niin isot hopeanapit takissaan?»

»Sen vuoksi että hän on romaanialainen», sanoi isä.

Iwo seisoi pihalla, harmaan asuinrivinsä edessä, sikojensa keskellä.

»Nyt ovat sikasi pian parhaimmillaan», sanoi isä.

»Niin, niin ovat», vastasi Iwo.

»Menet kai sitten markkinoille?»

»Virta on liian vuolas, herra», sanoi Iwo ja katseli sikoja, »niitä ei uskalla kuljettaa yli».

»Voihan olla», vastasi isä.

Viinitarhuri Dmeterin äiti seisoi vähän matkan päässä ojanreunalla, kirjavassa paidassaan.

»Kuinka tuo pikku herra kasvaakaan, armollinen herra», sanoi hän.

»Niin», sanoi isä ja katsahti Joániin, joka istui hyvin suoraselkäisenä poninsa selässä, »mutta hänhän onkin jo kahdeksanvuotias».

»Ja hänellä on isän kasvot, herra», sanoi vanhus. »Ei, vieras veri ei koskaan näy siinä suvussa.»

Oli aivan kuin isän kasvot olisivat värähtäneet.

»Niin, ehk'ei», sanoi hän, ja he ajoivat edelleen, ja Dmeterin äiti niiasi.

Tie kulki aivan pitkin virtaa, joka oli väkevä ja musta. He ratsastivat saaren itäkolkkaan, joka oli kapea kuin riutta. Molemmin puolin kuohui virta.

Isä pysähdytti hevosensa ja katseli kauan yli veden.

»Isä», sanoi Joán. »Isä, miksi vesi on niin mustaa?»

»Siksi että virta on syvä», sanoi isä.

Mutta ratsastaessaan edelleen Joán näki Simonin, kulkukauppiaan, joka käveli jalkaisin kantaen isoa laatikkoa selässään, ja Joán huusi — sillä kulkukauppias ja kaikki tämän tavarat, kellot ja liinat ja piiput ja lakit ja ketjut, olivat hauskinta mitä hän tiesi —:

»Isä, isä, tuolla on Simon.»

Simon oli pysähtynyt aivan keskelle ketoa ja kumarsi niin syvään, että hänen pitkä takkinsa vallan viisti ruohoa. Mutta isä ajoi hänen ohitseen.

»Isä, isä», kertasi Joán yhä, »se oli Simon. Se oli Simon Orsówasta.»

Mutta isä ei katsahtanutkaan Simoniin.

Joán kääntyi moneen kertaan hevosen selässä, samalla kuin Orsówan Simon kulki eteenpäin.

He eivät enää seuranneet virtaa, vaan ratsastivat peltojen poikki, viidakkoon saakka, joka Josefin sanojen mukaan oli kaikkien veijareiden ja salakuljettajien olinpaikka. Kun he saapuivat »linnaan», laskeutui isä hevosen selästä ja sitoi kiinni »Amourin» ja »Capricen». Joán tarttui isän käteen heidän astuessaan raunioihin. Se oli hänen tapansa. Ainoastaan kolme paksua muuria oli jäljellä. Neljännestä ei ollut muuta kuin vuoren tapaisia soraläjiä. Isä astui rapistuneita kiviaskelmia ylös ja nojasi käsivarsillaan muurin reunaan.

»Saanko istua lähelle sinua?» sanoi Joán, ja isä nosti hänet ylös, niin että hän istui muurin reunalla.

Joán istui ja käänteli päätään: tuolla oli Carolin talo, ja tuossa rappeutuneessa talossa asui Josefin mielitietty, ja tuolla kotona olivat herra Christopuloksen ikkunat. Täältä näkyi koko saari ja kaikki talot, aivan »äidin myllyn» sivuitse.

Isä katseli kauan sen hitaasti liikkuvia siipiä.

»Tuolla oli äidin tapana istua», sanoi Joán ja osoitti penkkiä myllyn edessä.

»Niin oli», kuiskasi isä.

Mutta alhaalla, kaikkein alimpana, oli kylä ja sen keskellä kirkko.
Portin vieressä oli äidin hauta.

Joán katseli aina äidin hautaa.

»Isä», sanoi hän, »makaatko sinäkin kerran samassa paikassa kuin äiti?»

»Makaan.»

»Makaanko minäkin kerran siellä niinkuin te?»

»Makaat — kerran.»

»Miksi?» kysyi Joán.

Isä tuijotti virran yli.

»Sen vuoksi», sanoi hän, »että siellä makaavat kaikki Ujházyt».

Ja hiukan myöhemmin hän sanoi — eikä itse ehkä tietänyt puhuvansa ääneen:

»Missä ihminen on syntynyt, sinne hänet myös haudataan.»

Joán ei enää kuunnellut. Hänen pojanajatuksensa olivat äkkiä palanneet
Simoniin — kun isä ei ollut tervehtinyt Simonia.

Mutta jälleen hän käänsi päätään. Tuolla kauimpana, viidakon takana, olivat salakuljettajien talot. Kaikkien niiden ikkunat olivat niin pienet.

»Miksi emme koskaan ratsasta salakuljettajien talojen sivu?» kysyi Joán.

Isä ei vastannut.

Ja äkkiä pääsi Joánilta:

»Josef sanoo, että salakuljettajat vievät kauneimmat tytöt.»

Isä kääntyi:

»Olenhan sanonut, ettet saa oleskella tallissa.»

»Niin», sanoi Joán nöyrästi.

Mutta kohta sen jälkeen hän sanoi, ehkä päästäkseen Josefista ja salakuljettajien tytöistä:

»Peter Georgewitshin talo on iso.» Ja hän katseli Peter Georgewitshin taloa, joka näkyi leveänä ja suurena, valkeine pilareineen, aivan kirkon kupeella.

»Niin, se on iso.»

»Onko se isompi kuin hovi?» kysyi Joán.

»Ei, hovi on suurin.»

»Vai niin.»

Joán istui tuokion. Sitten hän sanoi:

»Mutta silloin, kun turkkilaiset tulivat, oli linna suurin.»

»Niin, silloin linna oli suurin», vastasi isä.

Mutta Joán kysyi turkkilaisista ja pashasta, joka oli hirtetty, kun hän oli hävinnyt taistelussa ja kun koko hänen väkensä, kaikkien turkkilaisten, täytyi paeta.

»Minne he pakenivat?» kysyi Joán.

»Virran yli.»

»Kuka voitti turkkilaiset?»

»Joán Ujházy voitti heidät.»

»Joán Ujházy», kertasi poika aivan hiljaa. Hänen kasvonsa olivat vallan valkeat.

»Ja hirttikö hän pashan?» kysyi hän jälleen.

»Hirtti.»

Aurinko oli alhaalla taivaanrannalla. Harmaan saaren yli loivat talot pitkät varjonsa. Joánia vilutti siinä muurin reunalla, ja hän sanoi kuin kerran aikaisemmin:

»Isä, kuinka virta on musta!»

»Niin.»

»Ja se juoksee aivan ylt'ympäri.»

»Niin», sanoi isä ja pui nyrkkejään Ujházyjen muuria päin.

Joán katseli yhä mustaa virtaa suurilla silmillään. Sitten hän sanoi äkkiä:

»Isä, virta on aivan kuin vaate siellä ullakolla.»

»Mikä vaate?»

Mutta Joán ei vastannut. Oli kuin hän äkkiä olisi pelästynyt tai niinkuin häntä olisi suudeltu. Sillä vaate ullakolla tarkoitti niitä isoja kangaspakkoja, jotka levitettiin lattioille ja portaille sinä päivänä kun äiti oli kuollut ja hänet kannettiin ulos — etumaisena oli kulkenut Ignáz, heidän kantaessaan äidin valkeata arkkua.

»Tule», sanoi isä, »nyt palaamme kotiin».

He jättivät linnan. Mutta Joán ajatteli jälleen Orsówan Simonia, johon isä ei ollut katsahtanutkaan.

Heidän saapuessaan kotiin sai Joán nuorimmalta kokilta kaksi sokeripalaa »Capricea» varten. Hän hiipi ikkunoiden alitse talliin, jossa »Caprice» sai sokerin.

»Me näimme Simonin», sanoi Joán.

»Vai niin», sanoi Josef, »onko hän nyt taas liikkeellä kirjavine kamssuineen. No niin, täällä saarella tarvitsevat kyllä tytöt, senkin lutkat, esiliinoja vatsojansa peitoksi.»

Joán seisoi hetkisen.

»Josef», sanoi hän, »miksi isä ei tervehdi Orsówan Simonia?»

»Ei», sanoi Josef, »herra ei häntä tervehdi. Kukaan kunnon kristitty ei tervehdi juutalaisheittiöitä.»

Joán seisoi hetkisen, kunnes hän sanoi matalammalla äänellä:

»Josef, tiedätkö, se joka hirtti pashan, oli myös Joán.»

Pihalta kuului kauhea huuto, ja Josef riensi tallin ovelle. Romaanialaiset kokit tappelivat paimenpoikien kanssa. Serbialaisten nenät vuosivat verta. Kaikki pesutytöt tulivat esiin, hameet sonnustettuina, ja huusivat, ja padasta nouseva höyry täytti pihan.

Romaanialaiset karkasivat niinkuin kissat serbialaisten poikien kimppuun, ja ruteenilaiset pesutytöt ulvoivat.

»Suut kiinni, ruteenilaistammat», huusi Josef.

»Päin vaan, päin vaan», huusi Dmeter ja juoksi auttamaan kokkeja.

»Puskekaa päin, puskekaa päin», huusi Josef, kädet hautautuneina unkarilaisiin housuihinsa, »päin noita serbialais-sikoja!»

Serbialaiset ulisivat, sillä romaanialaiset olivat puraisseet heitä paljaisiin käsivarsiin.

»Puskekaa, puskekaa…»

»Auttakaa, auttakaa!»

Näin kirkuivat piikatyöt.

»Hiljaa! Oletteko hulluja?»

Isän ääni kaikui ikkunasta — kaiken melun yläpuolella.

Ja yht'äkkiä kuului Anen ääni toisesta ikkunasta, puolipimeässä, huutojen halki:

»Josse, Josse!»

»Missä on Joán-herra?» huusi isä.

Oli tullut hiljaista. Kuin varjot hiipivät kaikki pois—pimeään. Mutta Joán juoksi, kauhistuneena, portaita ylös herra Christopuloksen huoneeseen.

»Josse, Josse!» Ane koputti ovea.

Ane aukaisi oven ja tarttui Joánin käsivarteen ja melkein laahasi hänet mukanaan, pitkää käytävää myöten Joánin huoneeseen.

»Ja mikä siinä on, minähän olen kieltänyt ettet saa juosta ja rännätä niin että toinen saa istua henki kurkussa. Sietäisit vitsaa, kun rillaat noitten helvetin penikoitten kanss', jotka ovat Isän Jumalan kirous… Sukat jalasta, olenhan sen sanonut. Kun rouva näkis sen rapakon, jossa me vaellamme täällä… Sukat jalasta, olenhan sen sanonut, mutta rouva pääsi kotiin Isän Jumalan luo, ja se olikin viisainta… sillä tämä on kirouksen maa ja ruton pesä, niinkuin kirjoitettu on. Mutta rouva meni kotiin Jeesuksen rauhaan, ota sukat jalastas.»

Äkkiä hän puhkesi itkuun ja polvistui vuoteen luo.

»Ja meidän toisten pitää jäädä tänne. Ja mitä sitä voi tehdä? Ei yhtään mitään, ja ihminen on luontokappale Jumalan viheriäisen maan päällä eikä voi muuta kuin rukoilla… Josse, pikku Josse, ymmärrätkö mitä minä sanon…»

»Ymmärrän», kuiskasi Joán, »ymmärrän».

Hän itki itsekin, pelosta ja kauhusta, niin että kyynelet valuivat hänen poskilleen.

»Ei, ei, et sinä ymmärrä» — ja Ane itki äänekkäämmin — »hän ei ymmärrä äidin kieltä».

»Äidin kieltä, äidin kieltä», kertasi hän yhä.

Ja hän kertasi vieraita sanoja, sekoittaen yhteen serbiaa ja unkarinkieltä ja romaaniaa ja ruteenilaisten pesijättärien haukkumasanoja. Ja jälleen hän puhui tanskaa, kiroten kaikkia, sekä pakanoita että juutalaisia ja kreikkalaisia, jotka ottivat häneltä Jossen, hänen Jossensa.

»Minkä sille taitaa, minkä sille taitaa, yksinäinen ihminen, joka on jätetty yksin maan päälle.»

Ane puhui kuin kirja, hän, joka ei koskaan puhunut, ja hän sekoitti sanoihinsa raamatun kieltä, raamatun, joka oli ainoa mitä hän luki.

Hän kietoi Joánin peitteisiin ja vaali ja hoivaili häntä ja itki jälleen rouvaa, joka oli taivaassaan.

»Ja me, me jotka olemme täällä vaivassa», sanoi hän.

Joán ei nukkunut. Värähtelevien silmäripsiensä lomitse hän tuijotti Aneen, joka istui lampun ääressä, iso raamattu edessään. Ane pani lasit nenälleen ja otti ne jälleen pois, ja hänen oli vaikea nähdä sanoja, sillä silmiä hämärsi:

»Sentähden niinkuin tulen hehku korren kuluttaa, ja liekki sivaltaa akanat pois: aivan niin pitää heidän juurensa mätänemän, ja heidän vesansa hajoaman pois niinkuin tomu; sillä he katsovat Herran Zebaothin lain ylön, ja pilkkaavat Israelin pyhät sanat.»

Ane luki kovemmalla äänellä ja selaili suurta kirjaa, jossa oli niin monta punaista ja valkeata nauhaa merkkeinä.

»Älä pelkää, palvelijani Jaakob, sanoo Herra, äläkä pelkää, Israel, sillä katso, minä pelastan sinut kaukaisesta maasta ja siemenesi vankeutesi maasta, ja Jaakob on tuleva takaisin ja asuva rauhassa, eikä kenkään ole häntä ahdistava.»

Anen itku oli tyyntynyt, ja hän oli ristinnyt kätensä.

»Oi Herra Jumalani, oi Herra Jumalani», sanoi hän.

Joán nukahti. Mutta hänen ruumiinsa nytkähteli vielä unessakin.

… Mutta kun isä oli uudelleen lähtenyt matkalle, soudatti Mademoiselle itsensä virran poikki Orsówaan, ja Joán oli mukana, ja he kävivät kaikkien Mademoisellen ystävättärien luona. Useimmiten he kävivät komendantin rouvan luona, jonka hameet valuivat niin pitkinä lattialle ja jolla oli keltainen tukka ja isot punaiset läikät poskilla. Joán istui ikkunassa, nojaten päätä käsiinsä, ja katseli kaikkia sotilaita, jotka olivat valkeita ja keltaisia ja punaisia ja joilla oli paljon kultaa.

Komendantin poika, joka oli punatukkainen, seisoi hänen vieressään.
Hänellä oli terävät kynnet, jotka hän salaa painoi Joánin sääriin.

Rouva ja neiti istuivat heidän takanaan isoissa tuoleissa — mutta päällinen oli repaleinen — ja he nauroivat ja kuiskailivat ja joivat pienistä laseista ja istuivat niin lähellä tulta, että se poltti heitä. Heille tuotiin myös leivoksia, joissa oli paljon korintteja, ja rouva kehoitti Joánia tulemaan lähemmä ja syömään niitä heidän kanssaan.

»C'est bon ça, c'est bon» [Kas tämä maistuu hyvältä], sanoi hän ja tunki kakkua Joánin suuhun.

»Ah, qu'il est beau, le petit Sans-patrie» [Voi kuinka kaunis tuo pieni isänmaaton on], sanoi rouva ja syleili häntä paljailla käsivarsillaan, joita Joán pelkäsi.

Ja Joán meni takaisin ikkunaan ja katseli sotamiehiä, jotka lakkaamatta marssivat edestakaisin.

»Uh», sanoi komendantin rouva omalle pitkäkoipiselle jälkeläiselleen, »siirrä pois tuo teerenpilkkuinen naamasi».

Ja poika palasi ikkunan ääreen.

Mutta väliin he kävivät Marinkan luona, joka asui torin toisella puolen. Hänen ikkunansa olivat Orsówan suurimmat, ja niihin oli asetettu viheriäkantaisia ananas-hedelmiä ja lasimaljoja ja valkeita pulloja. Mutta sali oli täynnä upseereja, jotka joivat teetä ja joiden kanssa Mademoiselle jutteli. Teetä tarjoili kaksi neitiä, joiden kasvot olivat hyvin valkeat ja joita upseerit suutelivat.

Mutta Marinka oli saanut mustat kulmakarvat ja seisoi itse valkean tarjoilupöydän takana, joka oli täynnä hopeamaljakoita ja pieniä, hopeajaloilla seisovia tynnyreitä, ja kaikki kimalsi.

Mademoiselle meni usein pieneen huoneeseen, jonka ovi oli kiinni, ja Joán kierteli yksinään salissa ja katseli upseereja, jotka pelasivat korttia.

Mutta heidän joukossaan oli eräs, joka ei koskaan puhellut ja joka aina istui samassa nurkassa tarjoilupöydän luona ja suuteli Marinkaa jokaiselle sormelle, aina kun tämä kulki ohi. Joán asettui seisomaan hänen pöytänsä ääreen ja katseli häntä — sen vuoksi ettei hän milloinkaan puhellut.

»Oletteko ollut sodassa?» kysyi Joán.

»Olen», vastasi nuori mies, »olen ollut sodassa».

»Niinkö.»

»Ketä vastaan taistelitte?» kysyi Joán jälleen.

»Turkkilaisia», vastasi upseeri.

»Niinkö.»

Hiukan jälkeenpäin sanoi Joán, puristaen käsillään heleänsinisen puseronsa nahkavyötä:

»Minäkin tahdon tulla sotamieheksi.»

Nuori mies katsahti häneen soikeilla silmillään.

»Mutta sinähän et ole serbialainen.»

Ranskalainen neiti tuli ulos pienestä huoneesta. Hän oli hyvin punainen kasvoiltaan.

»Dépéche-toi», sanoi hän. Dépéche-toi — nous sommes pressés.» [Joudu — meidän on kiire!]

Virralla oli pimeätä, ennenkuin he saapuivat kotiin.

Joán hiipi talliin. Hän kiipesi kaurahinkalolle »Amourin» pilttuun eteen.

»Josef», sanoi hän.

»Mitä?»

»Onko Marinkalla mies?»

»Hänellä on jumal’auta monta miestä», sanoi Josef ja sylkäisi terävien hampaittensa välitse.

Joán istui hetkisen. Ja seuraten lapsen merkillistä ajatuskulkua hän sanoi:

»Mutta Marinka on ollut meillä.»

»Niin, se on totta», sanoi Josef, »sillä tännehän ne pesiytyvät kaikki naikkoset ja kaikki ne lutkat, joiden täytyy karata omalta maaltaan».

»Kuinka niin?» sanoi Joán.

»Niin se vain on», sanoi Josef ja istuutui kaurahinkalolle.

»Dépéche-toi… Allons, nous sommes pressés…»

* * * * *

Mademoiselle oli vihainen. Oli tullut hyvin myöhä, ja hän melkein juoksi torin poikki ehtiäkseen kotiin ennen täyttä pimeätä.

»Joudu, joudu», sanoi hän ja töykkäsi Joánia ohimoon.

Mutta äkkiä juoksi iso poikaparvi heitä vastaan, monta poikaa, satoja poikia, he juoksivat päin ja huusivat, ja heidän edellään juoksi David, Simonin poika, ja hänen vaatteensa olivat kaikki riekaleina.

»Juutalainen, juutalainen!» huusivat he.

»Juutalainen, juutalainen!» huusivat he ja vihelsivät kouraansa.

Mutta David kääntyi, aivan Joánin kohdalla, ja heristi nyrkkiin puristettuja käsiään kaikkia heitä päin, kaikkia satoja päin.

»Juutalainen, juutalainen, selkään sille, juutalaiselle!»

»Selkään sille, juutalaiselle!» huusivat he.

Ja äkkiä he lauloivat kuin mitäkin loppukertoa, pojat:

»Selkään, selkään, selkään, juutalaiselle!»

Ja David juoksi jälleen, kädet ojossa, ja tarrautui neitiin, joka huusi, ja pojat ulvoivat:

»Tänne tomaatit, selkään juutalaiselle! Tänne tomaatit! Selkään juutalaiselle!»

David oli kompastunut, ja tomaatit lensivät; ne rusentuivat rikki hänen paljasta ruumistaan vastaan, hänen kasvojaan ja hiuksiaan vastaan, joten näytti kuin veri olisi vuotanut.

»Selkään sille, selkään, selkään, juutalaiselle!»

»Tule, tule», sanoi neiti ja kompastui jälleen, joukon sysiessä ja painaessa ja tyrkkiessä — pojat tunkivat hänen päälleen.

»Tule, tule!»

»Selkään sille, selkään, lyökää juutalaista!»

David makasi maassa, hänen kätensä olivat ojossa ja sormet harallaan.
»Potkikaa häntä, potkikaa häntä, sitä juutalais-aasia!»

He potkivat häntä, he astuivat hänen päälleen, he tallasivat häntä.

»Tule, tule», huusi Mademoiselle.

Mutta äkkiä Joán tunkeutui esiin — poikien säärien välitse, heidän kohotettujen käsivarsiansa välitse, Davidin luo.

»Juokse, juokse!» huusi hän.

»Juokse!» huusi hän, ja hänen koko ruumiinsa vapisi, kasvot ja nyrkkiin puristetut kädet ja sääret:

»Juokse!»

Ja David luikerteli kuin ankerias, kuin käärme, heidän sääriensä välitse, maata pitkin, ja pojat vihelsivät ja huusivat, ja Mademoiselle alkoi juosta Marinkan portaille päin, ja hän, tuo valkea upseeri, joka milloinkaan ei puhellut, nosti Joánin käsivarsilleen ja kantoi hänet sisään:

»Il est fou. Il est fou, le Sans-patrie» [Hän on hullu, tuo isänmaaton], huusi Mademoiselle, joka oli raivoissaan, sen vuoksi että koko hänen pukunsa oli nuhjaantunut.

Joán ei puhunut venheessä. Valkea upseeri oli saattanut heitä ja kietonut Joánin isoon peitteeseen. Hän makasi sen alla ja vapisi yhä. Kotirannassa seisoivat Josef ja herra Christopulos ja Ignáz, ja he huusivat pimeään, virran yli, venhettä päin.

Mutta Mademoiselle sanoi vain:

»Mehän tulemme.»

Ja siinä samassa hän vuodatti odottajien ylitse bulevardien haukkumasanojen tulvan.

* * * * *

Viikko oli kai kulunut.

Kun he iltapäivällä tulivat venheellä Orsówaan ja lähestyivät aallonmurtajaa, jolla pojat loikoivat onkivavat käsissään, huusi pari heistä:

»Tuossahan ne tulevat… Tuossahan ne tulevat, saarelaiset.»

Tynnyrintekijän pitkä poika hypähti pystyyn:

»Niin, jumaliste, tuossahan ne tulevat, saaren rakkarit.»

Ja hän juoksi toisten etunenässä kiviportaille, jonne kaikki pojat olivat kokoontuneet rykelmään, Joánin noustessa askelmia. Tynnyrintekijän poika tuli töytänneeksi Joánia harteisiin, ja räätälin poika potkaisi häntä sääreen. Joán kulki vain eteenpäin, neidin perässä, puristaen käsillään nahkavyötään. Hänen silmänsä olivat puoliummessa.

Kun Joán oli vähän matkan päässä, alkoi räätälin poika viheltää kouraansa ja muut kirkuivat. Mutta tynnyrintekijän pojan latteat kasvot olivat kuin kaltatut, ja hän huusi:

»Mikä hän oikein on olevinaan, mikä piru hän oikein on olevinaan, tuo umpisilmä.»

He jatkoivat kirkumistaan, kunnes Joán kääntyi kulmasta.

Siitä päivästä asti pojat pitivät varalla venhettä, ja kun he sen näkivät, alkoivat he vihellellä:

»Tuolla ne tulevat, tuolla hän tulee…»

Ja he viskasivat soraa ja kiviä venhettä päin.

Mademoiselle oli kalpea paksun puuterikerroksensa alla, mutta Joán seisoi suorana keskellä venhettä.

»Laskekaa rantaan», sanoi hän ja kulki kirkuvan poikalauman ohi, silmät puoliummessa.

Pojat huusivat heidän takanaan. Mademoisellen polvet ihan tutisivat.
Hän vallan juoksi torin poikki.

»Rakkariprinssi, rakkariprinssi!» huusivat pojat torin poikki.

»Viens, viens», [Tule, tule!] huusi Mademoiselle Joánille.

»Saarelainen, saarelainen…»

»Viens, viens!»

»Rakkariprinssi, rakkari…»

»Viens, parbleu, viens Sans-patrie!» huusi neiti ja juoksi Marinkan portaita pitkin, missä komendantin punainen poika oli kiivennyt kaiteelle.

»Iskekää päihin, iskekää päihin — tuota isänmaatonta!»

Komendantinvesan kimeä ääni kaikui yli torin: »Päihin, päihin, päihin tuota isänmaatonta.» Ja niinkuin sana olisi löytynyt ja nimi annettu ja häpeä leimattu, huusivat he kaikki kirkuen Joánille:

»Päihin, päihin, päihin tuota isänmaatonta!»

Etumaisena oli tynnyrintekijän poika.

»Saatkos nyt silmäsi auki?» huusi hän ja iski tynnyrintekijännyrkkinsä
Joánin niskaan.

»Taivuttakaa hänen selkänsä», kirkui komendantin poika. »Isänmaaton prinssi!»

»Isänmaaton, isänmaaton!»

He ryntäsivät ylös portaita ja hyppäsivät kaiteen yli ja vihelsivät ja kiljuivat. Tynnyrintekijän poika makasi Joánin päällä, joka oli kompastunut. Marinka juoksi ikkunaan.

»Auttakaa, auttakaa, auttakaa Joán-herraa!»

Mutta upseerit pyörittivät häntä ympäri ja nauroivat.

»Päihin, päihin, serbialaiset!» huusivat he ja nauroivat nauramistaan:

»Päihin häntä, tuota isänmaatonta!»

Joán jäi makaamaan kompastelevien poikien alle, ja he löivät häntä ja tallasivat häntä ja löivät häntä.

Everstinrouva oli kiskaissut auki ikkunansa ja viittaili paljaine käsivarsilleen.

»Sans-patrie, pauvre Sans-patrie», huusi hän torin poikki.

»Hävetkää, hävetkää», huusi Marinka ja juoksi ulos ovesta portaille.

»Joán-herra, Joán-herra!» huusi hän ja löi nyrkeillään tappelevia poikia.

»Isänmaaton, isänmaaton!»

Mutta yht'äkkiä Joán oli riuhtaissut itsensä irti tynnyrintekijänpojan alta ja hypähtänyt pystyyn ja kiilautunut kiljuvan joukon lomitse, ja seisoi ylimmällä askelmalla. Veri valui hänen paljastuneesta rinnastaan vyölle ja käsivarsia pitkin.

Sitten Marinka tarttui häneen ja nosti hänet molemmille käsivarsilleen, jotka vapisivat, ja kantoi hänet sisään.

Kun Joán heräsi, istui valkea upseeri hänen vuoteensa ääressä.

»Makaa hiljaa», sanoi hän, »makaa hiljaa».

Joán puri huulensa yhteen.

»Minä tahdon kotiin», sanoi hän ja alkoi äkkiä nyyhkyttää, aivan kuin hänen pojanruumiinsa olisi ollut särkymäisillään.

»Niin, sinä pääset kotiin», sanoi valkea upseeri.

Mademoiselle oli mennyt levolle eikä tahtonut lähteä. Marinka ja valkea luutnantti ajoivat Joánin kanssa venheelle. Joán makasi pohjalla, peitteihin kiedottuna, ja Dmeter ja Ignáz soutivat. Kun he tulivat kotiin, kantoivat he paareilla Joánin hoviin.

Ane palasi rouvan haudalta.

»Mitä Herran nimessä onkaan tapahtunut? Mitä on tapahtunut? Oi Herra Jeesus, he ovat lyöneet hänet kuoliaaksi, he ovat lyöneet hänet kuoliaaksi. Josse, Josse, he ovat lyöneet hänet kuoliaaksi…»

Ja hän heittäytyi vuoteelle, ulvoen kuin koira ruumiin ääressä.

Joán ei puhunut, hän vain hieroi kuumalla kädellään vasenta kylkeään, jota kirveli viileän liinan peitossa, aivan kuin hänen jyskyttävää sydäntänsä olisi polttanut.

»Antakaa hänen maata», sanoi herra Christopulos. »Hänen täytyy saada maata rauhassa.»

Yöllä oli Joánilla kuumetta. Hän nukahti ja heräsi jälleen. Ane istui lampun ääressä, iso raamattu edessään. Hän luki niin kovalla äänellä, että profeettain sadatukset sekaantuivat kuumesairaan unennäkyihin.

»Ja pitää häijy löyhkä hyvän hajun edestä oleman, ja nuora vyön edestä, ja paljas pää kähäräin hiusten edestä, ja ahdas säkki avaran hameen edestä. Nämät kaikki sinun kauneutes sijaan.

Sinun miehes kaatuvat miekan kautta, ja sinun väkeväs sodassa…»

»Mikä sinun on, Josse? Josse, koskeeko?»

»Ei, ei paljoa.»

Ane painoi päänsä Joánin tyynylle.

»Minua helpottaa, kun itken», sanoi Joán ja kietoi käsivartensa Anen kaulaan.

Kun Joán jälleen heräsi, oli aamupäivä. Ane istui yhä vuoteen vieressä. Joán makasi hiljaa, silmät suurina ja tuijottavina. Mutta sitten hän kävi levottomaksi.

»Ane, minä tahdon nousta», sanoi hän ja tahtoi nousta vuoteestaan.

»Mutta ethän sinä voi, Josse, sinun täytyy maata hiljaa.»

»Ei, minä tahdon nousta.»

Ane auttoi häntä saamaan vaatteet ylleen. Joán oli hyvin levoton, mutta silmät olivat pyöreät ja aivan selkoselällään.

»Tahdon lukea», sanoi hän.

Hän luki aina suurista säveltäjistä — punakantisia kirjoja, joita lähetettiin Budapestista.

Mutta hän laski kirjan hajamielisenä käsistään.

»Minä menen yläkertaan», sanoi hän.

»Minne?» sanoi Ane ja nousi. Hän oli peloissaan, sillä Joánin kasvot olivat jähmettyneet.

»Menen yläkertaan», sanoi hän.

Joán koputti hiljaa herra Christopuloksen oveen.

»Sinäkö se olet?» kysyi herra Christopulos, ja yht'äkkiä hän lisäsi — sillä Joánin silmät olivat niin omituiset, aivan kuin ne eivät olisi mitään nähneet, ja hän näytti niin pieneltä vaatteittensa sisässä: »Miten on laitasi, Joán?»

»Kiitos», sanoi Joán.

Hän istuutui lattialle ja nojasi päätään — se oli niin raskas — pianon jalkaan.

»Ettekö soittaisi?» sanoi hän.

»Hyvin kernaasti», sanoi herra Christopulos. Ja hän alkoi soittaa, ja
Joán katseli häntä aivan kuin pakottautuen kuuntelemaan.

Mutta ei. Se se vain oli. Se vain aivan kuin särki hänen päässään, särki koko hänen ruumiissaan — vain se:

He olivat kirkuneet hänelle aivan kuin Davidille. He olivat repineet vaatteet hänen yltään, aivan niin kuin he olivat repineet Davidin, Simonin pojan, vaatteet.

Isänmaaton.

Isänmaaton.

Niin — aivan kuin David…

Oli aivan kuin hän ei olisi jaksanut ajatella, kuin hänen päänsä olisi tullut niin isoksi, ettei hän voinut ajatella. Mutta kun hän nojasi otsansa pianon jalkaa vastaan, joka oli kylmä, oli kuin hän olisi muistanut:

Sillä Josef oli sanonut, talli-Josef: Tänne pesiytyy kaikki isänmaaton roskaväki. Sen oli Josef sanonut. Ja neiti. Ja Ane oli sen sanonut. Ja komendantin rouva oli sen sanonut.

Petit Sans-Patrie.

»Mikä sinun on?» kysyi herra Christopulos, joka taukosi soittamasta.
»Mikä sinun on, Joán?»

»Ei mikään», sanoi Joán ja katseli häntä silmillään, jotka eivät nähneet.

»Miksi sinä sitten huokaat?»

Joán keinutteli päätään.

»Onko rintasi kipeä?»

»Ei.»

»Mutta mikä sinun sitten on?»

Herra Christopulos silitteli hänen hiuksiaan. Mutta Joán työnsi käden syrjään, aivan kuin hänen päähänsä olisi koskenut.

Isänmaaton.

Niin, niin oli komendantin rouva sanonut. Ja neiti sanonut. Ja Josef.

Niin se oli — se oli totta.

Mutta miksi — miksi?

He olivat huutaneet sitä.

He olivat kirkuneet hänelle kuin Davidille, Simonin pojalle. He olivat repineet vaatteet hänen yltään niinkuin Simonin pojalta, Davidilta. Mutta Ane oli sanonut syyn, minkä vuoksi he olivat kirkuneet Davidille: Sillä hän on juutalaisen poika, ja se on häpeä. Ja neiti oli sanonut niin ja irvistellyt: »Ah pjui, le juif» — hyi, juutalainen. Ja Josef oli sanonut sen tallissa, ja pojat olivat viheltäneet, kaikki Orsówan pojat: juutalainen — juutalainen…

Sillä se oli häpeä.

»Joán, miksi sinä itket?»

»En minä itke.»

Joán ei hievahtanutkaan. Oli kuin hänen silmissään, kyynelten takana, olisi asunut suuri, kauhea tuska.

»Särkeekö sinun rintaasi noin kovin?»

»Särkee, nyt sitä särkee.»

Joán jäi istumaan, tuijottaen kuin ennen.

Mutta komendantin poika ei ollut huutanut Simonille. Mutta komendantin poika oli huutanut hänelle, Joánille: Sans-Patrie — Sans-Patrie, isänmaaton, isänmaaton… Ja upseerit — kaikki, jotka pelasivat korttia Marinkan luona — — kaikki he olivat huutaneet hänelle: Sans-Patrie — Sans-Patrie… ja olivat nauraneet… nauraneet niinkuin rengit — — niinkuin rengit nauroivat kyttyräselkää, Peteriä, kyttyräselkä-Peteriä, jonka kolme rakastettua oli jättänyt, sen vuoksi että mies oli hulttio.

He olivat huutaneet hänelle niinkuin Davidille, juutalaisen pojalle, ja niinkuin kyttyräselälle, Peterille…

»Joán, sinun täytyy mennä maata. Sinullahan on kuumetta. Sinun täytyy mennä maata.»

Joán vavahti.

»Ei, ei», sanoi hän ja pudisti päätään, »en tahdo mennä maata».

»Silloin menemme hiukan kävelemään», sanoi herra Christopulos.

»Voimmehan mennä.»

Ane seisoi eteishallissa portaitten luona.

»Minne hän menee? Minne hän menee?» valitteli hän kuin äsken.

»Me menemme hiukan ulos», sanoi herra Christopulos.

»Mutta, mutta älkää liian kauas», pyysi Ane. »Voi, älkää menkö liian kauas hänen kanssaan, hän ei jaksa.»

»Me vain kävelemme hiukan», sanoi herra Christopulos.

He kävelivät äänettöminä, hovin viertä, edestakaisin. Yht'äkkiä kysyi
Joán ja katseli opettajaansa kasvoihin:

»Onko kaikki merkitty kartalle?» Kreikkalainen melkein hätkähti.

»On», sanoi hän, »kaikki on merkitty kartalle».

»Kaikki maat?» kysyi Joán jälleen.

»On, kaikki maat on merkitty kartalle.»

Joán oli jälleen ääneti.

Siis se oli totta. Sillä herra Christopulos oli sanonut — kolme kertaa:
»Sitä paikkaa, jossa sinä asut, Joán, ei ole merkitty kartalle.»

Maaton — isänmaaton.

Sans-Patrie.

Joku kulki heidän ohitseen, ja herra Christopulos nyökäytti päätään.

»Se oli Peter», sanoi hän.

Mutta herra Christopulos tarttui Joánin käsivarteen, sillä poika oli valkea kuin muuri.

»Ei, tule Joán», sanoi hän ja kuljetti Joánin sisään, »sinä tulet kipeäksi».

He aterioivat isossa ruokasalissa, he kahden, ääneti.

»Missä Mademoiselle on?» kysyi Joán.

»Hän on Orsówassa», vastasi herra Christopulos.

Joánin kasvot vavahtivat.

He nousivat jälleen portaita ja astuivat herra Christopuloksen huoneeseen. Joán istuutui entiselle tuolilleen. Alkoi hämärtää, ja huone oli varjoa täynnä. Herra Christopulos nousi ja laski kirjan kädestään.

Sitten Joán sanoi pimeästä:

»Herra Christopulos.»

»Mitä niin?»

Tuokion oli hiljaista, mutta sitten tuli hyvin nopeaan:

»Onko romaanialaisilla isänmaata?»

»On, heillähän on Romaania.»

»Ja serbialaisilla — heillähän on Serbia?»

»Niin, heillä on Serbia.»

Tuli jälleen äänetöntä, kunnes Joán kysyi jälleen — ja herra Christopuloksesta tuntui melkein siltä, kuin poika olisi puhunut unissakulkijan tavoin tai kuin joku, jonka äänen kuulee puhelimessa:

»Ja äidillä oli Tanskansa?»

»Niin, hänellähän oli Tanska. Mutta hänhän matkusti pois.»

Joán istui tuokion. Ja äkkiä hän kysyi nopeasti — niiden omituisten ajatusten valtaamana, jotka olivat nuorempia ja vanhempia kuin hänen ikänsä —:

»Senkö vuoksi hän kuoli?»

»Sinun äitisihän tuli kipeäksi», sanoi herra Christopulos.

»Niin.»

Ja vähän ajan perästä hän sanoi kohottaen päätään:

»Juutalaiset — onko niilläkin isänmaa?»

»Ei», vastasi kreikkalainen, »juutalaisilla ei ole isänmaata».

»Miksi ei?»

Herra Christopulos sanoi:

»Tiedäthän, että Jumala kirosi juutalaiset.»

»Niin», sanoi Joán, hyvin hiljaa ja miltei soinnuttomasti.

»Nyt minä sytytän lampun», sanoi herra Christopulos, jota nuo »niin»-sanat ja kaikki kysymykset äkkiä alkoivat vallan peloittaa. Ja sytyttäessään hän sanoi:

»Joán, mistä sinä oikein jouduit riitaan Orsówan poikien kanssa?»

Mutta Joán ei vastannut.

Jumala kirosi heidät.

Hänen kasvonsa olivat liikkumattomat, hänen siinä istuessaan.

Jumala kirosi heidät.

»Nyt sinun pitää mennä levolle», sanoi herra Christopulos ja laski kätensä hänen harteilleen.

»Tahdotteko istua vuoteeni vieressä?» pyysi Joán.

»Kyllä, tahdon istua vieressäsi.»

He menivät Joánin huoneeseen. Kiivettyään vuoteeseen vaipui Joán uneen, yht'äkkiä, aivan kuin ihminen iskun saatuaan.

Mutta herättyään aamulla hän nousi hätkähtäen istumaan, ikäänkuin joku olisi sanonut aivan hänen poskensa vieressä, aivan hänen korvaansa:

»Jumalan kiroomat… Tiedäthän, että Jumala kirosi heidät.»

Niin, sen hän tiesi — ja Joán nyökäytti tuskaisena päätään — hän tiesi, että he olivat kirottuja. Juuri heistähän Ane luki ääneen yöllä, isosta raamatusta, kaikista heidän rangaistuksistaan. Ja heitä hän itki, juutalaisia, sen vuoksi että he olivat kirottuja ja että Jumala oli ottanut heidän isänmaansa.

Ottanut heidän isänmaansa!

Niiltä, jotka Jumala kirosi, hän otti isänmaan. Niille, jotka Jumala kirosi, hän ei antanut isänmaata… mutta heille vihellettiin ja heidän jaloilleen astuttiin ja heidän kupeitaan nipisteltiin ja heidän polviaan potkittiin ja heidän rintaansa raavittiin — aivan samoin kuin Orsówan pojat olivat tehneet hänelle.

Jumalan kirooma. Jumalan kirooma.

Ja äkkiä hän nousi ja heittäytyi polvilleen; kyynelet virtasivat hänen silmistään, jotka olivat selällään; hän ryömi vuoteessaan ja pyöri siinä ja rukoili rukoilemistaan eikä osannut mitään rukouksia ja sekoitti toisiinsa kaikki kielet:

»Oi pikku Jumala ja pyhimykset… ja Josef ja Maria ja Stefan… Stefan ja Maria ja Josef… minä en tahdo olla kirottu, en tahdo olla kirottu…»

Ja äkkiä hän nousi vuoteestaan ja laskeutui polvilleen paljaalle lattialle, niinkuin Anen oli tapana, ja rukoili kädet ristissä niinkuin Ane.

Hän rukoili niinkuin Ane, Jumalaa ja Isämeitää, joka olet taivaissa, ja Josefia ja pyhää Iwoa ja Barbaraa, joka istuu kirkossa, ja Jumalaa — että he antaisivat hänelle isänmaan, ja ettei hän olisi kirottu.

Hän itki taas ja rukoili taas:

»Oi, pikku Jumala, pikku Jumala, ja pyhä Neitsyt ja lapsi — etkö voi auttaa minua. Isä meidän ja sinä, joka olet taivaissa… etkö voi auttaa minua, Isä meidän, Isä meidän… etkö voi auttaa minua.»

Vihdoin hän nousi ja pyyhki kyynelensä. Hänen polviaan pakotti, ja hän oli hyvin väsynyt.

Mutta niiltä, jotka Jumala kirosi, hän otti isänmaan.

… Oli aika mennä kouluun, ja hän kokosi kirjansa.

»Kuinka nopeaan sinä nukahditkaan eilen illalla», sanoi herra
Christopulos, kun Joán astui sisään.

»Niin», sanoi Joán ja istuutui pöydän ääreen.

Herra Christopulos pyöritti maapalloa solakoilla käsillään ja kertoi valtameristä, joiden syvyyksiä kukaan ei tuntenut, ja maapallosta, jonka sisus oli täynnä tulta, ja navoista, joiden suuret meret jäätyivät.

»Ja Jumala on kaikki luonut?» sanoi Joán hiljaa.

»Niin», sanoi herra Christopulos ja katseli maapallon yli, »suuri
Jumala loi kaiken maailman».

Joán istui tuokion, ja herra Christopulos puhui edelleen. Sitten Joán sanoi äkkiä, katsoen kreikkalaiseen:

»Voiko Jumala kaikkea?»

»Voi.»

»Voiko hän antaa meille kaikki?» sanoi Joán ja katseli yhä kreikkalaista.

Herra Christopulos ei vastannut. Mutta Joán sanoi:

»Ane sanoo hänen voivan, kun vain rukoilemme.»

Herra Christopulos katseli häntä — oli kuin Joánin silmissä olisi kuvastunut kärsimys taikka liian suuri ponnistus.

»Kyllä, Joán», sanoi hän, »suuri Jumala voi kaikki».

Oli kuin Joán olisi rauhoittunut. Mutta lukiessaan ja kirjoittaessaan ja taivuttaessaan kaikkia verbejä hän ajatteli vain, että hän siis rukoilisi, rukoilisi lakkaamatta Jumalaa ja pyhimyksiä ja pyhää Neitsyttä ja Barbaraa, joka istui kirkossa, ja pyhää Annaa, jota Ignáz rukoili, ja Josefia. Mutta Mademoisellella oli rukousnauha, joka oli lippaassa hänen hajuvesipullojansa joukossa. Mademoiselle rukoili niin usein, heidän palattuaan kotiin Orsówasta, ja itki ja rukoili joka ikisen helmen kohdalla. Mutta sen jälkeen hän oli iloinen taas ja nauroi romaanialaisten kokkien kanssa. Joán tahtoi lainata Mademoisellen nauhan ja rukoilla joka ikisen helmen kohdalla, kuten Mademoiselle teki palatessaan kotiin Orsówasta.

Sillä hän tahtoi, tahtoi saada isänmaan — niinkuin serbialaisilla ja romaanialaisilla ja Hansilla, jolla oli Siebenbürgen, ja äidillä Tanska eikä voinut olla kirottu.

Ja hän rukoili aamuin ja illoin, Anen ollessa polvillaan hänen vuoteensa ääressä:

»Isä meidän, joka olet taivaissa.»

»Sano se uudelleen», sanoi Joán ja tarttui hänen ristissä oleviin käsiinsä.

»Isä meidän, joka olet taivaissa.»

»Isä meidän, joka olet taivaissa», kertasi Joán ja äänsi vaivalloisesti puolittain unohtamansa tanskalaiset sanat.

»Pyhitetty olkoon sinun nimesi», sanoi Ane.

»Olkoon sinun nimesi», kuiskasi Joán.

»Iankaikkisesti, amen», lopetti Ane.

Joán makasi ääneti. Sitten hän käänsi päätään.

»Ane», sanoi hän, »rukoilevatko juutalaiset?» Ane seisoi hetken. Sitten hän sanoi:

»Se ei auta heitä.»

»Miksikä ei?» sanoi Joán ja katseli häntä silmiin.

»Sillä Jumala on kironnut heidät iankaikkisiksi ajoiksi.»

Joán heräsi lyhyestä unestaan, ja lamppu oli sammutettu. Vain pieni yölamppu paloi. Joán nousi istumaan vuoteessaan, kokoonkyyristyneenä, nojaten päätään polviinsa; oli kuin koko hänen olemuksensa olisi valittanut ja huohottanut, niin että hän vapisi:

Se ei auttanut heitä. Ja hän kohotti päätään, joka nytkähteli paidankaulamuksessa:

Se ei auttanut heitä, se ei auttanut heitä.

Sillä Jumala oli kironnut heidät — iankaikkisiksi ajoiksi.

Äkkiä hän nousi vuoteeltaan ja sytytti lampun vapisevin käsin, ja asetti kuvun paikoilleen ja tarttui isoon raamattuun ja avasi sen ja luki sitä niiltä kohdin, missä Anen merkit olivat, punaiset ja valkeat merkit.

Hän luki eikä ymmärtänyt sitä ja luki ääneen kuten Ane, ja sanat soivat tutuilta — kaikki Jumalan kiroukset ja kuinka Jumala oli riistänyt juutalaisilta heidän isänmaansa…

Joán meni takaisin. Raamattu oli auki, kaikkine punaisine ja valkeine merkkeineen.

Mutta yht'äkkiä hän sanoi, kovalla äänellä ja kimeästi ja epätoivoisena, huoneen tyhjyyteen:

»Äiti, äiti, voi äiti…»

Ja nyyhkytti nojaten päätään kylmään seinään.

… Muutamia päiviä myöhemmin sanoi herra Christopulos oppitunnin aikana:

»Minä lähden Orsówaan. Tuletko mukaan?»

Joán painoi äkkiä päänsä alas ja hänen kasvonsa värähtivät.

»Tulen», sanoi hän. »Tulen, kiitos.»

»Me lähdemme kello kahdelta.»

»Kiitos», toisti Joán.

Joán oli hyvin tyyni, niin hiljainen ja tyyni kuin silloin, kun hän oli Budapestissa lääkärin luona, jonka piti leikata hänen silmänsä. Hän istui venheessä ja kuuli jokaisen aironvedon. Nyt hän näki ankkuripoijun, ja nyt aallonmurtajan.

»Onko sinun vilu, Joán?» kysyi herra Christopulos.

»Ei», sanoi Joán.

Nyt hän näki pojat, jotka makasivat maassa onkivavat käsissään.

»Sinä olet niin kalpea, Joán.»

»Niin.»

Mutta pojat eivät nousseet pystyyn, he makasivat yhä, onkivavat käsissään.

»Istu hiljaa, Joán.»

»Niin.»

Tuolla oli tynnyrintekijän poika.

»Mitä sinä tahdot, Joán?»

»Minä vain tässä vähän käännyin.»

Nyt he soutivat ohi ja laskivat rantaan.

»Tuletko, Joán?»

»Tulen.»

Joán nousi venheestä ja seisoi portaiden askelmalla.

Nyt se tuli. Räätälin poika sen huusi, ja se osui Joánia selkään kuin viskattu kivi — samalla kuin äänekäs nauru kajahti häntä vastaan.

Joán oli äkkiä painanut sormiensa päät vastakkain, mutta sitten hän puristi molemmat kätensä nyrkkiin.

»Mitä nuo pojat oikein huutavat?» kysyi herra Christopulos, joka ei ymmärtänyt serbiaa.

»En tiedä», sanoi Joán, ja he kulkivat edelleen.

He pääsivät torin poikki. Eikä kukaan huutanut enää.

Mutta katukäytävällä, Marinkan talon ulkopuolella, tuli pari pikkutyttöä, joilla oli kukkasia hiuksissaan. Ja yht'äkkiä toinen sysäsi toista:

»Kas tuossa, kas tuossa, se on hän, isänmaaton.»

Joán kulki aivan pitkin seinän viertä.

Upseereja kulki ohi, ja rouvia kulki ohi. He taivuttivat päänsä yhteen.

»Minkähän vuoksi ihmiset katsovat meihin noin?» sanoi herra
Christopulos ja nauroi.

»En tiedä», vastasi Joán. Hän ei nostanut silmiään maasta.

… Kuukaudet kuluivat. Joka iltapäivä herra Christopulos näki Joánin menevän pihan poikki kädessä kukkakimppu, jonka hän oli poiminut kasvihuoneesta.

Kerran kreikkalainen avasi ikkunansa:

»Minne sinä menet, Joán?»

»Kirkkomaalle.»

Joán kulki peltoja pitkin kylään. Hän melkein juoksi kirkkomaan poikki, kirkkoon. Oli puolipimeätä sisällä, jossa kaikki monet pyhimykset istuivat alttareillaan.

Joán hiipi äänettömästi ja laski kukkakimpun Pyhän Annan jalkojen juureen. Kaikilla alttareilla oli kukkia. Muutamat olivat hiukan lakastuneita. Joán oli tuonut ne kaikki.

Joán oli painanut päänsä rukoustuoliin. Hän ei enää rukoillut ääneen.
Hän vain kuiskasi rukouksensa.

Kun Joán tuli kotiin, soitti hän herra Christopuloksen kanssa. Hän oli löytänyt vanhan viulun niistä huoneista, joiden uutimet olivat olleet alhaalla äidin kuolemasta asti.

Herra Christopulos soitti hänen kanssaan tuntimääriä.

Herra Christopulos katseli Joánia. Hän soitti seisaaltaan, mutta pää painuneena.

»Voisi luulla, että sinä kannat surua sydämessäsi», sanoi herra
Christopulos.

Joán ei vastannut. Kun hän soitti, värähtelivät aina hänen huulensa.

Kun Joán meni kasvihuoneisiin, kulki hän puuvajan ohitse.

Sisällä oli niin hiljaista, eikä sahan ääntä kuulunut. Kerran Joán hiipi sisään.

»Peter», huusi hän, »Peter, oletko täällä?» Kukaan ei vastannut.

»Peter», sanoi Joán, jota alkoi peloittaa; oli kuin höylänlastukossa jokin olisi vaikeroinut ja piipittänyt — aivan kuin koira eikä ihminen.

»Peter», kuiskasi Joán, ja nimi takertui hänen kurkkuunsa.

Sillä siinä oli Peter, joka makasi kaivautuneena lastuihin, pää lastujen alla, niin ettei ollut näkyvissä muuta kuin kyttyräinen selkä…

»Peter», toisti Joán.

Mutta lastut liikahtelivat yhä kyttyräselän nyyhkytyksistä.

Joán oli kääntynyt ja meni. Kirkkoon aiotut kukat olivat pudonneet hänen kädestään.

Hän meni talliin, jossa Josef seisoi ja suki »Amouria».

Mutta se ei enää maksanut vaivaa, kun kerta herra ei ollut milloinkaan kotona, sanoi Josef. »Piru täällä olkoon. Missähän herra tätä nykyä on?»

»Isä on Lontoossa», sanoi Joán.

»Lontoossa?» sanoi Josef. »Se on kaukana.» Ja vähän ajan perästä hän lisäsi, sukiessaan hevosta:

»Niin, maailma on suuri, ja sentään joudumme kaikki hautaan.»

Joán istui kaurahinkalolla.

»Josef», sanoi hän, »mikä Peteriä vaivaa?»

»Luultavasti sama kuin tavallisesti», sanoi Josef ja suki edelleen.
»Nyt se on Iwona.»

»Iwona on kaunis», sanoi Joán.

»Niin on», sanoi Josef, »jumaliste kaunis» — ja hän kuljetti hitaasti sukaa omaa unkarilaista säärtään pitkin — »jos hänet oikein on nähnyt».

Hän suki jälleen »Amourin» välkkyvää ruumista ja sanoi:

»Mutta väärin olisi syyttää ketään naista siitä, ettei hän pidä hyvänä moista pelättiä, jonka Jumala on sillä tavoin merkinnyt.»

Joán astui alas kaurahinkalolta.

»Herra Joánkaan ei enää koskaan ratsasta», sanoi Josef. Hän oli vaistomaisesti sanonut »herra» katsoessaan Joánia kasvoihin.

Mutta Joán oli jo kulkenut pihan poikki ja portaita ylös niihin huoneisiin, joiden ikkunaverhot aina olivat alhaalla.

Kerran, kun Joán istui kirjojensa ääressä, koputettiin oveen.

»Sisään», huusi hän.

Kun ovi aukeni, seisoi Peter siinä. Hän oli riisunut saappaansa, ja liian pitkät käsivarret riippuivat hervottomina pitkin kupeita, aina polviin saakka.

»Mitä tahdot, Peter?» kysyi Joán.

Peter astui kaksi askelta sukkajaloin.

»Minä tahdoin… tahdoin sanoa herra Joánille, kun kerta herra itse ei ole kotona… tahdoin sanoa, että…»

Peter nosti silmänsä — hän puhui niin omituisesti, ääni tuli kuin fonografista —:

»Sanoa, että nyt minun täytyy lähteä pois.»

»Tahtooko Peter lähteä pois?»

Kyttyräselkä seisoi yhä entisessä asennossaan, mutta näytti kuin vinot hartiat olisivat vaipuneet alemmaksi.

»Niin, nyt minun täytyy lähteä.»

Hän puhui yhä samalla äänellä, ja poskilla paloi pari läikkää.

»Minne sinä sitten lähdet?» sanoi Joán, joka oli astunut kolme askelta, ja kysyi hyvin hiljaa: »Minne?»

Peter oli kääntänyt päätään kuin eläin kuullessaan äkillisen äänen, jota ei ole odottanut.

»Niin», sanoi Joán, »minne sinä sitten lähdet?»

Kyttyräinen Peter' seisoi hetkisen hiljaa:

»Kotiin. Kotiin, kotimaahan.»

Joán oli kokonaan sulkenut silmänsä — tuokion ajaksi.

»Minä lähden pois», sanoi Peter tuijottaen ilmaan.

Mutta yhtäkkiä Peter oli heittäytynyt maahan ja jälleen noussut puolittain ja istui kyyrysillään leuka teräviin polviin nojattuna ja kädet kampaamattomissa hiuksissa ja nyyhkytti nyyhkyttämistään, aivan kuin olisi korissut.

Ja nyyhkytysten lomitse virtasi hänen sanatulvansa:

»Voi, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa minua.»

Joán ei itse tietänyt mitä sanoi:

»Nouse pois — nouse pois, Peter puunhakkaaja, Peter puunhakkaaja, nousehan siitä!»

Hän tahtoi mennä Peterin luo ja auttaa häntä nousemaan, mutta äkkiä, tuntien hyvin nuorten ihmisten lailla pelkoa tai vastenmielisyyttä kaikkia viallisia kohtaan, hän jäi seisomaan ja sanoi pelästyneellä äänellä:

»Nouse pois, nouse pois!»

Villiytyneenä, mutta tottuneena tottelemaan, Peter nousi lattialta.

»Niin, niin», sanoi hän raskaasti, ja nuo pitkät käsivarret putosivat pitkin kupeita, velttoina kuin ennenkin.

Ja yht'äkkiä muistaen, minkä vuoksi oikeastaan oli tullut, hän alkoi valittaa — köyhien aivan kuin ammattimaista valitusta.

Voi, hänellä ei ollut mitään, voi, pikku herra, ja hän oli kuin alaston maan päällä… herra, kuin alaston maan päällä… »Mutta jos pikku herra suvaitsisi olla niin armelias ja hyvä, niin hyvä ja armelias, ja antaisi minulle takiksi ja puseroksi — puseroksi matkalle…»

Mutta aivan kuin tuo viimeinen sana olisi pakottanut kaikki entiset ajatukset kiertämään takaisin, hän alkoi nyyhkyttää kuten ennenkin, ja silmät pullistuivat hänen päästään, ikäänkuin hänen sydämensä lyönnit olisivat pakottaneet ne ulos aukoistaan:

»Oi, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa minua!»

Hän tarttui viallisen käsillään Joánia kyynärpäähän, ja Joán sai vaivoin sanotuksi:

»Me kyllä autamme sinua, me kyllä autamme sinua.»

Ja kun Peter yhä itki, sanoi hän lohduttaakseen häntä, seisoen kuitenkin yhä vielä kolmen askelen päässä:

»Kuulehan, kuulehan, me ostamme sinulle kaiken Orsówasta.»

Äkkiä, lohduttamishalun vallassa, hän sanoi:

»Me ostamme sinulle puseron ja ostamme sinulle takin — tänään,
Orsówassa — soudamme sinne ja ostamme sinulle kaikki. Nyt iltapäivällä,
Orsówassa.»

Peter seisoi yhä pää painuksissa.

»Iltapäivällä», sanoi Joán, »lähdemme Orsówaan».

Kyttyräselkäinen oli mennyt. Hän ei ollut sanonut juuri mitään. Hän oli vain hetken verran nojannut ovipieleen.

Mutta Joán huusi Josefia ja Dmeteriä ja antoi määräyksen venheestä, yhtäkkiä jollakin tavoin innostuneena voidessaan järjestää ja hommata niinkuin aikuiset.

»Minne menet?» sanoi Ane, joka tuli juosten alas eteishalliin.

»Me menemme Orsówaan», sanoi Joán.

»Kutka — mitä on tapahtunut? Miksi?» Ane näki Joánin ottavan päällysvaatteet. Äkkiä Joán sanoi:

»Peter ja minä.»

»Siinä tapauksessa minä tahdon tulla mukaan. Tahdon tulla mukaan. Sinä et saa mennä yksin.»

»Minä tahdon mukaan», sanoi hän ja juoksi ylös portaita, Joánin mennessä pihalle. Peter oli jo siellä. Hänellä oli yllään likainen turkki, joka oli nuoralla solmittu vyötäisiltä. Hän oli kuin sahajauhoilla täytetty säkki seisoessaan siinä.

»Virta on voimakas, herra Joán», sanoi Josef, joka odotti venheessä.

»Olkaa varovainen, herra», sanoi Dmeter ja auttoi Joánia.

Ane tuli juosten tietä pitkin. Hän oli pyntätty kuin mennäkseen ripille
Vejlen kirkkoon.

»Tuleeko tuokin mukaan?» kysyi Josef.

»Tulee», vastasi Joán.

He astuivat kaikki venheeseen. Virta oli niin voimakas, että se oli viedä venheen muassaan.

Ane istui kädet ristissä mustine hansikkaineen. Tuuli oli puhaltanut hänen hattunsa vinoon. Peter ei liikahtanutkaan. Leveät kasvot sukeltautuivat esiin turkin likaisesta villasta, liikkumattomina kuin kuolleen kasvot.

Aallonmurtajalla istui vain kaksi vanhaa miestä, jotka katselivat omia teräviä polviaan. Mutta linnoituksen vartiomiehet kääntyivät ympäri ja katselivat heitä. Joán kulki kyttyräselän vieressä, heidän takanaan tuli Ane. Tuuli oli pörröttänyt hänen tukkansa, niin että se piipotti tupsuina otsalla vejleläis-hatun alla.

Peter nilkutti Joánin perässä, parin askelen päässä. Hän käveli niin merkillisesti, kuin hölkkyvä nauta, jota vedetään köydestä.

Kujassa ei ollut ketään.

Mutta yht’äkkiä syöksyi räätälin poika esiin kadunpuolisesta ovesta ja jäi seisomaan Joánin ja Peterin eteen, suu ammollaan, ja juoksi jälleen toria kohti ja vartiota päin:

»Hei, hei, nyt se tulee, isänmaaton!»

Räätälin poika huusi:

»Hohoi, hohoi, hän on lähtenyt ryntäämään väkineen!»

Pari kersanttia ilmestyi vahtikojun ikkunaan alkaen nauraa, ja sotilaat juoksivat ulos, kädet taskuissa, ja nauroivat. Toinen kersantti oli avannut ikkunan ja nauroi niin, että makasi pitkin pituuttaan ikkunalaudalla:

»Hän ryntää, hän ryntää kaarteineen!»

Ja sotilaat, jotka nauroivat niin että pitelivät sivujaan, toistivat huutaen esimiehensä sanoja:

»Kas saarelaiskaartia, kas saarelaiskaartia!»

Tynnyrin tekijän poika oli tullut portaille ja huusi kimeällä äänellä yli katukäytävän:

»Kas, kas, se on se hullu piika — kas, kas, hullu ja kyttyräselkä!»

»Eläköön, eläköön isänmaattoman kaarti!»

Sotilaat huusivat sen ensiksi — sitten huusi sen tynnyrintekijän poika:

»Eläköön, eläköön isänmaattoman kaarti!»

Joánin jalat eivät oikein tahtoneet löytää maata. Mutta hän kulki eteenpäin.

Sitten juoksi räätälin poika kuin nuoli suoraan häntä vastaan, ja heiluttaen hattuaan, aivan kuin se olisi ollut lippu, hän huusi suoraan päin Joánin kasvoja:

»Eläköön isänmaattoman kaarti!»

Ane oli jäänyt seisomaan: hattu vinossa ja hiussuortuvat törröttävinä hän seisoi siinä kuin vähämielinen, kunnes juoksi päin räätälin poikaa, käsi ojossa, ja huusi:

»Siitä saat, ryökäle!»

Mutta Joán oli tarttunut hänen käteensä:

»Ane, anna olla», ja Ane antoi käden painua ja oli tuntenut, että Joán vapisi kuin ihminen, joka vapisee sydänjuuriaan myöten.

»Eläköön kaarti!»

He vihelsivät ja lauloivat.

»Josse, Josse», sanoi Ane. Hän oli yhtäkkiä käynyt vallan tyyneksi.
»Josse, mennään. Mennään.»

Mutta pojat huusivat ja kiljuivat edessä ja takana ja portailla:

»Kas hullua piikaa. Se on hänen imettäjänsä, se on isänmaattoman imettäjä.»

Joán oli uudelleen tarttunut Anen käteen.

»Tule», sanoi hän.

Hän ei tietänyt, että kyynelet vierivät hänen silmistään ja jähmettyivät, sillä niin kylmät olivat hänen poskensa.

»Josse, pikku Josse.»

»Eläköön kaarti!»

Sitten hän alkoi tarkastaa maan kiviä ja omia jalkojaan. Hänen täytyi astua kivien yli. Mutta kuitenkin hän näki — eikä tietänyt kuinka — kaikki ikkunat, everstin ikkunat ja komendantin ikkunat ja Marinkan ikkunat, joissa kaikki kasvot nauroivat.

Ja äkkiä hän käänsi päätään, ja yhdessä silmänräpäyksessä hän näki ikkunan ikkunan vieressä, oven oven vieressä, ja jokaisessa nauravat ihmiskasvot — kuin renkaan —, ja kyttyräselkä kulki niin hitaasti hänen perässään.

Mutta äkkiä Joán seisahtui ja aukaisi suunsa kuin ihminen, joka tahtoo huutaa, eikä huutanut, taikka huusi vain yhden ainoan kerran, mutt’ei saanut ääntä.

Tuolla kulmassa, Simonin kulmassa, tuolla portailla seisoi rouva Simon, paksu rouva Simon ja David ja koko Simonin perhe, juutalais-Simonin lapset… ja huusivat… ja nuorin vihelsi… ja he huusivat:

»Kas tuota, kas tuota, isänmaatonta!»

He huusivat äänekkäimmin.

»Kas tuota, kas tuota isänmaatonta ja hänen kaartiaan!»

Juutalainen Simon, David ja kaikki juulalaislapset!

Oli kuin Joán ei enää olisi nähnyt eikä kuullut. Niin, hän kuuli, että
Ane itki hiljaa.

Sitten hän seisoi vaatetusliikkeen portailla.

Molemmat nuoret miehet myymäläpöydän takana hymyilivät toinen toiselleen peilissä, samalla kuin he palvelivat kohteliaasti. Joán kulki heidän kanssaan vaatenaulakoiden välitse, missä valmiita vaatteita riippui pitkinä riveinä.

Ane tarttui hänen käsiinsä.

»Josse, Josse», sanoi hän, »emmekö voi jäädä tänne, kunnes tulee pimeä?»

Mutta Joán tempautui irti.

Puodin ovessa käytiin; valkea upseeri astui sisään.

»Hyvää päivää, kreivi Joán», sanoi hän ja puristi Joánin kättä hoikilla sormillaan.

Kun Joán kosketti upseerin kättä, vavahtivat hänen hartiansa yht'äkkiä, ja hänen päänsä painui siinä samassa upseerin käsivarrelle — raskaasti, kuin se olisi ollut jokin kuollut kappale.

Mutta upseeri päästi Joánin käden — ehkä hän pelkäsi, että Joán muuten voisi ruveta itkemään — ja sanoi:

»Tahtoisin parin hansikkaita», ja hän tutki kauan hansikkaiden nahkaa.

»Palaatteko venheeseen, kreivi Joán?» kysyi hän, kun kaikki tarpeet oli ostettu kyttyräselälle.

»Palaan», sanoi Joán, ja hänen kätensä tarttuivat äkkiä myymäläpöydän kulmaan yhtä kiinteästi kuin äsken venheen laitaan.

»Silloin menemme yhtä matkaa», sanoi upseeri; »minun tieni vie samallepäin».

He lähtivät.

Joán ei tietänyt kulkevansa valkean upseerin rinnalla, suorana kuin sotilas rivissä, torin poikki. Peter kulki perässä, kaikki uudet vaatteet isoon myttyyn kiedottuina. Ane tuijotti jäykästi Joánin selkään.

Keskellä toria Joán pysähtyi.

»Hyvästi sitten, Peter», sanoi hän selvällä, kuin opetellulla äänellä.

Valkea upseeri oli katsahtanut Joániin. (Ketä hän muistuttaa? välähti äkkiä hänen päässään, ja samassa hän ajatteli nuorta majesteettia: niin, häntä juuri.)

»Lähde siis, hyvästi», sanoi Joán ja tarttui kyttyräselkäisen käteen, jota hän aina oli pelännyt.

»Hyvästi.»

Peter tahtoi sanoa jotakin, mutta Joán oli kääntynyt ja he kulkivat eteenpäin — samalla kuin kyttyräselkä, keskellä toria, äkkiä alkoi heiluttaa myttyään, joko sitten eräänlaisessa epätoivossa taikka ehkä äärettömän riemun vallassa.

Vahtisotilaat olivat suoristuneet ja tervehtivät valkeata upseeria, joka oli pysähtynyt kujassa, antaen katseensa hipaista ikkunasta ikkunaan ulottuvaa töllistelevien päitten ketjua.

»Hyvästi, kreivi Joán», sanoi hän. »Nyt minä matkustan.»

»Minne?»

»Pois.»

Ja vähän ajan perästä sanoi valkea upseeri:

»Isäni on kuollut, joten nyt olen niin rikas, että saatan paeta — —»

»Paeta?» sanoi Joán eikä häntä ollenkaan ymmärtänyt.

»Niin», sanoi luutnantti ja kohotti kasvonsa päin torin nauravaa kasvoketjua, joka oli jännitetty talosta taloon. »Paeta niitä elukoita, jotka sanovat itseään ihmisiksi.»

»Hyvästi, kreivi Joán», sanoi hän ja kätteli vaistomaisesti Joán Ujházya niinkuin olisi kätellyt toveriaan Hänen Majesteettinsa henkivartiokaartissa.

Joán oli sulkenut silmänsä aivan kuin pakottamalla pakottaakseen itsensä ymmärtämään.

»Hyvästi», sanoi hän sitten.

»Jääkää hyvästi.»

Ja vaikka hän ei tahtonut juosta, juoksi hän kuitenkin — kujaa pitkin, ensi askelet:

»Tule, Ane.»

»Tulen, Josse, tulen, Josse.»

He istuivat venheessä.

Mutta äkkiä, aivan kuin maasta kasvaneina törmäsivät kaikki pojat, koko joukko, aallonmurtajalle, ja he päästivät kuorossa pitkän, viiltävän vihellyksen venhettä päin — aivan kuin luodit olisivat viuhuneet veteen.

Joán istui keskellä venhettä. Hänen kasvonsa olivat kohotetut, mutta nyrkkiin puristuneet kädet lepäsivät hänen polvillaan.

»Eläköön hullu imettäjä, eläköön hullu imettäjä!»

Ja he vihelsivät jälleen, samalla kuin Josef ja Dmeter nostivat aironsa, aivan kuin olisivat ulottuneet lyömään.

»Soutakaa», sanoi Joán.

»Niin, kreivi Joán», sanoi Josef, ja he soutivat. Josef ei milloinkaan ollut nähnyt nuoren herran kasvoja sellaisina.

Joán ei liikahtanutkaan. Hän piti yhä kasvojaan ylöspäin kohotettuina, ja hänen silmänsä olivat niin seposelällään, kuin hän olisi tahtonut tuijottaa itse taivaan sydämeen.

»Soutakaa kylään», käski hän, siirtämättä silmiään.

»Kyllä, kreivi Joán», sanoi Josef.

Huudot häipyivät.

»Minne me menemme?» voivotteli Ane, jonka kasvot pelko ja pakkanen oli kohmettanut, aivan kuin hänellä olisi ollut hammassärky. »Minne me menemme?»

»Sinä menet kotiin», sanoi Joán.

He laskivat maihin kylän siltaan.

»Mene nyt kotiin», sanoi Joán Anelle.

Ane ei uskaltanut vastata.

Joán kulki niin varmoin askelin, pää pystyssä.

Hän kulki poikki torin ja avasi kirkkomaan veräjän. Kirkossa oli pimeä, mutta hän ei huomannut sitä, ja tie oli hänelle tuttu. Yksitellen hän poimi kylmin käsin ja katsoen pyhimyksiä maalattuihin kasvoihin, kukkavihot kuolleilta alttareilta.

Sitten hän meni kotiin.

»Kuinka kauan te viivyittekään», sanoi herra Christopulos, joka tahtoi nähdä, kertoisiko Joán kaiken sen, mitä Ane jo oli kertonut.

»Niin viivyimmekin», sanoi Joán ainoastaan ja istuutui.

Hän ei puhunut enempää. Mutta yht'äkkiä hän kohotti kasvonsa ja loi silmänsä herra Christopulokseen.

»Olemmeko todellakin rikkaita?» sanoi hän.

Herra Christopulos vallan hämmästyi.

»Olette», sanoi hän, »kyllä te olette rikkaita».

»Hyvinkö rikkaita?» kysyi Joán taas.

»Olette, hyvin rikkaita.»

»Vai niin», sanoi Joán eikä puhunut muuta.

* * * * *

Mutta pian tuli kesä. Herra Christopulos matkusti pois, ja syksyllä
Joánin piti joutua kouluun, herra Dupierren kotiopistoon Parisissa.

Joán ratsasti isänsä rinnalla. He ratsastivat saaren ympäri. Hämärä alkoi laskea, ja virta tummui. Talonpojat, jotka istuivat piiput suussa päätyjensä edustalla, nousivat tervehtimään, niin että heidän kauhtanansa viistivät maata.

Kylänvouti otti lakin päästään:

»Hyvästi, herra.»

»Hyvästi, Carol.»

Joán tervehti kaikkia.

Mutta vanha Maria tuli aitauksensa ulkopuolelle ja suuteli Joánin kättä.

»Hyvästi, Maria.»

Pari tyttöstä pesi pyykkiä virran rannalla, ja heidän karttunsa paukkuivat. Uloimpana niemellä pyöritti »äidin mylly» purjeilla koristettuja siipiään illan pimenevässä ilmassa.

Joán oli nostanut päätään: akaasiat hänen päänsä päällä tuoksuivat niin suloisesti. Puiden varjossa valuivat hänen kyynelensä hiljaa pitkin poskia.

He ratsastivat linnalle ja sitoivat kiinni hevoset. Joán nousi muurinviereiselle sorakummulle ja antoi silmäinsä harhailla salakuljettajien taloista pitkin tietä yli kylän ja kirkon ja »hovin» myllylle.

»Mitä nyt?» sanoi Joán ja oli kääntänyt päänsä, samalla kuin isä oli kumartunut eteenpäin, muurin yli.

»Hiljaa!» huusi hän. »Hiljaa — eikö täällä nyt ikinä ole rauhallista?» samalla kuin kimeät äänet huusivat yhä:

»Antakaa päihin, antakaa päihin, serbialaista sikaa!» ja joukko romaanialaisia miehiä juoksi täyttä karkua pitkin tietä, ajaen takaa Ignázia, ajaen häntä takaa, kaikki.

»Hiljaa!» huusi isä jälleen, ja miehet kohottivat päätään ja painoivat ne jälleen alas, aivan kuin olisivat saaneet selkäänsä venähdyksen, ja hiipivät ääneti tiehensä, perätysten, muurin kuvetta pitkin, jolla isä seisoi.

»Isä», sanoi Joán, »Ignázin kasvot olivat veriset».

»Niin», vastasi isä ja puristi kätensä nyrkkiin, »täällä me revimme silmät toinen toisemme päästä, kunnes kaikki olemme sokeat».

Hän kääntyi:

»Tule, lähdetään kotiin.»

He nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat äänettöminä, kunnes isä sanoi, aivan kuin olisi päässyt pitkän ja salaisen ajatusketjun päähän:

»Mutta nythän sinä lähdet täältä.»

Joán ei vastannut. Hänen kurkkunsa vavahteli ja nyki korkean kauluksen suojassa.

Isä puhui jälleen ja sanoi, katsoen hevosen pään yli:

»Ja Ranskassa ollaan ystävällisiä ulkomaalaisille.»

Joán piteli kiinteästi ohjaksia ja sanoi hiljaa:

»Isä, minne sinä matkustat — tänä talvena?» Oli aivan kuin isä ei olisi kuullut. Hän oli vaiti tuokion verran. Mutta sitten hän sanoi:

»Nyt minä jään; nyt olen palannut — palannut tänne», sanoi hän.

Joán ei milloinkaan ollut kuullut isänäänen vavahtavan niin, ja hän tahtoi tarttua isän käsivarteen, mutta ei voinut, ja hänen kätensä painui alas.

Mutta yht'äkkiä, samalla kuin verivirta tulvahti hänen poskilleen, hän sanoi — ja ääni kuului siltä, kuin hän olisi puristanut esiin sanat:

»Isä, miksi meillä ei ole isänmaata?»

Isä oli vastannut:

»Ujházyt eivät ole sellaista saaneet.»

He eivät puhuneet enää. Portailla pilareitten välissä he erosivat.

Joán meni huoneeseen. Kuu oli purjehtinut esiin, ja sen valo tulvi kamariin. Joán seisoi selin ikkunaan. Vanha vejleläinen piironki ja munkebjergiläinen taulu seinällä ja valkea lamppu ja »Hämärä» ja Anen raamatunlause vuoteen yläpuolella — kaikki näkyi niin selvästi, kuun valossa, selvästi niinkuin se, mikä on hyvin etäällä, taikka niinkuin usein se, jonka näkee kyynelten lomitse.

Joán katseli jokaista esinettä ja jokaista kuvaa. Kuinka korkeat olivatkaan Partenonin pylväät! Siellä oli herra Christopulos nyt — omassa maassaan.

Joán kääntyi ikkunaan päin.

Kuinka kirkasta olikaan valo! Vain poppelien varjot lankesivat pihan poikki, rakennusta päin aivan kuin tummat, ojennetut käsivarret.

Joán meni vuoteeseen, mutta ei saanut unta. Tukkimiestenkö ääni kuului? Niin, nyt he laskivat alas virtaa, kun oli kuutamo. Kuinka piironki suureni, kun kuu paistoi — aivan kuin se olisi tullut toista vertaa suuremmaksi. Kun äiti eli, oli jokaisessa laatikossa pieniä kuihtuneita kukkaskiehkuroita, pieniä kuihtuneita kukkaskiehkuroita hänen vaatteittensa välissä… Hän itki niin usein, istuessaan myllynsiipien alla ja katsoessaan tukkilauttojen menoa — lauttojen, jotka liukuivat pitkin virtaa…

Ovi aukeni hyvin hiljaa.

Tulija oli Ane.

Hän hiipi sukkasillaan, ovesta, joka oli raollaan, lattian poikki.

Mutta Joán — eikä hän itse tietänyt minkä vuoksi — oli ummistanut silmänsä.

Hän kuuli Anen kulkevan takaisin lattian poikki, ja hän avasi silmänsä.

Ane oli istuutunut lattialle, nojaten selkäänsä piironkiin. Painunein hartioin, liikkumattomana, keskellä kuunvaloa, hän oli kuin särkynyt savikuva.

2.

Luxembourgin puisto oli herra Dupierren oppilaitoksen puutarhana.

Joán meni sinne päivällislomalla ja istuutui puiden alle. Siellä oli vielä hiljaista, ja kyyhkyset kuhertelivat kuningattarien kivikruunuilla, samalla kuin valkopukuiset lapset laskivat lammikkojen reunalta laivansa purjehtimaan auringonvalossa ja hoitajattaret istuivat, suorina, liikkumattomin kasvoin, ylt'ympäri varjossa. Mutta vähitellen tulla törmäsivät ylioppilaat sisään, laumoissa, ja he puhelivat ja juttelivat ja puhuivat eri kieliä — ja sitten tulivat englantilaisen koulun oppilaat, ja akatemioiden. He olivat univormuissa.

Joán istui yksinään. Mutta ihmisten kasvot hän oli tullut tuntemaan istuessaan täällä jok'ainoa päivä.

Ryhmät hajaantuivat, ja ihmiset kulkivat kaksittain ja puhelivat puitten varjossa.

Nuo kaksi olivat kreikkalaisia, niin, Joán oli kuullut, että he puhuivat herra Christopuloksen kieltä. Nyt hän oli kuollut, herra Cristopulos. Hän oli usein sanonut, silloin kotona:

»Joán, kreikkalaisveri on maailman punaisinta.»

Nyt hänet oli surmattu tuolla Makedoniassa ja hän oli vuodattanut verensä…

Kotona oli niin monta kuollut — myöskin Josef, tallimies, oli kuollut. Kukahan saisi hänen rahansa, joita hän aina kokosi, nyt kun hän milloinkaan ei joutunut kotiin, mennäkseen naimisiin Unkarissa?

Tuolla menivät molemmat japanilaiset. Mutta prinssi Chira ei ollut heidän kanssaan. Hm, kaikki japanilaiset käyttivät silmälaseja. Herra Lemaistre sanoi, että he tahtoivat peittää silmiään.

Ylt’ympärillä juteltiin. Silittäjättäret Rue de l'Abbé de l'Epéeltä kulkivat ohi kuin valkea parvi. Heillä oli vuokkoja rinnassa. Kuinka ne huiskivat ja keinuivat tyttöjen kulkiessa. Kotona olivat vuokot jo lakastuneet viiniköynnösten alla.

»Joán.»

Joán Ujházy käänsi kasvonsa. Huudahtaja oli Harald Nissen.

»Lippu on saapunut. Se on tässä.»

Harald Nissen heilutti kääröä kädessään.

»Tule kotiin», sanoi hän, »niin ripustamme sen seinälle».

»Tulen, kohta», sanoi Joán, mutta Harald juoksi eteenpäin, heiluttaen valkeata kantamustaan ja huutaen kaikille, jotka hän tunsi — ja Harald Nissen tunsi satoja —:

»Nyt on lippu tullut — nyt on lippu tullut!»

»Oui, oui, le drapeau de la Norvège.» [Niin, niin, Norjan lippu.]

Pari kolme ylioppilasta tuli vastaan, ja he kuulivat sen. He huusivat ja nauroivat:

»Hei, hei, näytähän sitä.»

Ja muutkin nauroivat:

»Niin, katsotaan sitä.»

»Nähdä saatte», huusi Harald. Pesijättäret olivat juosseet lähemmä ja muutamat ylioppilaat, monta ylioppilasta.

»Me tahdomme nähdä sen», huusivat he.

»Nähdä saatte», huusi Harald, »nähdä saatte —»

Hän oli riuhtaissut lipun kääreestään ja hypähti ylös penkille. Lippua hän piteli edessään, molemmin käsin, ja heilutti sitä heidän päittensä päällä auringossa.

»Se on Norjan lippu!» huusi hän ja kohotti päätään, jonka tukka oli oljenkarvainen. »Tässä on Norjan lippu.»

Ylioppilaat, naiset ja tytöt nauroivat ja huusivat:

»Eläköön Norjan lippu — vive la Norvège!»

»Niin, eläköön, eläköön», huusi Harald melkein kirkumalla, ja neljä nuorta miestä riuhtaisi hänet penkiltä ja nosti hänet harteilleen ja kantoi hänet kastanjapuiden alle, samalla kuin he lauloivat ja koko parvi nauroi.

»Vive le drapeau de la Norvège!»

Mutta Harald hypähti alas ja juoksi eteenpäin lippu kädessään.

Joán oli noussut ja tuijottanut hulmuavaan lippuun. Sitten hän painoi päänsä ja kulki — suoraan paria ihmistä päin.

»Oletteko sokea?» kysyi toinen.

Mutta Joán ei kuullut ja kulki vain eteenpäin. Hän kääntyi käytäville, joilla ei ollut kulkijoita — vain muutamat työmiehet istuivat penkeillä ja puhalsivat paperossiensa sinistä sauhua siniseen ilmaan. Vaaleanvihreillä ruohonurmilla olivat puutarhurit jättäneet työnsä, ja pari palmua odotti valkoisissa jättiläissammioissaan joutuakseen istutetuiksi keväiseen multaan.

Ainoastaan eräs puutarhuri kulki vielä, mittaillen, ja kierteli muuatta palmuryhmää — väliin lähempää, väliin taas loitommalta, punniten silmillään puitten valoja ja varjoja. Hän tervehti Joánia. Joán oli oppinut rakastamaan kaikkia puita. Ne seisoivat niin hiljaa. Ne ottivat vastaan aurinkoa ja ottivat vastaan räntää ja olivat hiljaisia. Joán keskusteli niiden vaalijoiden kanssa ja tunsi heidät kaikki.

»Kuinka kaunista täällä on», sanoi Joán.

»On», sanoi nuori mies, »täällä on kaunista. Mutta puistot ovat vielä paljon kauniimmat Lontoossa. Niin, Englantiin olisi pitänyt jäädä. Siellä ansaitsin viikossa kaksin verroin…»

»Miksi ette siis jäänyt Englantiin?»

Nuori puutarhuri seisoi tuokion.

»En tiedä, mistä se johtuu», sanoi hän, ja hymyili yht’äkkiä valoisaan ilmaan. »Mutta ranskalainen viihtyy ainoastaan Ranskassa.»

He olivat vaiti tuokion. Sitten Joán sanoi: »Nyt tulee noiden palmujen vuoro.»

»Niin tulee. Nekin ovat kauniita, ja kuitenkin mitä puita ne ovat..?
Ei, vain Algeriassa on palmuja.»

»Oletteko ollut Algeriassakin?» sanoi Joán.

»Ettenkö olisi» — ja nuori mies puhui äkkiä kuin piiskalla viuhtaisten, ylpeänä kuin kaikki parisilaiset, jotka ovat nähneet jonkin vieraan maan —: »olen oleskellut siellä kahdeksan kuukautta».

»Sepä oli pitkä aika.»

Puutarhuri seisoi ja katseli palmujaan.

»Mutta», sanoi hän, »tällaisia puita ei saisi siirtää siitä maaperästä, johonka ne kuuluvat. Kaikkien tulisi jäädä sinne, mistä ovat kotoisin.»

»Se on totta», sanoi Joán, ja jokin hänen äänessään sai nuoren puutarhurin kääntämään äkkiä silmänsä häneen:

»Mitä puita kasvaa herran isänmaassa?»

»Minun maani», sanoi Joán, »minun maani on niin kaukana täältä».

Ja puutarhuri tervehti häntä jälleen.

»Hyvästi, monsieur», sanoi hän.

Joán astui ulos portista, kulki kadun poikki ja nousi oppilaitoksen portaita. Luokkahuoneet olivat tyhjät, ja kiviportaat uhoivat vielä kylmää talven pitkän pakkasen jälkeen.

Seurusteluhuoneen ovi oli avoinna, ja hän näki Josef Aponyin istuvan erään naisen edessä, jonka harmaa laahus viisti lattiata.

Harald Nissen seisoi seuraavan kerroksen porrasaskelmalla.

»Minne sinä jäit?» kysyi hän. »Meidän täytyy ripustaa lippu seinälle.
Sen tulee riippua vuoteeni yläpuolella.»

»Sitä se ei saa», sanoi Joán.

»Kuka sen kieltäisi?»

Joán juoksi oppilaitten huoneitten ohitse.

»Herra Dupierre.»

»Pyh», sanoi Harald, »tuohon se pannaan».

Hän tempasi auki erään oven.

»Holstein, Holstein», huusi hän, »nyt ripustamme lipun seinälle!»

»Minkä lipun?» sanoi Holstein, joka ilmestyi oveen. Hän teki liikkeitä ikäänkuin olisi aina oikonut jäseniään.

»Norjan.»

»Onko se puhdas?»

»Pidä suusi!» Harald Nissen oli makuuhuoneessaan kiivennyt vuoteelleen.

»Tähän se on ripustettava», sanoi hän ja levitti molemmin käsivarsin lippukankaan valkealle seinälle.

»Sinullahan ei ole nauloja», kiusoitteli Holstein, joka koetteli pysytellä tasapainossa vuoteen päätypylväällä. Mutta nauloja oli Joán tuonut.

»Tässä on», sanoi hän ja puhui niin hiljaa.

»Kiitos.»

»Auta minua», sanoi Harald, joka takoi naulojaan lippuvaatteeseen.
»Pidä sitä.»

Joán nousi vuoteelle. Hän tarttui lippuun lujasti molemmin kourin.

»Lippu on kaunis», sanoi Holstein pylväältään, jolla hän keinui.

»Lippuko?» sanoi Harald ja vasaroi. »Se on kaunein koko maailmassa.»

»Kas noin, nyt se on seinällä.» Harald juoksi alas ja katseli levitettyä vaatetta.

»Meidän kaikilla runoilijoillamme on lippu vuoteensa yläpuolella.»

»No niin, teidän runoilijoillanne», sanoi Holstein ja keikautti itsensä yht'äkkiä pylväältä vuoteelle, jonne hän putosi niin että mätkähti, jääden makaamaan selälleen. »Ne ovat jumaliste liian omituisia minulle.»

»Norjan runoilijat ovat maailman suurimmat», sanoi Harald ja takoi korkojaan vuoteeseen, jolla hän istui.

»Hm», sanoi Holstein, joka makasi oikoisenaan, »me tanskalaiset, Joán, emme sentään kerskaile noin suuriäänisesti…»

Kiivaasti, osittain sen tiedottoman mustasukkaisuuden takia, jota he kaikki tunsivat suhteessaan Joániin, huusi Harald:

»Eihän Joán ole tanskalainen.»

»Hänen äitinsä oli ainakin», vastasi Holstein.

»Eihän ihmisellä ole puolinaista isänmaata», sanoi Harald ja oikaisihe vuoteeseen, kuten Holstein.

Joán ei ollut puhunut eikä liikahtanut — hän istui siinä, Haraldin vuoteen jalkopäässä, ja vieraan lippuvaatteen heijastus osui hänen kasvoihinsa tummana punerruksena.

Sitten hän sanoi, aivan kuin ei olisi kuullut, mistä viimeiseksi oli puhuttu:

»Mutta miksi he eivät asu isänmaassaan?»

»Kutka?» sanoi Harald.

»Runoilijat.»

Harald huipensi huuliaan kuten aina, puhuessaan isästään, suuresta maalarista:

»Isä sanoo, että paras taide syntyy silloin, kun ihminen kaipaa.
Senvuoksi kaikki me, jotka jotakin merkitsemme, asumme ulkomailla.»

Joán painoi ristiin liitetyt kätensä polviaan vastaan, ja Holstein, joka äkkiä käänsi päätään (kun hän oli valveilla, käänteli hän lakkaamatta päätään, väliin oikealle ja väliin vasemmalle, aivan kuin hänen olisi pitänyt nähdä sata ja kaksikymmentä seikkaa minuutissa) sanoi:

»Kuinka Joánin kädet ovat kauniit!»

Harald hymähti pilkallisesti:

»Piru tietäköön, mikä ei sinusta olisi kaunista Joánissa?»

»Höpsit», sanoi Holstein.

Mutta Harald sanoi hitaammin:

»Sitäpaitsi sanoo isäkin, että Joánilla on ihmeelliset kädet. Hän painaa ne yhteen, sanoo isä, yhtäkkiä, aivan kuin häneen koskisi.»

Holstein käänsi nopeaan kasvonsa.

»Se on jumaliste totta», ja jälleen kääntäen kasvonsa ja ojentaen ilmaan omat käpälänsä, jotka olivat valkeat, mutta liian kömpelöt, sanoi hän:

»Meillä kaikilla, jotka olemme kotoisin maataloista, on talonpoikaiskädet.»

Hän makasi tuokion, ja äkkiä palaten runoilijoihin — ajatukset lensivät aina hänen aivoissaan edestakaisin, aivan kuin heinäsirkat — hän sanoi:

»No niin, he eivät asu Kristianiassa, sillä se on mahdoton pesä.»

»Lorua, ethän ole koskaan ollut siellä…»

»En, Jumalan kiitos.»

Joán sanoi ja tuijotti eteensä:

»Talvisinhan koko maa on valkea.»

Holstein makasi tuokion ja keinutteli suoria sääriään, joiden housut sopivat kuin valetut. Sitten hän sanoi:

»No niin, jokainen pitää kai enimmän omasta maastaan.»

»Niin tietysti», sanoi Harald sellaisella äänellä, kuin olisi tehnyt rauhan.

Kaikki olivat vaiti. Harald ja Erik makasivat ja tuijottivat kattoon. Korkeitten katupuitten kajo täytti huoneen vihertävällä hämärällä, jossa vain lipun värit loistivat, ja kasvot näkyivät aivan valkeina.

Harald sanoi hiljaa:

»Mutta missään ei ole niin paljon lippuja kuin Bergenissä toukokuun seitsemäntenätoista päivänä.»

Erikin silmät näyttivät suuremmilta ja vuokonsinisiltä valkeissa kasvoissa, jotka olivat kohotetut ylöspäin, kun hän sanoi:

»Mutta kaunista on myös suvisin kotona, kun olemme purjehtimassa ja laivapoika ottaa alas lipun kohta kun aurinko on laskenut, ja me paljastamme päämme, sillä 'kreivi' tahtoo niin… Taasinge on suoraan edessä, ja on aivan hiljaista, kun lippu laskeutuu… Se on ihastuttavaa…»

Erik vaikeni, ja huoneessa oli jälleen hiljaista. Joán oli painanut päänsä.

Äkkiä kaikui kimeä kellonsoitto rakennuksen halki, ja huudahtaen: »Kas niin!» ponnahti Harald vuoteesta.

»Nyt meillä on laiskanläksy saksankielessä», sanoi hän.

»Milloin?» kysyi Holstein, joka vielä makasi vuoteella.

»Neljännestä vaille yhdeksän — ja myös kirjoitusta», sanoi Harald, joka oli ovessa. Mutta siinä hän kääntyi:

»Se on hyvällä paikalla», sanoi hän ja huiskutti kättään lipulle, ennenkuin juoksi tiehensä.

»Menetkö soittamaan?» kysyi Holstein, joka seisoi ja oikoi sääriään.

»Vasta huomenna», sanoi Joán.

Holstein seisoi molemmat kädet taskuissa.

»Niin, jos me jokainen liputtaisimme vuoteemme päällystän, kukin rievullamme, syntyisi siitä aika kirjava teltta.»

»Revoir», sanoi hän.

Ja meni.

Joán seisoi keskellä tyhjää huonetta. Ja yht'äkkiä hän kohotti molemmat käsivartensa hiljaisessa huoneessa, ja ne valahtivat jälleen alas.

Hän astui ulos käytävään. Prinssi Chiran huoneen ovi oli avoin. Nojaten päätään seinään istui nuori intialainen ja tuijotti liikkumattomin silmin vihreihin puihin.

»Chira», sanoi Joán, »nyt on jo soitettu».

Intialainen kohotti kasvonsa, joissa ainoakaan piirre ei muuttunut.

»On soitettu, Chira», sanoi Joán jälleen ja tarttui prinssin käsiin, jotka aina olivat kylmät.

Ja aivan kuin hänen surumielisyytensä äkkiä olisi tahtonut tulvata yli reunojensa tämän toisen viluisen käden kosketuksesta, Joán painui silmänräpäyksen ajaksi aasialaisen olkaa vastaan.

»Kiitän sinua», sanoi Chira ja kiinnitti tummat silmänsä häneen.

Joán kulki portaita alas luokkahuoneeseen. Eteisessä seisoi nuori nainen. Hän oli sama, joka oli käynyt tervehtimässä Josef Aponyita. Hän kääntyi Joánin puoleen ja sanoi ranskaksi:

»Nyt kai tunnit alkavat?»

Ja Joán, joka ääntämisestä kuuli, että kysyjä oli magyaritar, vastasi unkariksi:

»Niin, rouva, nyt alkavat tunnit.»

Nuori nainen hymyili:

»Oletteko unkarilainen?»

»Olen, rouva.»

Nainen astui pari askelta ja sanoi nopeaan:

»Mistä osasta Unkaria?»

Joán vastasi, ja sanat kompastelivat hiukan: »Unkarin eteläosasta.»

Josef Aponyi, joka oli ollut hakemassa serkun ajopelejä, näkyi ovessa, ja Joán kumarsi jäähyväisiksi:

»Hyvästi, rouva.»

Hän astui pari askelta, vain viisi tai kuusi, ja kuuli Josef Aponyin sanovan kovalla äänellä:

»Puhutteliko hän sinua?»

»Minä kysyin jotakin tuolta nuorelta mieheltä -— hän on unkarilainen.»

Mutta Josef puhui jälleen, vielä kovemmalla äänellä — ja Joán puristi suonenvetoisesti käsiään.

»Hän ei ole mikään unkarilainen. Eräs Ujházy Kirottujen Saarelta.»

Molemmat olivat saapuneet ovelle, ja äänet haipuivat.

Joán tuki itseään käsillään, jotka hän oli painanut kylmää kiviseinää vastaan, aivan kuin ihminen, jota pyörryttää ja joka on kaatumaisillaan. Sydän takoi hänen rinnassaan kuin kylmä ja raskas kivi, jälleen pysähtyäkseen, aivan kuin se olisi tahtonut pysähtyä ikiajoiksi.

»Ei mikään unkarilainen -— eräs Ujházy Kirottujen Saarelta.»

»Eräs Ujházy — Kirottujen Saarelta.»

Joánin silmät tummenivat kuin tuskanhuumeessa; niin kuolleet ne olivat, kuin olisivat olleet pelkkiä jänteitä, kuolleita jänteitä, aivan kuin sokealla, — ja samalla hän vielä kerran muisteli, vielä, vielä kerran, ensimmäistä päivää jolloin Aponyi saapui oppilaitokseen ja herra Dupierre mustassa takissaan sanoi hänelle, pysähtyen Joánin eteen:

»Tässä on eräs maanmiehenne, kreivi Aponyi — Joán Ujházy.»

Ja Josef Aponyi, joka tiesi kuka Joán oli ja että hän oli täällä, tuskin avasi paksuja huuliaan vastatessaan:

»Ujházy. Erehdytte, hyvä herra, hän ei ole magyari eikä maanmieheni.»

Askelia kuului. Josef Aponyi tuli takaisin. Ja sekunnissa Joán oli juossut häntä vastaan ja iskenyt nyrkeillään, jotka olivat kovat kuin kuulat, hänen kasvoihinsa, hänen leukaansa, hänen niskaansa ja jälleen hänen leukaansa mielettömässä raivossa.

»Roisto, roisto, roisto!» huusi hän ja löi yhä — mutta taukosi äkkiä ja meni sisään. Ja Josef Aponyi ei edes ollut ajatellut puolustaa itseään.

»Tulette liian myöhään», sanoi opettaja, Joánin saapuessa luokkahuoneeseen.

»Niin tulen», vastasi Joán ja istuutui paikalleen.

»Missä on Aponyi?» kysyi opettaja.

»Hänellä on vieras», sanoi Harald.

Opettaja sanoi ja katsoi kirjaansa:

»Tämä koulu ei ole olemassa sitä varten, että oppilaat oppisivat jotakin.»

»Ei», mutisi Holstein, »se on olemassa, jotta herra Dupierre ansaitsisi».

Josef Aponyi ei tullut…

»Miksi et soita?» sanoi Holstein, kun tunnit olivat päättyneet ja hän tuli musiikkisaliin.

Joán, joka seisoi ikkunassa, ei kääntynyt.

»Soita jotakin omaasi», jatkoi Holstein ja istuutui pianon ääreen.

Joán oli tarttunut viuluun. Hän ei itse tietänyt soittavansa Hanan lauluja, Holsteinin poimiessa leveillä käsillään sointuja tapansa mukaan.

»Missä Aponyi on?» sanoi Holstein ja jatkoi säestämistään.

»En tiedä.»

»Hän on käynyt johtajan luona ja sitten mennyt», sanoi Holstein ja soitti soittamistaan.

Joán ei vastannut. Sävel oli vaihtunut. Se oli eräs äidin lauluja — se saapui kaukaa ja hiljaisena.

»Niin, soita se», sanoi Holstein, ja tietämättä minkä vuoksi ajatuksensa yhä askartelivat Josef Aponyissa, hän lisäsi:

»Aponyi on suuruudenhullu.»

Kolmannen kerran Joán kuuli Aponyin nimen ja tunsi sen kuin neulanpistoksena kynsiensä alla. Hän ei tietänyt yhä soittavansa samaa laulua, vaikkakin aina vain hurjemmin, nopeammin ottein, aivan kuin sävel olisi ollut särkymäisillään — joko sitten tuskan paineesta tai uhmasta.

Holstein kohotti silmänsä. Musiikki ja naisten näkeminen sytytti niiden pohjimmaisissa sopukoissa samanlaisen välkähdyksen, ja se oli melkein kuin hulluutta.

Joán soitti yhä äidin lauluja, ne kaikki. Oli kuin hän olisi viskannut ne luotaan, aivan niinkuin laivuri heittää painolastin laivansa laidan yli.

Holstein säesti häntä, sävelten pannessa hänen kasvonsa värähtämään, ja hän sanoi äänellä, joka aina oli omituisen samea, joko sitten turtuneisuudesta tai ainaisesta, salatusta kiihtymyksestä:

»Sinä soitat kyllä tanskaa, mutta soitat sitä kuin mustalainen.»

Joán taukosi äkkiä soittamasta. Viimeinen ote oli niin kiihkeä, kuin hän olisi tahtonut katkoa kielet.

»Niinkö sinusta», sanoi hän ja kääntyi pois.

Mutta Holstein, joka yhä poimi sointuja, sanoi, ajatuksissaan palaten
Haraldin lippuun ja makuuhuoneeseen:

»Norjalaiset, ne nyt aina kerskuvat niin äänekkäästi tuolla 'norjalaisuudellaan'.»

Joán oli vaiti, ja Holstein sanoi:

»Sinähän voisit oikeastaan saada kansalaisoikeuden Tanskassa.»

»Kansalaisoikeuden?»

»Niin», sanoi Holstein, joka ei ollut tauonnut soittamasta, »senhän voi lunastaa. Ja Tanskahan on sentään melkein isänmaasi.»

Joán taivutti yht'äkkiä, selin häneen, viulunsa käyrän niin, kuin se olisi ollut pajuvitsa.

»Mutta 'kreiviä' tuskin saisit tunnustetuksi.

Sillä kreivinarvosi on unkarilainen.»

Holstein oli jälleen vaiti, kunnes hän äkkiä löi väkevillä käsillään koskettimiin.

»No niin, ihmiset puhuvat isänmaasta. Mutta jumaliste, eihän kenkä siitä purista.»

»Minne menet?» sanoi hän, mutta oli melkein pysähdyttää sanansa, kun näki Joánin kasvot.

»Sisään», sanoi Joán ja meni.

Harald juoksi hänen ohitseen käytävässä.

»Missä pirussa se Aponyi on?» huusi hän ja juoksi edelleen.

Joán kulki eteisen kautta ja kadun poikki Luxembourgin puistoon. Sen käytävät olivat autiot ja Ranskan kivikuningattaret yksinään. Joán kulki kastanjain alitse Maria Medicin suihkukaivolle.

Kohottaessaan silmänsä hän näki Chiran istumassa kivireunamalla. Hattu oli hänen edessään maassa.

Intialainen taivutti nuoren päänsä tavanmukaiseen hitaaseen tervehdykseensä, hitaasti kuin olisi tervehtinyt alamaistaan. Ja vihreässä hämärässä, joka ympäröi suihkukaivojen vettä, istuivat molemmat vaiti.

»Miksi sinä aina istut täällä, Chira?» kysyi Joán ja puhui hiljaa.

Intialainen ei heti vastannut. Sitten hän sanoi:

»Täällä on pimeätä, ja paikka on vanha. Sellaista on meidän metsissämme.»

Hän oli jälleen vaiti, ja he kuuntelivat veden lirinää.

»Chira», sanoi Joán, »minkä vuoksi sinä matkustit niin kauaksi, kun ikävöit niin paljon?»

Intialainen käänsi kasvonsa:

»Matkustin niin kauaksi?» sanoi hän. »Sen vuoksi, että minun täytyi.»

»Täytyi?»

»Niin.»

He olivat jälleen vaiti, kunnes Joán kumartui eteenpäin kivireunalla:

»Chira, miksi et sinä milloinkaan puhu? Sinä kulut ja palat, siksi että et puhu.»

Intialainen ei vastannut, katseli vain vaahtoisaa vettä.

»Minulle voisit kyllä puhua», kuiskasi Joán, »minä olen vielä vieraampi kuin sinä».

Intialaisen silmät kääntyivät häneen, nopeammin.

»Niin», sanoi hän, »kuinka sinä keltainen olet valkoihoisten parissa?»

Joán oli pingoittanut silmänsä seposelälleen ja äkkiä painanut ne jälleen puolittain kiinni.

»Niin», sanoi hän, »se minä olen. Keltainen valkoihoisten parissa.»

Nuori ruhtinas tarkasteli Joánia ja sanoi:

»Miksikä minun täytyy?… Me emme lähde. Veljeskunta lähettää meidät. Aasian maassa ei ole ainoatakaan paikkaa eikä ainoatakaan soppea, josta meitä ei tule. Veljeskunta lähettää meidät, ja me tottelemme.»

Joán pudisti päätään ja sanoi:

»En ymmärrä sinua.»

Yht'äkkiä nauroi intialainen — lyhyesti, niinkuin Eurooppa oli häntä opettanut:

»Ei», sanoi hän, »te ette ymmärrä».

»Mutta», sanoi hän, ja hänen sieraimensa laajenivat ja värähtivät, »päivä on tuleva, jolloin te ymmärrätte, ja jolloin se jo on liian myöhäistä».

»Veljeskunta?» sanoi Joán. »Mitä tarkoitat sillä, ja missä se on?»

»Isänmaassamme», sanoi intialainen.

Ruhtinas kohotti kasvojaan, jotka olivat kuin pronssiin valetut, ja ne näyttivät ikivanhan pronssirahan kuvalta.

»Intia», sanoi hän, »on vain kotipaikkani. Isänmaani on Aasia.»

»Aasia?»

Intialainen ei sitä kuullut. Mutta hän tuijotti suihkukaivon virtaavaa vettä, puhuen hitaasti, ja hänen huulensa kaartuivat valkeitten hampaitten päällitse:

»Me olimme vanhat. Vain Jumala on vanhempi. Välinpitämättöminä, niinkuin vanhat ovat, me näimme valkoiset muurahaiset emmekä liikahtaneetkaan. Kymmenen vuosituhatta on pitkä ajanjakso, ja meidän päivämme ei ollut tullut. Valkoiset ottivat vainiomme, ja temppeleillemme kynnyksillä he pilkkasivat Aasian pitkämielistä Jumalaa, ja hartiamme köyristyivät rauta-ikeitten painosta. Mutta me emme liikahtaneetkaan. Ja he ajoivat leijonia metsissämme ja hävittivät elefantit sukupuuttoon suopungeillaan, mutta niiden veren huutoa emme totelleet, vaikka ne olivat meille pyhiä. Sillä päivä ei ollut koittanut.»

»Päivä?»

Intialainen puhui nopeammin, omituisesti kähisten, aivan kuin hänen huuliltaan olisi puhjennut tukahdutettuja uhkauksia:

»Eikä teillä ole silmiä nähdäksenne eikä korvia kuullaksenne. Mutta setripuut puhuvat, ja veljeskunta on kokoontunut niiden runkojen ympärille, ja miljoonat puristavat kätensä nyrkkiin ja kohottavat vannoen käsivartensa. Minkäkö vuoksi minun täytyy? Veljeskunta lähettää meidät, sen vuoksi että meidän tulee varastaa teiltä. Te riistitte meiltä valtakunnat verisin käsin, ja pellot te riistitte, ja maat. Ja virtojen, joita me rakastimme, täytyi valittaa kantaessaan teidän turhamaisuutenne taakkoja. Nyt me varastamme teidän murenevat näpertelynne ja hiotut lasinne me panemme silmillemme, jotta ette huomaisi vinosilmäisten katsetta, joka on teihin suunnattu.

»Miksikä minun täytyy? Meitä on tuhansia ja kymmeniätuhansia, ja me olemme Aasian opetuslapsia. Valkoiset varastivat kaikki, vain Jumalan he jättivät istumaan temppeleihin. Sillä hän oli liian vanha. Nyt on Aasia varas, joka tekee työtä. Ja laiskat valkoiset antavat auringon nousta eivätkä huomaa merkkejä, jotka on kirjoitettu seiniin.»

Joán oli käynyt kalpeaksi.

»Chira», sanoi hän, »mitä siis sinun Aasiasi tahtoo?»

Intialainen pudisti päätään, ja tumma tukka kohosi hänen otsallaan kuin rautainen kruunu.

»Teidän jumalanne on sen ymmärtänyt. Pyhistä kirjoistanne olen lukenut, että hän on sen tietänyt. Hän julisti onnettomuutta vuorilta, ja aikoja, jolloin aurinko sammuisi. Mutta teidän jumalanne silmät vetistivät, eikä hän tietänyt päivän kauheutta. Sillä virrat kantavat kerran veristä vaahtoa, ja ruumiit täyttävät merenne, ja teidän lörpöttelevä jumalanne on kauhuissaan sulkeva aina liikkuvan suunsa. Mutta valkoiset jalat ovat kylmenevät viluisella maalla, ja uuninne sammutamme kuin ne olisivat pieniä kynttilöitä, ja kaikki tulenne on palava kuin roviolla lastut.»

Intialainen vaikeni. Hänen suustaan pursusi kevyt vaahto.

»Jumalanne on sen tietänyt. Mutta te ette häntä kuunnelleet. Mutta korpit kerran kiertelevät peltojanne, ja teidän muurinne sortuvat soraläjiksi.»

Prinssi Chira vaikeni, eikä Joán uskaltanut puhua. Mutta vihdoin hän sanoi:

»Tiedätkö siis, että te voitatte?»

Intialainen sanoi:

»Miehet voittavat. Oletteko te valkoiset miehiä? Teillä on suonissanne kiima, joka polttaa kuiviin verenne.»

»Entä teillä?» sanoi Joán.

Prinssi Chira vastasi:

»Meillä on monta vaimoa, jotta yksi ei voisi meitä tuhota. Teidän sydämenne riippuu liian alhaalla ruumiissanne. Siksi me voitamme.»

Joán kysyi, vaikka ei kohta, ja sanoi:

»Luuletko siis, että sinä saat sen nähdä?»

»Isänmaa saa sen nähdä», vastasi Chira.

»Aasia», sanoi Joán.

»Niin.»

Joánista tuntui, kuin hän olisi ollut pyörtymäisillään ja kuin veri olisi paennut aivoista.

»Sitä sinä ajattelet, Chira», hän sanoi.

»Niin, sitä me ajattelemme.»

Joán oli noussut.

»Mutta mitä sinä ajattelet?» kysyi Chira ja kiinnitti silmänsä valkoihoiseen.

Joán hämmästyi tätä äkkikysymystä, ja miltei tietämättä, mitä vastasi, hän sanoi:

»Minäkö? Pikkuseikkoja.»

Nuori intialainen hymyili hymyä, jota Joán ei nähnyt.

Mutta Joán sanoi, ja löysi uudessa kysymyksessä jonkinlaisen tuen hämmennykselleen:

»Mutta kun kerran olette voittaneet — entä sitten?»

Intialainen katseli kiinteästi vihreätä lehtikattoa.

»Silloin kaikki käy hiljaiseksi», sanoi hän. »Ja Jumala saa rauhan temppeleissään. Te häiritsitte ajatuksiamme. Sitten ette enää niitä häiritse.»

Mutta Joán sanoi:

»Mutta sitten — mitä sitten tapahtuu?»

Chira hymyili:

»Kuinka valkoinen sinä olet, Joán. Mitään ei tapahdu. Kaikki lyhytaikainen on kuollut.»

»Menetkö kotiin?» sanoi hän, kun Joán kääntyi.

»Menen», sanoi Joán ja lähti, intialaisen taivuttaessa päätään samoin kuin äsken.

Mutta äkkiä Chira huusi:

»Joán, Joán!»

»Mitä tahdot?»

Intialainen oli noussut ja tarttui Joán Ujházyn käsiin:

»Minä olen puhunut. Miksi et sinä tahdo puhua? Ehkä aasialainen ymmärtäisi sinua.»

Joán säläsi luomiinsa pari kyyneltä ja päästi nuoren intialaisen hienot ja keltaiset kädet.

»Ei», sanoi hän, »et sinäkään».

Ja meni.

Kun Joán tuli kotiin ja sisälle ruokasaliin, olivat täyshoitolaiset jo istuutuneet päivällispöytään. Joán asettui paikalleen Erik Holsteinin viereen. Erik istui ja pudisti päätään.

»Missä on Aponyi?» sanoi hän ja loi silmänsä Josefin tyhjän lautasen ylitse ilmaan, heiluttaen yhä päätään, aivan kuin mehiläinen olisi häntä pistänyt.

»Ja Chira, missä on Chira?» sanoi hän.

»Prinssi Chira tulee», vastasi Joán eikä tietänyt liittäneensä »prinssin» toverinsa nimen eteen.

»Aasialaiset tulevat aina liian myöhään», sanoi Erik ja oikoi jalkojaan.

Äkkiä Joán naurahti.

»Mitä pirua sinä naurat?» pääsi Holsteinin suusta.

»Sinua», sanoi Joán ja kävi äkkiä vakavaksi.

»Todellako? Voitko selittää minulle», sanoi Erik, »mitä Chira oikeastaan ajattelee, kun hän istuu noin ja tuijottaa eteensä?»

»Ehkä hän ajattelee tulevaisuutta», sanoi Joán, ja näin sanoessaan hän kalpeni kuin paleleva, kuten äsken suihkukaivon luona.

»No niin, samaahan me kaikki ajattelemme», sanoi Erik.

»Mitä sinä ajattelet tulevaisuudesta?» sanoi Joán.

Erik Holstein istui tuokion:

»Minä ajattelen usein, kenenkähän kanssa joudun naimisiin.»

Joán nauroi taas ja sanoi:

»Kuinka 'valkoinen' sinä olet.»

»Minä olen tanskalainen», sanoi Erik ja jatkoi syöntiään.

»Siinähän Chira on», sanoi hän, kun intialainen astui sisään.

»Mutta missä on Aponyi?» sanoi hän jälleen ja silmäsi taas Josefin paikkaa, jossa Aponyin böömiläinen juomalasi upeili, granaattikivisine upotuksineen.

»Kas mikä iso, komea lasi», veisteli hän.

Mutta vihdoin he söivät torttua ja hedelmiä, eikä Aponyi tullut.

Kun he tulivat luokkahuoneeseen, laiskanläksylle, oli Aponyi siellä. Hän oli iltapuvussa, ja hänen mustat silkkiliivinsä olivat kovaan nyöritetyt kuin budapestilaisen ratsuväenupseerin univormu. Hänen leukansa oli ajettunut.

»Oletko satuttanut itsesi?» sanoi Holstein, kun he istuutuivat.

Josef Aponyi ei vastannut.

Opettaja astui sisään, reserviluutnantti Reinin-maakunnasta, pitkä ja vaalea, joka vasta oli tullut koulun palvelukseen ja joka puhui luokalle aivan kuin olisi komentanut joukko-osastoaan.

Nuoret herrat vastasivat hänelle huultensa uloimmilla päillä.

»Puhukaa kovemmin, herra.»

Nuoret herrat puhuivat vieläkin epäselvemmin.

»Kreivi Holstein ei ole parantunut.»

»Ei tuhat tulimmaista olekaan», sanoi Holstein tanskaksi.

Opettaja viskasi kysymyksiään seuraamatta järjestystä. Kaikki vastasivat väärin, kasvot tyyninä.

»Herrat tahtovat siis uuden laiskanläksyn», sanoi reserviluutnantti joukko-osastolle.

»Kuusi», sanoi paroni Albutieri hyvin kovalla äänellä keskeltä luokkaa.

Kaikki nauroivat.

Opettajan silmät kävivät valkeiksi.

»Hiljaa», sanoi hän.

Seurasi »keskustelu» samalla kielellä.

Hän kääntyi Joánin puoleen.

»No», sanoi hän, »kertokaa meille jotakin…»

Josef Aponyi nousi ja astui keskelle lattiaa.

Kädet taskuissa hän tuijotti Joánia suoraan kasvoihin.

»Jotakin… jotakin isänmaanne asutusoloista?

Esimerkiksi väestön tiheydestä?»

Intialainen oli nostanut silmänsä ja katseli Aponyista Joániin.

Joán oli avannut huulensa vastatakseen.

Mutta Aponyi nauroi jälleen, viisi askelta hänen edessään.

Ja änkyttäen, harminsa vallassa tehden kielivirheitä, sanoi Joán:

»Ich habe die Kenntnissen nicht…»

Ja jälleen hän kuuli Aponyin nauravan — nähdä häntä ei Joán kyllä voinut, sillä keltaiset läikät tanssivat hänen silmissään.

»Kenntnissen!» huusi luutnantti. »Ettekö osaa edes omaa äidinkieltänne?»

Aponyi nauroi jälleen ja sanoi äkkiä, aivan kuin olisi lyönyt miekalla:

»Äidinkieltä? Saksakaan ei ole hänen äidinkielensä.»

Ja tempaisten äkkiä kädet taskuista ja kohottaen ne, kuten magnaatit huutaessaan eljeniä, hän sanoi:

»Ujházyilla ei ole mitään äidinkieltä.»

»Scheint so», sanoi luutnantti.

Joán ei ollut ymmärtänyt.

»Kreivi Aponyi», sanoi opettaja, »käsitelkää te ainetta».

Ja Joán kuuli Aponyin puhuvan, ja heränneenä, ymmärtäen kaiken hän näki yht'äkkiä, selvinä kuvasarjoina, jotka tuupertuivat toistensa päällitse ja liukuivat kankaalle ja punoutuivat yhteen — näki koko elämänsä, äidin ja Anen. He istuivat paikoillaan hämärässä. »Mitä hän sanoo, mitä hän sanoo?» sanoi Ane eikä ymmärtänyt. Ja Hana, valkeana, verestävin silmin, tarttui hänen päähänsä ja sanoi: »En ymmärrä» — kun hän tahtoi puhua Hanan serbiaa. Ja Mademoiselle huusi olkansa yli, juostessaan pitkin ojanviertä: »Puhu niin että sitä ymmärtää.» Ja herra Christopulos kohotti silmänsä kirjasta: »Puhutko sinä unkaria? Puhu englantia, niin että minä ymmärrän.» Marinka, voi kuinka hän nauroi! »Mitenkä hän murtaakaan ruteeniksi», oli hän sanonut. Romaanialaiset nauroivat, kaulatusten, kun Joán selitti ja selitti, tahtoi selittää romaaniaksi. Ja Josef nauroi, kädet puuskassa: »Oletko sinä unkarilainen, joka puhut noin?» sanoi hän. Kaikki nauroivat Orsówassa, kaupoissa ja muualla, kun hän puhui serbiaa… aivan kuin ketjussa nauroivat kaikki, kasvot lähekkäin, suut lähekkäin, hampaat lähekkäin…

Sillä hänen kielensä ei ollut heidän. He nauroivat, kokit ja Josef ja Marinka, serbialaiset ja romaanialaiset ja ruteenilaiset ja hattuniekka kylänvouti.

Ja Ane ja äiti.

Sillä hän ei osannut heidän kieltään.

Hänellä ei ollut mitään omaa kieltä.

Hän ei tietänyt jääneensä seisomaan. Hän ei kuullut, että kolme kertaa oli sanottu:

»Professori Dupierre tahtoo puhua kreivi Ujházyn kanssa tunnin jälkeen.»

Mutta kun hän neljännellä kerralla oli sen kuullut, kulki hän ovea kohti ja opettaja huusi:

»Tunnin jälkeen. Oletteko tullut kuuroksi?»

Ja hän kääntyi takaisin, eikä hänen järkensä toiminut enemmän kuin sammakon, joka hyppää, vaikka sen pää on hakattu poikki.

Mitään kieltä.

Hänellä ei ollut mitään äidinkieltä.

Yht'äkkiä, istuessaan, hän pani kätensä ristiin eikä sitä tietänyt.
Eikä hän tietänyt etsivänsä, etsivänsä, Jumalaa… Jumalaa… sitä
Jumalaa, jonka hän oli unohtanut…

Yht'äkkiä hän näki kirkon — kotikirkon, ja itsensä. Siltä ajalta. Silloin, kun he olivat riistäneet häneltä hänen isänmaansa. Hän oli rukoillut ja rukoillut ja rukoillut yhä — niin, kaikilla kielillä, joita osasi…

Eikä Jumala ollut häntä kuullut, sillä hän oli kirottu.

Kirottu, niin että oli vailla isänmaata.

Niin oli kai Jumala ottanut häneltä myöskin hänen kielensä, joten mikään hänen rukouksistaan ei voinut kantaa perille.

Eihän hänellä ollut mitään äidinkieltä…

Erik oli koskettanut häntä pariin kertaan.

»Sinunhan täytyy mennä johtajan puheille», sanoi hän, »miksi sinä oikein istut tuolla tavoin?»

»Niin», sanoi Joán eikä tietänyt, mitä hänen piti tehdä.

Sitten hän muisti ja lähti.

Herra Dupierre istui työhuoneessaan, jossa vihreät lasikuvut varjostivat sähköliekkejä.

Hän osoitti tuolia pöydän toisella puolen ja sanoi, katsellen käsiään, joita hän levitteli edessään:

»Kreivi Ujházy, minun on täytynyt kutsua teidät», ja hän lisäsi, silmät kiinnitettyinä Joániin:

»Te —»

Ja keskeytti puheensa äkkiä sanomalla:

»Te kyllä ymmärrätte.»

Joán ei ymmärtänyt.

Herra Dupierre liikehti tuolillaan ja muutti jalkojensa asentoa. (»Tämä oli ikävää, hyvin… sangen ikävää… mutta käykäämme asiaan… sangen, erittäin ikävää.»)

Hän sanoi:

»On tapahtunut jotain — jotain perin ikävää.»

Ja vaikeni jälleen, saamatta vastausta.

Mutta äkkiä harmistuneena (sillä hän tunsi olevansa »kiikissä») hän sanoi vihaisesti ja hyvin kovalla äänellä:

»Ja ymmärrättehän, etten voi sallia mitään pahoinpitelyitä laitoksessani.»

Joán vastasi liikahtamatta:

»Voin jättää koulun nyt kohta.»

Herra Dupierre melkein hätkähti — joko sitten sulasta hämmästyksestä taikka ilosta — ja sanoi:

»Rakas nuorimies… ymmärrättehän että…»

Mutta laskelmien äkkiä käydessä ristiin (Aponyin suku oli laitoksen tukipylväitä, ja herra Dupierre sai kiittää erästä Aponyita unkarilaisesta ritarimerkistään) hän sanoi:

»Minne aiotte mennä?»

Joán vastasi kuten äsken:

»Professori Legat’lla on oppilaita asumassa luonaan.»

Hän nousi — hän muistutti jollakin tavoin tinasotilasta, joka koettaa liikkua:

»Lähden siis tänä iltana.»

Myöskin herra Dupierre oli noussut. Hän oli ennen kaikkea aivan hämmentynyt.

»Mutta, rakas nuori ystävä… täytyyhän sentään… teidän herra isänne…»

Ja samassa silmänräpäyksessä hän päätti mielessään, että hän siis kirjoittaisi kreivi Aponyi vanhemmalle: »Teidän Ylhäisyytenne voi käsittää, että vaadin nuorukaisen viipymättä lähtemään.»

Joán oli mennyt lattian poikki.

»Hyvästi», sanoi hän.

Herra Dupierre oli ojentanut erikoisen hyvin hoidetun kätensä. Mutta
Joán ei sitä huomannut. Hän oli jo mennyt.

Hän meni huoneeseensa ja otti esille pitkän silkkikukkaron pulpetistaan. Hän laski rahat. Sen yön hän saattoi asua Grand Hotelissa, jossa hänet tunnettiin. Ja huomenna muuttaa professori Legat’n luo, joka aina oli sitä esittänyt. Ja sitenhän kävisi myös varmaksi, että hän saisi täydellisen koulutuksen.

Hän jäi seisomaan tuokioksi — kultarahat yhä vielä kädessään.

Niin, siis oli päätetty:

Että hän saisi täydellisen koulutuksen.

Hän ajatteli vain aivan käytännöllisesti. Pani kokoon erinäisiä tavaroita ja otti käsilaukkunsa. Juomarahat hän voisi lähettää. Erikille ja Haraldille hän voisi kirjoittaa.

Hän meni ulos, laukku kädessään, eikä tavannut ketään.

Eteisessä seisoi intialainen. Hän käänsi päätään.

»Minne menet?» kysyi hän.

»Pois», sanoi Joán, jonka ääni äkkiä värähti hänen sanoessaan tuon ainoan sanan.

Intialainen sanoi vain:

»Mistä te kiistelitte?»

Joán tuijotti hänen ihaniin kasvoihinsa.

»Sitä sinä et ymmärtäisi.»

Mutta äkkiä ruhtinas sanoi:

»Odota kadulla. Tahdon saattaa sinua.»

Kun Chira tuli takaisin, nousivat he kadun kulmassa ajoneuvoihin.

He ajoivat Seinen sillan yli ja Louvren pihan kautta. Kultaiset pallot loistivat hiljaa pilareillaan. He eivät olleet puhuneet mitään.

Sitten Joán sanoi:

»Milloin sinä matkustat?»

»Milloin?»

»Niin, kotiin. Kotiin Intiaan.»

»Ei ole varmaa, että matkustan Intiaan.»

»Minne sitten?»

Intialainen vastasi:

»Sinne, minne Aasia minut lähettää.»

Niinkuin jokin, joka katkeaa, jonka kirves katkaisee, putosi Joán intialaisen ruumista vastaan ja alkoi yht'äkkiä nyyhkyttää — aivan kuin olisi nyyhkyttänyt tyhjiin koko elämänsä.

Intialainen siveli käsillään hänen hiuksiaan.

»Joán, miksikä sinä itket?» sanoi hän. »Kaikki tämä tehdään kerran autioksi.»

Joán ei häntä kuullut. Bulevardien valo ympäröi heitä.

* * * * *

Joánilla oli tunti professori Legat’n luona.

Vanha mies oli vaipunut kuuntelemaan. Paksu ja harmaa tukka oli painunut hänen otsalleen kuin varjostin.

Sitten hän kohotti päätään, nopeasti kuten tapansa oli.

»Sinä kerrot tänään niin paljon viulullesi, Joán» sanoi hän.

»Kuinka niin, mestari?»

»Sinä uskot sille niin paljon tuskaa…»

Herra Legat katseli häntä.

»Mutta… minä en oikein ymmärrä tuskaasi. — Se on niin erikoista, tuo sinun tuskasi.»

Herra Legat nousi.

»Mutta se johtunee siitä, että minä olen ranskalainen, ja sinä» — hän nauroi hiukan — »epätoivoinen kuin unkarilainen».

»Minä en ole unkarilainen», sanoi Joán.

Herra Legat hymähti:

»Mitä sitten olisit? — No niin, soita eteenpäin.»

Mutta Joán jäi seisomaan, liikkumattomana, mykkä käyrä kädessään.

3.

Palvelija ilmoitti toistamiseen, että päivällinen oli valmis, ja Joán nousi osastonsa sohvalta ja kulki Idän junan jyskyttävien vaunujen halki.

Hänen säestäjänsä, Henry Collyett, austraalialainen, seisoi ravintolavaunun ovella ja odotti häntä.

»Tiedättekö?» sanoi säestäjä. »Jens Lund on mukana. Hän nousi junaan
Münchenissä.»

Joán käänsi päätään hiukan liian nopeasti korkean kauluksen yli.

»Vai niin», sanoi hän, ja hitaammin: »Missä hän soittaa?»

»En tiedä», vastasi austraalialainen, ja pyöreät siniset silmät seposelällään hän lisäsi:

»Kuinka omituiselta hän näytti. Hänen kasvonsa ovat veistetyt kuin puukuva kirkon kuorituolissa.»

Hajamielisenä Joán sanoi:

»Se on totta.»

Mutta äkkiä hän sanoi ja nyökäytti päätään:

»Se on totta. Hänen tahtonsa on ne veistänyt.»

Henry Collyett oli avannut ruokasalin oven.

»Mutta hän on liiaksi pyntätty», sanoi hän. Ja lisäsi, ajatukset harhaillen, korvissaan Joánin viimeisten sanojen äänenpaino:

»Kuinka te sentään ihailette häntä!»

Hymyily häivähti Joánin kasvoilla, tai ehkä ne vain vavahtivat.

»Niin», sanoi hän. Ja he istuutuivat.

Joán loi katseen yli tyhjien pöytien ja taivutti päätään herra Bizot’lle, joka istui eräässä nurkassa vaimonsa vieressä. Säveltäjä, joka jo kymmenisen minuuttia oli odottanut ruokaa, sanoi äänellä, joka pihisi kurkkukatarrista, mikä oli ihmisiän aikana koottu kolmesta maanosasta:

»Niin, täällä sitä siis ollaan.»

Hänen liian iso päänsä heittelehti äkäisesti sen pienen vaatemytyn yllä, joka oli olevinaan hänen vartalonsa.

»Ja nyt sitä taas saa tavata rakkaan yleisönsä», sanoi hän.

Rouva Bizot sanoi, ja hänen hymyilynsä muistutti huolestunutta perheenemäntää — hän oli seitsemänkolmatta vuotta johtanut herra Bizot'n maailmanmaineen päivittäistä valmistusta:

»Rakkaani, Wienissähän meillä on paljon ystäviä.»

Herra Bizot ojensi käsiään, jotka aina olivat kylmänvalkeat, aivan kuin hän olisi turhaan lämmitellyt niitä oman kuuluisuutensa rovion ääressä, joka oli sammumaisillaan.

»Ystäviä, ystäviä», sanoi hän; »niin, rouva

Bizot kätkee huolellisesti heidän kasvonsa albumiinsa, tunteakseen rakkaat silloin, kun hän niitä jälleen tarvitsee».

»Rakas ystäväni», sanoi rouva, ja painoi leikkisästi kätensä miehen suulle, samalla kuin hän hymyili Joánille.

Mutta tuikeasti — äänenpainolla, joka oli haastattelijoiden ihastus ja osa hänen maailmanmainettaan — herra Bizot sanoi:

»Säästä suupieliäsi. Emme vielä ole perillä. Rouva Bizot'n ei tarvitse hymyillä ennen kuin kantajille.»

Oven käydessä herra Bizot keskeytti puheensa ja kysyi tarjoilijalta, joka seisoi vaunun keskellä, minkä vuoksi matkustajia kutsuttiin pöytään, kun ei kuitenkaan tarjottu ruokaa.

Joán, joka oli istuutunut vastakkaiseen kulmaan, vastapäätä austraalialaista, nousi jälleen ja kumarsi sille hyvin hoikalle naiselle, joka oli astunut sisään, kietoutuneena niin pitkään kaulapuuhkaan, että sen päät viistivät lattiaa.

»Kas tekö siinä olette», kreivi Ujházy», sanoi tulija, »matkustamme siis yhdessä. Minä nousin junaan Münchenissä. Olemme oleskelleet Cap Martinilla.»

»Prinsessa asuu siellä kaiket talvet», sanoi Joán, joka iltapäiväpuvussaan seisoi hyvin suoraryhtisenä (ehkä liiankin suoraryhtisenä) niinkuin aina, tavatessaan ihmisiä siitä seurapiiristä, jossa hän oli syntynyt ja josta asemansa oli puolittain hänet loitontanut. »Cap Martin onkin rauhallisin paikka koko rannikolla.»

Prinsessa vastasi muutamia sanoja ja virkkoi mennessään edemmä:

»Mutta olen iloinen joutuessani kotiin teidän konsertteihinne. Tilasin liput sähköteitse, kohta kun olin lukenut 'La Roumanie'n.»

Joán vastasi taivuttamalla päätään, miltei huomaamattomasti, niin että näytti siltä, kuin hän ei olisi jaksanut muuta kuin painaa umpeen silmäluomensa:

»Prinsessa on liian rakastettava.»

Ja ruhtinatar istuutui erääseen pöytään, molempien seuranaistensa kanssa.

Sali oli jo täysi, ja kaikkia kieliä puhuttiin, samalla kuin edeskäyvät tarjoilivat lihalientä kupeissa.

Herra Haagemester, seuranaan aivan nuori pohjoissaksalainen sellonsoittoja, jonka suu oli täsmälleen niin iso kuin kirsikka, oli jäänyt paikatta ja pyysi saada istuutua Joánin pöytään.

Hän sanoi, ottaessaan esiin raakasilkkisen nenäliinan hihastaan:

»No niin, täällä on siis häkki täynnä arvoisia virkaveljiä.» (Hän lausui tämän sanan, aivan kuin herrat virkaveljet olisivat olleet olioita, jotka hänen katsottavikseen oli asetettu näytteille väkiviinaan.) Hän tervehti Bukarestissa asuvaa Saksan lähettilästä, jonka hän tunsi kruununprinssin hovista Potsdamista, samalla kuin ministerin rouva, joka mieheltään oli kysynyt hänen nimeään, tarkasteli herra Haagemesteria lornjettinsa läpi, aivan kuin tämä jo olisi konserttilavalla lyömässä ensimmäisiä sointuja Händel-Brahmsin variatsioneista.

Jean Roy, Parisin Suuresta Oopperasta, oli äänessä yli kaikkien muiden. Hän nukkui makuuvaunussa erinomaisen hyvin—suurenmoisesti. Eikä hän jumaliste voinut käsittää, miksi wagon-lit'ssä ei saattaisi nukkua yhtä hyvin kuin hotellissa.

Mutta se häntä harmitti — »ja vielä enemmän kuin voi sanoa», lisäsi hän hyvin äänekkäästi — että makuuvaunut eivät enää olleet ranskalaisia.

Madame de Stein, hänen säestäjättärensä, jonka kasvot olivat niin puuterin peittämät, että sitä oli tarttunut silmäkulmiinkin, sanoi:

»Yhtiön päämaja on kuitenkin Brüsselissä.» Mutta herra Roy vastasi:

»Ei, ei, siinäpä se onkin — aivan huomaamatta, aivan huomaamatta se on siirtynyt Berliniin, niinkuin kaikki, kaikki siirtyy Berliniin.»

Joán kumartui lautasensa yli, samalla kuin Saksan ministeri, hyvin matalalla äänellä, saksankielellä pyysi edeskäypää tuomaan hänelle vielä kaksi haarukkaa.

Keskusteltiin yleisesti hotelleista ja makuuvaunuista, ja madame de
Stein sanoi:

»Minusta on aivan yhdentekevää, missä sitä nukkuu» — ja hän katsoi herra Royta suoraan kasvoihin — »myöskin junassa voi tehdä itselleen olon mieluisaksi».

Mutta kun Henry Collyett kysyi sellonsoittajalta tämän mielipidettä makuusijoista, sanoi nuori mies, joka aikaisemmin oli ollut ihmelapsi:

»Minä olen ollut kaksi vuotta kiertueella.»

Joán kysyi, ehkäpä päästäkseen rauhaan makuusijoista, jotakin herra Haagemesterilta, joka kultaisella lyijykynällään piirteli koukerolta lautasliinaansa. Koukeroista muodostui salaisia numerolukuja ja palkkiotarjouksia, joita hän muiden huomaamatta laski yhteen.

Pianisti taukosi laskelmistaan ja vastasi Joánin kysymykseen:

»En, metsästyskaudella en soita ollenkaan.»

Ja hän alkoi kertoa — koettaen vaunun poikki vetää ministeriä mukaan keskusteluun — viimeisestä metsästysmatkastaan Galitsiassa, jossa hän oli vieraillut suuriruhtinas Paulin luona.

Mutta lähettiläs, joka hymyten väisti herra Haagemesteria, taivutti päätään Joánia kohti ja sanoi:

»Olettehan kreivi Ujházy —? Tiedän jo, että saamme ilon kuulla teitä
Bukarestissa.»

Mutta hiukan myöhemmin kuuli Joán, joka istui ulommaisena, ministerin rouvan sanovan miehelleen:

»Onko hänkin virtuoosi?» — äänenpainolla, josta huomasi, että puhuja hiljaisuudessa oli määritellyt Joánin enemmänarvoiseksi.

Oli kuin Joánin sormenpäitä olisi särkenyt niiden kosketellessa liinaa.

Prinsessa sanoi pöydästään, jolla oli sijansa ministerin ja herra ja rouva Bizot'n pöytien välissä ja jossa keskustelu yhä vielä kosketteli hotellivuoteita ja junavuoteita:

»Mitä uneen tulee, rouva, niin oikein hyvin voin nukkua vain
Romaaniassa.»

»Oi niin, niin», sanoi rouva Bizot, ja hänen kasvoilleen häivähti äkillinen hymy, »siinä olette oikeassa. Jos minä tahdon nukkua oikein perinpohjin, täytyy sen tapahtua Le Bourg'issa.»

»Madame Bizot nukkuu kaikkialla kuin murmeli», sanoi herra Bizot.

»Niin, niin, ystäväni», sanoi rouva Bizot kuin hätkähtäen, ja hän vakuutteli prinsessalle, että jos hän nukkui rauhallisesti, oli se sen päänaluksen ansio, jota hän aina kuljetti mukanaan ja joka oli täynnä yrttejä, mitkä hän itse oli poiminut heidän huvilansa läheiseltä niityltä, Seinen luota.

Haagemester, joka oli noussut ja tervehtinyt prinsessaa, johon hän oli tutustunut tämän ollessa kuningatar Elisabethin hovinaisena, palasi pöytäänsä ja sanoi:

»Vaimo ei totisesti kaipaa muuta unipulveria kuin miehensä musiikkia»; ja hän alkoi puhua uusranskalaisesta säveltaiteesta, joka hänen mielestään miltei kauttaaltaan oli todistuksena ranskalaisesta dekadenssista.

»Olettehan tekin samaa mieltä?» sanoi hän hyvin äänekkäästi Joánille.

Joán vastasi:

»Olen saanut kasvatukseni Ranskassa.»

Ehkäpä harmistuneena Joánin äänenpainosta herra Haagemester sanoi hänelle suoraan päin silmiä:

»Niin, sen kyllä kuulee.»

Mutta Henry Collyett, joka lakkaamatta piti silmällä ovea, sanoi
Joánille:

»Eiköhän Mr. Jens Lund syökään muiden seurassa?»

Jean Roy, joka oli kuullut Haagemesterin sanat ja oli hehkuvan punainen kasvoiltaan, sanoi hyvin kovalla äänellä:

»Ketä Jumala tahtoo rangaista, sen hän luo hollantilaiseksi.»

Ja madame de Stein nauroi, niin että hänen täytyi peittää hampaittensa kulta lautasliinallaan.

Herra Haagemester, jonka otsa hetkiseksi vetäytyi ryppyyn, sanoi
Joánille:

»Ja 'Ooppera' on ranskalaisen dekadenssin todellinen hautapatsas.»

Joán vastasi, samalla etäisellä kohteliaisuudella:

»Se on kuitenkin muutamien suurimpien taiteilijoitten tyyssija tätä nykyä.»

»Jotka laulavat mestari Bizot'n oopperoita», sanoi herra Haagemester, joka edelleen puhui hyvin kovalla äänellä, samalla kuin Jean Roy, lautasliina kaulansa ympärillä, rummutteli pöytää molemmin käsin ja pohjoissaksalainen sellonsoittoja nauroi.

Ruhtinatar, joka tahtoi puhua vaimentaakseen koroitettuja ääniä, kääntyi puolittain tuolillaan ja sanoi ministerille:

»Herra ministeri ei ehkä tunne minua enää, ja rouva von Benckendorfia ei minulla koskaan ole ollut onni tavata.»

Ministeri nousi puolittain tuoliltaan: hän oli kohta tuntenut ruhtinattaren, sanoi hän, ja esitteli vaimonsa, kun taas Jean Roy nousi paikaltaan ja tuli lasi kädessä Bizot'n avioparin luo.

»Ranskan mestaruuden malja», sanoi hän ja kilisti lasia herra Bizot'n kanssa, samalla kuin pari nuorta romaanialaista, jotka istuivat piilossa vastakkaisessa nurkassa ja jotka smokingeissaan vaikuttivat pukemattomilta, tekivät sormuksilla koristetuilla käsillään liikkeen, aivan kuin olisivat tahtoneet osoittaa suosiotaan.

Herra Bizot oli noussut, ja ulottaen laitoksensa myös molempiin romaanialaisiin hän sanoi, aivan kuin olisi vastannut juhlassa esitettyyn maljaan, ja viittasi kädellään:

»Rakas toverini, me teemme kaikki pitkiä matkoja tehostaaksemme johtaja-asemaamme.»

Ministeri kumartui hymyillen prinsessan puoleen ja sanoi:

»Täällä on melkein samanlaista kuin diplomaattikutsuissa.»

»Paitsi mitä muotoihin tulee», sanoi hänen rouvansa, ja he nauroivat kaikki kolme, samalla kuin prinsessa sanoi:

»Oh, en juuri osaisi kuvitella mitään pahempaa kuin että vielä kuuluisimme siihen joukkoon.»

»Eikö totta», jatkoi hän, »koti on sentään aina koti. Ja sitäpaitsi, kun noin lakkaamatta matkustaa paikasta paikkaan ja kaikkialla huomaa uusia naurettavuuksia, käy lopulta koko ihmiskunta naurettavaksi…»

Joán, joka kuuli prinsessan sanat, tuijotti silmänräpäyksen ajan häneen, ja ministeri sanoi, yht'äkkiä hyvin vakavana:

»Se on aivan totta. Meidän elämässämme on jotain kirouksenalaista.»

»Mutta», jatkoi hän samaan sävyyn, »maa, jota kukin voimiensa mukaan palvelee, ei kysy, mitä tuo palvelus meille maksaa».

Joán istui yhä kasvot ministerin pöytään kääntyneinä, ja hienot rypyt hänen silmiensä ympärillä vavahtelivat heikosti.

»Se on totta», vastasi prinsessa; »mutta minä olen hyvin iloinen siitä, että Paul voi palvella Romaaniaa perustamalla raakasokeritehtaita».

»Ah, ruhtinatar», sanoi rouva Benckendorf, »se ei ole niin vaikeata kuin luulette. Ja aiommehan sitäpaitsi kuolla Darmstadtissa. Kun mieheni tulee kuusikymmenvuotiaaksi, ostamme talon 'Prinsessan puistotien' varrelta ja viljelemme parsaa.»

»Niin, se on vaimoni unelma», sanoi ministeri.

»Ah, miten hyvin voin sen ymmärtää», sanoi rouva Bizot äkkiä ruhtinattaren takana, »minäkään en tunne mitään niin suurta iloa kuin minkä artisokkani tuottavat minulle Le Bourg'issa».

Ministerin rouva kääntyi äkkiä, päästäen lornjettinsa, ruhtinattaren puoleen ja sanoi hiljaa:

»Mutta tiedättekö, ruhtinatar, tuota nuorta miestä minä säälin.»

Ruhtinatar oli seurannut hänen katsettaan, ja hänenkin silmänsä hipaisivat Joánin kasvoja, samalla kuin rouva Benckendorf sanoi:

»Hän on siis köyhä?»

Prinsessa vastasi:

»Oh, ei suinkaan. Mutta luulen hänen surevan isäänsä.»

Joán oli kuullut nimeään mainittavan ja kumartui miltei liian äkkiä
Henry Collyettin puoleen, joka puhui sellonsoittajan kanssa, ja kysyi:

»Mitä herra Collyett kertoo teille?»

Sellonsoittoja, jonka hyvin pienet kasvot lakkaamatta vaihtoivat väriä, sanoi:

»Mr. Collyett sanoo, että hän katselee kaikkea, museoita ja muuta, matkoillaan. Ja minä taas en katsele yhtään mitään… sillä täytyyhän toki harjoitella, eikö totta?»

Joán hymyili:

»Henrykään ei suuria katsele. Hän harjoittelee kymmenen tuntia, ja kun hän tulee kadulle, sanoo hän, että hänen on ikävä Melbournea.»

Herra Haagemester, joka söi, sanoi pöydän yli: »Ja mitä te ikävöitte
Melbournesta?»

Henry kohotti kasvonsa.

»Aurinkoa», sanoi hän ja aukaisi suunsa hyvin suureksi, »se ei koskaan oikein paista muualla kuin Melbournessa».

»Miks'ette jää aurinkoon», sanoi hollantilainen, joka puhutteli nuoria taiteilijatovereitaan kuin joitakin kruununprinssiensä jääkäreitä.

»Niin», sanoi Collyett, »kyllä vielä jäänkin — voitettuani».

Hollantilainen kohotti päänsä kuullessaan hänen äänenpainonsa:

»Ja kenet tahdotte voittaa?»

»Ehkäpä teidät», sanoi Joán, joka jälleen tuijotti eteensä.

»Onneksi olkoon», sanoi pianisti ja siirteli kultakynäänsä pöydällä.

Mutta Henry Collyett sanoi äkkiä — ja näkyi, että hänen pyöreät silmänsä saattoivat muuttua metallinkarvaisiksi:

»Ne, jotka ovat voittaneet, eivät koskaan ymmärrä, että muut tahtovat voittaa.»

Joán sanoi, ja hänen äänensä soi hiljaisena:

»Voitetutkaan eivät ymmärrä, Henry, että itse ovat tahtoneet, tai että toiset tahtovat.»

Sellisti käänsi äkkiä nuoret kasvonsa Joániin:

»Voitto on sentään voitto», sanoi hän, ja pelästyen omaa äänensävyhän hän karahti punaiseksi kaulaa myöten.

»Ja rahoja», huudahti Henry, joka pudisti hiuksiaan.

Roy oli kuullut hänen sanansa ja nauroi ääneen:

»Austraalialainen on viisas.»

Ja yhä nauraen, niin että pieni pöytä tärisi, hän huusi vaunun poikki:

»Maljanne, herra Bizot!»

Hän nauroi yhä ja sanoi madame de Steinille: »Bizot-muorin artisokissa on jumaliste kultaiset lehdet, ja Ranskan pankin kellari on syvä.»

Mutta madame de Stein kääntyi puolittain tuolillaan ja sanoi:

»Mutta te, kreivi Ujházy, joka olette unkarilainen, tehän kai tunnette nuo paperit.»

Ja hän alkoi puhua joistakin galitsialaisista osakkeista ja arvopapereista.

Ja samassa alkoivat kaikki arvoisat virkaveljet puhua rahoista ja rahojensijoituksista ja obligatsioneista ja papereista ja koroista — ja kaikki äänet piirittivät pörssiä ja liikeyrityksiä, ja Joán oli mykkänä ministerinrouvan lornjetin edessä, lornjetin, joka hämmästyneenä oli siirtynyt toisesta pörssihuijarista toiseen — jotka olivat Joánin taiteilijatovereita.

Madame de Stein oli kääntänyt tuolinsa ympäri, herra Haagemesterin puoleen, joka suositteli Montan-papereita tai venäläisten ostamista. Jean Roy työnsi lautasen etäälle luotansa liinaa pitkin ja sanoi Joánille, ettei mikään, mikään sentään ollut ajan pitkään niin edullista kuin tonttisijoitus New Yorkissa.

»Rakas ystävä», sanoi hän, »Amerikka on tulevaisuuden maa. Vielä me näemme sen päivän, jolloin New York on Lontoota suurempi.»

Ja hän puhui kaduista ja ajoteistä ja tonteista ja pilvenpiirtäjistä, aivan kuin hänellä olisi ollut New Yorkin kartta edessään pöydällä.

Herra Haagemester teki selvää kursseista ja otti esiin kurssilistan, joka hänellä oli Hendschelinsä välissä, ja levitti sen lautaselleen. Madame de Stein ei uskonut häntä ja nousi tuolillaan tullakseen vakuutetuksi. Liikkuessaan hän levitti kirpeätä Blossom-tuoksua kautta koko vaunun, ja hän tutki listaa hollantilaisen vieressä, joka tarkasteli hänen hiukan kuihtunutta poveaan, mikäli sitä kuulsi esiin hänen ruusunpunaisen puseronsa pitsikoristeen läpi.

Jean Roy jatkoi puhettaan Amerikasta. Jotkut toiset taas luottivat New Orleansiin. Mutta koskaan ei pitäisi kiinnittää rahaansa maa-alueeseen, jota ei tuntenut.

Herra Haagemester teki yhä selvää kursseista, samalla kuin madame de
Stein otti toimessaan esiin oman kultakantisen taskukirjansa.

»Rakas ystävä», sanoi hän hollantilaiselle, »te olette järkevä mies».

Ja hän alkoi merkitä muistiin osakkeita, herra Haagemesterin sanelun mukaan.

Koko vaunu oli täynnä numeroita, jotka surisivat pöytien päällitse kuin hyttysparvet, samalla kuin herra Bizot, pää tutisten, lakkaamatta kuljetti sinertävänkylmien käsiensä harrittelevia sormia edestakaisin pöytälevyllä, aivan kuin olisi siirrellyt näkymättömiä rahaläjiä — ehkäpä niitten ilotalojen kuukausivuokria, joita tämä Cecilialegendan säveltäjä ansaitsi Etelä-Ranskan pikkukaupungeissa.

Herra Haagemester käänsi kokoon kurssilistan ja sanoi:

»Keinottelun koko taito on siinä, rouva, että asianomaisella on todellisia poliittisia suhteita.»

Ministeri kuuli tämän, huomaamatta prinsessaa, joka sanoi:

»Minusta ei maailmassa ole mitään niin kauheata kuin raha. Minä puolestani en saata erottaa toisistaan markkaa ja frangia.»

»Kreivi Ujházy, tuossa hän on.»

Tämän kuiskasi austraalialainen, samalla miltei nousten pöydästä.

Joán oli kääntänyt päätään ja nähnyt Jens Lundin, joka seisoi avoimessa ovessa. Viuluniekan käsi nojasi ovipieleen. Joán ei siirtänyt silmiään tuosta kädestä: sen muodosta näkyi, että se oli tottunut käyristymään otteeseen.

»Eihän hänellä ole kasvoja ollenkaan», sanoi Henry ja nojautui syvään pöydän yli.

Joán, joka oli siirtänyt katseensa Jens Lundin kädestä tämän päähän, tarkasteli viuluniekan kasvoja, jotka väkivaltaisten ajatusten laannuttua olivat kivettyneet liikkumattomiksi ja sanoi:

»Hänen kasvonsa, Henry, ovat kääntyneet sisäänpäin.»

»Se on totta», sanoi austraalialainen.

Ja kun Jens Lund astui heidän ohitseen — hän kulki molemmat kädet nyrkissä — sanoi Joán:

»Hänen kätensä ovat kuin ruorimiehen.»

»Se on totta», sanoi Henry, ja yht'äkkiä hämmästyneenä kreivi Ujházyn äänensoinnusta, sanoi nuori austraalialainen kuten äsken:

»Kuinka te sentään häntä ihailette!»

Ja äkillistä ajatuskulkuaan seuraten:

»Olenpa iloinen, ettei ole ketään pianistia, jota minä ihailisin — noin paljon.»

»Miksikä niin?»

»Niin», sanoi austraalialainen ja nauroi ja taukosi nauramasta, »sillä silloin kai minä lakkaisin soittamasta».

Joán katsahti Henry Collyettiin välähdys silmäkulmassaan, loi alas katseensa ja kuuli madame de Steinin sanovan:

»Te, kreivi Ujházy, ette ole huvitettu kurssilaskelmista.»

Joán sanoi ja kääntyi häneen:

»En, rouva, en ole koskaan keinotellut. — Ja sitäpaitsi olen nähnyt niin harvojen taiteilijoiden kuolevan varakkaina.»

Äkkiä kaikki pöydät hiljenivät. Madame de Stein teki liikkeen kädellään, aivan kuin olisi pyyhkäissyt jonkin hiuksen otsaltaan, jossa ei ollut hiusta, samassa kuin junan häiritsevä melu yht'äkkiä ympäröi heitä ja he tajusivat kaikki vaunujen ja ovien ja lattioiden äänekkään tärinän.

Sitten sanoi Jean Roy, jonka suuret ja avoimet kasvot, vaikkakin hieman liian lihavat, kuvastivat kaikkia mielenliikkeitä:

»Niin, se on totta — ja merkillistä.»

Ja äkillistä ajatusyhtymää seuraten hän alkoi puhua eräästä kuuluisasta toverista, laulajasta, joka vasta oli kuollut.

»Niin», sanoi hän, »hän oli ihmeellinen ihminen. Kesken erästä kiertuettaan Amerikassa hän lopetti… ja istuutui. Hän ei enää tahtonut.»

»Hän oli kai sairas», sanoi Haagemester.

»Ei hituistakaan. Hän vain ei tahtonut enää. Ja niin hän jäi istumaan sinne, viideksitoista vuodeksi, pieneen kaupunkiin viiden tunnin matkan päähän New Yorkista… hän vain istui ja nousi ja meni maata, vieraiden keskuudessa.»

Pari ryppyä oli uurtautunut Joánin otsaan niinkuin ihmisen, joka väkisin koettaa seurata jotakin ajatusta.

»Mutta kuolemansa jälkeen», sanoi Jean Roy, »hän tahtoi tulla viedyksi
Ranskaan. Vaikka näet matkustaisi kuinka etäälle hyvänsä, Père
Lachaisella tahtoo jumaliste jokainen levätä.»

Madame de Stein sanoi — äänessä hiven hautausmaasentimentaalisuutta:

»Ystäväni, Père Lachaise on ihanin paikka maailmassa. Ah, eniten pidän siitä muistomerkistä, joka kuvaa surevaa hengetärtä… sehän on kokonainen murhenäytelmä… nuori mies… nuori mies keisarikunnan ajoilta — ainoa poika… mikäli olen kuullut, oli isä ministeri. Ja sitten kerran hän ampui itsensä — ilman syytä, rakas ystävä — kukaan ei tuntenut syytä, ja hän oli kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäinen.»

Joán oli kääntänyt päätään, jota hän tuki käsillään:

»Tiedättekö hänen nimeään?» kysyi hän.

»En, mutta hän oli sentapainen mies», sanoi madame de Stein, »jollaisen nainen toivoisi tuntevansa».

Jean Roy nauroi. Mutta madame de Stein sanoi:

»Ah, on kaunista uskaltaa kuolla nuorena!» Jean Roy sanoi ja nauroi yhä:

»Chère, siihenhän tekin vielä ehditte.» Madame de Stein kohotti harteitaan:

»Uh, älkää laskeko leikkiä. Minä voin herätä keskellä yötä pelosta — että kuolisin siinä samassa, hotellissa.»

Rouva von Benckendorf kääntyi puolittain, niin äkkiä, että hänen käsivartensa pyyhkäisi lautasliinan lattialle.

»Madame», sanoi Jean Roy ja nosti sen ministerin pöydälle.

»Kaunis ystävätär», sanoi hän madame de Steinille. »Te kuolette kahdeksankymmentä vuotiaana — viidenkymmenenviiden vuoden kuluttua».

Madame de Stein kääntyi jälleen Joánia päin ja sanoi:

»Kreivi Ujházy, milloin tahtoisitte kernaimmin kuolla?»

Joán saattoi nähdä, ohi kaikkien muiden, Jens Lundin, joka istui ja söi noiden kahden romaanialaisen pöydässä. Herra Lund söi kuin henkilö, joka kaikella muotoa koettaa syödä sievästi, mutta unohtaa sen toisinaan.

»Minäkö?» sanoi hän. »Silloin, kun minulla on vielä järkeni tallella.»

Madame de Stein teki saman äkillisen liikkeen harteillaan kuin äskenkin:

»Kreivi Ujházy… en tiedä… te puhutte aivan kuin kummitus jossakin komediassa.»

Herra Haagemester oli äkkiä hieraissut oikealla kädellään otsaansa, kolmeen kertaan. Ja Jean Roy katseli Joánia aivan suoraan kasvoihin.

»Tiedättekö», sanoi hän, ja hänen silmiinsä tuli tuskan ilme, jonka hän siinä samassa jälleen karkoitti, »olin silloin läsnä siinä Lontoon teatterissa, jossa Mr. Thomson yht'äkkiä tuli hulluksi. Hän näytteli, näytteli sangen järkevästi, ja äkkiä keskellä kohtausta… keskellä repliikkiä hän nousi tuoliltaan ja meni kulissien taa — ja oli hullu.»

»Koskaan en voi sitä unohtaa», sanoi Jean Roy.

Jens Lund oli lakannut syömästä. Hän istui pää etukumarassa ja silmissään ilme kuin nuuskivalla vinttikoiralla.

Prinsessa sanoi Jean Roylle:

»Niin, se mahtoi olla kauheata. Serkkuni on siitä kertonut — hän oli silloin läsnä.»

»Ruhtinatar», sanoi laulaja, »se oli kauheata».

Ja äkkiä toisessa äänensävyssä, miltei pakottautuen, hän sanoi kohta tunteneensa prinsessa Stourdzan — »oopperasta, jossa tunnemme kaikki vuositilaajamme».

L'Opéra, sanoi prinsessa, ei ollut ainoa paikka, missä hän oli kuullut herra Royta. Hän oli kuullut herra Royn »Lohengrinin» kaikkialla, missä suinkin oli mahdollista.

Jean Roy kumarsi, ja yht'äkkiä hän alkoi nauraa niin sydämensä pohjasta, että myöskin ministeri alkoi hymyillä. Laulaja sanoi:

»Englannissa on piirretty pilakuva minun 'Lohengrinistani'. Se on hullunkurisinta mitä olen nähnyt.»

Myöskin rouva von Benckendorf oli nähnyt tuon englantilaisen pilakuvan, eikä hän voinut olla nauramalta, ja prinsessa sanoi:

»Mutta serkkuni, kreivitär Greffulhe, on kertonut minulle omista piirustuksistanne, herra Roy.»

»No niin», sanoi Jean, »tuhrinhan minäkin paperia».

Rouva Bizot, joka aina vain istui hymyillen, kääntyneenä prinsessaan päin, jonka nimen hän tunsi, sanoi — ja sanat tulivat hiukan kömpelösti niinkuin sen, jonka mielipidettä kukaan ei ole kysynyt:

»Herra Royn albumit ovat kuuluisia kautta Parisin.»

Madame de Stein sanoi:

»Herra Roylla on ne matka-arkussaan.»

»Te saatte kernaasti katsella niitä», sanoi herra Roy ilman enempiä muodollisuuksia ja poistui hakeakseen albuminsa, samalla kuin herra Haagemester sanoi Joánille:

»Niin, kyllähän laulajilta jää aikaa paljoon muuhun… kun he vain itse sen huomaavat.» Ja rouva Bizot, jonka kasvoilla oli yhä sama hiukan hämmentynyt hymy, alkoi kertoa ruhtinatar Stourdzalle, että hänen miehensä, herra Adolphe Bizot — ja hän teki kädellään liikkeen, aivan kuin olisi tahtonut esitellä miehensä — että tämä par'aikaa kirjoitti muistelmiaan.

»Mutta asia on niin», sanoi rouva Bizot, »ettemme saa olla rauhassa. Mutta sitähän olen yhä ja aina sanonut, ettei olisi pitänyt antautua orkesterinjohtajaksi…»

Prinsessa, joka ei oikein tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, vastasi:

»Valitettavasti ei Romaanialla koskaan ole ollut kunniaa nähdä vieraanaan herra Bizot’ta.»

»Ei», sanoi rouva Bizot, ja teki liikkeen hintelällä yläruumiillaan, aivan kuin olisi nykäissyt onkeaan sunnuntaisella Seinellä, »siellä emme ole käyneet. Mutta me molemmat olemme kuulleet niin paljon teidän ihanasta maastanne.»

»Ihanasta Romaaniasta», lisäsi rouva Bizot.

Jean Roy palasi luonnoskirjoineen ja ojensi erään niistä prinsessalle.

Ruhtinatar avasi sen.

»Kas vain», sanoi hän, »sehän on Romaaniasta», ja kun hän oli kääntänyt pari lehteä, alkoi hän nauraa:

»Herra Roy, tämä on erinomainen, aivan suurenmoinen. Juuri tuo ilme on hänen majesteetillaan kuningattarella, kun hän lukee oopperatekstejään hovinaisilleen.»

Rouva von Benckendorfkin tahtoi nähdä, ja molemmat nauroivat, kumartuneina yli kuvan, joka esitti Carmen Sylvaa aitauksen takana keskellä hovin pihaa, kolmijalalla istumassa, puettuna togaan ja päässä laakeriseppele, soittaen harmonikkaa romaanialaisille aatelismiehille, jotka innostuneina, kansallispukuun puettuina, hyppelivät niin että pohjat näkyivät heidän anturattomista saappaistaan.

»Herra Roy, teidän pitäisi asettaa näytteille Bukarestissa», sanoi prinsessa ja nauroi vielä äänekkäämmin. Mutta nostaessaan päätään ja huomatessaan smoking-pukuiset maanmiehensä, jotka molemmat heristivät korviaan — toisen hän tunsi: erään viinatehtailijan poika Konstanzasta — hän sanoi:

»Olette aivan oikeassa, herra Roy, hänen majesteettinsa kuningatar on harvinaisen musikaalinen.»

Ja hän ja rouva Benckendorf saivat yht'äkkiä aivan samanlaisen ilmeen kasvoihinsa.

Luonnoskirjat levisivät kaikille pöydille, ja kaikki nauroivat eri kansakuntien naurettavuuksia.

»Kas vain, kas vain», huusi Collyett ja löi nauraen urheilijasääriinsä, »tuosta kuvasta olen kuullut puhuttavan… Katsokaapas, kreivi Ujházy, katsokaapas.»

Kuva esitti Mr. Schurmannin karusellia; herra Schurmann itse oli janitshaari, ja herra Strakosch puhalsi torvea, samalla kuin englantilaiset ja yankeet ja espanjalaiset ja saksalaiset hyökkäsivät karuselliin. Taimpana tuli pari hollantilaista.

»Katsokaas rumpua», huusi Collyett, »katsokaas, rumpu on tanskalainen».

Rumpua pärrytti pieni miespahainen, hiukset otsalla ja hikihelmiä nenän alla. Hän rummutti omilla ohuilla ja hiukan vinoilla säärillään. Rumpuun oli kirjoitettu: tanskalainen sanomalehdistö.

Kaikki nauroivat, jokainen selaillen omaa kirjaansa. Vahtimestarit, jotka tarjoilivat parsaa, jäivät seisomaan ja kurkistelivat kuvia naisten ja herrojen olkapäitten välitse.

»Tuohan on synti ja häpeä», sanoi madame de Stein. »Tanska on ihastuttava. Se on toki maa, jossa sanomalehdet osaavat antaa arvoa taiteelle.»

Jean Roy nauroi:

»Uskallanpa sanoa», virkkoi hän, »että Tanska on ainoa maa, jossa madame de Steiniin on suhtauduttu vakavasti».

»Jean…»

Mutta Jean Roy jatkoi:

»Niin vähän vakavaa on siinä maassa ajateltavana…»

Henry Collyett käänsi kasvonsa madame de Steiniä kohden ja herkesi samassa nauramasta.

»Onko niin», sanoi hän; »minä taas olen kuullut, että on esiinnyttävä
Kööpenhaminassa juuri ennen Amerikkaa».

»Siinähän on preussilaisia», sanoi ministeri ja kumartui Jean Royta päin, osoittaen pilakuvaa, jossa rivi miehiä, samanlaisin askelin ja samanlaisissa puvuissa, selät ja parrat samanlaisina, marssi esiin aivan kuin kuulumattoman komennuksen mukaan.

Pohjoissaksalainen sellonsoittaja nauroi piirustusta, jonka nimenä oli »Bach-intoilu» ja jossa rivi töllisteleviä herrasmiehiä taputti käsiään herra Borwickille, joka soitti niin taivaallisesti, etteivät hänen sormensa kajonneetkaan koskettimiin.

Mutta Jean Roy sanoi:

»Itse asiassa minä ihailen saksalaisia.»

»Mutta ette sokeasti», sanoi ministeri ja hymyili.

»On niin helppoa olla näkevä», sanoi Jean Roy; »ainakin jossain määrin näkevä, kun kerran kaikkea katselee hotellinikkunasta».

»Eikö totta, Ujházy», jatkoi hän ja käänsi kasvonsa Joánia päin: »Me, jotka aina kiertelemme maailmaa, näemme aina naurettavuudet, senvuoksi ettemme koskaan täysin ymmärrä toisten tunteiden laatua.»

Joán taivutti päätään, ja rouva Benckendorf sanoi Jean Roylle:

»Aivan niin se on, luulen.»

»Herra ministeri», sanoi Jean Roy, ja hänen voimakkaat ja iloiset kasvonsa näyttivät äkkiä väsyneiltä, samalla kuin hän viittasi kädellään luonnoskirjoihin, jotka olivat levällään. »Juuri se, että voi nähdä kaiken tuon, tekee ihmisestä kodittoman maan päällä.»

»Jokaisella on isänmaansa», sanoi ministeri, »jonne hän palaa».

Joán painoi tietämättään kiinni luonnoskirjan, joka oli hänen edessään, ja kaikki kävivät äkkiä hyvin äänettömiksi — kunnes Jean Roy sanoi:

»Niin, madame de Stein on syntynyt Rue de l'Abbé de l'Epée'n varrella, ja hän sanoo ostavansa talon samalta kadulta ennen kuolemaansa.»

»Rakas ystävä», vastasi madame de Stein, »se ei ensinkään ole naurettavaa. Rue de l'Abbé de l'Epée on aivan Luxembourgin puiston vieressä, ja siellä minä leikin pikku tyttönä.»

Joán oli nojannut päätään seinään ja sulkenut silmänsä. Pitkät silmäripset vaikeitten luomien alla muodostivat kuin leveän mustan reunan.

»No niin, madame de Stein», sanoi Jean Roy, »tulettehan sitten joskus tervehtimään minua Marseilleen. Sieltä minä ostan talon — satamasta oikeanpuoliselta rinteeltä, tiedän aivan mistä…»

Hänen äänensävynsä vaihtui:

»Olen kotoisin Marseillesta, prinsessa», sanoi hän ja kumartui eteenpäin, »ja tiedättekö, aina kun laulan kaikkein parhaiten, on aivan kuin kuulisin jonkin vanhan eteläranskalaisen laulelman… joku kuiskaa sitä rinnassani…»

»Myöskin 'Lohengrinissa'», sanoi prinsessa nauraen.

»Kunniani kautta, siinäkin», sanoi Jean Roy, »ja juuri siksi pidänkin kaikkein enimmän Don Josésta».

Ministeri ja rouva olivat nousseet pöydästä, ja herra von Benckendorf ojensi Jean Roylle kätensä.

»Näkemiin», sanoi herra Benckendorf ja hymyili Joánille, joka hätkähti aivan kuin hänet olisi herätetty.

Ja herra ja rouva von Benckendorf menivät.

»Hän on itse asiassa varsin miellyttävä», sanoi rouva Jean Roysta, kun he kulkivat pitkin käytävää.

»Mutta kreivi Ujházya», sanoi hän jälleen, »minä säälin. Sellaisessa seurassa täytyy ihmisen lopulta käydä vallan kaistapäiseksi.»

Prinsessa oli noussut ja kumarteli joka taholle, yht'äkkiä (nyt kun tämä ateria rautatievaunussa oli ohi) aivan vieraana, ikäänkuin ei olisi vaihtanut viittä sanaa näiden naisten ja herrojen kanssa. Mutta siinä samassa hän kääntyi, ehdittyään jo ovelle, ja sanoi toiselle seuranaiselleen:

»Oh, tästä saisi hauskan levyn.»

Ja samalla reippaalla, suorasukaisella äänellä kuin päivällisen aikana hän sanoi:

»Hyvät herrat ja naiset, saanko tuoda kamerani?» Joán oli hätkähtänyt.

»Harvoin sattuu», jatkoi ruhtinatar, »yhteen niin monen eurooppalaisen kuuluisuuden kanssa samalla kertaa…»

Kaikki vastasivat yht'aikaa, ja kun toinen seuranaisista kävi hakemassa valokuvauskonetta, sanoi prinsessa viinatehtailijan pojalle, puhutellen tätä kohteliaasti kuin kantajaa asemasillalla:

»Herra Brazzi, kun te pysyttelette oikein hiljaa, voin asettaa koneen selkänne varaan.»

Valokuvauskone tuotiin, ja kaikkien kasvot kääntyivät romaanialaista päin, jota prinsessa siirsi ja asetteli ikäänkuin tämä olisi ollut rautajalus. Herra ja rouva Bizot'n täytyi muuttaa paikkaa ja istua pöytään, josta prinsessa oli noussut, ja rouva Bizot asettui aivan mestarin viereen molemmat kädet miehen olkapäillä.

»Siitä tulee mainio, mainio — varsin mielenkiintoinen», sanoi ruhtinatar, katsoen koneen pieneen peiliin, ja virkkoi toiselle smoking-pukuiselle: »pidättehän te huolta valaistuksesta — olette kai ennenkin sitä tehnyt?»

Nuoren miehen oli pidettävä huoli magnesiumvalosta, ja hänen sormensa vapisivat.

»Mainiota, mainiota», huusi prinsessa jälleen.

Naiset ja herrat olivat kukin asettuneet asentoon.

Etumaisen pöydän ääressä istui nuori sellonsoittoja, joka oli kumartanut jakaukselle kammatun päänsä kuin Magdaleena, ja madame de Steinin suu ylöspäinkohotetuissa ja täyteläisissä kasvoissa oli avoin kuin traagillisen naamarin, samalla kuin hän kohotti vasenta kättään olkapäälle, ikäänkuin olisi työntänyt luotaan jotakin näkymätöntä huntua.

Mutta Jens Lund, jonka ateria vielä oli kesken, oli joutunut kuin sattumalta keskelle kuvaa, kädet pullollaan olevissa taskuissa, ikäänkuin niissä molemmissa olisi ollut pommi.

»Mainiota, mainiota», huusi prinsessa ja kumartui jälleen, nähdäkseen peilistä.

Austraalialainen, jonka heikkouksiin kuului saada säärensä valokuvatuiksi (reklaamilehdet puhuivat aina hänen urheiluharrastuksistaan), oli vihdoinkin saanut ne asetetuiksi tuolin selkämykselle.

»Mutta te, kreivi Ujházy», sanoi prinsessa innokkaasti — ja vaikeni äkkiä.

Joánia ei näkynyt. Vain hänen hartiansa. Ehkä hän ei tietänyt, että austraalialainen urheilija peitti hänet.

»No nyt», huusi prinsessa.

Kaikki hätkähtivät, kun valo leimahti, ja madame de Stein kirkaisi.

Paksu savu pöllähti vaunun täydeltä, ja prinsessa riensi pois huudahtaen: »kiitos, hyvät herrat», joka aivan kuin sulki oven hänen jälkeensä — ikäänkuin hän ei olisi aavistanutkaan, minkä kiusan oli aiheuttanut.

»Kas noin», sanoi Jean Roy ja suojeli tenoriaan kamaripalttinaisella nenäliinallaan, »se oli siis kärsittävä, jotta Bukarestiin olisi avoin pääsy».

Ja äkkiä raivostuneina (ja hermostuneina savusta ja vedosta) salaisesta nöyryytyksestä, jonka he vaistomaisesti tunsivat ja johon he olivat alistuneet sen vuoksi, että olivat ammattilaisia, he puhuivat kaikki yhteen ääneen, romaanialaisen seisoessa mustuneet sormet harallaan.

Madame de Stein sanoi niin ääneen, että prinsessan seuranaiset, jotka kantoivat »laatikkoa», saattoivat sen kuulla: »Kunpa oppisi tulemaan puoliksikaan niin hävyttömäksi kuin nuo ihmiset.»

Mutta kun Jean Roy kulki herra Haagemesterin ohitse, sanoi hän hollantilaiselle:

»Mutta te, herra, olette kai siihen tottunut — tulemaan valokuvatuksi… hoveissa.»

Kun Joán ja austraalialainen palasivat omaan osastoonsa käytävää pitkin, törmäsi impresaario Ledock heitä vastaan. Hän oli puettuna turkkiin ja villaröijyyn. Hänellä ei koskaan ollut aikaa syödä. Matkoilla ollessaan hän hoiti lehtileikelmänsä ja kirjeenvaihtonsa.

»Voiko tässä viheliäisessä junassa saada wieniläisleikkelettä?» huusi hän ja ryntäsi eteenpäin.

Herra ja rouva Bizot riitelivät kovalla äänellä puoleksi suljetun oven takana järjestäessään matkatavaroitaan, jotka tuntuivat pääasiallisesti käsittävän lukemattomia raitaisia villahuiveja, jotka muistuttivat vatsavöitä.

»Enkö ole oikeassa», huusi herra Bizot, »minäkö tunkeuduin hänen
suosioonsa? Joko ihmisellä on itsekunnioitusta taikka ei ole.
Tuollaiset henkilöt kohtelevat toista ikäänkuin tämä olisi krokotiili
'Jardin des Plantes’issa.»

»Rakas Bizot — matkustammeko siis huvin vuoksi?… Hänen setänsä on
'Soitannollisen seuran' presidentti.»

»Pötyä. Mistä sen tiedät?»

»Adolphe, sinä tiedät, että minulla on hyvä muisti… kuulin hänen nimensä, ja olimmehan viime vuonna kirjeenvaihdossa noiden henkilöiden kanssa.»

Australialainen alkoi nauraa, mutta Joán kulki edelleen. Prinsessa istui ovi avoinna, tummasti sinipunervien silkkityynyjen keskessä. Koko vaunuosasto tuoksui verveine-hajuvedeltä, jossa hän oli peseytynyt vapautuakseen savun hajusta.

Hän kohotti kasvonsa kirjasta ja sanoi, katsoessaan Joániin:

»Ette tehnyt kauniisti, kreivi Ujházy, kun ette tahtonut olla mukana kuvassani.»

Joán vastasi:

»Minä en kuulu Euroopan kuuluisuuksiin, prinsessa.»

Prinsessa hymyili ja sanoi — ja tahtoi olla kohtelias:

»Mihinkä te sitten kuuluisitte?»

Yhtäkkiä Joánin kasvot värähtivät ja hän sanoi:

»Olette aivan oikeassa, prinsessa, en mihinkään.»

Ruhtinatar Stourdza tahtoi pidättää häntä, pyytää hänet takaisin — jokin Joánin äänessä oli yllättänyt häntä. Mutta Joán oli poissa.

Hän istui kirja kädessä, kun Henry Collyett astui sisään.
Australialainen istuutui, ojensi urheilijansäärensä ja pani ne ristiin.

»Luetteko?» sanoi hän ja ojensihe.

»En.»

»Sielläkös puhuttiin pötyä!»

»Niin kyllä.»

»Mutta Roy on mainio piirustaja.»

»Niin on.»

»Hän voisi elää piirustuksella.»

»Aivan varmasti.»

Australialainen sujutti yhä sääriään.

»Tiedättekö mitä ajattelin syödessämme?»

»En.»

»Että teidän oikeastaan pitäisi istua noiden toisten pöydässä.»

»Kuinka niin?»

»Niin», sanoi australialainen, »olettehan sentään kreivi — vaikka soitattekin».

Joán vain tuijotti eteensä.

Sitten hän sanoi:

»Ei kai siellä olisi enää sijaa.»

Kaikki päivällispöydän keskustelukatkelmat sekautuivat toisiinsa Henry Collyettin vilkkaissa aivoissa. Ja jälleen ajatellen Jean Royta ja sitä mitä tämä oli sanonut eteläranskalaisista lauluista, jotka soivat hänen sisässään, hän sanoi:

»Mutta kerran saa Austraaliakin oman musiikkinsa… musiikki kasvaa maasta — maasta ihmisiin, eikö totta? Mutta siihen tarvitaan aikaa, sillä ihmisten täytyy asua kauan siellä.»

Henry Collyett katseli saappaitaan.

»Mutta», sanoi hän, »ennenkuin australialaiset sävelet kasvavat maasta, eivät australialaiset voi tulla oikeiksi musiikkitaiteilijoiksi — vai miten? Taikka ehkä ette ymmärrä mitä tarkoitan?»

Joán tuijotti ilmaan:

»Ymmärrän, Henry», sanoi hän liikahtamatta.

Australialainen löi kantansa yhteen.

»Mutta siitä huolimatta saattaa sentään tulla kuuluisaksi pianonsoittajaksi», sanoi hän.

Hän istui tuokion ja — päivällispöydän keskustelut yhä mielessä — sanoi:

»Mutta ehkä pitäisi ajatella Kööpenhaminaa…»

»Tanskassa en ole koskaan soittanut», sanoi Joán, joka istui äskeisessä asennossaan.

»Hm, sepä merkillistä, kun kerran olette puolittain tanskalainen.»

Tuokio kului. Sitten Joán sanoi:

»Siellä olen aina ajatellut soittaa — viimeksi.»

Henry Collyett sujutti yhä urheilijansääriään, ja ajatukset harhaillen hän sanoi — nyt ne olivat valokuvaamisessa:

»Mutta olemmehan kerta kaikkiaan ilveilijöitä.»

Äkkiä Joán hymyili:

»Niin olemme, Collyett», sanoi hän ja nousi.

»Mutta niin ovat nuo toisetkin», sanoi Henry, hiukan kiihkeästi.

»Ehkäpä kyllä», sanoi Joán, »mutta he näyttelevät osiaan paremmin ja pitävät vähemmän melua».

Australialainen istui tuokion.

»Niin», sanoi hän, »se voi kyllä olla totta. — Mutta ihmisestä tulee kai se, miksi hän on syntynyt.»

Joán nojasi tuokion kyynärpäätään hänen olkaansa:

»Te olette viisas tänään, Collyett… Mutta niitäkin on, Henry, jotka syntymästään ovat viallisia. Niiden ei olisi pitänyt syntyä.»

Räikeä ja valkea valo lankesi heidän kasvoilleen. Se tuli Wienin asemasillan lyhdyistä, korkealta. Junankuljettajat juoksivat edestakaisin ja painoivat alas ikkunaruutuja, samalla kuin kantajat heittivät huopapeitteitä ja laukkuja ja matka-arkkuja ja turkkeja sisään ikkunoista. Matkustajat juoksivat vaununaskelmia alas, saadakseen jaloitella kiinteällä maaperällä, ja kaiken maailman kielet tulvailivat katkonaisina lauseina ovista, joista veti ja jotka olivat avoinna. Jean Roy seisoi, nenäliina kaulan ympäri kiedottuna ja liehuvin takinhelmoin, paljain päin pahimmassa tungoksessa, kuorien appelsiinia ja huutaen yhtä kovalla äänellä kuin lastinpurkaja hänen rakkaan Marseillensa satamassa, kun taas madame de Stein (nyökäyttäen päätään Joánille ja sanoen: oh, monsieur, on se promène) painoi parisilaiskenkiensä messinkikannat kevyesti asfaltille ja antoi silkkipukeisten sääriensä sukeltaa melko ylhäällä hameittensa häilyviin helmoihin.

Rouva Bizot, kalosseissa, haki lakkaamatta hymyillen, mutta levottomin silmin johtokunnan herroja.

»Sillä tietysti he ovat meitä vastassa», sanoi hän, »he ovat täällä, rakas Adolphe, voit olla varma, että he ovat täällä». Mutta herra Bizot, jonka turkki oli sidottu kiinni harmaalla villahuivilla, sanoi:

»Se on minusta aivan yhdentekevää. Kunhan vain pääsemme lähtemään — mikä se olikaan majapaikkamme nimi?» niin vihaisena, että silmät pullistuivat päästä.

»Kultainen Karitsa, Adolphe, Kultainen Karitsa. Mutta he ovat täällä, ystäväni, he ovat täällä.»

Impresaario juoksi heidän ohitseen, seitsemäntoista sähkösanomaa kädessään: »Vanha herra», sanoi hän herra Bizot’lle, »tuolla on pari henkilöä, jotka etsivät teitä»; ja hän juoksi edelleen, pudottaen reklaameja ja sanomalehtiä täyteensullotuista taskuistaan niinkuin papanoiva lammas.

»Takki kiinni!» huusi hän Jean Roylle, samalla kuin herra Bizot jäi paikoilleen, käsi puristettuna villaliinan ympäri, sotaisena ja hampaattomana, muistuttaen jotakuta vahakuvanäyttelyn kääpiöeverstiä.

»Adolphe, Adolphe», huudahti rouva Bizot miltei laulaen; hän oli tuntenut nuo 'pari henkilöä', joiden läheisyydessä herra Haagemester, punoksilla koristetussa metsästysturkissaan, vaihtoi tervehdyksiä erään vastaantulleen lähetystövirkamiehen kanssa, joka sanoi:

»Niin, hänen kuninkaallinen korkeutensa kirjoitti kohta arkkiherttuatar
Valérielle…»

Impresaario juoksi takaisin kädet tyhjinä, ja pahimmassa tungoksessa, jossa surupukuinen perhe — seitsemän suruharsoista — ympäröi vaaleaveristä miehenpuolta, joka hukkui tuliaissuudelmiin aivan kuin myllyn viemänä, huomasi hän kynsiensä olevan puhdistamisen tarpeessa ja alkoi raaputtaa niitä kääntöveitsellä. Sittenhän riensi jälleen eteenpäin, nyökäytellen päätään, tuntien jokaisen, huutaen, aivan kuin olisi ollut asemapäällikkö, joka jakeli ohjeita yhteentörmäyksen sattuessa, samalla kuin molemmat romaanialaiset, mistään huolimatta, käsikoukkua keinuskelivat, ilman päällystakkia, amerikkalaisilla matka-arkuillaan, ja madame de Stein, päätyneenä Jean Royn käsipuoleen, tuuditteli naisellisia sulojaan kuin jokin rappeutumiskauden Venus-kuva.

»Eihän toki, hyvät herrat, eihän herra Bizot ole väsynyt. Saapuessaan Wieniin ei ihminen voi olla muuta kuin onnellinen», lauloi rouva Bizot ja nuori baijerilainen lähetystövirkamies kuului sanovan:

»Mikään ei ole niin mieluista kuin voida tehdä ystävilleen jokin palvelus. Arkkiherttuatar Valérie ottaa teidät kohta vastaan.»

Joán ei ollut puhunut eikä liikahtanut. Nojaten päätään vaunun ovenpieleen hän seisoi liikahtamatta, tuijottaen asemasillalle.

Ja äkkiä hän kuuli jälleen impresaarion äänen, joka kaikui yli kaikkien muiden:

»Hyvät herrat, minulla on kunnia, matkustan Budapestiin, herra Jean Roy. Mutta ainahan sitä pitää olla toimessa. Hyvät herrat, kaikki riippuu siitä, että osaa käyttää hyväkseen tulevaisuutta. Olen saanut hänet pyydyksiin! junassa, hyvät herrat, junassa. Uuden ilmiön, herra, sanon ilmiön, sillä taiteilijoita on yllinkyllin… voitaisiin pian ruokkia sikoja monellakin herrasta käyvällä, joka muka tahtoo esiintyä. Mutta herra Jens Lund, hyvät herrat, tahdotteko nähdä hänet? Kun olen jättänyt herra Royn, uhraan itseni kolmeksi vuodeksi herra Lundille. Mutta, hyvät herrat, hän on kallis, hän on sangen kallis. Elämme aikaa, jossa nerot ovat muuttuneet liikemiehiksi. He kahlaavat, hyvät herrat, aina kaulaansa myöten pörssilistoissa…»

»Hän on tuolla, hyvät herrat… tuolla vaunussa… hän ei teitä näe» (herra Jens Lund istui ikkunansa ääressä, jonka uutimet oli vedetty syrjään, syventyneenä Courrier universel'iin, joka oli hänen elämänsä ainoa luettava), »hän on niitä, jotka lukevat, hän on älyniekka, hyvät herrat, omaperäinen älyniekka; häntä odottamassa on kirjapakkoja, kirjarykelmiä kaikissa Euroopan pääkaupungeissa.»

Herrasmiehet, jotka kuuluivat sanomalehdistöön, katsahtivat äkkiä
Joániin ja tervehtivät.

»Niin», sanoi impresaario yhtä kovalla äänellä kuin äsken, »se on hän»; ja kulki edelleen luomatta Joániin edes puolta katsetta.

Joán oli käynyt tulipunaiseksi hän-sanan äänenpainosta, aivan kuin olisi saanut nyrkiniskun päin kasvojaan.

Hän ei ollut huomannut, että juna oli lähtenyt liikkeelle.

»Vedämmekö ikkunaruudun ylös?» sanoi austraalialainen hänen takanaan.

Ja Henry Collyett veti ruudun paikoilleen, kun Joán istuutui.

»Te ette puhu mitään tänään», sanoi austraalialainen, jonka aina oli oltava äänessä.

»Olen kuullut niin paljon ja ajatellut niin paljon viime tunteina», sanoi Joán.

»Mitä?» kysyi austraalialainen ja oikoi sääriään. »Paljon», sanoi Joán ja ummisti silmänsä.

Ovi riuhtaistiin auki. Tulija oli Jens Lund. Joán hätkähti. Sitten hän ajatteli, toisen viipyessä siinä ovella: kuinka lyhyt hän oikeastaan on…

»Te olette Ujházy», sanoi Jens Lund ja nyökäytti päätään. »Saanee kai tähän istuutua?»

Kättään hän ei ojentanut.

Joán sanoi:

»Tässä on herra Henry Collyett.»

Jens Lund nyökäytti jälleen päätään.

»Piano», sanoi hän, »on maailman viheliäisin soitin. Olen melkoisen haluton uskomaan, että nerokaan voisi päästä oikeuksiinsa pianoa soittamalla. Minulla on täysi syy olla iloinen siitä, että olen laivassa syntynyt. Siellä ei ollut sijaa pianolle.»

»Te luette siis?» sanoi hän ja antoi katseensa vaeltaa Joánin kirjoja pitkin, joita oli kaikkialla.

»Niin, täytyyhän ihmisen jollakin askarruttaa aivojaan», sanoi Joán.

Jens Lund oli pannut käsivartensa ristiin.

»Aivoja on ani harvalla», sanoi hän, joko tahtoen aina olla hävytön taikka tietämättään ollen hävytön. »Minä puolestani en lue milloinkaan. Kun ihmiset lukevat, todistaa se, että he tuntevat itsensä tyhjiksi. Minä en kaipaa kirjoja. Riitän itse itselleni. — Sitäpaitsi en edes puhu kenenkään kanssa.»

Herra Jens Lund puhui omituisen katkonaisesti, aivan kuin olisi hakannut jokaisen lauseen erikseen ja asettanut sen eteensä:

»Suoraan sanoen en tiedä, kenenkä kanssa voisi puhua. Useimmat elossa olevat ihmisethän lakkasivat elämästä miespolvi sitten.»

»Minne matkustatte?» kysyi hän sitten äkkiä ja katsahti Joániin.

»Bukarestiin», vastasi Joán.

»Te myös?» sanoi Jens Lund ja kääntyi Collyettiin.

»Niin.»

»No niin», sanoi Jens Lund, joka yhä istui käsivarret ristissä, »en ole koskaan kuullut teidän soittavan enkä siis voi lausua teille kohteliaisuuksia».

»Ei ole tarpeenkaan», sanoi Joán ja tiesi, että Lund valehteli.

Ja yhä katsoen Jens Lundin kasvoihin hän tunsi — ja niin voimakkaasti, että häntä melkein pyörrytti — uudelleen, kuin kylmänä virtana, sen puuduttavan tuskan, jota hän oli tuntenut tuona iltana Lontoossa, kun hänen impresaarionsa oli sanonut:

»Tiedättekö, kuka täällä on? Jens Lund on piiloutunut erääseen aitioon.»

Hänen mielestään olivat hänen sormensa silloin juuttuneet kiinni toisiinsa, aivan kuin liimattuina, ja hänen sielunsa oli voimattomana kiilautunut kurkkuun…

Kuuntelematta katseli hän yhä Lundin kasvoja, joissa hampaat loistivat, aivan kuin ne olisivat ahnaasti pureutuneet jokaiseen lausuttuun sanaan.

Joán ajatteli erästä toista iltaa, erästä iltaa Brüsselissä. Kun hän, purren rystysiään niin että veri valui, ajoi kotiin Jens Lundin konsertista. Hän oli maannut polvillaan vaunuissa ja tietänyt — että nyt hänet oli voitettu. Hän oli nyyhkyttänyt ja lyönyt nyrkeillä niskaansa. Ja suunniltaan, miltei tiedottomana hän oli sanonut:

»Ja nyt en koskaan enää soita.»

Ja kolme vuorokautta hän oli ollut kuin juopunut — nöyryytyksestä juopunut…

Juopunut siitä tietoisuudesta, ettei ollut suurin. Ettei hänestä koskaan tulisi suurinta.

Kuinka omituista, että taide, joka milloinkaan ei ollut tuottanut hänelle iloa… saattoi tuottaa hänelle niin paljon tuskaa.

Ja kuitenkin hän oli jatkanut soittamistaan…

Joán kuuli Jens Lundin puhuvan Collyettille, ja Jens Lund sanoi:

»Melbourne, Melbourne, isänmaa — isänmaa, minua kiukuttaa, kun kuulen puhuttavan isänmaasta. Minkä vuoksi minä olen suurin? Sen vuoksi ettei minulla ole isänmaata. Niin, suokaa anteeksi, herra pianonsoittaja, että puhun itsestäni, mutta olen niin rehellinen, että myönnän sen olevan ainoan, mikä minua huvittaa. Mikä teitä huvittaa? Naiset? No niin, yöllä. Mutta mitä ihminen soittaa? Itseään.»

Ja palautuen aikaisempaan ajatuksenjuoksuunsa hän sanoi ja nauroi lyhyeen:

»Isänmaa? Minun vanhempani olivat miellyttävämmät. He eivät antaneet minulle mitään isänmaata. Isänmaaton on vapaa, ja minä synnyin merellä, joka yhdistää kaikki maailmat. Isänmaa — mitä se on? Pyörimistä yhden ja saman pöydän ympärillä, jossa me pyöritämme peukaloamme samassa vaossa, minkä isiemme peukalot kerran piirsivät. Yksi isänmaa minulla on. Sen nimenä, herra, on minä. Ja siinä maassa olen sekä kuningas että kansa ja neuvosto ja lainsäätäjä. Minä olen isänmaani, ja siinä olen itse hallitsija.»

Jens Lund käänsi äkkiä kasvonsa Joánia päin:

»Te olette kuin minä — ette koskaan kuuntele.»

»Kuuntelen», sanoi Joán, »minä kuuntelen».

»Ette siltä näytä», sanoi Jens Lund ja nauroi taas. »En pidä Euroopasta. Kuinka moneen pitäjään se on jaettu? Yhtykäämme roduittain. Minä soitan valkoisille. Sen otan minä tehdäkseni. Kiinassa on ehkä minun veroiseni, joka soittaa keltaisille ja huutaa niille: Kuunnelkaa, piru vie, tässä soitan minä, oma kuninkaani ja oma jumalani, oma valtakuntani ja itse oma elämäni — minä. — Kas niin, piru vie — ette puhu mitään…»

»En, sillä kuuntelen», sanoi Joán ja ajatteli taukoamatta sitä samaa:
»Nyt en enää soita»… ja oli kuitenkin jatkanut soittamistaan.

Jens Lund oli ollut tuokion vaiti. Sitten hän sanoi:

»Olen muutoin hämmästynyt. Pöydässä istuessamme. En luullut ammattiveljissäni olevan niin viisaita, että saattoivat pelätä tulevansa hulluiksi.»

Joán ei vastannut. Hän näki vielä kerran edessään ruokasalin ja ammattiveljet, joita prinsessa Stourdza valokuvasi, ja asemasillan, jonka he juuri olivat jättäneet ja jolla nuo naiset ja herrat olivat avoimesti näytelleet itseään permantoyleisölle, jona oli kaksi sanomalehtimiestä.

»Nyt en enää tahdo soittaa…»

Mutta Jens Lund, joka lakkaamatta kertasi samoja asioita, sanoi
Collyettille:

»Isänmaa, herra… mikä nimenne olikaan? Isänmaa — minun minäni on viirini ja päämaalini — ja jos ihmiset ovat naurettavia, niin se on minusta yhdentekevää…»

Ja ensimmäistä kertaa hän nauroi pitkään ja sydämellisesti:

»Sillä ehkä he eivät ole sen naurettavampia kuin minäkään.»

»Mutta isänmaa? Äitini synnytti minut päiväntasaajan kohdalla, ja isäni oli kätilönä. Isänmaa» — Jens Lund nousi seisomaan, ja oli kuin naamari yht'äkkiä olisi liukunut hänen kasvoiltaan ja suonet paisuneet hänen elävällä otsallaan, samalla kuin hänen suunsa vääntyi ja tuli leveäksi hänen ivaillessaan —: »Isänmaa? Se on kymmenkertainen kahle, jonka esi-isämme ovat kietoneet kaulaamme ja jalkojemme ympäri. Isänmaa — se on säännöksiä, jotka repivät polvemme verille ja sokaisevat silmämme. Isänmaa — isänmaa on vankila ja kaivo. Isänmaa — niin, se on maneesi, jossa me juoksemme kujanjuoksua, kepiniskujen jäljet ajettuneessa selässämme. Isän maa, hyi saatana, isänmaa on paikka, jossa me kaikki olemme spitaalisia ja kyttyräselkäisiä. — Ujházy, nouskaa vuorille. Kiivetkää ylös, niin rajoja ei näy, ne ovat hävinneet, ja valtakunnat ovat lakanneet olemasta. Eikä ole olemassa lakikirjoja, eikä rikos ole rikos, eikä häpeä ole häpeä, ei ole lakikirjoja eikä pykäliä. Mutta minä olen — eikä ketään muuta…»

Jens Lund oli tuokion vaiti:

»Minä olen, ja tähdet ovat.»

»Soittakaa niille, herra, mikä nimenne olikaan, sillä jumaliste ne kuuntelevat yhtä hyvin kuin ihmiset. Meidän yllämme ovat tähdet, ja kuolema. Mutta nyt minä elän ja olen vapaa, ja soitan elämääni sekä tähdille että kuolemalle päin naamaa…»

»Mutta te, kreivi Ujházy» — ja Jens Lund oli pyörähtänyt ympäri kannoillaan — »te olette jumaliste menneeltä vuosisadalta».

»Niin», sanoi Joán, jonka ohimoissa veri takoi.

Jens Lund nauroi jälleen:

»Kaikki mitä minä puhun on pelkkää pötyä, mutta mitä minä ajattelen on totta.»

»Niin», sanoi Joán ja puhui hiljaa: »Totta sille, joka voi niin ajatella.»

Jens Lund seisoi tuokion. Sitten hän sanoi äkkiä Joánille:

»Tiedättekö mitä te itsestänne luulette? Että olette tuskan ylimys. — Mutta, hyvä herra, tuska ei ketään aateloi. Uskaltaminen aateloi… meidän vuosisadallamme…»

»Milloin soitatte Bukarestissa?» kysyi hän yht'äkkiä.

»Maanantaina», sanoi Joán eteensä tuijottaen.

»Hm, minä taas tarjoilen sieluani Pestissä.»

»Uutta sieluanneko?» sanoi Joán.

»En» — ja Jens Lund löi yhteen ylöspäin kohotetut kätensä — »iankaikkisen sieluni minä tarjoilen pankinjohtajien rouville Pestissä».

Tuokion oli hiljaista. Sitten Joán sanoi:

»Mutta teillä oli kuitenkin äiti, joka synnytti teidät päiväntasaajan kohdalla.»

»Ja isä, joka hedelmöitti hänet Arkangelissa. Mutta parahin Ujházy, eikö se ole tuiki yhdentekevää? Kysynpä, kuka muistelee herra Bonaparte vanhempaa? Historia alkaa herra Napoleonista. Isäni oli kotoisin Lögstöristä ja meni naimisiin rudköbingiläisen purjelaivan kanssa. Laivaväkeen kuului Jensine Jensen, joka tuli raskaaksi Jäämerellä ja synnytti minut maailmaan päiväntasaajan kohdalla.»

»Rudköbing?» sanoi Joán.

»Niin. Sitä ette tunne.»

»Ettenkö tuntisi», sanoi Joán ja puhui hiljaa kuin ennen. »Se on
Tanskassa».

»Sekin Tanskassa?» sanoi austraalialainen ja katseli vuorotellen molempia, aivan kuin olisi tahtonut ottaa heistä mittaa.

»Niin, sitä sanotaan Tanskaksi», sanoi Jens Lund. »Rudköbing on Langelantia, ja Langelanti on viiru meressä. Sähkö ja minä, me tulimme Langelannista. [Hans Kristian Örsted, kuuluisa tanskalainen fyysikko ja sähköopin tutkija, synt. 1777 Rudköbingissä. Suom.] Ujházy, ihmisellä ei ole mitään alkuperää. Minä synnyin ja olen. Kenellä olisi oikeutta kutsua meitä? En tottele ketään. Olen mikä olen. Ja minä synnyin aamupäivällä onneatuottavien tähtien merkeissä…»

»Uskotteko tähtiin?» hymyili Joán.

»Kuka osaa sanoa mihinkä uskoo? Sille, joka elää, ei kuolemaa ole olemassa. Mutta mitä sille on olemassa, joka on kuollut, voitteko sen sanoa, herra Ujházy, anteeksi, kreivi Ujházy? Olen lukenut, että maapallo on pienin maailmojen joukossa ja että jokainen tähti on maailma. Siellä on tilaa monille kuolleille, jotka tulevat pienestä maasta…»

»Ja kun te kerran olette kuollut», sanoi Joán ja puhui puolittain laulavin äänenpainoin, »annatteko silloin laivan lähteä päiväntasaajalle, jossa tuhkanne levitetään kuten pöly valtameren pinnalle?»

»En», sanoi Lund.

»Ettekö?»

»En» — ja Jens Lund punastui tahtomattaan sen merkillisen ristiriitaisuuden johdosta, jota hän vaistomaisesti, sielunsa pohjalla tunsi. »En, tahdon levätä äitini vieressä, ja hän lepää Langelannissa.»

Hymy oli häivähtänyt Joánin kasvoille.

»Tanskassa», sanoi hän.

Ja ehkäpä vapautuakseen omista ajatuksistaan hän sanoi vähän ajan kuluttua:

»Budapestin naiset ovat kauniita, herra Jens Lund.»

»Naiset», sanoi tämä ja potkaisi jalallaan lattiaa, aivan samoin kuin australialainen. »En tunne heitä. Kun tulen tuntemaan heitä, niin nähtävästi rakastun heihin. — Sitten tahdon rakastaa monta, jotta yksi ei pääsisi minua lannistamaan.»

Joán nauroi:

»Saman, mitä juuri sanoitte, sanoi minulle kerran eräs intialainen.»

»Siis on totta, että intialaiset ovat viisaita», sanoi Jens Lund.

»Hän oli viisas. Hän puhui päivästä, jolloin keltaihoiset tulvivat ylitsemme kuin hyökyaalto ja peittävät meidät kuin santa.»

Jens Lund nousi:

»Niin, siitähän kirjoitetaan sanomalehdissä. Muuten en koskaan lue sanomalehtiä. Keltaihoiset? Ne tulevat ja peittävät ne, jotka silloin elävät. Ja nyt elämme me. — Hyvää yötä, kreivi Ujházy. Hyvää yötä, herra… jonka nimeä en muista.»

»Collyett», sanoi Henry.

»Collyett, aivan niin. Nukutteko hansikkaat kädessä?»

»Hansikkaat kädessä?»

»Niin öisin. Minä ainakin. Hieron käsiäni ihovoiteella ja maatessani käytän hansikkaita. Niin pitäisi teidänkin tehdä — sormienne takia. — Hyvästi, Ujházy. Tiedättekö mitä luulen — te kuulutte niihin, jotka muistavat liian hyvin, ja liian paljon. Ei pidä muistaa — on vain mentävä eteenpäin. Nyt minä menen Budapestiin. — Hyvää yötä.»

Jens Lund nyökäytti päätään ja lähti.

Tuokion verran istuivat molemmat vaiti. Sitten Collyett sanoi:

»Hän oli merkillinen.»

»Niin oli.»

He olivat jälleen vaiti, kunnes austraalialainen virkkoi:

»Hän puhui niin paljon. Mutta en voi muistaa, mitä hän sanoi.»

Taas oli hiljaista.

»Mutta kenties», sanoi Henry, »muistan sen vuoden kuluttua».

»Kenties.»

Austraalialainen sytytti savukkeen.

»Mutta mitenkä hän siis soittaa?» sanoi hän ja katseli Joánia.

Joán, joka istui silmät ummessa, ei vastannut kohta.

»Soittaa?» sanoi hän sitten. — »Hän soittaa vuorelta, jonka huipulla hän seisoo ja josta on näköala yli maan.»

Kohta sen jälkeen hän nousi:

»Nyt minä annan heidän laittaa kuntoon yötä varten.»

Kun konduktööri astui sisään, seisoivat he käytävässä ja katselivat ulos pimeään.

»Nyt kai olemme Unkarissa», sanoi Henry.

»Niin», sanoi Joán, »nyt olemme Unkarissa».

Heidän tupakkansa savu muodosti kehiä, jotka haihtuivat jälleen.

»Kuinka merkillisesti ne haihtuvat», sanoi austraalialainen ja seurasi kehiä silmillään.

»Niin.»

»Olen usein koettanut», sanoi Henry, »muodostaa ne sellaisiksi kuin tahdon. Mutta siihen en kuitenkaan pysty.»

Joánin silmät seurasivat savua.

»Ehkä herra Jens Lund pystyy», sanoi hän.

Mutta Henry Collyett nauroi ja sanoi.

»Ei kai hän sentään osaa mitä hyvänsä, piru vie.»

He erosivat, ja Joán meni omaan osastoonsa. Hän sytytti molemmat vahakynttilät, jotka hänellä aina oli matkoillaan mukana, ja asetti ne pöydälle kahteen pieneen jalustaan. Sitten hän sammutti sähkölampun ja meni levolle.

Hän oli maannut kauan, enemmän kuin kaksi tuntia, kun oveen koputettiin.

Tulija oli austraalialainen.

»Nukutteko?» sanoi hän. »En tiedä miksi en saa unesta kiinni. Saanko istua tuokion täällä?»

»Kernaasti», vastasi Joán.

He eivät kuulleet mitään muuta kuin junan jyminää — nyt se kulki sillan yli, nyt yli lakeuden, nyt jonkin tuntemattoman kaupungin ohitse.

Joán ei liikahtanut. Keltaisen kynttilänvalon kajo lankesi hänen hiljaisille kasvoilleen.

»Minusta tuntuu», sanoi austraalialainen hiljaa, tuijottaen punaiseen kattoon, »että tämä päivä on ollut ihmeellinen. Eikä sentään ole mitään tapahtunut.»

Joán sanoi avaamatta silmiään:

»Mitä te sanotte tapahtumiseksi, Henry? Että uppoamme juninamme päivinemme virtaan taikka että joku rosvo ryöstää meiltä pankkiosoituksemme?»

Hän makasi hiljaa. Sitten hän sanoi ja avasi silmänsä:

»Nyt minä lähden Tanskaan.»

»Tanskaan?» sanoi Henry ja hätkähti.

»Niin. Sinne, jossa tahdon soittaa — viimeksi.»

»Joán», sanoi Henry, eikä hän koskaan ennen ollut käyttänyt Joánin etunimeä.

Mutta Joán ei puhunut enää. Ja austraalialainenkin oli vaiti.

Hän istui hyvin suorana molempien vahakynttilöiden ääressä — aivan kuin vartiossa.

* * * * *

Joán Ujházy käänsi jälleen päätään, joka nojasi Tanskan valtionrautateiden punaisiin patjoihin. Hänen säestäjänsä oli kysynyt jotakin.

»Mitä tahdotte?» sanoi hän.

Hänen päänsä oli raskas. Oli kuin hän näitä lakeita ja sateisia tienoita matkatessaan olisi uudelleen elänyt koko menneen elämänsä.

»Kohta olemme perillä», sanoi pikku pianisti joka täsmällisenä kuin kello järjesteli ja sulki matkalaukkuja nyt kuten aina ennenkin.

»Joko nyt?» sanoi Joán, ja näki asemayhdyskunnan ensimmäisen rakennuksen. »Missä meidän on soitettava täällä?»

»Jossakin Naisyhdistyksessä.»

»Vai niin.»

Joán nousi.

»Vieläkin sataa hiukan», sanoi hän ja katseli taloja, joita alkoi näkyä enemmän.

Sitten juna pysähtyi.

Joán sai auki vaununoven.

»Onko tämä 'Raja'?» kysyi hän junapalvelijalta, joka ei kuullut kysymystä; hän olisi yhtä hyvin voinut sanoa »Länsipuolella kuuta».

Keskikokoinen mieshenkilö seisoi aivan heidän vaununsa edessä, nahkalakki päässään.

»On, tämä on 'Rajaa'», sanoi keskikokoinen mies ja nosti lakkiaan. »Ja te olette ehkä herra Ujházy?»

»Niin olen.»

»Minä olen puheenjohtaja», sanoi äkkiä eräs aivan nuori tyttö, joka astui esille keskikokoisen miehen takaa, samalla kuin kaikki veri valahti hänen valkeille kasvoilleen. »Ja tässä on isäni.»