Isänmaattomat

by Herman Bang

II

1.

Joán jäi, hiukan hämmentyneenä, seisomaan vaunun astuimelle.

Sitten hän sanoi ja alkoi äkkiä nauraa, katsellessaan noita pieniä kasvoja, jotka punastuneinakin kävivät vielä punaisemmiksi:

»Te olette nuori, neiti.»

Keskikokoinen isä sanoi:

»Niin hän on, mutta jonkun on kai uskallettava… ja tyttäreni uskalsi.»

He alkoivat kulkea asemasiltaa pitkin. Nuori tyttö siirtyi isänsä toiselle puolelle. Kaikki tervehtivät, mutta tuo keskikokoinen ja tanakka mies vain nyökäytti päätään vastaukseksi.

»Mutta niinhän se on», sanoi hän, »että olosuhteet ovat pienet».

Ja Joán, joka yhä vielä oli jollakin tavoin hämmentynyt tietämättä miksi, ajatteli kutsun lähettänyttä yhdistystä ja sanoi:

»Niin, pitäähän toivoa, että konserttiin tulee väkeä.»

Nuori tyttö käänsi päätään ja katsoi isäänsä. Mutta isä vastasi niinkuin se, joka ei ole edes ajatellutkaan asiaa:

»Enpä tiedä. Mutta saattaahan tulla.»

»Toivottavasti, sillä muutenhan koituu yhdistykselle tappiota», sanoi
Joán neidille.

Neiti Gerda Johansen ei vastannut, jatkoi vain kulkuaan katse luotuna tiehen, jota hänen jalkansa astuivat. (Kuinka somat jalat hänellä on, ajatteli Joán.)

Ja isä kertasi vähän ajan perästä samat sanat:

»Mutta olosuhteet ovat pienet», ja katsoi suoraan eteensä, aivan kuin olisi tahtonut mitata, seisoivatko puhelinpylväät suorina.

He olivat vaiti kaikki kolme, kulkiessaan eteenpäin pitkin tietä, ja
Joán, joka ei tietänyt mitä puhuisi, kääntyi katsomaan Hans Haackea.
Tämä tuli perässä kantaen toalettilipasta ja sateenvarjoa, joista hän
ei koskaan luopunut, sillä ne olivat lahjoja rakastetulta.

»Tässä on pianisti Haacke», sanoi Joán.

Ja kun tervehdykset oli suoritettu, kuljettiin jälleen eteenpäin eikä kukaan puhunut nytkään mitään. Mutta palvelija, joka tuli takimmaisena eikä koskaan ollut millänsäkään, kuului viheltelevän.

Mutta äkkiä sanoi neiti, aivan kuin vahingossa tai niinkuin hän olisi salaa tahtonut nykäistä jotakuta:

»Mutta kaikkein pahin on matkustajakoti.»

Tanakka isä käänsi aivan vähän päätään Joániin päin ja sanoi:

»Senvuoksi olemmekin laittaneet kuntoon pari huonetta meillä… jos niinkuin te ja herra Haacke tahtoisitte…»

Mutta Joán lausui ja hänen sanansa tulivat miltei liian äkkiä:

»Paljon kiitoksia. Mutta minun täytyy aina levätä ennenkuin soitan.»

»Sehän on selvää se», sanoi isä aivan samalla äänellä kuin ennen.
»Tahdoin vain ilmoittaa.»

He tulivat kadulle, joka oli pitkä ja kurainen.

»Niin, kivitys puuttuu», sanoi herra Johansen, joka oli katsellut
Joánin wieniläisjalkineita.

»Mutta sen sijaan on meillä sähkövalo», lisäsi hän.

»Ja se on ylpeytemme», sanoi neiti ja naurahti äkkiä joko tuntien kevennystä siitä, ettei Joán tullut heidän vieraakseen, tai tahtoen salata pettymystään.

»Niin», sanoi Joán. »Tanskassa on kaikki niin edistynyttä.»

»Niinhän sitä sanotaan», lausui kauppias Johansen.

»Mutta tästä kulkee siis raja?» kysyi Joán.

»Tästä», sanoi keskikokoinen isä, ja äänenpaino oli vallan toinen hänen sanoessaan tuon ainoan sanan.

»Kas tuolla», sanoi neiti ja ojensi käsivartensa, »tuolla on raja».

»Tässä on siis majatalo», sanoi herra Johansen, pysähtyen pitkän punaisen huonerivin eteen, jonka portti oli kuin mikäkin myrskyn murtama aukko.

»Kiitos», sanoi Joán. »Näkemiin.»

»Me syömme puoli seitsemän», sanoi kauppias »jos saamme tarjota mitä on».

Hän ojensi kätensä, ja myös Gerda-neiti ojensi omansa — pienen käden, tunsi Joán. Ja vierekkäin, äänettöminä, mutta aivan kuin molemmat olisivat astuneet askelensa hyvin varmasti, he menivät, isä ja tytär.

Tuuli oli rikkonut ruudun ulko-ovesta, ja kun Joán astui ensimmäiseen huoneeseen, näki hän ränstyneen biljardipöydän, joka seisoi yksinään autiolla lattialla. Hans Haacke istuutui tuolille, pidellen lipasta ja sateenvarjoa sääriensä välissä, niinkuin mikään ei olisi häntä liikuttanut, kun taas palvelija, jonka berliniläissilmät vilkkuivat vahingonilosta, sanoi palvelevalla äänellä ovelta:

»Soitanko, herra kreivi?»

Berliniläinen soitti.

»Ketään ei tule», sanoi hän ja soitti jälleen — ja samassa ponnahti ovi auki ja sisään syöksyi mieshenkilö, joka nähdessään Joán Ujházyn alkoi sukia pörröistä tukkaansa — hätäisin, harittelevin sormin.

»Olemme tilanneet huoneet», sanoi Joán.

»Niin, kyllä» — ja äkkiä lennähtivät miesolion sormet tukasta nenäliinaan, joka hänellä oli kaulassaan kauluksen asemesta. »Mutta me luulimme, että herrat olisivat jääneet Johansenille.»

Joán sanoi:

»Olin halunnut jäädä tänne.»

Ovi nykäistiin auki viereiseen huoneeseen (»Kuinka täällä vetää», sanoi Hans Haacke, joka aina pelkäsi saavansa luuvaloa sormiinsa), ja kimeä ja kova naisääni kaikui huoneiden halki:

»Jensen, vie herrat seurusteluhuoneistoon.»

Edeskäypä, joka kaiken aikaa aivan kuin nytkäytteli lanteitaan, sanoi:

»Niin, ehkä herrat tahtovat käydä tänne», ja hän kulki edellä, käytävää pitkin, joka vei kolmeen huoneeseen. Niiden työntöovet olivat leveät ja valkeiksi lakatut ja ne olivat halkeilleet kaikista liitoksistaan.

»Niin, jos herrat voivat tässä odottaa», sanoi edeskäypä ja sysäsi esiin pari tuolia, jotka olivat valkeiksi lakatut ja vinoon halkeilleet kuten ovetkin.

»Te kai pidätte huolen matka-arkuista», sanoi Joán berliniläiselle, joka lähti edeskäyvän mukana.

Kun nuo kaksi tulivat käytävään, sanoi edeskäypä ja keikautti päätään, katsoen toista ylhäältä alas:

»Mistäs te olette, jos niinkuin uskaltaa kysyä?»

»Olen berliniläinen.»

»Vai niin, niistähän saa usein kuulla», sanoi herra Jensen ja alkoi aiheettomasti nauraa.

Palvelijatar tuli heitä vastaan, pinkka kosteita lakanoita käsivarrellaan. Hän oli avokaulainen ja hänellä oli koralleja. Otsakiharansa hän oli ehtinyt kähertää, mutta pään takaosa oli kokolailla epäjärjestyksessä.

»Tähän sijoitamme herrat», huusi hän ja avasi oven erääseen huoneeseen, ensimmäisessä kerroksessa.

Mutta edeskäypä juoksi ylempään kerrokseen ja paukautti jonkin oven perässään kiinni.

Berliniläinen seisoi keskellä huonetta, jossa palvelijatar alkoi levittää lakanoita siniseen, keltaisilla arabeskimaalauksilla koristettuun sänkyyn.

»Täällä täytyy lämmittää», sanoi berliniläinen, joka takaapäin mittaili silmillään naispuolista palvelusväkeä.

»Niinpä sitä täytyisi», sanoi palvelijatar ja läimäytti punaisilla kämmenillään lakanoita. »Mutta kaakeliuuni on hajoitettu, ja lämpöjohtoa» (hän osoitti jotakin rautakalteria, joka viersi ikkunalautaa) »eivät ne koskaan ole saaneet kuntoon. Mutta voimmehan laahata öljykamiinan tänne herroja varten.»

Seurusteluhuoneistossa istui Hans Haacke yhä pidellen lipasta pyöreillä polvillaan.

»Milloin se alkaa?» sanoi hän ja katseli suoraan eteensä.

»Luultavasti kello kahdeksalta», vastasi Joán, mittaillen silmillään sinisiä fajanssimaljakoita, jotka koristivat valkeita seinähyllyjä.

»Missä?» kysyi Hans Haacke taas ja katseli yhä suoraan eteensä.

»Täällä», vastasi Joán jälleen ja huomasi, että fajanssimaljakot olivatkin puuta.

Hans Haacke istui hetken vaiti ja sanoi sitten:

»Eivätkö ne ihmiset kutsuneet teitä?»

»Kutsuivat kyllä», vastasi Joán ja näki jälleen edessään pienen puheenjohtajattaren, sellaisena kuin tämä oli sukeltautunut esiin rautatieasemalla.

»Tyttö oli sievä.»

»En huomannut häntä», sanoi Hans Haacke.

Joán alkoi hymyillä, tietämättä itsekään pikkuneidin punaisille kasvoilleko vaiko Hans Haackelle.

»Ette, Haacke», sanoi hän, »sillä te ette koskaan huomaa mitään».

»Mitäs huomaamista siinä on», sanoi Haacke ja istui ennalleen.

Ovi avautui, ja berliniläinen tuli sanomaan, että kaikki oli kunnossa.

»Sikäli mikäli», lisäsi hän.

Joán ja Haacke menivät ulos ja tapasivat portailla edeskäypä Jensenin, joka paljon vettä ja vahaa tuhlattuaan oli saanut jakauksen päähänsä ja näytti siltä, kuin hänen hiuksissaan olisi ollut pari valkkia.

Palvelijatar huusi toisesta huoneesta:

»Jensen, tänne panemme toisen»; ja piika näyttäytyi erään huoneen ovella, jonka kalustuksena oli ruskeaksimaalattu sänky suurine höyhenpatjoineen.

»Niin, tässä se olisi, herra», sanoi herra Jensen, joka oli saanut käsiinsä öljykamiinan ja laahasi sitä Joánin huoneeseen.

»Niin, herra katselee ikkunoita», sanoi hän, »kyllähän minä olen yritellyt tukkia niitä paperilla… Sillä rakennus laskee ja laskee, niin että on vallan surkeata. Mutta sehän rakennettiinkin suorastaan niitylle, niinkuin sanotaan, kun tämä kaupunki perustettiin. Mutta Thomsenin täytyikin luopua koko puuhasta, ennenkuin se valmistui, ja huonekalut kun oli piirustettu Kööpenhaminassa ihan. Ja Olesenin olo on vähän huononpuoleista, niin että nyt alkaa kaikki ränstyä käsiin… Kyllähän minä», ja herra Jensen törmäsi ikkunaan, jota Joán yritti sulkea tiukempaan.

»Kiitos», sanoi Joán.

Mutta herra Jensen jutteli juttelemistaan, lakkaamatta sormiellen pehmeätä paidanrintamustaan, joka oli niin ohueksi kulunut, että paljas rinta kuulsi läpi.

»Mutta sali on hieno», sanoi hän, »se jossa herra soittaa… Se saatiin näet valmiiksi ennenkuin Thomsenille tuli lähtö, ja salihan se on, joka koko laitoksen pystyssä pitää.»

»Kuinka niin?» sanoi Joán, joka kiilloitti kynsiään.

»Herra nähköön, tällä paikkakunnallahan pidetään niin monenlaisia kokouksia ja esitelmiä» — puhuessaan herra Jensen hieroi hiustupsujaan edestakaisin kuin jokin hyväilyhaluinen vuohi — »tämä paikkakuntahan on valistunutta, ja maalaiset ovat nekin, Herra nähköön, mukana, niinkuin sanotaan… vaikka vaikeaksi se käy semmoiselle, joka on tottunut toisenlaiseen ja parempaan… minähän olen Kööpenhaminasta. Ja yksitoikkoistahan täällä on, kaikin tavoin.»

»Niin», sanoi Joán, joka oli saanut kyntensä valmiiksi.

»Ja olihan sitä alkujaan muutakin mielessä», sanoi herra Jensen.
»Laulanhan minä tenoria ja olin aikonut teatteriin.»

»Teatteriin aikovat monet tässä maassa», sanoi Joán.

Herra Jensen hymyili.

»Niin», sanoi hän, »ja maa on pieni, niin että kaikki eivät voi päästä esiin. Mutta eihän sitä luonnolleen mahda, ja kansa on valistunutta.»

Joán seisoi ja katsoi ikkunasta. Puhelinpylväät seisoivat rivissä pitkin pitkää katua.

»Mutta mehän luulimme, että herrat olisivat jääneet Johansenille», sanoi herra Jensen jonkinlaiseksi päätökseksi. »Herra Johansenin talo on hieno… mutta herra Johansen onkin niin sanoakseni jonkinlainen puheenjohtaja täällä.»

»Mutta kai herra menee sinne vieraisille», jatkoi herra Jensen, joka vihdoinkin suvaitsi siirtää tiukkoihin housuihin kätketyt säärensä oveen päin.

Joán kääntyi. Öljykamiina kärysi niin että koko huone oli katkua täynnä.

»Menen», sanoi hän koneellisesti. »Tahdotteko käskeä palvelijani tänne.»

Herra Jensen meni.

Joán pani pitkäkseen sohvalle. Erikoispiirustusten mukainen sohva ei oikein soveltunut makaamiseen. Ja öljykamiina kärysi yhä. Mutta hän ei uskaltanut sitä sammuttaa, sillä sitten tulisi kai niin kylmä, että hänen sormensa kohmettuisivat.

Joán makasi ja tuijotti eteensä huoneeseen. Oviruutu oli haljennut ja paikattu paperilla, jossa oli sana »Folketidende». Tässä talossa korjattiin kaikki puutteet sanomalehtipaperilla.

Kun berliniläinen tuli sisään, ponnahti Joán sohvalta, niin että hänen sheviottitakkinsa jäi kiinni erääseen taiteellisesti taottuun nastaan, jommoisilla päällinen oli kiinnitetty.

»Ei», sanoi hän, »kyllä täällä tulee liian kylmä. Menkää sinne Johansenille ja sanokaa, että pyytäisin saada olla tunnin verran siellä. Missä Haacke on?»

»Herra Haacke on pannut maata.»

»Vai niin.»

Berliniläinen seisoi tuokion.

»Tässä talossa se on ainoa mahdollisuus», sanoi hän. »Ihmissuvun täytyy pyristellä täällä lakanain välissä, voidakseen säilyttää ruumiinlämpönsä. — No niin, menen siis», lopetti hän.

Kun Joán vähän ajan kuluttua astui ulos hotellinportista, ajoivat eräät umpivaunut ohitse. Etupenkillä istui nuori tanakka mies. Joán kääntyi katsomaan herran kasvoja, jotka hänestä näyttivät tutuilta.

Sitten hän kulki viistoon tien poikki, kauppias Johansenin punaiselle talolle. Ovessa ei ollut kylttiä eikä nimeä. Iso rakennus kohosi leveänä ja raskaana maasta.

Joán astui sisälle kauppaan, jossa nenätön puotipalvelija seisoi pitkän naarmuisen myymäläpöydän takana, ja hän kysyi, pääseekö tätä tietä herra Johansenille. Puotipalvelija oli jo nostanut pöydän levyn ja sanonut — Joánista näytti, että tuon ihmisen oli vallan hiki:

»Joo, pääseehän herra tästä» — kun sisään astui eräs vaaleapartainen herra.

»Taivas varjelkoon, ei, saanko näyttää teille tietä», sanoi tulija.

Ja hän kuljetti Joánin jälleen kadulle ja sisään portista. Portaat olivat täynnä kukkia.

»Olkaa hyvä», sanoi vaaleaverinen herra, »tuonne ylös».

Kun Joán oli noussut portaita, avasi pikku neiti itse ovet suoraan huoneisiin.

»Terve tuloa», sanoi hän ja puristi Joánin kättä aina peukalonjuurta myöten. »Sitähän me ajattelimmekin, että majatalomme on liian mahdoton. Hyi, siellä on aivan kauheata. Mutta täällä ei teitä kukaan häiritse. Nyt vain suljemme nämä» — ja hän alkoi sulkea toisiin huoneisiin vieviä kaksoisovia, aivan kuin olisi tehnyt jotakin, josta jo ennen on sovittu — »ja tuolla sisällä on makuuhuone».

Hän heitti pikaisen silmäyksen huoneeseen, ja meni. Joán olisi tahtonut sanoa jotakin, pyytää anteeksi. Mutta tyttö oli ehtinyt mennä — kaksoisovesta, jonka hän sulki.

Joán ei voinut olla hymyilemättä seisoessaan siinä: totisesti, täällä saattoi olla rauhassa. Se oli ihanaa. Hän hymyili yhä (miten somasti varma hän oli, tuo pieni puheenjohtaja-neitonen), kulkiessaan pöydän ympäri, kattolampun alla. Kaikki nuo sohvan ja pianon yläpuolella olevat, mustiin kehyksiin ja harmaalle kartongille kiinnitetyt kuvat olivat valokuvasuurennuksia. Voimakkaita kasvoja, miehillä maalaiset kaulahuivit aina leukaa myöten. Tuossa oli merkilliset kasvot. Niin, mitä ne oikein muistuttivat, nuo silmät, tai tuo otsan rakenne? Mitä se oli, ja missä? Ja ketä? Voi, häntä, Kultaisen Sarven emäntää Montreuilissä… sellaisena kuin tämä istui iltaisin keittiössään, takkatulen edessä. Hänellä oli samanlaiset silmät.

»Kertokaa vielä», sanoi hän aina, »kertokaa vielä».

Ja Joánin täytyi kertoa kertomistaan, samalla kuin vanhus istui ja katseli ihmeellisinä silmineen (niin, silmät olivat samat) takkatuleen.

»Mutta miksi ette itse matkusta Parisiin, madame Chabou?» oli hän kysynyt.

Mutta vanhus oli vastannut:

»Meikäläiset eivät matkusta. Meikäläiset jäävät tänne. Minä rakensin talon siihen missä satuin olemaan. Mutta lupa ajatella on kullakin.»

Ja iltamyöhään täytyi hänen istua ja kertoa Chabou-muorille suurista kaupungeista ja avaroista maista.

»Niin, herra», sanoi vanhus, »maailma on suuri».

»Suuri ja pieni, madame Chabou.»

Mutta tämä katseli häntä liian suurilla silmillään.

»Suuri sille, joka ei sitä tunne», sanoi hän.

… Joán oli jäänyt seisomaan kuvan eteen. Aikoessaan kulkea eteenpäin oli hän kaatamaisillaan kölninvesipullon, joka oli pienellä pöydällä. Pullo heilahti, mutta hän sai siitä kiinni. Tuo tuoli oli mukava. Kaikki huonekalut olivat oikeastaan uusia, mutta näyttivät kuitenkin siltä, kuin olisivat jo kauan olleet tässä huoneessa. Erään pienen pöydän alla oli pari kolme hyllyä — ai niin, valokuva-albumit.

Joán otti yhden ja avasi sen.

Siinä hän oli taas, ensisivulla, »talonpoikaisvaimo» seinältä. Hän se oli. Mutta tämä pieni kuva oli parempi. Kuinka vallitsivatkaan silmät noita kasvoja! Mutta suu kulki vahaisena viivana kasvojen alaosan poikki. Joán käänsi lehteä. Samoja kuvia kuin seinilläkin. Samoja. Ja kaikilla oli samanlaiset silmät kuin vanhuksellakin. Mutta kasvot kapenivat, leuka ei enää ollut niin varma. Ja oli kuin silmät olisivat kasvaneet. Tuo nuori tyttö oli pelkkiä silmiä, hän. Ja suu kävi täyteläiseksi, kaartuvin huulin. Joán avasi vaistomaisesti jälleen ensimmäisen sivun. Niin, tuo vanhus oli polttanut silmänsä koko sukuun, kauttaaltaan…

Niin, se oli totta, puheenjohtaja-neidillä oli ollut sama katse nyt äsken, kun hän seisoi ja katseli huonetta.

Vanhus oli siis — ja Joán lehteili edelleenkin albumia — äidinäidin-äiti. Ja tuossa oli äidinäiti, silkkipuvussa ja kaulassa kultasolki. Mutta tuo oli äiti, hiukan avorintaisena ja medaljonki kaulassa.

Niin, silmät olivat kyllä samat. Mutta niiden ilme oli muuttunut. Tuon nuoren tytön katse (siinä hän oli jälleen ylioppilaslakissaan) oli suorastaan kuumeinen…

Hm, nuo toiset kuvat, ne esittivät varmaan isän sukua. Oikein miellyttäviä, vaaleaverisiä ja kunnollisia… Tuo esimerkiksi oli sen meijeristin näköinen, jonka he kymmenen vuotta sitten saivat saarelleen, kun Joánin isä tahtoi perustaa meijerin. Hän valitti aina, ettei saarella voinut saada lasillista oikeata olutta, ja sepitti säkeitä runokirjaan — »jos ehkä herra kreivi suvaitsisi niitä lukea».

Jokin ovi kuului käyvän, ja Joán sulki vaistomaisesti albumin.

Hän nousi ja astui pianon luo.

Mutta mikä se oli? Todellakin valopainos, Corot’ta: murheellisia ja tummia Corot’n puita.

Ja tuolla ikkunakomerossa riippui myös pari. Omituista, kuinka ne olivatkaan saattaneet joutua tänne. Ja tuo, tuolla — ja Joán kumartui eteenpäin voidakseen nähdä — se oli, totisesti, se oli »Le Crépuscule».

Joán jäi seisomaan ja vei vaistomaisesti käden silmilleen. Omituista, hän oli saattanut unohtaa, että tänään oli äidin syntymäpäivä. Ensimmäinen kerta, jolloin hän oli sen unohtanut — kaikkina näinä vuosina…

Hän muisti hyvin, että isä oli ottanut »Le Crépusculen» paikaltaan kaakeliuunin vierestä kohta äidin kuoleman jälkeen ja ripustanut sen huoneeseensa kirjoituspöytänsä viereen…

Ehkä tuossa ranskalaisessa kuvassa oli jotakin »tanskalaista» — tuossa hämärässä.

Äiti istui niin usein ja tuijotti siihen — sen hämärään, joka aivan tuntui sulkeutuvan.

Joán käänsi päätään. Hän saattoi majatalon viimeisen ikkunan kautta nähdä suoraan sisälle erääseen huoneeseen. Edeskäypä Jensen seisoi keskellä lattiaa ja käänteli ja väänteli vartaloaan — ai niin, hän seisoi peilin edessä.

Joán kohotti silmänsä: majatalon pääty oli hiukan vino. »Hotel Danmark», luki Joán. Kirjaimet olivat punaiset valkealla pohjalla. Mutta pari niistä oli hiukan vaillinaista, sillä kalkkirappausta oli pudonnut pois. Joán piti yhä silmänsä kiinnitettyinä tuohon punaiseen valkealla pohjalla, kunnes hän antoi niiden liukua rakennuksen seinää pitkin. Edeskäypä seisoi aina vain ja tähysteli itseään, edestä ja takaa, peilinsä edessä.

Mutta Joánin katse liukui »Danmarkista» alemma.

Siinä aukossa, joka oli olevinaan portti oli saranoita — neljä isoa, alastonta saranaa…

Kun Joán palaisi kotiin, muuttaisi hän isänsä huoneisiin. Flyygelin hän sijoittaisi siihen, missä isän työpöytä oli. Ne huoneet olivatkin pohjoiseen. Kuinka vähän hän oikeastaan oli tuntenut isäänsä tai tiesi hänestä. Mutta hänhän olikin aina puhunut niin vähän, isä. Varsinkin niinä vuosina, jolloin hän aina vain luki, myöhään ja varhain — monia monituisia kirjoja, lääketieteellisiä teoksia ja filosofeja ja »muistelmia», luki lukemistaan.

Joán muisti, miten hän kerran loma-ajalla oli tullut sisään isän huoneeseen.

»Täällä sinä istut kaiket päivät, isä», oli hän sanonut, »emmekö matkustaisi jonnekin? Voisimmehan lähteä Konstanzaan…»

»Matkusta sinä», sanoi isä.

»Entäs sinä? Sinä istut täällä ja luet yhtä mittaa…»

»Niin» ja isä tuijotti jälleen kirjaansa — »täytyyhän ajan kulua», sanoi hän. »Ja sitäpaitsi, ehkäpä saattaisi löytää jonkin selityksen.»

»Selityksen?» oli Joán kysynyt.

»Niin», vastasi isä, »tarkoituksettomuuden selityksen».

Ja isä oli jatkanut lukemistaan.

Mutta viimeisinä vuosinaan hän ei edes lukenut. Hän vain ratsasti, aina ja yhä, aamuin ja iltapäivin, aamupäivällä ja auringon laskettua, ratsasti yksinään, ympäri saarta, aivan kuin olisi ratsastanut ainaista ympyränkehää. Ja nyt hän oli kuollut, yksinään.

Tietämättään Joán oli kääntänyt kasvonsa ja tuijotti jälleen Corot’n
»Hämärään».

Kuinka rajattomasti hänen isänsä olikaan mahtanut rakastaa äitiä. Mutta äiti oli kuin hänen verensä hiljaa, aivan hiljaa olisi valunut kuiviin, kunnes hän vihdoin kuoli tuona päivänä. Kuinka hyvin hän muistikaan kuolinpäivän, ja hän oli sentään ollut silloin niin pieni. Hän oli juossut rakennuksen halki, ihmisestä toiseen, ja tahtonut tarttua heitä kädestä ja kysynyt: »Miksi, miksi äiti on kuollut?»

Joán lähti jälleen ikkunan luota — kulki huonekalujen ohitse, vaistomaisesti ja niitä näkemättä, aivan kuin olisi jo kauan liikkunut huoneessa.

Tuossa oli viikkolehti. Se oli sunnuntain kuvalehti »Illustreret
Tidende». Sitä hän ei ollut nähnyt.

Joán avasi lehden.

Oh, siinä oli hänen kuvansa — se kuva, joka aina oli lehdissä.

Oveen koputettiin.

»Sisään», sanoi Joán ja seisoi vielä »Tidende» kädessään.

Tulija oli pikku neiti, joka kantoi tarjotinta.

»Tahdoin vain tuoda hiukan teetä», sanoi hän hyvin tyynellä äänellään, ja laskien tarjottimen pöydälle hän lisäsi, aivan hiukan hymyillen:

»Niin, siinä on teidän kuvanne.»

Joán päästi hyvin äkkiä lehden käsistään ja sanoi:

»Olen istunut ja katsonut valokuvianne, neiti.»

Neiti levitti pienen teeliinan pöytäliinalle.

Hänen hiuksensa olivat palmikoidut ympäri pään, ja niihin oli pistetty hopeaneula.

»Se ei ole voinut teitä huvittaa», sanoi hän, »ne ovat vain sukulaisiani».

»Päinvastoin. Tuolla vanhalla (Joán etsi tuokion verran sanaa ja sanoi sitten:) rouvalla on niin ihanat kasvot.»

Neiti katsahti äkkiä ylös:

»Niinkö teidän mielestänne?»

»Mutta seinäkuva», sanoi Joán, joka otti valokuva-albumin, »ei ole yhtä hyvä…»

»Ei» — ja rauhallisin liikkein tyttö järjesteli yhä pöytää — »se onkin vain suurennus».

Joán katseli albumista.

»Mutta tässä kasvot ovat ihanat», sanoi hän.

Neiti oli jatkanut pöydän kattamista.

»En tiedä, saako tee olla väkevää», sanoi hän ja puhui yhä samalla hiljaisella, varmalla äänellä.

»Kiitos, kernaasti», sanoi Joán ja hymyili, »juon väkevää teetä».

»Sitä ajattelinkin», sanoi neiti ja hymyili silmänräpäyksen verran hänkin. »Kunpa se nyt vain olisi tarpeeksi hyvää. Näin maalla on kovin vaikeata saada hyvää teetä, vaikka meillä onkin oma kauppapuoti.»

Joán oli luonut silmänsä vanhuksen kuvasta neidin kasvoihin: ne olivat melkein järkähtämättömät rauhallisessa somuudessaan.

»Näin talonpojille tee sitäpaitsi on vähän outoa», lisäsi neiti.

Mutta hänen tarjoillessaan Joán huomasi — eikä tietänyt, miksi hän tunsi sen johdosta äkillistä iloa — että neidin käsi vapisi, niin että hänen oli vaikeata kaataa kuppeihin.

Ja hiukan äkkiä hän sanoi:

»Ettekö itse aio juoda, neiti?»

»En tahdo häiritä», sanoi Gerda.

»Oh, ette te häiritse. Päinvastoin — silloinhan minulla on vähemmän aikaa pelätä…

»Pelätä?»

»Niin.»

»Pelätä soittaa meille, jotka emme ole muuta tehneet kuin iloinneet näinä kolmena viikkona!»

Joán oli noussut, sen levottomuuden ahdistamana, joka aina valtasi hänet ennen konserttia, kun hän ajatteli, että hänen piti soittaa.

»Juuri siksi, neiti», sanoi hän ja lisäsi, antaen katseensa vaeltaa ympäri huonetta: »Tahtoisin todellakin niin mielelläni soittaa hyvin täällä.»

»No niin, siinä tapauksessa käyn hakemassa itselleni kupin», sanoi neiti ja meni.

Hänen mentyään ajatteli Joán, eikä itse tietänyt miksi: nämä ihmiset mahtavat olla hyvin varakkaita.

Kun neiti jälleen tuli sisään, viittasi hän avoimeen albumiin. »Tämä on äidinäidin äiti», sanoi hän, ja oli kuin hän olisi puhunut vähän kovemmin tai eri äänellä.

»Ja tämä», sanoi Joán ja seurasi kuvia, »on äidinäitinne».

»Niin on», sanoi neiti ja nauroi.

»Ja tämä on äitinne… ja tämä sisarenne.» »Niin.»

»Sisarenne opiskelee? Hän on ylioppilas…?»

»Niin» -— hän epäröi hetkisen, ja äänen väri vaihtui jälleen — »sisareni on ylioppilas».

»Ja tämä on veljeni», sanoi hän, ja oli kuin hän olisi vetänyt henkeä, »ja siinä ne sitten ovatkin».

»Veljenne, missä hän on?» kysyi Joán.

Neiti joi teetään.

»Veljenihän on kerran perivä kaupan… hän on nyt Vejlessä.»

»Vejlessä», kertasi Joán.

Hänen äänensävynsä yllättämänä sanoi Gerda, nopeammin:

»Voi, eikö Vejlessä ole ihanaa? Minusta se on kaikkein ihanin paikka… siellä on niin sinistä ja viheriää.»

»En ole koskaan nähnyt sitä suviseen aikaan», sanoi Joán.

»Mutta teidän pitäisi nähdä… minä taas käyn niin usein Vejlessä.
Vejlen puissakin on niin kauan lehti — ja vesi rannassa on
niin päilyvää. Olemme siellä usein vesillä, käytyämme syömässä
Munkebjergissä.»

Joán sanoi:

»Äitini oli syntynyt Vejlessä.»

Tuokio kului.

»Vejlessäkö?» kysyi neiti ja puhui matalammalla äänellä.

»Niin, Vejlessä», kertasi Joán, ja hänen äänensä oli hyvin matala.

Oli kuin jokin Joánin äänessä olisi tarttunut Gerdaan, ja hän sanoi melkein samalla äänenpainolla:

»Ja sitten hän joutui matkustamaan niin kauas?»

Joán katsahti häneen yht'äkkiä.

»Niin, kauas», sanoi hän.

Mutta ehkä rikkoakseen tunnelman sanoi Gerda ja puhui hiukan katkonaisesti, mutta iloisesti:

»Mutta kyllä siellä on ihanaa talvisinkin. Minusta siellä on kaikki niin elävää, Vejlessä… ihmiset kulkevat niin varmoina ja puhuvat ääneen kaduilla… Minä puolestani pidän melkein enemmän Vejlestä kuin Kööpenhaminasta.»

»Kuin Kööpenhaminasta?»

»Niin, ehkä siksi, että Kööpenhamina on liian suuri tämmöiselle maalaiselle… taikka en tiedä, ehk'ei se ole kyllin suuri.»

»Ei kyllin suuri?»

Joán katsahti hänen pieniin kasvoihinsa, jotka äkkiä punastuivat punastuttuaankin — kuten asemalla.

»Niin, enhän ole koskaan nähnyt mitään suurempaa… Mutta ihminen odottaa niin paljon kun sanoo itselleen: Suuri kaupunki…»

»Niin.»

He olivat vaiti, ja neidin kasvot olivat jälleen käyneet kalpeiksi.

»Te olette nähnyt kaikki kaupungit», sanoi hän.

»Monta», sanoi Joán, »ja jokainen kaupunki on toisensa kaltainen».

Neiti käänsi päätään:

»Onko?»

Hän painoi jälleen päänsä.

»Mutta te olette kuitenkin nähnyt ne», sanoi hän ja lisäsi, hymyillen, niin että huulet heikosti värähtivät: »useimmat eivät saa koskaan niitä nähdä».

Mutta jälleen vaihtaen sävyä hän sanoi:

»Mutta veljeni on nähnyt paljon — niinä vuosina kun hän oli merillä.»

»Onko hän ollut merillä?»

»On, kolme vuotta. Mutta hänenhän piti tulla kaupan perijäksi, eikä hän ehkä ollut kyllin rohkeakaan, en tiedä, jäädäkseen merille.»

Tuokion aikaa oli äänetöntä, kunnes Joán kysyi, vain jotakin sanoakseen:

»Missä hän oli?»

»Kaliforniassa» — neiti lausui nimen niin venytellen, että kuulosti kuin se olisi ollut hyvin etäällä — ja Shanghaissa».

»Shanghain Settlementissä on kuulemma hyvin kaunista», sanoi Joán.

Ja äkkiä hän kysyi:

»Mikä teidän nimenne oikeastaan on, neiti?»

»Minunko nimeni» — ja tyttö nauroi tehden pieniä liikkeitä käsillään — »minun nimeni on Gerda».

»Gerda», sanoi Joán ja kertasi sen, »se on helppo lausua».

»Niin» — ja Gerda nauroi yhä —, »ja teidän nimeänne ei kukaan osaa lausua. Me olemme oikein harjoitelleet sitä. Mutta emmehän ollenkaan tietäneet, miten se on lausuttava.»

»Joán», sanoi Joán, »Joán, sanokaa niin».

»Joán. — Joán», kertasi Gerda-neiti.

Mutta Joán alkoi nauraa:

»Te lausutte sen niinkuin Ane.»

Gerda-neiti nauroi:

»Kuka on Ane?»

»Minun vanha hoitajani… hän on myös Vejlestä.»

»Te olette kaikki Vejlestä», sanoi Gerda ja hymyili.

»Niin olemme.»

Ja äkkiä Joán ojensi kätensä ja painoi pianon koskettimia:

»Ma Vejlessä synnyin, on kotini siellä…»

»Voi, osaatteko te laulujamme, sehän on ihanaa…»

Joánin kädet putosivat koskettimilta.

»Äiti lauloi sitä», sanoi hän.

Gerda oli noussut.

»Ane seurasi äitiä sinne», sanoi Joán.

»Isänmaahanne.»

Joán istui äänettömänä.

»Unkariin», sanoi Gerda ja puhui matalalla äänellä kuin Joánkin.
»Siellähän on niin kaunista, Unkarissa. Eräs serkkuni on ollut
Unkarissa.»

Joán oli siirtynyt pianotuolille.

»Mitä te kaikkein mieluimmin tahtoisitte nähdä?» sanoi hän.

»Mieluimmin?» Gerda kertasi sanan hyvin hitaasti, ja halki hiljaa laskeutuvan hämärän näki Joán hänen liian suuret silmänsä, jotka aivan kuin harhailivat pitkin huonetta. »Mieluimmin vuoret.»

Joán sanoi:

»Minun kotini likellä on vuoria.»

»Onko?»

Sitä tuskin kuului.

Joán kääntyi pianotuolilla.

»Ja kun te siis ette ole Vejlessä tai Kööpenhaminassa, istutte kai täällä?»

Gerda oli istuutunut, hiukan etäälle hänestä, ikkunan luona olevalle tuolille.

»Niin, nythän minun täytyy olla isän luona, nyt, kun hänellä ei ole muita kuin minä.»

»Mutta sisarennehan tulee loma-ajoiksi kotiin…»

Tuokion oli hiljaista. Sitten Gerda sanoi:

»Sisareni on kuollut.»

»Kuollut?» Joán oli vaistomaisesti hätkähtänyt.

»Niin, hän kuoli viime vuonna.»

Gerda nousi jälleen.

»Mutta nyt kai minun on vietävä tee pois.»

»Miksi?»

Gerda ei vastannut, keräili vain teekaluja.

»Enkö sytytä lamppua?»

»Voi älkää, istun niin mielelläni hämärässä. Hämärä on pitkä Tanskassa.»

»Niin on. Voi, se on minusta päivän paras aika.»

Ja hän nauroi jälleen.

»Sillä silloinhan ei ole tarvis mitään tehdä.»

»Mitä teillä oikein on tekemistä, neiti Gerda?»

»Minullako, kreivi Ujházy» — ja hän nauroi nimeä, jota ei osannut ääntää.

»Ujházy», oikaisi Joán.

»Ujházy», tavaili Gerda.

Joán nauroi:

»Nyt se oli melkein oikein.»

»Niin, melkein», sanoi Gerda, joka seisoi tarjotin käsivarrellaan.

»Mutta mitä teillä siis oikein on tekemistä, neiti Gerda?»

»Paljon. Minullahan on talous» — hän huipensi huuliaan — »ja sitten minun on huolehdittava hiukan kirjanpidostakin. Kaupanhoitaja sanoo, että minun pitää isän vuoksi ottaa edes vähän osaa liikkeen hoitoon.»

»Kaupanhoitaja… kuka on kaupanhoitaja?»

»Se herra, joka näytti teille tietä.»

Äkkiä sanoi Joán, miehille ominaisen tutkimishalun vallassa:

»Hän oli hauskan näköinen.»

Gerda vastasi:

»Hän on ollut täällä kaksi vuotta. Isähän ei ehdi hoitaa kauppapuotia, hänellä kun on puutavaraliike… ja viinikauppa.»

Gerda avasi oven. Viereisessä huoneessa paloi lamppu, niin että valo lankesi Joániin, ja neiti sanoi ja katseli häntä valonkajossa:

»Minä en oikein voi ymmärtää, että te todellakin olette tullut.»

»Ettekö», sanoi Joán, »tässä minä nyt sentään seison».

Yht'äkkiä Gerda-neiti kumarsi syvään.

»Niin», sanoi hän nopeasti ja punastui jälleen. »Kiitos tästä hetkestä.»

Ja hän sulki oven.

Joán jäi seisomaan, ovipieleen nojaten: kuinka pehmeätä tanskankieli olikaan, äänenpaino. Hänestä tuntui, niinkuin se usein, näinä vuosina, olisi soinut sävelenä hänen päässään, laulunsävelenä, josta hän ei oikein saanut kiinni tai jonka hän puolittain oli unohtanut.

Mutta hän oli menetellyt typerästi, nyt kun hän kerran oli tullut Tanskaan. Hänen olisi pitänyt kohta, ensi päivästä alkaen, seurustella oikeiden ihmisten kanssa. Ja hän oli vain ollut tekemisissä taiteilijoiden kanssa, jotka olivat samanlaisia kuin taiteilijat ylimalkaan. He olivat vain köyhempiä, kuluneempia, ja heidän vaimojensa puvuista näkyi, että kangasta oli säästetty. Joánia hymyilytti — hänen ajatuksensa kulkivat sinne tänne niinkuin aina hänen ollessaan hyvillä mielin — ja hän ajatteli juhlaa Kööpenhaminassa. Nuo ihmisethän olivat olleet niin ystävällisiä kutsuessaan hänet juhlaan. Miehet, vinoissa puoliliinaisissa paidanrintamuksissaan, istuivat kuin ne, jotka harvoin istuvat juhlapöydässä, ja kun he kerran olivat tulleet, tahtoivat he jumalista syödä koko rahan edestä. Mutta rouvat, silmät kuopalla ja granaattikäädyt kuihtuneen kaulan ympärillä, istuivat hajamielisinä ja hypistellen pestyjä hansikkaitaan. »Niin se on, herra kreivi», oli Joánin vierustoveri kohta sanonut, kun he istuivat pöytään (hänen päänsä oli kuin senilia-kaktus, siinä määrin harittivat hänen hiustupsunsa), — »ihminen menee vallan sekaisin silmiä myöten, kun on ensinnä toimitettava viisi lasta levolle ja sitten saatava vaatteet ylle». Taiteilijoiden rouvat olivat muistuttaneet Orsówan upseerinrouvia niiltä vuosilta, jolloin hallitus ei maksanut upseeristolle palkkoja. Mutta hänen vierustoverinsa oli jatkanut puhettaan: »Niin, anteeksi, anteeksi, tiedän hyvin että saksankieleni on päin seiniä. Ja sitä on sentään opiskellut Leipzigissä mutta kaikki unohtuu, ja kun kerta on tehnyt sen tyhmyyden, että on mennyt naimisiin, niin taide joutuu hunningolle, ja jäljelle jää vain talous, vaikka siitä ei totta totisesti saa keltään kiitosta…»

Ja äkkiä hän oli hieraissut molempia ulkonevia poskipäitään ja sanonut:

»Niin, mitä te oikein ajattelette elämästä, te, kuuluisuus?»

… Joán hymyili yhä, kulkiessaan lattian poikki:

Ei, kielitaito ei kai ollut heidän vahvin puolensa, tanskalaisten. He eivät kai matkustelleet. Pysyivät kotona, Tanskassa. Äitikään ei ollut koskaan oikein oppinut unkaria. Isä oli aina puhunut tanskaa hänen kanssaan. Kuinka hyvin hän muistikaan äidin äänen! Se olikin niin pehmeän hiljainen ja kuin jollakin tavoin pelokas.

Joán oli istuutunut soittokoneen ääreen. Eräs sävel, kasvoi hiljaa esiin hänen sormiensa alta… kuinka olivatkaan sanat? Äiti kuiskasi niitä usein, kun Joán hyräili säveltä, kaikkia noita säveliä, mustan, jalkaniekkaisen kaakeliuunin edessä:

Kuu vieri, haudattihin…
Kuu vieri…

Joánin kädet putosivat koskettimilta…

Kadulla oli pari lyhtyä sytytetty. Niiden kajo lankesi ikkunalla olevien kukkasten välitse seinille ja tauluille. Kuinka täällä oli hiljaista. Hän kuuli jalankulkijoiden hitaat askelet kadulta. Nyt kai ihmiset palasivat työpaikoistaan ja pelloiltaan.

Joán tavoitteli yhä sanoja:

Kuu vieri, haudattihin
mies mustiin multihin.

Äiti oli usein iltaisin istunut ikkunassa, kädet leuan alla, ja tuijottanut ulos.

»Mitä sinun katseesi oikein hakee, Maria?» oli isä kysynyt.

»Kotia.»

Ei, ei, hän ei niitä löytänyt… kuinka ne kuuluivatkaan:

Ritari herra Aage…
Ratsasti herra Aage…

Mutta pikku neiti kai ne tiesi. Luonnollisesti hän ne tiesi.

Joán nousi ja koputti oveen, ennenkuin hän sen avasi. Sisimmässä huoneessa seisoi eräs naishenkilö, lampun alla. Nainen kääntyi, hänen kasvonsa olivat luisevat:

»Suokaa anteeksi», sanoi Joán, »mutta eikö neiti ole täällä?»

»Kyllä kutsun», vastasi nainen ja siirsi luisevaa ruumistaan.

»Voi, neiti», sanoi Joán, kun Gerda tuli sisään

— Gerda jätti oven auki, niin että lamppujen valo lankesi soittokoneeseen—, »tulin tässä ajatelleeksi erästä säveltä… mutta en saa kiinni sanoista».

Ja hän alkoi jälleen soittaa:

Ratsasti herra Aage…

»Ritari Aage», sanoi Gerda.

»Niin.»

»Aage», korjasi Gerda ja naurahti.

»Aage», sanoi Joán, »en ole koskaan osannut ääntää sitä».

»Aage», kertasi Gerda ja avasi suunsa ihan auki:

Ritari Aage, ratsain hän ajoi saarehen…

»Niin», sanoi Joán, joka koskettimilla seurasi hänen viipyvää ääntään.

Ja kihlaa kauniin Elsen,
tuon neidon suloisen.

Joán jatkoi soittamistaan, samalla kuin Gerda-neiti saneli, puolittain laulamalla.

Niin kihlas kauniin Elsen hän kultasormuksin. Kuu vieri, haudattihin mies mustiin multihin.

Tuokion oli äänetöntä. Sitten sanoi Gerda-neiti:

»Se on surullinen laulu.»

»Niin on», sanoi Joán.

Hänen kätensä lepäsivät vielä koskettimilla. Jalankulkijoiden askelet kaikuivat tieltä.

»Kuinka täällä on hiljaista», sanoi Joán.

»Niin.»

Joán soitti jälleen.

»Tätä minun äitini lauloi usein.»

Gerda ei vastannut, eikä kumpikaan heistä puhunut.

Sitten sanoi Gerda-neiti, ja hän puhui lujemmalla äänellä:

»Nyt minä sytytän lampun.»

Joán nousi ja katseli hänen käsiään, niiden sytyttäessä lamppua. Sitten sanoi Joán ja tuijotti lamppuun — ja hän puhui samanlaisella äänellä kuin äsken:

»Tänään on äitini syntymäpäivä. On niin ihmeellistä, että juuri tänään… jouduin tänne.»

Gerda piteli lampunkupua kädessään.

»Niin», sanoi hän samalla äänellä kuin Joán, »se oli ihmeellistä».

Gerda pani kuvun paikalleen — ja ehkä jonkin ajatusyhtymän johdosta, ehkä myöskin vain ohjatakseen Joánin ajatukset toisaanne — hän sanoi reippaalla äänellä:

»Nyt näytän teille paikan, missä olen syntynyt… suuri se ei ole.»

Ja hän nauroi.

Hän otti seinältä erään valokuvan, joka esitti hyvin pientä taloa: siinä oli vain neljä ikkunaa ja ovi kadulta.

»Nuo kaksi ikkunaa kuuluivat puotiin», sanoi hän.

Hän viittasi kuvaan.

»Tämä on äitini», sanoi hän, »ja tuo tuossa hänen sylissään olen minä».

»Ja tuossa on sisarenne», sanoi Joán.

Gerda-neiti vastasi hiukan nopeasti:

»Niin, se on sisareni.»

Ja hän jatkoi:

»Äitihän oli niin nuori, kun hän kuoli — kohta kun olimme muuttaneet tähän uuteen taloon. Hän oli niin toivonut päästä tänne, kertoi isä. Mutta sitten hän kuoli — vain neljä kuukautta myöhemmin.»

Joán ei puhunut.

»Ja myöskin äidinäiti kuoli nuorena. Mutta äidinäidin äiti, hän eli kauemmin kuin he kaikki. Hän kuoli, kun minä olin yhdeksänvuotias.»

»Silloin hän oli vanha», sanoi Joán ja hymyili, tietämättä miksi.

Myöskin Gerda-neiti hymyili.

»Oli, hän oli yhdeksänkymmenenkolmen vuoden vanha», sanoi hän, »ja viimeiseen päiväänsä saakka hän seisoi myymälässä».

Hän ripusti kuvan paikalleen.

»Mutta sitten tuli täti taloon.»

»Hän tuolla on tätinne», sanoi Joán ja viittasi päällään toisiin huoneisiin.

»Niin, se on täti.»

Joán nauroi.

»Hän on kuin Ane», sanoi hän.

»Onko? Täti on niin kiltti.»

Mutta Joán nauroi yhä, aivan kuin Gerdaa kiusoitellakseen:

»Mutta hän on kuin Ane.»

Ja yht'äkkiä hän sanoi:

»Voi, tahdon sähköttää Anelle. Siitä hän tulee niin iloiseksi. Missä on sähkösanomakonttori?»

»Aseman luona, mutta renki saattaa viedä sähkösanomanne.»

»Ei, tahdon mennä itse.»

»Konttori on aivan lähellä asemaa», sanoi Gerda-neiti. »Mutta minä voin saattaa teitä.»

»Tahdotteko?»

»Mielelläni.»

»Mutta ensin minun pitää ruiskuttaa.» Hän otti letkulla varustetun hajuvesipullon ja ruiskutti kölninvettä ylt’ympäri huonetta, ja Joán nauroi:

»Miksikä teette noin?»

»Ilma käy muuten niin huonoksi.»

Gerda ruiskutti yhä.

»Ilma käy aina huonoksi, jos samassa rakennuksessa on kauppapuoti.»

»Täti», huusi hän sisähuoneisiin, »me menemme asemalle».

Ja hän puki ylleen kapan ja hatun, eikä Joán tullut häntä auttaneeksi.

He kulkivat alas portaita, ja Gerda avasi erään oven ja huusi siitä:

»Menen vain asemalle. — Sanoin sen isälle. Hän tahtoo aina tietää, missä olen. Hän on tullut niin levottomaksi viime vuonna…»

He olivat tulleet kadulle. Joán kääntyi yhtäkkiä: kaupanhoitaja seisoi myymälän ovella.

»Tuolla on kaupanhoitaja», sanoi Joán.

»Vai niin», sanoi neiti, ja he kulkivat edelleen.

»Tämä on sama tie, jota te tulitte», sanoi Gerda-neiti.

»Mutta nyt se näyttää hauskemmalta», sanoi Joán.

»Niin näyttääkin», sanoi Gerda ja katseli lamppuja, jotka olivat ripustetut kadun poikki, »sillä nyt täällä on sähkövalo. Se on ylpeytemme, sähkövalo.»

Hän katseli punaisia taloja tien varrella ja nauroi jälleen:

»Mutta tuskin kukaan sitä käyttää, sillä heillä ei ole varaa. Emmekä mekään sitä käytä. Sillä emme voi käyttää sitä huoneissa, ellemme ota sitä samalla kauppapuotiin… Eikä isä tahdo ottaa sitä kauppapuotiin.»

»Mutta miksikä ei?» sanoi Joán.

»Ei» — ja Gerda nauroi yhä — »sillä isä sanoo, että sellaisia halpoja tavaroita, joita meidän on myytävä, ei ostajien pidä nähdä liian hyvin».

»Isänne on viisas», sanoi Joán ja nauroi.

»Niin on», sanoi neiti ja nyökäytti päätään, äkkiä vakavana.

Tie kävi pimeämmäksi, ja parit vaunut ajoivat heidän ohitseen.

»Ne aikovat konserttiin», sanoi Gerda-neiti puhuen vaistomaisesti kuiskaamalla.

Puolipimeässä ajajat näyttivät suurilta, tummilta patsailta.

»Ne ovat sieltä etelästä», sanoi Gerda.

»Etelästä?»

»Niin, rajalta», kuiskasi Gerda.

He tulivat asematielle.

»Se on täällä», sanoi hän.

He kulkivat pientä siltaa, joka vei leveän ojan yli.

»Se keinuu», sanoi Gerda ja jäi seisomaan keskelle siltaa.

»Niin», sanoi Joán ja polki lautoja.

Kun he astuivat konttoriin, sanoi Gerda-neiti:

»Kreivi Ujházy» — oli kuin hän olisi ottanut vauhtia sanoakseen nimen — »tahtoo sähköttää».

»Olkaa niin hyvä», sanoi virkailija, joka oli katsahtanut häneen, ja ojensi Joánille sähkösanomalomakkeen.

Joán meni pienen pulpetin ääreen ja kirjoitti.

Kone puhui lyhyesti ja reippaasti nakutellen.

Gerda-neiti sanoi:

»Täältä voi puhua koko maailman kanssa.»

»Niin», sanoi Joán. »Täällähän tekin puhuitte ensimmäisen kerran minulle.»

Neiti hymyili.

»Niin — että uskalsinkin.»

Joán näytti kirjoittamaansa lomaketta.

»Onko tämä oikein?» kysyi hän.

Gerda otti lomakkeen ja luki:

»Ane Jensen. Chateau Ujházy. Orsówa. Serbie. Lähetän sinulle, vanha
Ane, sydämellisen tervehdyksen Tanskasta. Joánisi.»?

»On», sanoi Gerda, »mutta sanassa 'lähetän' on vain yksi t-kirjain».

»Ei, minä en osaa kirjoittaa tanskaa», sanoi Joán melkein kiivaasti.

Hän repi sähkösanoman palasiksi ja kirjoitti uuden — hitaasti kuin se, joka tavailee jokaista sanaa.

»Onko se nyt oikein?» kysyi hän ja ojensi jälleen lomakkeen Gerdalle, ja tämä luki: »Lähetän sinulle, vanha Ane, sydämellisen tervehdyksen Tanskasta. Jossesi.»

»On», sanoi Gerda ja nauroi, »nyt se on oikein».

»Josse», sanoi Joán, »se tekee hänet iloiseksi».

Joán maksoi, ja he astuivat ulos.

Gerda-neiti seisahtui silmänräpäyksen ajaksi sillalle.

»Sepä oli kallis», sanoi hän. »Mutta sinnehän onkin matkaa» — — ja hän katsoi eteensä pimeässä.

Sitten hän sanoi:

»Mutta minusta ei ole hauskaa saada sähkösanomia.»

»Miksikä ei?»

Gerda alkoi jälleen kulkea.

»Ei, sillä olen kerran saanut erään, joka oli liian surullinen.»

He kulkivat aseman ohi, ja Joán sanoi:

»Onkohan kaikki tavarani lähetetty hotelliin?» (Hän tiesi että niin oli laita.)

»Voimmehan kysyä», sanoi Gerda.

Joán meni eteiskäytävän kautta asemasillalle. Gerda-neiti seurasi.
Siellä ei ollut ketään, kaikki oli hiljaista. Sähkölangat ne vain
lauloivat heidän päittensä päällä. He seisoivat asemasillan reunalla.
Kiskojen teräs häipyi pimeään.

Gerda-neiti puhui matalalla äänellä:

»Käyn niin usein täälläpäin — yöllä.» (Hän koetti nauraa.)

»Yöllä?»

»Niin, kun pikajuna ajaa ohi… Minunhan ei pitäisi… Mutta kun joka tapauksessa istun valveilla. Ja se on niin kaunista — kaikki valaistut vaunut ja ihmiset, joita koskaan ei saa nähdä… Mutta te olette nähnyt satoja tuhansia ihmisiä.»

Ja kuin katkaistakseen puheensa hän osoitti yht'äkkiä kädellään pimeään:

»Tuolla on vuori.»

»Vuori?»

»Niin, mäennyppylä, jota me nimitämme vuoreksi», sanoi hän ja nauroi.

»Voiko sille vuorelle kiivetä?» sanoi Joán ja nauroi hänkin.

»Voi kyllä»… ja Gerda alkoi kulkea. »Mutta mehän syömme puoli seitsemältä.»

Hän melkein juoksi.

He kulkivat kiskoja myöten, ja Gerda hiljensi käyntiään.

»Minä vallan hengästyn.»

Mutta Joán sanoi hyvin lempeästi:

»Kun te sitten kerran joudutte näkemään ne sadat tuhannet ihmiset…»

»En koskaan», sanoi Gerda ja pudisti päätään. »Isä sanoo, että Theodor
— Theodor, veljeni — on matkustellut meidän kaikkien osalta.»

»Täältä», sanoi hän, ja he kääntyivät radalta pellolle.

»Kun olimme lapsia» — Gerda käänsi päätään, ja Joán näki hänen hymynsä pimeän halki — »leikimme aina 'vieraita maita'. Sitä leikittiin pihalla — sillä se on niin laaja — ja tynnyrit olivat kaupunkeja ja ajoportti oli Rooma. Mutta niitty oli Aasia. Oletteko ollut Aasiassa?»

»En», vastasi Joán.

He alkoivat kiivetä mäkeä ja saavuttivat sen huipun. Heidän edessään lepäsi peltojen pimeys. Yksityiset puut vain seisoivat ylt’ympäri, niinkuin varjojen kaarti.

He 'seisoivat' äänettöminä 'hiljaisessa' pimeässä… aivan lähekkäin…

»Mutta», sanoi Joán hitaasti ja vain puoliääneen, »kun te istutte ylhäällä ja valvotte, Gerda-neiti, mitä te silloin toimitatte?»

Gerda puhui samaan tapaan:

»Istun lampun ääressä. On niin ihanaa, kun kaikki nukkuvat eikä mistään ikkunasta loista valoa. Silloin on yksinään ja voi ajatella…»

»Mitä?»

»Oh, en tiedä. Mitä kerran tulee tapahtumaan…»

Joán hymyili.

»Onko sitten jotakin tapahtunut?» kysyi hän.

Gerda käänsi kasvonsa Joániin.

»Ei, ei mitään», sanoi hän ja pudisti päätään.

He olivat tuokion verran vaiti, hiljaisessa pimeydessä.

Sitten Joán sanoi:

»Mistä te olette löytänyt 'Hämärän', joka teillä on huoneenne seinällä?»

»Olen ostanut sen», vastasi Gerda-neiti, hiukan hätkähtäen.

»Äidillänikin oli se kuva.»

»Oliko hänellä?» kuiskasi Gerda.

»Oli — se riippui uunin vieressä. Se oli Tanskasta.»

Joán oli jälleen vaiti. Sitten hän sanoi, aivan kuin olisi kulkenut äänettömien ajatuksien halki:

»Mutta musiikkia saatte kuulla?»

Ja ikäänkuin heidän ajatuksensa olisivat yhtyneet, sanoi Gerda, äänessään aivan sama sointu kuin hänellä:

»Niin, kyllä joskus.»

Mutta hänen äänensävynsä vaihtui äkkiä:

»Musiikkiyhdistyksessä. Mutta sehän on rouva Raabelin.»

»Rouva Raabelin?»

»Niin, lääkärin rouvan… Mutta viime vuonna herra Green soitti siellä.
Se oli ihanaa.»

»Kuka on herra Green?» kysyi Joán.

»Hän on ensiviulumme. Voi, hän soitti Mendelssohnia. Se oli ihaninta mitä olen kuullut.»

Joán näpäytti äkkiä sormiaan pimeässä.

»Oliko se niin ihanaa?» kysyi hän, ja Gerda ei huomannut, että hän hymyili.

He seisoivat jälleen vaiti. Sitten sanoi Gerda-neiti yht'äkkiä:

»Mitä Josse on?»

Joán vastasi ja oli kääntänyt kasvonsa:

»Se oli lapsuudenaikainen nimeni. Anehan on ollut meillä kaiken aikaa.»

»Niin», sanoi Gerda-neiti.

Hiljaisilta pelloilta ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Niiden takaa loistivat pienten majojen valot. Vaunut vyöryivät jossakin etäällä, ja ääni häipyi. Joán oli kääntynyt ja tuijotti puitten hiljaisia varjoja.

»Tämä on Tanskaa», sanoi hän.

Gerda-neiti nosti kätensä — hän ei tietänyt, minkä vuoksi hänen äänensä vapisi.

»Ja tuolla Etelä-Jyllanti», sanoi hän. »Etelä-Jyllannin pellot.»

»Niin lähellä?» sanoi Joán.

He olivat jälleen vaiti, kunnes Joán sanoi:

»Onko se teistäkin surullista?»

»Mikä?»

»Se että Etelä-Jyllanti…»

»On» (ja hän nyökäytti päätään). »Sillä he ovat niin uskollisia — kaikesta huolimatta.»

»Kaikesta huolimatta…?»

Gerda ei vastannut kysymykseen, mutta sanoi:

»Ja totta on mitä isä sanoo, että meitä on niin vähän… Mutta» — ja hän puhui hiukan nopeammin — »sitä ei se voi ymmärtää, jonka isänmaa on niin laaja».

Joán sanoi:

»Minun isänmaani on pienempi Tanskaa.»

»Unkariko?» sanoi Gerda.

Joán ei liikahtanut.

»Unkari ei ole isänmaani. Isänmaani on vain saari.»

»Saari?»

»Niin. Sitä nimitetään 'Kirottujen saareksi'.»

Gerda käänsi valkeat kasvonsa. Mutta Joán nosti kätensä silmilleen.

»Kaikesta siitä puhun teille kerran.»

»Kerran», sanoi Gerda.

Joán tahtoi puhua, mutta oli vaiti — saman ajatuksen kahlitsemana.

»Nyt meidän pitää mennä kotiin», sanoi Gerda ja alkoi kulkea — hänen edellään ja nopeasti. Joán jouduttautui hänen kohdalleen. He astuivat tietä, joka oli lyhyempi. Se kulki pensasaitaa pitkin.

»Tuolla on kirkkomaa», sanoi Gerda-neiti.

»Mitä suloinen merkitsee?» kysyi Joán äkkiä.

»Suloinen?» sanoi Gerda ja hätkähti. »Se on — suloinen.»

Ja hymyillen hän lisäsi:

»Se kai merkitsee jotenkin samaa kuin kaunis.»

Ja äkkiä hämmentyneenä, tietämättä miksi, sanoi hän:

»Miten kauan olemmekaan olleet poissa.»

»Puoli tuntia», sanoi Joán.

Gerda katsoi eteensä.

»Emmekö enempää?»

Ja olivat jälleen vaiti.

He kääntyivät kadulle, jolla sähkölamput paloivat.

»Kello puoli seitsemältäkö me syömme?» sanoi Joán ja puhui iloisella äänellä.

»Niin.»

»Monta vierasta, neiti?»

»Muutamia.»

Gerda nauroi:

»Se tekee teille hyvää. Ette ehdi pelätä.»

»Silloin muutan pukua nyt.»

»Niin», sanoi Gerda-neiti.

He olivat »Hotel Danmarkin» kohdalla.

»Näkemiin siis», sanoi Joán ja puristi hänen kättään. »Ja kiitos kävelystä.»

»Vuorillemme», sanoi Gerda-neiti ja nauroi kuten hänkin. »Hyvästi, kreivi Ujházy.»

Gerda-neiti meni. Mutta Joán huusi:

»Se oli melkein oikein. Hyvästi, neiti Johansen.»

»Aivan väärin», vastasi Gerda-neiti. »Hyvästi.»

Joán jäi seisomaan majatalon portille. Yhtäkkiä virkkoi edeskäypä
Jensen hänen takanaan:

»Niin, neiti on miellyttävä.»

Joán oli kääntynyt nopeasti ja aikoi vastata.

Mutta menikin edeskäyvän ohi, ylös portaita.

* * * * *

»Missä sinä oikein olet ollut?» sanoi täti, kun Gerda-neiti tuli sisään.

»Me olimme kaukana», sanoi Gerda.

Ja äkkiä hän nosti kätensä ja hyväili tädin molempia poskin.

Kaupanhoitaja ilmestyi ovelle. Hän meni ruokasaliin ja alkoi avata pulloja.

2.

Joán meni eteiseen, jossa paksu mies seisoi vedossa pyyhkien vuolaana virtaavaa hikeä sinisellä nenäliinallaan.

»Niin, minä olen Olesen», sanoi hän.

Joán nyökäytti päätään.

»Olen isäntä», sanoi mies ja pyyhki itseään yhä.

Joán nyökäytti jälleen päätään. »Tulee täysi huone», sanoi Olesen.

»Sehän on hyvä», sanoi Joán.

»Onko?» sanoi Olesen. »Mitä se hyödyttää?»

Ja katsoen Joánia sivulta hän sanoi ja jätti nenäliinan rauhaan:

»Tuleekos väliaikoja?»

»Kaksi väliaikaa», sanoi Joán ja alkoi nousta portaita.

»Tuleeko?» sanoi Olesen, jonka elämän heilahdukset olivat totuttaneet suhtautumaan kaikkeen kysyvästi. »Mutta sali on lämmin, ja sievästi se on koristettu. »Neiti Johansen, hän on sen koristanut.»

Joán mittaili katseellaan porraskäytävää ja sanoi:

»Kuinka paljon vaivaa onkaan neiti Johansen nähnyt!»

»Niin on», sanoi herra Olesen ja pyyhki itseään jälleen. »Mutta niillä on kyllä varaa siihen.»

Yht'äkkiä hän sai jalat alleen ja syöksyi ikkunaan, huutaen särkyneen ruudun kautta Jensille, joka kantoi kolmea olutkoria:

»Ne on vietävä saliin», huusi hän. Herra Olesen oli Johansenin »varoista» tullut ajatelleeksi, että tässä saattoi olla ansiomahdollisuuksia, koska konsertissa oli väliaikoja.

Joán oli tullut huoneeseensa, jossa öljykamiina oli siirretty keskelle lattiaa ja kaksi isoa matka-arkkua oli avaamattomina seinävierellä.

Joánin kintereillä kulki herra Jensen. Kun hän tervehti, näytti melkein siltä, kuin hän olisi niiannut.

»Missä on palvelijani?»

»Herra palvelija on mennyt ulos.»

Joán näki arkkujen avaimet pöydällä ja sanoi: »Tahdotteko avata nuo arkut?»

Samalla kuin herra Jensen askarteli matka-arkkujen kimpussa, jotka Joán sai lopuksi itse avata, hän laverteli taukoamatta.

Joán seisoi ikkunassa. Nyt olivat kierrekaihtimet alhaalla
Johansenilla, kaikissa ikkunoissa. Kuinka paljon kukkia siellä olikaan!
Niitä hoitivat neiti Gerda ja hänen tätinsä.

Ane ei saanut sähkösanomaa tänään. Mutta huomisaamuna varhain hän saisi sen. Kuinka pelästyneenä olikaan neiti Gerdan ääni kaikunut, hänen sanoessaan: »Kerran sain sähkösanoman, joka oli liian surullinen…»

Joán kuuli takanaan herra Jensenin äänen:

»Minun ajatukseni on, että perhe on miellyttävä. Mutta surua heillä on ollut, ja tietäähän sen, että puhetta riittää, kun jotakin sattuu maaseudun pikkuoloissa.»

Joán aikoi kääntää päätään — ehkä kysyäkseen. Mutta äkkiä sanoi herra
Jensen:

»Mutta varjelkoon, suokaa anteeksi, hovijahtimestarihan oli täällä ja kysyi herra kreiviä.»

Ja hän otti esille nimikortin, jota hän oli pitänyt paidanrintamuksensa alla:

»Kreivi Holstein lupasi tulla takaisin», sanoi hän.

»Holstein!» pääsi Joánilta miltei huudahduksena. Ja käteensä ottamastaan kortista hän luki:

»Erik… Niin, niin, Erik Holstein. Se oli Erik…»

»Asuuko kreivi Holstein täällä?» kysyi hän ja tuli aivan Jensenin luo.

»Asuu, kreivihän omistaa Höjerupin… Sinne on vain puoli penikulmaa, voi Herrajumala miten kaunis ja upea paikka…»

»Tosiaanko, tosiaanko?» sanoi Joán vaistomaisesti. Kaikki muistot ja kaikki ajatukset pyörivät sikin sokin hänen päässään. Siis hän saisi nähdä Erikinkin… tavata Erikinkin tänään…

Pelkästä ilosta hän aukaisi matka-arkun kannen, ja hän, joka ei milloinkaan itse koskenut omiin tavaroihinsa, alkoi heitellä huiskin haiskin koruommeltuja liivejä ja silkkiliivejä ja iltapukuja: nyt hänen oli pukeuduttava.

»Onko hän naimisissa?» kysyi hän äkkiä.

»Jumala nähköön, on toki» — ja herra Jensen väänteli takaruumistaan. »Mutta kreivitär on vain harvoin kotona, hän on jossakin ulkomailla, missä lie. No niin, näissä pikkuoloissa puhutaan aina yhtä ja toista…»

Sammalteleva juorupuhe valui herra Jensenistä kuin likavesi räystäskourusta.

Joán ei enää kuunnellut.

»Minun on muutettava pukua», sanoi hän, »tahdotteko etsiä palvelijani».

Herra Jensen oli äkkiä keskeyttänyt puhetulvansa — eräs ajatus oli tullut hänen mieleensä: hän tahtoi koetella noita vaatteita ja katsoa, miten ne pukivat häntä, nyt illalla, kun kaikki olivat poissa.

»Mielelläni», sanoi hän ja lyyhistyi syvään ovessa, töytäisten berliniläistä, joka harmistuneena katsahti matka-arkkuihin.

»Miksi herra kreivi on ottanut esiin tavarat?»

»Sen vuoksi että minun on pukeuduttava.»

»Nyt?»

»Niin. Tahdon lontoolaisen vaatekertani.»

Berliniläinen veti täyteläiset sieraimensa kokoon.

»Täällä?»

»Niin.»

»Hyvä on», sanoi berliniläinen niinkuin se, joka kerta kaikkiaan tietää olevansa pakotettu tottelemaan hölmöä, joka oli kyllin tyhmä maksaakseen hänelle puolitoista sataa kuukaudessa.

Joán kulki edestakaisin riisuutuessaan. Hän kaatoi Eau de Lubinia pesuveteensä ja hieroi sitä yläruumiiseensa. Kuinka somalta pikku neiti olikaan näyttänyt seisoessaan noin ja ruiskuttaessaan ylt’ympäri hajuvettä! Mutta siellähän oli ilma todellakin raskasta — ikäänkuin vanhojen viinitynnyrien hajua. Kuinka pitkä aika siitä olikaan, kun hän viimeksi oli nähnyt Erik Holsteinin — kolmetoista vuotta, kolmetoista pitkää vuotta. Erik oli siis joutunut naimisiin. Ja Joán nauroi, kumartuessaan pesuvadin yli; oli kuin hän eilen olisi kuullut Erikin, pitkän ajan tuijotettuaan, sanovan tutut sanansa: »Niin, kenenkähän kanssa minä menen naimisiin.»

Joán kääntyi.

»Missä Haacke on?» sanoi hän ja valeli itseään vedellä niin että räiskyi. Kaikki hänen liikkeensä olivat niin nopeat ja kaikki kävi pikaisesti — toiset housut pois ja toiset päälle hänen puhellessaan.

»Hän nukkuu», sanoi berliniläinen.

»Herätä hänet», sanoi Joán. — »Ei noita liivejä. Ota ne koruommellut.»

»Hyvä on», sanoi berliniläinen, aivan kuin ennenkin.

Mutta kuinka Erik olikaan rakastanut musiikkia! Sokean Hansin kasvoissa siellä kotona oli sama ilme, kun Joán yritti kuvailla hänelle värejä ja aurinkoa.

Niin, hän tahtoi muuttaa koko ohjelman… »Missä on kaulanauhani?» Hän soittaisi Mendelssohnia (ja Joán nauroi jälleen), saman kappaleen, jonka kööpenhaminalainen herra Green oli soittanut niin ihanasti.

»Herätä Haacke.»

»Hyvä on.»

Berliniläinen meni.

Mutta kansanlaulut — joita hän niin usein oli soittanut Erikin kanssa yhdessä, osaisikohan hän ne vielä? Hän tempasi viulukotelon auki ja otti esiin viulun, ja käyrä liiti yli kielien… ne olivat hänen äitinsä lauluja.

Ovi oli avautunut hänen kuulemattaan.

Tuo iso, paksu mies, joka äkkiä seisoi huoneessa, oli Erik…

»Joán!»

»Sinun kunniaksesi!» sanoi Joán ja heilautti käyräänsä, niin että »Lennä, lennä lintuseni» helähti kieliltä ja Holstein jäi seisomaan, molemmat käsivarret ojennettuina.

»Sinä olet sama kuin ennenkin», sanoi hän ja oli jälleen vaiti eikä liikahtanutkaan.

Joán jatkoi hetkisen soittamistaan, samalla kuin Holstein sanoi hiukan värähtävällä äänellä:

»Kuinka oletkaan tapaisesi.»

Mutta Joán lennätti viulun menemään ja kietoi käsivartensa Holsteinin ympäri.

»Mutta kylläpä sinä olet lihonnut», sanoi hän ja suuteli Erik Holsteinia molemmille poskille »Kuinka hauskaa, hauskaa on nähdä sinut jälleen!»

»Totta tosiaan», sanoi Holstein.

Ja äkkiä he seisoivat tuokion verran vaiti ja hämmentyneinä, aivan kuin heillä olisi ollut liian paljon sanottavaa toisilleen, tahi ei mitään sanottavaa.

»Mutta istu nyt sentään», sanoi Joán, »vaikka minulla onkin kiire. — Ajatteles, että siitä on kolmetoista vuotta, kun olemme nähneet toisemme», sanoi hän vetäessään hännystakkia ylleen.

Ja he alkoivat puhua nopeaan, aivan kuin peittääkseen yhteistä hämmennystään. He kysyivät »Muistatko?» ja vastasivat »Muistatko?» — ja olivat molemmat vaiti, kunnes Joán sanoi:

»Mutta nythän sinä olet naimisissa.»

»Niin olen», sanoi Holstein ja katseli polviaan.

»Ja kenen kanssa sitten?» sanoi Joán ja nauroi.

»Serkkuni», sanoi Holstein.

»Saanko minäkin nähdä hänet?» kysyi Joán, joka oli tarttunut viuluun.
Käyrä kosketti kieliä.

»Kreivitär ei ole kotona.»

Joán seisoi ja soitti ja oli tuskin kuullut mitä toinen sanoi.

»Erik», sanoi hän eikä pysähtynyt soitossaan,

»tiedätkö, tänään on äidin syntymäpäivä. Luulen, että minulle juuri sen vuoksi tapahtuu niin paljon ihanaa».

»Tokkopa?» sanoi Holstein ja nauroi niinkuin ennen muinoin.

»Niin luulen», sanoi Joán, »sillä täällä on ihanaa».

Holstein oli nojannut päänsä seinään ja hyräili hiljaa, seuraten viulun säveliä:

Ja kihlaa kauniin Elsen,
tuon neidon suloisen.

Joán jatkoi yhä soittamistaan, ja Erik hyräili hiukan kovemmin:

Kuu vieri, haudattihin mies mustiin multihin.

Erikin otsaan oli ilmestynyt pari ryppyä, kuin varjoja.

»No niin, mitä siitä», sanoi hän äkkiä ja löi yhteen voimakkaat säärensä.

»Nyt meidän täytyy mennä», sanoi Joán ja heitti pois viulun.

»Täytyykö sinun mennä? Minne?»

»Alas saliin ja sitten Johansenille», sanoi Joán, joka puhui nopeaan ja pujotteli sormukset sormiinsa ja lukitsi viululaatikon ja oli jälleen Holsteinin luona — kaikki yhdessä tuokionsa.

»Silloin minä tulen mukaan», sanoi Holstein.

»Tokkopa?» sanoi Joán ja matki Erikiä. »Ravintoloitsijakin sanoo 'tokkopa', nauroi hän.

»Kaikki tanskalaiset sanovat ’tokkopa'», sanoi Erik, »mutta minä tulen sinun kanssasi Johansenille».

»Ole hyvä», sanoi Joán ja löi häntä niskaan, niin että Holstein joutui tervehtimään omaa itseään peilissä, jonka edessä he seisoivat.

He katsoivat lasiin, kumpikin, seisoessaan siinä vierekkäin.

»Hm», sanoi Holstein ja nauroi. »Sinusta on jumaliste tullut uusi ihminen.»

Joánia itseään ihmetytti, kuinka hienoilta ja nuorilta hänen kasvonsa näyttivät Erikin kasvojen rinnalla, joiden piirteet olivat käyneet raskaiksi.

»Tokkopa?» sanoi hän ja nauroi jälleen, iloisena.

»Ja minusta on tullut vanha patruuna», sanoi Erik.

He astuivat alas portaita, ja Erik sanoi, hiukan hitaasti:

»Mutta tämä on sentään ikävää, eikö totta, sillä meillä olisi niin paljon puhumista, sellaista, jota ei noin vain saa sanotuksi.»

»Niin», sanoi Joán, ja he kulkivat edemmä.

Mutta yht'äkkiä hän kääntyi:

»Mitä surua heillä oikeastaan on ollut?» kysyi hän.

»Kenellä?»

Joán oli vaiti silmänräpäyksen verran, ennenkuin sanoi:

»Noilla Johanseneilla.»

Mutta siinä samassa he seisoivat salin kynnyksellä ja näkivät
Gerda-neidin keskellä näyttämöä.

»Tekö täällä, neiti?» sanoi Joán äänellä, joka kajahti läpi koko huoneen.

»Vain pikimmältään», sanoi Gerda-neiti. »Nyt minä lähden.»

Joán kulki nopeasti salin poikki ja avasi näyttämön pikku oven.

»Voi, miten täällä on somaa», sanoi hän.

Kulissien takainen huone oli sisustettu kamariksi, jossa oli isot nojatuolit ja pronssinen lamppu ja kukkia.

»Vain muutamia huonekaluja minun kamaristani», sanoi Gerda-neiti.
»Pitäähän täällä olla hiukan kodikasta.»

»Ja 'Hämärän' te olette ripustanut tänne», sanoi Joán, joka äkkiä näki
Corot’n kuvan edessään seinällä.

»Niin, ajattelin, että…» mumisi Gerda.

Hän keskeytti puheensa, ja hämmentyneinä taikka liikutettuina he vaikenivat tuokioksi Erik Holsteinin ilmestyessä ovelle.

»Hyvää iltaa, neiti.»

»Niin, olen sanonut Joánille», jatkoi hän, »että minäkin tulen teille».

»Kreivi on tervetullut», sanoi Gerda-neiti ja hymyili, vaikka hän siinä samassa ajatteli, että jo ilman häntäkin oli ruokapöydässä hyvin ahdasta.

»Mutta tulen vasta sitten kun on syöty», sanoi Holstein.

»Miten kreivi vain tahtoo», sanoi Gerda-neiti ja hymyili jälleen vasten tahtoaan. »Hyvästi.»

Ja hän juoksi näyttämölle. Mutta sieltä hän sanoi Joánille:

»Kohta me syömme», ja poistui.

Erik Holstein seisoi ja alkoi keinuttaa päätään, yht'äkkiä, kuten ennen muinoin.

»Enpä jumaliste ole ennen huomannut, että hän on niin soma», sanoi hän.

Mutta samassa Joán tuli ajatelleeksi, ettei hän ollut puhunut Haacken kanssa. Ja huutaen »suo anteeksi» hän riensi salin poikki ja ylös portaat kuudella askelella, laulaen säveltä »Kisten paa hans Bag», ikäänkuin se olisi ollut jostakin operetista.

Hän riuhtaisi auki huoneen oven ja näki Haacken, joka kirjoitti postikortteja.

»Minä soitan Mendelssohnia», sanoi Joán.

»Mitä?»

»Me soitamme Mendelssohnia illalla», sanoi Joán. »'Konsertin'. —
Hyvästi.»

Ja hän paiskasi oven kiinni aivan Haacken nenän edessä.

Kun Joán tuli takaisin, istui kreivi Erik ja tuijotti Corot’n
»Hämärään».

»Muistatko», sanoi hän, »tuota sinä niin usein katselit Parisissa taidekauppojen ikkunoissa?»

»Niin katsoin», sanoi Joán.

Erik ei siirtänyt silmiään kuvasta.

»Nyt ymmärrän sen paljon paremmin», sanoi hän hitaalla äänellään (mutta hänen otsalleen nousivat samat varjot kuin äsken). »Se on hiivatin kaunis.»

Joán hymyili:

»Neiti Johansen on sen ripustanut tänne», sanoi hän.

»Kuinka hitossa nuo ihmiset tulevat ripustaneeksi tämäntapaista seinilleen», sanoi Erik. »Myrkynsekoittaja ei totisesti ymmärrä siitä mitään.»

»Myrkynsekoittaja?»

»Niin, sen nimen ovat hänelle antaneet.»

»Mutta miksi?»

»No niin», sanoi Erik, »sitä en tiedä. Meillähän, Herra paratkoon, käytetään niin paljon haukkumanimiä tässä maassa, ja hänhän on varakas — täkäläisten mittasuhteiden mukaan.»

Kreivi Erik ripusti »Hämärän» entiselle paikalleen.

»Jumaliste kuinka sieväksi se neiti on tullut», pääsi häneltä äkkiä.

»Mutta nyt minun pitää mennä», sanoi Joán. »Näkemiin siis, ja kiitos, että tulit.»

Hän kietoi molemmat käsivartensa Erikin hartioitten ympäri ja meni.

Erik jäi seisomaan pieneen oviaukkoon ja huusi hänen jälkeensä:

»Minä en totisesti ole koskaan nähnyt sinua näin elävänä.»

»Se johtuu siitä, että olen tullut Tanskaan», vastasi Joán salista.
»Mutta sinnekö sinä jäät istumaan?»

»Tänne», sanoi Erik, »täällä voin rauhassa tyhjentää lasin whiskyä».

Joán oli poissa. Erik meni pilarin luo, joka oli näyttämön vieressä, ja painoi sitä soittokelloa, jolla yleisö kutsuttiin sisään — ja koko rakennus raikui.

»Lasi whiskyä», huusi hän herra Jensenille, joka tupsahti sisään.

Erik Holstein istui yksinään puolihämärässä ja joi, tuijottaen omiin sääriinsä.

* * * * *

Johansenilla odotti kaupanhoitaja portaitten alapäässä.

»Suvaitseeko kreivi nousta portaita», sanoi hän ja seurasi Joánia.

Arkihuoneen ovi oli avoin, ja äänten sorina kaikui porraskäytävään asti.

»Täällä on paljon vieraita», sanoi Joán.

»Niin, onhan niitä tullut koko joukko», vastasi kaupanhoitaja ja taivutti jälleen päätään.

Kauppias Johansen tuli kynnyksen yli vastaan.

»Hauska että tulitte», sanoi hän puristaen Joánin kättä. »Niin, täällä on vain muutamia ystäviä» (koko huone oli täynnä), »mutta nimiä kannattaa tuskin mainita».

Kaikki olivat kääntyneet oveen päin, mutta vain tuokioksi. Sitten he alkoivat jälleen puhella, samalla kuin herra Johansen esitteli lähinnä seisovat ja sanoi viimein, tehden aivan pienen liikkeen vasemmalla kädellään, jonka hän kohta sen jälkeen pisti jälleen taskuun:

»Ja tämä on kaupanhoitajani.»

Pari vierasta saapui, joiden kättä Johansen puristi, samalla kuin leveäharteinen mies, jolla oli täysiparta ja jolla vitjat riippuivat rinnoilla, sanoi Joánille:

»Niin, tehän matkustatte paljon — nimeni on Laarentzen ja olen kutomon omistaja», mainitsi hän ikäänkuin ohimennen — »mutta meille on tietysti merkkitapaus nähdä sellainen mies kuin te. Tämä on vaimoni», jatkoi hän samaan hengenvetoon ja osoitti vierellään olevaa naista, jonka kasvot olivat pyöreät kuin täysikuu ja jonka hiukset olivat kireällä sykkyrällä niskassa.

»Niin, illaksi tulee paljon väkeä», sanoi rouva Laarentzen.

Samassa Joán huomasi Gerda-neidin — nurkassa, sinipukuisen naisen seurassa. Hän oli kumartanut kahteen erään sinnepäin, ennenkuin sanoi, ja melko kovalla äänellä:

»Hyvää iltaa, neiti.»

Ja Gerda-neiti vastasi — keikauttaen päätään veikeän nokkelasti, sillä hän joutui hämilleen:

»Hyvää iltaa.»

Joánin aikoessa mennä edelleen pysähdytti hänet pienikasvuinen, smoking-pukuinen herra jolla oli punareunaiset silmät lasien takana ja joka sanoi:

»Minä olen lääkäri — niin, toivottavasti ette tule minua tarvitsemaan.»

Ja jatkoi samaa kyytiä:

»Niin, tämä paikkakunta on vallan kauhea. Mutta missäpä ei olisi kauheata, kun ei saa olla Kööpenhaminassa? Mutta tätä rakasta paikkakuntaa ei kreivi onneksi joudu näkemään.»

»Minä olen jo ollut vuorella», sanoi Joán.

»Tosiaanko, onko herra kreivi», puuttui puheeseen pieni laiha naishenkilö, jolla oli kukkastupsu korvallisellaan ja jolle tohtori teki nopean kumarruksen.

»Saanko esitellä: Madame», sanoi hän Joánille.

»Vuori on tämän paikkakunnan paras sukkeluus», sanoi Madame, samalla kuin rouva Laarentzen tuntui imevän hiukan hölliä suupielihän ja neiti Gerda lähestyi.

»Iltaa, neiti», sanoi Joán jälleen, ja heidän kätensä yhtyivät tohtorin ohi.

»Meilläpä on kaunis näköala kutomostamme», sanoi rouva Laarentzen. »Voimme nähdä aina Riben kirkolle saakka. Me kutomolaiset panemme niin suuren arvon sille näköalalle.»

»Niin», sanoi tohtori ja nauroi. »Riben luona kuningas Valdemar vastaanotti kuningatar Dagmarin.»

Gerda-neiti sanoi, puhuen hitaammin kuin toiset:

»Riben tornista näkee niin kauas.»

Sisimmässä huoneessa soi puhelin lakkaamatta.

»Kysyivät pääsylippuja», sanoi kaupanhoitaja, joka oli käynyt vastaamassa.

»Ne ovat loppuneet», sanoi Gerda.

»Niin, pääsyliput ovat todellakin loppuunmyydyt», huusi eräs naishenkilö, se sinipukuinen.

He nauroivat kaikki, hilpeinä ihmistulvasta, iloisina siitä, että huone oli täysi, aivan kuin se olisi ollut heidän kaikkien ja jokaisen yksityinen ansio, ja eräs nurkassa seisova möhömaha taputti Johansenia olalle sanoen:

»Niin, sanoinhan sen, pitää tulla liikepaikoille, sanoinhan sen, siellä asiat järjestetään, jumal'avita, vai mitä, Johansen, eikö niin että liikepaikoille — niissä on pontta ja puhtia ihmisissä.»

Ja samalla kuin Gerda-neiti meni puhelimeen, puhuivat kaikki äänekkäämmin, iloisesti: ihmisten pitäisi vähitellen oppia ostamaan pääsylippunsa ajoissa — aina vain lykätään kaikki viime hetkeen.

»Kun me vain olisimme osanneet arvata, että tämä paikkakunta kerrankin on herätettävissä», sanoi tohtorin rouva Joánille, »kun me sen olisimme arvanneet, niin tietysti Musiikkiyhdistys… mutta sen kassa on laiha. Minun mieheni on puheenjohtaja, ja minä itse olen rahastonhoitaja.»

»Gerda se vasta on oikea aarre», huusi möhömaha, niin että hänen äänensä kaikui yli kaikkien muiden, ja lääkärinrouva sanoi Joánille: »Soitattehan tietysti painetun ohjelman mukaan?»

Joán nauroi, samalla kuin Gerda-neiti jälleen tuli näkyviin oviaukossa.

»En, rouva», sanoi hän, »olen muuttanut koko ohjelman».

»Ettehän toki?» sanoi rouva. »Ja me musiikki-ihmiset, jotka niin olimme iloinneet Bachista.»

»Olen, olen muuttanut», nauroi Joán, samalla kuin sinipuseroinen nainen sanoi paksulle Larsenille:

»Minusta hän on suurenmoinen.»

»Isä, isä», kuului Gerda Johansenin ääni hälinän keskeltä. »Siellä ovat
Fiskedammenin Holckit. Mutta eiväthän he enää voi saada paikkaa.»

»Eivät, eivät he voi saada», huusi sinipuseroinen nainen.

»Eivät, eivät, nyt se on jo jumaliste liian myöhäistä», huusi Larsen.

Ja he nauroivat jälleen, mutta Joán sanoi äkkiä Gerda-neidille — aivan kuin naurun ja melun huumaamana:

»Voivat, voivat, neiti, antakaa minun tulla puhelimeen.»

»Mitä te aiotte?»

»Mennä puhelimeen. Noiden ihmisten on päästävä mukaan», sanoi Joán.

Kaikki lakkasivat nauramasta, mutta jäivät seisomaan ja hymyilivät, kun Joán kulki lattian poikki toiseen huoneeseen. Sitten kaikki alkoivat jälleen puhella, Joánista, melkein kilpaa.

»Hän on vasta suurenmoinen», sanoi sinipuseroinen nainen ja vei kädet lanteilleen, samalla kuin lääkärinrouva tunkeutui kandidaatti Ussingin luo ja sanoi, suoraan päin tämän parrattomia kasvoja:

»Minä tahdoin koko ajan, että Musiikkiyhdistys olisi järjestänyt konsertin. Rakas kandidaatti, hänen kasvonsahan ovat musiikkia täynnä.»

Kansanopistonjohtaja, joka seisoi kahden kookkaan miehen välissä, joiden mustat verkakaulukset olivat napitetut leukaa myöten, sanoi:

»Hän ääntää todellakin hyvin kauniisti äidinkieltään.»

Mutta Larsen, joka hikisenä juoksi ympäri, miehestä toiseen, sanoi kaupanhoitajalle:

»Hän on jumaliste verraton, vai kuinka, Petersen?»

Kaupanhoitaja Petersen ei vastannut (hän seisoi niin, että saattoi silmillään seurata Joánia ja Gerda-neitiä, jotka kulkivat huoneitten läpi), mutta eräs pieni nainen hänen vieressään painoi yhteenpuristetut kätensä poskilleen ja sanoi:

»Ah niin, tänään on niin ihanaa… on kuin ilmassa olisi juhlaa.» Ja kun kauppias Johansen kulki hänen ohitseen, tarttui hän tätä käsivarteen ja sanoi puoliääneen ja hyvin nopeasti:

»Kiitos, että sain tulla mukaan.» —

Joán seisahtui sisällä, ruokapöydän ääressä.

»Täällä on paikkoja monelle.»

»Uh niin», sanoi Gerda ja kohotti hartioitaan ja hytisteli kuin se, jonka on mentävä veteen, »kunpa he kaikki jo istuisivat paikoillaan».

»Pelkäättekö?» hymyili Joán.

»Oh en», sanoi Gerda, ja he saapuivat puhelimen luo.

He sulkivat oven puolittain, niin että muitten äänet tuskin kuuluivat.

»Mikä numero se on?» kysyi Joán.

»Ensin keskukseen», sanoi Gerda, ja Joán soitti.

»Minä olen niin taitamaton puhelimessa», sanoi Joán.

»Oletteko?»

Ja he hymyilivät kaiken aikaa.

»Keskus», huusi Joán puhetorveen, ja pääsi sinne.

»Mikä heidän nimensä olikaan?» sanoi Joán seisten kuulotorvi kädessään.

»Holck, Fiskedammenista», sanoi Gerda, aivan kuin olisi ollut kuiskaaja teatterissa.

Mutta »Fiskedammenia» Joán ei osannut ääntää.

»Fiskedammen», kertasi Gerda ja alkoi nauraa, hyvin hiljaa.

»Fiskedam», sanoi Joán torveen.

Hän sai »Dammenin».

»Kuka puhuu?» kuiskasi Gerda ja kohotti pikku päätään.

»Eräs naisääni», kuiskasi Joán hänelle.

»Mitä hän kysyy?»

»Kenen kanssa hän puhuu», kuiskasi Joán, ja heidän kasvonsa olivat hyvin lähekkäin.

»Joán Ujházyn», sanoi Joán puhetorveen.

»Mitä ne sanovat?» kuiskasi Gerda, ja hänen silmänsä loistivat.

»Niin, Joán Ujházyn», kertasi Joán puhetorveen.

»Mitä ne sanovat?» kysyi Gerda jälleen ja hyppeli kuin lapsi.

»Mutta teidän täytyy istua aivan lavan vieressä», sanoi Joán torveen.

»Mitä ne sanovat?» kuiskasi Gerda jälleen.

»Hyvästi», sanoi Joán puhetorveen.

Joán soitti loppusoiton, ja pienen kellon kilahdus häipyi.

»Miten he mahtoivatkaan hämmästyä», sanoi Gerda-neiti katsoen eteensä.

»Hämmästyivät kyllä», sanoi Joán, jonka käsi yhä vielä lepäsi puhelimella.

Sitten Gerda-neiti sanoi, siirtämättä silmiään:

»Te mahdatte olla hyvin hyvä.»

»Kuinka niin?»

»Niin», sanoi Gerda ja nyökäytti päätään — hänen nyökkäyksensä oli aina niin hidas ja vakava. »Minusta tuntuu siltä.»

»Tänään minä olen hyvä», sanoi Joán ja puhui hiljaa, hänkin.

Hiljaisuutta kesti tuokion verran.

»Tämä on Isänne huone», sanoi Joán ja antoi katseensa vaeltaa vanhasta sohvasta — isoon rahakaappiin.

»Niin, tämä on isän huone», sanoi Gerda-neiti.

»Nyt me rupeamme syömään», keskeytti hän itsensä ja juoksi ruokasaliin.

»Emmekö kohta rupea syömään?» sanoi hän tädille.

»Aivan heti», sanoi täti.

Ja Gerda meni sinisen naisen luo.

»Voi kun he vain istuisivat», sanoi hän ja työnsi käsivartensa toisen kainaloon.

»Hui hai», sanoi sininen rouva, »eivät he huomaa, vaikka saisivatkin polviaan vastaan pari pöydänjalkaa». Ja Joánin kulkiessa ohi kääntyi hän tämän puoleen.

»Te ette voi aavistaakaan, miten me kaksi olemme iloinneet», sanoi hän, ja lisäsi, huokaisten syvään:

»Nyt on vain kysymys siitä, voivatko he istua hiljaa.»

»Mutta Ida…», sanoi Gerda.

»Niin, siitä on kysymys», sanoi rouva, »sillä eiväthän he ole tottuneet kuulemaan soittoa».

Mutta kansanopistonjohtaja sanoi, seisoen parin askelen päässä:

»He ovat kuitenkin tottuneet lauluun.»

Ja sininen rouva esitteli kansanopistonjohtajan, samalla kuin hilpeä, hiukan ruostunut ääni sanoi ovelta:

»Mutta tämäpä on kitsasta tilansäästämistä Johansen, onpa jumaliste.»

Tulija oli toinen Larsen, kaksoinen, pyöreäpäinen, jonka tukka oli koneella leikattu ja joka oli vartaloltaan yhtä pyöreä kuin veljensäkin.

»Vai niin, hän on täällä», sanoi hän, nähdessään kaksoisveljensä, »hän se täyttää paikat».

Kaikki nauroivat, ja kaksoisveli kiilautui esiin toisien välitse.

»Kas noin, siinähän on konsertinantaja», sanoi hän Joánille. »Niin, niin, terve tuloa. Tunnemme teidät jo etukäteen — sillä tällaisilla paikkakunnilla ihmiset ovat aina nenä ruudussa… Nimeni on kelloseppä Larsen, käsityöläisyhdistyksen puheenjohtaja. Mutta Herra nähköön, emmehän me uskaltaneet pyytää teitä tulemaan! Ja niin saimme pitkän nenän — eikö niin, Gerda?… sillä te tuotatte, jukoliste, ylijäämää, herra konsertinantaja —»

Kelloseppä pyyhki koko päätään, kuten kaksoisvelikin.

»Nyt on vain kysymys siitä, ymmärrämmekö me teidän soittoanne», sanoi hän ja nauroi, »sillä mehän olemme vain talonpoikia, vaikkakin Musiikkiyhdistys pitää huolta kasvatuksestamme — mikäli varat riittävät», lisäsi Larsen.

Pari herraa rupesi nauramaan, mutta herra Johansen sanoi hiukan äänekkäästi:

»Niin, nyt kai me sitten käymme pöytään.»

»Sehän oli oivallista», sanoi tupakkakauppias, ja kun kaikki alkoivat, hiukan nuhjustellen lähteä liikkeelle, tarjosi Joán Gerda-neidille käsivartensa.

»Ei», sanoi Gerda, »täällä ei ole tapana mennä pöytään parittain».

»Nyt me, jumaliste, kuljemme parittain», sanoi kelloseppä.
»Puheenjohtajan täytyy istua konsertinantajan vieressä, jumaliste…»

Ja nauraen lyhyttä nauruaan, joka kuulosti siltä, kuin hän olisi ähkäissyt, työnsi hän Gerdan käsivarren Joánin kainaloon.

»Hän on kummityttöni», sanoi hän, »ja hyvä onkin».

He tulivat kaikki ruokasaliin, jossa heidän täytyi painautua pitkin seiniä, ja kolistelivat tuoleja. Oven suussa seisottiin rykelmässä.

»Älkää ollenkaan hätäilkö», sanoi kauppias tyynellä äänellään, »niin saamme kaikki tilaa».

Muutamat istuutuivat.

»Ei ei, rouva Laarentzen», huusi toinen kaksoisista, »tänne. Meidän täytyy istua kuin char-à-bancissa, niin, että molemmat puolet painavat yhtä paljon.»

Naurettiin, ja tuolit raappivat lattiaa.

Kansanopistonjohtaja, joka pysytteli Joánin läheisyydessä, sanoi:

»Niin, tilat ovat ahtaat, se on tuttua kansanopistosta, jossa mielellään otamme vastaan ystävämme.»

»No, nyt se onnistui», sanoi tupakkakauppias, joka sai ahdetuksi paksut pylväänsä rouva Raabelin kuihtuneen alaosan viereen, niin että puolet pöytää tärisi.

»Tehän pelkäätte», kuiskasi Joán, joka äkkiä oli tuntenut Gerda-neidin käsivarren vapisevan kainalossaan.

»Niin pelkäänkin», sanoi Gerda melkein hengästyneenä ja käänsi kasvonsa
Joánia päin. Hänen silmissään kuvastui suoranainen kauhu.

»Kun he vain istuisivat», sanoi hän jälleen.

»Mutta hehän istuvat», sanoi Joán yhtä hiljaa kuin äsken. (Kuinka Gerda muistuttikaan linnunpoikaa!)

»Ettehän te», sanoi Gerda ja käänsi silmänsä pois, »voi tuntea… meidän maalaistapojamme».

Joán tuskin tiesi ottaneensa Gerda-neidin käden omaansa.

»Ja nyt me istumme», sanoi hän.

»Ei, ei, kaupanhoitaja», huusi kelloseppä pöydän toisesta päästä. »Konsertinantajan on jumaliste istuttava molempien puheenjohtajien välissä».

Ja kaupanhoitaja poistui Gerda-neidin toisella puolella olevan tyhjän tuolin äärestä, jonne sinipukuinen nainen siirtyi.

»Nythän me istumme vallan suurenmoisesta, sanoi hän ja riisui hansikkaana.

Gerda seurasi silmänräpäyksen verran kaupanhoitajaa katseellaan.

»Niin rouva Suurenmoinen», sanoi hän äkkiä ja alkoi nauraa unohtaen kaiken pelkonsa.

»Gerda nimittää minua niin», sanoi sininen rouva.

»Niin», sanoi Gerda, »sillä hän sanoo aina 'suurenmoista'».

Rouva nauroi, niin että kaksikymmentä valkeata hammasta näkyi.

»Mutta eikö täällä Tanskassa olekin suurenmoista?»

»On kyllä», sanoi Joán.

»Mutta nyt meidän pitää syödä», sanoi Gerda.

Kaikki söivät, ylt'ympäri pöytää; puhuttiin vähän, ja haarukat kilisivät hiljaa.

»Antakaa pullojen kiertää», sanoi herra Johansen, joka muutoin ei siirtänyt silmiään naapureistaan tai lautasestaan — aivan kuin isäntä, joka hyvin tietää, että kun asiat ensin on saatu alkuun, niin ne sujuvat itsestään.

Kaksi mustapäähineistä palvelustyttöä kantoi vateja, ja täti, ohuena ja heiveröisenä, kulki edestakaisin.

»Istuisit nyt, täti», kuiskasi Gerda.

»Muutoin on minun nimeni rouva Jespersen», sanoi sinipukuinen nainen, »pastorinrouva Jespersen. Mieheni on kappalainen täällä.»

»Kappalainen?» sanoi Joán.

»Niin, luterilaisen kirkon kappalainen», sanoi rouva Jespersen.

»Mutta pastori ei ole läsnä?»

»Ei», sanoi rouva Jespersen, »juuri kun meidän piti lähteä tänne, käytiin häntä hakemassa ripittämään —»

»Ripittämään?» Joán ei ymmärtänyt sanaa.

Mutta Gerda sanoi:

»Niin, ajatelkaahan. Vanhaa neiti Luckowia. Juuri hän tuli ensimmäisenä ostamaan pääsylippua: 'Sitä viuluniekkaa tahdon minä vanha kuulla', sanoi hän. Ja hän on sentään niin köyhä…»

Gerda-neiti aukaisi silmänsä, niin että ne näyttivät vieläkin suuremmilta.

»Ja nyt hän kuolee tänään.»

Joán katseli hänen kasvojaan: kuinka nopeasti niiden väri vaihtelikaan, hän saattoi tulla aivan valkeaksi — otsaa myöten.

»Kuinka ihmeellistä», sanoi Joán.

Ylt'ympäri alettiin puhua äänekkäämmin, samalla kuin rouva Jespersen sanoi, pitäen päätään hiukan kallellaan:

»Ja nyt ei ehkä miehenikään saa teitä kuulla. Sillä hän tahtoo kernaasti jäädä heidän luokseen, kunnes kaikki on ohitse. 'Voihan sitä ainakin istua ja pitää heidän kättään', on hänen tapansa sanoa.»

»Niin», sanoi Gerda, ja vain Joán kuuli sen, mutta rouva Jespersen sanoi toisella äänellä, miltei kuin huokaisemalla:

»Eikä täällä olekaan monta, jotka kutsuvat häntä luokseen.»

Hän oli vaiti tuokion verran ja sanoi jälleen:

»Mutta tällä paikkakunnalla ihmiset kuolevat yleensä niin rauhallisesti.»

»Niin», sanoi kansanopistonjohtaja, joka istui vinottain vastapäätä häntä. »Ihmiset elävät täällä enimmäkseen vanhoiksi. Ja kun heidät sitten kirvoitetaan, on kuin Hän tuolla ylhäällä sallisi sen tapahtua oikeaan aikaan.»

Tuli tuokion hiljaisuus, ja he kuulivat, kuinka rouva Raabel, joka istui kandidaatti Ussingin vieressä (he istuivat hyvin lähekkäin), puhui Mendelssohnista.

»Niin», sanoi tohtori, joka käytti tilaisuutta hyväkseen. »Mehän soitamme usein häntä yhdistyksessämme. Meidän on, herra kreivi, sen pahempi viljeltävä helppotajuisempaa musiikkia näillä mailla.»

»Ja oma maku sentään on lähinnä César Franck», sanoi rouva Raabel, joka lakkaamatta leyhytteli käsinmaalattua viuhkaansa, »mutta kaikki se saa jäädä omaksi huviksi».

»Emmehän me kaikki voi olla musikaalisesti sivistyneitä, rouva
Raabel», sanoi rouva Laarentzen pöydän yli.

Molemmat naiset hymyilivät toisilleen, kunnes rouva Raabel hiukan odottamatta palasi taas Mendelssohniin ja alkoi puhua kapellimestari Greenistä ja konsertin finaalista, jonka kapellimestari viime vuonna oli soittanut yhdistyksessä.

»Se oli ihanaa musikaalista nautintoa», sanoi hän.

Joán kumartui hiukan eteenpäin ja sanoi:

»Sen minä soitan tänä iltana, rouva.»

Gerda oli painanut päänsä:

»Soitatteko sen?»

»Soitan», sanoi Joán, eikä Gerda tietänyt, miksi Joán nauroi ja näpäytti sormiaan. »Sen minä soitan.»

»Ylimääräisestikö?»

»Niin, Gerda-neiti, ylimääräisesti.»

Lääkärinrouva sanoi:

»Niin, se on riemun musiikkia.»

»Taikka odotuksen», sanoi rouva Jespersen.

Mutta Joán ei ymmärtänyt sanaa, ja Gerda neidin täytyi se tulkita.

»Sanokaa se uudelleen», pyysi Joán.

»Odotuksen», kertasi Gerda-neiti hitaasti.

»Odotuksen», toisti jälleen Joán.

Mutta sitten hänen äänensävynsä vaihtui.

»Voi, minä puhun niin huonosti», sanoi hän.

»Te puhutte erinomaisesti», vastasi rouva Jespersen, ja kansanopistonjohtaja, joka aina oli tarpeettoman monisanainen, lisäsi:

»Minusta tuntuu päinvastoin, että on ihailtava, kuinka kauniisti te olette säilyttänyt äidinkielenne.»

Joán sanoi katsoen eteensä:

»Äiti kai puhui sitä kauniisti, olen tullut ajatelleeksi sitä tänään.
Mutta minä osaan puhua vain aivan ulkopuolisista asioista…»

»Ulkopuolisista asioista», sanoi rouva Jespersen ja nauroi.

»Niin», jatkoi Joán loisella äänensävyllä, »minä en osaa sanoa sellaista mitä ajattelen».

Gerda virkkoi — ja sanat tulivat hiukan äkisti —:

»Minä ymmärrän niin hyvin» (ja äkkiä hän painoi päänsä lautasen yli) »mitä… mitä te sanotte…»

Mutta rouva Jespersen taukosi syömästä ja sanoi:

»Oi, voiko kukaan milloinkaan sanoa mitä ajattelee? Minä en ainakaan koskaan ole voinut sanoa miehelleni, kuinka paljon hänestä pidän.»

»No niin», sanoi tupakkakauppias Larsen, »me naimattomat, pikku Gerda, emme ymmärrä sitä rakkautta».

Mutta tohtorinrouva, joka jätti musiikkikeskustelun ja kandidaatin, sanoi hymyillen:

»Te, herra Larsen, ette sentään koskaan muusta puhu.»

»Vain totiveden ääressä, pikku rouva… Mutta mitäpä meillä miesväellä olisi muutakaan puhumista — vai kuinka, Laarentzen —, ja naisväki on jumaliste mielellään ovenraossa kuuntelemassa.»

Gerdan silmät hakivat isää. Mutta Johansen hoiteli, katsomatta tyttäreensä, pöydänpäässä tottuneesti ja varmasti isännyyttään, aivan kuin konttorityötä pulpettinsa takana.

Kansanopistonjohtaja oli ryhtynyt keskustelemaan noiden kahden mustakauluksisen miehen kanssa jostakin karkoituksesta, mutta kelloseppä kohotti lasinsa — sillä hänen läheisyydessään oli alettu puhua musiikista, jota hän ei ymmärtänyt — ja sanoi:

»No, terve tuloa siis, herra konsertinantaja…»

»Niin, Larsen», keskeytti Johansen ja kohotti päänsä.

»Ei», jatkoi kelloseppä, »sinun ei tarvitse pelätä, Johansen… en aio pitää puhetta. Sillä sen on Gerda kieltänyt.»

Rouva Jespersen alkoi nauraa, mutta Gerda istui nieleskellen, veripunaisena kasvoiltaan.

»Niin, hän on kieltänyt», sanoi kelloseppä.

»Mutta tahdoin vain sanoa» — jatkoi Larsen — »tervetuloa, konsertinantaja. Te olette tullut köyhään maahan… mutta pieneen kelpo maahan, jossa sydän on hyvä ja jossa päätäkään ei mikään vaivaa. Ja me olemme tyytyväisiä oloomme ja suomme muillekin hyvää. Maljanne, konsertinantaja.»

He kohottivat kaikki lasinsa, ja samassa eräs iso pää yht'äkkiä kurkottautui esiin pöydän toiselta puolen, ja ääni, joka oli hiukan kurnuttava, sanoi Joánille:

»Terve tuloa Euroopasta, kreivi Ujházy.»

»Kuka hän on?» sanoi Joán hätkähtäen. Ääni oli lausunut Ujházyn aivan virheettömästi.

»Mefisto», sanoi rouva Jespersen.

Mutta Joán sanoi puoliääneen —ja hänen silmänsä ilkamoivat:

»Gerda-neiti, miksi herra Larsen ei saanut puhua?»

Gerda-neiti painoi kättään pöydän reunaan.

»Voi, se nyt ei ollut ollenkaan totta», sanoi hän, »Larsen on niin, kiltti… mutta tänään…»

Hän pysähtyi, mutta Joán, arvaten Gerdan ajatukset, sanoi:

»Mutta minunhan mielestäni täällä on niin ihanaa.»

»Todellako?» Gerdan kasvoille levisi niin valoisa hymy, että Joánista tuntui, kuin hän ei olisi koskaan ennen nähnyt hänen hymyilevän — koko päivänä.

Ja vähän ajan kuluttua Joán lisäsi:

»Juuri täällähän on Tanska, sen ymmärrän.»

Hänen silmänsä suuntautuivat äkkiä toisaanne ja kohtasivat kaupanhoitajan katseen.

»Mikä kaupanhoitajanne nimi olikaan?»

»Hänen nimensä on Petersen», sanoi Gerda niinkuin ihminen, jonka ajatukset ovat harhailleet kaukana.

»Hänellä on niin terävä katse», sanoi Joán, ja rouva Jespersen lisäsi:

»Ja hiljainen tahto.»

Mutta Gerda-neiti ei vastannut… hän istui pää painuksissa. Mutta palaten yhtäkkiä kielikysymykseen Joán lausui:

»Mitä merkitsee sana 'suloinen'?»

Hän oli kohdistanut kysymyksensä rouva Jespersenille, joka jälleen alkoi nauraa.

»Suloinen?» sanoi hän. »Hyväinen aika, kuinka tulitte ajatelleeksi sitä? Suloinen?» jatkoi hän… se on kai kaunis, vai mitä sinä sanot, Gerda?»

Myöskin Joán käänsi katseensa Gerda-neitiin, tai ehkäpä hän olikin katsonut kaiken aikaa häneen. Mutta Gerda ei sanonut muuta kuin (ja oli kuin hänen silmänsä äkkiä olisivat seuranneet vain suurta, vihreillä herneillä täytettyä vatia, joka huojui hiukan merkillisesti kellosepän käsissä):

»En tiedä» — ja hän oli vaiti tuokion verran — »niin, eiköhän se ole 'kaunis'».

»Ei, ei 'kaunis'», sanoi Joán siirtämättä katsettaan, »se merkitsee jotakin enempää».

»Mutta sen tietää kansanopistonjohtaja», sanoi rouva Jespersen ja kysyi. Kansanopistonjohtaja sanoi, että sanaa oikeastaan on vaikea kääntää…

Samassa rouva Laarentzen yhtyi keskusteluun. Hän sanoi, että »suloinen» merkitsi samaa kuin »sievä».

»Mutta mistä te oikeastaan johduitte siihen?» kysyi rouva Jespersen nauraen.

»Eräästä laulusta», sanoi Joán kääntämättä katsettaan.

»Ei se ole 'sievä'», sanoi kandidaatti, jonka silmät hipaisivat rouva
Raabelin poskea, »'sievä' ei riitä. Paremminkin 'viehkeä'.»

»Tunnen niin monta vanhaa laulua», sanoi Joán, »joita äitini lauloi — ja Ane».

Yht'äkkiä Gerda hymyili:

»Josse», sanoi hän ja aikoi kohottaa katseensa, mutta ei kohottanutkaan, »miten sievältä se kuuluu…»

Kansanopistonjohtaja esitti niin monta säettä, joissa 'sulo'-sana esiintyi, että ne aivan kuin kietoivat koko seuran, kunnes yht'äkkiä vinoharteinen mies pisti esiin' päänsä ja sanoi:

»Ranskankielessä, kreivi Ujházy, on aivan vastaava sana: C’est charmant.»

Oli kuin tuo ranskalainen sana olisi vain odottanut Joánia.

»Oui, monsieur», sanoi hän ja hymyili jälleen: La charmante — charmante, C'est ça.

Mutta kelloseppä, joka ei ollut niin kielitaitoinen, kohotti lasinsa:

»Mitä te arvelette, Petersen? — Puhu sinä, Laarentzen», sanoi hän, »tässä alkaa vähän kihota päähän».

»Puhu sinäkin, kaksoisveli, ja sinä, tohtori Knaabel…»

»Niin», jatkoi hän kääntyen Joániin puoleen, »täällä me olemme veljiä kaikki, konsertinantaja, kuin samaa perhettä. Sillä mehän olemme nähneet, useimmat meistä, tämän paikkakunnan aivan autiomaana.»

»Täällä ei jumaliste ollut paljoakaan yhdeksäntoista vuotta sitten — vai kuinka, Johanson, ei paljon muuta kuin sinun puotipahasesi, ja pieni se oli. — Mutta me olemmekin tehneet työtä olan takaa. Maljanne, rouva Laarentzen…»

»Niin», sanoi herra Laarentzen, »miten vanha kutomo oikeastaan on?»

»Viisitoista vuotta, vai kuinka, Laarentzen?» sanoi rouva.

»Niin», sanoi tupakkakauppias, »sen perustamisesta on nyt viisitoista vuotta — sillä se tapahtui samana vuonna, jolloin vaimosi kuoli, Johansen… mutta silloin täällä oli vain yhdeksän rakennusta, lukuunottamatta majataloa ja meijeriä…»

»Kuoliko äitinne niin varhain?» sanoi Joán.

»Kuoli, niin varhain.»

»Kun olitte seitsemänvuotias?»

»Niin, vain seitsemänvuotias.»

»Mutta jumaliste, sitten kun oli päästy vauhtiin — rakennuksia syntyi kuin ne olisivat hujahtaneet maasta… ei, kaupanhoitaja, te ette voi sitä muistaa, sillä tehän olette vain uusi tulokas näillä mailla…»

Tohtori sanoi olleensa täällä yhdeksän vuotta, mutta silloin oli jo ollut yksi katu…

»Kansanopisto oli siis täällä aikaisemmin», sanoi rouva Raabel taivuttaen käsinmaalattua viuhkaansa johtajaan päin.

»Niin, olihan opisto täällä jo olemassa», sanoi johtaja, »nykyisellä paikallaan, Söndenaassa».

»Kuinka kauan on kaupanhoitaja ollut täällä?» kysyi Joán.

»Kaksi vuotta, muistaakseni», sanoi Gerda.

»Niin», sanoi kelloseppä, »katu täällä kyllä oli» — ja hän nauroi — »mutta muistatko, Laarentzen, miltä se näytti?»

Kaikki nauroivat ajatellessaan katua.

»Kauhea se oli», sanoi Laarentzen.

»Kauhea se on vieläkin», sanoi Johansen pöydän päästä.

»On kuin onkin, jumaliste», sanoi tupakkakauppias, »ja sinä tässä olet kunnanvaltuuston esimies».

Kaikki puhuivat — taloista, joita oli rakennettu, tonteista, joita oli laajennettu, ja ihmisistä joita tänne oli muuttanut.

»Niin», sanoi rouva Laarentzen Joánille, »meillä oli alussa vain seitsemän työmiestä».

»Ja nyt on kaikkiaan puolitoista sataa», sanoi hänen miehensä.

Ja puhe jatkui — kuitenkin tyynesti — apteekista ja puhelinkeskuksesta ja teknillisestä koulusta.

»No, kylläpäs nyt juttu käy», sanoi tupakkakauppias hykerrellen käsiään.

»Hautuumaa sen sijaan on ihana», sanoi kelloseppä, »mutta kun sitä ruvettiin laittamaan, niin minäpä käytin puheenvuoroa kunnanvaltuustossa…»

»Niin käytit», sanoi Johansen ja kohotti katseensa, »sinähän vasta käytit».

»Mutta teknillinen koulu on meidän valitimme», sanoi tupakkakauppias, »maljanne, kaupanhoitaja. Tehän istutte vallan tuppisuuna.»

Ja puhelu jatkui. Mutta rouva Jespersen kääntyi Joániin päin:

»Voi, mutta ihanaa on ollut — me muutimme tänne vastanaineina — elää täällä silloin, kun vasarat kalkkoivat ja kun muurattiin ja kaivettiin perustuksia ja rakennettiin. Herättiin aamulla ja nähtiin kattojen kohoavan… tiilikivi tiilikiven vieressä, punaisina riveinä. Ja joka ikinen aamu, kun avasi ikkunan, kuului muurauslastan laulu… Tiedättekö, minusta ei mikään maailmassa ole niin ihanaa kuin muurauslastan pieni kilkatus… se on minusta, ja eikö teistäkin, ikäänkuin luomisen riemulaulu…»

Hän oli vaiti tuokion verran, ja hänen äänensä sävy oli muuttunut.

»Henrik… mieheni… ja minä olemme usein aamuisin seisoneet päätyikkunassamme… se on ihana, vaikkakin se on pohjoiseen päin… ja katselleet, kuinka työmiehet siellä alhaalla naulasivat, muurasivat ja Jakoivat auringon paisteessa. Ja kaukana kanervakankaan keskellä näkyi valoisia, viheriäisiä läikkiä… se oli kaikkein kauneinta.»

»Niin», jatkoi hän, »siunattua se on ollut, kaikesta huolimatta».

»Kaikesta huolimatta?» kysyi Joán.

Rouva Jespersenin kasvot olivat muuttuneet.

»Niin, kaikesta huolimatta», toisti hän.

Mutta äkkiä papinrouva alkoi jälleen nauraa.

»Mutta kaikkea tätä ette tietysti te saata tuntea», sanoi hän.

»Saatanpa kyllä», sanoi Joán hiljaisella äänellä. »Saatan tuntea sen.»
Ja hän lisäsi: »Onhan tämä äitini isänmaata.»

»Ei, mutta minun suurin iloni on se», sanoi kelloseppä, ja hän puhui harvakseen ja työnsi tuolinsa hiukan etäämmälle pöydästä, sillä nyt hän oli melkein kylläinen, »minun suurin iloni on se, kun vaunut vyöryvät pitkin katuja… Silloin minun täytyy jumaliste päästä ovelle, kun ne ajavat katuja ja kääntyvät porteista sisään — — sitä tietä niiden on mentävä… Mutta silloin, kun ne ensimmäistä kertaa saapuivat Höjerupista ja Holdingista… kun minä näin nuo kuudettoista vaunut, sillä kuusitoista niitä oli, Johansen, jotka ajoivat pihaasi — — — silloin minulla jumaliste oli kyynelet silmissä.»

»Kyynelet silmissä oli kai kreivilläkin», kuiskasi tohtori Ussingille.

Muutamat nauroivat.

Mutta kelloseppä painoi käsiään paksuja polviansa vastaan.

»Niin, mutta minulla oli kyynelet silmissä», sanoi hän.

»Maljasi, filosofi», sanoi hän vinoselkäiselle miehelle.

»Mutta tehän tunnette Höjerupin kreivin», sanoi rouva Jespersen ja kääntyi Joániin päin.

»Mistä sen tiedätte?» sanoi Joán ja nauroi.

»Hänhän on käynyt luonanne. Onhan puhelin toki olemassa», sanoi rouva
Jespersen, »ja ihmiset tietävät, mihin sitä on käytettävä…»

Vieraat puhelivat äänekkäämmin kunnanvaltuustosta ja pankista ja säästökassoista. Niitä oli paikkakunnalla nykyään kolme.

Mutta Joán sanoi hiljaa, kumartuen Gerda-neidin puoleen:

»Ja keskellä kaikkea tätä te olette elänyt?»

»Niin olen.»

»Elänyt elämänne», sanoi Joán.

Mutta rouva Jespersen, joka oli kuullut, sanoi:

»Voi ei, Gerda on sekä elänyt siinä että ollut elämättä. Minusta sinä olet mukana ja olet olematta. Jokin osa sinua, Gerda, kulkee aina syrjästäkatsojana…»

»En tiedä», sanoi Gerda, »minkä ihminen näkee, se ei minusta koskaan ole niin merkillistä…»

»Kuin mikä?» nauroi rouva Jespersen.

»Kuin mitä hän voi kuvitella», sanoi Gerda.

»Se on totta», sanoi Joán.

»No niin, pienokainen, se voi olla totta se, tässä maailmassa on kai vain yksi ihme», sanoi rouva Jespersen.

»Ja mikä se on?» kysyi Joán ja hymyili.

»Se, että kaksi ihmistä pitää toisistaan», sanoi rouva Jespersen ja tyhjensi äkkiä punaviinilasinsa, ikäänkuin olisi juonut jonkun maljan.

»Istuisitte nyt, neiti Johansen», sanoi hän sitten kääntyen tädin puoleen, joka lakkaamatta hääriskeli — aivan kuin hänessä olisi ollut perintönä levottomuus niiltä ajoilta, jolloin naiset eivät istuneet mukana pöydässä.

»Te olette elämänfilosofi, rouva Jespersen», sanoi Joán.

Papinrouva vastasi:

»Niillä, jotka istuvat hiljaa — eikö totta? — on aikaa elää.»

»Se on totta», sanoi Joán.

»Henrik sanoo aina», lisäsi rouva Jespersen jatkaen syöntiään, »että ne, jotka aina hyörivät ja pyörivät, kadottavat lopulta todellisen onnensa».

»Ja oman itsensä», lisäsi hän, suu ruokaa täynnä.

»Mitä te sanotte, Gerda-neiti?» kysyi Joán.

Mutta rouva Jespersen nauroi:

»Voi, Gerda ei hyöri… hän vain haluaisi hyöriä… Aivan niinkuin silloin, kun hänen pitää olla mukana näytelmäkappaleessa, yhdistyksen iltamissa. Hänellä on ollut kolme osaa…»

»Ole nyt jo vaiti», sanoi Gerda.

»Joita hän itse pyysi», jatkoi rouva Jespersen, »eikä hän ole näytellyt yhtään niistä».

»Mutta kuinka niin?» kysyi Joán.

»Niin», sanoi Gerda, »kun harjoitusten piti olla… en minä sentään uskaltanutkaan…»

»Niin», sanoi rouva Jespersen, »sellainen on hänen luonteensa… ja sen vuoksi hän ei koskaan joudu naimisiinkaan…»

»Eikö?» sanoi Joán, ja tuo hiljainen sana pääsi miltei vaistomaisesti hänen huuliltaan.

He puhuivat vielä, uudesta voimistelulaitoksesta, jossa oli ollut näytös, ja maanviljelyskoulun koeviljelyksistä, ja sitten taas kutomosta — kunnes rouva Laarentzen sanoi:

»Mutta me ystävät tiedämme, mistä siemen ja itu on saatu.»

Ja yht'aikaa alkoivat kaikki puhua kansanopistosta, ja keskustelu kohdistui johtajaan, joka ehkä hiljaisuudessa olikin odottanut aikaansa, mutta joka nyt vain sanoi, nyökäyttäen päätään leveän ja valkean paidanrintamuksensa yli:

»Niin, tuskinpa kreivi tuntee opistoamme.»

Mutta Joán sanoi, että kansanopisto oli tunnettu kautta Euroopan.

»Ehkä voitaneen sanoa kautta maailman», sanoi johtaja. »Niin, jumalan kiitos, meillä on paljon ystäviä, ja suurin ilomme on nähdä heidän jatkavan työtämme.»

Ja hän puhui sorretusta Suomesta, jossa meillä oli paljon oppilaita.

»Niin, aina satujen Islantia myöten he tekevät ilolla työtä», sanoi hän.

Hän puhui hyvin rauhallisesti (mutta kaikki olivat kuitenkin vaiti) ja kertoi Joánille (ehkä hiukan hymyillen, kuten se, joka kertoo jotakin sellaiselle, joka ei ollenkaan tunne asiaa), että — varsinkin kesäkursseillemme, joilla kävi vuoroin poikia vuoroin tyttöjä, saapui osanottajia Hollannista ja Englannistakin.

»Kymmenen vuotta sitten saapui eräs intialainen.»

»Niin», sanoi johtaja ja hymyili entiseen tapaansa, »hän oli kuullut meistä Intiassakin».

»Intialaiset», sanoi Joán, »kuulevat enemmän kuin luullaankaan. Minulla on ollut eräs intialainen ystävä.»

»Onko?» sanoi Gerda, joka oli kääntänyt päätään.

»On… hän oli koulutoverini Parisissa.» Gerda istui tuokion.

»Kuinka monissa paikoissa te olettekaan elänyt», sanoi hän.

»Niin», jatkoi johtaja esitystään, samalla kuin kaikki olivat vaiti, vaikka he ehkä olivat kuulleet kaiken ennenkin, »oli merkillistä nähdä, kuinka tarkasti hän tahtoi tietää ja miten hyvin hän ymmärsi… Vieraat kielethän eivät ole meidän vahva puolemme… mutta toimeen tultiin, ja se ilahdutti meitä… Hän osoitti harrastusta vieläpä kudonnaisiammekin kohtaan.»

»Kudonnaisia?» sanoi Joán. »Mitä se on?»

Hän oli kysynyt Gerdalta. Mutta rouva Jespersen vastasi:

»Kudonnaiset, ne ovat eräs laji kotiteollisuutta.»

»Miten paljon he saavatkaan täällä oppia», sanoi Joán.

»Niin», sanoi johtaja ja taivutti päätään, »me tahtoisimme vaikuttaa niin laajalti kuin suinkin — isänmaan hyväksi voidaan kylvää niin monella tavalla. Mutta kaikkein tärkeintä on avata sydämet.»

Rouva Raabel kysyi johtajalta jotakin kutomakoulusta, ja johtaja vastasi laveasti ja rauhallisesti, kunnes hän lopuksi sanoi:

»Mutta kutomakoulu on vielä vain polku, pienoinen polku. Nuorille tytöille tuottaa kutominen hyötyä. He kutovat pukunsa, he kutovat morsiuskapionsa — he kutovat koko kotinsa. Kangaspuut voivat rakentaa uudelleen kotilieden.»

Joán oli ajatuksissaan nojannut päätään käteensä, mutta hätkähti yht'äkkiä; kaupanhoitaja sanoi kuiskaamalla, mutta terävästi pöydän toiselta puolen:

»Neiti, isänne.»

»Niin», sanoi Gerda-neiti säpsähtäen ja katsahti isäänsä, joka antoi hänelle merkin silmillään.

»Voi, minähän unohdan vieraani», kuiskasi Gerda.

»Niin teetkin», sanoi rouva Jespersen, »eikä sitä juuri satu».

»Ei», sanoi Gerda vallan hämmentyneenä..

Mutta Joán sanoi, samalla kuin johtaja jälleen oli ruvennut puhumaan:

»Kaupanhoitaja pitää teitä silmällä, Gerda-neiti.»

»Oh… ei.»

»Pitää kyllä. — Onko hän miellyttävä?» kysyi Joán.

»Hän on kunnon mies», sanoi Gerda katse lautaseen luotuna.

Ja äkkiä, innostuneena, hän lisäsi:

»Voi, tahtoisin niin kernaasti, että hänestä tulisi isäni liikekumppani.»

»Minkä tähden?»

»Silloin isä voisi hiukan vapautua — — — ja me voisimme olla joskus poissa, ja matkustaa…»

»Ja nähdä vuoret», sanoi Joán.

»Niin», sanoi Gerda ja hymyili. »Ja Unkarin.»

»Ja Oopperan porraskäytävän», nauroi Joán.

Gerda katsahti häneen ja ymmärsi.

»Vejlessä käydessäni saan ostaa niitä kirjakaupasta.»

Toiset puhuivat vielä kutomakoulusta. Mutta johtaja sanoi — viitaten kädellään herra ja rouva Laarentzeniin:

»Mutta tässäkin suhteessa kuljemme käsityksin ystäviemme kutomolaisten kanssa.»

Ja hän puhui kutomon piirustussaleista ja niistä taiteellisista kyvyistä, joita tehtailija Laarentzen käytti sommittelemaan mailojaan — samalla kuin Raabel hymyillen kysyi parin tehtaantytön terveydentilaa ja Laarentzen vastasi… puhumalla parista uudesta työläisasumuksesta.

»Ja noita Vejlestä hankkimianne kuvia te sitten katselette», sanoi Joán.

»Niin, usein ennen hämärän tuloa.»

»Niin olen minäkin usein tehnyt», sanoi Joán, »kotona».

He olivat vaiti molemmat eivätkä sentään kuulleet muiden puheita.

»Onko talonne suuri?» kysyi Gerda katsoen eteensä.

»On, se on suuri.»

»Onko siinä torneja?» jatkoi Gerda samaan sävyyn.

»Ei, siinä ei ole torneja. Mutta oven edessä on neljä pilaria. Neljä valkeata pilaria.»

Gerda nyökkäsi.

»Pilaria», sanoi hän, »pilarit ovat niin kauniita».

»Ja kun minä nyt tulen kotiin, olen aivan yksinäni siinä rakennuksessa.»

Gerda hymyili, hymyä, joka häipyi ja jäi vain kuin varjoksi kasvoille.

»Yksinänne Anen kanssa.»

»Niin, Anen kanssa.»

Rouva Jespersen, joka juuri otti hedelmähilloa ja alkoi iloisesti ahmia sitä minkä ennätti, sanoi:

»Voi, Gerda, tämä on pitäjän ainoa ruokapaikka. Muualla on ravinto enimmäkseen vain henkistä laatua.»

Ja hän lisäsi palaten äkkiä matkakeskusteluun, koska ei ollut kuullut pöytätoverien viimeisiä sanoja:

»Niin, Gerda tahtoo mielellään matkustaa. Mutta kun äskettäin matkustimme yöjunassa Fredericiaan, eksyi hän väen tungoksessa, ja kun me jälleen löysimme hänet, vapisi hän pelosta. — Maljasi, tyttöseni», sanoi rouva Jespersen ja huuhtoi hedelmähillon alas.

Toiset jatkoivat puhettaan kutomosta, ja kelloseppä sanoi:

»Niin, Laarentzen, työläistesi pienokaisia on jumaliste hauska nähdä. Minusta on aina hauska kulkea heidän asuntojensa ohi. — Eikö niin, tohtori, sitä sairaskassaa on mukava hoitaa?» jatkoi hän. »Maljanne, tohtori, teillä on piru vie hienot napit paidassanne…»

»Niin onkin», sanoi tohtori ja pullisti paidanrintaansa, jota koristi kaksi isoa porsliininappia maalattuine lemmenkukkineen. »Ne ovat Madamen käsialaa…»

»Niin», sanoi tupakkakauppias, »tepä olettekin taitava maalaamaan, rouva Raabel. Mutta mitä kuvia saamme keväällä Taideyhdistykseen?»

Rouva Raabel ei vielä tietänyt. Mutta hän toivoi voivansa hankkia jotakin »nuorta taidetta».

Laarentzen sanoi, että vähitellen tultaisiin ehkä niin pitkälle, että työläiset pääsisivät maalle, parempaan ilmaan.

Rouva Jespersen kääntyi Joánin puoleen.

»Mitä te ajattelette?» sanoi hän, aivan kuin olisi tuupannut Joánia selkään.

»Mitäkö ajattelen?» sanoi Joán. »Minä kuuntelen ja ajattelen kotia.»

»Ah», sanoi rouva Jespersen, »minä en tiedä Unkarista muuta kuin Mauri
Jókain ja czárdásin, jota näin tanssittavan Koldingin kesäteatterissa».

»Unkari ei ole minun kotimaani», sanoi Joán, »kotimaani on vain saari».

»Niin, sen te olette sanonut», sanoi Gerda ja katsahti Joániin.

»Saariko?» sanoi rouva Jespersen. »Mikä saari? Sehän on kuin tarua.»

»Niin», sanoi Joán ja puhui hiljemmin. »Kirottujen tarua.»

Gerda kertasi:

»Kirottujen?»

»On olemassa eräs serbialainen taru», sanoi Joán, ja hänen puoleksi suljetut silmänsä katsoivat eteensä, »lumotusta saaresta, jossa ei kukaan nainen voi elää, vaikka kaikki miehet siellä kaipaavat».

»Miksi he eivät hanki itselleen naisia?» sanoi rouva Jespersen nauraen.

»He eivät voi», sanoi Joán, »naisen täytyy tulla heidän luokseen. Mutta seitsemän kuolemansyntiä vartioi heitä.»

»Mutta nainen tulee kuitenkin», sanoi rouva Jespersen.

»Niin», sanoi Joán, »jos nainen voi rakastaa sellaista miestä, joka on mykkä ja sokea ja korvaten — silloin lumous on poissa».

»Kyllä nainen voi», sanoi papinrouva, äkkiä vakavana.

He olivat tuokion vaiti.

»Missä teidän saarenne on?» sanoi Gerda.

»Tonavassa», sanoi Joán, ja hänen äänensä sävy vaihtui. »Mutta sitä ei näy kartalla.»

Ja hän kertoi, hitain lausein, missä se oli, eri maiden rajalla. Kertoi linnasta ja viiniköynnöksiä kasvavasta kummusta, jossa vuokot kukkivat keväisin, ja myllystä, joka oli ulommaisella niemellä. Ja onnettomista, jotka olivat lain turvaa vailla ja etsivät tyyssijaa.

Joán jatkoi puhettaan, aivan kuin olisi puhunut itsekseen, taikka niinkuin ei olisi tietänyt puhuvansa toiselle.

»Ja tuo saari on sukunne oma?» sanoi rouva Jespersen.

»On», sanoi Joán, »se on ollut meidän kuusisataa vuotta».

»Ja sinne isänne vei teidän äitinne — Vejlestä?»

»Niin.»

Rouva Jespersen istui vaiti tuokion. Sitten hän sanoi:

»Kuinka onnellisia voikaan kaksi ihmistä olla tuolla teidän saarellanne!»

Kummastuneena, ikäänkuin olisi kuullut jotakin uutta, Joán Ujházy avasi silmänsä ja lausui:

»Onnellisiako?»

Ja hetken kuluttua hän lisäsi:

»Aivan niin.»

Gerda ei ollut puhunut mitään. Mutta hänen silmäripsensä värähtelivät kuin ihmisen, joka katselee valoon, tai kuin sen, joka on purskahtamaisillaan itkuun.

Mutta mielialan vaihtuessa, nopeammin kuin koskaan ennen hänen elämässään — ja tietämättä oikein kuinka ja miksi — Joán puhui jälleen kodistaan, nopeammin ja lyhyemmin.

Kielistä, jotka sekaantuivat toisiinsa ja joita kukaan ei täysin osannut, ainoatakaan, ja vihasta, joka leimahti ilmi, ja tappeluista noiden kaikkien maanpakolaisten välillä. Kuinka mehu imettiin maasta, joka ei ollut kenenkään isänmaa ja jota kaikki kirosivat.

»Huh», sanoi rouva Jespersen, »te säikytätte meitä saarellanne».

Mutta Joán, joka oli ollut hetkisen vaiti, sanoi:

»Mutta ettekö siis voi käsittää… nyt kun tunnen äitini isänmaan…»

»Voin kyllä», sanoi papinrouva.

Ja Joán, jonka äänen sävy jälleen vaihtui, sanoi hymyillen:

»Täällä ihmiset voisivat tulla onnellisiksi.»

»Se on totta», sanoi kansanopistonjohtaja, joka vain puolittain oli kuunnellut, »tässä maassa voisivat kaikki olla onnellisia. — Mutta», jatkoi hän, »söndenaalaiset, ne ovat hyvinvointimme vartijoita».

Hän kumartui molempia mustakauluksisia miehiä ja pöydän päässä istuvia naisia kohti, joiden kasvojen ilmeet pysyivät yhä samoina.

He olivat kaikki olleet vaiti silmänräpäyksen verran, kun tehtailija
Laarentzen alkoi puhua eräästä uudesta karkoitustapauksesta.
Mustakauluksiset miehet vastasivat hitaasti, omituisen yksikantaan,
aivan kuin olisivat lukeneet kirjasta.

Joán oli kumartunut eteenpäin, tarkastellen muuttuneita kasvoja pöydän molemmin puolin.

»Keitä he ovat?» kysyi hän.

Ja Gerda-neiti sanoi, ja hänen äänessään oli toinen sävy:

»He ovat eteläjyllantilaisia.»

Rouva Jespersen lisäsi puoleksi kuiskaten:

»Sieltä on tullut monta. Mutta kai rajasantarmit kirjoittavat heidän nimensä muistiin.»

Joán sanoi — eikä itse tietänyt, että hänen äänessään oli sama sointu kuin toisilla:

»Äiti ja Ane puhuivat niin usein sodasta… hän oli silloin lapsi, mutta hän muisti sen niin hyvin.»

Joán katseli jälleen eteläjyllantilaisten kasvoja.

»Kuinka he mahtavatkaan kaivata», sanoi hän.

»Kuinka niin?» sanoi rouva Jespersen.

»Niin», sanoi Joán (mutta rouva Jespersen ei voinut häntä ymmärtää), »onhan heidän isänmaansa olemassa, ja he ovat vain siitä erotetut».

Aivan kuin tuo yksi ainoa sana olisi tunkeutunut hänen tietoisuuteensa, sanoi Gerda kääntämättä päätään:

»Kaipasiko äitinne paljon?»

»Kaipasi», sanoi Joán, »paljon».

Ja he olivat molemmat vaiti, ja kansanopistonjohtaja sanoi kahteen kertaan:

»Söndenaatakaan ei herra kreivi saa nähdä.»

Vasta johtajan toistaessa sanansa kuuli Joán ne ja sanoi hyvin sointuvalla äänellä:

»Kyllä, herra johtaja, tullessani ensi kerralla.»

Gerda-neiti oli äkkiä kohottanut molemmat kätensä melkein kasvojensa tasalle, samalla kuin rouva Jespersen puhkesi sanomaan:

»Voi, niin, teidän pitäisi tulla uudelleen — joskus kesällä. Silloin täällä on niin kaunista.»

Ja johtaja sanoi:

»Niin, teidän pitäisi todella nähdä äitinne maa kesäaikaan.»

Kaikki tarttuivat kiinni tähän ajatukseen puhuen Joánille ja kutsuen häntä luokseen; ainoastaan kauppias Johansen jatkoi keskusteluaan karkoituksista molempien naisten kanssa, jotka istuivat aivan latteina mustissa silkkipuseroissaan, niinkuin olisivat olleet miehiksi kuivettuneita.

»Tulla teidän täytyy, jumaliste», huusi kelloseppä, »me olemme oikein kilttejä teille».

»Ja tehtaalla on vierashuoneita», sanoi rouva Raabel ja kääntyi mairitellen rouva Laarentzeniin päin.

»Niin, sydänkomeroita meillä on», sanoi rouva Laarentzen ja nyökäytti vastaan.

Kaikki puhuivat kesästä ja huvimatkoista ja Skibelundin metsästä ja
»Modersmaalet'ista».

»Se laitos saatiin pystyyn oikeaan aikaan», sanoi kansanopistonjohtaja.

Mutta lääkäri sanoi:

»Ei, ei, myönnän, että siinä ei mikään auta: kesällä kalpaan kotiin
Skodsborgiin.»

Ja kelloseppä Larsen sanoi:

»Niin, kyllä minäkin joskus otan vapaapäivän ja lähden katsomaan Dyrehavenia. Siellä on sievää aamupäivin, kun metsäkauriit ovat laitumella.»

Mutta tupakkakauppias sanoi toiselle eteläjyllantilaiselle:

»Minun mielestäni Christiansfeldtissä on hemmetin kaunista.»

He puhuivat kaikki Dyrehavenista ja Eremitagesta ja kesäpaikoista. Rouva Raabelhan oli viettänyt elämänsä valoisimmat päivät enonsa valtioneuvoksen luona Springforbi’ssa, jossa koko talo oli musiikkia täynnä.

Mutta rouva Jespersen, joka itse kuitenkin oli Kööpenhaminasta, puolusti Jyllantia:

»Ei, ei, minä pidän Jyllannin puolta. En tiedä… mutta Jyllanti on niin suuri. Se kuuluu muuhun maailmaan… ja silmä kantaa niin kauas, aina kanervanummille saakka.»

»Ei, maailmassa ei ole mitään ihanampaa», sanoi hän, »kuin seisoa
'Vuorella' auringon laskiessa».

Joán oli hymyillyt.

»Entä te», sanoi hän ja kääntyi Gerdan puoleen, »missä teidän mielestänne on ihaninta kesällä?»

»Minun mielestäni», sanoi Gerda (eikä hän ehkä ollut kuullut suuria siitä mitä puhuttiin)… »minun mielestäni… niin… on kauneinta, kun sumupilvet häilyvät soiden yllä».

Hän oli tuokion vaiti.

»Sillä silloin ajattelee niin paljon… taikka ei ajattele yhtään mitään.»

Joán oli nyökäyttänyt päätään.

»Mutta kauneinta on kuitenkin Munkebjergin luona», sanoi hän.

»Niin on», sanoi Gerda ja koetti nauraa, »siellä on kauneinta».

Yht'äkkiä oli kuin keskustelu olisi ehtynyt, ja kuultiin, kuinka rouva Raabel, joka puhui kandidaatin kanssa, yhä vielä puhui »Springforbi'sta», samalla kuin kelloseppä kohotti lasinsa:

»No niin», sanoi hän, ja koko hänen pallomaisen pyöreä päänsä hikosi, »eräs malja meidän on kuitenkin juotava. Karen Postia emme jumaliste saa unohtaa. Kunnia hänelle!»

»Niin», sanoi veli, »kunnia hänelle».

Molemmat veljet joivat, ja toiset seurasivat esimerkkiä, joten huoneessa tuokion ajan oli äänetöntä.

»Niin», sanoi tupakkakauppias, »sitkeä hän oli, ja uskollinen».

»Hänen luokseen sitä mentiin, kun oli tiukat paikat», sanoi kelloseppä ja nyökkäsi Gerdalle.

»Niin», sanoi Gerda hiljaa.

»Kuka on Karen Post?» kysyi Joán ja kääntyi häneen.

»Sehän on äidinäidin-äiti.»

»Niin», sanoi kelloseppä, »muistan hänet varsin hyvin. Oli viimeinen ilta, jolloin hän oli jalkeilla. Minä tulin sisään puotiin, ja hän seisoi siellä; hän oli juuri laskenut kassan ja sytyttänyt talikynttilänsä… hänhän tahtoi aina panna levolle talikynttilänsä valossa.»

Hänen äänensävynsä vaihtui:

»'No, Karen Post, te olette yhä pystyssä', sanoin minä, 'ette vain hellitä', sanoin minä… 'En, Jörgen Larsen', sanoi hän, 'jaloillaan sitä on pysyttävä kunnes kaatuu', sanoi hän ja oli yhtä varma kasvoiltaan. — Ja sitten hän nousi yläkertaan… kynttilänpätkä kädessään… Ja aamulla hän oli kuollut. Se oli jumaliste kaunein kuolema, mistä olen kuullut. Ja hän se on, jumaliste, joka tämän kauppapuodin on pystyttänyt», lopetti kelloseppä.

Äänettömyyttä kesti. Tohtori vain sanoi pari sanaa — ja silloin kauppias Johansen nousi.

»Niin, sitten kai saamme lopettaa», sanoi hän.

Mutta noustessaan pöydästä Gerda katsahti Joániin ja sanoi — ja oli kuin hän koko ajan olisi ajatellut vain sitä —:

»Kuinka ihanaa mahtaakaan olla omistaa teidän saarenne!»

»Omistaa…?»

Gerda hymyili:

»Siellähän täytyy voida tehdä kaikki onnellisiksi.»

»Onnellisiksi?»

Joán oli kumartunut, ja näytti kuin pöydän kaikki valot olisivat säteilleet hänen kasvoillaan.

3.

»Kiitos ruoasta», sanoi rouva Jespersen ovessa ja hymyili Joánille.

»Kiitos ruoasta», kertasi Joán eikä nähnyt hänen kättään.

Jokainen huusi kiitoksensa ruoasta, ja he puristivat toistensa käsiä.

»Terveydeksenne», kreivi», sanoi kelloseppä.

»Terveydeksenne», sanoi Joán eikä itse sitä kuullut.

»Niin, tämähän on maan tapa», sanoi rouva Raabel, joka soittokäsineen oli tunkeutunut Joánin luo.

»Terveydeksenne», sanoi Joán, ja hänen silmissään viipyi yhä sama kimmel.

Rouva Raabel oli jo alkanut puhua niinkuin ainakin ihminen, joka vihdoinkin pääsee vauhtiin, puhua kunniasta, joka tapahtui näin pienelle paikkakunnalle, ja ilosta, että saataisiin kuulla Mendelssohnia:

»Onnen sävelmiä, sanoi kapellimuusikko Green.»

Joán purskahti nauramaan, ylimielisesti, melkein hävyttömästi, kuin kaksikymmenvuotias.

»Onko hän koskaan ollut onnellinen?» sanoi hän, molemmat peukalot liivin kainaloaukoissa.

Rouva Raabel alkoi hänkin nauraa, ehkä hieman hämillään, samalla kuin kelloseppä, joka oli kuullut Joánin nauravan, tuli hänen luokseen.

»Terveydeksenne, konsertinantaja», sanoi hän ottaen kouriinsa Joánin molemmat kädet, »te olette, jumal’auta, mainio ihminen».

»Niin tekin», sanoi Joán pitäen omissaan kellosepän hikisiä käsiä.

»Sen päälle on juotava», sanoi kelloseppä.

»Olkoon menneeksi, mutta minun on soitettava, herra Larsen», sanoi Joán muistaen vieraita nimiä niinkuin ihminen, jonka aivot samalla kertaa voivat muistaa tuhansittain asioita.

»Me vain maistelemme», sanoi Larsen ja kaatoi pariin pieneen lasiin. »Tämä on Johansenin parasta lajia; täällä sitä ollaan jumaliste itse lähteillä.»

»Maljanne, konsertinantaja… hei, kaupanhoitaja, te saatatte olla todistajana… vai niin, hän ei kuule. Maljanne siis, konsertinantaja.»

»Maljanne, herra Larsen.»

Herra Larsen joi pohjaan. Ylt'ympäri puhuttiin ja juotiin ja naurettiin. Tohtori, joka oli tuhattaituri, teki temppuja parilla likööripullolla.

»Älkää pudottako, älkää pudottako», sanoi Gerda, jonka kasvot loistivat.

Sikarit oli sytytetty, ja nyt leijaili jo savu huoneessa kuin kevyt harso.

»Älkää pudottako, älkää pudottako.»

Toinen kaksoisista löi takaapäin Joánia olalle.

»Niin, konsertinantaja, täällä sitä oppii olemaan iloinen.»

»Niin», sanoi Joán ja nauroi jälleen, aivan kuin hänellä alituiseen olisi ollut tarve nauraa.

»Siinä olette oikeassa, Larsen», huusi tohtori, joka huiskautti pullon menemään kainalonsa alta ja otti kiinni sen olkapäänsä kohdalta. »Se johtuu siitä, että meillä on hyvä omatunto.»

Joán oli kääntänyt kasvonsa Gerdaan päin.

»Älkää pudottako», huudahti hänkin, vaistomaisesti.

Ja hän ja Gerda-neiti purskahtivat nauruun — samalla kertaa, katsellessaan likööripulloa, joka alituiseen oli lennossa. Silloin yhtäkkiä joku kosketti Joánin käsivartta, ja rouva Jespersen sanoi, esitellessään erään hoikan miehen, jolla oli parrattomat kasvot:

»Mieheni.»

»Te pääsitte sentään, herra pastori.»

»Niin, ehdin kuitenkin tänne», sanoi pappi, »tahdoin niin kernaasti olla yhdessä vaimoni kanssa».

Ja rouvaan kääntyen hän sanoi:

»Tiedätkö, hänen lähtönsä oli niin hiljainen ja kaunis.»

Gerda tuli heidän luokseen.

»Teidän täytyy saada jotakin syödäksenne, herra pastori.»

»Hän on kuollut», sanoi rouva Jespersen.

»Onko?» sanoi Gerda — mutta sama hymyily säteili yhä hänen kasvoillaan.
»Voi, hän oli niin kiltti ja herttainen. Hän ajatteli aina muita.»

»Niin, hän rakasti ihmisiä», sanoi pappi.

»Voi hyvä Jumala, kun me oltiin siellä kahvilla» — ja rouva Jespersen ihan naurahti — »ja hän oli istunut korokkeelleen ja alkanut puhua sitä ainaistaan: 'Niin, Gerda-kulta on herttainen… pikku rouva Jespersen, eikö hän olekin herttainen?… mutta meidän olisi saatava hänet naimisiin'.»

»Ihan niinkuin Ane», sanoi Joán.

»Ane?» kysyi pappi.

»Niin, lapsuudenaikainen hoitajani.»

Ylt'ympäri puhuttiin ja naurettiin yhä. Kelloseppä kierteli salia ja joi maljoja, pysähtyen lasi kädessä vuoroin jokaisen ryhmän luo.

»Tiedättekö, hän on mainio ihminen», sanoi hän ja nyökäytti päätään, katsoen jokaista suoraan kasvoihin.

»Maljasi, Laarentzen.»

Ja kulki edemmä.

Hälinä kasvoi heidän ympärillään, ja rouva Jespersen kysyi Joánilta:

»Tahtooko Anekin naittaa teidät?»

Gerda oli astunut pari askelta, mutta pappi seisoi paikoillaan ja
Gerdakin pysähtyi.

»Voi», sanoi Joán, ja hänen ääneensä tuli siinä yleisessä sorinassa aivan erikoinen kaiku, »aina kun minä tulen kotiin ja hän on minua vastassa Orsówassa, katsoo hän minuun ja kurottaa ison kuuron korvansa suutani päin, ja minä huudan — sillä tiedän mistä on kysymys —: 'Ei, pikku Ane'… 'Voi hyvä Jumala', sanoo silloin Ane, 'voi hyvä Jumala'…»

»Ane rukka», sanoi rouva Jespersen.

»Niin, Ane rukka!»… ja Joán naurahti äkkiä, hiljaa.

Myöskin pappi nauroi, tietämättä miksi. Mutta Gerda sanoi tarttuen hänen käteensä:

»Nyt pastorin pitää saada ruokaa…»

»Niin, minun on tullut nälkä», sanoi herra Jespersen. »Kuinka teidän kätenne ovat kylmät!»

»Eiväthän.»

Mutta rouva Jespersen, joka Joánin kanssa seurasi heitä, sanoi:

»Gerda, sinun tulee aina kylmä ilosta.»

Kelloseppä-kaksoisveli oli ehtinyt edemmä. Hän seisoi Petersenin edessä ja nyökkäsi tälle, katsoen häntä suoraan kasvoihin samalla vakaumuksella:

»Maljanne, kaupanhoitaja. Mutta tiedättekö, hän on mainio ihminen.»

Rouva Jespersen ja Joán olivat pysähtyneet ruokasalin kynnykselle.
Pöydän kulmaan oli katettu papille. Kaiken tuli käydä nopeasti, ja
Gerda, joka seisoi vieressä, levitti voita leivälle, pastorin syödessä.

Grethe-täti tarjoili, hiljaisena ja luisevana, kaikkia lajeja samalla kertaa.

»Kiitos, pikku neiti, kiitos, pikku neiti», sanoi pappi.

Joán nojasi ovenpieleen ja katseli aterioivaa pappia. Gerdan kädet liikkuivat niin kodikkaan tottuneesti valkealla liinalla. Rouva Jespersen kysyi mieheltään hautajaisista:

»Milloin ne pidetään?»

»Eiköhän maanantaina», sanoi pappi.

»Ei», sanoi rouva, »saatpa nähdä, että ne ovat sunnuntaina. Sillä
Koldingin sukulaiset voivat parhaiten tulla juuri sunnuntaina.»

»Kiitos, kiitos, pikku neiti», sanoi pappi tädille; kaikki vadit oli tuotu uudelleen sisään.

»Rouva», sanoi Joán siirtämättä katsettaan, »kuinka elämä ja kuolema ovatkaan hyviä ystäviä täällä».

Rouva Jespersenin kasvot kävivät äkkiä vakaviksi:

»Mutta eikö juuri se ole tarkoitus?»

»On», sanoi Joán, ja he olivat vaiti.

»Ei, ei, herra pastori, tätä lihaa teidän täytyy maistaa, se on
Koldingista.»

»Niin, Henrik» — ja rouva Jespersen nauroi jälleen — »ruokaa on tuotettu kaikkialta…»

»Eihän…»

»Onpa niinkin, tyttöseni, sitä on tuotettu, ja voi miten sinä olet pelännyt! Mutta minä sanoin» — hän kääntyi jälleen Joániin — »ellei kreivi halua syödä, niin olkoon syömättä».

»Pelkäsittekö minua?»

»Pelkäsin», sanoi Gerda ja kuiskasi nopeasti: »ettekä te syönytkään mitään».

»Mutta nyt minun on nälkä», sanoi Joán istuutuessaan tuolille.

»Onko se totta?» — ja Gerdan kasvot loistivat. »Tahdotteko voileipää?»

»Tahdon, kiitos.»

Gerda nauroi:

»Sepä oli hauskaa… ja minkälaisen?»

»Minkälaisen hyvänsä.»

He nauroivat molemmat, ja Gerda levitti voita leivälle — vuoroin pastorille ja vuoroin Joánille.

»Nyt on Gerdan hauska», sanoi rouva Jespersen.

»Niin onkin», sanoi Gerda ojentaessaan veitsellä voileivän Joánille.

»Tämä on melkein yhtä hauskaa kuin keittiössä syöminen», nauroi rouva
Jespersen.

»Niin», sanoi Gerda ja lisäsi, kuin selvitykseksi, Joánille: »Minun mielestäni on niin hauska syödä keittiössä.»

»Niin minustakin», sanoi Joán, »sillä sitä en saanut tehdä —lapsena.
Mutta minä juoksin aina ulos kokkien luo.»

»Kokkien?» kertasi Gerda, aivan kuin kokit olisivat olleet hyvin merkillisiä.

»Niin, meillä oli kaksi», sanoi Joán syödessään.

»He olivat romaanialaisia.»

»Sanotaan että romaanialaiset ovat niin kauniita», lausui rouva Jespersen. »Rakas neiti», jatkoi hän samassa, »minun tulee uudelleen nälkä nähdessäni toisten syövän».

Ja käsivarsi ojossa alkoi rouva Jespersen sivellä voita leivälleen.

»Heidän kielensä on kuulemma melkein kuin latinaa», sanoi pappi, joka puhui romaanialaisista.

»Niin, se on melkein kuin latinaa.»

»Kuinka monta kieltä te osaattekaan!» sanoi Gerda puhuen samassa äänensävyssä, jota hän oli käyttänyt sanoessaan »kokkien».

»Monta enkä ainoatakaan.»

Rouva Jespersen, joka pani lihaviipaleen voileivälleen ja tomaatteja lihaviipaleelle, sanoi:

»Te olette nyt jo edistynyt tanskankielessä.»

»Olenko?» sanoi Joán ja katseli hymyillen pöydän yli. »Nyt meidän pitäisi sammuttaa kynttilät ja istua vain lampun valossa.»

»Niin», sanoi Gerda, »tehdään niin».

Ja hän ja Joán juoksivat pöydän ympäri ja sammuttivat kaikki kynttilät.

Puh, puh, puh,

puhaltaen voimakkaasti jokaiseen liekkiin.

»Mutta mitähän isä ajattelee?» sanoi Gerda äkkiä ja pysähtyi viimeisen-edellisen kynttilän eteen.

»Ja Petersen?» sanoi rouva Jespersen.

»He ajattelevat, että meillä on hauskaa», selitti Joán, joka jälleen oli istuutunut pöydän ääreen.

»Niin», sanoi Gerda ja teki liikkeen huulillaan, aivan kuin olisi puhaltanut saippuakuplan.

Oven kautta kuuluivat vieraitten äänet. Kaksoiset puhuivat yli muiden.

Joán katseli pöydän yli, missä lampun luoma valokehä loisti damastitähtineen.

»Voi, nyt Anen pitäisi nähdä meidät!»

Yht'äkkiä työnnettiin tuoli Joánin viereen — ja kreivi Holstein, jonka tuloa kukaan ei ollut kuullut, istahti sille niin että jysähti.

»Täälläpä sinun on hyvä olla», sanoi hän.

»Erik!»

»Hyvää iltaa, neiti. Hyvää iltaa, herra pastori» — ja rouva Jespersenille hän nyökäytti päätään. »Niin, tulin tätä tietä. Salissa oli puheensorina aivan liian paksua.»

»Kreivi on tervetullut», sanoi Gerda ja taivutti päätään.

Kreivi Holstein nauroi ja katseli yli vatien:

»Kas, tämähän näyttää hauskalta!»

»Tahdotko sinäkin syödä?» sanoi Joán nauraen.

»Tahdon, kiitos», sanoi Holstein, »jos vain tarjoat».

»Tarjoamme kyllä», sanoi Joán kääntäen tuolinsa ja avasi astiakaapin ottaen sieltä lasin ja lautaset — ja toiset nauroivat.

»Haarukka myös», sanoi Gerda-neiti.

»Ja veitsi», sanoi Erik.

»Ne ovat tässä», sanoi Joán, joka oli löytänyt ne eräästä laatikosta.

Erik söi, ja rouva Jespersen jutteli. Joán istui ja katseli Erikiä: hänen otteensa olivat entiset, ja syödessään hän vei vielä nytkin ruoan kuin nykäyksittäin suuhunsa, mutta hänen sormensa olivat käyneet kömpelömmiksi.

»Tiedätkö, Joán, tämä muistuttaa Micheliä, eikö totta…? kun me livistimme täyshoitolasta ja söimme ravintolassa.»

»Kiitos», sanoi rouva Jespersen.

»Se oli parasta mitä tiesimme», sanoi kreivi Erik.

Ja hän kertoi ravintolan peräkamarista. »Muistatko, muistatko» — se oli aivan Luxembourgin vieressä, ja sinne he kätkeytyivät, niin ettei kukaan heitä löytäisi, ja söivät savustettua normandialaista silliä, koska se tuoksui Tanskalle.

»Mutta enimmäkseen hän kulki itsekseen, uneksien», sanoi kreivi Holstein ja katsahti Joánia, nyökäyttäen päätään hiukan tyytymättömästi kuten poikana.

Gerda-neiti oli nojannut leukansa käteen, niin että hänen pienet kohotetut kasvonsa olivat lampun valaisemat.

»Sinä elit aina, Joán, jollakin tavoin ulkopuolella meidän piiriämme.»

Gerda-neidin pitkät silmäripset olivat hitaasti painuneet alas.

»Mutta joka tapauksessa me pidimme hänestä, jumaliste. Maljasi, Joán.»

Kreivi Holstein joi, ja laskiessaan lasin kädestään hän sanoi:

»Kuulkaahan, neiti Johansen, jokohan reininviinini on tullut?»

Äkillinen punerrus lehahti Joánin kasvoille, mutta Gerda-neiti sanoi vain, kääntäen päätään miltei huomaamattomasti:

»Petersen kai sen tietää, herra hovijahtimestari.»

Joán nauroi kuin poika — ilosta, jonka syytä hän itse tuskin ymmärsi.

»Mille sinä naurat?» kysyi Holstein, joka itse oli vallan hämillään.

»Sinulle.»

»Vai niin», sanoi Holstein (ja näytti isolta ja kiltiltä koiralta), »siihen sinulla voi olla syytäkin».

Ja yhä vielä hämmennyksissään oman tahdittomuutensa vuoksi hän sanoi:

»Mutta hauskinta oli kuitenkin silloin, kun sinä soitit.»

»Niin», sanoi Joán, »ja sinä säestit minua niin mainiosti. Sinä olet aina ymmärtänyt musiikkia, Erik.»

»Sen kai olen oppinut sinulla», sanoi Erik. Ja hänen sormensa alkoivat soittaa pöydällä aivan kuin se olisi ollut piano.

»Kuinka se nyt taas olikaan, Hanan laulu…»

Joán hyräili sitä, ja Erik hyräili mukana, samalla kuin hän yhä liikutteli sormiaan liinalla — siirtyen sävelmästä toiseen, hyräillen uutta, ja Joán yhtyi siihen ja rouva Jespersen, puolittain naurusuin, lauloi mukana:

Tanskan maata mairehinta saartaa sinivyö, siellä miesten uljas rinta taiston tahtiin lyö…

He lauloivat äänekkäämmin, iloisesti, ja kelloseppä ilmestyi ovelle:

»Kreivit ne laulavat täällä, jumaliste», huusi hän toisille.

Ja äkkiä yhtyivät kaikki lauluun, ryhmittyivät yhteen, molemmissa huoneissa — lauloivat kovalla äänellä ja voimakkaasti, samalla kuin Holstein taukosi ja Joán nousi seisomaan:

Saksit, slaavit, vendit muistaa, lupaa kerran maahan suistaa. Yks on vika tällöin vainen: rivi horjuvainen.

Joán oli noussut paikaltaan. Ruokasalin puolipimeästä hän katseli laulajia. Useimmat istuivat. Kasvot kääntyneinä ruokasalia päin he lauloivat katsoen suoraan eteensä.

Eteläjyllantilaiset olivat nousseet seisomaan. He lauloivat, kasvot kohotettuina, ja hyvin hitaassa tahdissa. Toinen vaimoista oli pannut molemmat kätensä päällekkäin litteälle rinnalleen.

Joán ei liikahtanutkaan.

Kelloseppä oli jäänyt istumaan, käsi puolittain koholla ja siinä lasi, jonka hän oli unohtanut.

Maa on nyt kuin yksi aava pelto tähkivä, Luojalta se avun saava ompi hädässä…

Gerda ei tietänyt hiipineensä varpaillaan Joánin luo.

He lauloivat yhä, kaikki liian hitaassa tahdissa, ja laulu kaikui hämärän raskaassa ilmassa niin omituiselta, melkein kuin se olisi kaikunut hautaholvissa:

Miesten kunto kansan mahti, siinä Tanskan valpas vahti. Senpä turvin maa käy työhön, sortumatta yöhön.

Laulu taukosi, mutta kukaan ei puhunut.

Kauppias Johansen seisoi molempien huoneitten välisessä ovessa. Oli kuin hän olisi kasvanut, seisoessaan siinä kynnyksellä.

Sitten sanoi Gerda, aivan kuin olisi arvannut Joánin ajatukset, nostaen kasvonsa puolittain häntä kohti:

»Sillä isän isä kaatui Dybbölin luona.»

»Kaatuiko hän?» kysyi Joán yhtä hiljaisella äänellä.

»Kaatui, viidentenätoista päivänä huhtikuuta.»

Ja vähän ajan perästä hän lisäsi, nyökäyttäen hitaasti päätänsä:

»Hän sai kuulan.»

»Valleillako?» kysyi Joán, puhuen hiljaa kuten Gerdakin.

»Valleilla.»

Sisähuoneissa ei kukaan puhunut. Sitten rouva Laarentzen aloitti jälleen erään laulun. Hänen äänensä oli kirkas ja varma. Rouva Jespersen yhtyi lauluun, istuen miehensä vieressä. Molemmat lauloivat, kasvot kohotettuina lamppua kohti.

Vähitellen yhtyivät kaikki, ja laulu paisui:

Mun Tanska synnytti ja kodin antaa, on siellä juureni, jos kunne kulkenen. Sen kieli äidin äänen kaiun kantaa, niin siunaten se syttää sydämen —

»Sen osaan minäkin», kuiskasi Joán.

»Osaatteko?» sanoi Gerda hymyillen.

»Osaan. Äiti lauloi sitä.»

Ja Joán hyräili mukana, aivan hiljaa — vain säveltä, ilman sanoja:

Sa ranta raikkahin, maa urhoin hautakumpuin, maa viljamerten, heelmäin, nuorten umpuin, sua lemmin — Tanska, maani armahin.

He lauloivat hiukan nopeammin, ja kansanopiston johtaja löi tahtia.

275

»Sanokaa minulle sanat», kuiskasi Joán.

»Sanatko?»

»Niin.»

He lauloivat jälleen, samalla kuin Gerda hiljaa kuiskasi laulun sanat, seisoen aivan Joánin vieressä, ja Joán, tapaillen ne hänen huuliltaan, lauloi mukana:

Ja miss' on kukkanurmet ihanammat kuin täällä, mereen asti aleten, ja missä kuutamot on kiehtovammat kuin maassa apilan ja pyökkien!

Toinen eteläjyllantilainen oli pannut käsivartensa vaimonsa vyötäisille; Gerda yhä kuiskasi runon sanoja:

Sa ranta raikkahin,
maa dannebrogin ylvään…

»Laulakaa tekin», kuiskasi Joán.

»En osaa laulaa.»

»Osaatte kyllä.»

Ja vienolla äänellä, aivan kuin peloissaan — ja sama valonkajo lankesi molempien kasvoille — hyräili Gerda:

Sen Luoja meille soi, Hän voiton suo,
sua rakastan — sa Tanska, isäin maa.

Holstein istui, nojaten päätään molempiin käsiinsä ja katseli Joánia, joka lauloi:

Sa synnyinmaa, mi mulle kodin annat ja missä juuren' on, jos kunne kuljenkin, kielessäs äidin äänen kaiun kannat, se kuullaksein on soitto suloisin.

Erik Holstein istui yhä katsellen Joánia.

»Ei, sitä ei jumaliste koskaan osaa arvata, kenen pöydän elämä kattaa linnunpaistilla.»

Joán oli kumartunut kuullakseen Gerdan kuiskatut sanat. Heidän kasvonsa olivat aivan lähellä toisiaan — ja samassa laulu taukosi.

»Seuraava säkeistö?» kysyi Joán.

»Enempää ei ole.»

»Eikö?» sanoi Joán hymyillen yhä.

Mutta siinä samassa hän kääntyi:

»Nyt minun on mentävä soittamaan.»

»Niin», sanoi Gerda ja oli jo unohtanut sen, mistä hän niin kauan oli iloinnut, »nyt on jo aika».

»Kiireen kaupalla», sanoi kreivi Holstein nousten tuoliltaan.

»Hyvästi siksi», sanoi Joán ja otti äkkiä omiinsa Gerda-neidin molemmat kädet.

»Hyvästi», sanoi Gerda, lisäten äkkiä: »Ja kiitos.»

Hän oli sanonut tuon ainoan sanan hyvin hiljaisella äänellä, ja Joán katsoi Gerdaan ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt. Mutta sitten hän sanoi — hänkin hyvin äkkiä:

»Ei, nythän minun täytyy kiittää.»

Ja aika vauhtia hän alkoi hyvästellä ja ojensi kätensä, kaikille kätensä — olisi voinut luulla, että hän tunsi helpotusta päästessään lähtemään, mutta niin oli tuskin laita, koskapa hän puristi kaikkien käsiä. Mutta kauppias Johansenin eteen hän pysähtyi ja katsoi tätä kasvoihin, ikäänkuin olisi tahtonut lukea niistä hänen ajatuksensa.

»Nyt minä menen soittamaan», sanoi hän jälleen. »Mutta kiitos», lisäsi hän.

Ja taaskin hän kätteli kaikkia huoneessaolijoita.

»Hyvästi, herra Petersen», sanoi hän ja jatkoi: »Hyvästi, hyvästi…» kunnes oli poistunut Holsteinin kanssa.

Äänet jäivät sorisemaan heidän taakseen.

Joán ja Erik tulivat kadulle. Sähkölamppujen valaisema katu oli täynnä miehiä ja helmojansa kantavia naisia.

»Hei, hei.»

Neljänistuttavat vaunut vyöryivät hotellin porttia päin, niin läheltä, että pyörät melkein sivusivat kreivi Erikin säärtä. Mutta vaunuista huusi pari naisääntä:

»Tekö, herra hovijahtimestari? Hyvää iltaa — hyvää iltaa.»

»Hyvää iltaa, neiti Holck», huusi kreivi Holstein. »Aiotteko ajaa ylitseni?»

Takana tulivat vielä toiset vaunut, ja etumaiset pysähtyivät.

Portinaukosta kuului Olesenin käheä basso, ja eräs herra, joka kunnioittavasti paljasti päänsä, sanoi:

»Täälläpä on elämää, herra hovijahtimestari.»

»Hyvää iltaa, herra tarkastaja, — niin, tuhat tulimmaista, millainen karuselli.»

Erik oli pysähtynyt ja katsoi taakseen katua, jota pitkin ihmiset yhä tulvivat — ryhmittäin — talonpojat ja talonpoikaisvaimot saaleissa ja kalosseissa, sähkölamppujen valossa.

»Niin», sanoi hän, »tämä on totisesti merkillinen maa — tämä meidän maamme».

»Suurenmoinen maa», sanoi Joán kohottaen kätensä. »Mutta jouduhan.»

Hän puikkelehti sisään portista, jonka vaunut tukkivat.

Johansenin luona oli alettu soittaa. Pianon äänet kantautuivat avonaisista ikkunoista kadun yli.

Joán oli pysähtynyt; varjot vaihtuivat tuolla, alaslasketuilla uutimilla.

»Se on rouva Raabel», sanoi Erik, »tunnen hänen 'Kesäyönunelmansa'».

»Nyt me pääsemme», sanoi Joán juosten portista, seuraavien vaunujen edellä.

Pihalla hevoset tömistelivät, ajokalut rämisivät ja ihmiset juoksivat lyhdyt käsissä.

»Käyn hakemassa viulun. Mene sinä edeltä», sanoi Joán. Hän puhui lyhyin lausein ja riensi eteiseen. Portaat hän juoksi parilla harppauksella.

Hänen allaan karjui Olesenin basso:

»Jensen — piru vieköön — Jensen!»

Ja herra Jensen juoksi eräästä sopesta Joánia vastaan ja pyörähteli varpaillaan kuin mikäkin tanssijatar.

»Anteeksi— Herra Jumala, minkälainen väenpaljous tänne tulee», sanoi herra Jensen.

Joán tuli asuinkerrokseen. Ovet olivat avoinna, ja huoneissa riisuivat naiset päällysvaippojaan yltään ja levittelivät niitä vuoteille. Kynnyksellä seisoi pari nuorta tyttöä vetäen valkeita hansikkaita käsiinsä.

»Hyvää iltaa, hyvää iltaa», tervehti Joán.

Ja nuoret tytöt huomasivat hänet ja vaikenivat ja unohtivat hansikkaansa, ja kaikki kurkistivat ovista. Mutta nuo kaksi juoksivat säikähtyneinä äitinsä turviin.

Joán avasi ovensa.

»Kreivi tulee myöhään», sanoi berliniläinen piilottaen palavan savukkeen selkänsä taa.

Joán astui ikkunan ääreen; niin, kadun toiselta puolelta kuului yhä vielä soittoa. Varjot liukuivat valkeita uutimia pitkin. Joán oli avannut ikkunan. Mutta sävelet häipyivät kulkijoiden askeliin.

Pari tähteä loisti heikosti hyvin siniseltä taivaalta. Yksi ainoa, tuo tuolla, säteili niin voimakkaasti.

Ja aivan kuin tahtoen oikein imeä itseensä koko taivaan ja sen kalpeat tähdet ja tuijottaa suoraan Isän Jumalan itsensä helmaan, Joán taivutti päätään taaksepäin, samalla kuin yksi ainoa ajatus täytti koko hänen olemuksensa. Tuo ainoa ajatus, joka oli siitä asti kaikunut hänen hennoissaan ja sydämessään ja aivoissaan (ja hän luuli, että juuri se siivitti hänen jalkansa): »Siellä ihmisen täytyy voida tehdä kaikki muut onnellisiksi. Kaikki onnellisiksi. Luoda onni ja isänmaa.»

Se ei ollut tie eikä se ollut päämaali. Se ei ollut ajatusta eikä suunnitelmaa — vain laulua joka täytti hänen sydämensä:

Luoda onni ja isänmaa.

»Kreivi vilustuu», sanoi berliniläinen aivan hänen vieressään.

»Niin», sanoi Joán ja tarttui viululaatikkoonsa, jota hän heilutti.

»Onko teillä samppanjaa?»

»On», sanoi berliniläinen ja lisäsi: »Flottes Weingeschäft hier… haben alte Marken… sonderbar.»

Joán meni pihan poikki ja salin läpi huomaamatta ketään.

Erik istui sisähuoneessa sääret levällään.

»Kas vain, oletko täällä», sanoi Joán. »Missä Haacke on?» kysyi hän eikä ajatellut omaa kysymystään.

»Tuolla», sanoi Erik.

Ja Joán näki Haacken (eikä kuitenkaan nähnyt häntä), Haacken, joka seisoi toisella puolen huonetta soittotelineen ja avattujen nuottivihkojen ääressä ja lakkaamatta taivutteli harittelevia sormiaan, aivan kuin olisi tahtonut loihtia esiin herra Mendelssohnin hengen.

»Mitä pirua tuo tekee?» kysyi Erik katsellen herra Haackea niinkuin ihme-eläintä.

Mutta Joán ei vastannut. Hän seisoi viulu kädessään »Hämärän» edessä, hymyillen.

Berliniläinen kaatoi samppanjaa laseihin.

»Onpa ihanaa, että täällä on tuoli», sanoi Erik tyhjentäen lasinsa.

»Niin», sanoi Joán, ja hymyillen samaa hiljaista hymyä hän katseli ympärilleen.

Holstein oli istunut ja katsellut Joánia, joka seisoi niin solakkana ja kaunisryhtisenä. Sitten hän joi kulauksen ja sanoi:

»Missä teetät pukusi?»

»Nämä ovat Lontoosta», sanoi Joán, joka käveli viulu kädessään ja ikäänkuin siirtyi huonekalulta toiselle ja tuolilta tuolille.

»Niin, huonekalut ovat kauniit», sanoi Erik.

»Tosiaankin.»

Ja aivan kuin heidän ajatuksensa olisivat kohdanneet toisensa puolitiessä, sanoi hän, äänessä jonkinlaista tunnustusta:

»Itse asiassa he sopivat aika hyvin huoneisiinsa, nuo ihmiset.»

»Ketkä?» Joán tiesi varsin hyvin, keitä hän tarkoitti.

»Nuo Johansenit.»

Joán ei vastannut. Salista kuului äänten sorinaa ja puhetta.

»Hänen otsansa on kaunis», sanoi Holstein, joka puhui silloin tällöin pysähtyen, aivan kuin entisaikoina, jolloin he makasivat vierekkäin vuoteissaan makuuhuoneessa.

»Mutta sisarella oli kauniimmat silmät», sanoi hän.

Joán tapaili hiljaa viulun kieliä.

»Ja sulavampi selkä.»

Joán tapaili kieliä, aivan kuin etsien säveliä, jotka tahtoivat punoutua yhteen:

Vihanta maa, sa syämen sytät silloin.
Sua lemmin, Tanska, armas isäin maa.

»Jokohan he ovat tulleet?» sanoi Joán äkkiä nousten tuoliltaan.

»Tuo nyt auttaisi», sanoi Erik.

Joán tirkisti oven tähystysaukosta saliin, tarkastellen etupenkkien vaaleapukuisia naisia.

»He eivät ole vielä tulleet», sanoi hän.

»Kutka sitten?» kysyi Erik.

»Ne naiset», sanoi Joán ja katseli yhä salia.

Kauempana näkyi rivejä, joissa miehet istuivat erikseen ja naiset erikseen. He olivat kaikki mustiin puetut. Mutta taimpana, yhteensullottuina, istui yksinomaan nuoria, tyttöjä ja poikia, päät kurotettuina tai leuka käsien varassa kuin kuuntelijat ainakin, aivan kuin he jo nyt olisivat totutelleet kuuntelemaan.

Mutta tuskin kukaan puhui.

»Kuinka hiljaa he ovat!» sanoi Joán.

»Niin», sanoi Erik, »sisään päästyään he ovat varovaisia».

Mutta nyt he tulivat: kelloseppä — miten hauskat hänen kasvonsa olivatkaan! Ja tupakkakauppias, joka vatsoineen kiilautui tungoksen läpi sivuseinää pitkin, ja tohtori, kantaen tuolia, ja rouva Raabel…

»No totisesti, nyt he ovat täällä», sanoi Erik, joka seisoi ovessa hänkin tähystellen toisesta reiästä.

»Niin ovat», sanoi Joán, lainkaan kuulematta mitä toinen sanoi, mutta tirkisteli kuitenkin edelleen taukoamatta salia.

Rouva Jespersen seisoi yksinään oven vieressä, salin perällä.

Mutta tuollahan, toisessa penkissä, istui jo herra Johansen.

Eräs herra, jolla oli hyvin oudonväriset liivit ja punainen rusetti leuan alla, oli saapunut näyttämöltä heidän luokseen:

»Joko sytytetään?» kysyi hän saksaksi. Hän oli itzehoelainen sähköteknikko.

»No mutta Gerda», sanoi rouva Jespersen oven suussa, »kuinka myöhään sinä tulet».

»Niin tulenkin.»

»Miksi sinä oikeastaan muutit pukua?» sanoi rouva Jespersen, samalla kuin hänen ajatuksensa tekivät hyppäyksen. »Sehän meni vallan suurenmoisesti, tyttöseni.»

»Todellako?» sanoi Gerda ja lisäsi (ja sanoi mitä oli ajatellut, ainoan ajatuksen, mitä oli ajatellut näinä kolmenakymmenenä minuuttina):

»Hän lähti niin äkkiä…»

»Gerda kulta», sanoi rouva Jespersen, ja nyt he kulkivat pitkin keskikäytävää, »niin käy aina, kun heissä herää taiteilija…»

Ja kun he istuutuivat, Gerda-neiti isänsä viereen, kuiskasi rouva
Jespersen, joka oli luonut silmäyksen ympäri salin:

»He ovat täällä kaikki — vieläpä rouva Raabelin kananpojatkin.»

»Sytytämmekö?» toisti tuo outoliivinen herra.

»Sytyttäkää», sanoi Joán, kääntymättä. — »Kuinka kalpea hän on.»

»Hän on suloinen», sanoi Holstein, ja äänenpainolla, aivan kuin olisi hämmästyksekseen punninnut Johansenin perheen ihmeellisyyksiä, lisäsi hän: »Ja sopii jumaliste pukuunsa.»

Kauppias Johansen nousi paikaltaan, meni näyttämön ovelle ja aukaisi sen.

»Niin», sanoi hän hitaalla äänellään. »Luullakseni kaikki ovat nyt tulleet.»

»Kiitos. Mutta tulettehan sitten sisään» — ja Joán hymyili — »puheenjohtajan kanssa».

»Kiitos», sanoi kauppias, »ellemme vain häiritse».

Ja poistuessaan hän sanoi:

»Niin, kun he nyt vain osaisivat istua hiljaa.»

»Osaavat kyllä», sanoi Joán ja nauroi.

Hän kohotti käsivartensa.

»Missä Haacke on?» sanoi hän kuin sotapäällikkö, joka kokoaa joukkojaan.

»Täällä.»

»Hyvästi», sanoi Joán, toinen jalka pikku portailla.

»Onneksi olkoon», sanoi Erik ja oli sylkevinään kolmasti Joánin jälkeen.

Mutta Joán nauroi hänelle ja katsoi häntä säteillen suoraan kasvoihin.

»Tulkaa nyt», huusi hän Haackelle.

Kreivi Erik meni ulos, paikalleen.

Mutta hänen mentyään huusi Joán aivan näyttämön partaalta, berliniläiselle:

»Alex, lisää samppanjaa—-takaoven kautta — ja laseja.»

Ja nyt hän oli lavalla.

Hän haki katseellaan jotakuta, näkemättä kuitenkaan ketään. Parrasvalot erottivat hänet niistä, jotka istuivat tuolla pimeässä.

Pianon ääni kutsui häntä.

Niin, tuolla istui Erik… ja tuolla — toiset.

Gerda istui kädet ristissä ja pää kumarassa.

Nyt viulu yhtyi pianoon.

Hän ei tietänyt mitään, ei ajatellut mitään, kuuli vain sävelten kohoavan — paisuvan paisumistaan ja levittävän laajat siipensä:

Leveys — leveys, jota hän tähän asti ei koskaan ollut saavuttanut…

Onnellisena hän seurasi sävelten siivenlyöntejä päänsä päällä — ne nousivat kuin lintuparvi.

Ja yht'äkkiä iski hänen mieleensä — ja viulu lauloi yhä korkeammin — yksi ainoa ajatus:

»Pääsetkö vielä ylemmäksi, Jens Lund?»

Ja seuraavassa hetkessä hän tahtoi nähdä — heidät, mutta ei voinut ja jatkoi soittoaan…

Omien säveltensä lieskojen ympäröimänä, aivan kuin olisi seisonut loimuavalla roviolla.

Kaikki oli ohi. Hänen kohtalonsa oli ollut hänen käsissään.

Huoneessa näyttämön takana oli hän heittäytynyt tuolille.

Erik seisoi hänen edessään. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat.

»Onko sinusta tullut niin suuri?» sanoi hän, ja silmäripsissä riippui pari kyyneltä.

»On», sanoi Joán, »tänä iltana soitin voittaakseni».

»Huutavatko ne eläköötä?» sanoi hän hymyillen väsymyksestä, melkein kuin pieni lapsi.

Salissa jymisytettiin ja huudettiin ja tömistettiin jalkoja.

»Esiin, esiin», huusi Haacke.

Joán seisoi lavalla.

Tuolla istui hän — kuin ennen, aivan kuin ei olisi ollut liikahtanutkaan, pää painuneena. Ei, hansikkaat hän oli riisunut käsistään. Paljaat kädet olivat ristissä. Ne olivat yhtä kalpeat kuin hänen kasvonsa — hänen pienet kasvonsa.

Joán oli jälleen sisähuoneessa.

»Esiin, esiin», huusi Haacke.

»Ei, nyt en enää tahdo», sanoi Joán, joka seisoi Erikin kanssa näyttämölavan vieressä.

Ja Holstein sanoi:

»Kuinka ihanaa se oli», ja yhä vielä haltioituneena hän laski käsivartensa Joánin vyötäisille, puristaen häntä silmänräpäyksen verran aivan kuin naista.

»Alex, samppanjaa», huusi Joán sivellen Erikin tukkaa.

»Nyt meidän pitää juoda puheenjohtajan kanssa.»

Ovi avautui. Mutta tulija oli herra Jensen. Hän kantoi suurta tarjotinta, joka oli täynnä kukkia, ja hän väänteli yläruumistaan aivan kuin käärme.

»Kas miten hieno», sanoi Joán ja nosti orkideakimppua kasvojaan kohti.

»Niin, se on jumaliste kaunis», sanoi Holstein, miltei hämmästyneenä.

Joán oli lukenut orkideoja seuraavasta kortista:

»Kiitollisena — Johtokunta.»

Kuinka pientä käsiala oli, ja aivan kuin viipyvää. Mutta jokainen yksityinen kirjain oli kaunis.

»Se on johtokunnalta», kiemurteli herra Jensen.

»Ja tämä on rouva Raabelilta», sanoi Holstein ja tarttui kolmeen hyasinttiin, jotka oli sidottu yhteen niinellä.

Joán seisoi yhä orkideakimppu kädessään, kun ovi jälleen avautui.

»Kaikkihan istuivat hiljaa», sanoi hän nauraen kauppiaalle. Mutta hänen silmänsä tapasivat neiti Gerdan.

Mutta kauppias Johansen meni Joánin luo ja sanoi, tarttuen tämän käteen:

»Se oli ihanaa, kiitos.»

Miehen äänessä oli jotakin, joka sai Joánin posket värähtämään, silmänräpäykseksi.

»Ihanaa se oli», sanoi Erik, joka ei ollenkaan tahtonut päästä irti tunnelmasta.

Kauppias ja Erik alkoivat puhua keskenään, mutta Joán sanoi — ja oli kai koko ajan katsellut Gerdaa —:

»Oliko teidän kylmä salissa, neiti?»

»Minunko? Oi ei», sanoi Gerda — ja hän pyyhkäisi käsillään silmiään aivan kuin pyyhkäistäkseen pois kyyneliä, joita ei ollut, ja hänen kasvoilleen puhkesi hymy. »Minä olin vain niin iloinen.»

»Minusta näytti, että teidän oli vilu», sanoi Joán ja hymyili — hänkin.

Ja äkkiä he jäivät seisomaan eivätkä tietäneet mitä sanoa, kumpainenkaan — eivät yhtään mitään.

»Ja kiitos kukista», sanoi Joán.

»Ne ovat johtokunnalta», sanoi Gerda-neiti.

»Siis teiltä», nauroi Joán.

»Niin, ja myös rouva Jesperseniltä», nauroi Gerda.

»Myös?» sanoi Joán.

Mutta he olivat jälleen vaiti kuin äsken, ja samalla kertaa hiipivät molemmat tähystysrei'ille.

»Nytpä niiden suut käyvät», sanoi Joán.

Kaikki puhuivat ja juttelivat, toisiinsa kääntyneinä, penkistä toiseen, raikuvilla äänillä, joten koko sali oli yhtä ainoata surinaa. Taimmaisina istuneista nuorista oli moni noussut seisomaan. Kaksi nuorta miestä seisoi; he takoivat molemmilla käsillään penkin selustaa, aivan kuin heillä olisi ollut tarve lyödä jotakin. Mutta keskellä salia, keskikäytävällä, seisoi eräs vaaleaverinen neito, joka siveli taukoamatta vasemmalla kädellään otsaansa, aivan kuin pyyhkäistäkseen pois hiuskiehkuraa, jota siinä ei kuitenkaan ollut.

Ja kaikki puhuivat.

»Sepä ihmeellistä», sanoi Joán katsellen ulos, »hehän ovat aivan kuin ällistyneitä».

»Niin he ovatkin», sanoi Gerda-neiti.

Joán hymyili hänen äänensävynsä päättäväisyydelle ja sanoi:

»Mutta mikä teistä sitten oli kauneinta?»

Gerda-neiti käänsi kasvonsa.

»Kaikki», sanoi hän.

Oli kuin Joánin käsi, joka piteli ovenripaa, olisi hiukan värähtänyt. Sitten sanoi Gerda-neiti — ja äänet nousivat yhä aaltojen lailla ulkona salissa —:

»Se on ihmeellistä, on kuin olisimme kaukana…»

»Niin olemmekin», sanoi Joán hyvin hiljaa.

Mutta Gerda-neiti ei kai ollut sitä kuullut, sillä hän viittasi, hiukan nopeasti, saliin sanoen:

»Tuolla istuvat eteläjyllantilaiset.»

He istuivat keskellä salia, liikkumattomina, selät suorina, niin suorina, että näytti miltei siltä, kuin he olisivat tahtoneet eristäytyä kaikista muista.

»Niin», sanoi Joán, »siellä he istuvat».

Ja vähän ajan kuluttua:

»Heillä on kalastajien kasvot.»

»Kalastajienko?»

»Tulin sitä ajatelleeksi syödessämme. Näin kerran muutamia kalastajia Adrianmeren rannalla. Heillä oli samanlainen ilme ja samanlaiset laihat kasvot…»

Hän oli vaiti tuokion. Sitten hän sanoi, silmissään ilme aivan kuin olisi nähnyt tuon ihanan meren:

»Adrianmeren rannalla on niin kaunista.»

»Onko?»

Molempien äänessä oli sama sointu, ja Joán sanoi:

»On niin monta ihanaa paikkaa, jotka teidän pitäisi saada nähdä.»

Gerda oli tuokion ääneti. Sitten hän sanoi ja hymyili hymyä, joka ei oikein tahtonut totella:

»Mutta minulla on monta kuvaa Venetsiasta.»

»Te pidätte niin paljon kuvista», sanoi Joán.

»Niin», sanoi Gerda ja käänsi kasvonsa hänen puoleensa, »sillä kuvat ovat niin hiljaisia».

»Niin ovat.»

Mutta Gerda-neiti katseli saliin, ja jälleen puhuessaan eteläjyllantilaisista hän sanoi — aivan kuin olisi tahtonut pyytää anteeksi heidän jäykkyyttään keskellä toisten iloa:

»Mutta hehän pitävät eniten tanskalaisesta musiikista.»

»Voi niin, minunkin olisi pitänyt soittaa jotakin tanskalaista.»

»Niin, niin», sanoi Gerda, ja hänen kasvonsa loistivat. »Osaatteko?»

Erik huusi heidän takanaan:

»Joán.»

»Mitä», sanoi Joán ja kääntyi hätkähtäen.

»Mitä nyt seuraa?» sanoi Erik, kädessään lasi.

»Niin, nyt seuraa jotakin», sanoi Joán nauraen. »Maljasi», huusi hän näyttämölle. »Haacke, antakaa mennä. Chopinia, antakaa mennä.»

»Mutta silloin meidän on lähdettävä», sanoi Gerda.

»Ei, päinvastoin», sanoi Joán ja riensi hoitamaan pulloja ja laseja.
»Haacke kyllä ymmärtää asian.»

Hän järjesteli kaikki, lasit ja pullot, ja viskasi äkkiä rouva Raabelin hyasintit keskelle jäähdytintä.

»Kas noin», sanoi kauppias Johansen, joka äkkiä myhähti omituista, hiljaista naurua, ikäänkuin olisi nauranut kaksinverroin sydämessään. »Se oli niille parhaaksi.»

»Haacke, peli käyntiin!» huusi Joán. »Mutta missä on rouva Jespersen?»

He nauroivat kaikki, samalla kuin kreivi Erik vihelsi kuiskaamalla tähystysreikään:

»Rouva Jespersen, rouva Jespersen!»

Ja herra Haacke oli alkanut soittaa.

»Rouva Jespersen!»

»Hss», sanoi Gerda.

Ovi avautui, ja rouva Jespersen kuiskasi heille, hyvin selvästi, niinkuin teatterissa on tapana:

»Mitä minun pitää tehdä?»

»Sulkea ovi», kuiskasi Erik samaan tapaan.

»Ja ottaa lasi», sanoi Joán.

Rouva Jespersen hiipi esiin.

»Hss», sanoi Erik, ja he nauroivat taas, aivan kuin olisivat koettaneet tukahduttaa nauruaan nenäliinoihinsa.

Rouva Jespersen löysi tuolin.

»Maljanne», kuiskasi Joán, ja he joivat.

Herra Haacke soitti pari voimakasta akordia.

»Se on jokin poloneesi», sanoi rouva Jespersen.

»Niin on», sanoi Joán ja huipensi huuliaan.

»Ja te olette kuullut sen jo ennen», kuiskasi rouva Jespersen.

»Niin olen», kuiskasi Joán vastaan.

He kuiskailivat kuin koululapset tunnilla, opettajan valmistaessa seuraavaa läksyä. Kun herra Haacke soitti kovimmin, vihelsi kreivi Erik hiljaa säestykseksi.

»Hss, hän saattaa kuulla», sanoi Gerda.

»Hän ei kuule muuta kuin itseään», kuiskasi Holstein vastaan.

»Se on totta», ja Joán nyökäytti päätään kuin koulupoika ja töyttäsi yht'äkkiä rouva Raabelin hyasintteja, niin että ne hypähtivät jäädytyssammiossa.

»Niin, ne ovat suurenmoiset», sanoi kauppias ja nauroi kuten äskenkin.
Häntä huvitti yhä rouva Raabelin nolo kukkaslahja.

»Kas niin», sanoi Erik.

Poloneesi oli lopussa.

»Nyt tulee valssi», sanoi Joán, kuiskaillen edelleen, vaikka kukaan ei soittanut.

»Niin tulee», sanoi Gerda ja nyökäytti päätään.

»Sillä hän ei muuta ohjelmaa», sanoi rouva Jespersen kumartuen eteenpäin.

»Ei», sanoi Joán nauraen.

Valssi alkoi, ja he kuuntelivat tuokion.

»Katsokaa häntä, katsokaa», sanoi Erik, joka oli noussut puolittain ja tarkasteli herra Haackea, jonka sormet kiitivät koskettimilla.

He nousivat kaikki puolittain ja katselivat sormi taituria.

»Nyt minä jumaliste tahdon nähdä rouva Raabelin», sanoi kreivi Holstein hiipien tähystysreiän ääreen.

»Rouva Jespersen», kuiskasi hän, »rouva Jespersen», ja hän kohotti harteitaan mielihyvästä tirkistellessään reiästä rouva Raabelia.

Rouva Jesperseninkin täytyi mennä, ja he nauroivat molemmat, äänettömästi, niin että selät hytkyivät.

Kauppias Johansen oli mennyt aivan näyttämön reunaan ja katseli soittajan hyppeleviä sormia.

Sitten Joán kohotti lasinsa Gerda-neitiä kohti.

»Nyt kiitän — johtokuntaa», sanoi hän nopeasti.

Ja äkkiä kalpeana kasvoiltaan, yhtä kalpeana kuin Gerda, lisäsi hän:

»Kaikesta.»

Valssi oli loppunut.

»Taivasten tekijä, miten pirunmoisesti hän soittaa», sanoi Holstein.

Mutta salissa taputettiin käsiä.

Sisällä huoneessa olivat kaikki jälleen istuutuneet.

»Mutta viimeisen numeron hän osaa», sanoi Joán.

»Onko sekin Chopinia?» kysyi Erik.

»On, masurkka.» He kuiskailivat jälleen.

Hans Haacke oli kumartanut, pyyhkinyt kasvonsa ja alkanut.

»Tuota minä olen soittanut», sanoi Erik oikaisten puolittain selkänsä, »ennen maailmassa».

»Niin», sanoi Joán.

»Mutta mitä pirua — mitä se on?»

Erik oli kumartunut eteenpäin ja kuiskasi aivan hiljaa, samalla kuin hänen silmiinsä tuli sellainen ilme kuin metsästäjällä, joka vainuaa saalista.

»Mitä se on, Joán?»

Hans Haacke soitti kuin jotakin pilkkoisen pimeätä, samalla kuin hän korosti erästä aivan pientä johtoaihetta, niin omituista ja aavemaista, kuin kuolleet olisivat hiipineet esiin ja tanssineet hänen masurkkaansa.

Kaikki kuuntelivat.

»Niin, eikö ole ihmeellistä», kuiskasi Joán, eikä hänkään tahtonut jättää ainoatakaan säveltä kuulematta.

»Kuka on opettanut sen hänelle?» kuiskasi Holstein Joánille kuunnellen pelkkänä korvana.

»Hän itse», nyökäytti Joán.

Tuo pieni johtoaihe toistui kuuluvampana. Gerda-neiti oli pannut kätensä rouva Jespersenin olkapäälle.

»Niin, eikö se ole ihmeellistä», sanoi Joán.

»Että hän, joka on niin tavallinen…»

»Millainen?» sanoi Erik, joka äkkiä alkoi tuntea mielenkiintoa Haackea kohtaan.

»Hän, joka on syntynyt Brüxissä ja rakastaa erästä Brüxin tyttöä ja vain ajattelee brüxiläistä rakastettuaan ja soittaa jo seitsemättä vuotta kokoon morsiuskapioitaan.»

»Saattaako taiteilija olla niin uskollinen?» kuiskasi rouva Jespersen
Joánille, joka vastasi:

»Ne, jotka eniten liikkuvat paikasta toiseen, ovat kenties uskollisimpia.»

Johtoaihe toistui viimeistä kertaa. Gerda-neiti oli avannut silmänsä.

Masurkka oli loppunut.

Esirippu nousi ja laski. Kaikki menivät näyttämölle herra Haacken luo.

»Mitenkä te oikein otatte sen?» huudahti Holstein ja istuutui pianon ääreen. »Se on suurenmoinen… mutta kuinka se oli?»

Ja Erik alkoi soittaa samalla kuin Haacke seisoi hänen vieressään.

»Näinkö? Vai miten?»

Erik jatkoi soittoaan.

Toiset juttelivat. Rouva Jespersen seisoi esiripussa olevan reiän ääressä.

Gerda-neiti astui hitaasti esiin, tuijottaen soittokoneeseen.

»Mitä te ajattelette?» sanoi Joán ja taivutti äkkiä päänsä hänen olkansa yli.

Gerda-neiti pyyhkäisi kädellä silmiään ja sanoi äänellä, joka oli kuin lapsen:

»En tiedä. Minusta kaikki on kuin unennäköä.»

»Mikä?» kysyi Joán.

»Kaikki», sanoi Gerda ja hymyili yht'äkkiä katsoen häntä suoraan silmiin.

Mutta rouva Jespersen oli kääntynyt pois reiän äärestä.

»Mutta Gerda», huusi hän, »mitä meidän olisi tehtävä noille eteläjyllantilaisille?»

»Niin, rouva Jespersen», sanoi Joán kohottaen päänsä (ja kaikki nauroivat, sillä hän ei osannut sanoa »Jespersen»). »Nyt me soitamme eteläjyllantilaisille.»

»Erik», lisäsi hän, »nyt me jatkamme».

»Jatkamme? Ketkä?» sanoi Erik yhä soittaen.

»Sinä ja minä», sanoi Joán.

»Mitä sitten?» sanoi Holstein.

»Niin», huudahti Gerda, joka oli ymmärtänyt.

»Me soitamme, sinä ja minä.»

»Oletko hullu», sanoi Erik ja pudotti kätensä koskettimilta.

»Ei, ei», sanoi Joán, »me soitamme vain vanhoja lauluja — aivan kuin täysihoitolassa, aivan kuin herra Dupierren luona».

»Sehän olisi suurenmoista», sanoi Johansen, »se olisi vasta jotakin, kaikille».

»Mutta enhän minä osaa, jumaliste», sanoi Erik, jonka kädet olivat vallan hikiset.

»Osaatte kyllä», sanoi rouva Jespersen.

Joán alkoi järjestää: he aloittaisivat sillä ja ottaisivat sitten sen.

Joán näppäili kieliä, ja Erik oli istuutunut.

»Mitä puheenjohtaja sanoo?» sanoi hän onnettomalla äänellä.

Mutta Gerda seisoi soittokoneen ääressä ja nauroi:

»Hän kiittää hovijahtimestaria.»

»Voi Herra varjelkoon. — Mutta silloin meidän on otettava asia vakavasti», sanoi hän, koko ruumis hien vallassa, ja sittenkin hänen teki mieli.

»No tule sitten», sanoi hän, ja hän ja Joán sopivat järjestyksestä ja eri numeroista.

Toiset juttelivat.

»Suu kiinni», huusi Erik.

»Niin», sanoi rouva Jespersen.

Sävelet kaikuivat.

»Mutta kuka sen ilmoittaa?» sanoi Erik kesken kaikkea.

»Ilmoittaa?» kysyi rouva Jespersen.

»Niin, yleisölle», murahti Erik, »sehän on ilmoitettava».

»Se on totta», sanoi kauppias.

»Tietysti Raabel», sanoi rouva Jespersen.

»Niin, se sopii tohtorille», sanoi kauppias.

Ja hän meni pikkuovelle ja huusi saliin: »Herra Raabel, herra Raabel», melkein niinkuin olisi kutsunut kauppapalvelijaansa.

Tohtori pyörähti sisään.

»Se on suuren maailman taidetta», sanoi hän, »suuren maailman taidetta, ja sen edessä täytyy kumartua».

»Niin», sanoi Johansen. »Nuo tahtovat puhua kanssanne», sanoi hän ja viittasi lavalle.

Tohtori tulla pyrähti ylös.

»Niin, vaimoni palaa», sanoi hän, »palaa halusta kiittää. — Niin, on kai typerää sanoa, on kai typerää sanoa», jatkoi hän, kääntyneenä Joánin puoleen. »Mutta se on suuren maailman taidetta. Sen edessä kumartuu.»

Joán vastasi:

»Me soitamme muutamia kansanlauluja, hovijahtimestari ja minä», sanoi hän, »ja pyytäisimme teitä ilmoittamaan yleisölle».

»Hovijahtimestariko?»

»Niin», sanoi Erik yhtä surkeasti kuin ennenkin.

»Mutta sehän on suurenmoista» — tohtori oli aivan hämmästynyt ja alkoi painella paidanrintamuksensa maalattuja nappeja — »olen aivan samaa mieltä… ja se juuri kuului tehtäviini ylioppilasyhdistyksessä».

»Mutta mitä — mitä hovijahtimestari tahtoo minun sanovan?» virkkoi tohtori, saavuttaen täyden tasapainonsa kahden viime sanan kohdalla.

»Valmistaa skandaalia», sanoi kreivi Erik, joka lakkaamatta löi sointuja, samalla kuin Joán soitti, hillitysti.

Tohtori nauroi kuin hauskalle pilalle ja sanoi, aivan eläytyneenä omaan osaansa:

»Siis tanskalaisia kansanlauluja?»

»Kaikenlaisia», sanoi Joán. »Mutta lopetamme tanskalaisilla.»

»Siis kansanlauluja… pianon säestyksellä.» Tohtori puhui, aivan kuin olisi merkinnyt muistiin puheen pääkohtia.

»Niin, minä olen valmis», sanoi hän, ja viitaten kädellään, aivan kuin seuranäyttämön johtaja, sanoi hän: »Näyttämö tyhjäksi.»

»Jumaliste, tuo mies sai minut tolalta», sanoi Erik ja nousi flyygelin äärestä.

»Näyttämö tyhjäksi», sanoi rouva Jespersen ja juoksi taustalle, jossa
Gerda kulki edestakaisin.

»Mitä, hyräiletkö sinä?» kysyi hän vallan ihmeissään.

»Mitä, hyräilinkö?» sanoi Gerda pudistaen päätään.

Mutta Joánille, joka seisoi näyttämölaitteiden keskessä, hän sanoi säteilevin kasvoin, samalla kuin esirippu nousi:

»Nyt olemme muuttaneet koko ohjelman.»

»Niin», sanoi Joán ja katsoi hänen loistavia kasvojaan, kerraten Gerdan viimeiset sanat, aivan kuin olisi sanonut neidolle jotakin vallan toista:

»Koko ohjelman.»

»Mitä pirua tuo mies oikein sanoo?» sanoi Erik, joka mitteli taiteilijahuonetta pitkin ja poikki ja jonka askelet tuska oli tehnyt vallan keveiksi.

Herra tohtori Raabel piti puheen, johon hän punoi paikkakunnan ja Musiikkiyhdistyksen kiitokset. Mutta kun hän mainitsi hovijahtimestarin, herra kreivi Erik Holsteinin, kuului salissa leveä ja äänekäs:

»No jumaliste, se mies vasta on suurenmoinen.» Tämän sanoi kelloseppä.
Rouva Raabel oli noussut tuoliltaan.

Johansen seisoi näyttämölaitteiden takana — oikea käsi oli hänellä taskussa — ja katseli herra tohtoria, kunnes esirippu laski.

»Kas niin, herra hovijahtimestari, nyt te olette kiikissä», sanoi rouva
Jespersen.

Salista kuului surinaa, aivan kuin kuuttakymmentä seitsemää mehiläiskekoa olisi ärsytetty.

»Tule, Erik», sanoi Joán, »niin otamme lasin».

»Ei, nyt ei kai minulla ole varaa tärvellä lahjojani», sanoi Erik, joka ei tietänyt, seisoiko hän jaloillaan vai eikö.

»Hyvästi», sanoi Joán Gerda-neidille ja otti tätä kiinteästi kädestä.

»Hyvästi.»

»Kas niin, Erik», sanoi Joán, »alamme siis Hanan laululla».

»Tahdon istua tuolla», sanoi Erik ja riensi soittokoneen ääreen.

Olisi voinut kuulla höyhenen putoavan ilmassa, esiripun noustessa.

Mutta Joán alkoi heti. Hellävaroen kaikui Hanan laulu salissa, viulunäänien kantamana, ja Erik Holsteinista tuntui, että hänen sormensa kävivät pehmeämmiksi koskettimilla. Ja sitten tuli Josefin laulu, Talli-Josefin, ja sen jälkeen herra Christopuloksen hauraat melodiat, aivan niinkuin ne kerran olivat sointuneet hämärissä, ja viininkorjuulaulu, viininkorjuulaulu mäen rinteeltä, missä hänen äitinsä oli tapa istua, aivan viiniköynnösten alla, tuijottaen yli virran:

Sana vain luopi rintaan hurman. Sana vain, mulle toi se turman. Sana vain.

Viulu lauloi aivan kuin se olisi ollut hänen äitinsä hento ääni:

Sana vain itkemähän saapi. Sana vain…

Herra Hans Haacke oli noussut nojatuolistaan.

Mutta viulu lauloi yhä voimakkaammin, ja kesken hymniä »Maa on niin kaunis» raikui orsówalainen marssi — äkisti, kuin uhitellen. Aivan kuin kovat kannat, jotka iskivät kiviin, kaikuivat sävelet kaikessa armottomuudessaan, kunnes »Der er et yndigt land» hiipi hiljaa esiin — kuin kirkkomaan rauha.

Erik seurasi viulua, viipyen. Hänen silmänsä olivat käyneet syvänsinisiksi kuin herra Dupierren aikoina.

Mutta Marseljeesi kaikui, ja hillitysti, aivan kuin kodinkaipuuta tulkiten, lauloivat täyteläiset kielet kuin kertoen jotakin muistoa:

Lemmin, muistan kuni juhlaa isää, emoa, satuyötä, joka tuhlaa maalle unensa, satuyötä, joka tuhlaa, tuhlaa maalle sulounensa.

Erik oli kääntänyt kasvonsa, samalla kuin hänen kätensä seurasivat säveltä pianolla. Hän ja Joán hymyilivät toisilleen.

Mutta yht'äkkiä, viitattuaan Erikille, että tämä taukoaisi, Joán kietoi
Godardin »Berceusen» äskeisiin säveliin, ja viulu lauloi yksin.

Salissa oli hiljaista.

Oli kuin äänetön, pelonsekainen onni varovaisesti olisi kantautunut esiin, avannut silmänsä, katsonut ympärilleen ja kysynyt, oliko se valveilla vai uneksiko se. Ja se löysi itsensä ja tiesi, että onni oli olemassa ja sulki jälleen silmänsä — onnesta.

Joán oli kohottanut kasvonsa.

Nyt hän painoi ne alas.

Tuolla istui hän…

He eivät tietäneet, että sama hymy valaisi heidän molempien kasvoja.

Mutta samassa Erik yhtyi soittoon, ja käyrä lauloi laulua »Aage ritarista».

Ja kihlas kauniin Elsen,
tuon neidon suloisen,

kaikui kuin riemuiten viulun kieliltä.

Se toistui uudelleen ja uudelleen, aivan kuin kummuten soittokoneen syvyyksistä. Ja yhä, aivan kuin särkymäisillään ja murtumaisillaan, lauloi viulu:

Niin kihlas kauniin Elsen…

kunnes Joán keskeytti laulun, ja vakavana kuin virsi, mutta kuin kiitosvirsi, kaikui salissa:

Sa synnyinmaa, mi mulle kodin annat ja missä juuren' on, jos kunne kuljenkin, kielessäs äidin äänen kaiun kannat, se syämellein on soitto suloisin. Sa ranta raikkahin, miss' joikuu joutsen illoin, vihanta maa, sä syämen sytät silloin, sua rakastan, sa Tanska, isäin maa.

Joán oli kohottanut päänsä, ja ujházylaiset silmät olivat aivan avoimet:

Siellä voinevat kaikki tulla onnellisiksi.

Kaikki onnellisiksi.

Luoda onni ja isänmaa.

Vihanta maa, sä syämen sytät silloin, sua rakastan, sa Tanska, isäin maa.

… Erik oli noussut, mutta Joán tarttui hänen käteensä…

Salista ei kuulunut vain suosionosoituksia, siellä huudettiin ja kiljuttiin, yhtenä myllerryksenä.

»Nyt sinä soitit tanskaksi», sanoi Erik puristaen Joánin kättä.

»Soitinko?»

Ja esirippu laski ja nousi.

Tuolla kulki kaupanhoitaja Gerdan takana…

Esirippu nousi jälleen.

»Kuka hän on?» kysyi Joán, samalla kuin kumarsi yleisölle.

»Kuka?»

»Kaupanhoitaja…»

»Hänkö… hän on kaupanhoitaja», vastasi Erik.

Ja esirippu laski, mutta sen täytyi jälleen nousta. Oli kuin he olisivat huutaneet vain huutamisen itsensä vuoksi, ja he paukuttivat kohotettuja käsiään. Mutta äkkiä, keskellä salia, kiipesi kelloseppä penkille — kahden piti häntä auttaa —ja hälinän ja huutojen täyttämässä ilmassa kaikui hänen äänensä kuin torvi:

»Ja sitten, eläköön puheenjohtaja!»

»Voi ei», pääsi Gerdalta, ihan ääneen, ja hän painui aivan isänsä selän turviin.

Mutta Erik nauroi.

»Niin, eläköön puheenjohtaja», huusi hän heiluttaen kättään, ja Joán yhtyi:

»Eläköön puheenjohtaja! Eläköön!» huusi hän yli koko salin. Kaikki nousivat ja heiluttivat hattu jaan:

»Eläköön hän!»

Joán huusi sen vielä kerran.

Mutta kelloseppä, joka seisoi penkillään, punaisena ja topakkana kuin kukko, huusi jälleen:

»Nostakaa hänet!»

Ja eläköönhuudot raikuivat, ja ihmiset nauroivat.

Mutta Gerda juoksi taiteilijahuoneeseen.

»Nyt saa riittää», sanoi Erik, ja esirippu laski.

Joán oli juossut pieniä portaita alas ja seisoi Gerdan edessä.

»Heräsivätkö he?» kysyi hän.

»Ketkä?»

»Eteläjyllantilaiset.»

Salissa taputettiin käsiä — ja alettiin uudelleen, aivan kuin tahdissa.

»Ettekö nähnyt heitä?» sanoi Gerda, ja oli kuin hymy olisi valaissut kaikkea, mitä hän tai Joán sanoi.

»En», sanoi Joán, »olin unohtanut heidät».

Ja jälleen hämmentyneinä tai liian iloisina he olivat taas vaiti, samalla kuin hälinä salissa häipyi — kunnes Gerda sanoi, ja hänen puhuessaan äkillinen surumielisyys verhosi hänen äänensä:

»Niin, tämän illan — muistamme kauan.»

Ja aivan kuin pelästyneenä oman äänensä sävyä, jonka hän itse oli kuullut, hän lisäsi ja koetti hymyillä:

»Täällähän niin harvoin tapahtuu mitään.»

Ylhäällä lavalla Erik tapaili jälleen äskeistä pientä masurkkaa.

Gerda (joka ehkä Joánin tavoin ajatteli satoja ajatuksia eikä ehkä ainoatakaan, ja kuuli eikä kuullut) sanoi kääntäen päänsä flyygeliin päin:

»On kuin he itkisivät tanssiessaan.»

»Niin», sanoi Joán, mutta hänen äänensä kuului onnelliselta.

Pöydällä oli ohjelmalehti: Joán Ujházy-konsertti oli siinä, isoin kirjaimin. Gerda otti sen, ja aivan toisella äänensävyllä (ehkä Joánin lausuman »niin»-sanan kaiku oli sen muuttanut) hän luki hymyillen:

»Joán Ujházy.»

Joán seisoi hänen olkansa takana ja katseli kuten hän valkeata lehteä.

»Joán Aage Ujházy», sanoi hän hymyillen.

»Aage?» Gerda oli kääntänyt kasvonsa.

»Niin», sanoi Joán, »minun nimeni on myös Aage».

»Aage», kertasi Gerda.

»Niin.»

Gerda päästi kädestään valkean lehden, ja se putosi liinalle.

»Nyt kai meidän pitää mennä.»

»Niin», sanoi Joán ja huusi ääneen: »Erik, nyt menemme kotiin.»

Erik Holstein ei sitä kuullut, ja tuokion he kuuntelivat molemmat
Chopinin masurkkaa. Joán oli ottanut orkideat käteensä…