Isänmaattomat

by Herman Bang

III

1.

»Erik», huusi Joán, ja vielä iloisemmin, »mennään kotiin».

»Niin», sanoi Erik hypähtäen pystyyn, »olemmeko kutsutut?»

»Kyllä, tahdotteko tulla?» sanoi Gerda.

»Kyllä vain, jumaliste», sanoi Erik, syöksyi alas portaita ja kulautti kurkkuunsa viimeisen-edellisen samppanjapisaran, samalla kuin ovi aukaistiin ja rouva Jespersen tuli sisään, miehensä seuraamana.

»Saako miehenikin teitä kiittää?» sanoi hän.

»Hän tekee sen lyhyesti.»

»Niin», sanoi pastori, »kiitos», ja hän puristi ensin Joánin kättä.
»Mutta niin ette te soitakaan joka päivä.»

»En, herra pastori, se on totta», sanoi Joán, »sitä en tee».

»Kiitos, pikku Gerda», sanoi pappi ja puristi hänenkin kättään, samalla kuin rouva Raabel, joka oli nähnyt taiteilijahuoneen oven avoimena, luiskahti sisään, kuumeisen innostuksen puna poskipäillään, ja sanoi, hiukan kostein suupielin:

»Se oli sitä mitä odotimmekin, suuren maailman taidetta… suuren maailman taidetta», ja hän piteli Joánin molempia käsiä liian pitkän ajan käsissään.

Tohtori oli tullut perässä, ja kauppias piteli ovea kansanopistonjohtajalle ja herra ja rouva Laarentzenille. Koko huone täyttyi, ja kaikki kiittelivät.

»Se oli ihana hetki», sanoi johtaja, »tanskalaiset sävelet tekivät hyvää. Nehän ovat sentään meitä lähinnä.»

»Niin, ne olivat sydänsointuja», sanoi rouva Laarentzen.

Kreivi Holstein sai käsiinsä berliniläisen.

»Kaksi pulloa», sanoi hän osoittaen samppanjaa.

Pastori Jespersen oli pysähtynyt hänen eteensä.

»Teidän pitäisi vaalia lahjojanne, herra hovijahtimestari.»

»Vaalia ja vaalia, herra pastori…»

»Niin, minusta tuntuu», sanoi pastori, »että sillä ainakin rikastuttaisi omaa itseään».

Mutta rouva Raabel sanoi Joánille melko äänekkäästi:

»Niin, me musiikki-ihmiset saamme kai kuitenkin myöntää, että
Mendelssohn sentään on ennen kaikkia muita…»

Tohtori Raabel seisoi herra Laarentzenin edessä.

»Rakas tehtailija», sanoi hän, »minä istuin ja sanoin itselleni toistin sitä itselleni: meidän eteemme on avautunut maailma».

He seisoivat kaikki vierekkäin ja puhelivat. Joán oli mennyt aivan seinän viereen (mutta hymyili taukoamatta ja kuunteli, vaikk'ei mitään kuullut), kun taas rouva Raabel, jolla oli ainainen tarve saada kosketella hänen käsiään, puhui Mendelssohnin kappaleen yksityiskohdista, jotka tuo rakas kapellimestari todellakin oli tulkinnut toisin.

»Mutta senhän määrää jokaisen oma käsitystapa», sanoi hän.

Berliniläinen oli ollut alhaalla ja huutanut, että tuotaisiin samppanjaa, ja herra Jensen toi sitä juoksujalkaa.

»Kuka sen on tilannut?» huusi herra Olesen auttamaan tarjoilussa.

»Kreivi», huusi Jensen.

»Niin kyllä», huusi Olesen, »mutta kumpi?» Mutta herra Jensen oli jo poissa.

»Kirjoitamme sen konserttimestarin laskuun», sanoi Olesen sisäkölle, joka oli kutsuttu sinne tarjoilupöydän ääreen.

Ja pari vierasta, jotka olivat kaivaneet puput esille, alkoi nauraa hohottaa tarjoilukaapin edessä.

Kreivi Holstein kaatoi laseihin.

»Herra tehtailija. Olkaa hyvä, herra johtaja.»

Kansanopistonjohtaja seisoi herra Haacken vieressä, joka vakuutti tulleensa syvästi liikutetuksi vanhoista sävelistä.

»Dänische Lieder», sanoi hän, »alte dänische Lieder — nicht wahr?»

Rouva Raabel, joka oli saanut lasin hänkin, sanoi Gerdalle, joka seisoi isänsä vieressä:

»Kiitos, neiti Johansen, kiitos — sillä teitähän meidän on kiitettävä, ikävä kyllä. Mutta ensi kerralla on Musiikkiyhdistyksen vuoro. Sillä nyt me uskallamme.»

»Mutta», sanoi hän ja hymyili herra Johansenille, »kaikki kädet eivät osaakaan muuttaa kullaksi kaikkea, mihin ne koskevat».

Joka sopessa juteltiin. Opistonjohtaja jatkoi herra Haacken kanssa puhettaan kansanlauluista. »Nehän ovat meidän omiamme», sanoi hän, »eikä vieras luonnollisestikaan» — mutta siinä samassa tohtori kilisti lasiaan: hän tahtoi tällä paikalla, niin, itse paikalla, itse taistelupaikalla vielä kerran…

Tohtori ei päässyt pitemmälle.

Kelloseppä tulla tupsahti portaita alas.

»Niin, minä täällä», sanoi hän ja tarttui lasiin. »Kiitos», sanoi hän Joánille, »se oli suurenmoista… Mutta te, herra hovijahtimestari, olette sankari, kerrassaan.»

Hän kohotti lasinsa.

»Niin, sillä ne me tunsimme», sanoi hän, ja kaikki nauroivat, ja tohtori yritti jatkaa:

»Ehkä me näin, vielä taistelupaikalla ollessamme, vielä kerran…»

»Juomme hovijahtimestarin maljan», sanoi Joán.

»Ei, mutta kuulkaahan», huusi Larsen.

»Niin, herra hovijahtimestarin maljan», sanoi Gerda.

»Tietysti», sanoi tohtori, joka oli nykäissyt kalvosintaan niin että se oli irtautunut, samalla kuin Joán kohotti lasiansa kolme kertaa niinkuin unkarilainen, joka huutaa 'éljen', ja huusi:. »Eläköön Erik!» Ihmiset huusivat eläköötä ja kilistelivät laseja. »Hurrataanpas vielä», huusi Larsen, ja kaikki hurrasivat kolmesti.

»Jumaliste», sanoi Larsen ja kilisti lasia, »minä en vaan koskaan osaa kuunnella tuota laulua Elsestä ilman että vedet tulee silmiin».

»Terve, herra, konserttimestari.»

He joivat maljoja, kaksittain.

Joán painoi yhä lasiaan Erikin lasia vastaan.

»Niin, kiitos tästä päivästä, Joán», sanoi Erik.

Hovijahtimestarin kasvot värähtivät äkkiä, ja hän huipensi huuliaan, ennenkuin joi siemauksen:

»Sillä, Josse, eivät ne kaikki päivät ole juhlapäiviä — tässä maassa.»

»Herra hovijahtimestari» — tulija oli rouva Raabel, kädessä lasi — »se oli musiikkia… se oli musiikkia… nyt te ette enää voi välttää Musiikkiyhdistystä».

Tohtori Raabel, joka oli kohottanut pulloa ja katsonut, oliko siinä vielä ainetta, kaatoi laseihin ja sanoi:

»Se oli hämmästyttävää, aivan hämmästyttävää. Vaimoni kertasi lakkaamatta: se on todellista musiikkia, todellista musiikkia.»

Rouva Laarentzen, joka seisoi pöydän ääressä, sanoi äkkiä rouva
Raabelille, hitaasti ja ystävällisesti ja osoittaen hyasintteja:

»Nuo ovat neiti Luckowin hyasintteja… tunnen ne väristä.»

»Niin, rouva Laarentzen», vastasi rouva Raabel ja näytti liikutetulta, »ne olivat neiti Luckowin viimeinen ystävällinen lahja lääkärilleen».

»Ja nyt ne ovat koristaneet pientä juhlatilaisuutta. Niin, me kuulimme», sanoi rouva Raabel kääntyen Gerdaan, joka oli kiskaissut kukat esiin herra Olesenin jäähdyttimestä.

»Ehkä me nyt mennään», ehdotti kauppias, joka ei pitkään aikaan ollut puhunut mitään.

»Niin», sanoi Joán, »mennään».

Toiset menivät edellä salin poikki.

»Täällä on pimeää», kuiskasi Joán, »varokaa».

Ja hän törmäsi penkkejä vastaan.

»Minä tunnen paikat», sanoi Gerda.

»Siinä on penkki!» Ja Joán ojensi käsivartensa, aivan kuin olisi tahtonut tarjota sitä Gerdalle.

»Minä kuljen seinäviertä.»

»Missä te olette?» huusi Holstein heidän takanaan.

»Täällä», sanoi Joán.

»Hitto vieköön, miksi täällä on sammutettu?» kiroili Erik.

»Kun kaikki nyt on ohi», sanoi Gerda, joka oli sulkenut silmänsä.

Hänen rinnallaan, pimeässä, vastasi Joán kuiskaten:

»Ei.»

Mutta hän ei tietänyt, kuuliko Gerda, eikä hän voinut nähdä tytön kasvoja.

»Olitteko kukat?» sanoi Erik heidän takanaan.

»Otimme», sanoi Joán puristaen kädessään orkideoja.

»Mistä te saatte sellaisia kukkia, niin kauniita?» kysyi Joán pimeässä.

»Vejlestä.»

»Tehän saatte Vejlestä ihan kaikki.»

»Niin saamme.»

Ja äkkiä, erilaisella äänellä, matalasti, Gerda lisäsi:

»Nyt teidän äitinne syntymäpäivä on kohta loppunut.»

»Niin on.»

He olivat aivan oven suussa.

»Kuka siinä?» kysyi Joán, joka oli koskettanut miehen hartioihin.

»Petersen», vastasi eräs ääni. »Kauppias Johan sen lähetti minut näyttämään teille tietä.»

Kaupanhoitaja raapaisi tulta tulitikkuun.

»Tässä on kaksi askelmaa», sanoi hän, ja tulitikun valo valaisi kolmia kasvoja.

»Kiitos», sanoi Joán, ja neiti Gerda seurasi heitä.

Rouva Jespersen seisoi vielä eteisessä, jossa oli valoisaa, ja puki vaatteita ylleen.

»Entä herra Haacke?» kysyi Gerda äkkiä ja kääntyi katsomaan, aivan kuin valo olisi tehnyt hänet emännäksi jälleen.

»Oi, hänet on rouva Raabel kutsunut.»

»Kotiinsako?» sanoi Erik ja nauroi, tunkien käsivarttaan päällystakin hihaan.

»Ei», sanoi rouva Jespersen ja nauroi kuin Erik. »Johanseneille.»

He tulivat pihalle, herrat ja naiset pyörivät ajopelien ympärillä, ja hevoset kuopivat.

»Hyvää iltaa, rouva Jespersen», kaikui eräs naisääni vaunuista. »Voi kuinka se oli… »

Ja nainen vaikeni äkkiä nähdessään Joánin.

Rouva Jespersen nauroi. »Niin», sanoi hän osoittaen vaunuja, »nyt on matkavaivat edessä. Nyt he saavat ajaa muutamia peninkulmia.»

»Ihmisparat», sanoi Joán.

»Ei toki», sanoi papinrouva, ja aivan kuin olisi seurannut kokonaista ajatusjaksoa, hän lisäsi: »Oikeastaan taiteilijat eivät ole kiitollisia.»

»Kuinka niin?»

»Niin, sillä miten siunattua mahtaakaan olla, kun voi antaa toisille niin paljon iloa.»

Valonhäivähdys kulki Joánin kasvojen yli, ja hän kääntyi:

»Neiti, missä te olette?»

»Täällä», sanoi Gerda, joka antoi ohjeet kaupan hoitajalle, mitä viinejä oli noudettava kellarista herroille.

He tulivat kadulle. »Danmark»-hotellin ikkunat olivat avoimet, niin että äänet kaikuivat tielle. Sisimmäisestä huoneesta kantautui pianon ääni.

Joán oli pysähtynyt heidän alkaessaan laulaa:

Ja yö se muistiinne palautuu, kun läksimme linnasta; häly silloin vaikeni kaikki muu, kun yö oli puolessa. Hän huusi: Ennenkuin kello lyö taas kakstoista, meidän se on, me voitamme, kerran kaikkoo yö, uus huomen on huoleton. Näät kentällä nukkuu Olaf Rye.

»Mitä ne oikein laulavat?» kysyi Joán, joka seisoi Gerdan ja rouva
Jespersenin välissä.

»Laulua Olaf Ryestä», vastasi rouva Jespersen.

»Sitä ne aina laulavat — nuo tuolta etelästä.»

»Hänestäkö, joka kaatui?»

»Niin.»

Sisällä-olijat kertasivat säkeistön, ja nuo kolme jäivät seisomaan kadulle.

»Millaiset sanat siinä on?»

Rouva Jespersen lausui ne:

Me voitamme, kerran kaikkoo yö, uus huomen on huoleton. Näät kentällä nukkuu Olaf Rye.

»Katsokaa, tähtiä», sanoi hän kohottaen kasvonsa, »miten paljon niitä on!»

»Niin», sanoi Gerda, eivätkä hänen kosteat silmänsä niitä nähneet.

He seisoivat tuokion.

Sitten sanoi Joán, ehkäpä vain jotakin sanoakseen:

»Kuinka loistava onkaan yksi niistä.»

»Niin», sanoi rouva Jespersen, ja he seisoivat kaikki kasvot kohotettuina, »se on Venus».

»Niin on», sanoivat Gerda ja Joán yhteen ääneen.

»Mutta milloinkaan» — ja Joán melkein kuiskasi — »en ole nähnyt niin ihania tähtiä kuin Bosporilla».

»Kaikkialla te olettekin ollut», sanoi rouva Jespersen, joka taukoamatta tuijotti taivaalle.

»Olen»… ja Joán hymyili. »Mutta nyt tahdon jäädä kotiin.»

»Kotiinko?» Gerda oli kääntänyt kasvonsa. »Kuinka niin?»

»Sillä nyt tahdon tehdä ihmisiä onnellisiksi», sanoi Joán katsoen häntä kasvoihin.

Rouva Jespersen katseli yhä taivasta:

»Voiko ihmisiä tehdä onnellisiksi?»

Muudan mies, joka kulki heidän perässään, livahti hiukan ontuen heidän ohitseen.

»Niin, minä menen teille, neiti Johansen», sanoi hän, »tulen kutsumatta. Mutta isänne luo, sen tiedän, olen aina tervetullut.»

»Niin», sanoi Gerda, joka oli hätkähtänyt, »nyt mekin tulemme».

Ontuva kulki edelleen, Johansenin portille.

»Kuka hän oli?» kysyi Joán, seuraten katseellaan vinoselkäistä miestä.

»Maisteri», vastasi Gerda kulkien nopeaan, »hänellä on talo täällä».

Mutta Joán sanoi, katsahtaen Johansenin ikkunaruutuihin:

»Kunpa siellä ei olisi niin monta!»

»Kyllä siellä on», sanoi Gerda yhtä matalalla äänellä kuin hänkin.

Ehkä he luulivat, ettei rouva Jespersen kuulisi mitä he sanoivat, mutta tämä sanoi rehevällä äänellään:

»Siellä on koko paikkakunta. — Niistä, kreivi Ujházy, ei niinkään pääse irti.»

He tulivat käytävään, ja portaitten alapäässä sanoi Gerda (aivan kuin täällä, portaitten ensiaskelmilla, kaikki hänen huolensa illan onnistumisesta olisivat olleet häntä vastassa) vetäen syvään henkeään:

»Mutta he tulivat sentään, kaikki.»

»Kuinka niin, kaikki?» kysyi Joán, jääden seisomaan.

»Niin», sanoi Gerda pyörittäen päätään, »emmehän tietäneet, tahtoivatko
Musiikkiyhdistyksen jäsenet tulla, kun konserttia ei pidetty siellä».

»Kuinka paljon teillä onkaan ollut ajateltavaa», sanoi Joán.

»Niin», hymyili Gerda;

Kulkiessaan ylös portaita sanoi Joán:

»Mutta onko tämä kaikki ollut sitä — mitä te kuvittelitte?»

Gerda viivytteli.

»Se on ollut toista», sanoi hän, ja sanat tulivat hiukan kompastellen.

»Tai», sanoi hän, ja puhui hieman hengästyneenä, liikutettuna tai tunteen vallassa, josta hän tuskin oli tietoinen ja jota vastaan hän kuitenkin taisteli. »Ehkä tiedän sen vasta — — — parin viikon kuluttua.»

»Parin viikon?» ja Joán nauroi hyvin hiljaa.

»Niin», sanoi Gerda kuin äsken, »minä tarkoitan… eihän koskaan tiedä millaista jokin on ollut, ennenkuin sitä on saanut ajatella».

Mutta Joán sanoi, ja jokainen sana tuli nopeasti, mutta selvään:

»Sen tietää mitä on tapahtunut.»

Joánin huulet olivat avoimet, ja hän hengitti syvään.

»En minä — — — niin luulen», sanoi Gerda, ja he olivat ovella.

»No, Jumalan kiitos», sanoi rouva Jespersen, »nyt täällä on enemmän tilaa».

Kaikki ovet olivat auki, ja herrat istuivat ylt'ympäri virvoitusjuomalasiensa ääressä. Oli kuin he olisivat olleet hengästyneitä, ja he oikoivat jäseniään eivätkä puhuneet paljoa.

»Ettekö tahtoisi levätä hiukan?» kysyi rouva Jespersen.

»Kiitos», sanoi Joán kuin ihminen, jonka ajatukset ovat muualla, ja hän näki äkkiä kaikki kasvot ympärillään. »Täällä on enemmän kuin tuonoin.»

»Ei», sanoi rouva Jespersen (kurkistettuaan toisiin huoneisiin, jonne naiset, hiukan siistittyään itsensä, olivat saapuneet), »täällä on samat kuin äskenkin».

»Niinkö?»

He menivät kauppiaan huoneeseen, jossa ei ollut ketään.

»Täällä on hiljaista», sanoi Joán ja antoi katseensa vaistomaisesti vaeltaa pitkin noita vanhoja ja jykevätekoisia huonekaluja.

»Niin on», sanoi rouva Jespersen. »Tuossa on paikkakunnan rahakaappi.»

»Ja tuossa Karen Postin sohva», jatkoi hän viitaten kädellään.

Hän astui ikkunan luo. Hotellista kuului lakkaamatonta äänten sorinaa ja laulua. Vielä yhdet ajopelit vyöryivät pois. Ihmiset istuivat niissä äänettöminä.

Rouva Jespersen sanoi Joánille, joka seisoi hänen vieressään:

»Nyt he istuvat ja ajattelevat kaikkea mitä on tapahtunut.»

»Ajattelevat kaksi viikkoa», sanoi Joán, eikä rouva Jespersen ymmärtänyt hänen äänenpainoaan.

»Ah, tällainen ilta tuulettaa koko paikkakunnan.»

Joán, joka hillitsi olemuksensa levottomuutta sanoi:

»Mutta täkäläiset ihmisethän harrastavat kaikkea, vai kuinka?»

»Harrastavat», sanoi rouva Jespersen, piirtäen aivan kuin ympyrän ikkunapieleen.

»Kaikkea.»

»Mutta tämä on ollut ihanaa Gerdalle», sanoi hän ja katsoi eteensä, »ja sitä hän saattaa tarvita. Olo tässä talossa on käynyt hänelle raskaaksi sen jälkeen kuin onnettomuus tapahtui.»

»Onnettomuus tapahtui?»

»Niin, kun Emilie lopetti päivänsä.»

»Sisarko? Surmasiko hän itsensä?»

Rouva Jespersen kääntyi:

»Voi, ettekö sitä tietänyt—no niin, miten olisittekaan…»

»Mutta», sanoi hän taas, puhuen hitaasti, »Gerda on käynyt hyvin läheiseksi isälle, ja hänen vaikutuksestaan on isän luonteen kovuus paljon pehmennyt. Ja mitä mieheeni ja minuun tulee — totisesti en tiedä, kuinka jaksaisin kaiken kantaa, ellei meillä olisi Gerdaa. Niin ihanaa kuin täällä onkin, on mieheni asema hyvinkin vaikea.»

Hän oli vaiti tuokion ja sanoi, ajatukset jälleen Gerdassa:

»Kunpa hän vain tulisi onnellisemmaksi kuin talon muut lapset. — Oletko siellä, Gerda?» rouva Jespersen kääntyi.

Gerda-neiti seisoi kynnyksellä ruiskuttaen hajuvettä.

»Tuo on jo sairaalloista, Gerda, tuo ainainen ruiskuttaminen», nauroi rouva Jespersen.

Mutta Joán oli kurottanut kätensä häntä päin.

»Annatteko hiukan minullekin?»

Gerda astui hitaasti lähemmä ja ruiskutti eau de colognea hänen käsilleen.

»Ei, kasvoihin», sanoi rouva Jespersen, »sitten sen tuntee».

Gerda kohotti pulloa, ja hieno sadesuihku valeli Joánin poskia.

»Kiitos, kiitos», sanoi Joán ja katseli Gerdan pieniä kasvoja.

»Ei, ei, silmiä kirvelee», huudahti hän ja hieroi niitä kosteilla käsillään, niin että silmiä kirveli vielä enemmän.

»Niin» — ja rouva Jespersen nauroi — »mutta vähän ajan perästä ne tulevat niin kirkkaiksi».

»Niin», huusi kreivi Holstein kynnykseltä, »koettakaa saada hänet aukaisemaan silmänsä, neiti. — Kaikilla Ujházyilla», jatkoi hän, »on silmät puoliummessa».

»Ja koko Gerda-neidin suvussa on silmät suuret», sanoi Joán, ja oli kuin hänen äänensä olisi tahtonut pidättää Gerdaa tämän mennessä.

Erik ja Joán jäivät kahdenkesken ikkunan viereen.

Sitten sanoi Joán, käsi ikkunanlaudalla:

»Kuinka sen asian laita oikein oli — tiedäthän — neiti Gerdan sisaren?»

»Hänen sisarensa… niin, hän hukuttautui. Se oli kai jossakin
Espergærdessä— tai mikä sen paikan nimi oikein oli.»

»Niin kyllä — — mutta miksi hän hukuttautui?»

»Sitä en jumaliste tiedä. Hänen asiansa eivät liene olleet mitenkään hullusti. Mutta hän oli jostakin saanut päähänsä tulla ylioppilaaksi. Ja kun hän oli tullut ylioppilaaksi ja kun hänen piti opiskella edelleen, ei hän enää voinutkaan enempää, kertovat ihmiset.»

»Ja sitten hän teki itsemurhan», sanoi Joán hitaasti.

»Niin», sanoi Erik, »sitten hän hukuttautui».

Erik oli vaiti tuokion.

»Se oli kyllä surullista. Mutta Johansen saattoi kyllä ansaita rangaistuksen — vaikka hänellä tosin on jo pojassaan rangaistusta kyllin. — Niin», jatkoi Erik katsoen tielle, »kukapa ei olisi ajatellut hukuttautua… seisoessaan ja tuijottaessaan joskus yli veden… ja elämän».

Joán ei luultavasti kuunnellut, vaan seurasi toista ajatusyhtymää.

»Neiti Gerda raukka», kuiskasi hän.

Ja hän astui pari askelta, aivan kuin olisi aikonut mennä Gerdan luo.

»No niin», sanoi Erik seuraten perästä, »eihän hänen pidä suorittaa sitä tutkintoa».

»Hänen kohtalonsa on kai jo ratkaistu», jatkoi hän.

Joánin kasvot sävähtivät äkkiä.

»No nyt sinä olet kiikissä», kuiskasi Erik. Sillä ovessa he törmäsivät suoraan rouva Raabelia vastaan.

»Ah», sanoi rouva, »täällähän on vilpoista».

»Niin, täällä on ilmaa», sanoi Erik ja hiipi »ilman» kohdalla tiehensä.

»Ah niin», sanoi rouva, »on kuin veri pakkaisi päähän monien ajatusten mukana, mutta ne nousevat jälleen ja tulevat vastustamattomasti… tämäntapaisina iltoina».

»Niin, rouvahan on itse opiskellut musiikkia?» sanoi Joán, jonka silmät, etsien, harhailivat muissa huoneissa.

»Olen», sanoi rouva Raabel, »Leipzigissä, kaksi vuotta. Se oli ihanaa aikaa — silloin ihminen toivoi. Mutta sekin, jolla on lahjat, tarvitsee hyvää onnea. Beethoven oli minun suurmestarini. Ja kun ei kuulu niihin, jotka ovat valmiit tinkimään vaatimuksistaan, ja kun asuu pienessä maassa, missä monet tuntevat itsensä kutsutuiksi ja missä kutsumattomat usein tuppautuvat enimmin esiin, jää toisten alle.»

»Niin, niin voi tapahtua», sanoi Joán rouva Raabelille, joka puhui kuin ihminen, joka on saanut odottaa kauan.

»Ja lahjakkaat jäävät pienimmiksi», sanoi hän. »Tietysti minäkin annoin pari konserttia… mutta sitten sitä sanoo itselleen, kun ei tahdo tinkiä vaatimuksistaan: kätke mieluummin leiviskäsi — omaa itseäsi varten, eikö totta, kalliiksi omaisuudeksesi… Mutta tietysti, joskus, silloin kun kuulee muita — sen ymmärrätte parhaiten te, joka olette kuullut niin paljon niinsanottua musiikkia silloin nousevat ajatukset jälleen mieleen ja alkavat hiljalleen kalvaa: niin, elämän tiet ovat ihmeelliset.»

»Niinpä kyllä», sanoi Joán (tuolla Gerda puheli Erikin kanssa), »elämä voi kuljettaa meitä merkillisesti».

»Niin», sanoi rouva Raabel, ja Joánin äänenpaino teki hänet aivan kuin sydämellisemmäksi; »elämä on kuin nuotta… siinä on silmiä, joihin me jäämme riippumaan… niin, sitä ette te saata ymmärtää, sillä tehän kuulutte niihin, joita kohtaan elämä on ollut hyvä. Se kävi ilmi — se kävi ilmi tänä iltana, soitostanne… Sillä korva, se on toki säilynyt, herra kreivi…»

Rouva Raabel oli vaiti tuokion verran. Ehkäpä hän odotti tunnustusta korvasta…

»Mutta», sanoi hän, huiskuttaen koko ajan omituisesti päätään, aivan kuin kärpäset olisivat kiusanneet häntä ohimoilla. »Mutta sitten sitä joutui naimisiin…Minulle, kaksinaisine lahjoineni, oli valinta aivan erikoisen vaikea, sillä minähän myös maalaan ja vieläpä asetin näytteille Charlottenburgissa. Ah, saatoin herätä yöllä, ja silloin kutsui Beethoven — — oletteko sitä kokenut? — — voi niin, tietysti, kun jokin sävelmä ei anna rauhaa ja kun siitä ei pääse eroon…»

»Mutta», jatkoi hän, tehden ajatuksissaan jälleen hyppäyksen, »isäni sanoi usein, ja Jumala tietää oliko hän ehkä oikeassa: sinä hapuilet ja siirryt yhdestä toiseen, tyttöseni, sen vuoksi ettet uskalla tehdä lopullista ratkaisua».

»Kaikki riippuu uskaltamisesta», sanoi Joán.

»Niin», sanoi rouva Raabel.

»Mutta nythän minä olen naimisissa», alkoi hän jälleen, »ja elämä kuluu yhteisissä harrastuksissa — sillä Jumalan kiitos, meillä on yhteisiä harrastuksia».

»Niin», sanoi Joán (Gerda seisoi nyt pianon luona, ja Erik oli istuutunut sen ääreen).

»Ja sittenhän meillä on Musiikkiyhdistys, joka minun onnistui perustaa, myöskin mieheni vuoksi, sillä aika on vaikea lääkäreille, ja siihen uhraan työni. Niin, paha kyllä, emmehän me — tänä iltana, emme uskaltaneet, ovathan olosuhteet pienet ja sitäpaitsi, senhän voi sanoa, pikku neiti Johansenin ei ollut tarvis mitään uskaltaa. Kun he panevat jotakin alkuun, niin monet, valitettavasti, ovat mielestään pakotetut menemään mukaan — sehän riippuu olosuhteista — siellä, missä rahakaappi seisoo ja minne panttisitoumukset keräytyvät, siellä on valta, vaikka toisella voikin ehkä olla halua ja lahjoja…»

Rouva Raabelin ääni oli käynyt hieman terävämmäksi.

»Minä puhun ja puhun», sanoi hän, ja hänen äänensävynsä vaihtui, »ja pidätän teitä ja herätän kai vain kateutta, sen vuoksi että suuri mies ja päivän sankari» (ja rouva Raabel puristi liikutettuna ja kaikkien nähden Joánin molempia käsiä) »suvaitsee minua kuunnella… Mutta, ymmärrättehän: kun täytyy elää täällä, saattaa mieli janota ymmärtämystä…»

»Niin», sanoi hän siirtyen jälleen uuteen asiaan, »juuri siksi, että ymmärtämystä puuttuu, valtaa väsymys usein mielen yhdistyksessä… sillä siinä, missä kukaan ei ymmärrä arvoja, tarkoitan todellisia musiikkiarvoja, te kyllä käsitätte minut, on vaikeata saada mitään kannatusta. Ja tällä paikkakunnalla — kansanopistosta ja sieltä — ei meillä ole mitään odotettavaa. Olettehan kuullut heidän lauluaan — älkäämme puhukokaan siitä… se on heidän harrastustaan» (tohtorinrouva Raabel tuntui piirtävän käsinmaalatulla viuhkallaan paksun rajaviivan ilmaan) »ja kaikki mikä ei ole Hartmannia on pahasta. Rakas mestari, voittehan ymmärtää, rakastaa Wagneria ja elää henkilöitten parissa, jotka eivät ole ehtineet Beethoveniin!»

Joán oli nojautunut ovipieleen. Erik istui vielä pianon ääressä, ja
Gerda seisoi sen luona, »Weyse»-vihkonen kädessään.

Rouva Raabel, joka oli ollut vaiti tuokion verran, sanoi.

»Niin sitä jää istumaan lahjoineen… jää istumaan lahjoineen ja kuivettuu…»

Erik alkoi soittaa. Se oli laulu Aage-ritarista, ja veri huuhtoi äkkiä rouva Raabelin poskiluita.

»Ja tänä iltana, mestari, sitä en edes kiellä, vapisivat sormeni, kun hovijahtimestari alkoi soittaa. Sehän oli sangen sievää, ja ehkei sitä voinut vaaliakaan muuta. Mutta hänen kätensähän ovat heikot… vaikkakin ehkä kreivi Holsteinilla saattaa olla joitakin lahjoja — on ollut…»

Erik jatkoi soittoaan:

Ja kihlas kauniin Elsen,
tuon neidon suloisen.

»Mutta minä ajattelin, ymmärrättehän minut, mestari, minä ajattelin: jospa tuo ilo yhden ainoan kerran olisi tullut minun osakseni…»

Joán oli astunut kolme askelta.

Kuu vieri, haudattihin mies mustiin multihin.

Rouva Raabel oli äkkiä huomannut Joánin katseen, joka suuntautui soittokonetta päin, ja varmaankin ymmärtänyt väärin Joánin hymyn, sillä hän alkoi puhua hovijahtimestarista, joka aina hämmästeli terävästi yhdistystä ja hänen Beethoveniaan.

»Niin», sanoi hän, hymyillen yhteisymmärryksen hymyä, »tässä maassa on paljon uneksijoita, ja kun he puolittain heräävät unelmistaan, hierovat he silmiään ja ovat arvostelijoita».

»Niin, tietysti on rouvasta tullut arvostelija» sanoi Joán äkkiä, mennen menojaan, ja rouva Raabel jäi seisomaan pää heiluen, aivan kuin olisi saanut vettä päin kasvojaan.

Sisähuoneissa ihmiset olivat kerääntyneet pieniin ryhmiin. Kansanopistonjohtaja, joka oli seisonut ja puhunut rouva Laarentzenin ja noiden kahden eteläjyllantilaisen vaimon kanssa, istuutui Ane-tädin tuoliin — korkeaan nojatuoliin, jossa istuinpatja oli heinillä täytetty ja päällinen taidekudontaa — ja sanoi:

»Niin, tämä on oikein minun tuolini. Me ja meikäläiset pidämme eniten kovasta istuimesta.»

Ja hän puhui siitä iloisesta edistyksestä, joka voitiin panna merkille meidän veistokoulussamme.

»Niin», sanoi hän, »me käymme eteenpäin vain askel askelelta, mutta honkapuumme ja vanhat mallimme pääsevät jälleen kunniaan. Me voimme nyt jo iloksemme ajatella, että monet kodit, kodit ja talot ylt’ympäri maata, käyttävät kauniita talousastioitamme — ja se muistuttaa kaikkia, siinähän onkin asian ydin — muistuttaa kaikkia kutsumuksesta sinänsä, ja kiinnittää heitä yhä lähemmä siihen…»

Joán oli ehtinyt rouva Laarenzenin ohi, kun pastori Jespersen pysähdytti hänet.

»Kas vain, olettehan päässyt irti», sanoi pappi. »Vaimoni lähetti minut muuten vapauttamaan teitä 'lahjasta'.»

Joán hymyili, ehkäpä hiukan hajamielisesti, mutta äkkiä hän sanoi ja suuntasi kulkunsa erääseen ikkunasyvennykseen:

»Kuinka rakastettava teidän rouvanne onkaan — ja kuinka hyvä, että hän on ollut Gerda-neidin tukena.»

Kappalainen silmäsi häntä hetkisen.

»Niin», sanoi hän, »nuo kaksi auttavat toinen toistaan. Ihmiset tarvitsevat kyllä toistensa apua, kreivi Ujházy. Täällä ainakin on tarpeeksi kantamista — ja ellei meitä olisi kaksi, vaimoni ja minä, sitä kantamassa, olisin kai jo aikoja sitten hakenut toista paikkaa. Mutta kun on kaksi kantamassa, niin kestää paremmin. Sehän on niin suuri siunaus.»

»Niinpä mahtaa olla», sanoi Joán matalalla äänellä.

»Jakaminen merkitsee rauhan saavuttamista», jatkoi pappi.

»Niin», sanoi Joán ja aikoi jälleen mennä — sinne, kun samassa tuo lyhykäinen ontuva mies tunki päänsä hänen ja papin väliin.

»Mistä herrat puhuvat?» sanoi hän kurnuttaen kolmesti.

»Elämän huolista, herra maisteri.»

»Huu», sanoi maisteri, »aine on rikas ja näillä mailla monipuolinen. Mutta vierasta varten ei se ole. Herra Ujházy, teidän on säilytettävä matkailijavaikutelmanne, nimittäin Tanskan laidunmaat ja kansansivistys… Mutta ehkäpä sallitte minun kiittää teitä. En ole soitannollinen, mutta, kiitos olkoon viulunne, uneksin tunnin ajan maailman kultaiseksi ja muutamia unia näin uudelleen…»

Joán kohotti päätään.

»Niin, niin, hyvä herra», sanoi maisteri, »eiväthän unet ole paljonkaan arvoiset… niin, eivät ole. Mutta unet, joita me näemme, ovat kuitenkin meidän uniamme.»

Joán, joka ehkä seurasi aivan toista ajatusyhtymää, sanoi:

»Tämä on viimeinen viulumatkani.»

»Niin», sanoi pappi, »olen kuullut puhuttavan, ettei kreivi aio enää soittaa».

»Kuinka niin?» kysyi maisteri.

Joán katsoi pianoon päin.

»Siksi että luulen», sanoi hän, »että minun nyt on toimittava».

Maisteri loi katseensa salin poikki.

»Mihin puolueeseen aiotte liittyä?» sanoi hän ja vääntäytyi tiehensä ontuvin kannoin.

Erik istui vielä ja löi sointuja puhuen yhä Gerdalle Joánista:

»Ei, ennen maailmassa ei hänen ollut niinkään helppoa… hän oli useimmiten hyvin alakuloinen eikä hän myöskään osannut purkaa mieltään. Mutta hänellä tuskin oli mitään oikeata kotia siellä saarellakaan. Sillä äitihän oli kuollut, eikä hänen elämänsä kai ollut oikein onnellista, luullakseni.»

Gerda sanoi äkkiä:

»Eikö äiti ollut onnellinen?»

»No niin, enpä tiedä. Hänhän oli Vejlestä», sanoi kreivi Holstein, aivan kuin olisi näin antanut riittävän selityksen.

Ja kotvan ajan perästä hän sanoi, tuijottaen pianoon:

»Eihän minun vaimoni ole etäämpää kuin Lauenburgista, neiti Johansen.»

»Ei, en luule» — ja hän löi jälleen muutamia sointuja — »että rakkaus on mitään vientitavaraa, jota sopii kuljettaa rajojen yli».

Gerda nojasi päätään pianoon, mutta Erik jatkoi soittamistaan.

»Ja sitten hän on joutunut viettämään elämänsä kaikissa noissa vieraissa maissa», sanoi Gerda hitaasti.

»Niin», sanoi Holstein kääntyen pianotuolillaan.

»Hyvää iltaa, maisteri», ja hän nyökäytti päätään ontuvalle.

»Me istumme ja aprikoimme, neiti Johansen ja minä, kaikkea sitä, minkä ihmiset tietävät jälkeenpäin.»

»He-hei», sanoi maisteri, »vasta jälkeenpäin voi kaiken ymmärtää… Me puhumme, emmekä itse tiedä mistä sielun osasta se tulee. Ja itse sanat, joita me puhumme, vievät meitä eteenpäin — askelen eteenpäin päämaalia kohti,-joka meille ei ole selvillä…»

»Niin se oikeastaan on», sanoi Erik, »koko elämä on yhtä ainoata pilkkopimeää».

»Niin», sanoi maisteri, »ja ihmiset töytäävät vastakkain tai rientävät toistensa ohi. — Mitä neiti sanoo?»

»En mitään», sanoi Gerda pudistaen päätään. Mutta maisterin ontuessa eteenpäin hän sanoi, — eikä ehkä ollut koko aikana ajatellut muuta kuin niitä sanoja:

»Mutta entä jos hän jäisi tänne?»

»Kuka? Joánko?»

Kreivi Erik huipensi huuliaan.

»Onko siis teistä täällä niin ihanaa istua — niidenkään, jotka ovat syntyneet istumaan täällä?»

Mutta samassa hän kääntyi Joánia kohden, joka tuli lattian poikki, ja sanoi hymyillen:

»Neiti Gerda sanoo, että hänen mielestään sinun pitäisi jäädä tänne.»

Ja hän nousi seisomaan.

Joánin silmät olivat välähtäneet, kun hän sanoi:

»Mutta minun paikkani ei ole täällä.»

Gerda oli jälleen painanut kasvonsa.

»Minun on matkustettava kotiin», sanoi Joán, ja yht'äkkiä kirposi hänen huuliltaan: »Mutta Tanskan minä vien mukanani…»

»Niin, näytä, että sen teet», sanoi Erik.

He puhuivat hetkisen, ja Joán tuskin tiesi mistä — hän kuuli vain
Erikin äänen, ja Gerdan.

»Joko menette, neiti?» sanoi hän sitten.

»Minähän olen talon tytär», vastasi Gerda hiljaa ja koetti hymyillä.

»Miksi neiti Gerda oli pahoillaan?» kysyi Joán hänen mentyään.

»Sitä en jumaliste ymmärrä», sanoi Erik, »mutta auta armias, mehän kaikki läikymme tänään ylös ja alas, aivan kuin olisimme elohopeaa maanjäristyksessä. — Tule nyt. Me tarvitsemme jotakin juotavaa… Missähän ne korkea-arvoiset pullot ovat?» kysyi hän tohtorilta, jota hän tahtoi paeta.

»Tässä talossa», sanoi tohtori, »on niitä sekä ensimmäisessä kerroksessa että kellarissa». Ja hän nauroi omalle pilapuheelleen.

Mutta kun kreivi Holstein oli mennyt, sanoi hän niin nopeasti kuin olisi valmistunut vetämään pois hammasta:

»Te puhuitte Madamen kanssa, herra kreivi — niin, sitä hän kaipasi. Eihän täällä totisesti ole niin hauskaa — eikä varsinkaan Madamelle… Jokainen seurustelee noitten talonpoikien kanssa oman temperamenttinsa mukaan — eikö totta? — ja kun sattuu onneksi olemaan kööpenhaminalainen ja sitä vuosikertaa, joka on tottunut irvistelemään miltei kaikelle… Ja jos ihminen ylipäätään, hyvä herra, päättää kestää loppuun siinä laitoksessa, jota avioliitoksi sanotaan — näillä mailla ei muuten ole montakaan, joita kannattaisi ylläpitää — niin, mitä piti minun sanoa, niin, jos siinä on pysyttävä, niin on sentään yhteisistä harrastuksista jotakin apua… sen toisen puolen voi mitenkuten järjestää, ainakin me miehenpuolet, eikö totta?»

»Mutta toiselta puolen», puhua paasasi tohtori edelleen, samalla kuin hänen äänensä kävi hieman mietiskeleväiseksi, »toiselta puolen sellainen kyky kuin Madamen — tarkoitan, kyky joka ei tule käytäntöön — kalvaa aina mieltä, eikö totta? Joku toinen tietysti suhtautuisi siihen — no niin, Madame on tietysti kertonut sen teille — kevyemmin… Minun paikkani oli Opéra comiquessa», jatkoi hän. »Ääni oli pieni, mutta ihmiset sanoivat: näyttelijäkyky. Mutta kun suku oli vastaan, niin… Madame on kai kertonut teille… Lyhyesti sanoen, minusta tuli lääkäri.»

Herra Raabel maiskutti huuliaan.

»Tälle paikkakunnalle.»

»Kiitos», sanoi hän tädille, joka kulki ylt'ympäri ja tarjoili viiniä tarjottimella. Kun ei Joán ottanut lasia, lisäsi hän nyökäyttäen tuttavallisesti päätään (tohtori Raabel oli itse asiassa tuttavallinen mies, joka puhui toisista ja itsestään aivan kuin kuulija tietäisi kaiken ennakolta):

»Tässä talossa on otettava vastaan kaikki, mitä sisimmästä kellarista tarjotaan.»

»Ja oma viini on tilattava Monsterilta», sanoi hän nauraen. Mutta hän palasi nopeasti hiukan epämääräiseen ajatuskulkuunsa ja jatkoi lääkäriksi tulemisestaan:

»No niin, kukapa tietää mitä etua siitä on ollut? Hyvä herra, pieni maa ja suuri pääkaupunki ja huomattava kulttuuri — kulttuuri, joka tavallaan ulottuu kautta koko maan, sillä tuo määkyjä» (ja tohtori heilautti päätään kansanopistonjohtajaan päin) »edustaa kai hänkin jonkinlaista kulttuuria — lyhyesti, tällainen maa muodostuu helposti eräänlaiseksi kasvihuoneeksi. Katsokaas, monet kyvyt saadaan näin kasvamaan johonkin määrään — vissiin määräänsä, eikö totta, mutta ei siitä edemmä. Mutta arvostella osaavat kaikki, ja tulokset, hyvä herra — no niin… Mutta avioliitossa… ihminenhän tuntee itsensä, eikö totta? Hän jää niin helposti 'vaille tunnustusta' — ja kaksi tyytymätöntä yhdessä avioliitossa… no niin. Oletteko te tavannut yhtäkään onnellista avioliittoa? Minä en, rakas ystävä», vastasi tohtori itselleen. »No niin, kaikeksi onneksi en siitä välitä», jatkoi hän ja joi jälleen kulauksen.

Ja ilman mitään järjellistä yhteyttä hän lisäsi: »En anna koskaan mitään muistomerkkeihin. Mutta jumaliste, Hörupiin minä annoin. Sen hän oli ansainnut.»

»Mutta» — ja tohtori Raabel hypähti jälleen toiseen asiaan — »tietysti Madamesta oli ikävää, ettei hän saanut kunniaa soittaa yhdessä 'kuuluisuuden' kanssa. Epäilemättä olisi väärin väheksiä herra hovijahtimestaria — se ei tulisi mieleemmekään. Hän saa muuten tuntea mistä kenkä puristaa — kreivitär joka on Potsdamissa ja… 'myrkynsekoittaja' täällä…»

Joán näki Gerdan, joka ruokasalissa asetti esiin vateja pöydälle. Sille oli jälleen levitetty liina.

»Hän on suloinen», sanoi tohtori äkkiä, »ja hänessä on jotakin puoleensa vetävää. Madame ja minä olemmekin jumaliste tehneet monta yritystä saadaksemme hänet piiriimme, jossa sentään on paljon harrastuksia. Mutta en tiedä, kun häntä puhuttelee, on aivan kuin heittäisi sanansa kaivoon.»

»Se on totta», sanoi Joán katsahtaen äkkiä tohtoriin.

»Niin, eikö ole? Teistäkin tuntuu siltä. Oikeastaan kylläkin omituinen perhe… no niin, en ole heidän lääkärinsä… minähän olen Kööpenhaminasta.»

Herra Raabel puhalsi savukkeestaan tulevan savun ulos nenän kautta ja sanoi:

»Menemmekö muiden joukkoon?»

Joán meni sisään.

Kaikkialla syötiin, muutamat istuivat lautaset sylissä ja toiset seisoivat ikkunasyvennyksissä, samalla kuin Gerda-neiti ja täti kulkivat ympäri ja tarjoilivat vadeilta. Kreivi Holstein seisoi kynnyksellä käsitellen salaattilautasta.

Molemmat eteläjyllantilaiset rouvat mittelivät lautastensa yli huoneita ja tarjoilua terävillä silmillään, ja toinen sanoi rouva Laarentzenille:

»Tässä valtakunnassa on monenlaisia tapoja.»

Rouva Laarentzen, joka söi hitaasti, sen vuoksi että hänen tapanaan oli maistella toisten talojen ruokaa, sanoi:

»Niin, he ovat tahtoneet kutsua paljon ihmisiä, mutta meillä on tehtaassa tapana istua pöydän ympärillä…»

»Niin meilläkin», sanoi toinen eteläjyllantilainen rouva ja lisäsi: »tanskalaisen väestön keskuudessa».

Mutta opistonjohtaja, jolle kandidaatti Ussing kantoi uuden vadin, sanoi:

»Vierasta juhlitaan vierain menoin.»

Kauppias, joka verkalleen vaelsi ympäri, sanoi Joánille:

»Kreivin täytyy ottaa jotakin.»

»Niin, teidän täytyy jumal'avita syödä palanen», sanoi kelloseppä ja vaapersi hakemaan lautasta Joánille. »Gerda, konsertinantajalla ei ole mitään, ja jumaliste hän tarvitsee jotakin.»

Gerda-neiti toi vadin ja seisoi Joánin edessä.

»Kuinka hyvä emäntä te olettekaan», sanoi tämä.

»Eikö totta», sanoi kelloseppä, »hänestä voisi saada…»

Gerda liukui pois, hänen kasvonsa olivat painuneet vadin yli, ja hän hymyili jokaiselle tarjotessaan — mutta hymy ei jaksanut nousta hänen silmiinsä.

Mutta kelloseppä, joka palasi siihen, että Joán saattoi olla syömisen tarpeessa, sanoi:

»Voi Herra siunaa ja varjele, kuinka se mahtaa olla rasittavaa…»

Hän tarkoitti soittamisia.

»Moni muu vankka mies ei totisesti sitä kestäisi.»

He istuivat kaksin erääseen nurkkaan.

»Te juttelitte pastorin kanssa, näin mä», sanoi kelloseppä. »Niin, siinä on verraton mies, sanokoot ihmiset mitä hyvänsä. Minun ja veljeni on totisesti tapana käydä häntä kuulemassa, silloin tällöin. Mutta siellä on surkeata istua kymmenen muun kanssa. Senvuoksi sanonkin joskus Johansenille: voisit sinäkin tulla mukaan, sanon, joukon jatkoksi… sillä Johansenhan on riippumaton, niinkuin mekin, sillä kauppa käy hyvin. — No niin, kansanopistolaiset, niistä ei ole taloudellisen sodan synnyttäjiksi — avoimen sodan ainakaan… ennemmin he perustavat kauppoja tukemaan valtaansa…»

»Mutta», jatkoi kelloseppä, »mitä pastori Jesperseniin tulee, se on synti ja häpeä. Sillä sanokaapas minulle, konsertinantaja, mitä hyödyttää se, että hän saarnaa, kun kukaan ei kuule hänen saarnojaan… eihän hän näin saa mitään aikaan. Mutta toiselta puolen… sillä meidän aikanammehan täytyy asioita tarkastaa kaikilta puolin, vai kuinka? Hänhän ei kuulu mihinkään puolueeseen, tuo mies ei lähetyspuolueeseen eikä grundtvigilaiseen… ja ketkä siis kävisivät kuulemassa häntä, näillä main?»

Kelloseppä nauroi, ja hypähtäen jälleen entiseen ajatusmenoonsa hän sanoi:

»Mutta Johansen, hän kuuluu kerta kaikkiaan niihin, jotka antavat naisväen hoitaa uskon asiat…»

Kauppias kulki heidän ohitseen, käsi taskussa. Rystyset näkyivät, aivan kuin käsi olisi ollut nyrkissä.

Hän seisahtui ja silmäsi yli huoneen:

»Petersen, te voisitte ottaa jonkin vadeista.»

Ja kaupanhoitaja otti pöydältä vadin ja tarjoili puoleen ja toiseen — tuolla kulki herra Petersen, aivan Gerda-neidin jäljessä.

Kelloseppä loi katseen heihin heidän mennessään, ja kaikki puhelivat ylt’ympäri, ja herra Johansen itse oli alkanut täyttää laseja.

»Niin», sanoi kelloseppä, »kyllähän minä soisin Johansenille, että kaikki kävisi hänen mielensä mukaan…»

»Gerda», jatkoi hän, »on verraton tyttö, ja Johansen ansaitsisi sen, kaikkine vikoineenkin. Sillä kovakourainen otus hän on, ja viime aikoina hän on käynyt yhä jyrkemmäksi. Ja poikalurjuksestaan siellä Vejlessä ei Johansen koskaan saa mitään iloa, luullakseni.»

Joán, jonka kasvoihin oli tullut levoton, melkein pingoittunut ilme, sanoi:

»Kuinka niin, herra Petersen?»

»Larsen minun nimeni on», sanoi kelloseppä ja virnisti, takoen kämmeniään polviinsa.

»Höm», sanoi hän sitten. »Siinä lurjuksessa ei jumal’avita ole mitään selkärankaa…vaikka hän saattaa olla hyvinkin jäykkä, toisella tavoin. Mitä Theodorin pitäisi, sitähän ei voi sietää, ja mitä hän tahtoisi, sitä hän ei kestäisi. — Mutta nythän se jo saattaa olla yhdentekevää — kun Petersen kerta sen ottaa…»

»Kaupanhoitaja?»

»Niin, se kai on tarkoitus», sanoi kelloseppä, ja sanoi, tarttuen lasiinsa: »Oletteko kilistänyt tupakkakauppiaan kanssa?»

Kauppias, joka kaatoi laseihin bordeauxviiniä, oli ehtinyt kreivi
Holsteinin kohdalle, joka seisoi rouva Jespersenin vieressä.

»Tämän salaatin paineeksi, Johansen», sanoi kreivi Erik puhuen hiukan harkitsemattomaan sävyyn, »voisitte oikeastaan kustantaa kuuluisaa bourgogneanne».

»Se on oikein, herra hovijahtimestari», sanoi kauppias nauraen, samalla kuin hänen silmistään leimahti aivan lyhyt salama, »hovijahtimestari tilaa itse puolestaan näin talonpoikaispaikoissa. — Mutta», jatkoi hän ja hillitsi äänensä, »hovijahtimestari saa kernaasti haluamaansa, jos hovijahtimestari itse käy sitä hakemassa. Hovijahtimestari tietää, missä sitä on.»

Kreivi Holstein oli puraissut huultaan.

»Sehän on suurenmoista, Johansen», sanoi hän ja lisäsi äkkiä:
»Sittenhän kreivi Ujházy saa nähdä kellarin.»

»Joán», huusi hän, »me kaksi menemme kellariin».

Ja hän lisäsi, ehkäpä salaisena vastauksena kauppiaalle:

»Ja neiti Gerda ehkä näyttää meille valoa — vai kuinka, neiti Gerda?»

Tuokion verran vallitsi hiljaisuus — ja Joán nousi.

»Gerda?» sanoi Johansen, ja tuo lyhyt nimi kuului niin terävästi. »No niin, Gerda, näytä valoa herroille. Rouva Jespersen tulee kyllä mukaan.»

Kaupanhoitaja oli pysähtynyt ruokasalin nurkkaan, vati ojennetuissa käsissään.

»Kiitos vain, meillä on», sanoi kandidaatti, joka oli seurannut hänen katsettaan, ja hymyili rouva Raabeliin päin.

Mutta rouva Raabel sanoi kaupanhoitajalle:

»Niin, minulla myös, mutta kiitos vain», samalla kuin rouva, joka ei ollut unohtanut, kuinka kreivi Ujházy oli riistäytynyt hänen seurastaan, jatkoi kandidaatille:

»Mutta, rakas kandidaatti, minä olen kyllin rehellinen sanoakseni — keskellä juhlahumua tunsin jotakin pettymyksen tapaista. Herra varjelkoon, sehän on suuren maailman taidetta — täytyyhän sen olla sitä… mutta merkillistä on, että monet niistä, joita pidetään suurimpina, eivät itse asiassa ollenkaan käsitä todellisia arvoja…»

Joán oli mennyt Gerdaa kohti:

»Tahdotteko näyttää meille valoa?»

»Kyllä» —ja väkevä punerrus hulvahti tytön kasvoille.

»Kiitos.»

»Mutta muuten en koskaan käy kellarissa.»

»Kuinka niin?» sanoi Joán, ja hänen silmänsä näyttivät ikäänkuin ahmivan Gerdan kasvoja.

»Niin», sanoi Gerda ja hän puhui — Joánin katseen kajossa — omituisen väistyvällä äänellä, joka oli toinen kuin hänen sanansa: »Isoäidinäiti ei pitänyt siitä.»

»Nyt kai menemme», sanoi rouva Jespersen, joka oli tullut heidän luokseen.

»Minne he nyt menevät?» Rouva Laarentzen kääntyi ja katsoi heidän jälkeensä. Hän puhui melkoisen kovalla äänellä.

Samalla kuin kandidaatti kumartui rouva Raabeliin päin ja kuiskasi nopeasti:

»Milloin voimme tavata?»

»Tätä nykyä on niin vähän sairaita», sanoi rouva Raabel katsoen lautaseensa.

Molemmat eteläjyllantilaiset, jotka olivat aterioineet oikein ruokapöydän ääressä, olivat nousseet ja kulkivat edestakaisin, ääneti, aivan kuin ihmiset jotka odottavat — ehkäpä sitä, että herättäisivät huomiota.

Rouva Raabel kääntyi heidän puoleensa ja sanoi:

»Ja miltä se teistä tuntui, herra Mathiesen?»

»Olivathan sävelet tanskalaisia», sanoi herra Mathiesen.

»Niin olivat, rakas tilanomistaja, ja kastike unkarilaista.»

… Nuo neljä laskeutuivat alas portaita. Gerda kulki edellä kynttilä kädessä ja Joán hänen perässään: kuinka monta eri väriä syttyikään Gerdan hiuksiin, mustasta ruskeaan, kynttilän valossa.

Toiset juttelivat heidän takanaan, ja Gerda avasi konttorinoven.

»Meillähän täytyy olla lyhty», sanoi Erik.

»Niin täytyy», sanoi Gerda ja otti hyllyltä lyhdyn, mutta ei saanut sitä auki.

»Antakaa minun!»… Ja Joán avasi sen.

Tulitikku vapisi Gerdan kädessä, hänen koettaessaan sytyttää.

»Teidän kätenne vapisee, Gerda-neiti…»

»Niin», sanoi hän ja koetti nauraa, »olen aina pelännyt kellaria».

»Kuinka niin?» kysyi Joán ja sytytti, samalla kuin Holstein aukaisi kellarin oven.

»Niin, isoäidinäiti kertoi, että siellä kummitteli, sillä hän ei tahtonut että menisin sinne.»

»Niin, minä en sinne tule», sanoi rouva Jespersen.

»Tulet kyllä», keskeytti Gerda nopeasti.

»En, minä jään tänne», sanoi papinrouva ja istui pulpetin ääreen huudahtaen samassa:

»Mutta, rakas lapsi, täällähän on sähkösanoma!»

»Eihän toki», sanoi Gerda ja teki liikkeen, aivan kuin olisi tahtonut painaa kädet kasvoilleen, ja sanoi nopeasti: »Mistä se on?»

»Kööpenhaminasta», sanoi Holstein, joka oli lukenut sen rouva
Jespersenin olan yli.

»No sitten…!» ja Gerda veti syvään henkeään.

»Nyt menemme manalaan», sanoi Erik kovalla äänellä, aivan kuin katkaistakseen.

»Niin, otatko lyhdyn, Erik?»

Erik otti sen ja laskeutui pari ensimmäistä askelmaa.

»Kylläpä täällä on pimeätä», sanoi Joán. »Tulkaahan nyt, neiti Gerda.»

»Tulen», sanoi Gerda ja astui pari askelmaa.

Kostea kellari-ilma löyhähti heitä vastaan, viinihöyryjen kyllästämänä, samalla kuin Joán rappusilta, käsi ojennettuna, oli kääntynyt puolipimeässä:

»Tulkaahan nyt.»

»Kyllä…»

»Tarttukaa käteeni.»

Alhaaltapäin tulevassa lyhdynvalossa Joán näki hänen valkeat kasvonsa:

»Tässä on käteni…»

»Voi ei» (ja yht'äkkiä Gerda pudisti päätään, ja oli melkein kuin hän olisi puhunut kyynelten tukahduttamana, lapsen kyynelten), »teen kai tuhmasti… mutta te saatte mennä yksin».

»Neiti Gerda… Kuinka arka te olettekaan!»

»Niin», sanoi hän ja oli juossut ylös nuo viisi porrasaskelmaa, aivan kuin paeten — — ja ovi sulkeutui.

Joánin käsi oli vaipunut, melkein kuin se olisi hakattu poikki.

»Tuletko?» sanoi Erik.

Joán ei tietänyt ehtineensä alas portaita ja astuvansa maakivillä.

»Kuinka täällä on raskas ilma.»

»Niin», sanoi Erik ja nauroi, kohottaen lyhtyä, niin että nuo valtaiset viinitynnyrit melkein näyttivät laivanhylyiltä puolipimeässä. »Eihän tämä rypälemehu kauttaaltaan ole niin vallan väärentämätöntä, täällä kansanomaisemmassa osastossa…»

Hän kohotti lyhtyä korkeammalle.

»Mutta tahdotko nähdä, suurenmoisen paljon täällä on pirtua. Täällä ne myrkyt sekoitetaan, jumaliste.»

Äkkiä hän käänsi lyhtynsä.

»Hän luuli, että se oli Vejlestä», sanoi hän pysähtyen.

»Mikä? Sähkösanomako?»

»Niin», sanoi Erik kulkien edelleen, »tuolta pojanhulttiolta… sillä kai sieltä saapuu erinäisiä pikasanomia, sieltäpäin».

»Mutta kuinka hänen laitansa oikein on?» kysyi Joán.

»Enhän minä sitä oikein tiedä», sanoi Holstein ja avasi lautaoven. »Kun hän oli merillä ei hän kestänyt, ja nyt kun hän on maalla, hän tekee tyhmyyksiä sen vuoksi, ettei hän ole merillä.»

»Täällä jumaliste on sitten se kaikkein pyhin» jatkoi Erik laskien lyhdyn kädestään. »Katsos, vanha ystävä, ne ne vasta ovat viinitynnyreitä ja tuolla ovat pullot…»

Erik viittasi pitkiin hyllyriveihin, joilla ylhäältä alas asti oli pulloja, vieri vieressä, kaulat ojossa.

»Katsos», sanoi hän, »eikö ole suurenmoista».

»Mutta sinähän olet vallan kalpea», jatkoi hän vetäen itse syvään henkeä; »niin, tämä ilma nousee kyllä päähän».

Hän huipensi huuliaan ikäänkuin mietiskellen ja sanoi:

»Tämä ilma kai se juuri on 'vaikuttanut' perheeseen.»

»Kuinka niin?» sanoi Joán hätkähtäen.

»Niin, ajattelin vain, että kun heidän aina ja ikuisesti on elettävä kaikessa tässä viinanhöyryssä, joka täyttää koko talon — sehän voi niin sanoakseni keinotekoisesti kehittää kykyjä ja taipumuksia — — ja samalla jäytää tahtoa ja muutakin.»

»Niin», sanoi Joán, »sen ymmärrän. — Mutta», kysyi hän nopeammin, »neiti Gerda?»

»Niin, onhan hän kyllä herttainen, mutta hänen pitäisi jumaliste päästä heti paikalla talosta pois.»

»Niin», sanoi Joán ja puristi kätensä nyrkkiin.

»No niin, tässähän on bourgogne!… Otatko sinä nämä pari pulloa?… tuota myrkynsekoittajaa ei jumaliste kannata säästää. Joko ne ovat sinulla? Kiitos!»

Erik nosti jälleen lyhdyn maasta.

»Ja sitten mentiin», sanoi hän.

He kulkivat takaisin kellarin halki, ja Erik sulki lautaoven.

»Niin», sanoi Erik ja antoi jälleen katseensa harhailla pitkin noita valtavia tynnyreitä, »enin osa kaikesta tästä viinasta virtaa rajan tuolle puolen… Ja osa Höjerupiin», jatkoi hän, »kun kaikki on oikein päin helvettiä».

Äkkiä Erik oli nojautunut erästä viinitynnyriä vastaan, ja seisoen, otsa puuhun nojaten, hän nyyhkytti niin että vapisi.

»Erik, Erik», huusi Joán.

»Erik», sanoi hän hiljemmin, »Erik, mikä sinun on?»

»Voi, kaikki on päin helvettiä!»… Ja Erik nyyhkytti yhä.

»No niin», sanoi hän kääntyen, mutta äänessä kuului vielä itku, »se ei ole mitään… ei sinun tarvitse siitä välittää…»

Hän pyyhki nenäliinallaan koko kasvonsa.

»Näin maan alla on kai meillä kaikilla kiusauksemme — Tule nyt», sanoi hän, mutta kuljettuaan pari askelta hän pysähtyi, ja puhuakseen jotakin ja jostakin muusta hän sanoi:

»Mutta kun tuo rakkarisakki» (sanat tulivat hitaasti, aivan kuin hän vielä olisi hakenut ajatusta) »kerran nujertaa Johansenin, joka kyllä on sen ansainnut, kieltämättä, niin opistonjohtajan sikuna on vielä pahempaa kuin Johansenin myrkky…»

»Kansanopistonjohtajanko?»

»Niin, johtaja ja koko hänen elämänkatsomusanniskelunsa ei tosiaan ole parempaa sekään. Ja hänen valistuspirtunsa löyhkä täyttää koko maan…»

He olivat saapuneet rappusille. Alimmalla askelmalla Erik kääntyi ja laski kätensä, joka vielä vapisi, Joánin harteille.

»No niin, pikku Josse, elämä on kai sellaista, että toinen tulee iloiseksi ja toinen vähemmän iloiseksi. — Ja nyt me olemme ylhäällä», sanoi hän ja juoksi ylös portaita.

»Kyllä te nyt katselitte kaikkea», sanoi rouva Jespersen, »kun olitte niin kauan poissa».

»Niin», sanoi Erik.

Mutta Gerda oli suunnannut silmänsä vain Joánia kohti.

»Ja Joánilla on voittosaalis», nauroi Erik osoittaen pulloja. »Mutta nyt me sammutamme», sanoi hän ja puhalsi avattuun lyhtyyn.

»Niin», kuiskasi Gerda tuijottaen sammutettuun valoon.

»Sähkösanoma», sanoi rouva Jespersen ja otti sen.

Joán aikoi asettaa lyhdyn hyllylle, mutta Gerda sanoi:

»Ei, tänne…! » ja hän siirsi sen, samalla kuin hän merkillisen väsyneesti lisäsi: »Täällä on kaikki paikallaan…»

Holstein oli avannut ensimmäisen kerroksen oven, ja äänten sorina kaikui heitä vastaan. Kauppias seisoi aivan oven edessä, ikäänkuin olisi odottanut.

»Tässä on mehu», sanoi Holstein kohottaen pullot ilmaan.

»Eikö hovijahtimestari tarkoittanut, että me kaikki saisimme lasin?» Kauppias Johansenin silmiin syttyi sama välke kuin tuonaan, ja hän pyysi kaupanhoitajaa tuomaan riittävästi.

»Ja lasit», sanoi hän Gerdalle, joka tuli Joánin kanssa.

»Niin, isä.»

»Huutokaupasta ostetut», määräsi kauppias, jonka käsi oli jälleen taskussa.

»Niin, isä», sanoi Gerda, joka aivan kuin pelokkaana oli kääntänyt kasvonsa.

Erik Holstein oli pyörähtänyt kannoillaan ympäri.

… Vieraat olivat lopettaneet syönnin ja hajautuivat puhelemaan.
Kaikki huoneet olivat täynnä sikarinsavua.

Joán meni ruokasaliin, jossa Gerda seisoi asettamassa laseja tarjottimelle. Hän ei varmaan edes nähnyt niitä, asetellessaan kultareunaisia laseja toisen toisensa viereen.

»Mitä te ajattelette, neiti Gerda?»

Gerda ei katsonut häneen.

»Nyt ajattelin äitiänne», sanoi hän.

Joán seisahtui.

»Luulen että te ajattelette liian monta raskasta asiaa», sanoi hän.

»Raskasta?» toisti tyttö.

»Te olette sielussanne niin säikähtänyt», sanoi Joán, ja he puhuivat samalla äänellä.

Gerda nyökäytti päätään — kerran.

Ja Joán sanoi, kiireesti:

»Ja kaikesta siitä — — — teidän pitäisi tempautua irti — — — ja päästä pois.»

Gerda-neiti oli tarrautunut lasiin.

Mutta Joán virkkoi, ikäänkuin olisi sanonut liian paljon tai liian äkisti ja tahtonut paeta muihin asioihin:

»Teidän sisarennekin…»

»Sisareni?» Joán tuskin kuuli sen.

»Niin, tarkoitan… tarkoitan, että sen ei pitäisi aiheuttaa teille niin paljon raskaita ajatuksia.»

Hänen silmänsä tuijottivat tytön rintaan, joka nousi ja laski kiivaasti.

»Ihminen hallitsee elämäänsä», sanoi Joán.

Ja sitten hän lisäsi äkkiä, toisella äänellä: »Tekin omaanne.»

Silmänräpäyksen seisoi tyttö kuin kaatumaisillaan.

Sitten hän sanoi, ja sanat tulivat vaivalloisesti, mutta ne tulivat selvinä.

»Ei se sitä ole, että hän kuoli.»

»Mitä sitten?»

Gerda oli puolittain kohottanut kasvonsa.

»Että hän oli ottanut kantaakseen sellaista mitä ei jaksanut.»

»Gerda», sanoi Joán ja tarttui hänen käteensä — ja samassa tyttö oli vastannut hänen puserrukseensa kuin hukkuva.

»Tahdotteko ehkä kaataa laseihin, rouva Raabel», sanoi Gerda lääkärinrouvalle, joka kynnykseltä lähetti katseen kauas yli viuhkansa. »Kaupanhoitaja auttaa teitä», jatkoi hän ja meni pois.

Rouva Raabel alkoi kaataa laseihin, Joánin jäädessä seisomaan.

Rouva Raabel puhui noista ihanista laseista:

»Niin, tässä talossa kootaan tulevaisuutta varten. Nämä lasit on hankittu Höjerupista.» Hän nauroi: »Se on kai jonkinlainen kiitos hovijahtimestarille avusta…»

Mutta äkkiä hän hypähti asiasta toiseen ja sanoi:

»Nyt on ehkä aika, olisi kenties aika — saada vähän musiikkia.»

Joán, joka tuskin oli kuullut, sanoi:

»Emmekö ole saaneet jo liiaksikin musiikkia, rouva?» — ja meni. Rouva
Raabelilta läikähti hopeatarjottimelle…

Pastori seisoi yksinään erään ikkunan luona

»Ah, tekö siinä olette, herra pastori», sanoi Joán, joka äkkiä näki hänen kasvonsa.

»Niin», sanoi pappi, ja ikäänkuin selittääkseen Joánin kalpeutta hän lisäsi:

»Niin, ilma on raskas tuolla kellareissa. — Mutta kreivi Holstein» — ja hän hymyili hyvin vähän — »tietää, missä viinit ovat».

Joán ei vastannut, ja kappalainen sanoi hetken päästä:

»Me, vaimoni ja minä, pidämme niin paljon hänestä. Hän auttaa niin mielellään ja hän auttaa kauniisti.»

»Ja niille», jatkoi hän, »joita vaimoni ja minä tahtoisimme auttaa, ei ole aina niinkään helppoa hankkia apua. He ovat melkein aina jollakin tavoin muukalaisia — niinkuin me itsekin. Mutta Höjerupissa ei koskaan käydä turhaan.»

Sitten pappi huomasi, että Joán ei kuunnellut, mutta hän puhui kuitenkin:

»Kun te, kreivi Ujházy, niinkuin vaimoni sanoo, jonakin kesänä tulette tänne takaisin — —»

»Tulen takaisin?»

»Niin…»

Pastorin äänensävy vaihtui:

»Niin voisitte kenties tehdä hyvän työn…»

»Tehdä hyvän työn?»

»Enkö voi puhua avoimesti teille?» sanoi pappi »Näkeehän sen, kuinka paljon hovijahtimestari pitää teistä — — ja luulisin, että viettämällä kesän Höjerupissa voisitte tehdä hyvän työn. Hovijahtimestarilla on… on niin paljon suuria lahjoja. Mutta ne olisi kutsuttava esiin.»

Joánin huomio oli herännyt.

»Niin.»

Ja äkkiä hän sanoi:

»Mutta — niin, antakaa anteeksi, herra pastori» (ja hän näki taaskin Erikin edessään sellaisena kuin tämä oli seisonut viinitynnyriin nojaten, nyyhkyttäen, alhaalla kellarissa)… »mutta mikä sitten on hullusti Höjerupissa?»

»Sitä ei kai koskaan tiedä», sanoi pappi, »tarkoitan, toinen ihminen ei tiedä toisesta, minkälaiseksi elämä on muodostunut. Me ihmiset luulemme näkevämme emmekä näe edes sitä, mikä tapahtuu suoraan silmäimme edessä…»

Joán oli nyökäyttänyt päätään.

»Mutta kreivitärhän on… niin, hänen serkkunsa kylläkin — — mutta hänhän on toisesta maasta, joka kai yhä on jäänyt hänen maakseen…»

»Jäänyt…»

»Niin», jatkoi pastori Jespersen. »Tiedättehän, kreivittären isä on keisarin kenraaliadjutantti. Kreivitär on lähtöisin aivan toisista oloista… ja tänne hän ei koskaan ole oikein kotiutunut — ei edes Höjerupiin — —»

Joán tuijotti eteensä, ilmaan.

»Ja hovijahtimestari on aivan liian paljon yksinään — — ja — —»

»Niin», sanoi pastori ja hänkin katsoi ilmaan. »Kahden ihmisen suhde voi niin monella tavalla särkyä.»

»Ja jos tämä edes», sanoi hän hetken kuluttua, »olisi toista paikkakuntaa, jossa mies saa pitää omat ajatuksensa —- sillä hovijahtimestarilla on ajatuksia — jossa hän saisi… Mutta täällä…»

Rouva Jespersen tuli heidän luokseen.

»Emmekö avaa ikkunaa?» sanoi hän. »Savua kokoontuu niin hirveästi.»

Pappi avasi, ja rouva kumartui hetkiseksi ulos ikkunasta.

Hotelli »Danmarkista» kuului taas laulua.

»He ottavat ajasta vaarin», sanoi rouva Jespersen.

Joán nojasi niskaansa seinään — tuolla ylhäällä laulettiin:

Se maa on kaunis maa, sen saartaa siniaava, ja viita vihoittaa. Ja miehet, pojat uljahat ja kelpo naiset, neidot on Tanskan turvaajat…

»Mutta sähkösanoma», sanoi rouva Jespersen ja otti sen taskustaan.

»Mikä sähkösanoma?» kysyi pappi.

»Johansenille», sanoi rouva ja meni.

»Mitä se voi olla?»… Pappi näytti levottomalta.

»Se on Kööpenhaminasta», sanoi Joán hajamielisesti.

»No, Jumalan kiitos, sitten se koskee vain liikeasioita.»

Laulu kuului yhä:

Tanskassa kaikuu sydämen kieli,
ja vilpitön on sen miesten mieli.
— — — — —
— — — — —
Tanskass' on lempi hehkuvainen,
rauhassa kypsyy kultaomenainen,
ja viisasten kivi on siellä vain — —

Joán Ujházy kuunteli vielä…

2.

»Mitä se oikein on?»

»Mitä siinä sanotaan?» kysyi kelloseppä kauppiaalta, jolle rouva Jespersen oli antanut sähkösanoman ja joka luettuaan antoi sen kansanopistonjohtajalle.

»Uudet suostunnat on hyväksytty», sanoi kansanopistonjohtaja.

»He ovat nyt myöntäneet määrärahat», toisti kauppias kaksoisveljelle.

»Vai niin», sanoi kelloseppä ja istahti taas, »niin, sitähän tietä meidän on käytävä».

Mutta rouva Laarentzen sanoi kansanopistonjohtajalle:

»Sitähän me juuri toivoimmekin.»

Kauppias, joka oli saanut sähkösanoman takaisin ja taittanut sitä käsissään, kunnes se oli kuin leija, sanoi:

»Nyt Kööpenhaminan herrat saavat raivota!»… Ja hän alkoi kulkea nopeammin lattian poikki, kansanopistonjohtajan vastatessa rouva Laarentzenille:

»Tietenkin, tietenkin, sitähän meidän piti toivoa. Mutta toisaalta, kun niinkuin mekin olemme kosketuksessa kansaan… sellainen ehdotus kuin tämä, joka on välttämätön, tietysti, mutta kaikilta puolilta katsoen, se hajoittaa. Se hajoittaa — — nyt kun kaikkien hyvien voimien pitäisi olla mukana kokoamassa — — —»

»Kokoaminen on hyvää», sanoi tehtailija tuimasti, »mutta ensin maan viholliset esiin».

»Rakas tehtailija», puhkesi kansanopistonjohtaja sanomaan, »te nyt kuulutte oikeistoon…»

»Suostunnoistako on kysymys», huusi Raabel, joka oli juossut huoneeseen kultareunainen lasi kädessään.

»Juuri niistä», sanoi kauppias ja meni hänen ohitseen herra Raabelin nauraessa:

»Olemme siis suoraan menossa silkkaan hulluuteen. Mutta muuta ei tietysti voinut odottaakaan noilta herroilta.»

Tehtailija vastasi, ollen puhuvinaan kansanopistonjohtajalle:

»Puolustusasia on hyvä. Se pakottaa esiin maan viholliset, niin että heidät saa nähdä.»

»Puhuuko tehtailija minulle?» huusi Raabel.

Mutta kansanopistonjohtaja, joka seisoi piirin keskellä, sanoi:

»Niin, tällähän paikkakunnalla ei ajatus puolustuksettomasta isänmaasta koskaan ole saanut vastakaikua.»

»Mutta meillä on vanha ohjelmamme», sinkautti Ussing jostakin nurkasta.

»Ohjelma täytyykin olla niillä, jotka tahtovat koota», vastasi kansanopistonjohtaja.

Raabel teki liikkeen kielellään aivan kuin häntä olisi ellottanut:

»Ja perästäpäin sitä voi käyttää pyyhkeenä vatia kuivattaessa.»

Kelloseppä ähki lasinsa takana — ja lakkasi äkkiä.

»Mutta me nuoret emme aio kokoontua tinkimään», sanoi Ussing, joka seisoi kädet taskussa.

Mutta Raabel sanoi:

»Oh, tässä maassa on asetettu palkinto sellaisesta.»

Joán oli äkkiä nostanut päänsä ja katsoi suuriäänisiin herroihin.

»Mistä he puhuvat?» sanoi hän Erikille niinkuin ihminen, joka herää.

»He puhuvat», vastasi Erik.

»Mutta mistä?»

»Isänmaan puolustamisesta, ystäväni», sanoi Erik hymyillen, »se on tässä maassa politiikkaa».

Mutta Ussing, joka puhui nopeasti ja punaisena kasvoiltaan, sanoi, että yksi asia olisi muistettava: että nuoret oli kasvatettu vanhoissa periaatteissa.

Rouva Laarentzen keskeytti hänet toistamalla sanan »periaate», ja hänen leukansa kävi leveäksi kultavitjojen päällä ja hänen silmänsä siirtyivät kandidaatista rouva Raabeliin, joka oli ilmestynyt kynnykselle ja seisoi siinä käsinmaalattu kokoonpantuna ja kohollaan kuin puikko.

»Mutta», huusi Raabel, »antaa mennä — antaa mennä vain. Tänään kaksisataatuhatta kruunua sinistä housuparia varten ja huomenna me marssimme suoraan linnoitukseen… Hörup on kuollut, hyvät herrat, ja kavalluksesta maksetaan palkinto. — Niin», puhui hän tehtailijaan päin, »minä vastaan sanoistani».

Tupakkakauppias meni Joánin selän taakse ja sanoi virnistellen hänen olkansa yli:

»Eipäs jumaliste vastaakaan, konsertinantaja.»

»Tiedämme että vastaatte», sanoi tehtailija punniten kultavitjojaan käsissään.

»Vanha ohjelma», sanoi Ussing tehtailijalle: »puolueettomuus ilmoitetaan ulkovalloille ja asetetaan poliisivartiosto». Kansanopistonjohtaja puheli, että tosiaan hänkin näin pulmallisessa kysymyksessä toivoi oltavan maltillisia ja että, mitä hän ei epäillyt, väestöä soveliaasti valmistettaisiin.

»Kansallishenkeä valmistettaisiin», sanoi kansanopistonjohtaja. »Kansallishenkeä, joka, kerran herättyään, ei koskaan ole Tanskanmaassa pettänyt.»

Kreivi Holstein, joka seisoi supisuorana nojaten seinään, savuke huulien välissä, sanoi toisien äänten yli:

»Entä sillä aikaa kuin te valmistatte, herra johtaja?»

Kansanopistonjohtaja suoristautui.

»Mitä meihin tulee, herra hovijahtimestari», sanoi hän ja hänen äänensä vapisi vähän, »meidän Herrallamme on aina ollut oma tarkoituksensa pienen Tanskanmaamme suhteen».

»Se tarkoitus oli muutamina vuosisatoina: hakkaa pois kantapää ja leikkaa varvas.»

»Kenties», sanoi kansanopistonjohtaja, jonka aataminomena liikkui ylös ja alas, »kenties eivät kaikki näe mitä on saatu säilymään».

»Eivät kyllä, herra johtaja!» — ja Erik tuijotti savukkeestaan nousevaa pilveä. »Minä en sitä näe.»

»Mutta», sanoi kansanopistonjohtaja oman piirinsä keskeltä, »ennen kaikkea on lujitettava isänmaanrakkautta».

»Ja sitten vedetään esiin kanuunat», huusi Raabel ja nauroi. »Ja kun kanuunat ovat esillä, rakennamme ruutitorneja, ja kun ruutitornit ovat rakennetut, varustamme vallit, ja kun vallit on varustettu — kaadumme isänmaan puolesta…»

Hän heilautti kättään ilmassa, ikäänkuin olisi antanut rantajätkälle korvatillikan.

»Jumaliste, sen teemme. Hyvä herra, muistatteko ylimenoa Alsiin?»

Maisteri oli noussut eräästä nurkasta.

»Dybböl tuli ensin», sanoi hän.

»Sen te, maisteri, olette huomannut kovin myöhään», sanoi tohtori, ja kauempana huoneessa naurettiin.

Joán oli mennyt melkein keskelle huonetta ja kysyi taaskin Gerdalta ja samalla äänellä kuin ennenkin:

»Mutta mistä he puhuvat?»

Gerda vastasi:

»Vain politiikasta», sanoi hän.

»Mutta mitä se koskee?» sanoi Joán.

»Tällä paikkakunnalla aina puolustuskysymystä», sanoi Gerda niinkuin ihminen, joka puhuu asiasta, mitä ei itse koskaan ole ajatellut.

»Puolustus?» kysyi Joán. »Maanko puolustus — itse maan?»

»Niin», vastasi Gerda ja katsoi häneen, puoliksi ihmeissään hänen äänensä soinnista.

Joán meni hänen luotaan, pari askelta, omituisen jännittynyt ilme kasvoillaan — jännittynyt kenties siksi, että hän koetti ymmärtää kaikkia tanskalaisia sanoja. Mutta Raabelille, joka vielä viipyi torneissa, sanoi tehtailija suoraan poikki huoneen:

»Mutta puolustus ei ole puolustusta. Itse asia se — »

»Mitä?» Tohtori kohosi kuin huippu.

»Erottaa ne, jotka tahtovat olla meidän kanssamme, niistä, jotka ovat meitä vastaan», sanoi Laarentzen.

Lääkäri loi ivallisen silmäyksen — suoraan tehtailijaan, ennenkuin sanoi:

»Missä sitten, tehtailija?»

Oli kuin tehtailija olisi liukastunut saappaisiinsa, mutta kansanopistonjohtaja oli kääntynyt Raabeliin.

»Ystävä Laarentzen on oikeassa», sanoi hän »tämä asia on suurempien asiain merkkinä».

Tupakkakauppias seisoi Joánin takana.

»Kas vaan», sanoi hän virnaillen Joánin olan yli. »Nyt Laarentzen tuli matiksi. Sen miehen kyllä Raabel hoitaa.»

Ja tupakkakauppias jäi seisomaan keskelle ottelua, kädet selän takana, hikoillen tyytyväisyydestä.

Mutta Raabel oli taas kääntynyt kansanopistonjohtajaan ja — tehden puhetaidollisen kuperkeikan — huusi:

»Minä en tunne tässä maassa mitään tarkoituksenmukaisempaa toimintaa kuin kavalluksen…»

Rouva Raabel tyrkkäsi käsinmaalatulla aviomiestä selkärankaan, ja kun mies kääntyi, kuiskasi hän:

»Sinä siis olet hullu?»

»Olen, Madame», kuiskasi Raabel takaisin, »olen mennyt naimisiin teidän kanssanne».

Ja hän kääntyi taas kuin tuuli — kreivi Holsteiniin.

»Mutta», sanoi hän, »meillä on, Herran kiitos, valitsijat».

»Niin», sanoi Erik puoliääneen, »karja on vielä toistaiseksi tallissa».

Se vähän hätkähdytti tohtoria, mutta sitten hän hihitti:

»Voitte jumaliste olla oikeassa», sanoi hän ja kohautti olkapäitään. »Mutta valitsijat ovat sentään valitsijoita, eikö niin? Ja valitsijat tahtovat puhua. Jyllannin talonpojalla on tervettä järkeä, ja Jyllannin talonpoika on radikaali.»

»Niin on», sanoi kandidaatti, joka käveli edestakaisin.

»Niin», pisti rouva Laarentzen väliin, »kandidaatti on samaa mieltä kuin tohtori».

»Te, herra tohtori», sanoi kansanopistonjohtaja puhuen ystävällisesti kuin se, joka haluaa päätöstä asiaan. »Te sentään tuskin tunnette rakasta kansaamme niinkuin me, joilla on kosketusta sen kanssa niin monella taholla. Yhtä Jyllannin kansalla on — sillä on luottamusta. Sillä se tietää, että miehet, jotka nyt hallitsevat, ovat sen omia.»

»Jane ovat jyllantilaisia», sanoi kauppias Johansen sinkauttaen tuon ainoan sanan kuin kiven.

Mutta kansanopistonjohtaja oli kääntynyt eteläjyllantilaisiin, jotka hänen mielestään olivat vähän yksikseen, ja hän puhui ampumayhdistyksistä, jotka hänen mielestään kylläkin olivat jonkinlainen keino.

»Kunnes se päivä koittaa», sanoi hän, »jolloin oikeus käy väkivallan edellä».

Rouva Raabel oli kulkea viipotellut yli lattian (hänen hameessaan oli kaksi hakasta auki) ja liukui kandidaatin ohi.

»Ussing», kuiskasi hän, »varokaa rouva Laarentzenia».

»Jokaisella on vakaumuksensa», tiuskaisi kandidaatti.

»Sinun pitää kai ajatella myös toimeentuloasi», sanoi rouva Raabel, »ja sinä tunnet sen naisen».

»Puhuisit kovempaa», sanoi kandidaatti kärtyisesti.

Rouva Raabel liukui eteenpäin — kohti Joánia.

»Kaikesta tästä», sanoi hän ystävällisesti — ja toivoi vielä kerran
Kesäyönunelmaa nelikätisesti — »ette te ymmärrä mitään».

»En», vastasi Joán, kasvoilla vieläkin sama ilme. »Minä en ymmärrä sitä.»

»En minäkään», sanoi rouva Raabel nostaen katseensa häneen.
»Todellisuutta me pakenemme — me meidänlaatuiset.»

Koko ajan virtasi kansanopistonjohtajan tasainen puhetulva ampumaliikkeestä ja ampumaliitoista, joihin nyt, sanoi hän, poikayhdistyksetkin näkyvät tahtovan liittyä, mikä kylläkin voisi koitua siunaukseksi, jos ne vain onnistutaan pitämään erillään epäterveestä vaikutuksesta…

Ja sillä välin Raabel puhui äänekkäästi ylempänä nurkassa ja kääntyi vihdoin tupakkakauppiaaseen, sanoen:

»Pähkähulluus ei sentään voi voittaa!» ja äkkiä hän pyörähti kantapäillään ja sanoi Joánille:

»Mistä Madame puhuu?»

»Me puhumme», sanoi rouva, »että kaikki tämä on jotakin, jota me emme ymmärrä».

»Ei», sanoi tohtori, »sen uskon».

»Muukalainen, rakas kreivi», ja hän nauroi, »joka joutuu tähän maahan, mahtaa luulla joutuneensa hulluinhuoneeseen… Täällähän terve järki on kuollut», jatkoi hän. »Vieras ei voi sitä käsittää.»

Hän tarttui Joánia takinrinnuksiin ja vei hänet, koko ajan puhuen, pois
Madamen luota.

»Mutta puolustus, rakas kreivi, onko kuultu mokomaa hullutusta? Tämän maatilkkusen puolustus — puolustus meidän sotilaittamme avulla. Oletteko nähnyt sotilaitamme? Ettekö? Te ette uskoisikaan silmiänne.» Ja tohtori nauroi. »Hyvä herra, mehän asumme kahden suurvallan välissä. Suurvallan, suvaitkaa katsoa kartasta. Ja me ajattelemme puolustaa itseämme? Jos nuo herrat voivat uskoa sellaista, pitäisi heille panna käsiraudat, eikö totta? Ja mitä me sitten tahdomme, me, joilla on järki tallella, on vallan selvää, selvää ja yksinkertaista: me annamme maan jäädä avoimeksi. Ja jos maa on avoin, kenen mieleen silloin juolahtaisi vallata se, eikö totta? Ja jos se vallattaisiin, eikö totta! — silloin me teemme hälyytyksen, rakas kreivi, ja yhdistynyt Eurooppa pitää meistä huolta…»

»Mutta toiselta puolen», (tohtori kohautti olkapäitään) »toiselta puolenhan eivät nuo ihmiset olekaan niin tosissaan kuin näyttävät. Voi avata joka ainoan aivokopan Gedseristä Skageniin — eikö totta? — eikä löydy ristinsieluakaan, joka ottaisi koko asiaa vakavalta kannalta. Rakas kreivi, me tanskalaiset olemme sentään, Jumalan kiitos, ironinen kansa. Mutta puolueella pitää tietysti olla jokin asia ajettavanaan. Ja meillä muilla», jatkoi tohtori nauraen, »pitää olla jotakin, jota vastaan taistelemme…»

Hän nauroi.

»Puolustusasia, rakas kreivi, näin meidän kesken, jos puolustusasia kuolisi — — — se olisi kuoleman isku itse radikalismille.»

Tohtori katsoi Joánia, jonka kasvot näyttivät väsyneiltä tai melkein kiusaantuneilta, ja sanoi: »Mutta kaiken tämän te tietysti tunnette omasta rakkaasta isänmaastanne?…»

»Minulla ei ole isänmaata», sanoi Joán hitaasti.

»Ei, ei», tohtori hymyili, »teidänlaisestanne miehestä tulee kosmopoliitti, se on selvää…»

Ja kuin ihminen, joka vihdoinkin on löytänyt samanmielisen, jolle voi puhua kaiken, hän sanoi:

»Mutta, rakas ystävä, kodissamme ja neljän seinän sisällä olemme kai, Jumalan kiitos, sitä kaikki. Aika vierii sentään eteenpäin, eikö totta? ja jos minulla olisi poika — mutta Madame on lahjoittanut minulle vain tyttäriä — soisin… mutta sellaistahan ei voi sanoa… soisin hänen tähtensä täysin vilpittömästi, että Saksa olisi nielaissut meidät kaikki. Sehän olisi hänen onnensa — suuri maa, eikö totta? Suuri maa tarjoaa sentään suuret mahdollisuudet…»

»Mutta niin kerran käykin», sanoi hän. »Meidän sukupolvemme on sentään edistynyt ja lapsillamme» (tohtori maiskautti kieltään) »ei ole taipumusta liikatunteellisuuteen».

»Minun syntymäsaareni», sanoi Joán ja puhui niinkuin ennenkin, »on veren peittämä».

»Vai niin, vai niin», sanoi Raabel ikäänkuin ymmällään Joánin äänestä.

»Se on esi-isieni veren peittämä.»

Tohtori nauroi, mutta epävarmaa naurua.

»Niin, toiset ajat ja, eikö totta, toiset käsitykset… Ja toinen rotu, toiset rodut, paras herra. — Mutta me tanskalaiset ja veri, rakas herra kreivi, me tanskalaiset ja verenvuodatus… Meidän taipumuksemme eivät totisesti ole siihen suuntaan. Jospa tietäisitte, kuinka monet virkaveljistäni jättävät opintonsa kesken sen vuoksi, että heitä pyörryttää leikkaussalissa… Niin, te nauratte», sanoi hän. »Te nauratte», toisti hän ja katsoi Joániin, joka oli hymähtänyt.

Ja äkkiä sanoi tohtori itselleen — sillä Joánissa oli jotakin oudon jähmeistä, aivan kuin mikään ei olisi elänyt hänen lontoolaisen paidanrinnuksensa takana —:

»Hän ei jumaliste ole ymmärtänyt sanaakaan. — Se pahus ei ole ymmärtänyt sanaakaan.»

Ja keksimättä mitään sanottavaa tuijotti herra Raabel omaan savukkeeseensa, kunnes pyörähti kantapäillään ympäri.

»Hänhän on tyhmä», sanoi hän rouvalleen joka seisoi ovessa.

»Senhän minä olen nähnyt koko ajan», vastasi rouva.

»Pässinpää», sanoi tohtori.

Kääntyessään hän näki Hans Haacken, joka istui miltei unohtuneena erään verhon takana ja tuijotti omiin vähän liian isoihin jalkoihinsa.

»Teitä kai raukaisee», sanoi tohtori ja nauroi. »Niin, tuollainen matka ei mahda olla yksinomaan hauska.»

»Eikä varsinkaan», sanoi rouva, »sille, jonka pitää olla numero kaksi matkalla».

»Mutta», lisäsi hän, »ei kai sentään joka paikassa juhlitakaan kulissien takana niinkuin täällä. Minun kävi teitä sääliksi.»

»Sie meinen, gnädige Frau», sanoi Hans Haacke.

»Minä ihailen teitä, minun hermoillani ei olisi päästy kappaleen loppuun sen — samppanjametelin aikana.»

»Sitä tottuu asemaansa», sanoi Haacke, joka ei ollut kuullut mitään meteliä, mutta jota toisen sääli mairitteli.

»Niin, miellyttävää se ei mahda olla», sanoi tohtori.

Gerda oli taaskin kaatanut laseihin ja tuli ovessa näkyviin kantaen tarjotinta, kun rouva Jespersen kohtasi hänet.

»Gerda», sanoi hän puoliääneen, »miksi olet ottanut ne lasit — tänä iltana, kun kreivi Holstein itse on täällä?»

»Se oli isän vaatimus», vastasi Gerda kohottamatta katsettaan.

»Sitä ajattelinkin», sanoi rouva Jespersen, ja kääntyen Joániin hän jatkoi:

»Te väsytte, kreivi Ujházy, mutta kun miehet kerran alkavat puhua politiikkaa, tulee siitä aina iso pyykki.»

»Minä ajattelen niin paljon muuta», vastasi Joán.

»Niin teen minäkin», sanoi rouva Jespersen hymyillen. »Ja kuitenkin oli aika» — ja hänen äänensävynsä vaihtui — »jolloin minäkin olin mukana keräämässä rahoja kanuunoihin. Mutta siitä asiasta on nyt puhuttu kaksikymmentä vuotta. Ja — niin, minä uskon, eiköhän meillä tanskalaisilla ole taipumusta nähdä asioita kaikilta puolilta ja antaa kaikille oikeutta eikä kenellekään oikeutta? Me istumme ja venytämme ja venytämme lankaa, kunnes kerä putoaa syliimme ja koko lankavyyhti on sotkeutunut.»

»Tai», jatkoi rouva Jespersen huoaten, ikäänkuin jättäen asian, »ehkä se on vain sitä, ettei minulla suorastaan ole voimia ajatella, mitä tulee tapahtumaan puolensadan vuoden päästä».

»Ei voimia?» toisti Joán.

»Niin, ehkä juuri niitä puuttuu», sanoi rouva Jespersen. »Me tanskalaiset olemme keskittäneet kaiken voimamme yhteen asiaan.»

Joán oli pitänyt silmänsä suunnattuina suoraan Gerdaan.

Ehkä hänen ajatusviivansa vaikutuksesta rouva Jespersen äkkiä muutti aihetta ja siirtyi Gerdaan:

»Mutta Gerdalla ei ainakaan ole helpointa — hän istuu kauppiaan ja kaupanhoitajan välissä.»

»Niinpä neiti Gerda nouskoon», sanoi Joán ja yritti nauraa.

Kansanopistonjohtaja oli palannut kansankasvatukseen ja »renkaaseen».

»Jos vain nimittäisimme puolustustamme rauhan turvaamiseksi», sanoi hän, »ja tekisimme sen renkaaksi terveen ja oikean kasvatuksen ketjuun…»

»Siitä tulee kallis rengas», huomautti Ussing.

»Kallis ja kallis», sanoi johtaja, »kun kansamme vain löytäisi yhtymisen tien…»

»Sitä tietä ei nuoriso koskaan kulje», sanoi kandidaatti.

»Olkoon sitten kulkematta», puuttui kauppias Johansen puheeseen.

Mutta Ussing sanoi, seuraten herkeämättä silmillään rouva Raabelia ja
Haackea:

»Teidän kantanne kyllä tiedetään, kauppias Johansen.»

»Tietääkö kandidaatti sen?»

»Tiedän», huusi Ussing yhä kiihkeämpänä (nyt menivät rouva Raabel ja Haacke pianon luo). »Että te olette vasemmistolainen, joka kannattaa linnoittamista.»

Raabel oli kääntynyt ja nauroi:

»Arvoisa isäntämme kannattaa linnoittamista» sanoi hän, »sillä silloin me kööpenhaminalaiset menetämme Dyrehavenin».

»Ehkä tohtori on oikeassa», sanoi kauppias, ja hänen silmänsä välähtivät puhujaa kohti.

Kansanopistonjohtaja oli ikäänkuin liukunut pois piiristä ja avustajansa luota, ja rouva Laarentzen sanoi kynnykseltä:

»Niin, me tehtaalaiset olemme kyllä sitä mieltä kandidaatti Ussingista, että hänen paikkansa ei ole… siinä, missä se on… »

Ja rouva Laarentzen tarttui kultavitjoihinsa.

»Rakas ystävä», sanoi kansanopistonjohtaja, »uskon, että tunnette minun ajatukseni, minun persoonallisen ajatukseni. Mutta nuorisoa on vaikea… hyvin vaikea pitää koolla. Kuinka monta kahdestasadastaviidestäkymmenestä oppilaastamme, niin, siihen lukuun olemme tänä lukukautena päässeet, nuoria miehiä ja tyttöjä… mutta kuinka monta luulette meidän saavan pitää, jollemme ottaisi monta seikkaa huomioon?»

Rouva Laarentzen ei vastannut. Mutta kansanopistonjohtaja sanoi lujemmin:

»Siinä juuri on meidän henkinen voimamme, että tajuamme eri vivahdukset.»

Ja kun rouva Laarentzen vieläkään ei sanonut mitään, lisäsi kansanopistonjohtaja ja katsoi suoraan hänen punatäpläisiin kasvoihinsa:

»Mutta se on totta, tohtorin talosta ei kaiken kaikkiaan tule mitään hyvää.»

Rouva Laarentzen päästi vitjat. Mutta Ussing, jonka silmät alituiseen olivat rouva Raabelissa (tämän hiuksissa oleva kukkatupsu suorastaan läpsäytteli Hans Haackea poskelle), sanoi heittäen äkäisen syrjäsilmäyksen kansanopistonjohtajaan:

»Me nuoret vaadimme tässä asiassa vihdoinkin selvän kannan.»

Kansanopistonjohtaja oli suoristautunut ja teki liikkeen kädellään, ikäänkuin olisi soittanut kelloa.

»Tämä on meidän kantamme», sanoi hän: »Asiassa, jota me maallikot emme voi täysin hallita, seuraamme ajan tullessa niitä, joilla on vastuu.»

He olivat äkkiä kaikki ruvenneet kuuntelemaan, ja tupakkakauppiaskin oli noussut whiskylaseineen.

»Ja ne, jotka siihen mennessä», jatkoi kansanopistonjohtaja, »eivät ole kanssamme, ne eivät enää kuulu meihin».

Oli hiljaista tuokion verran. Sitten sanoi tohtori maisterille, joka oli pistänyt päänsä esiin:

»Kas, siinä puhui päämaja.»

Ja hän potkaisi halkeilevalla kiiltonahkakengällään.

»Ja sillä tavalla päästiin vastuusta!»… hän sylkäisi rotanhampaittensa lomitse.

»Niin pääsevät kaikki muutkin», sanoi maisteri.

»Siinä kandidaatti sai lähtöpassit», sanoi tupakkakauppias, joka oli mennyt ruokasaliin.

»Saanko sitten kreivin laseista yhden», pyysi hän ja kääntyi Gerdaan.

»Kas vain», ilmoitti rouva Jespersen äkisti, »nyt hän on siellä».

Kuului pianonsoittoa.

»Ahaa», virnisteli tupakkakauppias, »vai jo hän pääsi tuolille — no niin, hänen sormiaan onkin jo kauan syyhynyt…»

Rouva Raabel ja Hans Haacke siellä soittivat nelikätisesti.

»Mutta se minun pitää nähdä», sanoi rouva Jespersen ja meni.

»Emmekö istuisi, herra konsertinantaja», ehdotti tupakkakauppias, »tämä kyllä tulee kestämään…»

Äänet ympärillä vaimenivat, kun tohtori syöksyi huoneitten läpi.

»Hss.»

»Kuulkaas, tämä kaikki ei ole juuri tainnut naurattaa vierasta», sanoi tupakkakauppias ja tyrkkäsi Joánia raskaalla kyynärpäällään. »Mutta nyt kai he jo ovat riidelleet loppuun noista mielipiteistään.»

Tupakkakauppias nauroi hiljaa ja tyhjensi lasin:

»Mutta totta vieköön, mielipiteet ja mielipiteet— entä sitten? Ihmisellä on tiskinsä, ihminen elää tiskinsä takana…. siinä on jumaliste keskus… puhukoot sitten mitä tahtovat. No, tietysti jokaisella on mielipiteensä — Gerda minne panit pullon? — mutta sen minä sanon, konsertinantaja, että mitä kannattaa puhua ja puhua siitä vaarasta ja siitä vaarasta?»

»Vaarasta?» sanoi Joán ja katsoi yli lasien.

Gerda oli istahtanut ja kuunteli ikkunaverhoon painautuneena
Beethovenin sonaattia.

»Niin, vaara ja vaara, jota ne tyrkyttävät meille oikealta — minä olen kyllä oikeistolainen, konsertinantaja, sydämessäni — mutta eihän sitä nyt sentään voi päivästä päivään vilkuilla vaaraa, yhtä hyvin voisi menettää kaiken elämänsä ilon ajattelemalla vain kuolemaa ja hautaa…»

Ja ikäänkuin hauta-sana olisi vienyt hänen ajatuksensa eteenpäin, hän sanoi ja joi taas:

»Ja sitäpaitsi jumaliste voi sanoa niinkuin Vesterbrolla asuva serkkuni — minä ja veljeni pistäydymme usein Kööpenhaminassa, noin vuoron perään… sillä täällähän sitä on porvari eikä voi hummata niinkuin pitää, kun kerran on miehenpuoli… Mutta serkkuni, hän on oikea Odd Fellow, sanoo usein: No niin, sanoo hän, kun olemme vain me keskenämme, no niin, sanoo hän, no niin, kun me kerran makaamme maan alla, on kai meille samantekevää, kuka kulkee maan päällä.»

Kauempana, pöydän toisella puoleen, seisoi tehtailija puhuen toisen eteläjyllantilaisen kanssa.

»Niin», sanoi eteläjyllantilainen, »me olemme käyneet katsomassa kahta taloa Skiven varrella».

»Täällä soitetaan», sähähti tohtori ja poistui taas kiireesti.

»Niin kyllä», kuiskasi tupakkakauppias lasinsa yli, ja kun hän näki, että tohtori oli poissa, kuiskasi hän pöydän yli:

»Mistä sinä aiot ostaa, Mathiesen?» Eteläjyllantilainen toisti: »Skiven varrelta.»

»Niin, te saatte hyvät hinnat tavaroistanne toisella puolen jokea, maamiehet.»

»Hss», sanoi tehtailija.

»Niin», sanoi Larsen hieroen kyynärpäätään, »tohtori saa totta vieköön ihmiset vaikenemaan, tehtailija».

He vaikenivat kaikki, ja soitto kaikui läpi huoneitten. Mutta äkkiä kurkottautui tupakkakauppias lasinsa yli ja virnaili Joánille tuttavallisesti:

»Tohtoriahan siinäkin tarvitaan, kun Laarentzenin piikaset alkavat tulla liian paksuiksi.»

Joán oli kaksi tai kolme kertaa pyyhkäissyt kädellään silmäluomiaan, ikäänkuin silmiä olisi kirvellyt.

Sitten hän nousi.

Sävelet kaikuivat yhä, mutta Joán ei erottanut niitä.

Lähellä Gerda-neitiä hän oli nojannut päänsä seinään ja tuijotti kaikkiin noihin ihmiskasvoihin ympärillään. Sitten hän sulki silmänsä Oli kuin hänen sydämensä olisi seisahtunut, tulvillaan murhetta, jolle hän ei löytänyt nimeä.

He soittivat yhä.

Gerda oli kääntänyt kasvonsa ylöspäin. Silmänsä hän oli sulkenut.

Joán antoi katseensa puoliksi ummistettujen silmäluomien alta levätä hänen kasvoillaan.

»Neiti Gerda», sanoi hän.

Tyttö ei liikahtanut, eikä hänen hiljaisissa piirteissään näkynyt värähdystäkään.

»Neiti Gerda», sanoi Joán taas.

Kaksi kyyneltä pusertui tytön silmäripsien alta.

Mutta ikäänkuin kyynelten näkeminen olisi karkoittanut Joánin murheen ja tuonut sijaan hillittömän ilon tai toivon, hän sanoi:

»Nyt ette saa itkeä.»

Gerda ei liikahtanut. Kuin ihminen, joka on sidottu eikä voi nousta, hän antoi kyynelten vieriä poskilleen.

»Miksi itkette?» kysyi Joán.

Mutta äkkiä hän vaikeni, ikäänkuin itse olisi vastannut omaan kysymykseensä, ja hänet valtasi taas sama tuska, joka oli voittamaton ja voimaton.

»Nyt saamme kai kohta tarpeeksemme musiikista», sanoi kauppias, joka kulki huoneen läpi konttoriansa kohti.

»Rouva ei ainakaan anna pysähdyttää itseään, jumaliste», sanoi tupakkakauppias irvistellen.

»Onkohan Skive tuottavaa seutua», sanoi tehtailija jatkaen taas keskustelua »Söndenaan» kanssa.

Gerda oli noussut miltei konemaisesti tai kuin unessa kutsuttuna — kauppiaan äänen kutsumana.

Joán lähti liikkeelle. Oli kuin hän olisi kuullut puhujien äänet hyvin kaukaa, ja kuitenkin ne koskivat hänen korviinsa. Hän tuskin tiesi menneensä pastori Jespersenin luo, ja kuitenkin hän oli kenties hakeutunut tämän luokse kuin viisaan ystävän.

Pastori seisoi maisterin seurassa.

Ja lähestyessään Joán kuuli pastorin sanovan:

»Minua niin ilahdutti osaksenne tullut kunnia.»

»En tiedä», sanoi maisteri, »uskallanko minä iloita siitä».

»Rakas maisteri», sanoi pappi. »Ranskan Akatemian palkinto on sentään hyvin harvinainen kunnianosoitus.»

»Niin, juuri siksi.»

Ja käheän äänen särähtäessä sanoi maisteri, keneenkään katsomatta:

»Mitä suurempi nimestäni tulee, sitä enemmän vahinkoa voi siitä olla.»

Hänen sammakkomainen suunsa vääntyi:

»Se on koko minun elämäni summa.»

»Rakas herra maisteri», sanoi pappi, »te näette asian liian mustana».

»Ei, paras pastori» — ja maisteri pudisti päätään tuijottaen ilmaan — »minä katson vain totuutta suoraan silmiin. Eikö minunlaiseni laskumestari osaisi tehdä omaa tiliänsä?»

Kauppias Johansen tuli takaisin huoneitten läpi ja seisahtui.

»Maisteri on niin vaitelias tänä iltana» sanoi hän käsi taskussa.

»Niin, rakas kauppias», sanoi maisteri nauraen, »narrilla ei ole mitään syytä puhua kun kansa itse ottaa puheenvuoron».

Ja hän lähti Johansenin mukaan.

Joán seurasi häntä katseillaan ja kysyi:

»Mikä onkaan masentanut tuon ihmisen?»

Väsynyt tuska Joánin äänessä sai papin kääntämään päänsä.

»Masennettu, niin, se hän on», sanoi hän ja näytti itse liikutetulta.

Hän oli vaiti hetkisen ja virkkoi sitten:

»Ja mikä pahinta, oikeastaan oman itsensä masentama.»

»Oman itsensäkö?»

»Niin, minä tarkoitan», sanoi pappi, »masentunut sen takia, että hän ei voinut — että hän ei jaksanut. Maisteri kuului eturivin miehiin kaikkina niinä vuosina, jolloin yleisenä huutona oli eurooppalainen kulttuuri ja vain kulttuurille rakentaminen. Ja kun hän oli melkein kuuluisin heistä kaikista, tuli hänestä luonnollisesti johtomies, jonka nimestä ja maineesta puolue ylvästeli — hän on muuten matemaatikko…»

»Mutta sitten?» sanoi Joán.

»Niin», sanoi pappi, »sitten kai hänen käsityksensä kulttuurista muuttui sitä mukaa kuin hän näki sen vaikutukset. Enkä minä tiedä oikein kuinka se kävi, en ollut sillä kertaa Kööpenhaminassa, ja sitäpaitsihan kuulun nuorempiin — mutta luulen, että hän eräässä kokouksessa tunnusti muuttaneensa mieltä, nimittäin juuri tuohon onnettomaan puolustusasiaan nähden. Sitten hän piti useita kokouksia, ja puolue, jonka piti valita se ase, joka tässä maassa tappaa nopeimmin — nauroi hänet ulos…»

»Ja nauru karkoitti hänet», jatkoi pappi. »Hän meni ja jätti kaiken.»

»Nyt hän asuu täällä — pienessä talossa, jonka hän on rakennuttanut. Ja hänen entinen puolueensa on vähitellen ottanut hänen nimensä luetteloihinsa takaisin ja käyttää sitä aseena kaiken sen puolesta, mikä ei enää ole hänen ajatuksensa, ja hän vaikenee — eikä jaksa enää…»

Joán ei puhunut mitään, ja pappi sanoi:

»Nauru on tuhonnut paljon voimia tässä maassa.»

Joán, joka mahdollisesti ei kuullut hänen viimeisiä sanojaan, virkkoi kuin itsekseen.

»Täällä on niin paljon epäröiviä.»

»Se on veressä.»

Ja äkkiä pappi naurahti ja sanoi:

»Oi, eräs asia juolahti mieleeni… teidänlaisenne mies, kreivi Ujházy, saa matkallaan varmaan monta mutkallista kysymystä vastattavakseen. Me tavalliset ihmisethän istumme kukin nurkassamme ja haudomme kukin omaamme ja sanoa pölähdytämme sen ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa… Minä tulin ajatelleeksi Hamletia.»

»Hamletia?»… Joán hymyili vaistomaisesti.

»Niin, Hamlet oli minulla nuoruudessani jonkinlainen tutkimusaihe — tarkoitukseni ei aina ollut tulla papiksi — ja Hamletin ja Ofelian suhdetta oli mielestäni aina vaikein ymmärtää.»

»Ofelian?» sanoi Joán katsoen pappiin — äkisti.

»Niin, voihan niin kauan elää jonkun runohenkilön kanssa, että hänestä ikäänkuin tahtoisi tietää kaiken. Ja minä tarkoitan, että eiköhän se ollut Hamletin suurin tappio, että hän ei» — pappi tapaili hetkisen sanaa, ikäänkuin pelästyneenä — »ottanut Ofeliaa…»

»Mikäli Ofelia oli otettavissa», sanoi Joán.

Mutta kun hän oli sanonut tämän, valaisi äkillinen hymy hänen kasvojaan.

»Eikö hän ehkä kuollut», jatkoi herra Jespersen, »siksi, että Hamlet ei ollut ottanut häntä?»

Ja sitten hän lisäsi, vähän hämmentyneenä ja ikäänkuin hänen pappina pitäisi jotenkin pyytää anteeksi.

»Niin, vanha esteetikko tässä kysyy. Me olemme kaikki tässä maassa pohjaltamme esteetikkoja.»

Kun Joán ei vielä vastannut, kääntyi pappi ja sanoi, kenties kokonaan päästäkseen Hamletista ja Ofeliasta:

»Rouva Raabelilla on paljon taituruutta.»

»Niin», sanoi Joán, joka äkkiä kuuli, että he soittivat vielä, »minä en ole oikeastaan kuunnellut».

Ja hän kiirehti lisäämään:

»Emmekö istuisi?» ja meni naisten luo, jotka istuivat puoliympyrässä kattolampun alla.

Tohtori Raabel oli kuullut Joánin sanat ja jätti ovipielensä.

»Rajansa pitäisi sentään olla», sanoi hän Ussingille, »salonkimustalaisellakin».

»Miehenne ja minä», sanoi Joán, joka istuutui rouva Jespersenin viereen, »olemme puhuneet Hamletista — Hamletista ja Ofeliasta.»

Gerda seisoi nojaten tuoliin.

»Ettekö istu, neiti?» kysyi Joán, ja Gerda istahti.

He soittivat vielä, kun rouva Jespersen sanoi hiljaa, eteenpäin kumartuneena:

»Kreivi Ujházy, te voisitte tuottaa Gerdalle suunnattoman ilon.»

»Minkä sitten?»

»Jos antaisitte hänen katsella tuota sormusta», sanoi rouva osoittaen
Joánin pikkusormea. »Hän on aivan hullaantunut kiviin ja sormuksiin.»

»Mutta rouva Jespersen», kuiskasi Gerda.

Joán nauroi, vähän liian kovaa, niin että rouva Raabel suoristi selkäänsä pianon ääressä.

»Kun vain olemme Koldingissa», sanoi rouva Jespersen, »ei häntä mitenkään saa pois kultaseppien ikkunoista».

»Tässä se on», sanoi Joán ojentaen Gerdalle sormuksen.

»Kuinka kaunis se on!… » Ja Gerda tuijotti jalokiveen, mutta itse sormusta hän piti sormiensa välissä kuin jotakin vierasta tai kuin se olisi painanut liiaksi.

»Niin, se on kaunis», sanoi rouva Jespersen.

»Pidättekö niin paljon jalokivistä?» kysyi Joán, joka näki vain Gerdan kasvot.

»Pidän.»

»Minkätähden?»

»Oi, sen hän on saanut romaaneista», nauroi rouva Jespersen.

»Katsos, Henrik», sanoi hän miehelleen, joka otti sormuksen ja katseli sitä iloisen tuntijan tavoin.

»Niin, sen välke on puhdas», sanoi Joán.

»Harvinainen», sanoi pappi.

»Olen saanut sen eräältä ystävältä, joka hiljattain kuoli.»

Ja äkkiä hän sanoi vähän kovemmin ja kuin ihminen, joka toimii jonkin tarkoituksen mukaan:

»Hän kaatui kaksintaistelussa.»

Gerda oli kohottanut katseensa.

»Kaksintaistelussa?» sanoi rouva Jespersen.

»Niin, hän sai surmansa, hän oli viimeinen Monthieun herttua.»

»Sai surmansa?» huudahti Gerda.

»Mutta kuka surmasi?» kysyi rouva Jespersen.

»Eräs suuri maalari», sanoi Joán, jonka ääni puhui vain eräälle, »maalari Adelskjold, jonka vaimoa hän rakasti».

Rouva Laarentzen oli saanut sormuksen ja piti sitä edessään kuin sipulia.

Mutta Joán jatkoi, ja oli kuin hänen puolittain kuiskaava äänensä olisi seurannut pianon säveliä:

»François'n suvussa oli ennustus, että viimeinen Monthieu saisi maksaa elämän onnen kuolemalla.»

Rouva Laarentzen antoi sipulin kansanopistonjohtajalle, joka oli tullut heidän luoksensa.

»Kuinka vanha hän oli?» kysyi rouva Jespersen puoliääneen ja kumartuneena eteenpäin.

»Yhtä vanha kuin minä», sanoi Joán ja näki vain Gerdan, jonka silmät olivat kiinnittyneet avaruuteen kuin hän kääntäisi lehtiä lukiessaan kirjaa.

Kansanopistonjohtaja, joka oli katsellut sormusta, antoi sen pois ja sanoi:

»Niin, meidän pieni maamme ei tunne sellaisia kalleuksia eikä noita olosuhteita.»

»Ei», sanoi rouva Jespersen ja hymyili hymyä, jota kansanopistonjohtaja ei nähnyt, »kaikki tuo on hiukan kaukana meistä».

»Se oli kai Parisissa», sanoi rouva Laarentzen, ikäänkuin jokainen tuon sanan yhdeksästä kirjaimesta haisisi pahalta.

Mutta Joán, jonka ääni yhä oli kuin hiljaisesti kutsuva, seurasi ihmeellistä haluaan asettaa kuollut ystävänsä tai kenties itsensä kehyksiin:

»Monthieu oli hienoin ihminen, mitä olen tuntenut. Hän oli Guy de
Maupassantin ystävä… »

»Oletteko tekin tuntenut Maupassantin?» kysyi rouva Jespersen.

»Guy de Maupassantin? Kyllä näin hänet kerran hänen elämänsä viimeisinä vuosina.»

»Oletteko te lukenut hänen kirjojaan?» kysyi hän Gerdalta.

»Olen, olen lukenut ne», sanoi Gerda, tuo sama etäinen ilme silmissään.

Kauppias, joka oli katsellut Joánin sormusta, antoi sen takaisin ja sanoi, äänessään hiven rahamiehen suuttumusta korkoatuottamattoman arvon vuoksi:

»Niin, ulkomaillahan pannaan paljon rahaa tuollaisiin tavaroihin.»

»Meillä ei ole silmää sellaisille», sanoi kansanopistonjohtaja.

»Neiti Gerda pitää kuitenkin paljon jalokivistä», sanoi Joán hymyillen. Hän oli nähnyt Gerdan silmien seuraavan sormusta, joka liukui takaisin hänen sormeensa.

»Hänellä on jotakin sellaista luonteessaan», sanoi kauppias samalla puoleksi vihaisella äänellä.

Soiton sävelet kaikuivat voimakkaampina, ja rouva Jespersen sanoi leuka käden varassa:

»On omituista, että niin monet suuret romaanikirjailijat menettävät järkensä.»

»Kai se johtuu heidän elämästään», sanoi rouva Laarentzen, jonka suu muistutti makkaran sidottua päätä. »Kyllähän sitä kuulee, millä tavoin ulkomailla eletään.»

Rouva Jespersen ei varmaankaan ollut sitä kuullut, sillä hän mainitsi vain samalla kunnioittavan hiljaisella äänellä Dostojevskin nimen.

»Sen olen nähnyt eräässä jatkonovellissa», sanoi toinen jyllantilainen rouva. »Kööpenhaminalaisessa lehdessä.»

Mutta rouva Laarentzen sanoi paikaltaan »Söndenaan» vierestä, missä naiset olivat kääntyneet ja muodostivat kuin rintaman:

»Sehän tiedetään, että pappilassa ollaan kaikkiruokaisia.»

Kansanopistonjohtaja puuttui puheeseen.

»Meidän runoilijamme ovat onneksi terveitä. Ja minä myönnän, etten halua tutustua paljoonkaan siitä, mitä tähän aikaan lähetetään maahan rajan takaa. Ulkomailla on kai toiset tavat, ja henkisesti katsoen on siinä vain niukalti uutta.»

Mutta rouva Jespersen, joka tahtoi kääntää keskustelun kulkua, taputti äkkiä Gerdaa polvelle ja sanoi nauraen:

»Nukutko, Gerda?»

»Sillä Gerdan on tapana», sanoi hän Joánille, »vaipua uneen prinsessa
Ruususen lailla».

Joánin kasvot värähtivät.

»Korkeitten ruusupensaitten taakse», sanoi hän.

Soitto oli äkkiä tauonnut, ja kaikki vaikenivat kuin hätkähtäen, niin että kuultiin, kuinka rouva Raabel, joka nousi pianon äärestä, sanoi herra Hans Haackelle, joka oli yltänään hiessä:

»Niin, kyllä sen tuntee, missä todelliset musiikkiarvot ovat», ja ovelle tullessaan hän sanoi huulillaan hymy, joka värisi hivenen:

»Mutta kuulijain mielestä sitä oli liikaa.»

Kaikki olivat nousseet ja yhtyivät kiittämään, kovaäänisesti, monisanaisesti — rouva Laarentzen etunenässä. Heidän ylistyspuheensa muodostivat piirin Hans Haacken ja rouva Raabelin ympärille, ja rouva Laarentzen puristi käsiä kuin ystävien kokouksessa, ja nuo kaksi eteläjyllantilaista selkää olivat kääntyneet Joániin päin kahden mustan patsaan tavoin.

Joán, joka seisoi, oli kumartanut rouva Raabelille.

Ja tohtori, joka oli nähnyt sen, sanoi melko kovalla äänellä:

»Niin, viisainta onkin, ettei sano mitään siitä, mitä ei ole kuullut.»

Mutta rouva Laarentzen, jonka salaisesti kokoontunut sappi valui nektarina ja hunajana rouva Raabelin ylitse, sanoi:

»Teidän pitäisi toki useammin liittyä meihin tehtaalla.»

Rouva Raabel, joka vaatimattoman näköisenä liikuskeli leukoijavihkoineen, sanoi:

»Niin, ehkäpä mekin raukat täällä kotona osaamme jotakin. —
Hiukkasen», lisäsi hän.

Kansanopistonjohtaja, jonka rouva Laarentzenin sydämellisyys rouva Raabelia kohtaan oli tuokion ajaksi saattanut ymmälle, kiirehti sanomaan:

»Tämä kotoinenhan se on sitä, mitä meidän sydämemme ymmärtävät…» Ja hän oli samassa hetkessä niin perin iloinen, kun hän äkkiä tuli ajatelleeksi, että yhteistyö Ussingin kanssa, ymmärtämyksellinen yhteistyö, saattoi jatkua.

Mutta Joán, joka oli istuutunut nopeasti ja tahtoi puhua nyt, kun kaikki ihmiset olivat menneet, kysyi Gerdalta:

»Miksi ette te koskaan sano mielipidettänne?»

»Mitä?»

»Mielipidettänne», toisti Joán.

Gerda, joka yhä istui pää koholla, mutta vartalo ikäänkuin painuneena tuolin sisään, sanoi:

»Mielipidettä… minulla ei kai ole mitään mielipidettä… sellaista vain, mitä ajattelen…»

»Ruusunen», nauroi rouva Jespersen, eikä hänen naurunsa ollut täysin iloinen. »Ruusunen.»

Mutta sitten hän sanoi:

»Oma mielipide, kreivi Ujházy, ettekö luule, että se vähitellen kuolee?»

Ja katsoen eteensä hän jatkoi:

»Luulen, että meillä tässä maassa on vain viisi tai kuusi mielipidettä… täällä ei ole tilaa useammille. Ja mikään muu ei täällä pääse kasvamaan.»

»Ei», sanoi pappi, joka oli asettunut vaimonsa viereen. »Tässä maassa monet parhaat vaikenevat ja kaikki lähinnä pahimmat nauravat —»

»Nauravat?»

»No niin», sanoi pappi, »tällä paikkakunnalla vain hymyillään. Mutta hymy voi tehdä saman asian.»

Rouva oli ojentanut kätensä yli olkapäänsä:

»Rakas ystäväni.»

Ja nuo kaksi yhtyivät kädenpuristukseen.

Joán oli silmillään seurannut heidän käsiään. Ja ikäänkuin ponnahtaen keskeytyneeseen kertomukseensa takaisin hän alkoi puhua François de Monthieusta ja Guy de Maupassantista ja Paul Hervieustä, ystävästään, jonka puheita hän oli kuullut akatemiassa, ja M:me Viardot’sta, jolle Turgenjev oli laulanut: hän oli kahdeksankymmenvuotias ja kaunis vielä — Garcia.

Ja hän puhui Versaillesista, jossa hän oli niin mielellään kuljeskellut Monthieun ja nuorimman Mac Mahon'in kanssa. Kastanjakäytävät olivat niin kauniit, lokakuussa, kastanjain lehdet tuoksuvat, kun ne varisevat.

»Siellä asui rouva de Monthieu niin kauan kuin François eli.»

Joán kertoi juhlasta herttuattaren talossa, missä Medicit olivat heränneet henkiin yhdeksi yöksi ja missä koko Firenzen nuoriso, miekat koholla, tervehti rouva Adelskjoldia, kun tämä saapui viininpunaisessa sametissaan, koristeenaan Rohan-suvun jalokivet.

Joán puhui puhumistaan, nopeasti, aivan kuin hän olisi tahtonut sanoillaan äkkiä piirtää ilmaan — kuin kultasauvalla — koko tuon elämän, elämän tuolla ulkona, joka oli suurimpien ja hänen…

Rouva Jespersen oli taivuttanut päätään.

Gerda istui kuten ennenkin. Vain hänen olkapäänsä vaipuivat kokoon, kuin hän olisi tullut pienemmäksi, eikä Joán siirtänyt katsettaan hänen kasvoiltaan.

Ja hän puhui yhä. Hän puhui Berlinistä, missä kaikki elämän ovet ovat avoimina ja missä Länsi kohtaa Idän, ja Aasian miehiä näkee siellä ja naisia, jotka ovat tulleet yli Atlantin…

Hän puhui nopeammin, sekoitti kieliä, haki sanoja, jatkoi — ja näki vain Gerdan kasvot, jotka ikäänkuin loittonemistaan loittonivat hänen silmistään. Ja kuitenkin hän jatkoi. Ja sisässään, jossakin kohden sisässään hän kysyi äkkiä itseltään: miksi puhut kaikesta tuosta, jota inhoat? Ja hän tiesi miksi, ja tiesi — tiesi kerta kaikkiaan varmasti, että se oli turhaa, turhaa, ihan turhaa. Ja kuitenkin hän jatkoi: Gerdan edessä (ja tämä muistutti lyyhistynyttä lasta) hän yhä puhui ja kiehtoi. Kunnes hän äkkiä vaikeni ja kuuli Erikin sanovan — ikäänkuin ystävä olisi tahtonut keskeyttää:

»Kaikki tuo on nyt mennyttä.»

Joán oli äkisti siirtänyt silmänsä kaikkiin niihin, jotka kuuntelivat, ja kompastui omiin viimeisiin sanoihinsa… ja Erik rupesi nauramaan, joko hyväntahtoisesti peittääkseen hänen pulansa tai keskeyttääkseen hänet.

Joán näki kansanopistonjohtajan kasvot jotka hymyillen lepäsivät perityn kansallisvapaamielisen juhlakauluksen yllä, ja tupakkakauppiaan, joka veti suunsa niin leveään virnistykseen, ettei silmiä näkynyt, ja kandidaatin, joka oli puolittain vääntynyt rouva Laarentzenia kohti — ja samassa tohtori nauroi kauempaa ja sanoi:

»Puhukaa saksaa, herra kreivi, se käy paremmin.»

Siinä hetkessä, vähemmässä kuin sekunnissa, kun hän kuuli tuon naurun, oli kuin kaikki hänen elämyksensä, kaikki hänen muistonsa, hänen lapsuutensa, nuoruutensa ja koko elämänsä muistot olisivat tulvehtineet hänen ylitseen, hänen, Joán Ujházyn — hänen, jota oli naurettu ja ivattuja joka oli vihelletty ulos, hänen, Joán Ujházyn, täällä keskellä vieraita.

Ja ikäänkuin tuska vielä kerran olisi antanut hänelle kymmenet korvat, hän kuuli rouva Raabelin naurahtaen sanovan Hans Haackelle:

»Nyt hän tahtoo ajaa ohitsemme — meidän molempien raukkojen.»

Ja samassa kansanopistonjohtaja sanoi kauluksensa yli tehtailijalle:

»Niin, tuo kaikki on kai sitä niinsanottua Eurooppaa», mutta Ussing oli kohottanut olkapäitään ja sanoi rouva Laarentzenille:

»Nuo unkarilaiset käyttävät aina niin runsaasti kirjailua takeissaan.»

Mutta rouva Jespersen, joka ei ollut kuullut mitään, oli kohottanut päänsä ja sanoi:

»Tuo kaikki on sellaista, mitä me kaksi, Gerda, emme ikinä saa nähdä.»

Gerdan silmät olivat ummessa.

Mutta samassa Johansen oli nostanut nyrkkinsä (arvasivatko hänen vahvat aivonsa äkkiä verkon tuossa huoneessa, verkon, joka kutoutui kahden ihmisen väliin?) ja sanoi vihaisesti:

»Ei, me tyydymme pieniin oloihimme.»

Kun kaikki samassa vaikenivat, kuultiin rouva Laarentzenin oikein mielinkielin pyytävän Hans Haackea, että tämä sentään vielä soittaisi hiukan, »ennenkuin meidän kaikkien pitää lähteä.»

»Niin, nyt kai meidän pitäisi lähteä», sanoi Erik.

Tuo ainoa sana sattui Joániin kuin isku.

»Niin», sanoi hän ja koetti nousta.

Tohtori seisoi kynnyksellä ja katsoi häneen kellosepän vierestä.

»Mitä se mies on juonut?»

»En totisesti tiedä», sanoi kelloseppä ja hihitti.

»Mutta Johansenin juomat ovat aina väkeviä vai mitä?»

Hans Haacke oli mennyt pianon luo. Hän alkoi soittaa masurkkaa.

He istuivat kaikki hiljaa, kenties näyttääkseen, että nyt he kuuntelivat. Johansen seisoi keskemmällä huonetta. Nyrkkiin puserrettu käsi oli liivin kainalossa.

Mutta ikäänkuin jonkun näkymättömän pakottamana ja tuskin kuullen tai tajuten omia sanojaan Joán puhui taas, »saaresta» — siitä Kirottujen saaresta, johon hän tahtoi luoda onnea…

Ja hän puhui, kuinka siitä tulisi turvapaikka kiusatuille ja kuinka onnettomat otettaisiin sinne vastaan ja paenneet rikolliset ja ne monet, joihin elämä oli iskenyt haavoja, kaikki ne otettaisiin vastaan…

Hän puhui tietämättä itsekään, mistä hän sai monet ajatuksensa — sairaalasta, jonka he rakentaisivat hänen äitinsä myllyn luo — Munkebjerg pantaisiin sen nimeksi…

Gerdan silmät lepäsivät mykkinä hänen kasvoillaan.

»Munkebjerg on sen nimi oleva, ja sataman nimi Vejle — —»

Joán oli äkkiä keskeyttänyt puheensa.

»Äitinne muistoksi», sanoi rouva Jespersen, yhtä hiljaa kuin hän.

»Niin, muistoksi», sanoi Joán äkkiä — ja hänestä tuntui, kuin hän olisi käsillään repinyt lehdet kokonaisesta puusta.

Mutta rouva Jespersen veti äkkiä olkapäänsä kokoon kuin väristen vilusta. (Tajusiko hänkin, että täällä tapahtui jotakin, täällä, missä ei mitään tapahtunut?)

»Tuossa masurkassa», sanoi hän, »tanssivat haamut».

Pappi, joka yhä seisoi vaimonsa takana, sanoi hitaasti:

»Niin, kyllä taide sentään on rikas. Minusta tuntuu, kuin olisimme tänä iltana saaneet lahjaksi kokonaisen elämän.»

»Ehkä olettekin, herra pastori», sanoi Joán ja oli noussut seisomaan.

Kauppias ei ollut irroittanut silmiään tyttärestään.

Masurkka oli päättynyt.

Johansen oli kutsunut kaupanhoitajaansa.

»Kaatakaa lasi kullekin ja ottakaa Gerda auttamaan.»

Tarjottaisiin vielä viimeinen lasi.

Hetkiseksi oli Joán nojautunut Erikin olkapäähän.

»Sinä olet totisesti puhunut liian paljon», sanoi tämä tuntiessaan Joánin ruumiin painon. »Ja ihmisen on pidettävä puoliansa kynsin hampain, ennenkuin antautuu», lisäsi hän nauraen.

Ja hänen nauraessaan nauroi Joánkin — äänekkäästi, äkkiä.

Tohtori kuiskasi Johansenille, jonka kasvoille oli leimahtanut liekki:

»Nyt herrat kreivit nauravat rahvaalle.»

»Taitavat nauraa», sanoi kauppias ja iski äkkiä ilmaan nyrkkiinpuserretulla kädellään, kuin vasaralla.

»Mutta on kai niitäkin, jotka voisivat riistää heiltä naurunhalun», sanoi herra Raabel imarrellen.

Johansen ei vastannut enää, meni vain pois — ja hänen silmänsä seurasivat kiinteästi tytärtä — lattian poikki naisten luo, jotka seisoivat ryhmässä ikäänkuin valmiina lähtemään.

»Joko naiset ovat lähdössä?» sanoi hän.

Naiset puhuivat iltaompelukoulusta, jonka rouva Laarentzen oli perustanut työläisnaisia varten.

Mutta tehtailija sanoi äänekkäästi toiselta puolen huonetta:

»Niin, meillä on yhdistyksiä kylliksi, ja kaikki käy sentään hullusti…»

»Yhdistyksistä», sanoi kansanopistonjohtaja, ja ikäänkuin silitti ilmaa käsillään, »on sentään paljon hyötyä hiljaisessa ja hyvässä työssä».

Mutta eteläjyllantilainen herra Mathiesen oli kysynyt, minkälaiset työläisolot kehruutehtaalla olivat, ja herra Laarentzen vastasi äänellä, joka äkkiä muistutti kauppiaan ääntä:

»Minkälaisetko? Me muutimme maalle saadaksemme työrauhaa – mutta maanturmelijat muuttavat perässä. Koldingissa on roskaväki kohta pahempaa kuin Kööpenhaminassa.»

»Niin», sanoi Johansen, ja oli kuin hänen kiehuva kiukkunsa, joka ei tuntenut aihetta eikä esinettä, äkkiä olisi raivannut tiensä ja purkautunut tuohon ainoaan sanaan Kööpenhamina, »kauppalat eivät ole muuta kuin Kööpenhaminan istukkaita… pikku Kööpenhaminoita…»

»Mutta saamme kai ne nujerretuiksi», sanoi hän ja takoi kädellään ylös ja alas, kasvojen punertuessa. »Seisautamme pienet pyörät ja suurimmat myös ja panemme niihin tapin, niin että ne eivät enää tempaa ketään mukaansa…»

Hän oli kääntänyt kasvonsa Erikiin ja Joániin, ja hänen silmänsä välähtelivät omituisen epävarmoina.

»Mutta se kai auttaa», sanoi hän ja nauroi äkkiä tavalla, jota Joán ei ollut koskaan kuullut, »se kai kyllä auttaa, kun ensin saamme rautarenkaan niiden ympärille. Me kai kyllä voisimme saada linnoituksen, ja ehkä jyllantilaiset voisivat sen rakentaa.»

»No nyt Johansen kehräilee», sanoi Raabel Ussingille ja pyörähti kantapäällään ympäri.

»Kas vaan, nyt on päästy Kööpenhaminaan, herra hovijahtimestari», sanoi kelloseppä Holsteinille.

Mutta eteläjyllantilainen, joka tehtailijan kanssa jatkoi puhettaan työläisoloista, sanoi:

»Niin, onhan meillä lain koura vahvempi, sitä ei voi kieltää.»

Ja kun keskustelu samassa virisi kuin tuli kuivaan puuhun, ja kaikki äänet kaikuivat kimeinä ja erikoisen korkeassa äänilajissa, sanoi tehtailija: »Kenties tulee aika, jolloin lapsemme ymmärtävät, että he kuuluisivat mieluummin… sinne, missä hallitus on luja ja missä liian korkealle nostetut nokat saavat asianmukaisen näpsäyksen.»

Mutta rouva Laarentzen sanoi nopeasti ja ikäänkuin lievittääkseen:

»Jospa vain ei olisi noita sanomalehtiä.»

Ja heidän iskiessään äkkiä painetun sanan kimppuun ja purkaessaan vihansa sanomalehtiin ja sanomalehtikurjuuteen, puhui kauppias yli kaikkien muiden, silmissään sama omituinen ilme kuin äskenkin:

»Niin, sanomalehdet, senkin saastaiset, valavat öljyä akseliin, niin että pyörä voi pyöriä ja temmata mukaansa», sanoi hän pitäen pääsemättömästi kiinni samasta pyörän mielikuvasta, joka oli sairaasti sattunut hänen vahvoihin aivoihinsa ja pitänyt ne loitolla pojan rappiotilasta ja tyttären kuolemasta.

He jatkoivat puhetta sanomalehdistä, ja Raabel sanoi kreivi
Holsteinille:

»Kas, nyt jyllantilaiset nousevat. Mutta, rakas hovijahtimestari, mitähän me ulkolaisraukat tekisimme, jollei meillä olisi aamulehteämme, joka pitää naurun raikkaana joka päivä…»

Mutta kelloseppä sanoi Joánille, joka mielestään kuuli kaikki äänet ja sanat kuin fonografissa:

»Kas nyt Johansenia… kas. Niin, hän on poikaa hän. Mutta Kööpenhaminaa kohtaan hän on vähän liian ankara — yks kaks hän voi ajaa kööpenhaminalaisen pois — aika poika se mies vain on — ja ostaa saksalaiselta, kun niitä matkustaa täällä…»

»Mutta», sanoi Larsen, »minä meinaan vain, että pitäisi kai ihmisen olla omiensa puolella… kun he kerran myyvät samaan hintaan… ja olla isänmaallinen…»

Samassa puuttui Ussing puheeseen:

»Mutta vapaamielinen sanomalehdistömme ei ole lahjottavissa…»

Maisteri sukelsi näkyviin kreivi Erikin vierestä.

»Minä soisin», sanoi hän, ja hänen äänensä kuului siltä, kuin hän olisi heittänyt kourallisen kiviä muuria vastaan, »että se olisi lahjottavissa. Silloin sen ehkä voisi ostaa palvelemaan suurta päämäärää.»

»Ja kukahan sen päämäärän asettaisi, maisteri?» pääsi Erikin suusta.

Mutta kansanopistonjohtaja sanoi koroittaen ääntään:

»Meidän pieni kansamme on hiljainen kansa. Suuretkin päämäärät, herra hovijahtimestari, saavutamme hiljaisuudessa.»

»Mutta ulkoa tulleet vaikutukset», jatkoi kansanopistonjohtaja, ja hänen katseensa hipoi maisteria, »ovat panneet monta rikkaruohonsiementä itämään. Nyt alamme sentään oppia sulkemaan hyvät tanskalaiset kotimme ja olemaan uskollisia omallemme.»

Kauempana Raabelin nurkassa oli keskustelu taaskin kääntynyt puolustukseen, ja tohtori sanoi Ussingille:

»Vaara, rakas ystävä, vaara — jättäkää meidät rauhaan vaaraltanne. Me olemme sentään pieni kansa, joka osoittaa olemassaolo-oikeutuksensa… missä on enemmän lahjakkuutta, rakas ystävä?»

Äkkiä hän rupesi nauramaan.

»Ja vaara — vaara… Oletteko lukenut sen, kandidaatti? Mainiota! Minä luin äskettäin… eräs hiton veitikka kirjoittaa: Kuolemaa ei ole, kirjoittaa hän. Eikö totta, rakas ystävä, ihminen vain kuupertuu: kuolemaa ei ole — sillä hyvä… Mutta mieshän on oikeassa. Siinä on se kysymys ratkaistuna. Ja vaaraa, rakas kandidaatti, vaaraa ei ole myöskään, kun emme näe sitä.»

Kelloseppä puhui koko ajan Joánille, jonka silmät seurasivat vain Gerda-neitiä: kaikki värit tytön kasvoissa olivat ikäänkuin sammuneet, kun hän kaupanhoitajan rinnalla tarjosi kauppiaan viiniä kulkien miehestä toiseen.

Tehtailija huusi terävällä äänellään kansanopistonjohtajalle:

»Kaikki nuo rikkaruohon idut on tukahdutettava.» Ja samassa hetkessä pyörähti tohtori ympäri ja nauroi vasten tehtailijan naamaa.

Rouva Jespersen oli mennyt Joánin luo.

»Nyt meidän täytyy lähteä», sanoi hän, »mieheni ja minun».

»Ja sitten», sanoi hän ja katsoi jonnekin eteensä… »sitten emme ehkä enää koskaan näe toisiamme».

Joán ei voinut vastata. Mutta rouva Jespersen seurasi hänen katsettaan.

»Niin, niin, nyt pitäisi kaikkien lähteä. Gerda parka on todellakin sen näköinen kuin ei hän enää jaksaisi olla.»

Hän käänsi päätään ja katsoi Joániin:

»Mutta tekin olette väsynyt, kreivi Ujházy, nyt teidän pitää levätä.»

»Niin», sanoi Joán, »nyt minä saan aikaa lepoon».

Hän tarttui papinrouvan käteen.

»Ja jospa saisitte elää onnellisena», sanoi hän.

»Onni on niin suuri sana», sanoi rouva Jespersen. »Hyvää yötä ja nukkukaa hyvin, kreivi Ujházy.»

Joka taholta kaikui vielä kiisteleviä ääniä, ja yli kaikkien kuului kandidaatti Ussingin huuto:

»Kansan elämä riippuu sen moraalisesta oikeudesta.»

Mutta kansanopistonjohtaja, joka viimeisten minuuttien aikana oli niin omituisesti vaappunut länkisäärillään, ikäänkuin olisi seisonut keinuvalla laivankannella, kilautti lasiinsa — kerran ja kahdesti, ja rouva Laarentzen ja muut naiset vaimensivat ääniä, ja kaikki vaikenivat.

»Niin, rakkaat ystävät», sanoi kansanopistonjohtaja, »minä tiedän kyllä, että täällä ei saa pitää puheita. Sillä kauppias Johansen, rakas ja hyvä isäntämme, ei ole sanojen ystävä. Hän kuuluu, sen tiedämme kaikki, niihin, jotka iskevät ilman pitkiä puheita, ja hänenlaisiaan miehiä on kunnioitettava. Mutta me olemme kai kaikki tänään tunteneet mielessämme monenlaista nousua, vierastakin nousua, jonka suhteen saamme olla varuillamme, nousua sen suuren taiteen ääressä, joka meille tänään on tuotu ulkoa, sieltä, mitä kernaasti sanotaan suuremmaksi maailmaksi — kaikkien niiden muukalaisten sävelten herättämää nousua, jotka rakas vieras» — kansanopistonjohtaja kääntyi Joániin — »toi meille ja joista kiitämme, sydämen lämmöllä kiitämme häntä.»

»Ja kenties», jatkoi kansanopistonjohtaja, »eniten juuri vieraista sävelistä. Ne eivät ole omiamme. Mutta hänelle ne ovat läheisimmät. Ja meidän pieni sana- ja sävelaarteemme, se on niin kokonaan omaamme, ja se kai puhuu tanskalaiselle mielelle parhaiten, kun sen meille kaiuttaa vanha tanskalainen soitin…»

Kansanopistonjohtaja kohotti lasiaan. Mutta hän ei nähnyt sitä. Yksitellen, kuin pisara pisaralta, olivat johtajan sanat sattuneet hänen korviinsa.

Rouva Raabel oli lähestynyt laseineen.

»Niin», sanoi hän hymyillen lämpimästi Joánin kasvoihin, »niinhän sanottiin Kuvalehdessäkin teidän kuvanne alla: Vieraan käden on tuotava vieraita lahjoja… Mutta kiitos sentään», sanoi rouva Raabel, ja hänen silmänsä katsoivat suoraan Joánin silmiin — kahden miekanterän tavoin.

Mutta kansanopistonjohtaja oli jatkanut:

»Niin, monet ajatukset ovat varmaan tänään heränneet — ja nyt kutsui Ussing-ystävän hyvä sana minua, se sana, joka äsken lausuttiin. Se oli hyvä ja mieleenpantava sana: Moraalinen oikeus … niin, ystävät, ja tämä sana käänsi ajatukseni ensi sijassa teihin, te rakkaat uskolliset ystävät Söndenaan takaa, haavojen joen — — —»

Nuo neljä eteläjyllantilaista astuivat kuin rintaman eteen.

»Niin, te rakkaat ja uskolliset… teidän oikeutenne se antaa teille rohkeutta, niin että kestätte vahtipalveluksessanne vanhan maan puolesta — kestätte väkivallan ja ahdistavan saksalaisen lain uhallakin, ja säilytätte tanskankielen puhtaana lastenne huulilla. Ja te teette oikein. Oikeus vie lopultakin voittoon — sillä missä vain on oikeus, siinä on Hän tuolla ylhäällä, Hän, joka ei koskaan jätä Tanskanmaataan, niinkuin emme mekään tahdo jättää Häntä.»

Nuo neljä Etelä-Jyllannin edustajaa seisoivat suorina, ihan lampun alla, ja tohtori kuiskasi Ussingille vilkuttaen toista silmää:

»Vahti seisoo jumaliste komeana.»

Mutta Ussing, jonka kasvot olivat muuttuneet ja joka piti käsiään keveästi ristissä liivinreunan kohdalla, sanoi puoliääneen:

»Mitä tarkoitatte?»

Mutta kansanopistonjohtaja oli jatkanut:

»Niin, me olemme vain pieni kansa, ja ne, jotka vierailla kielillä tahtovat saarnata vieraista tavoista, meille vieraista ja oudoista tavoista — ne ovat sanoneet vanhaa maatamme pienviljelijän pelloksi. Mutta se nimi on kunniamme. Vieraitten temppuja me emme osaa. Kaikkea sitä vastaan, mikä ei ole meidän, vaan ainoastaan muukalaisten tapoja ja muukalaisten puheita, on meillä varalla hyvä tanskalainen hymymme. Ja, ystävät, tuo hymy on meidän turvamme.» (Kansanopistonjohtajan puheesta henki eräänlainen puoleksi pidätetty harmi, joka kohdistui joko johonkin, mikä näinä tunteina oli kiihdyttänyt häntä, tai johonkin, mitä hän ei ollut pystynyt ymmärtämään.) »Säilyttäkäämme vain tuo terve ja valoisa hymymme, me tanskalaiset pienviljelijät.»

»Oikein», sanoi tohtori astuen esiin.

Kansanopistonjohtaja oli kääntynyt hyvin nopeasti ja teki kädellään mieliliikkeensä, ikäänkuin olisi piirtänyt ympyrän ilmaan.

»Rakas Raabel», sanoi hän, »mekin kaksi voimme ymmärtää toisiamme, ja se ilahduttaa kaikkia. Sillä yhden hyvän lahjan me omistamme, me, jotka olemme tanskalaisia — meillä on kyky yhtyä. Ja jos me taistelemme, on se vain sanasotaa — — sotaa sanoilla, ja se ei ylety sydänjuuriin asti.»

Kaikki olivat pakkautuneet yhteen, ja rouva Laarentzen oli pujottanut raskaan käsivartensa miehensä kainaloon.

Rouva Laarentzen nyökäytti kultavitjainsa yli, mutta eteläjyllantilaisten katse alkoi harhailla, ikäänkuin kansanopistonjohtaja heidän mielestään olisi vähän poikennut »aineesta».

»Mutta tahtoisin vielä sanoa sanan», jatkoi kansanopistonjohtaja tuijottaen savuntäyttämään ilmaan, »yhden sanan, ja se sana koskee unelmia».

Joánin kasvot erottuivat valkeina kuin marmori seinästä, johon hän nojautui.

»Unelmia ja lahjoja. Sillä, ystävät, ne kaksi sanaa kuuluvat yhteen. Unelmapuolta meidän on suojattava Tanskanmaassa, sillä unelmapuoli on kallisarvoinen ja pohjautuu syvälle. Ja hyvät unelmat tekevät meidät voimakkaiksi, unelmat maalaavat kauniita kuvia seinillemme. Unelmapuoli — niin, runosäkein ja laulunsävelin me varjelemme kotimme ja suojaamme pesämme pienessä Tanskanmaassamme. Ja silloin meidän pieni kotimme kyllä myöskin kokoo. Sillä niitähän on, jotka mielellään lähtevät muualle, ja niitä on, jotka tahtovat repiä. Mutta Tanska tenhoo nekin, jotka tahtoivat pois — he palaavat kotiin, ja ne, jotka tahtoivat repiä, nekin tulevat mukaan rakentamaan, ja kaikki kokoontuvat pieneen tanskalaiseen kotiin, isien kotiin, jota me kaikki tahdomme palvella… Isien koti, ystävät, tanskalaisten miesten ja tositanskalaisten naisten koti — sitä me tahdomme suojella.»

Kansanopistonjohtaja kääntyi taas ja sanoi vähän muuttuneella äänellä:

»Niin, tohtori, huudammeko sitten kaikki: eläköön pieni isänmaa!»

Tohtori, Ussing ja kansanopistonjohtaja kohottivat eläköönhuudon, ja nuo neljä eteläjyllantilaista virittivät äkkiä laulun, joka yht'aikaa kajahti kahdeksan huulen välistä:

Vielä on yllämme häpeän häivät; enteitä taivaalta tarkatkaa!

Kansanopistonjohtaja oli odottanut hetkisen.

Mutta nyt hän lauloi mukana, ja rouva Laarentzen yhtyi:

Kestäen katkerat, pimeät päivät aamuun on aukeeva Tanskanmaa.

Ussing löi tahtia, ja rouva Raabel lauloi myös:

Tuulet rantoja tuivertaa, ukkonen käypi ja herättää, kostaa, silloinpa jälleen isien maa hartiat kumarat nostaa.

Gerda oli seisahtunut viinikannu kädessä. Hänen huulensa liikkuivat äänettömästi sanojen mukana, joita hän oli laulanut lapsuudestaan saakka.

3.

Tohtori oli hypännyt tuolille ja huusi: »Eläköön Tanska», ja kansanopistonjohtaja johti kohotetulla kädellään uusia eläköönhuutoja — ja he kaikki, miehet ja naiset, näyttivät savuisessa ilmassa huutavalta varjojen joukolta.

Mutta rouva Raabel, joka oli lähestynyt kansanopistonjohtajaa, sanoi eläköönhuutojen vielä raikuessa:

»Niin, sen minä olen aina sanonut, että johtajalla on sentään lahjat.»

Tohtori hyppäsi tuolilta alas.

»Niin», sanoi hän, »kun teitä kuulee, niin teitä uskoo, rakas herra johtaja».

»Ja», sanoi hän kohauttaen olkapäitään, »mistähän tässä sitten oikeastaan riidellään?»

»Ei», sanoi kansanopistonjohtaja, »kaikkihan me sentään tahdomme samaa».

Ja hän puristi lääkärin kättä.

»Mutta suuria puhujia meillä on vielä», sanoi Raabel.

»Niin», sanoi kansanopistonjohtaja ja katseli itseään vaistomaisesti peilistä. »Sanan lahjaa ei kai meiltä tanskalaisilta ole kielletty. Mutta paljon riippuu myöskin kasvatuksesta. Me olemme aina harrastaneet sanan vaalintaa.»

Kaupanhoitaja oli tullut Gerdan taakse.

»Antakaa minun kantaa viinikannua», sanoi hän.

»Kiitos.»

Ja Gerda oli antanut sen hänelle.

»Lähdemmekö sitten pidoista», sanoi Erik Joánille. »Tämä oli viimeinen näytös.»

»Niin», sanoi Joán eikä kääntänyt päätään. »Nyt minä sanon hyvästi.»

Ja suorana kuin haamu hän kulki huoneitten läpi. Ihmisiä hän ei nähnyt eikä kuullut heidän puheitaan. Mutta huoneet hän näki, ja oli kuin kaikki veri olisi kadonnut hänen sydämestään. Tuossa oli kauppiaan kaappi, ja tuossa oli hänen paikkansa, jossa hän istui raskaitten kirjojensa ääressä. Jonakin päivänä jatkaisi kaupanhoitaja samaa kirjanpitoa.

Tuossa he olivat istuneet. Tuossa oli juhlapöytä. Nyt olivat liinat tahratut…

Sata vuotta — sata vuotta oli siitä kulunut.

Tässä oli isoäidinäidin tuoli, ja täällä oli hänen jakkaransa… ja tuolla riippuivat ne, kaikki taulut… Vejlestä tuodut taulut.

Tuossa oli »Hämärä» riippunut. Huomenna se tulisi taas paikoilleen.

Huomenna.

Oli kuin Joánin silmät olisivat revähtäneet auki: huomenna.

Mutta sitten hän rupesi kättelemään eikä nähnyt kasvoja ja puhui ranskaa niille, jotka eivät sitä ymmärtäneet, ja heräsi vasta seisoessaan pianon ääressä ja kuullessaan tupakkakauppiaan hapuilevan koskettimia ja soittavan »Ritari Aagea» yhdellä sormella.

»Siihenkö se nyt loppuu», sanoi Larsen, »niin, tämä on ollut ihana päivä».

Mutta sitten Larsen rupesi nauramaan, niin että pyöreät silmät kokonaan katosivat.

»Mutta te olette aika kettu, konsertinantaja», sanoi hän ja takoi »neitoa» yhdellä sormella, »tuolla 'yllätyksellä' te saatte kahden kuukauden ajan täydet huoneet kautta koko Jyllannin».

Joán oli ymmärtänyt hänet, ja verivirta syöksähti hänen kasvoilleen.

»Niinkö luulette?» sanoi hän vain ja kulki edelleen.

Tuolla seisoi hän oven luona, josta Joánin oli mentävä ulos…

»Joko tulet?» sanoi Erik.

»Nyt tulen», sanoi Joán.

Gerda ei liikahtanut — Joánin oli astuttava viimeiset askelet.

Nyt hän oli siinä (ja Joán tunsi, että kaikki valo lankesi hänen kasvoilleen ja että Gerda oli kätkenyt omansa).

»Hyvästi, neiti.»

»Hyvästi.»

Mutta sitten maisteri sukelsi jostakin heidän viereensä ja sanoi linnunäänellään:

»Niin, kyllä me muistamme teidät kauan…»

Joán oli kääntänyt kasvonsa Gerdaan:

»Muistatteko tekin?»

Hetkiseksi oli Gerda (ja hänen katseensa oli kuin haavoitetun hirven, jonka kyljestä vuotaa veri) nostanut silmänsä häneen.

Ja Joán oli mennyt ja ovi sulkeutunut. Ja Joán tiesi, että noita kahta sanaa »Muistatteko tekin» hän katuisi ja olisi onnellinen, että oli ne lausunut — koko elämänsä ajan.

Erik ja hän tulivat kadulle, joka oli pimeä, ja äkkiä he kuulivat aika hälinää ikkunoista. Vieraat olivat riuhtaisseet auki ruudut. Rouva Raabel oli siepannut puoleksi kuihtuneet kukat ruokapöydältä ja nojautuen herra Ussingiin heitti ne alas Joánin päälle, kun taas Raabel tuolilla seisten huusi hurraata ulos kadulle, ja hotelli »Danmarkissakin» juoksivat kaikki ihmiset ikkunoihin.

»Joudu», sanoi Erik, ja ikäänkuin olisi saanut suuhunsa jotakin iljettävää hän lisäsi:

»Uh, mikä inhoittava teatteri tämä maa on. Ja kuiskaajankopissa istuu ilkeys.»

Takana huudettiin vielä, kun Erik ja Joán astuivat sisään hotelli
»Danmarkin» avoimesta kidasta. Vierashuoneet olivat vielä täynnä.

Ylhäällä takasalissa oli muutamia ihmisiä, jotka tanssivat. Ikkunoista näkyi pareja, jotka riippuen toisissaan, kieppuivat pitkin pölyistä lattiaa.

»Niin», sanoi herra Jensen, joka liehui Erikin edessä portaita ylös ja jonka vaatteet näyttivät siltä, kuin ne olisi illan mittaan riisuttu pois ja pantu ylle kymmenen kertaa. »Ne ovat raittiusväkeä. Jotakinhan täytyy niilläkin olla, ja tämän ne sitten keksivät.»

Herra Jensen kääntyi taas ja nauroi:

»Portaat huojuvat, se johtuu tuosta vilkkaasta pyörimisestä. Talon pohja antaa perään.»

»Olkaa hyvä», sanoi hän ja avasi oven Joánin huoneeseen.

Herra Jensen meni, ja Erik oli istahtanut sohvalle. Meteli alhaalla kantautui hataraliitoksisen lattian läpi kuin markkinahumu.

Joán seisoi ikkunan luona.

»Mitä katselet?» sanoi Erik ja nousi väsyneesti.

Joán oli tuijottanut kauppiaantalon laskettuihin uutimiin.

»Varjoja», sanoi hän.

Viululaatikko oli pöydällä, ja Joán avasi sen.

»Niin olen minä soittanut soittoni», sanoi hän.

»Mitä se merkitsee?»

Joán yhä katsoi viuluun, mutta hänen tyhjissä silmissään ei ollut surua.

»Että minä en enää soita.»

»Mutta hyvä mies, sinähän soitat huomenna Esbjergissä», sanoi Erik, joka ei tietänyt, oliko tuo ihminen vallan järkensä menettänyt.

Mutta Joán pudisti päätään hiljaa.

»Ei, tähän loppui matkani.»

Erik, joka ei ymmärtänyt sanaakaan, oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten:

»Mutta mitä sitten aiot?»

»Nyt matkustan kotiin», sanoi Joán ja sulki viululaatikon.

Huoneessa oli hiljaista. Vaunut ajoivat portille.

Erik oli istahtanut taas ja sanoi:

»Ja mitä aiot siellä?»

Joán ei vastannut, ja Holstein kysyi taas työntäen huulensa eteenpäin:

»Aiotko rakentaa 'sairaalasi'?»

Joán pudisti päätään.

»Niitä ei koskaan rakenneta.»

Hän seisoi tuokion. Sitten hän sanoi:

»Eikö mennä hetkiseksi ulos? Ilma on raskas täällä sisällä.»

Kun he tulivat portille, vierivät vaunut juuri pois. Ne olivat pitkät vankkurit, joissa istui paljon ihmisiä. Kauempana pimeällä tiellä he alkoivat laulaa, ja sävelet kantautuivat halki pimeyden:

Se maa on kaunis maa, sen saartaa siniaava, ja viita vihoittaa. Ja miehet, pojat uljahat ja kelpo naiset, neidot on Tanskan turvaajat…

»Ne ovat nuo 'Söndenaan' ihmiset», sanoi Erik.

»Niin», sanoi Joán, ja samalla kuin laulu kokonaisuudessaan äkkiä tunkeutui hänen tajuntaansa, hän näki Anen edessään, kun tämä istui tuolla kaukana kotona ja lauloi hänen äitinsä haudalla.

»Niin», sanoi hän hiljaa, »se on se laulu».

Mutta ylimalkaan jotakin sanoakseen ja jotakin puhuakseen sanoi Erik, jolla koko ajan oli sellainen tunne, kuin tien poikki äkkiä olisi auennut kuilu:

»Ja nyt he laulavat rajapatsaalle saakka, ja santarmi kuulee sen — — ja nolaa heitä… toiste.»

Joán ei vastannut.

Mutta Erik jatkoi:

»Mutta toivottavasti he kuolevat sydämeltään tanskalaisina eivätkä joudu olemaan mukana kansanäänestyksessä — —»

»Toivottavasti?» sanoi Joán ja käänsi päätään.

»Niin», sanoi Erik ja yritti nauraa, »sillä ovathan he enimmäkseen agraareja».

Joán ei ollut varmaankaan ymmärtänyt häntä. Laulun häipyessä yli maiden he kulkivat ääneti eteenpäin.

»Mennään vuorelle», sanoi Joán.

He lähtivät kulkemaan polkua. Taivas oli vielä sininen, ja monta tähteä oli näkyvissä.

»On melkein kuin syksy-yö», sanoi Erik.

Joán ei vastannut. Kenties hän muisteli tuhansia asioita tai kenties hän oli jo haudannut ne kaikki.

He tulivat ylös pienen kukkulan reunalle He näkivät vain pienen matkaa pimeässä.

Erik, joka aina halusi puhua, jollei muuta niin katkaistakseen painostavaa hiljaisuutta, sanoi:

»Tähän saakka ulottuivat kerran minun tilukseni.»

»Ulottuivat?» sanoi Joán ja rupesi äkkiä kuuntelemaan.

»Niin, sillä minun täytyi ruveta myymään… »

»Miksi täytyi?» kysyi Joán, joka oli unohtanut omat ajatuksensa.
»Onko se huonoa maata?»

»Ei», sanoi Erik. »Mutta minun asiani ovat huonosti.»

»Niin, Erik, mutta miksi?»

Se oli tullut nopeasti, mutta Joán pysähtyi taas — niin äkisti kuin ihminen, joka on kysynyt jotakin, jonka tietää.

»Hm», sanoi Erik, »sen kai kyllä tiedät. Tässä maassa ei olla kolmea tuntia ystävän ystävien seurassa saamatta tietoa.»

Hän seisoi tuokion. Sitten hän sanoi, ja hänen äänensä värisi:

»Tahtoisinpa tietää, onko tässä maassa yhtäkään selkää, joka ei vuotaisi verta ystävien iskuista.»

Ja sitten hän lisäsi, ikäänkuin Joánin vaiteliaat kasvot, jotka olivat kääntyneet häneen, olisivat kysyneet:

»Se on maan tapa.»

»Me olemme leikillisiä täällä Tanskanmaassamme», jatkoi hän, »ja leikillisimmin suhtaudumme lähimmäisen maineeseen ja elämään… »

»Mutta sinähän pidät sentään niin paljon hänestä», sanoi Joán, joka koko ajan ajatteli Erikin vaimoa.

»Niin… ja ehkä hänkin minusta.»

»Mutta», jatkoi hän, »asiat ovat kuitenkin hullusti».

»Niin», kuiskasi Joán, ja molemmat katselivat pimeyttä.

He vaikenivat taas, kunnes Joán sanoi katkaisten hiljaisuuden:

»Kuka osti maasi?»

»Kauppias.»

»Hänkö?»

»Niin», sanoi Erik, »hänellä on voimakas käsi ja… hän kai ottaa rippeetkin. Me kartanonomistajat saamme pitää vain päärakennukset moukkakauppiaan armosta.»

Hän vaikeni. Sitten hän sanoi:

»Ja sitten jonakin päivänä kaupanhoitaja jatkaa liikettä, mutta ensin hän saa palvella — seitsemän vuottaan.»

»Sen olen ymmärtänyt», sanoi Joán pimeyteen.

Erik käänsi päätään kuullessaan hänen äänensä soinnin. Mutta hän ei puhunut heti. Kaukainen humina kantautui heidän korviinsa.

»Mutta kuule, Joán — emmehän me ole vanhoja — miksi et hae itsellesi vaimoa?»

»Minäkö?» sanoi Joán.

Molemmat katselivat yöjunan kulkua ja veturin valoa, joka tulisilmän tavoin tuijotti heihin pimeydestä.

»Minäkö?» sanoi Joán, ja hänen äänensä oli yhtä valju kuin hänen kasvonsa. »Erik, minun täytyy kuolla yksin.»

»Mutta miksi niin?»

»Saarella ei ole naisia. Ketä minä siis rakastaisin?»

Ja voimakkaammin, kuin tutkimattoman tuskan pakosta, Joán sanoi:

»Ja jos rakastaisin, kuinka osaisin silloin puhua? Minullahan ei ole äidinkieltä.»

Erik oli ojentanut kätensä häntä kohti:

»Joán.»

Hän ei löytänyt sanoja, hänen nimensä vain.

Mutta hetken kuluttua hän sanoi hiljaa:

»Ja soittaa et enää tahdo?»

»En», sanoi Joán puhuen taaskin rauhallisesti.

»Tämä oli viimeinen matkani, ja tänään se on päättynyt.»

»Mutta miksi?»

»Siksi, että olen kuullut suuremman soittoa.»

Erik katsoi häneen:

»Ja sinä tahtoisit olla suurin?»

»En, mutta toinen soittaa suurempaa.»

»Mitä?»

»Hän soittaa uutta riemua.»

Erik jäi katsomaan häneen — kuin se, joka ei ymmärrä.

Mutta Joán sanoi vain:

»Hän raivasi itselleen tien yli orjantappuramuurin.»

Pimeys oli heidän yllään kuin vaippa, joka kätki heidän hahmonsa.

»Mutta mitä nyt aiot?»

Joán vastasi pimeydestä:

»Meidän täytyy pysyä saarella ja kuolla saarella, kaikkien meidän, joiden nimi on Ujházy.»

Mutta Erik sanoi, ja hänen äänensä värisi:

»Mutta täällä, Joán, täällähän oli äitisi koti — ota täältä isänmaasi.»

Joánin ääni sointui kovemmalta, kun hän vastasi hitaasti:

»Jos tämä on isänmaa, ei se ole minun.»

Ja tuskaisemmin, yöhön tuijottaen, hän sanoi:

»He eivät rakasta sitä, koska se vielä on heillä. Ja jos olisi joku, joka rakastaisi sitä, kivittäisivät he hänet.»

Hän seisoi hetkisen.

»Meidän pitää mennä», sanoi hän.

»Anna minun ohjata sinua», sanoi Erik ottaen häntä käsivarresta.

He kulkivat vaiti. Molemmat tunsivat, että toisen ruumis värisi — kuin vilusta.

He tulivat kirkkomaan-aitauksen ohi.

»Se on kirkkomaa», sanoi Erik.

»Niin.»

»Ovatkohan he saaneet rauhan?» sanoi Erik.

Joán ei vastannut, eivätkä he puhuneet enää.

Mutta kun he seisoivat »Danmarkin» portin edustalla, sanoi Erik, ja sanat puhkesivat esiin:

»Joán, minusta tuntuu, että tämä on liian surullista.»

»Mikä?» sanoi Joán.

Ja hän jatkoi hymyillen:

»Kun minä nyt vaikenen, niinkuin niin suuresti olen toivonut, on vahinko vain vähäinen. Mitäpä minä annoin ihmisille, jota kannattaa muistaa?»

»Mutta elämä, Joán, elämä?»

Joán oli nostanut silmänsä kauppiaan taloa kohti, jossa valot oli sammutettu:

»Niin tanskalainen olin ehkä sentään, Erik, että minäkin voin vain uneksia onnesta — ja uneksia onnen luomisesta toisille.»

Erikin kasvot värähtivät.

»Ja emmekö näe toisiamme enää koskaan?»

»Kenties.»

Hän painoi suunsa Erikin poskea vastaan.

»Hyvää yötä», sanoi hän ja meni.

Melu talossa oli hiljennyt. Vain piharakennuksessa remusi vielä muutamia miehiä.

Kun Joán tuli huoneeseen, istui Hans Haacke tuolilla.

»Ettekö ole mennyt levolle?»

Hans Haacken pyöreät kasvot lehahtivat kokonaan punaisiksi.

»En», sanoi hän, »sillä oli eräs asia, jonka tahdoin sanoa teille heti, kreivi Ujházy. Vaikka ihminen onkin säestäjä, voi silti olla taiteilija, ja minä en enää alistu teidän pilkkaanne…»

»Pilkkaani, paras herra Haacke?»

»Niin, pilkkaan… Silloin ei sovi pitää juominkeja, kun minä soitan…»

Joán kohautti olkapäitään!

»Rakas Haacke, te olette mennyt vallan sekaisin tässä maassa.»

»Niin», sanoi Haacke, »sillä täällä löytää ystäviä, jotka sanovat totuuden ja kertovat, minkälaista kohtelua tässä saa osakseen».

Joán oli hymyillyt.

»Niin», sanoi hän hitaasti, »tanskalaiset sanovat totuuden. Siinä olette oikeassa.»

Hän soitti kelloa.

»Mutta me, paras Haacke, puhumme keskenämme huomenna.»

Herra Hans Haacke tahtoi sanoa jotakin, mutta menikin sitten.

Kun berliniläinen oli tullut sisään, sanoi Joán:

»Me matkustamme puoli kahdeksalta.»

»Puoli kahdeksalta?» sanoi berliniläinen, »puoli kahdeksalta… se juna lähtee etelään».

»Niin.»

»Lähdemmekö… etelään?»

»Lähdemme pois», sanoi Joán.

Berliniläinen oli sytyttänyt kaksi vahakynttilää sängyn viereen.

»Hyvää yötä», sanoi hän ja meni.

Joán Ujházy riisuutui. Talossa oli hiljaista.

Viimeiset vaunut vierivät kadulla. Siinä olivat viimeiset eteläjyllantilaiset, ja he lauloivat.

Join makasi vuoteellaan. Vahakynttilöiden valo lankesi keltaisena hänen kasvoilleen.

Ja yö se muistiinne palautuu, kun läksimme linnasta, häly silloin vaikeni kaikki muu, kun yö oli puolessa. Hän huusi: Ennenkuin kello lyö taas kaksitoista, meidän se on, me voitamme, kerran kaikkoo yö, uus huomen on huoleton …

Laulu häipyi.

Joán oli ojentanut käsivartensa sängyn päänalukselle. Hän makasi kämmenet ylöspäin, kynttiläin valossa.