FRANZ PANDER
Franz Panderin äiti oli pesijätär. Hänen miehensä oli ollut puuseppä ja juonut itsensä kuoliaaksi.
Kentiesi ei tämä samainen puuseppä ollutkaan Franzin isä. Matami Pander otti tuontuostakin Franzin pikku käden pykeilleiden kouriensa väliin, ja hän leikki hänen merkillisen ohuilla sormillaan ja ihaili niiden kaarevia kynsiä, jotka olivat vienon vaaleanpunaiset. Ja hän sanoi, matami Pander näet, että sellaiset olivat olleet hänen sormensa ja hänen kyntensä. Ja ne olivat tuskin puusepän.
Mahdollisesti oli Franz sekasikiö. Hän oli lellipoika ja ärtyinen kuten lempilapset ovat. Ja hän tiesi enemmän kuin kukaan muu poika "Kleine Dammstrasse'lla."
Pojat kutsuivat häntä "neitsyeksi". Nimen huusi eräänä päivänä, kun kansakoululapset uivat Elbessä, luokan sukkelin pää: niin heleän valkoinen oli Franzin iho — ja siitä päivin piti hän nimen.
Se sopikin hyvin. Franz ei leikkinyt koskaan, ei kiroillut eikä tupakoinut. Hiisi tiesi oikeastaan mitä hän hommaili. Kleine Dammstrasselle vievällä ulko-ovella missä toiset pojat heittivät nappia kuoppaan ja pyörittivät myllyä ja rähisivät ja tappelivat, ei hän ollut koskaan. Eikä kotonakaan ullakkokamarissa. Äiti Pander sai istua iltaisin huolissaan ja odottaa tuntikausia, ennenkuin Franz-herra saapui kotiin.
"Missä ihmeellä olet ollut, Franz?"
"En missään".
"Sinä et tee koskaan mitään."
"Antoiko konsulitar sinulle jotakin?"
"Kyllä, siellä on ollut pidot eilen. Tämä on herkkua kerrassaan".
Matami Pander otti piirakat esiin uuninkorvalta, missä ne olivat kahden lautasen välissä. Franz söi niitä niuhasti maistellen kielellään kuin sulhasmies.
"Nämä ovat herkkusienistä", sanoi hän. Hän piti jätteistä, joita äiti toi "hyvistä" taloista, joissa hän kävi pesemässä, ja kyseli äidiltään tarkoin nimet ja kuinka kutakin eri lajia syötiin. Niinä päivinä, jolloin hänen täytyi tyytyä dammstrasselaiseen ruokaan, söi Franz ainoastaan vähän, ja sen vähän, minkä hän söi, höysti hän niin vahvasti pippurilla, että matami Panderia aivastutti kun hän vaan näki sen — tuolla tavoin pilasi poika hyvän makkaran.
Koko iltapäivän vetelehti Franz pitkin Neitsytpolkua. Tuntikausia seisoi hän suurten korutavarakauppojen ikkunan edessä. Enimmän piti hän välkkyvistä kullatuista bronssiesineistä ja korutavarain näyttelyistä, joissa pitkät silkkikankaat riippuivat sulavan näköisinä. Siellä seisoi hän suu selällään. Mutta kauvimmin hän kuitenkin töllisteli kirjakauppojen ikkunain edessä. Hän piti kansilehtien öljypainoksista, kuvista, joissa samettipukuiset miehet istuivat pöydässä, rinnallaan naisia silkkipukuineen ja punaisine hetuleineen, ja pöydällä oli kultaisia maljoja.
"Neuerwall'in" nurkalla riippui eräs kuva: nainen keltaisessa atlaspuvussa, jonka rinta oli syvältä avoimeksi leikattu, kaksi helmiriviä sysimustissa kutreissaan, ojensi pyöreäsormisen, timanttien peittämän kätensä valkopukuiselle hovipojalle, joka kumarsi syvään — tämän kuvan edessä seisoi Franz pitkiä tuntikausia, kunnes hän kokonaan kuumeni ja tuli aivan punaseksi kasvoiltaan. Sillä hän oli nyt nelitoista vuotias.
Talvi-iltoina luki hän; hän luki kaikki ne romaanit, joissa hurja mielikuvitus pusertaa ilmoille herttuattaria, joilla on hohtokiviä ylpeän kaulansa ympärillä, ja markiiseja, jotka riutuvat ruusutarhoissa.
Tai taivasteli hän ympäri rikasten kaupunginosan puistokatuja ja tähysteli kerroksiin, joissa juhlatulet sytytettiin. Siellä odotteli hän porttien edustalla, kunnes ajoneuvot saapuivat, ja hänen sydämensä nousi kurkkuun sentähden, että oli niin lähellä hienoja naisia, kun he hypätä hipsahtivat vaunuista silkkisukissaan, ja solakoita herroja niskajakauksineen ja hiusvoiteen tuoksuineen.
Franz oli aivan hullaantunut kaikesta, mikä haisi hyvälle. Mitä matami Pander sai kähvelletyksi — noin vaan silloin tällöin — kaikessa viattomuudessa (mitä siitä, jos ottaa siltä, kellä on? sanoi hän matami Fürstille vaatteita kaulatessa) milloin miltäkin pukeumapöydältä Eau de Lubin'illa tai Es-Bouquet'illa, pienessä pullossa, jota hän huolellisesti (Herra Jumala — sehän oli pojalle) kantoi taskussaan, sitä käytti Franz ylenmäärin.
Mutta niinhän teki hänkin — hän, jonka kädet ja kynnet Franz oli perinyt.
Ja muuten koko kuvansa. Sillä Franz kasvoi ripeästi, ja oli tulemaisillaan pulskaksi pojaksi. Siniset silmät, joista ei oikein tiennyt, olivatko ne alakuloiset vai tylsät, pieni suu — oikeastaan liian pieni miehiselle miehelle — punaisine huulineen, ja tämä ylhäinen suuri nenä, sieramineen, jotka niin helposti alkoivat värähdellä.
Solakka ja notkea vartalo.
Sellaiselta hän näytti.
Senpätähden tahtoikin äiti saada hänet tehtaaseen. Herra Schaltz oli suostuvainen hänet ottamaan.
"Näihin aikoihin täytyy ostaa sileitä kasvoja", sanoi herra Schaltz, "ja katsoa, kuinka ne kulmittuvat, kuten eksyksiin joutuneella prinssillä. Muuten — Jumala paratkoon, saa nähdä tämän vaimoihmisen ovensa suussa aamusta iltaan".
Mutta Franz ei tahtonut mennä tehtaaseen. Viime talvena, kun hän eräänä iltana vetelehti Neitsytpolulla, oli hän pysähtynyt suuren hotellin edustalle. Jollakin klubilla oli siellä tanssiaiset. Hän oli nähnyt ajoneuvojen vierivän esiin ajoneuvojen jälkeen ja hienojen naisten laskeutuvan niistä ja viinurien parveilevan loistavassa eteisessä mustine hännystakkeineen ja valkosine rintoineen. Hän oli nähnyt, kuinka he kumartuivat hienojen naisten yli ottaessaan silkkikappoja näiden hartioilta ja puhuivat näille kuiskaillen ja menivät näiden edellä läpi salin, joka säteili valoa.
Sinne tahtoi Franz päästä.
Hän pääsi oppiin erääseen ravintolaan Schaumburgerstrassella. Se oli synkkä sopukka, johon parisen tusinaa helteestä nääntymäisillään olevia vakituisia vieraita tuli tyhjentämään seidelejään. Franzia kidutti tämä työ: Kaikkien näiden tahmaisten olutlasien huuhtominen sameassa vedessä hänen omine käsineen; ja häntä kidutti tämä ilma, joka oli oluen ja tupakan löyhkää täytenään.
Mutta hän tiesi että näistä vuosista tulisi kerran loppukin, ja hän odotti. Mutta hän oli iloinenkin, sillä hän näki tulevansa päivä päivältä pulskemmaksi. Iltasin, kun hän väsymyksestä nääntymäisillään meni koppiinsa, saattoi hän istua kauan pienen peilin edessä kynttilänpätkä kädessään, ja hän katseli onnellisena kasvojaan. Hän hoiti huolellisesti kaikkia kauneita puoliaan, ja saatuaan juomarahoja osti hän käsiään varten liljanmaitoa ja muuta hyvää.
Isännän poika saapui kotiin. Hän matkusteli ympäri maailmaa viiniasioitsijana ja oli nyt täällä Lontoosta käsin ainoastaan käymätieltä. Hälläkös oli juttuja loistavista hotelleista sylenkorkuisine peileineen ja pelkkine marmoriportaineen ja silkkisine oviverhoineen. Ja ylhäisistä nimistä ja viineistä, joiden hintoja Franz ei ollut ikinä aavistanutkaan, ja pitkistä table d'hôte-jonoista pitkin kukitettuja pöytiä…
Franz aivan ahmimalla ahmi näitä kuvauksia.
Kerran aamupäivällä, kun isäntä ja hänen poikansa lojuivat sohvalla ja kapakka oli tyhjä, kertoi laajalta matkustellut poika kaskuja ylämaan puolelta. Franz pesi olutlaseja nurkassaan.
"Siellä on ihmisellä monia onnellisia hetkiä — siellä Lontoossa" — viiniasioitsija lausui Lontoon englantilaisella äänenpainolla ja puhalsi sikarinsavua sieramistaan. "Perhanan aristokraattisia ne englantilaiset — yks' kaks' häikäisee miehen silmät tuollainen kultakutrinen missi, soreassa puvussa — anna sen vain katsoa kolmisen nelisen kertaa miehen luomukseen, niin hiipoo se selkäpiitä hemmetin tavalla, ja on kuin sähköä ilmassa, kun tulee heidän lähettyvilleen… Niin — onhan sitä yhtä ja toista koettu ja tunnetaanhan sitä numerot…"
Isäntä ja poika hymyilivät ymmärtäväisesti toisilleen, ja poika kertoi parista "perhanan hauskasta poikavekarasta" — "tietty se, hän oli pulska poika, John Jennings — kerrassaan mies miehiään… Mutta että lady Haverland aivan häikäilemättä juoksi hänen kerallaan ja otti mukaansa melkein koko kauppansa, niin että lordi sai pitkin silmäripsin kurkistella maantien kilometripylväihin — jumalan nimessä oli se niin — ja se poika, hän on nyt nainut miljoonatytön siitä saa hän kiittää koipiaan…"
Franz oli tullut esiin nurkastaan. Hihat käärittynä kyynärpään yläpuolelle seisoi hän parin askeleen päässä pöydästä ja tuijotti laajalti matkustaneeseen mieheen.
"Se siis tapahtui".
Värit vaihtelivat hänen kasvoillaan, kun hän kuunteli. Talon poika kääntyi äkkiä ja katsoi häneen.
"No — poika — olethan aivan poissa nahkoistasi…" sanoi hän ja jäi katsomaan häneen. Ja puoliääneen naureskeli hän isälleen:
"Der Bub' wird Glück haben." [Sillä pojalla tulee olemaan onnea.]
Lasit kilisivät aikatavalla ympäri Franzin pesusoikkoa sen päivän iltapuolella.
Franz oli kaksissa kymmenissä, kun hän tarjoutui Neitsytpolun hotelliin.
Tirehtöri vääntelehti tuolissaan ja katseli hänen teräväkyntisiä käsiään, mutta hän oli lukevinaan hänen suosituksiaan.
"Schön — — — Eine dritte Stellung im Restaurant vacant. Sie können Morgen anfangen." [Hyvä — kolmas paikka ravintolassa on avoinna. Voitte huomenna alottaa.]
Franzin mentyä ulos ovesta — kalpeaksi oli hän tullut — sanoi tirehtöri kirjanpitäjälle, joka vuorotellen kirjotteli laskuja ja kaiveli nenäänsä:
"Na, ein netter Zugvogel — nicht?" [No, sievä muuttolintu — vai?]
Ensi päivät kulki Franz onnellisessa ihmettelyssä. Hän hiipi ravintolasta ulos leveille portaille haluten tuntea matot jalkojensa alla ja hiveli käsillään porraskaiteen mustaa marmoria pitkin päästään. Hän pysähtyi porrasten käännekohtaan, missä hienot naiset kulkivat aivan hänen lähitsensä hymyillen ja kukkavihkot käsissään, ja hän seurasi silmillään heidän vartalonsa muotoja ja hänen sydämensä jyskytti melkein kuuluvasti, kunnes he katosivat seuraavaan porraskäänteeseen, ja hän näki vain heidän pukunsa ja tunsi heidän vaatteidensa tuoksun eikä oikeastaan ajatellut heitä itseään.
Hän palasi ravintolaan ja meni sisälle suureen table d'hôte-saliin. Tässä salissa tunsi hän herpaisevaa sulotunnetta. Valo, joka himmeänä lankesi sisään suuren suurista, kirjavista ikkunaruuduista, korkeat holvit kaarevine marmoripylväineen ja kynttiläkruunuineen olivat loistavat kuin kirkossa.
Hän vaipui unelmiinsa, kunnes eräs toveri herätti hänet:
"Mitäs täällä taivastelet, toveri? — Talo on vieraita täynnä…"
Hän alkoi jälleen tarjoilla, kanneksia ruokalistan ruokia pöytään ja pöydästä takaisin, toimittaa viinitilauksia ja viedä niitä vieraille. Hyvillä mielin hengitti hän ruokien tuoksua ja oli melkein päihtynyt pelkästä viinien lemusta, ja ilman mitään erikoista syytä kulki hän ympärinsä ikäänkuin ensilemmen sulohuumauksessa.
Iltaisin, kun salit vihdoinkin suljettiin ja toiset viinurit riensivät kammioonsa heittäytyäkseen heti levolle, väsyneinä kuin voimistelutaiturit, jäi hän vielä ravintolan suureen saliin; eikä hän voinut tempautua irti täällä vallitsevasta hämärästä, jossa vesisäiliön suihkulähteet lirisivät niin hiljaa keskellä suuria kasveja, jotka pimeässä kohosivat kattoholveja kohden.
Hän harhaili kauan hämärissä käytävissä ja hyräili hiljaa itsekseen, ja kun hän vihdoin tuli kammioon, missä hänen toverinsa nukkuivat suut auki ja kuumuudesta punottavin poskin, lepäsi hän vielä monet tunnit valveilla ja tunsi päässänsä viinihumalan tapaista huminaa.
Kuitenkaan ei hän ollut väsyksissä päivisin.
Sellaista oli ensiaikoina. Vähitellen tottui Franz uuteen elämään.
Silloin tapahtui käänne, ja hän oli aina sangen väsynyt ja uninen.
Hänen toverinsakaan eivät olleet hauskoja. He puhelivat omista asioistaan, paikoista, joissa olivat olleet, ja kuinka paljon ansaitsivat. Heillä oli rakastettunaan, toisella sisäkkö, toisella kyökkipiika, ja muuten nukkuivat he kaiken vapaa-aikansa.
Vieraista puhuivat he harvoin.
Ja juuri se huvitti Franzia.
Johanne, toisen kerroksen sisäkkö, pitkä ja korkearintainen wienitär, oli kauan varustaunut Franzin tielle, joka kerta, kun tämä aamupäivisin meni "somistautumaan", ja niin mielellään hosui häntä hienosittain ja kutitteli hänen kaulaansa ja tappeli hänen kanssaan milloin missäkin huoneessa, jossa oli puhdistamassa.
Eräänä päivänä heitti tyttö hänet pitkälleen avonaiseen sänkyyn, jonka reunalla hän istui, ja löi häntä tomuviuhkalla vasten kasvoja.
Ja yhtäkkiä kumartui hän ja pidellen poikaa kiinni suuteli häntä kaulalle.
— Franz hypähti pystyyn aivan kalpeana.
"Päästä minut", sanoi hän, "minä en tahdo."
Johanne sysäsi hänet vihaisesti luotansa.
"Mitähän se tyhmä nulikka oikein luuleekaan?" sanoi hän ja lisäsi ivallisesti: "Louis, wie du bist, Louis."
Siitä pitäen juorusi Johanne Franzista paljon pahaa kaikille muille tytöille. Pohjaltaan kantoivat he kaikki hiljaista kaunaa Franzia kohtaan. He tahtoivat kaikki olla hänen parissaan, mutta hän ei nähnyt heitä. Ei koskaan edes silmäniskua, ei pienintäkään tyrkkäystä käytävien seinää vasten, ei nipistystä käsivarresta — ei mitään! Aivan kun eivät he olisi naisväkeäkään! Sellainen oli hän; se oli sentään ärsyttävää.
Franz ei heitä huomannut lainkaan.
Mutta saman päivän iltana, kun Johanne oli häntä pyöritellyt sängyssä, tapahtui jotakin hänen ja miss Ellinorin kesken.
Ellinor oli ylhäisen englantilaisen perheen ainoa tytär, joka asui hotellissa vanhempiensa kera.
Perhe oli asunut täällä jo jonkun aikaa. He istuutuivat aina Franzin pöytään, vaikkakin oven suussa oli vetoa, ja miss Ellinorilla oli kymmeniä asioita kysyttävinä ja kymmeniä esineitä noudettavina; niinpä hän pudotti milloin rannerenkaansa milloin lautasliinansa aivan jalkojensa viereen.
Franz oli ihastunut. Pienessä tarjoilupöydässä oven luona oli jokin lumous. Siellä näki hän missin kasvot syrjästäpäin. Ja hän vitkasteli aina mahdollisimman kauvan, kun hän tarjoili pöydän ääressä: Kun hän ojensi lasin, kun hän toi ruokia, kun hän puhui, kun hän kumartui esiin. Ja hänellä oli työ ja tuska missin luota poistuessaan, ja hän paloi halusta saada häntä koskettaa.
Hänen katseensa lepäsi missin vartalolla käännähtämättä ja useammin kuin olisi ollut luvallista, ja joka kerta hänen lähetessään lakkasi hänen sydämensä sykkimästä.
Muualla liikuskellessaan oli hän rauhaton; hän ei voinut pysähtyä mihinkään ja hajalla mielin otti hän käsiinsä mitä sattui eikä nähnyt ketään eikä mitään.
Hänen sydämensä sävähti, kun hän näki missin saapuvan ovesta.
Hän ei tervehtinyt — kaikkia muita tervehti hän; tyttö hymyili ja hieman hengästyneenä pyysi soodavettä ja sanomalehden. Aina hän virkahti parisen sanaa, ja pojan piti pudistaa joku tomuhiukkanen hänen puvustaan tai hoidella hänen päivänvarjoaan. Tämä kapine oli aina ylen oikukas eikä kuunaan tahtonut osua oikein laskoksilleen.
Sillä jos se olisi osunut, olisi heidän ollut erottava toisistaan.
Franz uskoi eikä uskonut, hän ei odottanut eikä toivonut mitään. Mutta hänen täytyi olla hänen lähellään.
Kunhan tyttö vain istui täällä, hänen pöytänsä ääressä, pitkin päivää, ja hän leikitteli noin, soitellen sormillaan pöydän reunaan, samalla hiljaa hyräillen! Siinä oli Franzille kylliksi.
Mutta hän tuli yhä levottomammaksi. Ja hän alkoi huomaamatta tyttöä lähennellä — hänen täytyi tehdä niin — hänen täytyi sivellä hieman pöydän reunaa, jolla tytön käsi niin usein lepäsi; hänen täytyi katsella kauan pientä paljasta paikkaa tytön valkosesta kaulasta.
Miss Ellinor söi pienellä suullaan ja katseli häntä ja hymyili; hän maisteli somasti ja katseli häntä ja hymyili; hän laski kätensä pöydän reunalle aivan hänen kätensä viereen ja katseli häntä ja hymyili.
Franz ajatteli vain yhtä seikkaa: saisipa hän koskettaa tytön kättä.
Mutta vähitellen — sillä herrasväki viipyi täällä päivä päivältä — tunsi hän olevansa tukehtumaisillaan. Koko hänen olentonsa imeytyi tyttöön. Tyttö yksin täytti hänen mielensä päivin ja öin: pieni käsi, joka oli levännyt tuossa, ja kuinka monta kertaa tyttö oli puhutellut häntä — ja katsellut häneen — niin, varmaankin…
Öisin ei hän nukkunut, kierittelihe pois peitteistään ja kääriytyi niihin jälleen, yhäti uudestaan.
Siellä oli hänen kätensä levännyt — tahtoiko tyttö niillä koskettaa häntä?
Niin oli hän hymyillyt, niin oli hän sanonut — näitä kaikkia vatvoi hän kaiken yötä kuumeisessa mielessään.
Ja istuessaan vuoteensa reunalla tuli hän yhtäkkiä katsoneeksi tovereitaan, jotka makasivat puolipimeässä alasväännettyjen kaasulamppujen alla lihavahkoina ja potkiskellen. Hänestä näyttivät he niin inhottavilta, että hän olisi voinut lyödä heitä.
Miss Ellinor oli aina laatuisensa. Hän leikki pojan palavassa mielessä kuin kissanpoikanen nurmikossa helteisenä kesäpäivänä.
— — – Niin oli laita sinäkin iltana. Franz oli palveluksessaan ensimmäisessä kerroksessa. He olivat ulkona suurissa vieraspidoissa.
Franz harhaili ympärinsä eikä saanut rauhaa minutiksikaan. Hän käveli edestakaisin tarjoiluhuoneessa, kosketteli kaikkia esineitä eikä toimittanut mitään. Lakkaamatta juoksi hän portaita ylös ja alas: Vihdoin saapuivat he. Hän tunsi tytön äänen — sillä oli tapana lörpötellä kovanlaisesti käytävissä — ja Franzin sydän lakkasi sykkimästä.
Hän otti kynttilän ja meni käytävään.
"Te täällä", sanoi tyttö.
"Niin — tänään". Pojan ääni petti. Tyttö vilkasi häneen, ennenkuin meni ovesta sisälle, jonka oli avannut.
"Miksi niin?" sanoi hän.
"Toverini on sairas", sanoi Franz puuhaillen kamiinin edessä.
Vanhus meni ohitse huoneeseen. Ovi oli puoliavoimia.
Miss Ellinor riisui riviérahattuaan peilin edessä. Franzin olisi ollut mentävä, mutta hän jäi seisomaan kynttilä kädessä.
Silloin kohtasivat peilissä heidän katseensa. Ja ainoassa sekunnissa oli Franz tarttunut tytön käsivarteen ja kumartui eteenpäin ja suuteli hänen niskaansa. Hän poistui ja tunsi ainoastaan, että tytön valtimo oli sykkinyt hänen huultensa alla..
Mutta hänet valtasi hillitön ilo. Hän ei voinut hillitä itseään; hän nauroi ja lauloi, hän hullutteli unenpöpperössä olevain toveriensa kanssa, jutteli kaikenlaista tietämättä itsekään mitä sanoi.
Hän harhaili ympäri käytäviä ja kolisteli kenkineen, jotta jymisi.
Vihdoin meni hän kammioonsa; hän riisuutui omituisella juhlallisuudella, ja sirosti laski hän kunkin vaatekappaleen tuolille vuoteen viereen ja asettui levolle. Hän lepäsi niin hiljaa ja hymyili.
Mutta miss Ellinor matkusti seuraavana päivänä.
Aamuteen aikana, kun Franz kumartui hänen puoleensa, katsoi hän äkkiä pojan kasvoihin ja sanoi:
"Me matkustamme tänään."
"Matkustatte, — miksi?"
"Luulitteko, että jäisin tänne?" Ja miss Ellinor nauroi.
Enempää eivät he puhuneet, eivätkä he nähneet enää toisiaan.
Näinä päivinä ei Franz tuntenut itseään. Hän eli lakkaamatta muistoissaan ja askarteli koneellisesti samoilla paikoilla, missä häntä ei ollut enää.
Jokin kova melu, jotkut uudet kasvot herättivät hänet äkkiä, ja silmänräpäyksen ajan hän näki salin, ja tutut pöydät ja ihmiset ympärillään. Sitte vajosi hän takaisin horroksiinsa haluttomana kaikkeen ja tuntien pistävää tuskaa rinnassaan.
Sellaista oli jonkun aikaa, kunnes hän eräänä kauniina päivänä heräsi, ja äkkiä näytti hänestä että tämä kaikki oli niin kaukana ja tapahtunut jo aikoja sitten tai ei ollut tapahtunut laisinkaan hänelle tai oli hän uneksinut.
Ja jos hän tahtoi saada jälleen kiinni muistoistaan, tuntui kuin hänellä olisi pitkä tie kulettavanaan, ja kun hän oli saanut ne kiinni, jäi hän seisomaan unelmissaan aarrettaan tuijottaen.
Hän palasi jälleen itsensä jumaloimiseen. Se oli ohitse.
Hän kulki ympärinsä jokapäiväisissä askareissaan, velttona ja mitään ajattelematta.
Vähitellen valtasi hänet myös viinurille ominainen hiukaisu. Hän kärsi kantaessaan maustettuja ruokia edestakaisin. Tuoksu houkutteli häntä, niin että hän sai aikatavalla taistella, jottei äkkiä kävisi ruokiin käsiksi ja alkaisi niitä ahneesti hotkia.
Hän saattoi tuntea raivoa, kun hän juomarahan edestä hymyillen suositteli herkkusuisille vieraille ruokalajeja, joita hän ei itse saanut maistaa, ja kaukaa nurkastaan seurasi hän himokkaasti jokaista palaa, jonka vieraat nauttivat.
Viinurit söivät huoneessa pesukellarin yläpuolella — ilma oli täytenään keittohöyryjä ja hikisinä riisuivat toverit hännystakkinsa ja istuivat ruuan ääreen liivinnapit auki — ja silloin pani hän lusikan pois tympeällä inholla.
Tylsinä istuivat viinurit rinnatusten pitkän pöydän ääressä ja koskivat tuskin paksuun puuroon ja lihaliemeen.
Mutta kun Franz palasi jälleen saliin, parkui nälkä vatsassa. Ja kalpeana kanteli hän ruokalajeja edestakaisin, maistellen niitä kuivalla kielellään.
Oven ulkopuolella, porraskäänteessä, pisti hän muutaman kuorukan suuhunsa, repäsi jalan kananpojalta ja särpäsi kastiketta nopeasti ja arasti.
Tiistaisin ikäpuoleen, jolloin hän oli vapaana, pukeutui hän ja meni erääseen ravintolaan, jossa häntä ei tunnettu. Hän miltei juoksi koko matkan ja saapui perille kuumana, hikisenä ja nälkäisenä. Sitte hillitsi hän haluaan ja söi sangen verkalleen ja nautti mahdollisimman kauan jokaisesta suuntäydestä, kunnes hän ikäänkuin päihtyneenä halusi yhä enemmän ja enemmän ja söi nopeasti ja ylenmäärin; kerrankin tullakseen ravituksi ja kylläiseksi ja istuakseen puoleksi tyhjennettyjen ja kuohuvain lasien ääressä, tuntien raukeaa sulotunnetta.
Ja sitte meni hän kotiin ja nukkui, kuorsaten, sikeää unta.
Eräänä tiistai-iltana palasi hän aikaisin kotiin, ja hän istuutui eräälle penkille hotellin edustalla lyhtyjen alla.
Hän oli kylläinen ja hieman huumaantunut.
Oli äskettäin satanut ja viereisellä pienellä torilla oli runsaasti vesilätäköitä. Naiset sipsuttelivat helmukset koholla ja puikkelehtivat lätäköiden yli ja ympäri.
Franz katseli heidän erilaisia jalkojaan, tämän ohkaisia, tuon lyhkäisiä jalkoja ja kolmannen kenkiä, jotka olivat läntällään… Uteliaana kohotti hän katseensa jaloista notkuviin vartaloihin. Kasvot olivat niin raittiit harsojen alla.
Hän tahtoi kiinnittää jonkun katseen itseensä. Eikö tuo katsonut häneen? Hän nousi ja läksi jälkeen.
Levotonna seurasi hän tyttöä, tähystellen silmillään solakkaa vartaloa ja niskaa, joka häämötti ylöspäin suitun tukan alta… Mutta tämä kääntyi eräästä portista pihaan ja katosi näkyvistä.
Franz harhaili jälleen.
Eräs katumetsästäjätär pysähtyi hänen eteensä. "Mitä tahdot, pikku ystäväni?" kysyi hän. Franz säpsähti ja katsoi hänen kasvoihinsa.
Sitte pisti hän kätensä hänen käsivarteensa, ja he kulkivat katukäytävää eräästä puistopaviljongista loistavaa valoa kohden.
"Kolottaako naimahammasta?" Tyttö tuli oikein imeläksi.
Mutta äkkiä päästi Franz hänen käsivartensa ja juoksi tiehensä.
"Mitä — tekeekö hän pilkkaa" — marisi tyttö — "tietääkö hän mitä tahtoo, nulikka… Tuollainen — ottaa tytön — eikä tahdo mitään…"
Silloin joutui Franz kuulomatkan ulkopuolelle.
Hän melkein juoksi koko matkan kotiin. Kotona heittäytyi hän heti levolle. Mutta koko yön heittelehti hän vuoteessaan ja nukkui huonosti ja levottomasti.
Hän uneksi lakkaamatta Ellinorista.
Aamunkoitteessa nousi hän. Hän ei voinut kauemmin jäädä vuoteeseensa. Hän oli levoton, ikäänkuin jokin häntä odottaisi ja jotakin täytyisi tapahtua. Hän meni hämärään käytävään; täällä harhaili hän sinne tänne, hän pysähtyi ovien eteen, ja hän kosketteli hellävaroen naisten kenkiä ja katseli niitä pitkään; ja kun hän pisti kätensä niiden sisään, luuli hän tuntevansa jalkojen suloista lämpöä.
Sinä päivänä vapisi hän, milloin vain joutui naisten lähelle. Kaartuvasta kaulasta tuntui lemahtavan tuoksua häntä vastaan, ja veri syöksähti tulvanaan hänen kasvoihinsa. Ja hänestä tuntui kuin hänellä olisi tusina silmiä nähdäkseen heidän kaikki kauneutensa.
Hän katseli hienoja hiuskutreja heidän ohimoillaan, heidän poskiensa siroa pyöreyttä, lanteita ja vyötäröä, joille saattoi laskea käsivartensa; vain vilahduskin atlaspuvun peittämästä rinnasta riitti saattamaan hänet kiusaukseen.
Näinä päivinä saapui eräs kookas, valkoverinen rouvashenkilö hotelliin.
Ensikerralla, jolloin hän astui tarjoiluhuoneeseen, tarkasteli hän —
Franz näki sen — viinureita kultasankaisten silmälasiensa lävitse.
Sitte valitsi hän Franzin.
Franz meni luo ja odotti että hän tilaisi jotakin. Franzilla oli omituinen tapa seistä, pää hieman kumarassa ja kädet puoleksi ristissä edessä.
Rouvan mies saapui myös ja istuutui.
"No, — otammeko illallista?" sanoi hän kääntyen. "Hm — hm" — ja hän nauroi — "sepäs vasta viinuri!" sanoi hän. "Oo — viinuri — kaksi illallista…"
"Hyvä"… Franz oli mennyt parisen askelta, kun hän kuuli rouvan sanovan eikä niinkään hiljaa:
"Hänen paidanrintansa oli puhtain"…
Franz vietti kolme yötä tämän rouvan oven edessä; arkana, painautuneena oviaukkoon kuten varas, peläten kohtaavansa kengänpuhdistajia, jotka kulkivat käytävän lävitse karjoineen; hänen hampaansa kalisivat vilusta.
Hän meni vuoteeseensa, mutta hänen allansa poltti ja hän hiipi jälleen tiehensä; hän istuutui tarjoiluhuoneeseen, ja hän avasi ikkunan saadakseen ilmaa hengittääkseen. Hän kiroili itseään eikä hänen aivoissaan ollut muuta ajatusta kuin tämä nainen.
Hän palautti mieleensä rouvan välinpitämättömät katseet, ja niihin perusti hän toiveen, niin tuhman, että hän nauroi sille. Hän näki hänen muotonsa ja kuuli hänen äänensä, hän näki hänen sormensa, pyöreät kuin valkoiset käärmeet. Ja hän palasi takaisin ovelle ja seisoi siellä kunnes päivä valkeni. Hän tiesi, että se oli aivan hullua, mutta hän jäi sinne.
Ja kun tämä matkusti pois, tuli toinen. Hän ei voinut enää pysähtyä. Hän rakasti tuskin naisia, hän rakasti suita, kauloja, kauneusmerkkejä, ruumiita.
Hän tähysteli jokaisen naisen jälkeen. Jok'ainoaan heitti hän toivonsa uudelleen. Hän oli aina valmiina, aivan kuin tarjolla. Koko kauneutensa, joka aina veti vertoja muille miehille, heidän miehilleen — tarjosi hän heille. Mutta he eivät nähneet häntä lainkaan.
Mutta öisin saapuivat häipyvät muistot, silmistä, jotka katselivat hänen kasvojaan, lämpimästä kädestä, josta hän sai juomarahoja. Ja hän kiihotti itseään tällä pikkupisaralla, joka ainoastaan lisäsi hänen janoaan…
Usein pujahti Franz ulos tarjoiluhuoneesta ja hiipi käytävien lävitse.
Hän väjyi ovien edessä. Hän kurkisteli avaimenreijistä sisään.
Päivällisellä, jolloin herrat ja naiset istuivat rivissä vieretysten, saattoi tapahtua, että jokin herroista, joka hymyillen oli kumartunut naapuritartansa kohden, horjahti hämmästyksestä. Hänestä olivat näyttäneet niin kummallisilta kasvot tarjottimen yläpuolella, kun Franz tarjoili. Pojalla oli ikäänkuin vihaa silmissään.
Päivällisen jälkeen, kahvia juodessa, saattoi joku herroista, sikarinsa sytytettyään, sanoa vaimolleen tai sisarelleen:
"Hiton kaunis mies."
Franz kuuli sen.
Ja nainen kohotti katseensa ja katsoi häneen kuten kuvapatsaaseen ja sanoi:
"Menetteleehän tuo — alallaan."
Niin meni päivä päivän perästä. Hän ei ajatellut mitään muuta paitsi sitä.
Hän varasti heiltä pikaisia kosketuksia; he eivät sitä huomanneet lainkaan. Hän melkein loukkasi heitä — he eivät tunteneet sitä lainkaan.
Ja kun uusi päivä oli laahautunut esiin ja kulunut illoilleen ja sali tyhjeni, seisoi Franz tuntikaudet nojaten porrasten käsitankoa vasten; ainoa takaan jäsentänsä liikauttamatta tuijotteli hän kalpeana eteensä sähkövalossa.
Hänen mielensä täytti kolkko epätoivo, voimaton raivo, joka etsi vastausta eikä löytänyt mitään eikä tiennyt mihin kääntyä.
Väliin kävi hän kotona. Hänestä tuntui, että se lievensi.
Matami Pander istui itkeä nyyhkyttäen.
"Tuossa hän istuu", sanoi hän vaimolle, joi auttoi häntä vaatteiden kaulaamisessa, "ja hänen kasvonsa ovat kuin itse surkeus eikä hän puhunut niin luotuista sanaa. Mutta kyllä tiedetään mitä se on — hohoi — kyllä tiedetään mitä se on"…
Franz ei tahtonut valoa — parasta oli pimeässä. Hän riisui vaatteensa ja istui nurkassa vanhalla sohvalla. Matami Pander otti tuolin ja istuutui hänen eteensä. Hän otti pojan kädet omien käsiensä väliin ja taputteli niitä hiljaa. Ja poika hymyili hänelle väsyneesti ja vaieten ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.
"Mitä se on, poikani — pikkupoikani — mikä poikaani vaivaa?"
Mutta kun Franz oli mennyt, sadatteli matami Pander apulaisvaimolle koko naisväkeä.
"Heidän tähtensä, letukoiden, hän on sellainen, ja — herran nimessä — eipä hän olekaan niin kaukainen hienolle maailmalle."
Eräänä tiistai-iltana meni Franz teatteriin katsomaan muuatta operettia.
Se oli pieni satu turkkilaisesta prinsessasta.
Eräs paksu möhömaha eunukki teki lemmenkujeitaan, jotta koko huone raikui. Hänet huudettiin esiin uudestaan ja uudestaan, ja hän teki temppunsa yhä ovelammin ja lauloi laulunsa jälleen:
Aber — es hat keinen Verth —
es hat keinen Verth.
Franz istui pimeässä eräässä aitiossa. Hän heitti päänsä takakenoon ja itki.
Näytöksen loputtua poistui hän.
Hän poikkesi Gänsemarkiin päin ja erääseen tämän kaupunginosan kapeista kujista. Sinne jäi hän koko yöksi.
Mutta kun hän heräsi aamunkoitteessa ja puolihämärässä näki naisen vieressään, hypähti hän pystyyn ja juoksi tiehensä.
Häntä tympäisi niin, että häntä aivan yökötti. Häntä poltti ja hänen päätänsä särki. Inho kidutti häntä niin, jotta hänen täytyi aivan parahtaa.
Hän meni kotiin, vaikkei halunnutkaan levolle. Takaportaista hän hiipi ravintolaan.
Alkoi jo olla valoisaa, ja harmaa kajastus lankesi lasikatosta sisään.
Franz istuutui kiviportaille pää painuneena käsiin.
Ja istuessaan siinä hiljaa katsellen avonaisesta ovesta saliin, jossa hän eli elämäänsä, liukui kaikki pohjattoman syvään ja mittaamattomaan kuiluun Hän katseli pitkin käsitankoa — tuolit lepäsivät käännettyinä kumolleen pöydänreunaa vasten, pöytiä peittivät puolilikaiset liinat… Keinotekoiset palmut töyhdöttivät majolika-astioissaan.
Franz ei ajatellut mitään, ei tuntenut mitään Mutta hänen mieleensä heräsi jotakin ikäänkuin tukahdutettua kummastusta, että tämä oli elämää.
Lamppujen sammuttaja oli unhottanut tänne pitkät tikapuunsa sammuttaessaan eilen illalla. Niiden portaalla seisoi Franz sitoessaan kaulansa tankoon oven yläpuolelle.
Akat, jotka lakaisivat huoneita, löysivät hänet, ja nousi aika hälinä, ja yövartija saapui paikalle. Hän näytti kamalalta, kieli riippui ulkona suusta.
Tirehtöri saapui yöpuvussaan ja kiroili, jotta sali kaikui. Parisen toveria laahasivat hänet kolmanteen kerrokseen erääseen huoneeseen, jossa säilytettiin ravintolan vierasten matkatavaroita.
He raivasivat eräältä pöydältä vaatelaukut ja hatturasiat ja laskivat hänet sinne matka-arkkujen väliin. Pari akkaa, jotka ravintolassa kuorivat perunoita, pesivät ruumiin ja peittivät sen lakanalla.
Aamupäivällä tuli Johanne sisään. Hän tahtoi nähdä vainajan.
Verkalleen nosti hän lakanaa, jättäen ainoastaan pään peittoon. Hän ei itkenyt, mutta katsoi hiljaa ruumista.
Tämä oli valkea kuin marmori. Johanne ei ollut ikinään nähnyt mitään niin ihanaa.
Ja katsoessaan tätä kuollutta ruumista, jota kohtaan hän oli turhaan tuntenut niin suurta hellyyttä, ojensi Johanne — hän ei tiennyt itsekään miksi — nyrkkiin puristetun kätensä taivasta kohden.