RAKKAUTTA
Kentiesi on tämä kertomus liian vähäpätöinen eikä siinä oikeastaan kerrota mitään. Tässä ei ole helliä hymyilyjä eikä lemmensuudelmia eikä kaihoja puettu sointuviin sanoihin, joilla runoniekkojen päähän on pistänyt jäljitellä musikia ja säveliä. Tässä on henkilöinä vain kaksi sisarusta eikä tämä sisällä mitään näytelmällistä. Kuitenkin kerrotaan tässä sankarittaresta, sillä sankarittaria on olemassa myöskin siinä hiljaisessa elämässä, jota jokapäivä eletään, — vieläpä paljo suurempia kuin romanien jumalattaret ja lemmenhymnien ylistämät… Ja tämä tyttönen kuului heihin.
* * * * *
Nämä kaksi sisarusta rakastivat toisiaan sanomattoman suuresti. Yhdessä olivat he leikkineet lapsuutensa leikit, yhdessä eläneet jokaisen päivän pienet tapahtumat. Heidän leikkiessään sirkusta suurella ullakolla, oli hän ollut olevinaan miss Flora ja esiintynyt soreissa asennoissa suurella keinuhevosella; heidän leikkiessään laivasilla, oli hän ollut sekä kokkipoikana että matruusina. Häntä tosin pelotti kovasti riippuessaan sillä tavoin yhdestä jalastaan trapetsissa ja hän olisi halunnut mieluummin, heidän leipuria leikkiessään, seista tiskin takana valkosessa esiliinassa eikä aina pestä suojuslaudan takana. Mutta täytyihän hänen sekä riippua jalastaan että pestä kuppeja. Pojat pihalla taputtivat niin kovasti, kun Henrik teki hänen kanssaan temppuja trapetsilla, ja eihän heidän leipurisilla ollessaan Henrik tosiaankaan voinut pestä kuppeja.
Henrikin ollessa taikatemppujen tekijänä, istui hän lautasineen, johon toiset lapset panivat lanttinsa, ja hän veti esiripun syrjään ja eteen jälleen. Hän teki aina pienimmät työt; ja kerran kun he näyttelivät kometiaa ja hän oli näytellyt niin kauniisti, että heidän vanhempiensa vieraat huusivat esiin hänet ja ainoastaan hänet tuli hän vetäen Henrikiä kädestä mukanaan ja itku kurkussa ja tulipunaisin poskin huusi hän heille:
"Mutta senhän on hän kirjottanut!"
Sunnuntaisin jälkiruuan aikaan ei hän kääntänyt silmiään kakusta, kun sitä leikattiin, ja huomattuaan suurimman palasen, osotti hän sitä kuiskaten veljelleen:
"Ota tuo!"
Henrikin suorittaessa tutkintojaan ja pyrkiessä ylioppilaaksi, valvoi hän öisin — ja kun hän näki veljensä pään alkavan nuokkua ja painua kirjaa vasten, karkotti hän oman unisuutensa ja ryhtyi veljeään kuulustelemaan ja nauroi ja kertoili kaskuja.
Niin rakasti Ingeborg veljeään.
Mutta nyt hän oli sairas, kuolemaisillaan. Leinikuumeen hirveät tuskat kalvoivat häntä, ja leini oli lähennellyt sydäntä. Mikään ei lieventänyt hänen tuskiaan. Pää syrjään vääntyneenä, kalpeana lepäsi hän haukkoen henkeään kuin pikkulintunen.
Ainoastaan silmät elivät näissä kasvoissa. Raskaana kuvastui niistä kärsimys, ne paloivat kuumeesta, ja kun tuskat näyttävät tuhansina kaivelevina tikareina tahtovan pysähdyttää hänen sydämensä lyönnit sanomattomaan polttoonsa, värisivät hänen huulensa.
Mutta hän huusi vain harvoin. Silloin pusertui yhtäkkiä tuskanhuudahtus hänen huuliltaan, ja sitte kuiskasi hän hiljaa:
"Elkää olko vihaisia — ettehän? Mutta se tekee niin kipeää."
Ja kun äiti kumartui hänen ylitsensä, kysyi hän heikosti:
"Onko Henrik ulkona?"
Sillä hän ei tahtonut huutaa, kun veli oli saapuvilla.
Veli tuli vuoteen luo, huolissaan, ja katsoi hänen kasvoihinsa, joille kuolo oli painanut leimansa, ja vaikka hänelle tuotti tuskia jokainen sana, jonka puhui, sanoi hän sentään:
"Oi, minun on hyvä olla."
"Pian tulen paremmaksi…"
Sitte tuli viimeinen yö.
Lääkäri ei antanut enää mitään toivoa. Muutamien tuntien kuluttua olisi kaikki ohitse.
Koko talon ylitse lepäsi raskas äänettömyys, joka masentavana laskeutuu kaikkialle kotiin, jossa kuolemaa odotetaan.
Toisessa huoneessa istuivat kaikki muut rinnatusten. Ainoastaan äiti valvoi vuoteen ääressä.. Kautta kaikkien huoneiden kuului kellojen lakkaamaton naksutus, ja jokainen ääni kuului pelottavalta ja tuskalliselta.
Ingeborg oli kyyristynyt kokoon. Silmät piilivät luomiensa alla kuten kaksi sammunutta hiiltä eikä hän nähnyt enää. Mutta tuontuostakin väristyni kuolinkamppailu hänen kuihtuneita jäseniään ja hän huusi kovasti.
Niin kuluivat tunnit ja henki teki lähtöään.
Aamun koitteessa nousi hän yhtäkkiä vuoteessaan istualleen, ja kimeästi kirkaisten vei hän kätensä sydämelleen — sitte kaatui hän takaperin..
Henrik juoksi sisään. Hän luuli, että kaikki oli ohitse. Mutta hänen seistessään vuoteen jalkopäässä vavisten, ikäänkuin häntä itseään olisi koskettanut kuolema, joka kulki hänen ohitsensa, avasi Ingeborg silmänsä ja tunsi hänet.
Sairas hymyili ensin: hän tunsi veljensä. Mutta sitte sanoi hän:
"Oletko täällä? Mikset ole vuoteessasi? Mene, et saa nähdä minua."
Ja kun Henrik oli mennyt, ponnistautui hän pystyyn äitinsä rintaa vasten ja sanoi:
"Mikset sanonut, että hän oli täällä. Hänelle tekee niin kipeää, kun minä huudan."
Kouristukset kovenivat. Häntä väristytti hirveästi. Mutta kiinnittäen silmänsä oveen, lepäsi hän levollisesti, huutamatta, eivätkä kuolintuskat saaneet häntä päästämään ainoaakaan huokausta…
Se olisi surettanut häntä.
Lopulta pyysi hän nähdä veljeään. Tämä tuli, ei voinut puhua; viimeisellä voimiensa ponnistuksella nosti kuoleva kuihtuneen käsivartensa ja kietoi sen veljensä kaulaan.
"Älä itke, minun on hyvä olla."
Sitte painui hän kokoon.
Hän lepäsi kuolleena, pää syrjään vääntyneenä, kuten kukka, joka on katkaistu; hän oli kuollut viimeiseen hyväilyynsä.