VOI IHMISTÄ, JONKA KAUTTA PAHENNUS TULEE!
Pappi nosti kasvonsa, ja hän näki, että oli päivä. Päivänpaiste virtaili puutarhan ylitse.
Tylsänä tuijotti hän kultasateen loisteeseen ikkunansa luona, ja hän katseli kukkapengermiä pitkävartisine ruusuineen ja sanoi: Niin —ne tarvitsevat vettä. Mutta päivän kilo häikäisi hänen unettomia silmiään ja herätti hänet tylsyydestään. "Oli jo päivä". Ja karvain mielin tunsi hän elämän taakan hartioillaan.
Mutta äkkiä hänen sisunsa kuohahti; ja vihoissaan kohotti hän nyrkkiin puristetut kätensä uhaten valoa kohden. Hän uhmasi päivää ja aurinkoa. Hän nousi ja tempasi käärekaihtimen alas; jok'ainoan päivän pilkahduksenkin sulkivat huolellisesti hänen vapisevat kätensä. Sitte heittäytyi hän sohvalle nurkkaan ja kyyristyi pimeässä kokoon kuin hautova kana.
Epätoivosta masentumaisillaan oli hän väännellyt käsiään, kurjana kuin pahoilla paisumilla lyöty Job oli hän huutanut Jumalalle. Hän oli repinyt tukkaansa Herran ruoskan alla, ja hän oli kutsunut häntä Jehovaksi ja kaikkivaltiaaksi ainoaksi. Nöyrtyneenä oli hän rukoillut Jesuksen syvien haavojen tähden; vaivaisena oli hän ryöminyt ristin juurelle vapahtajansa luo. Ja kaikki rukoukset, joita oli rukoiltu, ja jokaisen syntien ahdistaman tuskanhuudon oli hän lähettänyt taivasta kohden tänä yönä.
Mutta kun päivä tuli, silloin hautoi hän kostoa. Hän makasi kokoon kyyristyneenä, ja hän rukoili napistessaan, samalla hautoen kostoa.
Hänen ajatuksissaan kuvasteli verta, ja hän halusi tuntea lämpimän kurkun sormiensa välissä; tämä julmuus miltei niellyt hänen kostonhimoaan ja pannut häntä voimatonna kiroamaan itseään. Ja väliin mateli hän kostonhimossaan Jumalan edessä kuten liehittelevä koira, ja väliin kielsi hän sen.
Ei — ei — ei sittekään ollut mitään jumalaa. Näin ei mikään laupias olento rankaisisi, näin ainoimmasta ainoimmassa — ei, mitään laupeutta, mitään armoa ei ollut olemassa.
Ja jälleen näki hän sen näyn, joka ajeli hänen ajatuksiaan: kuinka vaimo kumartui eteenpäin, kuinka hän hymyili onnellisena ja toinen — hänen nuori serkkunsa — painoi suudelman toisensa jälkeen hänen vaimonsa kaulalle.
Ei — ei — sittekään ei ollut mitään Jumalaa! Ei vanhurskautta, ei ikuista elämää, ei mitään jumaluuteen vivahtavaakaan…
Valhe, valhe!
Pappi kielsi Jumalan. Hän tallasi jok'ainoan pyhän nimen jalkojensa alle, hän väänteli jok'ainoan sanan, jotka oli itse puhunut; hän kirosi uskontunnustuksensa. Ja tuska kiihtyi tulikuumaksi raudaksi, joka poltti hänen sieluaan.
Mutta kostoa — kostoa!
Hän oli rakastanut niin lämpimästi, rakastanut yhden ainoan kerran, rakastanut puhtaasti, kuten sopii rakastaa isän Jumalan kasvojen edessä —.
Jesus, o, Jesus!
Ja hän kuulee suustansa tämän vanhan nimen, ja hän sylkäisee sen kuin inhoittavan sammakon kieleltään.
Pappi pilkkasi Jumalaa. Hän nimitti häntä jokaisella halveksivalla nimellä, jokaisella haukkumasanalla, mitä hänelle tuli mieleen. Ja tämän puolustukseen oli hän uhrannut elämänsä.
Hän heittäysi eräälle tuolille, ja hänen päänsä vaipui rinnalle. Hän näki silmiensä editse liukuvan koko elämänsä, päivästä päivään, aina aikaisimmasta lapsuudestaan alkaen. Hän oli elänyt äitinsä kera, kaksin, isän kuoleman jälkeen, ja he olivat jakaneet kaikki tyyni keskenään, pienet surut ja pienet ilot, ja lapsuutta oli seurannut nuoruus, ja hän oli alkanut vaeltaa samaa tietä kuin isänsäkin… Hän ei ollut koskaan ajatellut tulla muuksi kuin papiksi…
Sitte kohtasi hänet ensimmäinen surunsa: äitinsä kuolema. Hän oli kuollut Jesuksen nimi huulillaan…
Ja papin pää vaipui syvemmälle, ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään. Ja hänen itsensäkään tietämättä mutisivat hänen huulensa jälleen vanhoja nimiä… Koko hänen elämästään tulvivat nämä nimet häntä vastaan, hän rukoili, hänen täytyi rukoilla, ja hän itki — kuinka hän itki…
Mutta kuinka — kuinka! Nyt täytyi hänen erota vaimostaan.
Silloin heräsi tuska uudelleen, mutta lievempänä, ilman riehuvaa voimaa; ja hoippuen, hiljaa valittaen, ryömi hän Jumalansa luo. Mutta erota, erota täytyi heidän — hänen ja hänen vaimonsa. Ei päivääkään, ei tuntiakaan saanut hän jäädä tänne.
Oi — Jesus — Jesus!
Hän rukoili eikä tiennyt mitään neuvoa; hän hoki samoja sanoja eivätkä ne tuoneet lohdutusta.
Ei ketään, ei mitään mihin tarttua.
Raamattu — raamattu — eikö se voinut koota hänen ajatuksiaan! Ja hän luki, käänsi lehden toisensa jälkeen — mutta ei käsittänyt niiden sanoja.
Mitä tuskia, mitä tuskia sentään! Hänen täytyi siis pois. Ja miksi? Silloinkos udeltaisiin ja kyseltäisiin ja arvailtaisiin! Täältä leviäisi levottomuus — rauhattomuus kaikkiin sieluihin, täältä — paimenen majasta.
Suonenvedon tapaisesti käänsi hän lehteä, luki koneellisesti, luki saman jälleen.
Hän nosti käärekaihtimen ylös, luki kirkkaassa valossa, hien juostessa pitkin kasvojaan. Hänestä tuntui, että hän niin täydestä sydämestään vajosi sanaan, eikä mitään lieventävää, lohduttavaa, ei mitään; aina vain tätä yhtä ja samaa. — — –
Ja sellaista tulisi olemaan monet pitkät vuodet.
Ei — silloin hypähti hän pystyyn — ei, hän oli kunnianhimoinen mies.
Hän käveli kävelemistään, tunsi olevansa väsyksissä, tarttui jälleen tylsästi suureen kirjaan ja luki.
Kun kaikki kävi ympäri — ja hän vaikeni — ja hän kärsi.
Suuttumuksestaan vapautuneena hän ainoastaan kärsi.
Hän tunsi huimausta, kaikki tuntui soluvan pois — hänen silmänsä paloivat. Pappi palasi jälleen pyhäänsä; seisoi huoneessa ennallaan pystyyn kohotetuin käsin.
Ja viime kerran syöksähti hän raamatun ääreen — kuten nälkäinen eläin.
Hän etsi, avasi paikan, ja vauhdikkaasti luki hän kerta kerralta nämä sanat:
"Voi ihmistä, jonka kautta pahennus tulee; parempi hänelle olisi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen kuin että hän yhden näistä pienistä pahentaa."
Ja jatkaessaan lukuaan hengitti pastori Holck yhä raskaammin, vaipui eteenpäin kirjan ylitse, ja vihdoin painuivat hänen silmäripsensä ristiin ja hän nukahti keskellä päiväpaistetta.