CHOPIN.
Olin saapunut sinne tutkiakseni muutamia vanhoja kuvateoksia vanhassa lääninkirjastossa, ja tutkimukseni kestivät, kuten melkein aina, kauvemmin kuin olin odottanut. Oikeastaan ei ollut vieraan erittäin hauskaa puolijoutilaana viettää aikaansa pienessä, helteisessä kaupungissa; vapaahetkinään istua torkutellen kirjan ääressä epämukavalla tuolilla majatalon huoneessa, jossa ei ollut aavistustakaan vuosisatamme mukavuuksista, jonka seinät olivat valkaistut ja istuimet verhotut jouhikankaalla ja täytetyt heinillä, jonka ainoa taiteellinen koristus oli vanha Fredrik kuudennen muotokuva, jonka vuode oli hirviömäinen kummitus täynnä suuria tyynyjä, jotka kesäisen kuumuuden keskellä peittivät onnettoman, hikisen asukkaan hanhenhöyheniin ja kotitekoisiin reivaskankaihin kuin mihinkin mereen; nojata taivastellen ulos ikkunasta ja katsella alas kirkkaalle kadulle, missä konsulin punainen talo lepäsi ja levittelihe päiväpaisteessa ja pöyhisteli peililaseineen ja lipputankoineen. Kadun alapäästä näkyi apteekkarin likaisenharmaa talo monine valkoisine ulkoakuttimineen ja kauppias Lundin vanhanaikuiset kiviportaat sekä oikealta nuoranpunojan ja parturin kilvet. Parturi oli tosin kuollut, ja leski oli lopettanut liikkeen, mutta keltainen kilpi oli jäänyt seinälle. Leski ei hennonut sitä poistaa eikä se tehnyt mitään, vaikka se riippuikin siellä: tiesihän koko maailma, että parturi oli kuollut — ja kilpi koristi katua. Ei muuta mitään, ei kerrassaan mitään nähtävää koko helteisellä, hiljaisella kadulla pitkin pituuttaan. Ja päätään käännettyään näki edessään pölyisen ja helteisen maantien, muutamia poudittuneita vainioita ja kaukana taivaan rantaa vasten mäen, joka lepäsi kesantona kynnöksellään. Vinoon ikkunastani oli pikku näköala "kujalle". Kujan reunalla vihersi muutamia puita, jalkakäytävän lehmuksia.
Kaupunki oli ylpeä näistä jalkakäytävistään, ja sillä saattoi olla syytäkin ylpeyteensä. Siellä olikin muutamia kauniita puistokäytäviä; kauniita aamupäivällä, kun kesähelteen utu häilyvänä harsona peitti vuonon ja rannikon, kun helle paahtoi rannan kiviä ja pani uimahuoneiden katot miltei tulta liekehtimään. Silloin istui mielellään viileään varjoon piiloutuneena ja katseli päivänpaisteen leikkiä, kuinka se taittui kesäpäivän utuun, liukui eteenpäin liplattelevaa vedenpintaa myöten ja karkeloi vienon vihurin väreiden kera. Säteet säkenöivät ja taistelivat, taittuivat tuhansin heijastuksin, ikäänkuin kietoutuen utuun, jonka olivat itse luoneet… Mutta itse istui katsoja varjossa. Suloiset olivat puistokäytävät myöskin illalla. Helottava hämärä peittää kuin hohtava usva, kuin huntu päivän, joka on tuleva, kaikkialla lammeilla ja vuonoilla, jotka ovat sumunhuurteiset kuin mikäkin väräjävä peili, joka on hengityksestä tullut kosteiseksi. Mutta kosteisen huounnan alla leikkii sentään välkkyvä peilipinta säteiden ja valon kera. Aallot kimaltelevat ja välkkyvät, väikkyvät loistetta paeten, haipuvat pimeyteen, joka rusottaa kuin tummankiiltävä metalli, taittaen kokoamansa monenväriset säteet orvokinväriseen vivahdukseen ja heittäen ne lannistettuina takaisin taistelemaan tuhansien kimallusten kera, jotka leimahtelevat ja sammuvat ja telmivät valoväikkeessä. Mutta täällä lehmusten tiheikössä piilee pimeys tuoksahtelevana ja viileänä. Kuinka onkaan tämä pimeys salamyhkäinen — uhkuessaan lehmusten imelää tuoksua, veden raikkautta, oksien kuiskailevaa kahinaa ja kesäillan unelmia.
Ja puistokäytävät kiertävä viheriänä vyönä koko kaupungin ympäri. Ne kulkevat pitkin vuonoa, rantapengermän vartta aina kirkkotarhaan. Kuinka se onkaan ihmeen hiljainen kirkkotarha, tuuhea ja vihreä kuin rauhan lehto! Juuri rauhan! Kaupunkilaiset eivät kuleksi täällä eivätkä lapset saa myllertää hautakivien keskellä. Kaikki on aivan hiljaa. Jokunen yksinäinen sureva astelee hautojen välitse salavain riippu-oksien ja alakuloisten lehmusten alla, laskee seppeleensä haudalle ja menee hiljaa, kuten on tullutkin.
On kuin arasteltaisiin tätä paikkaa, pyhällä, kunnioittavalla arkuudella. Silloin tällöin avaa haudankaivaja suuren, rautaristikoilla varustetun portin, ja kellojen soidessa virtaavat kaikki kaupunkilaiset kokoon, niin miehet kuin naisetkin: kirkkotarha on saanut haudan lisää. Tullaan sanomaan jäähyväisiä sukulaiselle — täällä ovat kaikki sukulaisia keskenään — omaiselle, joka on lähtenyt pitkälle matkalle. Ja kun pappi, kaikkien paljastaessa päänsä, on siunannut hänen lähtönsä, menevät kaikki hiljaa kuten tulivatkin. Sitte suljetaan iso portti ja kirkkotarhan rauhanlehto uinailee jälleen yksinäisyydessä ja äänettömyydessä.
Kohtasin joka ilta neidin puistokäytävällä vuonon rannalla. Hän kulki verkalleen, pysähtyi usein tykkänään, katseli vuonon ylitse, käveli edelleen hieman, kuunteli kelloja, jotka soivat auringon laskiessa, kulki jälleen yhtä omituisen, rauhallisen ryhdikkäänä, joka juuri oli jo ensi näkemältä pistänyt silmääni. Hän laskeutui aina tänne "kujalta" ja käveli kaksi kertaa edestakaisin ja kiersi sitte samaa tietä kotiinsa. Totuin pian häntä odottamaan. Tämä solakka, rauhallinen olento pehmeine, hiljaisine käyntineen suli kummallisesti pimeän puistotien, tuoksuvan hiljaisuuden ja unelmoivan rauhan kuvaani. Emme puhuneet koskaan keskenämme. Tervehdimme toisiamme vaieten, ja hän liukui ohitseni. En tiedä miksei minua haluttanut edes kuulla hänen ääntään tai nähdä kasvoja, jotka hän peitti ruskean harson verhoon. Hän soveltui sellaisenaan tähän kuvaan, kentiesi ei hänen äänensä ollut sointuva eivätkä hänen kasvonsa kauniit. Silloin olisi vain suloinen harhakuva ollut poissa…
Mutta sellaisessa pienessä yhteiskunnassa eivät kaksi ihmistä, jotka kohtaavat toisensa samaan aikaan neljänätoista päivänä perätysten, voi enää jatkaa vaikenemistaan. On totuttu puhumaan…
En muista enää kuinka puutuimme keskusteluun. Eräänä päivänä nosti hän harson kasvoiltaan ja puhui. Ne olivat jo elähtäneet kasvot, tummat silmät ja alaspäin kaareutuva suu. Leuvassa oli kuoppa. Hän puhui hillitysti, oli kuin itseensä vetäytynyt surumielisyys olisi väreillyt enimpäin sanojen takana. Mutta mitä hän sanoi, oli raitista ja luontevaa.
Neiti Simony oli kuin kotonaan tässä viileässä puistokäytävässä, missä kesäyön unelmat valvoivat ja rannan aallot kuiskivat alakuloisina auringosta, joka vaipui mailleen, ja päivästä, joka häipyi pois.
Juttelimme aina vilkkaasti. Pakinamme aiheena oli joukko kaupungin asukkaita; hän ei seurustellut kenenkään kanssa, sanoi hän, äitinsä kuoleman jälkeen; viimeiset neljä vuotta oli hän elänyt hyvin hiljakseen; oikeastaan ei hän nähnyt koskaan muita kuin tohtorin.
"Brandt on hyvin miellyttävä", sanoi hän, "mutta hän on vapaa-ajattelija".
"Ja se on tietysti sangen pahoin?"
"Niin", sanoi hän hieman pysähtyen, "sangen pahoin. Mitä tahtovat he antaa meille sijaan? Meikäläisissä pienissä oloissa tarvitsee ihminen jotakin kaivattavaa — jotakin tätä korkeampaa. Ja niinpä on meillä kuolemattomuus."
"Mutta voihan hyvin uskoa kuolemattomuuteen, vaikkei olekaan kristitty."
"Ei meidän kuolemattomuuteemme. Olen hoitanut monia sairaita — he ovat kuolleet turvallisina, sillä he uskoivat kuolemattomuuteen. On kaiketi meillä kaikilla jotakin anteeksi anottavaa…"
"Tietysti."
Kävelimme jälleen hieman. Vesi liplatteli rannikkoa vasten, se kuului ikäänkuin soiton säveliltä.
"Mutta pidän paljo Brandt’ista; tavattoman paljo hänestä. En luule, että voisin olla niin rakastettava kuin hän, jollen uskoisi."
Minua pyrki naurattamaan.
"Ette saa nauraa", sanoi hän vakavasti ja käveli nopeammin, joutuen hieman edelle. "Kaikki paha pyrkisi valloilleen minussa."
Hän oli aina tyyni, ja hänen omituinen malttavaisuutensa johti keskustelua silloinkin, kun hän vaikeni. Sillä hän "kuunteli" usein. Itse Brandtkin, jonka väliin kohtasimme, antautui useimmiten mukaan tähän surumieliseen vaiteliaisuuteen, joka painoi naisolentomme luonteeseen erikoisen leimansa. Mutta väliin saattoi Brandt tulla taistelunhaluiseksi, kiihotti häntä silloin päähänpälkähdyksillään, kiusoitelii häntä pikku hyökkäyksillään. Silloin saattoi hän väliin tuohtua ja innoissaan mennä pitemmälle kuin tavallisesti, saattoi tuntea levottoman pohjavirran aaltoilevan hänen sanojensa lävitse.
Puhuimme kerran Chopinista.
"En soita häntä koskaan", sanoi hän melkein kiihkeästi. "Hän on sairaloinen."
"Niin, epäilemättä", vastasin. "Jokseenkin herkkähermoinen luonne, niitä ihmisiä, joita täytyy sääliä, koska he niin sanoakseni ovat aina kärsimyksille alttiina.
"Kärsimyksille alttiina? Sanokaa pikemmin: he tahtovat kärsiä. Ja sitte jälkeenpäin säveltävät he tuskistaan valsseja. Chopin leikkii kärsimyksillään…"
Hän puhui nopeasti, puoleksi pidättäen hengitystään, kuten aina, milloin hän innostui tai kiihtyi. Puistokäytävän hämärä oli melkein kuin yö, jotten voinut nähdä hänen ilmettään; ja jouduttuamme valoon puiden välissä, laski hän harsonsa.
"Soitatte häntä sentään väliin", kuului Brandtin ääni pimeästä.
Äänensävy helähti terävältä.
Neiti käännähti äkkiä: "Sitä ette ole kuulleet koskaan" — — —
"Kyllä, neiti, kerran" —
"Silloin olette…" hän pysähtyi äkkiä, veti syvään henkeään ja sanoi hiljemmin: "Olette kuulleet väärin, tohtori Brandt."
Brandt kakisti kurkkuaan.
En tiedä kuinka keskustelu kääntyi ja Brandt tuli puhuneeksi
Lassallesta.
"Tunnen häntä kovin vähän", sanoi neiti Simony.
"Silloin olisi teidän opittava häntä tuntemaan. Meidän on tosiaankin hyvä edes lukea suurista taisteluista täällä, missä kaikki taistelu on olematon ja tuntematon."
"Suurista taisteluista? Mitä niillä tarkotatte?" kysyi hän hieman pysähtyen.
"Yhteiskunnallisia taisteluja, myrskyjä merellä eikä meidän mitättömiä poreitamme vesilasissa.
"Käytätte aina niin merkillisen suuria sanoja, tohtori Brandt."
"Ah, puhun totta. Hapuilemme täällä pilkkopimeässä ja nukumme."
"Kuinka voitte sanoa niin? Te, joka olette lääkäri? Täällä taistellaan myös — pieniä taisteluja, olkaa varma siitä!"
Lainoset läikkyvät alhaalla rantakivien välissä, vieno suviyön tuulahdus, joka kuuluu ikäänkuin huokaukselta, häilyttelee lehmuksien lehviä hiljalleen. Pysähdymme valoisampaan puistotien aukeamaan.
"Kumpi taistelu on suurempi, sanoi hän, kääntyen Brandtiin, sekö, jota kukin ihminen taistelee hiljaa itsekseen vai yhteiskunnallinen taistelu, josta puhutte? Molemmat karkaisevat elämää — ja molemmissa vuotaa verta…"
"Mutta se on niin kirotun persoonallista. Suuressa näytelmässä näyttelee oma minäni niin surullisen pientä osaa", vastaa Brandt.
"Ei teille itsellenne, Brandt."
Hänen kasvonsa ovat levolliset, mutta niiden piirteillä on innostuksen ilme. Hän näyttää surupukuiselta voiton jumalattarelta.
"Älkää tuomitko hiljaisia yhteiskuntia, jotka elävät hiljaisuudessaan. Olettehan itse kertonut minulle, ettei luonto koskaan nuku, ja että itse tänä iltanakin, jolloin kaikki on niin sopusointuista ja tyyntä, käydään itsepintaista, pelottavaa taistelua… Pienten yhteiskuntain laita, Brandt, on sama kuin luonnon laita tänä iltana: niiden elämä peittyy vain hiljaisuuteen ja hämyyn… Siitä voitte olla varma…"
Hänen äänessään oli omituisen pehmeä ja viehkeä helähdys, joka suli puistotien pimeänhämärään. Hämärä peitti vuonon kauttaaltaan, hiljaista kaikkialla. Oli kuin kesäyön äänettömyys olisi saanut puhevuoron.
"On jo myöhä", sanoi neiti ja meni edellemme. "Tulkaa teelle luokseni, niin soitan teille hiukkasen."
"Kaste on jo langennut", sanoi hän päästyämme pikkuportille. "Puutarhan voitte nähdä toiste". Hän avasi verannan oven ja pyysi meitä astumaan arkihuoneeseen. Heti tuotaisiin sinne valoa.
Huoneessa oli vahva kukkien tuoksu, resedojen ja ruusujen. Koko huumaava tuoksumeri, joka kasteen langetessa lemuaa ruusujen kukkasmaljoista ja jasminien kalkeista, virtasi tukehduttavina aaltoina sisään verannan ovista ja laskeutui tummanviheriäin uudinten poimuihin ja villaisille lattiamatoille.
Hän saapui itse sisään lamppu kädessään ja asetti varjostimen sen ylitse.
"Jasmiinit turmelevat ilman", sanoi hän, "se on oikeastaan inhottava kasvi."
Huone tuntui hieman synkältä. Raskaat uutimet, oviverhot ja matot — ne tuntuivat painostavilta. Mutta vähitellen tottui huoneeseen. Soma sopukka! Eräässä nurkassa oli vihkonen vapaasti järjestettyjä metsäkukkia, sanajalkoja, kamelisainiota ja voikukkia, kaisloja ja ruohoja, vuohensilmiä ja kämmekköjä, kaikki sikin sokin. Ja takimmaisena muutamia metsäruusun oksia, joiden kukat olivat kuihtuneet. Pianon yläpuolella Beethovenin kuva, suuri ja tummassa kehyksessä; Mozart ja Schubert rinnatusten Beethovenin alla. Pianon takana, sen ja seinän keskivälillä, seisoo rintakuva jalustallaan — en voi nähdä, kuka se on. Lampunvalo on heikko, se häipyy nurkkien hämärään, himmentyy vahvoihin mattoihin ja vakaviin väreihin, vilkkuu ja keskittyy yksinkertaiseen, kullattuun kehykseen suurella seinällä, häiläkehtää sinne tänne maalauksen ylitse sohvan yläpuolella…
Tämä taulu kuvaa pitkää, solakkaa, mustapukuista naista, joka eräältä parvekkeelta tuijottaa yöhön.
"Kaunis kuva, eikö totta? Ostin sen Wienissä."
"Mutta mitä maalari oikeastaan tahtoo esittää?" kysyn minä.
"Yhden tai toisen pikku jutun", vastaa hän hymyillen.
Illallisen jälkeen soitti hän. Ruokakamarissa olimme jutelleet iloisesti ja vilkkaasti. Brandt oli kertonut kaskuja kaupungista, ja neiti oli nauranut merkillisen nuorekasta nauruaan.
Täällä sisällä palasi alakuloisuus takaisin. Täällä oli jotakin painostavaa kaikessa, väreissä, ilmassa, hämärässä. Hän oli sytyttänyt pianon kynttilät. Minä seisoin ikkunan luona, josta näin hänet syrjävinoon. Brandt istui nurkassa painautuneena nojatuoliin. Ulkona puutarhassa lehahti tuontuostakin tuulenhenkäys huokaillen pensaiden oksille.
Hän soitti erään Beethovenin katkelman. Majesteetillisen tyyniä säveliä; ikäänkuin keinuvia maininkeja, meren vaipuessa levolle rajuilman jälkeen. Aavistaa myrskyä, joka on pieksänyt aaltoja, ajanut niitä edellään ja kattanut vaahdolla niiden harjat. Mutta nyt on rajuilma mennyt, ja tämä keinuva hiljaisuus on rajuilman kuolevaa kuminaa. Pitkäveteistä, yksisävyistä, melkein yksiäänistä. Haavoja, jotka sulkeutuvat, arpia, jotka paranevat. Puita, joiden latvat liehuvat, yötuulen tuudittamina…
Katselen syrjävinoon soittajan kasvoja. Suoraa nenää, suuta, joka on lujasti supussa, kuoppaleukaa. Vako nenävarresta suupieliin näyttää syvemmältä kuin tavallisesti, sen saanee aikaan varjo hänen poskillaan. Tumma puku kiertyy aivan pyöreitä olkapäitä, täyteläitä rintoja, kaarevia lanteita myöten ja valuu pehmeänä virtana matolle. Kohotan katseeni. Valon lepattava kajastus leikkii metsäkukkavihkolla, pujahtelee edestakaisin suurten meriruohojen välissä ja pysähtyy kuihtuneihin ruusuihin. Nyt näen rintakuvan: lepatteleva valo liitelee edestakaisin Nioben kasvojen piirteillä, joiden tuska näyttää virkoavan elämään tässä väräjävässä kajastuksessa… suu, joka on avoinna huutaakseen… katse tuskainen ja kauhistunut…
Puutarhan puut näyttävät tummilta röykkiöiltä taivaan hämärää valoa vasten.
"Ettekö laula meille?" kysyy Brandt nurkasta.
"Jos tahdotte". Hän kumartuu eteenpäin ja ottaa nuottivihkoa käsille, avaa sen ja alkaa soittaa. Tässä alkusoitossa on jotakin uutta, jotakin vahvaa, jotakin päättävää, jotakin vierasta.
Sitte laulaa hän. Hänellä on altto; miltei laulavaa puhetta, viehkeän mielistelevää ja himmeän väräjävää. Laulu on kentiesi hieman yksisävyinen, aaltoilevine säestyksineen se liitelee ja keinuu… Tunnelma kohoaa. Nainen pyytää rakastajaansa muistamaan, mitä antoi hänelle, sydämensä, kunniansa, elämänsä. Sävelissä on kuumeista levottomuutta, se kuuluu kuin katkonaiselta huudolta, nainen melkein huutaa miehen nimeä, kuiskaa viimeiset jäähyväiset… Sitte loppuu kaikki lyhyeen ja vihlaisevaan ääneen…
Laulajatar nousi äkkiä ja pysähtyi selin meihin verannan ovelle…
"Kaunis sävelmä", sanoi Brandt.
"Ja kauniit sanat", lisäsin minä.
"Vahinko vain, että niin suuri runoilija on niin suuri kuhnus". Brandt nousi ja tuli nurkastaan keskemmälle huonetta. Neiti Simony kääntyi nopeasti. "Tunnetteko hänet?" Hän oli kalpea — aivan valkonen — harmaan valkonen.
"Jaa, minulla on kunnia — tuntea häntä hieman…"
"Hieman? Brandt, se ei riitä, jotta olisi oikeutettu ihmistä tuomitsemaan." Neiti puhui terävästi ja pisteliäästi, saattoi tuskin tuntea enää hänen ääntään. "Tuomitsette aina liian nopeasti". Neiti tempasi hienoja kellonperiään — muuan rengas katkesi.
"Nyt saatte kuulla galopin." Se oli eräs Rubinsteinin konserttitanssi, iloista liritysten, juoksutusten ja äänilajin vaihdosten vilinää.
Sitte läksimme.
Brandt oli vaiti ja mietteissään. Kävelimme moneen kertaan edestakaisin puistokäytävää puutarhan edustalla.
"Kuinka kauvan neiti Simony on asunut täällä kaupungissa?" kysäsin minä.
"Kuusi vuotta. Hän tuli tänne äitinsä kera, joka osti tämän huvilan…"
"Ja sitä ennen?"
Brandt ei vastannut heti. En tiedä miksi, mutta minä en rohjennut kysyä uudestaan.
"Matkusteli hän paljon", sanoi hän vihdoin.
"Ettekö tunne mitään muuta hänen entisyydestään?"
"Miksi ylipäätäin luulette olevan entisyyttä?"
"Tuntuu siltä."
"Olette oikeassa. Tuntuu siltä…" Hän vaikeni jälleen, sanoi sitte tuokion jälkeen puoleksi pilkallisella äänellä: "Oh, kaiketi vain joku yksinkertainen tarina." Vaikenimme jälleen. Brandt käveli verkkaan, hieman kumarassa. Kun hän puhui, kuulosti se ikäänkuin ääneensä ajatellulta katkelmalta pitkästä ajatusjaksosta.
"Mennä vuonna, kun täällä oli rokko, johti hän kaikkea. Hän ilmottautui ensiksi toimintaan ja oli viimeinen menijä. Ja kaikki lankesi hänestä kuin luonnostaan"… Hän pysähtyi kuunnellen. "Kuuletteko?" kuiskasi hän. "Kuuletteko? Opus 34. Nyt soittaa hän Chopinia" — Ja sulavan valssin sävelet helkkyivät keinutellen meitä vastaan yöhön.
Minun oli lähdettävä. Matkatavarani oli hilattu majatalon yhteisvaunujen katolle. Brandt tuli juoksujalkaa viimeisessä hengenvedossa "sanomaan jäähyväiset ja antamaan siunauksensa".
"Sanokaa terveisiä neiti Simonylle", huusin vaunuista, "en tavannut häntä kotoa."
"Hän on mennyt hoitamaan erästä mökinleskeä, joka makaa kuolemaisillaan lavantaudissa. Käski tuoda sinulle paljon terveisiä."
Vaunut vierivät portista tasaiselle, kivitetylle kadulle. Sivuutimme konsulin talon välkkyvine ruutuineen ja lipputankoineen, apteekin tuulessa liehuvine ulkoakuttimineen, parturin kilven. Kauppias Sund tervehti portailtaan. Olemme jo maantiellä, ajamme vuonon rantaa myöten, käännymme kukkulan juurella.
Siellä seisoo hän. Pitkänsolakka olento ruumiinmukaisessa puvussa, ruskeine harsoineen. Hän viittaa kädellään, huutaa jäähyväiset. Kumarrun pitkälle vaunun ikkunasta.
Silloin käännymme — — — Näen harson… näen valkosen taskuliinan, vetäydyn takaisin vaunuihin.
Näen arkihuoneen tummanviheriöine mattoineen, metsäkukat, tunnen ruusuntuoksun, joka virtaa avonaisista ikkunoista. Brandt on piilottunut varjoon. Beethovenin sävelmä keinuu kuin loiskuvina aaltoina, yksisävyisenä syvässä majesteetillisuudessaan, — — hän itse… hänen äänensä, kun hän lauloi. Ja sitte se pehmeä äänensävy, jolla hän sanoi: "Niiden elämä peittyy hiljaisuuteen ja hämyyn." Ja Nioben kasvot, joiden tuskaa huutavat piirteet näyttävät väräjävässä valossa virkoavan elämään.
Palasin kotiin, vanhoihin oloihin, totutuihin tapoihin, entiseen elämään — oli lähellä etten unhottanut puistokäytävää ja parturin kilpeä. Itse neiti Simonyakin ajattelin harvemmin. Kului muutamia viikkoja. Sitte sain muuanna päivänä kirjeen Brandtilta.
Se oli hyvin lyhyt, kiireessä kirjotettu ja hieman epävarmalla käsialalla.
"Hän on kuollut", kirjotti hän. "Lavantauti, johon hän sairastui mökinleskeä hoitaessaan, voitti minun taitoni. Odotan teitä hautajaisiin ensi lauvantaina 12 aikaan."
Läksin taipaleelle ja saavuin kaupunkiin aamulla. Brandt oli maalla sairaskäynneillään ja näin hänet vasta kirkossa. Koko kaupunki oli siellä. Veisattiin virsi, kirstu kannettiin ulos ja me seurasimme perästä jalkaisin. Kuiskailtiin keskenään, ihmeteltiin ja kyseltiin, miksei oltu pidetty puhetta kirkossa. Jouduttiin niin kirkkomaalle.
Syyskuu oli jo loppupuolillaan, sellainen kirkas syyspäivä, jolloin kesän lämpö yhtyy syksyn ihmeelliseen kuuleuteen. Poikkesimme eräälle sivukäytävälle.
Näin kirstun aivan edessäni, se oli kokonaan sanajalkojen peitossa. Olipa joukossa tammiseppelekin… Hautausmaalla kukkivat vielä ruusut — — — kuinka kuoripojat kirkuvatkaan… Hänen vanha palvelijattarensa kulki kirstun rinnalla itkien. Hänen nyyhkytyksensä kuului kaiken aikaa… Missä oli Brandt? No, aivan jälessäni. Hänen silmänsä punottivat… Hän kai oli valvonut paljo —.
Pysähdyimme jo haudan reunalle.
Pappi astui esiin paljain päin.
"Tämän haudan reunalla ei pidetä puheita. Hän, joka on mennyt pois, tahtoi, että hänet tuomitsisi Jumala yksin…Kukaan ei tunne toista", sanoi hän usein minulle. "Mutta luulen tällä hetkellä voivani todistaa, että saatamme tässä lepoon naisen, joka kuului niihin, jotka uskollisesti kilvoittelevat, ja niihin, jotka hiljaisessa taistelussa voittavat kaikessa hiljaisuudessaan. Ottakoon Herra hänen sielunsa huomaansa! — Isä meidän, joka olet taivaissa…"
Syyspäivän kuuleus ympärillämme. Ylinnä haudan reunalla papin leveä olento. Kuinka rukouksen sanat sentään kuuluvat hartailta, ne ikäänkuin vierähtelevät hänen huuliltaan… Kuulen vanhan palvelijattaren lakkaamatta nyyhkyttävän. Se on kuin mikäkin säestys.
"Odottakaamme vähän", sanoo Brandt.
Kävelemme puhelematta edestakaisin. En rohennut kysyä, olin varma, ettei hän olisi voinut puhua purskahtamatta itkuun. Vihdoin hän rauhottui.
"Oli olemassa entisyys", sanoi hän äkkiä pysähtyen". Hän pyysi minua järjestämään asioitaan niin teinkin eilen illalla. Silloin löysin tämän"… Hän taisteli ankarasti liikutustaan vastaan. "Kirje hänelle, jonka laulun hän lauloi taannoisena iltana…"
"Runoilijalle?"
"Niin — ja sitte tämä kääre."
Otin kääreen käteeni. Siitä putosi muutamia kukkia.
"Ne ovat lapsen haudalta", sanoi hän, kääntyi ja kulki parisen kertaa edestakaisin. "Emmeköhän jo lähde?"
Haudankaivaja odotti meitä sulkeakseen portin. Hän löi sen kiinni, jotta rämähti.
Menimme vainajan asuntoon illan suussa, auringon lähetessä laskuaan.
Ei, hän ei voinut olla kuollut. Tuossa tuokiossa saapuu hän sisälle ja puhuttelee meitä ja hänen äänensä helähdys herättää uinailevat henget; hän istuu pianon ääreen ja soittaa, ja kaikki herää hänen soittaessaan. Nyt on kaikki vaipunut uneen. Kukat kuiskivat unissaan, viimeiset sävelet, jotka hän soitti, olivat laskeutuneet levolle, uinaillen keinuivat ne uutimien laskoksissa… kuolivat pois verannan viiniköynnösten lehtiin.
Huoneessa hämärtyi hämärtymistään. Kaikki uinaili, nukkui, unelmoi, muistot, sävelet, hänen äänensä helähdys… kaikki…
Mutta hän ei tullut koskaan sitä herättämään.