KATKELMA.

Tässä huoneessa oli kummallinen tuoksu, ei hyasinttien eikä heliotropien eikä ruusujen eikä ylipäätään minkään kukkien — ei, oli kuin tässä viehättävässä huoneessa jokainen uudin, jokainen tummanpunainen oviverho, jokainen paksu pöytäliina ja leposohvan tyyny huokuisi imelänkirpeää sulotuoksua, jotta ilma tuli raskaaksi ja oli vaikea hengittää.

Myöhään elokuulla, kesän lähetessä loppuaan, on päiviä, jolloin kuumuus on tukehduttava, ukkonen raskauttaa ilman; ja kaikki kukat tuoksuvat väkevämmin, heliotropit ja myöhäiset jasminit, huumaavammin, hurmaavammin. Ja nämä päivät ovat samalla kertaa kesämme jäähyväiset ja sen pääseminen täydellisyyteensä.

Korkeain lamppujen valo hämmentyy oviverhojen tummanpunaiseen atlakseen, välkkyy ja kipenöi hyllypöytien pikkuesineillä, laskeutuu hyväillen pehmeille divaneille, ja tummanpunainen atlas leikkii ja ilvehtii valon ja sen säteiden kera ikäänkuin hehkuvat rypäleet, jotka säkenöivät auringon heijastusta yksinpä viiniköynnösten varjostavassa hämärässäkin. Niin hehkuvat himmeässä valossa oviverhot, pöytäliinat ja tuolien silkkipäällystät. Tulenloimotus kaminista läikkyy edestakaisin, iloisesti leikkien mattojen kukkavihkoilla. Valo ja varjo vaihtelevat tiikerinnahkalla kaminin edessä, pimeyden rajaviiva kiemurteleksen eteenpäin ja peräytyy jälleen.

Ainoastaan pöydälle ja häneen, joka istuu kirjansa ylitse kumartuneena, valaa korkea lamppu täyttä valoaan. Hän on vielä lapsi pehmeine piirteilleen ja poskineen, jotka ovat untuvanvienot kuin naisen posket. Silloin kun muinoisen mestarin oli veistettävä nuori Augustus, antoi hän hänelle tämän otsan ja nämä huulet. Ja suuret silmät katsovat unelmoiden eteensä, ikäänkuin alituiseen odottaisivat vastausta johonkin kysymykseen. Lapsi vielä — hänen äänensäkin helähtää verhotusti kuin naisen ääni, houkuttelevasti kuin lapsen ääni, kun se rukoilee…

Rouva istuu nojautuen taaksepäin sohvan tyynyä vasten ja kuuntelee varaten päällänsä käsivarteensa ja silmät puoleksi sulettuna: Juno näöltään. Kaulan kellertävän helakka valkeus pilkistää mustien nypläysten takaa ja rinta kaareutuu korkeana tumman atlaksen alla. Käsivarsi on liukunut taaksepäin; ja ranteesta, joka on pyöreä ja tasainen, seuraa katse täytelästä käsivartta myöten kyynäspäähän. Hänen kasvonsa lepäävät varjossa. Täyteläät, pyöreät huulet, suora nenä, matala otsa, joka piilotteleksen aaltoilevan tukan alla. Ja silmät tuikahtelevat pitkien silmäripsien takaa ja vaipuneiden luomien alta kuten leimahtelevat liekit, jotka pikaisesti syttyvät ja sammuvat jälleen.

Mutta rouva on vaiti ja uinailee enemmän kuin kuuntelee.

He lukevat kirjaa "Jason med detgyldne Skind".

Kävelyjä puutarhassa, lemmenkohtauksia eläintarhan puiden alla.

Rouva tietää, että siinä, mitä poika lukee, kerrotaan rakkaudesta, ja ääni helkkyy hänen korviinsa kuin aaltoileva sävellys, johon hän itse sovittaa sanat. Mutta kun poika kääntää lehteä ja kohottaa silmänsä, yhtyvät heidän katseensa äkkiä, pojan katse aran, miltei tuskallisen kysyvänä, rouvan katse säteilevän loistavana, kehottavana. Ja lukiessaan poika kuulee sydämensä sylkyttävän, kuten levottomassa ristiaallokossa, ja hänen kurkkunsa kuristuu kokoon.

Vähitellen muuttuu hänen äänensä hiljaisemmaksi, ikäänkuin tukehtuneeksi, ja poskien punotus vaihtelee kalpeuden kera. Silmien loiste tulee, kosteaksi, ikäänkuin uivaksi…

Hänen ympärillään kimmeltää tummanpunainen atlas ikäänkuin hämärän pyhäkön himmeässä, uinailevassa valaistuksessa, ja milloin hän kohottaa katseensa, kohtaa hän rouvan katseen.

Hän pitelee suonenvedon tapaisesti kirjan lehtiä, häntä äkkiä vilustaa, hän näyttää olevan melkein pyörtymäisillään.

Rouva nojautuu enemmän selkäkenoon ja punoo hiuskiharoitaan sormiensa ympärille.

Poika on ehtinyt Felixin päiväkirjaan. Kirjaimet karkeloivat hänen silmiensä edessä, huoneen raskas ilma hämmentää hänen mielensä, hän ikävöi ulkoilman raittiutta, viileyttä; hänen hampaansa kalisevat, kuitenkin on hänellä kuuma. Ja hänestä tuntuu, että hänen on huudettava ääneen tukehduttaakseen verensä suhina, joka panee hänen korvansa soimaan, mutta sanat tukehtuvat hänen kurkkuunsa… Hän on purskahtamaisillaan itkuun — hänen on ylen vaikea pidättää kyyneleitään…

Rouva sulkee silmänsä kokonaan, silmäripset värähtelevät ja sieramet vavahtelevat.

"Kuten suolavesi elvyttää haaksirikkoisen janoa, samoin elvyttää hänen rakkautensa minun janoani'.

"Felix raukka", kuiskaa poika.

"Miksi? Hänen täytyi kuolla",

"Täytyi kuolla?" Poika sulkee kirjan ja suuntaa katseensa rouvaa kohden. Hänellä on ikäänkuin harso silmiensä edessä.

"Niin, olihan hänen rakkautensa ainoastaan unelma".

Rouva nousee hymyillen.

"Mutta mitä te muuten ymmärrättekään rakkaudesta, te, lapsi!"

Lapsi, ei, hän ei ole mikään lapsi; hänhän rakastaa, kuten mies, rakastaa, tietäähän sen toinenkin, hänen täytyy se tietää.

Kas, kuinka hän kulkee hiljalleen lattian ylitse keinuttaen lanteitaan, pyöreitä, tukevia lanteita. Ja keskellä huonetta kääntyy hän hymyillen. Voiko joku muu nainen hymyillä noin? Noin viehättävän hurmaavasti, kuten hän! Painaa ainoakaan suudelma näille huulille, jotka hymyilevät… Pojan posket palavat, ja hänen huulensa ovat kuivat, suonet hänen otsallaan paisuvat. Oi, kuinka hänen huuliaan kuivaa!

Rouva istuutuu puoleksi lepäävään asentoon tulen ääreen.

"Rakkauden täytyy elää", sanoo hän hiljaa, nähtävästi enemmän itsekseen kuin pojalle. "Rakkaus on elämää — hänen rakkautensa oli vain unelma".

Hän vaikenee. Pojan korvat soivat, mutta huminan lävitse kuulee hän rouvan sanat kuin oudon helinän jostakin kaukaa. Hän katsoo tätä kohden. Tämä lepää leposohvalla, varaten kyynäspäähänsä, puoleksi selällään, kaminin loimotuksen suudellessa hänen hiuskutrejaan. Kas, kuinka valo liitelee edestakaisin!… Kunpa saisi vain nähdä hänen silmänsä — niin loistavina kuin äsken… mutta hän on kääntänyt kasvonsa poispäin ja tuijottaa tuleen… Kuinka poikaparkaa vilustaa, ja koko ajan tuntee hän olevansa tukehtumaisillaan, ja on kuin julma käsi puristaisi häntä kurkusta pitkillä sormillaan.

Mitähän, jos hän pakenisi? Ulos, pois, raittiiseen ulkoilmaan… tai mitä, jos hän…? Ei, mahdotonta, hän ei tohdi, ei tohdi sitä…

Mutta hänen täytyy puhua. Tämä äänettömyys täytyy katkaista, sitä ei voi sietää. Ja hetki hetkeltä, minkä se kestää, käy se sietämättömämmäksi… eikä toinen puhu mitään, ei kerrassaan mitään.

Mutta nyt kääntyy hän ja hymyilee. Poika näkee hänet ikäänkuin sumun lävitse, näkee hänet kaukaa, kaukaa… kaukana lepää hän hymyillen, liekehtivä tulenloimo kasvoillaan…

"Niin, rakkaus on elämää", sanoo hän hymyillessään.

Ja vaikenee tuokion.

— Elämää.

— Hengitystä ja elämää.

Se helkkyy uudestaan ja uudestaan kuin sammuva kaiku pojan korvien huminan lävitse. Mutta — hänhän tarvitsi tuskin muuta kuin ojentaa kätensä koskettaakseen toisen tukkaa…

Tämä katsoo häneen pitkään, nojaa päällänsä käsivarteensa ja sanoo:

"Lapsi."

Tuhansia hyväilyjä oli tässä ainoassa äännähdyksessä, tuhansia suudelmia ja tuhansia hyväilyjä.

"Suuri lapsi te olette, suuri lapsi." Ikäänkuin poikaa viihdytelläkseen silittää hän kädellään hänen päätänsä. Mutta poika tempaa hänen kätensä luoksensa, ja höpisten joitakin sanoja, joita hän tuskin itsekään ymmärtää, peittää hän hänen kätensä janoisten huultensa tuhansilla suudelmilla… lapsiraukan ensimäisillä lemmensuudelmilla…

"Hengitystä ja elämää."