PAPPI
Taloon vei rinnettä alaspäin pieni sivutie, jonka molemmin puolin rehottivat salavat ja joka oli täpötäytenään aika suuria kiviä, jotta sitä myöten olisi ollut vaarallista ajaa vaunuilla; se muuten ei pohjaltaan merkinnyt mitään, sillä tietä eivät koskaan vaunut kulkeneet. Pastori Skeel ei pitänyt hevosia eikä vaunuja, ja milloin hänen oli mentävä pitäjälle tai hänen vaimonsa ostoksille kaupunkiin, täytyi heidän aina kulkea jalkaisin, jollei kirkkoherra tarjonnut hänelle paikkaa vaunuissaan korvaukseksi niistä kotikasteista, joita hänen toverinsa oli hänelle toimittanut. Kirkkoherra oli pyyleähkö, mukavuutta rakastava mies, joka oli mieluummin valinnut pienemmän yksikirkkoisen seurakunnan kuin toisen suuremman, jossa oli kaksi kirkkoa, ja hän ei pitänyt kotikasteista. Sitä paitsi ei kuuron Skeelin tarvinnut sentähden lyödä mitään laimiin: hänen grönlantilainen virsikirjansa tuli kyllä vielä valmiiksi. Sentähden nähtiin aika tiheään pastori Skeelin kumaran olennon täydessä virkapuvussaan kulkevan pitäjälle ja kotiin pientä sivutietä salavain välitse ja suurten kivien ylitse, milloin kastamaan, milloin myöskin viemään jollekin köyhälle kuolevalle viimeistä lohdutusta. Ja milloin hän näinikään meni pyhän virkansa tehtäviin, näytti hän melkein onnelliselta, niin että kirkkoherran täytyi myöntää olevan melkein oikeassa, kun hän, hieman erimielisenä lääkärin kanssa, arveli että oli hyvä työ ajaa tämä kuuro mies koiranilmaan, lumipyryyn ja raesateeseen ja kirvelevään pohjoistuuleen.
Muuten oli pastori Skeel melkein aina kotona. Hänen kuuroutensa rasitti häntä eikä hän mielellään tahtonut olla kenellekään taakaksi. Siitä syystä oli hän viime talvena sanoutunut irti L'homme-illoistakin, joita hänellä oli ennen ollut kirkkoherran ja lääkärin kera. Oikeastaan rakasti hän peliä, mutta hänen vaimonsa oli huomannut hänen olevan toisille rasitukseksi. Niinpä päätti hän alistuvalla huokauksella lähettää epuun lähimmäksi tiistaiksi, ja siitä pitäen tuli maanmittari kuuliaisemmaksi kolmanneksi mieheksi.
Skeel oleskeli kotona kansatieteellisessä museossaan, kuten lääkärin nuori rouva sukkelasti nimitti hänen asuintaloaan. Ja tosiaankin se oli melkein museo, kummallinen kokoelma vanhanaikuisia, epämukavia huonekaluja: tuoleja suurine korkeine selustoilleen; karkeatekoisia, koleita kaappeja ensimäisen keisarikunnan aikana tavallisille leikkauksineen; vanhoja kellastuneita kuvia piirteineen, joita tuskin saattoi erottaa; kiinalaisia vääntösoittimia, joita eräs hänen vaimonsa sukulainen oli tuonut Confuciuksen maasta mukanaan kotiin; päivänvarjostimia ja natisevia rasioita, joissa aina oli pienempi sisällään, ja kiinalaisen kaunottaren silkkipuku; hiilipiirros merimiehestä, jolla olivat kiinalaiset silmät; rivit pitkiä piippuja, joiden koppiin oli maalattu hullunkurisia päitä, jotka olivat kuvaavinaan Napoleonia, Josefinaa ja Marecal Ney'tä. Sitte kaikki grönlantilaiset esineet: haahkanuntuvamattoja ja linnunsulista taiteellisesti tehtyjä viuhkoja; suuria linnunmunia ja pehmeitä nahkoja; veitsiä ja talouskaluja, ja sitte kuva hänen pappilastaan, joka oli puuhun leikattu pitkinä talvipäivinä raanilampun valossa yhdellä ainoalla veitsellä; katto on irtonainen, ja jos sen nostaa pois, näkee arkihuoneessa jokaisen esineen tarkoin jäljennettynä oikealla paikallaan. Samoin kirkko penkkiriveilleen ja saarnatuoleineen, vieläpä seinille merkittynä samat virretkin, joita seurakunta lauloi hänen viime kerran saarnatessaan. Mikä suunnaton, kärsivällisyyttä koetteleva työ laittaa tämä kaikki tavallisella veitsellä! Ennen kaikkea, mitä lapsellista hartautta vaadittiinkaan tämän tekemiseen! Niin, talo oli museo, mutta hänelle ja hänen vaimolleen oli jokainen esine, yksinpä pienin linnunmunakin, persoonallinen muisto. Sanankuulijat täällä ylämaassa olivat häntä rakastaneet niin suuresti — mutta sitte tuli kuurous, ja nyt istui hän täällä pienen tien varressa 300 riikintaalarin eläkkeineen ja grönlantilaisine virsikirjoineen.
Hän oli eräällä pitkistä matkoistaan täällä ylhäällä lumen maassa, missä reki kulkee milloin jäätyneen maan ylitse, milloin, kun saavutaan vuonoon, jäätyneen meren ylitse. Hän tahtoi mennä muutamiin yksinäisiin majoihin, uudisasutuksen eteläpuolelle. Oli jotakin uutta, että pappi näinikään taivalsi jokaiseen eri majaan kertomaan hänestä, joka köyhiä vapahtaakseen tuli köyhimmäksi ja pienimmäksi kaikista. Mutta pastori Skeel teki niin… Eräällä näistä matkoista, hänen ollessaan vuonolla, läksi jää äkkiä liikkeelle… Hänet pelastettiin, ja hän vaelsi myöskin edelleen uudisasutuksen eteläpuolisiin majoihin, mutta kun hän palasi kotiin, oli hänen kuulonsa melkein kokonaan mennyttä kalua. Hän olikin viettänyt kahdeksan tuntia koko alaruumiiltaan peittyneenä jääkylmään veteen.
Ja hänen vaimonsa kärsi nähdessään ijänikuista lunta, joka kimmelteli ja välkkyi kuten tuhannet jalokivet. Hän oli tullut melkein sokeaksi. Ja he vetäytyivät erilleen maailmasta kotioloihin, ja kukaan ei tuntenut heidän kieltäymystään eikä ihaillut heidän uhriaan. Mutta sitä eivät he kaivanneetkaan.
Lehtimajassa vihreine pöytineen ja vihreine penkkeineen on viileää. Villit viinimarjapensaat ovat kasvaneet rehevästi ja varjostavat tiheinä aurinkoa vastaan. Tänne menevät he sentähden iltapäivin… Aamupäivä kuluu virsikirjan kääntämisessä; hän kääntää verkalleen, eihän hänellä ole mitään kiirettä; ja kun virsi on valmis, lepää hän kauvan sen jälkeen. Silloin ottaa hän usein käsille käsikirjotuksen, pitkien tuntien hartaan työn, ja hän hiljaisesti iloitsee siitä, että kaikki nämä ihanat laulut ovat nyt lauletut täällä ylhäälläkin pitkien öiden maassa…
Vaimo puuhailee huoneessa ympärinsä, keittää ja laittaa ruokaa. Tulee sitte ruok'aika, ja hän tuo ruuan pöytään — aina miehensä yksinkertaisia mieliruokia, jotka muuten aikojen kuluessa ovat vähitellen tulleet hänen omikseenkin.
Syötyään siirtyvät he lehtimajaan, ja pastori lukee ääneen. Hän lukee yksitoikkoisella äänellä, siten kuin tavallisesti kuurot, jotka näyttävät kuulevan oman äänensä ainoastaan epäselvänä muminana, nukuttavana ja ilman vivahduksia. Mutta hänen vaimonsa mielestä lukee hän aina yhtä kauniisti kuin silloin, kun hän heidän kihlausaikanaan luki hänelle ensi kerran "Akselia ja Valborgia".
Väliin hän pysähtyy lukemisessaan ja kysyy yhtä ja toista. Hän tietää aina, mitä toinen tulee vastaamaan, mutta hän kysyy kuitenkin ainoastaan kuullakseen vastauksen, jonka arvaa ennallaan.
"Olipas se tuhma juttu, Jakob", sanoo vaimo.
"Mitä sanot?" kysyy toinen käsi korvalla.
"Sanon, että se on tuhraa juttu… sellainen ei minuun pysty"'.
Pastori nauraa. "Päätät kai meistä itsestämme, vaimo", sanoo hän. "Mutta kyllä se kävi meiltäkin jokseenkin yksinkertaisesti. Sinut oli helppo pyydystää, äiti".
Hän puhuttelee usein vaimoaan "äidiksi", siitä pitäen, jolloin poika vielä eli — heidän ainoa poikansa, joka heidän täytyi haudata tänne ylhäälle lumeen.
"Se ei ole totta, Jakob", sanoo vaimo ja punastuu. "Sinulla vain ei ollut rohkeutta, ja minä tahdoin auttaa sinua…"
"Niinpä kyllä. Ja kun minä silloin poimin sen punaisen ruusun ja annoin sen sinulle, suutelit sinä sitä muitta mutkitta…"
"No, niin, ja mitä sitte?"
"Silloin olimme kihlatut…"
"Oletko minulle siitä vihainen, Jakob?" kysyy vaimo veitikkamaisesti aivan hänen korvaansa. Ja kun hän on kerran tullut niin lähelle, sulkee mies hänen suunsa suukkosella.
Mutta pastori puhui totta. Hän oli ollut tytön isän apulaisena silloin. Tyttö oli kaksissa kymmenissä, oli solakka ja vaaleaverinen ja virkeä; hänen silmänsä säteilivät, ja hänen poskensa olivat punaiset, täyteläät ja pyöreät kuin kypsät omenat. Ja hän, nuori apulainen, rakasti tyttöä arasti ja tuskallisesti kuten lapsi. Pöydässä lukiessaan rukousta ja kirkossa saarnatessaan katsoi hän ainoastaan tyttöön, ja usein pyysi hän jumalalta anteeksi, että hän ajatteli enemmän Marien kauneutta kuin oman sielunsa autuutta. Mutta hän ei tohtinut tyynnyttää rauhatonta sieluaan kysymällä tytöltä ja pyytämällä hänen kättänsä…
Niin kohtasivat he eräänä päivänä alhaalla pappilan puutarhassa. Tyttö kantoi käsivarrellaan koria täynnään puutarhamansikoita, jotka hän aikoi viedä eräälle sairaalle. Mutta kun nuori pappi näki hänet puistokäytävällä puutarhan alimmaisessa reunassa, pelästyi hän ja tahtoi kääntyä takaisin. Tyttö oli kuitenkin nähnyt hänet ja huusi hänelle — tuli sitte reippaasti käytävää ja käveli hänen rinnallaan. Kuinka hän oli kaunis! Pyöreät kasvot, vaalea tukka, joka valui vapaana korvien takana — suloisten, vaaleanpunaisten korvien — ja nenä, joka oli pikkuruisen pystyssä, aivan pikkuruisen. Ja sitte hymy, joka melkein aina leikki hänen huulillaan ja joka aina teki hänet niin pelottavaksi.
Nuori pappi tahtoi sanoa jotakin — yhtä tai toista. Mutta hän ei saanut suustaan yhtä eikä toista; kentiesi siksi, että hän todellisuudessa tahtoi puhua vain yhtä — ja tämä ei kohonnut hänen kurkustaan.
"Mitä te ajattelette?" kysyi tyttö heidän ollessaan keskellä käytävää.
"En mitään", sanoi toinen ja käänsi päänsä kokonaan pois, sillä hän tunsi punastuvansa.
"Ette mitään", kertasi tyttö hymyillen ja vilkasi sivulleen, johon toinen oli jäänyt seisomaan, repien ruusuja ja sirotellen niiden lehtiä maahan.
"Mutta Skeel, tehän ryöstätte ruusut aivan ilman aikojaan…"
Toinen tuli yhä punaisemmaksi ja lakkasi yht’äkkiä.
"Niin…" sanoi hän koneellisesti.
"Voihan ruusuja käyttää paremminkin kuin repimällä niistä lehdet pois", sanoi tyttö ja hymyili yhä, sellaista veitikkamaista hymyä, joka piili alhaalla suupielissä ja jota hän ei voinut hillitä.
"Niin", sanoi toinen ja kääntyi ikäänkuin jysäyksen saatuaan. "Voisihan sitä, voisihan sitä…" Hän kompasteli sanoihin, painiskeli niiden kanssa uudelleen ja avasi suunsa puoleksi… Mutta, ei, ne eivät tahtoneet tulla esiin. Silloin jätti hän koko seikan silleen.
"Antaisit niitä esimerkiksi minulle", sanoi Marie, ja astui askeleen esiin. Hymy oli nyt päässyt kokonaan valloilleen.
"Niin". Hän tahtoi kääntää pois katseensa, tahtoi katsoa maahan tai taivaalle, ei vain tyttöön. Mutta tyttö veti hänen katseensa puoleensa, ja hän kohotti sen arasti ja rukoillen.
"Niinpä tee se sitte", nauroi tyttö ja meni aivan hänen lähelleen ja vaaleanpunaiset korvat punottivat paljo helakammin.
Poika taittoi ruusun ja ojensi sen tytölle vapisevin käsin. Mitä ihmettä? Veikö tyttö sen huulilleen, suuteliko se hänen kukkaansa?
Niin — niin olivat he kihlatut. "Poimin ruusun", oli pastorilla tapana sanoa, "niin, ja silloin oli hän minun…"
Illan suussa kävelevät he pienellä tiellä, vaimo kiertyneenä miehensä käsivarteen. Alhaalla sillan luona istuutuvat he jäkälikölle ja katsovat länttä kohden… iltaruskon punaamiin pilviin.
Näin kuluvat päivät valkoisessa talossa pienen tien varrella, kesien ja talvien, talvien ja kesien yhä vaihdellessa. Ja toivottavasti kuuro pappi ehtii päättää grönlantilaisen virsikirjansa, ennenkuin hänen silmänsä sulkeutuvat.
Sillä on ainoastaan harvoja, jotka rakastavat työtä, mistä kiittävät ainoastaan muutamat eskimot, ja jonka palkka on ainoastaan itsessään.