I.
Kukaan ei käsittänyt, kuinka se oli ollut mahdollista.
Kun kenraali af Varén oli saanut päähänsä, että nyt tahtoi hän saada rouva Sofie Simonin'in esiintymään täällä syrjäisessä sopukassaan, ja sähkösanoma oli saapunut, että rouva suostui siihen kunniaan — 6,000 frangin korvausta vastaan, maksettava Suomen pankissa — oli Etvöksen pariskunta tietysti heti listojen kera liikkeellä.
He kiersivät listojen kera joka kerta, kun tarkotusta varten valittu toimikunta pani toimeen keräyksen tai myyjäiset tai tilatut tanssiaiset; joka kerta oli toimikunnissa sekä järjestäjänä että juoksijana rouva Etvös: pieni, kutistunut ja kaitahartiainen olento, ylhäältä alas asti litteä kuin lauta; kaikki hänessä oli liikkeessä, pää ja kädet ja jalat ja suu myös; silmät olivat ainoat, jotka eivät olleet mukana kaikessa tässä liikkeessä eivätkä näyttäneet tietävän mitä suu soitti, ne paloivat aina ikäänkuin muissa huolissaan syvällä kuopissaan.
Ja apuopettaja, housut ylen ylhäällä hoikissa kintuissaan ja kirjotusvihkoja taskut pullollaan — kuinka hännystakki leiskuikaan hänen juostessaan leveine rintoineen ja niska jäkässä kuten jäärällä, joka puittaa myrskyä pakoon. Leveä rintakehä ja jäkkäniska olivat oikeastaan ainoat, mitä oli jäänyt jälelle helsinkiläisestä ylioppilaslaulajasta Jakob Etvöksestä, jota sanottiin sankariksi…
Etvöksen pariskunta, oli nyt kuten sanottu, juossut keräämässä Sofie Simonin-konsertin ennakko-tilauksia tapansa mukaan, ja he olivat asemasillalla hänen tuloaan odottamassa kuten kaikki muutkin: Muutamat toimikunnan jäsenet seisoivat aivan liikkumattoman jäykkinä, toiset sipsuttelivat edestakaisin; ainoastaan kenraalitar, kädessään suuri kukkavihko, joka oli aijottu tervetulijaisiksi, näytti aivan yhtä ylhäisen uniselta kun hänellä oli tapana.
Ja sitte oli rouva Simonin saapunut, pieni, hauska ja hymyilevä olento, ja hän oli nyökkäillyt ja tervehtinyt ja puhunut — ja ajoi; kenraalin vaunuissa, "seurueineen", johon kuului kaksi herraa ja apulainen kolmantena kenraalin tavallisella paikalla vaunuissa.
Herra tiesi, kuinka Etvös oli tänne vaunuihin joutunut; rouva Simonin oli vain nauranut ja seurueen herrat olivat nauraneet ja ovi oli lyöty kiinni, jotta Etvöksen villainen kaulahuivi jäi väliin — rouva Etvöksen virkkaamat villaiset kaulahuivit olivat muuten Etvöksen perheen pääasiallinen suoja talvea vastaan, vaikkakin ne rajoittuivat suojelemaan etupäässä vain kaulaa —; kenraali seisoi katsoen jokseenkin pitkään poistuvain omien vaunujensa jälkeen, hän ei ollut ehtinyt muuta kun tehdä monia kumarruksia vaununoven edessä.
Tällä ajomatkalla se kai tapahtui, tai kentiesi heidän erotessaan.
Rouva Simonin oli sanonut sydämensä viattomuudessa:
"Jaa — syömme siis huomenna teillä."
Mistä herrannimessä hän tiesi, kuka toimikunnassa oli päänä ja kuka häntänä.
Herra Etvös seisoi hattu kädessä hotellin portilla vielä kauan sen jälkeen, kun rouva Simonin oli noussut pois vaunuista ja mennyt sisälle. Hän ei oikein tiennyt, käsittikö hän.
He tahtoivat syödä heillä huomenna.
He tahtoivat tehdä hänelle sen kunnian ja syödä heillä huomenna.
Hän ei voinut saada enää mistään selvää käsitystä, mutta hän vain juoksi kotiinpäin, kotiin Adolfan luo, kotiin saadakseen sen sanotuksi… sillä olihan sentään jotakin painavaa tämän kunnian mukana: herra Etvöksestä tuntui että hän alkoi tulla aivan kuumaksi juostessaan.
"Mutta Jakob, mutta Jakob", huusi rouva; hän oli vielä parhaimmassa puvussaan ja hoiteli kaikkein pienintään. Rouva Etvöksestä oli sangen vaikeaa muutella yhä pukujaan, sillä aina täytyi hänen kesken kaiken juosta johonkin nurkkaan hoitelemaan yhdeksästä pienokaisestaan jotakuta, joka lankesi ja pillahti itkemään.
Etvös istuutui vain jäykkänä eräälle tuolille. Hän tunsi tulevansa miltei hengästyneemmäksi täällä sisällä, jossa kahdeksan merenruokotuolia seisoivat katsellen pitkään toisiaan ja tapetit (Etvös näki sen nyt) olivat paikatut niin monilla kiinniliimatuilla paperipaloilla.
"Mutta Jakob, mutta Jakob — mikä nyt on?"
Rouva jäi huolestuneena seisomaan pienimpänsä käsivarrellaan.
"He syövät täällä huomenna", sanoi Etvös jyrkästi, kuten mies, joka jättää kaiken oman onnensa nojaan.
"Ketkä? He?" kysyi rouva Etvös, joka ei ymmärtänyt lainkaan. Heillähän eivät syöneet koskaan muut kuin nämä kymmenen tässä — ja sitte hän itse ja apulainen sen, mikä jäi näiltä kymmeneltä tähteeksi.
"Sepä rouva — rouva Simonin — hän tahtoo syödä meillä."
Ja kentiesi etupäässä hieman tuulettaakseen painostavaa ilmaa, alkoi herra Etvös puhua sangen kovalla äänellä — mutta jokseenkin katkonaisin lausein — kunniasta, tästä suuresta kunniasta; olivathan he suorastaan päässeet kenraalin edelle.
Mutta rouva Etvös ei kuullut. Hän oli ensin lysähtänyt istualleen, katsellen. Etvökseen tavattoman pelästynein silmin. Sitte sanoi hän hiljaisella valittavalla äänellä:
"Oi, mutta Jakob, kuinka se voi olla mahdollista? Oi, mutta Jakob, kuinka se olikaan mahdollista?"
Rouva Etvös ei oikeastaan epäillyt hetkistäkään, että se oli mahdollista. Hän oli niin perinpohjin tottunut siihen, että pelätyt asiat aina tapahtuivat.
Etvös vaikeni kunnioineen ja kuivaili otsaansa: hän ei tiennyt itsekään, kuinka se oli ollut mahdollista.
"Hän sanoi tahtovansa syödä meillä", kertasi hän huohottaen.
"Joko huomenna, sanot sinä?" kysyi rouva Etvös.
"Niin — tyttöni."
Rouva Etvös siveli istuessaan laihalla kädellään ohutta tukkaansa alaspäin ohimoille. Hänellä oli sellainen tapa, kun tapahtui jotakin erittäin kiusallista. Näytti kuin hän olisi vuosien vieriessä kaivanut ohimoparkoihinsa pari hautaa, niin kuopallaan ne olivat. Nyt kivisteli hän kivistelemistään:
"Oi — mutta, Jakob, täällä — oi — mutta, Jakob, täällä", sanoi hän ja levitti molemmat kätensä.
Hän katseli huonetta seinästä seinään: ei, täällähän ei ollut ainoatakaan säällistä huonekalua.
Etvös ei vastannut. Hän katsoi vaikenemisen parhaaksi.
Syntyi hetkisen äänettömyys, rouva Etvös oli alkanut kävellä edes takaisin.
"Etkö voi saada lykkäystä?" kysyi hän hyvin hiljaa.
"Kyllä kai, tyttöni, kyllä kai, tyttöni", — se herätti toivon idun
Etvöksen mielessä. "Voinhan saada, voinhan saada,” kertaili hän.
"Mutta kaksisataa markkaa, mutta kaksisataa markkaa, (rouva Etvös sanoi sen sellaisella äänellä kuin ei mikään inhimillinen mahti voisi saada summaa kohoamaan), sellaista ei saada aikaan vähemmällä kuin kahdellasadalla markalla…"
Rouva Etvös mainitsi summan suuruuden aivan sattumalta; todellisuudessa ei hän aavistanutkaan, mitä sellainen maksoi: heillä ei ollut käynyt vieraita senjälkeen kuin kolmas näistä yhdeksästä oli kastettu, ja silloinkin oli ollut vain Etvöksen opettajatovereita "ottamassa voileipää."
Rouva Etvös jatkoi kävelyään edestakaisin. Hän oli jo aivan iloissaan tämän viime käänteen jälkeen.
"Silloinhan täytyy kutsua koko komitea", sanoi hän väsähtäneellä äänellään.
"Niin, tyttöni", vastasi Etvös, joka oli tullut sangen hiljaiseksi sitte kun oli puhuttu lykkäyksestä.
Rouva Etvös ajatteli: Ruoka ei ollut pahin, he voivat ottaa keittäjättären… Mutta kaikki muu, kaikki muu… yksistään pöytäliinatkin — — rouva Etvös luuli tosiaan, ettei hänellä ollut kahtakaan liinaa.
"Menetkö siis, Jakob", sanoi hän samalla hiljaisella äänellä, "hommaamaan… rahoja?"
"Kyllä, tyttöni", vastasi Etvös. Hän aivan hikoili. Lykkäyksestä ei voinut olla puhettakaan eikä hän tiennyt enää, mistä ne kaksi sataa olivat otettavat, sillä viimeksi syntynyt yhdeksästä pienokaisesta parkui keskellä lattiaa.
"Lapsi, lapsi", asetteli edestakaisin kävelevä rouva Etvös. Kysymys oli kahdeksannesta, joka peuhasi ruokahuoneessa.
"Jaa, niinpä menen sitte", sanoi Etvös nousten, hänen pitkät jalkansa olivat sangen raskaat.
Rouva Etvös pysähtyi hieman.
"Ne kaksi sataa voi kai lainata Cerlachiukselta", sanoi hän viivytellen.
"Olin ajatellut sitä", sanoi Etvös. Hän ei ollut ajatellut niin mitään.
Mutta nyt meni hän koettamaan.
Hänen mentyään painausi rouva Etvös tuokioksi samalle tuolille, jonka hän oli jättänyt — kun päivisin tapahtui vain harvoin, että hän pääsi istumaan, näytti siltä kuin hän olisi pyörällä päästään.
"Oi — ei, ei, ruoka ei ole pahin — oi, ei, ruoka ei ole pahin", puheli hän istuessaan päätään nyökytellen.
"Mitä se on?" kysyi hän hypähtäen pystyyn. Ruokahuoneesta kuului jymähdys, jotta puutalo heilahti saumoillaan. Yksi yhdeksästä oli pudonnut jostakin.
"Silla, Silla", huusi rouva Etvös tytölle.
"Sil — — la…"
"Ja minullahan on vielä kappa ylläni", sanoi rouva Etvös ja tarttui hämillään tukkaansa. Rouva Etvökselle oli tavallista että näin äkillisesti huomasi olevan yllään, hieman sopimattomaan aikaan, tämän tai toisen vaatekappaleen.
"Silla, Silla", jatkoi hän huutamistaan riisuessaan kappaansa.
Silla näyttäytyi lattiariepuineen: yksi tai toinen nuorimmista pujahti aina aavistamatta johonkin nurkkaan.
"Niin, niin", sanoi rouva Etvös (hän oli jälleen kokonaan liikkeessä), "nyt on kysymys muusta…"
Sillan oli mentävä lehtorin rouvalta kysymään keittäjättären osotetta.