II.
Apuopettaja Etvös oli saanut lainaksi 100 markkaa, jotka hän sai maksaa myöhemmin, sanoi herra Cerlachius kylläkin hyväntahtoisesti.
Kun hän palasi kotiin, oli koko talo mullin mallin. Eteiseen olivat kaikki huonekalut kasatut kokoon — ne olivat vähällä painua ruttuun toistensa alla. Kaikki pienokaiset tölmäilivät ulos ja sisälle, ikäänkuin koko talo olisi ollut jokin kilparata. Sisällä hankasi Silla lattiaa, ja hänellä oli eräs määrätty vaatekappale ympäri korvien, ja äärimmäisen keveästi puettu takapuoli keikkui korkealla ilmassa — pelkästä innosta.
Rouva Etvös istui ruokahuoneessa "pöytäliinakankaan" keskellä.
"Saitko sinä ne?" kysyi hän hätiköiden ja kohotti katseensa Jakob’iin.
Apulaisessa oli jotakin omituisen leveää, jotta rouva tiesi heti, että hänellä oli jotakin.
"Satanen tälle päivälle!" sanoi Etvös ja lähetti viisi kahdenkymmenen markan kultarahaa pöydälle.
"No — luojan kiitos…"
Sanat tulivat huoaten: tämä tieto oli kuin toivonpisara hänen huoltensa mereen.
"Mene sitte sisälle Etvös", sanoi rouva. "Sinullahan on vihkoja."
Apulainen ei mennyt, hän oli tullut niin ylpeäksi ja puheli kaikista niistä, jotka heidän täytyi kutsua.
"Ja sitte täytyy meidän koristella", sanoi hän, "tietysti täällä on somistettava." Hän löi kuvaavasti pitkällä käsivarrellaan ammottavaan seinään, ikäänkuin kiinnittäisi siihen näkymättömiä koristeita.
"Kultaseni, kultaseni", sanoi hän, "vähällä voi saada paljon aikaan."
"Niin, Etvös, niin — — mutta mene nyt sisään."
Yhdenkään huoneen lattiassa ei ollut kuivaa paikkaa. Silla pesi, jotta vesi vaahtosi, ja Emmeline, vanhin pienokaisista, kulki kovine kenkineen ja kuivaili sisälle jätettyjä suurempia huonekaluja — etvökseläisten huonekaluissa piili ympärinsä niin monia pienten sormien jälkiä.
Rouva Etvöksellä olivat lasit pöydällä tarkastusta varten. Se oli surkean sälöinen kokoelma; rouva Etvös laski väsyneenä kätensä helmaansa.
"Kultaseni", sanoi Etvös, "lasit me lainaamme."
Rouva Etvöksen mielestä ne täytyi lainata.
"Niin", sanoi hän, "mutta se maksaa, Jakob."
Herra Etvös meni.
Pian näyttäytyi mustapukuinen, tavattoman pitkänhuiskea olento, jonka rouva Etvös suuresti peläten sai sijotetuksi eräälle tuolille keskelle märkää lattiaa.
Hän oli keittäjätär, matami Börner.
Hän jäi istumaan äänetönnä ja odotti silmät tähdättynä rouvaan ja pää keikistettynä torjuvasti taaksepäin, ja rouva Etvös tuli pelästyneemmäksi: hän luuli että vaimo oli jo loukkaantunut. Sitä saattoi matami Börneristä helposti ajatella katsoen hänen päänsä omituiseen asentoon; todellisuudessa oli se vain hänen ammatistaan johtunut tapa, sillä hänen täytyi pitää päänsä mahdollisimman kaukana paistinpannusta.
"Niin", sanoi rouva Etvös, "luultavasti" — hän puhui, ikäänkuin pyytäisi anteeksi jotain erehdystä — "näemme huomenna luonamme joitakin vieraita… meidän pitäisi laittaa…"
"Illallinen", lisäsi hän äänellä, jota tuskin kuuli.
Matami Börner nyökäytti vain päätänsä. Sitte kysyi hän heikolla painolla, hyvänsävyisellä äänellä ja katsellen laseihin:
"Kuinka monelle hengelle?"
"Niin — tuota —" sammalsi rouva Etvös, jonka kysymys, ja ääni, jolla se oli tehty, saattoi yhä enemmän hämilleen: Hänestä näyttää se kai aivan mahdottomalta, tuumi hän itsekseen.
"He — tuota", sanoi hän, "he ovat toivottuja vieraita, sangen toivottuja vieraita, matami."
"Sitte heitä kai on vähintäin kuusi", sanoi matami Börner samalla laimealla äänellä. Matami Börnerissä oli aina jotakin, ikäänkuin hän puhuisi kädet ristissä.
"Jaa", vastasi rouva Etvös, joka lakkaamatta kiehenteli tuolillaan; hän olisi vastannut myöntävästi, vaikkapa matami olisi sanonut kuusitoista.
Matami Börner alkoi laittaa ruokalistaa ja mainitsi ruokalajeja ja jälkiruokia ja "reunakoristeita" sellaisella äänellä kuin lukisi julistusta maansurusta kirkkomäellä (ääni johtui matami Börnerin sairaudesta: hänellä oli alati haavoja suolissaan, sillä keittäessään oli hänen pakko ylenmäärin maistella ruokien makua), rouva Etvöksen, joka ei mitään ymmärtänyt, niin vähän hänellä oli keittotaitoa yli jokapäiväisen, hokiessa hokemistaan:
"Jaa — kunhan siitä vaan tulee kaunista, kunhan siitä vaan tulee kaunista…" Ja äkkiä löi hän käsivartensa ikäänkuin suojellen onnettomain lasien ympärille; hänestä näytti ettei matami aikonut niistä silmiään kääntääkään.
"Lasit me lainaamme", sanoi hän sammaltaen.
Mutta matami Börner veteli hyvänaikaa edelleen surullista nuottiaan, rouva Etvöksen, joka yhä luuli että matamia painoi niin raskaasti erityisesti heidän asemansa, masentuessa yhä enemmän ja enemmän — jo niistä uimistakin, joita keittäjätär lasketteli suustaan.
"Niin, se käy vaikeaksi, se käy tosiaankin vaikeaks…" sanoi rouva
Etvös valittaen.
"Ja mitä kaikkea se sitte maksaa?" kysyi hän samaan hengenvetoon.
Hänen silmänsä seurasivat huolestuneina matamin kovapintaisia sormia, jotka alkoivat liikkua laskien pöydän reunalla, ikäänkuin hän soittaisi harjotuksia pianolla.
"No, olemme tänä iltana autetut seitsemälläkymmenellä markalla, ensi aluksi…"
Rouva Etvöksen selkärankaa hiipaisi, se vei satamarkkasen jokseenkin lopuilleen.
"Jaa", sanoi hän "ne tahdon antaa teille heti", ja hän pani kultapalat pöydälle, yhden toisensa jälkeen — mutta äkkiä sai hän kyyneleet silmiinsä.
Matami Börner otti ne.
"Missä sitte aijotaan syödä?" kysyi hän samalla äänensävyllä kuin ennenkin.
Oli mahdotonta sanoa, kuinka tämä matamin alituinen huolellisuus tuskastutti rouva Etvöstä.
"Syödäkö?" — sana ikäänkuin sysäytyi hänen suustaan. — "Syödäkö? Niin, täällä tietysti syödään."
"No — niin", sanoi matami Börner, joka kentiesi ei kuullut lainkaan, mutta näytti kuitenkin siltä, kuin jokainen vastaus olisi uusi jobinposti hänen mielestään.
"Ei, näettekös, ei, emme ole vielä valmistuneet, se on tullut niin äkkiä, kaikki tyyni niin äkkiä", sammalteli rouva Etvös.
Matami Börner pyysi ainoastaan saadakseen nähdä kyökkiä.
Rouva Etvös oli hiljaisuudessa kauan vavissut kyökkiä ajatellessaan — kyökkiaskareet eivät olleet Sillan parhaita puolia, eikä voinut sanoa, että se juuri loisti.
"Niin — kyökkiä", sanoi hän, "tietysti…"
Hän nousi tuoliltaan.
"Lapset, lapset", asetteli hän. "Lapset…"
Yhdeksän pienokaista olivat vähitellen kerääntyneet yhteen kasaan märälle lattialle ja peuhasivat hälisten ja telmivät tavattomassa sekamelskassa toistensa selässä: he ymmärsivät että oli kysymys ruuasta, paljosta ruuasta.
"Emmeline, valaise meille", sanoi rouva Etvös; "tätä tietä, olkaa hyvä, tätä tietä… niin emmehän ole vielä valmistuneet…"
Kyökissä oli Sillalla vaatteita kuivamassa neljällä nuoralla.
"Oh, Sillalla on luullakseni ollut yhtä ja toista pientä pesussa", nauroi rouva Etvös ja alkoi hämillään tempoa puolimärkiä pikkupaitoja alas, keskelle kyökkiä.
"Missä on hella?" kysyi matami Börner vain.
"Niin, näytä, Emmeline, valoa…"
Emmeline piti kynttilää lähellä kaitaa laitosta, mikä enimmäkseen oli peitettynä muutamilla kummallisilla säkkikankaan kappaleilla, joita Silla nimitti esiliinoiksi; tämä oli hella.
"Neljä reikää", sanoi matami Börner, joka suunnitteli sotaretkeä ja kumartui katsomaan tulisijaan huolestuneine silmineen.
"Niin, se on hieman ruosteinen; valaise Emmeline; se on hieman ruosteinen", sanoi rouva Etvös, jonka sydän oli puristunut kokoon: hänestä tuntui tämä vieras vaimo näkevän heidän köyhyytensä pohjaa myöten tämän käyttämättömän ja hoitamattoman hellan ääressä.
"Se on hieman ruosteinen…" (kolmen reiän renkaat olivat aivan punaiset, Etvöksellä riitti keittämiseen yksi ainoa reikä).
"Mutta posliineja meillä on", sanoi hän aivan aiheettomasti; "täydellinen pöytäkalusto kahdeksalle, kronbergiläinen kalusto", kertaili hän, takertuen kalustoon, kokonaan maahanlyötynä tämän punaiseksi ruostuneen hellan ääressä.
"Morsiuslahja", jatkoi hän "kronbergiläisestä talosta."
Ja hän aikoi äkkiä kertoa tästä kronbergiläisestä talosta, jossa hän oli ollut ottotyttärenä (rouva Etvös oli ollut siellä kotiopettajattarena), kun vanha kreivi vielä eli ja matkusteli — kertoi innokkaasti ja kuumeentapaisesti, kerskuen, virtanaan, ikäänkuin tahtoisi koristaa kaikilla kronbergiläisillä antimilla tämän tyhjän kyökin.
"Niin, hyvää yötä sitte", sanoi matami Börner, jonka kärsimyksiä ei Kronbergin kreivillinen perhe näyttänyt lieventävän. "Tulen siis seitsemän aikaan."
"Hyvää yötä — näytä Emmeline valoa."
"Hyvää yötä."
Emmeline näytti valoa matami Börnerille. Rouva Etvös jäi kylmään kyökkiin — hän istui ja itki vanhalla pölkyllä kylmän tulisijan ääressä.
Sitte tuli joku hiipien pimeässä.
Hän oli Emmeline. Hän pysähtyi hieman syrjään itkevästä äidistä. Sitte kietasi hän kätensä hänen kaulaansa.
"Äiti", kuiskasi hän, "miksi ne vieraat meille tulevat?"
Rouva Etvös otti hänen kätensä pois kasvoiltaan.
"Vaiti", sanoi hän, "kuulen isän äänen;" ja he menivät sisään.
Etvöksen ääni oli helppo kuulla, sillä hän huusi kautta kaikkien huoneiden juostessaan sinne ja tänne, jotta housut leiskuivat.
"Niin, he tulevat, he tulevat", huusi hän, ikäänkuin olisi vielä epäillyt tätä ihmettä; "olen ollut hotellissa hänen luonaan", sanoi hän ja ikäänkuin alensi ääntään.
"Mutta, Etvös…"
"He pyysivät minua, hehän pyysivät minua, tyttöni", puolusti Etvös itseään.
"Mutta Adolfa, kuinka hän soitti" sanoi hän äkkiä aivan toisella äänensävyllä ja istuutui kahdareisin eräälle tuolille, jäkkäniska kumarassa, ikäänkuin hän kuulisi vielä soittoa…
Etvös oli hotellissa rouva Simoninin luona — turkkien ja matkakirstujen ja lippaiden ja puoleksi nautitun aterian keskellä — istunut kuunnellen, silmissään ilme kuten nälkäisellä koiralla.
"Te pidätte musiikista?" oli rouva sanonut aivan välinpitämättömästi, sormin juoksuttaen Liszt’in kappaleiden sävelikköjä.
Hän, Etvös, oli ainoastaan nyökännyt, silmät rouvan kasvoissa.
Rouva oli nauranut sormiensa kiitäessä; ja tenoristi oli purkanut matkakirstuista laahushameita ja levittänyt paitoja tuoleille ja löytänyt tohvelit laakeriseppeleeseen käärittynä… rouva oli hypännyt yhtäkkiä erääseen marssiin ja soittanut vielä erään finalin koettaakseen sormiaan matkan jälkeen.
"Hat nichts gelitten", oli hän sanonut hyvin tyytyväisenä ja antanut käsiensä vajota helmaansa.
"Sie lieben das?" oli hän sanonut hyväntahtoisella välinpitämättömyydellä ja nostanut oikean polvensa vasemman päälle, kääntyessään tuolillaan Etvökseen katsomaan — hän oli unhottanut koko miehen.
Apulainen oli tuijottanut liikkumatonna eteensä turkkien ja laahushameiden keskellä — vetreät vedet olivat juosseet hänen poskilleen.
… Rouva Etvös ei ollut valmis ottamaan osaa tähän innostukseen. Hän sanoi vain:
"Keittäjätär oli täällä."
"No", sanoi Etvös ja keinutteli päätään.
"Hän meni, mukanaan seitsemänkymmentä markkaa — ensi aluksi…"
Oli kuin Etvös olisi herännyt. Mutta sitte hän sanoi:
"Meillä kai on vielä luottoakin — suuremmissa kaupoissa."
Tavallisesti ei perhe juuri tehnyt ostoksiaan suuremmissa kaupoissa — sinne ei heillä siis ollut velkaa.
Rouva Etvös oli jo sitä ajatellut: Jakob Svenssonilta voivat he saada velaksi, ja Jakob Svenssonilla oli melkein kaikkea.
"Jakob Svenssonilla on viiniäkin", sanoi apulainen mietteissään.
"Niin, Jakob", myönsi rouva Etvös nyökäten; "mutta sehän täytyy kerran maksaakin."
Apulainen tiesi sen.
"Mutta nyt on kysymys kunniasta, tyttöni", sanoi hän ja alkoi kävellä edes takaisin.
"Meitä tulee kuusitoista?"
"Niin", vastasi rouva Etvös, "jos tahdomme ottaa lehtorin rouvineen mukaan."
Apulainen pysähtyi keskelle huonetta ojennetuin käsin, ja hän sanoi jälleen silmissään aivan sama katse kuin ennen:
"Adolfa, kuinka hän soitti!"
* * * * *
Rouva Etvös oli saanut Etvöksen levolle ja samoin kahdeksan pienokaistaan.
Etvös oli vain vastuksena valveilla ollessaan. Hän joko muisteli jotakin tai sai "aatteen" joka viides minuutti ja käveli sitte sitä kehittäen edes takaisin märän lattian ylitse.
Mutta nyt oli hän mennyt levolle, ja ainoastaan Emmeline oli jäänyt valveille.
Hän auttoi astiain kuivaamisessa ja kuivasi niin varovasti ja näppärästi, suussaan ja silmissään innokkaan lapsen jäykkä ilme — lautasen lautasen jälkeen.
"Lista, lista — missä on nyt lista?"
Oli kysymys keittäjättären tarvitseman "soikon" piirroksesta. Se löytyi vihdoin kaapista ja aprikoiden kumartui rouva Etvös "listan" ylitse.
Niitä ei voinut lainata.
"Äiti", sanoi Emmeline ajattelevaisen tai pikemmin salaperäisen näköisenä — oli niin monia asioita, joista hänen ja äidin oli tapana kuiskailla ja joita ei kukaan muu saanut kuulla —.
"Klubissa on Gerdalla niin monta soikkoa."
Mutta rouva Etvös ei kuullut. Tänä iltana tunkeutuivat kaikki ajatukset hänen mieleensä sekamelskassa, unhotetut ja puoliunhotetut jo aikoja sitte. Hän ajatteli kronbergiläistä aikaansa, jolloin he matkustelivat… Ja hän ajatteli talvea, jolloin he kohtasivat ensi kerran, kun hän lauloi soloa kaikissa konserteissa juhlasalissa…
"Niin, äiti", sanoi Emmeline jälleen; "niitä on klubissa." Hänen huolestuneet ajatuksensa askartelivat lakkaamatta soikon kerällä.
"Niin, tyttöseni."
Rouva Etvös heräsi.
"Oi Jumala", sanoi hän. "Kunhan emme vain unhottaisi toimittaa pulikkaa pianon koholla olevan jalan alle." Tämä oli ajatusyhteydessä konserttien kera juhlasalissa.
"Ja mene nyt sisään, Emmeline, mene nyt sisään."
Emmeline nousi ja asetti näppärästi kaikki yhteen kasaan. Sitte sanoi hän jääden seisomaan äitinsä rinnalle:
"Äiti — uskotko, että keittäjätär on rehellinen?"
"Meidän täytyy toivoa niin", huokasi rouva Etvös. "Hyvää yötä, tyttöseni."
Rouva Etvös nousi. Hän tahtoi nähdä, oliko arkihuoneen lattia jo kuiva. Kynttilä kädessään seisoi hän keskellä huonetta ja katseli kaikkialle ympärilleen.
Koskaan ei huone ollut näyttänyt hänestä niin köyhältä.
Kovotetut uutimet, jotka kuitenkaan eivät olleet silitetyt, verhotut tuolit, mutta ei kuitenkaan mitään täytettä verhojen alla, ja peitellyt käsiliinoilla, joilla tyttölapset kunnioittivat häntä jouluna — kaikki niin mitätöntä, niin naurettavaa…
Niin — niin — aivan niin. Täällä oli hän ahertanut elämänsä. Täällä oli hän synnyttänyt lapsia, turhaan laskien niiden lukua, ja imettänyt ja tuudittanut ja synnyttänyt jälleen ja turhaan säästellyt; ja synnyttänyt uudelleen ja aina "varonut" turhaan — ja kaikki tuli kuluneeksi ja rappiolle…
Ja Etvös — tämä taivutti selkänsä kuten hänkin. Vaimo eli elämäänsä ruok'ajasta ruok’aikaan, mies mennen kouluun ja tullen koulusta… Mutta rakastivathan he toisiaan. Oi — rakastivatko he? Hän ei enää tiennyt mitään. Kuului kai rakastamiseen ajatuksiakin. Ja rouva Etvöksestä tuntuivat ne ainoastaan tylsyvän, huolehtiessa veloista ja näistä yhdeksästä, jotka piti vaatettaa ja ravita.
Väsyneenä kääntyi rouva Etvös ja meni sisälle makuuhuoneeseen.
Apulainen heräsi ja nousi istualleen sängyssään.
"Kuules", sanoi hän; "hänen kuvansa ripustamme me pianon yläpuolelle." Se oli eräs Sofie-Simonin-kuvista valopainoksena, jollaisia oli reklaamiksi levitetty taloihin.
"Niin, Etvös", vastasi rouva ja koht’sillään nukahti apulainen jälleen.
Rouva Etvös istui sängyn reunalla kun Emmeline nosti päänsä tyynystään.
"Onhan Joakimin säästölaatikossa kolmetoista markkaa."
Rouva Etvös oli ajatellut tätä Joakimin yksityisomaisuutta.
"Niin, niin, lapsi", sanoi hän; "mutta nuku nyt. Hyvää yötä."
"Hyvää yötä."
Rouva Etvös makasi tuijottaen pimeyteen; nyt eivät he enää juoksisi toimikuntain asioilla eivätkä listojen kera — nyt saisi siitä tulla loppu…
Mutta asianlaita oli niin, että musiikki oli ollut aina heidän yhteinen ilonsa… silloin itkivät he aina yhdessä vetreitä vesiä.
Rouva Etvös oli nukkumaisillaan puoliavoimin silmin; tavallisesti hän nukkui jäniksen unta: kolmetoista vuotta oli hän kuulostellut kehtoon, nukkuen käsi riipuksissa vuoteen reunan ulkopuolella.
"Inga voisi ottaa valkean hameen", tuumaili hän vielä. Hänen ajatuksissaan kangasteli että yhdeksästä voisi parinen tulla sisään jälkiruuan ajaksi — kuten tuli Kronbergilläkin.
Vihdoin nukahti hän.
Emmeline lepäsi hiljaa ja kuunteli äitinsä hengitystä. Hänen sydäntään ahdisti niin pistävän katkera tunne.