III.
Astiat olivat klubista saapuneet ja kyökissä oli matami Börner täydessä touhussa: hän käveli ympärinsä valmisteidensa keskellä omituisen arvokkaalla lempeydellä, kuten diakonissa sairasvuoteidensa keskellä.
Silla hakkasi ja Silla leikkasi.
"Ettehän taida muuta osatakaan kuin pistellä sitä suuhunne", sanoi hän, kun matami Börner vähitellen perehtyi paikallisiin olosuhteihin: hän antoi Sillalle yhtäjaksoisen esityksen sairautensa kehityksestä patojen ääressä.
Rouva Etvös vain häiritsi asian rauhallista kulkua.
Hän juoksi ulos ja sisälle jokaisen viiden minuutin perästä ja kysyi, joko tavarat olivat Svenssonilta tulleet.
Etvöksellä ei ollut aikaa kuulla edes rahoista (hän vain kulki ja "koristeli"); rouva Etvös palasi takaisin ruokahuoneeseen.
"Äiti — ovatko ne tulleet?" kuiskasi Emmeline.
"Eivät vielä."
Ja he istuivat jälleen, odottaen, nenä ikkunassa kiinni, tyhjin käsin — he eivät voineet ryhtyä mihinkään.
Rouva Etvös lähti jälleen; hän ei tahtonut enää kysellä, hän kulki vain hieman meluten ja kohotteli astiain kansia.
Matami Börner ymmärsi kaiken niin hyvin: hän oli keittänyt niin monessa talossa.
"Tarvittaisiin vähän juomarahaa", sanoi hän. "Sillä poika neuvotaan varmaankin tänne kyökkiin, kun hän saapuu."
"Niin, niin", sanoi rouva Etvös, jonka kasvot kirkastuivat, kun hän etsi muutamia lantteja.
"Oi, kiitos, oi, kiitos", ja tarttui matamin ranteeseen — hän lienee tahtonut puristaa hänen kättään; tästä hetkestä ymmärsivät he toisensa.
"Pahinta on, että ihminen menettää makunsa", sanoi matami Börner. Hän jatkoi Sillalle esitystänsä sairaudestaan, kun rouva Etvös oli jälleen mennyt.
Rouva Etvös oli ottanut hameensa esille — mustan silkkihameen ja toisen valkoisen — ja levittänyt ne tarkasteltavaksi parille tuolille.
"Äiti", huusi Emmeline, "tuolta tulee hän."
Poika tuli todellakin tavaroiden kera. "Tätä tietä, tätä tietä", sanoi rouva Etvös, joka tunsi koko vanhan tuskansa saattaessaan tavaroita hilaavaa poikaa ruokahuoneen lävitse; ja he kuuntelivat molemmat, Emmeline ja hän, kunnes poika oli mennyt — juomarahoineen.
Oli kuin rouva Etvös olisi herännyt, kun tavarat olivat onnellisesti kotona. Hän meni sisälle Etvöksen luo ja katseli koristuksia — niihin kuului valopainos ja pari kummallista nurkkasohvaa, joiden pääaineksina oli vuodepatjoja ja muita sellaisia tavaroita.
"Niin, kun ne vain saisi peitetyksi… menisivät ne kyllä mukiin, menisivät ne kyllä mukiin…" Hän oli jo kyökissä ja hilpeällä mielellä.
"Niin, nythän on jotakin tarjottavaa", sanoi hän onnellisena tunnustellen tavarapaketteja ja nosteli viinipulloja säteilevin silmin. "Oikea herransiunaus", sanoi hän.
Hän vaelsi takaisin Etvöksen luo, joka verhoili sohvia.
"Niinpä niin, Etvös", sanoi hän ja istuutui hetkiseksi ja katsoi suoraan eteensä. "Onhan tämä vaihtelua elämässämme."
"Adolfa", sanoi Etvös, joka käveli edestakaisin katsellen valmistunutta työtään. "Tämä on kunnia — verraton kunnia."
Herra Etvöksen otsalla oli rakeenkokoisia hikipisaroita.
Katuovella soitettiin ja rouva Etvöksen täytyi mennä avaamaan. Siellä oli hovioikeudenpresidentin tytär: hieno, sileähansikkainen daami, joka nyt kaksikymmenvuotiaana kulki ympärinsä presidentin ylhäisessä virka-asunnossa ja emännöi. Hän tuli kiittämään kutsusta siinä salaisessa toivossa, että saisi tarjota yhtä tai toista apua.
Mutta kun hän oli päässyt istumaan keskelle sekamelskaa — rouva Etvös juoksi erään tuolin ympäri, hokien: "täällä on niin törkyistä, täällä on niin törkyistä, sillä Etvös koristelee", — ilmaisi hän hiljaa ajatuksensa:
"Olisi parempi, jos kaikki olisi samansuuntaista."
Etvös meni hänen tuolinsa taakse nähdäkseen, miltä laitteet näyttävät hänen paikaltaan.
"Niinhän se on, mutta me teemme, mitä voimme", sanoi hän ja nytkytteli tyytyväisenä jäkkäniskaansa.
Emmeline tähysteli eräästä nurkasta epäluuloisesti hovioikeudenpresidentin tytärtä niinkauan kuin tämä oli huoneessa.
Neidin täytyi tulla sisään katsomaan pöytäkalustoa, joka näytti aivan huutokaupasta ostetulta etvökseläisen ruokahuoneen pitkällä pöydällä.
"Kaikkihan käy hyvin", sanoi neiti, "kun on kalustot, kuten teillä."
Hän palasi kotiin kalpeana pelästyksestä etvökseläisten valmistusten johdosta.
"Oikea kaupungin häväistys", sanoi hän isälleen presidentille.
Rouva Etvös oli palannut takaisin kahden hameensa luo. Sai olla niin, että Inga tulisi sisälle jälkiruuan ajaksi.
* * * * *
"Emmeline — onko hän palannut?"
Rouva Etvös oli liivisillään ja hän juoksi makuukamarista ulos ja takaisin sisälle. Kysymys oli Sillasta, joka oli lähetetty presidentille noutamaan serviettejä.
"Onko hän palannut?"
Silla ei ollut palannut. Hänen täytyi pysähtyä jokaiselle portille, jossa jokin ystävätär tahtoi häneltä laajan selonteon asioista.
"Ja talia syövät ne myös", lopetti Silla halveksivasti ja jatkoi juoksuaan (hän tarkotti niitä monia stearinijalustoja, joita matami Börner taitavasti hakkasi kannattamaan herkkutaiteellisia ihmetöitään).
"Nyt hän tulee, äiti!" huusi Emmeline ikkunasta.
"Oi — Luojan kiitos", huokasi rouva Etvös, joka makuuhuoneessa katseli peilistä mustaa silkkihamettaan, joka oli ratkennut useimmista ompeleistaan.
Emmeline tarkasteli sitä myös — äänetönnä, edestä ja takaa. Sitte sanoi hän arvelevaisella äänellään:
"Äiti, voimmehan sen paikata."
"Oi ei, oi ei", väitti rouva Etvös vastaan väsyneesti ja napitti liivinsä ylimpiä nappeja: parin nenäliinan kulma pisti esiin liivien alta. Rouva Etvöksen täytyi välttämättä hieman paikata litteyttään, kun hän pukeutui silkkihameeseensa.
"Mutta rintaneulasi, äiti", muistutti Emmeline.
Rintaneula pantiin paikoilleen. Sen lehdellä istui suuri punalakkinen, kivikudoksinen Amor, joka ojensi nuolensa katsojaa kohden. — Rouva Etvös kantoi sitä kaikissa juhlatilaisuuksissa.
Etvös tempasi oven auki. "No — etkö jo ole valmis?" sanoi hän ja tyrkkäsi toista pois peilin edestä.
"Niin — kunpa he vain olisivat täällä", lisäsi hän, "olisivatpa vain kaikki täällä…"
Apulaisen ainoa huoli oli, ettei hän saisi koko joukkoa kasaan.
Rouva Etvös oli ruokahuoneessa: hän järjesteli sadatta kertaa niitä katajanlehviä, joilla hän oli täyttänyt kronbergiläiset kukkajalustat.
Ulko-ovelle lyötiin parisen kovaa iskua. Siellä oli Cerlachius, joka sanoi tulleensa vain vähän vilkasemaan ennenkuin pukeutui juhlapukuunsa.
Hän maisteli kielellään vahvaa ruuantuoksua, ja aikoi mennä jälleen.
"Toden totta, pikku rouva", sanoi hän, "tänne tulee mies tuoden muutamia pulloja. Ajattelin, ettei se olisi haitaksi: Börner tietää, mitä sitä on juotava…"
Hän oli tullut ainoastaan tämän sanoakseen. Cerlachius ei paljoa luottanut etvökseläisiin viinilajeihin.
Rouva Etvös seurasi häntä ulos.
"Äiti, varros vähän", sanoi Emmeline hänen palattuaan sisälle. Hän pani sentään pienen paikan, ja sen pani hän hihan juureen, josta pilkkui valkosta.