"SINÄ KYLLÄ MUISTAT MINUT."
Olin tuntenut saksalaisen ystäväni hänen aikaisimmasta nuoruudestaan saakka. Olin myöskin seurannut sitä intohimoa, joka hänet valtasi, aivan ensi hetkestä alkaen.
Olin, sen pahempi, tuntenut myöskin naisen, jota hän rakasti — ja minä tiesin paremmin kuin kukaan muu ja liian hyvin, ettei nainen ollut ystäväni ajattelemisen arvoinen.
Ja sentään vaikenin. En sanonut hänelle mitään. Vaikenin — hienotunteisuudesta ystävääni kohtaan tai naista — kuinka tietäisin? Kentiesi vain hienotunteisuudesta itseäni kohtaan. Tekomme, jotka voivat näyttää mitä jaloimmilta, ovat useinkin kaikessa salaisuudessa kehnoimpia, raukkamaisimpia tekojamme…
Mutta saatuaan sen vihdoin tietää, meni hän metsään ja ampui itsensä. Oli yö, ja hän ampui kuulan keskelle sydäntään, läpi naisen kuvan, jonka hän oli pistänyt poveensa.
Tällainen juttu päättyy harvoin näin. Mutta tämä päättyi.
Kuullessani hänen kuolemastaan, oli minusta kuin olisin hänet tappanut ja (se oli hirveintä kaikista) minä sain tietää että hän tosiaankin olisi lähtenyt täältä kantaen sydämessään kaunaa minua kohtaan — —
Sillä ennen kuolemataan oli hän kirjottanut minulle kirjeen. Hän kirjotti:
"Menen, koska kaksi ihmistä ovat minut pettäneet, hän ja sinä. Mutta sinä kyllä muistat minut."
"Sinä kyllä muistat minut!"
Hän oli oikeassa. Hän oli oikeassa. Hänen elämänsä ja kuolemansa painoi pitkät ajat raskaana ajatuksiani… kunnes aika verkalleen kulutti hänen kuvansa pois. Sillä elävällä on tekemistä elävien kerällä.
Kuolleiden ystäviemme, oi, heidän varjonsa istuvat kuin kerjäläiset tiemme varrella, (tien, jota me vielä elävinä kuljemme) ja kuinka usein heitämme, ohimennen heitä muistaen, almun heidän ojennettuun käteensä?
Oli kulunut viikkoja ja oli kulunut kuukausiakin, joina en lahjottanut ystävälleni ainoaakaan ajatusta.
Mutta sitte… niin, sitte tapahtui se. Se nimittäin, että eräänä yönä näin hänet… tarkotan — ei, antakaas, jotta kerron sen juurta jaksaen.
Sillä luonnollisesti aivoni olivat toimineet huonosti, olin päästäni vialla — juuri kun näytin terveimmältä. Mutta on kaikessa tapauksessa eräs syrjäseikka, joka ei silloin voinut olla hämmentämättä mieltäni ja joka panee pääni pyörälle vielä nyt, vielä nyt, milloin itseni pakotan sitä ajattelemaan.
Olin viettänyt iltani lueskellen, ja ennen maatapanoani olin leikkinyt isännän pikku koiran kerällä. Olin syönyt illallista ja ollut täydellisessä ja häiritsemättömässä tasapainossa. Nukkuessani paloi pieni lamppu, kuten tavallisesti, pöydällä vuoteeni vierellä.
Ja olin nukkunut aivan rauhallisesti, unia näkemättä, sangen rauhallisesti.
Mutta äkkiä heräsin ja minusta tuntui, että jokin oli liikuttanut ovea ja että joku oli astunut huoneeseen.
Käänsin päätäni ja sanoin (ja olin aivan huoleton):
— Tekö se olette, Andreas?
Sillä Andreas oli palvelija, ja luulin tulijaa häneksi.
Mutta ovella en nähnyt ketään, eikä kukaan vastannut minulle.
Silloin yhtäkkiä — ja taivas tietää, että ainoastaan sekuntia aikaisemmin en ollut edes ajatellutkaan tehdä sitä — käännyin vuoteessani ja nostin päätäni, ja tuossa, keinutuolissa, jossa tapani oli istua lueskellen, tuossa, nurkassa, suoraan vastassani — istui hän, hän, ystäväni joka oli ampunut itsensä, hän, jota en ollut muistanut moniin viikkoihin — istui ilmielävänä.
Harmaassa univormussaan; parrattamme, sileine, alakuloisine kasvoineen, liikkumatonna — istui hän tuossa keinutuolissa ja tuijotti eteensä saappaidensa kärkiin, kuten hänellä oli tapana…
Ja minä sanoin ääneen, ilmaan, häntä kohden: — Tekö se olette, Arnold — mitä tahdotte?
Minua ei pelottanut. Yhtä pelottomana pysyinkin. Näin vain että hän istui siinä, ja ihmettelin.
Jäin häntä katselemaan tuntematta minkäänlaista pelkoa — kunnes hän katosi.
Hänkö katosi? Hän, hän —
Varmaankaan ei. Eihän se ollut hän. Ei, ainoastaan harhakuva katosi. Sillä, vaikka olinkin täysin tasapainossa, täytyihän minun sittekin olla sairas… päästä pyörällä, pois suunniltani, olin kai jossakin ulkosalla. Järkeni oli yhtäkkiä pettänyt. Voihan sellainen sumentuminen tapahtua aivoissamme, aavistamattamme siitä mitään. Niin se on — ja hänen kuvansa näin sellaisena sumentumisen hetkenä. Oi, varmaan, varmaan!
Kuolleet ovat kuolleita. Hiukkanen tomua, niin vähän, ettei se riitä peittämään kämmentänikään — niin vähän, hiukkanen tomua ei saata ottaa ihmisen muotoa ja 'näyttäytyä' — eikä muistuttaakaan…
Vaikka…
Sillä oli olemassa myös syrjäseikka ja tämä syrjäseikka — — —
Mutta kuten olen sanonut, antakaas, jotta kerron juurta jaksain:
Aivojeni äkillisen sairauden täytyi olla tarttunut. Tai ehkä oli niin: aivojeni pahoinvointi oli tarttunut eräihin toisiin aivoihin talossa, jotta ne sekaantuivat samaan aikaan ja sairastuivat samaan aikaan.
Sehän se minua…
Mutta jahka kerron:
Tultuani seuraavana päivänä huoneestani, sanoi talon emäntä, jolle en ollut virkkanut mitään öisestä taudinpuuskastani (sellaisista asioista ei pidä puhua, ei edes lääkärillekään, hän voisi helposti ymmärtää väärin, sitä vähemmän muille, aivan tavallisille ihmisille, jotka saattavat helposti ymmärtää väärin maailman selvimmätkin sanat):
— Kuinka on laitanne? kysyi emäntä aamulla teetä juodessani. Olen ollut niin levoton teidän tähtenne. Istuin illalla odotellen viimeisten vierasten poistumista, istuin lukien ruokasalissa.
Mutta yht’äkkiä alkoi, en tiedä miksi, tuntua oloni niin sietämättömältä että panin pois kirjan tuumien: "Istut mieluummin vieraskamarissa. He kai pian menevätkin, ja niin pääset levolle…"
Silloin kulki yht’äkkiä puuska läpi talon, jotta kaikki ovet aukenivat.
Ja, "Vips", olihan se hirveää, syöksähti ulvoen nurkastaan. Se seisoi ulvoen aivan edessäni kuin talossa olisi ollut ruumis…
("Kuin talossa olisi ollut ruumis", toistin itsekseni ja hiusteni juuret tuntuivat jääpuikoilta päänahkassani.)
— Tosiaankin kävivät jääkylmät väreet lävitseni, sanoi emäntäni (ja häntä näytti vieläkin palelevan), vaikkei tässä ollakaan taikauskoisia…
Mutta sitte ajattelin että olipa se merkillistä — ja menin ulos pihalle katsomaan, oliko tosiaankin yht’äkkiä ruvennut niin kovasti tuulemaan. Mutta oli aivan tyyni. Oli ihka tyyni.
Sanoin silloin yksikseni: "Herra tiesi, eikö vain herra ole sairastunut…"
Ja nousin rappusia ylöspäin — pääsin tuskin paikaltani, niin polveni vapisivat — ja kuuntelin ovellanne. Mutta kun huoneessanne oli kaikki hiljaa, palasin takaisin ja olin iloinen…
Kaikkihan on tietysti lasten lorua… (ja hän koetti hymyillä) tuollaisina öinä saattaa saada niin monenlaisia ajatuksia päähänsä… sanoi emäntäni.
Mutta minä kysyin vain:
— Mihin aikaan suunnilleen ovet aukenivat?
— Täsmälleen kymmentä vaille yksi, sanoi hän. Sillä katsoin juuri bornholmalaista ruokasalissa oveltanne palattuani.
Kymmentä vaille yksi. Juuri sama hetki, sama silmänräpäys, jona olin hänet nähnyt, ystäväni, vainajan — tai ei, ei, hänen kuvansa… sillä minäkin olin katsonut kelloon: täsmälleen kymmentä vailla yksi…
Se oli kummallista, sangen omituista, sitä ei ollut helppo selittää, ei sinne päinkään…
Mutta vaikkeipa jotakin asiaa voisi selvittää, eihän sitä siltä tarvitse pelästyä.
Ja sitäpaitsi, olihan ajatus kerrassaan naurettava; jos hän tahtoi minua "muistuttaa", miksi valitsisi hän juuri hetken, jona olin tyytyväinen ja rauhallinen — ei suinkaan hän tahtonut juuri rauhaani häiritä.
Mutta niin voi olla. Jos hän todellakin tuli, ei hän tullut hyvässä mielessä. Mitä hän kirjotti, oli uhkaus. Ymmärsin hyvin, että hän oli silloin uhannut minua — — —
Mutta, jos lakkaamatta vatvon mielessäni tätä juttua, alan lopulta siihen uskoa — alan uskoa kummituksiin. Minä — — —
Mutta totta on, etten eläessäni ole elänyt niin tyyntä aikaa kuin nähdessäni hänet ensi kerran ja toisen kerran.
Sillä olenhan nähnyt hänet — toisenkin kerran.
Kaksi kertaa olen hänet nähnyt. Ja se, aivan varmaan se… ei, älkäämme vajotko tutkistelemuksiin. Antakaas, taivaan nimessä, jotta kerron juurta jaksaen.
Mutta olen siis nähnyt hänet toisen kerran.
Hänen kuvansa, tarkotan, olen nähnyt.
Se tapahtui Pariisissa.
Olin palannut kotiin suurista pidoista. Eräs palvelija oli kyydinnyt minut kotiin vaunuillaan. Olimme puhelleet joutavimmista asioista maailmassa, ja meillä oli ollut sangen hauskaa. Juoneet, voin lisätä, emme olleet mitään. Pariisilaisissa pidoissa ei saa juodakseen. Sen muuten tietää kaikki ihmiset. Pariisilaisissa juhlissa täytyy tapella tarjoilupöydän luo päästäkseen ja tapellenkin saa ainoastaan lasin "Mercier'tä". Palvelijani oli laskeutunut vaunuistaan ja olimme vielä vähän pakinoineet, seisten molemmat katuvierustalla asuntoni edessä. Tarinoimme, mitä, sitä en tiedä…
Lopulta soitin ovikelloa ja katuovi avattiin, ja kulin viheltäen käytävän lävitse, muistan hyvin, että vihelsin erästä valssia. Tulin arkihuoneeseeni ja riisuin päällystakkini ja ajattelin vielä häntä, palvelijaani, ja hänen hevosiaan — silloin käännyn ja tuolla, nurkassa, keinutuolissa, kasvot suoraan vastassani istuu hän — hän, saksalainen ystäväni, kuollut ystäväni, joka ampui itsensä…
Univormussaan, kasvot suoraan minua kohden… suoraan vasten kasvojani.
Niin, nyt hän oli kohottanut katseensa saappaiden kärjistä…
Mutta hätääntymättä, hämmästymättä — — kuin näky olisi ollut kauan odotettu, sanoin:
— Tekö se olette, Arnold? Mitä tahdotte!
Hän ei liikahtanut, ja kuullen palvelijani vaunujen vierivän tiehensä, ulkona kadulla (sillä sen kuulin), jäin häntä katselemaan — — kunnes hän katosi.
Ei, ei, vaan kunnes hänen kuvansa katosi. Vaikkakin silmät, jotka olivat tähdätyt suoraan minua kohden, suoraan vasten kasvojani — olisin voinut vannoa, että ne elivät, ei tosin minun elämääni, vaan toista elämää, paljon eloisampaa kun minun silmissäni on — mutta että ne elivät…
Niin, sen puolesta olisin antanut kunniasanani ja itsekin kuollut… En tiedä kuinka pitkä aika oli kulunut, kun säpsähdin siitä, että ikkunaani koputettiin.
Mitä se oli?
Avasin — ja, sen tunnustan, käteni vapisivat sitä tehdessäni — ja ulkona näin pariisilaisen palvelijani kasvot:
— Ette siis ole sairas, huusi hän ikkunan lävitse.
— En, en lainkaan. Miksi niin? vastasin sangen levollisesti,
(Kuten jo olen sanonut: tällaisia asioita ei ole ilmaistava kellekään, ei edes ystävillensäkään. Sellainen ystävä näyttää osanottavalta meidän kertoessamme, ja kun hän menee alas rappusista sanoo hän itsekseen: "Kas niin, niinpäs kävi. Hohhoh, raukka — sitä olin jo kauan odottanutkin.")
— Oi, sanoi palvelijani ikkunan takaa, se oli siis vain hullu päähänpälkähdys… Mutta yht'äkkiä, vaunuissa Istuessani, tuumin itsekseni, että olitte tullut sairaaksi — — — ja käskin kuskin odottaa.
— Mutta, niin, luojan kiitos, hyvää yötä… jatkoi hän.
Ja hän nousi vaunuihinsa jälleen ja ajoi pois.
Aivojeni sairaus oli siis tarttunut, tarttunut kuten ensikerrallakin, tarttunut tähänkin suhteellisesti vieraaseen ihmiseen, tähän ihmiseen, joka istui tyyneen iloisena vaunuissaan. — — —
Niin, se on kieltämättä ihmeellistä.
Mutta miksei aivojenkin äkillinen sairaus saattaisi tarttua? Sehän näyttää olevan mitä luonnollisinta. Sehän on vaan ajatuksen siirto (sairaan ajatuksen siirto), ajatuksen siirto melkein kuin monet muutkin.
Sairaus — ainoastaan sairaus, joka tarttuu.
Mutta kuitenkin, miksi en sitä tunnustaisi, kerrottuani kerran kaiken muille. Niin, olen sanonut itsekseni: Jos hän "muistuttaa" minua kolmannen kerran — eiköhän se silloin — — — eiköhän se silloin tapahdu siksi, että hän, vihdoinkin, tahtoo tuoda minulle rauhan?
Ja tämä kolmas kerta — jää viimeiseksi kerraksi…
Eiköhän hän silloin, viime kerralla, kentiesi kutsukin — viittaa kalpealla kädellään (hänen kätensä oli aina kalpea; hänen eläessäänkin se oli kalpea) ja kutsu?
Ja minä tahdon häntä seurata ja mennä hänen mukanaan, mennä pois hänen mukanaan — mennä niinkuin meni veljenikin.