V.
Rouva Simonin haukotteli tuontuostakin viuhkansa takana.
Nyt oli hän vaihteeksi siirtynyt uunin luo — se oli nyt hehkuvan kuuma, kiitos siitä Emmelinelle — ja seisoi parin herran kera, joista toinen oli varakonsuli:
"Altes Ding", sanoi hän päästäkseen jälleen vapaaksi ja viittasi pianoon.
Hän iski parisen ääntä kulkiessaan ohitse ja vielä parisen.
"Sie Berg", sanoi hän yhtäkkiä virittynein mielin; "hören Sie doch, es klingt wie eine Spinette."
Hän sysäsi pianotuoiin esiin ja istuutui ottaen muutamia akordeja.
Kukaan ei tiennyt, kuinka neiti Blanck, huippunenä, oli äkkiä tullut ensimmäiseksi ja istui parin askeleen päässä kaikkien muiden etupuolella lasisilmineen eräällä ruokotuolilia.
Kaikki oli yhdellä iskulla hiljentynyt. Etvös seisoi vaimonsa rinnalla.
"Adolfa, Adolfa", kuiskaili hän, puristaen suonenvedontapaisesti tämän rannetta.
Rouva Simonin soitti erään Haydnin pikkukappaleen.
"Klingt doch lustig? was?" sanoi hän sen mentyä.
Kukaan ei vastannut, ja hän soitti jälleen — erään Scarlattin pikkukappaleen. Rouva Etvös oli sennäköinen kuin näkisi hän jonkun raamatullisen ilmestyksen keskellä omaa arkihuonettaan.
Rouva Simonin lopetti ja kosketteli enää ainoastaan hieman näppäimiä.
"Singt denn hier Niemand?" kysyi hän äänellä, ikäänkuin olisi pitänyt yhtä mahdollisena kysyä, kävelikö seurassa kukaan käsillään.
"Juu — herra Etvös laulaa…"
"Herra Etvös on paikkakunnan tenori", sanoi varakonsuli haukotellen.
"Dann singen Sie doch etwas", sanoi rouva Simonin aivan samalla äänellä ja näppäili edelleen.
Etvös oli tullut valkoiseksi kuin palttina.
"Eihän sellaisesta voi olla lainkaan puhettakaan", sanoi hän hykertäen hikisiä käsiään yhteen: laulaa hänen edessään (hän voi tuskin saada sanoja suustaan) — "niin, jospa hänellä vain olisi jotakin, — olisipa hänellä jotakin."
"Mutta" — ja hän meni lähemmäksi pianoa — "kaikki, mitä hänellä oli, oli niin vanhaa…"
Seura lausui laimeita kehotuksia. Rouva Etvös seisoi miehensä selän takana ja tepasteli samoin kuin hänkin ja hänen huulensa höpöttivät sanoja, joita ei kukaan kuullut.
"Jollei hän tahdo laulaa", sanoi rouva von Linden väsyneesti ja laski kätensä raskaasti helmaansa.
"Ja nyt ruuan jälkeen", sanoi Etvös, "tässä raskaassa ilmassa… Ja kuka sitte säestäisi?"
"Ah — ich", sanoi rouva Simoni samalla äänellä kuin ennenkin.
"Laula, Alfredo", sanoi rouva Etvös, joka yhä seisoi aivan miehensä takana ja oli niin liikutettu, että sai tuskin sanoja suustaan.
"Niin, niin", sanoi Etvös, joka ei nähnyt nuotteja; "mutta missä ovat ne?"
Rouva Etvös oli poissa. Hän oli mennyt noutamaan pastilleja ja raitista vettä, jotta niillä voisi virkistää suutansa.
"Mutta tässä ilmassa", sanoi Etvös, "ja täällähän on lämmitettykin."
Hän aikoi avata ruokasalin ikkunan, ja hän juoksi hämmennyksissään kautta kaikkien huoneiden makuukamariin.
"Kuka siellä on lämmittänyt?" huusi hän. "Aivanhan siellä tukehtuu."
"Minä, isä", sanoi Emmeline.
"No — aina sinunkin täytyy tehdä mitä kukaan ei sinulta ole pyytänyt."
Etvös poistui peilin edestä, jossa hän oli laittautunut ikäänkuin näyttelijä lämpiössään.
"Aina", sanoi hän jälleen ja meni.
Emmeline ei ollut vastannut. Vähitellen alkoivat hänen silmänsä vettyä, ja sitte itki hän hiljaa nurkassa vuoteensa ääressä — hän oli tuntenut niin monia mielenliikutuksia näinä neljänäkolmatta tuntina.
Rouva Etvös tuli raittiine vesineen.
"Oi, Emmeline", sanoi hän puolustaen. "Isä aikoo laulaa."
Isä oli jo alkanut, ja rouva Etvös jäi seisomaan. He kuuntelivat molemmat, äiti ja tytär, kaulat ojossa ja korvat hörössä.
"Hänen äänensä on hyvässä juoksussa", kuiskasi rouva Etvös hymähtäen, ja he kuuntelivat jälleen.
"Nyt tulee se paha paikka", sanoi rouva Etvös ja tarttui Emmelinen käsivarteen. Se oli eräs säveljuoksutus, jonka ohi Jakob Etvöksen oli vaikea päästä kurkkuäänelläkään.
"Niin, hänen äänensä on hyvässä juoksussa", toisti hän jälleen hymyillen: pahan paikan ohi oli päästy.
Etvöksen lakattua taputtivat kaikki käsiään ja rouva Etvös päästi Emmelinen käsivarren vavisten mielenliikutuksesta; ikäänkuin äkkiä kaivaten hälinää sisällä avasi hän oven ja astui valoon. Etvös säteili ilosta ja sanoi:
"Niin, — kun on tuollainen säestys", ja hapuili uusia nuotteja.
"Er hat gelernt", sanoi viuluniekka kulkien rouva Etvöksen ohitse.
"Niin — kyllä mieheni on paljo opiskellut", sanoi rouva Etvös.
Ainoastaan Silfverhjelm sanoi Cerlachiukselle:
"Niin — en ole musikaalinen", ja palasi ruokasaliin, jossa Emmeline oli hiipinyt esiin: hän tahtoi nähdä isänsä.
Etvös alkoi laulaa jälleen — kääntyneenä seuraan päin — tulipunaisena, keikuttaen ruumistaan, puserrellen käheitä ääniään yhä kovemmin, säteilevin kasvoin, kokonaan poissa suunniltaan, rouva Simonin vähitellen muuttuessa ikäänkuin automaatiksi — pää lerpullaan — ja ainoastaan kulutellen käsiään edestakaisin näppäimillä.
Tenoristi livisti piiloon. Hän pujahti Etvöksen huoneeseen missä paloi himmeä lamppu.
Mutta oven takana törmäsi hän rouva Etvökseen, joka istui piilossa tirkistäen oven raosta päätänsä nytkytellen mieheensä, joka lauloi.
Tenoristi joutui hämilleen ja tahtoi sanoa jotakin — jonkun laatusanan laulajasta, mutta ei saanut aikaa, sillä rouva Etvös nousi äkkiä pystyyn ja houkutteli hänet eräälle tuolille ja alkoi puhua — hänelle, vennonvieraalle, välinpitämättömälle, heidän elämästään, ahtaasta elämästä, heidän olosuhteistaan, niin pienistä, niin pienistä, sanoi hän.
"Eikä mitään muutosta", jatkoi hän, "ei vuosikausien pitkään." Hän toisteli sanoja ikäänkuin puhuisi itsekseen, ja hän katsoi jälleen tenoristiin, kasvoista kasvoihin, jatkaen jutteluaan, kuumeisesti ja hätiköiden kertoen nuoruudestaan, kuinka hän oli matkustellut — "ulkona maailmalla", sanoi hän; Etvöksestä, mitä tämä aikoi, mitä oli ajatellut.
"Tempautua irti maailmaan — sillä voimia hänellä oli", sanoi rouva Etvös ja huiskutteli laihoja käsiään kuin kahta raskasta vasaraa ylös ja alas polveaan vasten.
"Ja kuitenkin istutaan täällä", sanoi hän äkkiä ja tuijotti toista kasvoista kasvoihin silmillä, jotka eivät mitään nähneet: "täällä…"
Hän tyrkkäsi oven kiinni — sisällä jatkoi Etvös laulamistaan, lauloi aarian toisensa jälkeen, kaikki herrat olivat nyt siirtyneet ruokasaliin — ja rouva Etvös pidätti edelleen tenoristia samalla sanavirrallaan, nojautuen eteenpäin häntä kohden ja pidellen hänen käsistään.
"Sitte tulee ikävä, ymmärrättekö, pitkä ikävä, ymmärrättekö, kun istutaan täällä vuodet vuosien jälkeen…"
Äkkiä purskahtivat kyynelet hänen silmistään, ja hän itki, hiljaa ja taukoamatta, yhä kasvot käännettyinä tenoristin kasvoja kohden.
Pieni tenoristi ei ollut liikahtanut, hän ei tiennyt mitä sanoisi, sanoi sentään puoleksi kumartaen:
"Niin, ymmärtäähän sen… että täällä on rajotettua, rouva."
Vierashuoneessa oli Etvös lakannut laulamasta, ja kaikki ihmiset puhuivat yhteen suuhun. Yhtäkkiä tyrkkäsi rouva Etvös jälleen oven aivan auki.
"Nyt he ovat lopettaneet", sanoi hän ja koetti hillitä itseään, tenoristi vain kumarsi ja meni sanomatta sanaakaan; Etvös oli mennyt ruokasaliin, jossa kaikki taputtivat; hän huiskautti kättään ikäänkuin lehtorin ja Cerlachiuksen ylitse.
"Nyt on muuten ensi kerran ääntä", sanoi hän lyöden kurkkuunsa.
Sitte kääntyi hän jälleen vierashuoneeseen, ja naiset kokoontuivat piiriin sanoakseen hänelle jotakin miellyttävää.
"Mitäs siitä", sanoi hän, "eihän tuota ole vielä unhottanut kaikkea: se pulpahtaa ilmoille innostuksen hetkenä."
Mutta äkkiä hän vaikeni ja seisoi tuijottaen ontolla silmäparilla, kunnes hän syöksähti ulos piiristä kiireisesti höpisten: "Anteeksi." Hän oli saanut näkyviinsä viuluniekan, joka ei vielä ollut antanut lausuntoaan.
Hän tölmähti viuluniekkaa kohden nakellen omituisesti niskojaan, ja hän alkoi keskustella taidelaulusta: hän ei tiennyt, kuinka tavalliset laulajat muodostivat äänet.
Ja kesken kaikkea sanoi hän lyhyesti nyökäten — puoliääneen, kuten ainakin toverusten kesken —:
"No — miltä se sitte kuului?"
Viuluniekka vilkui ensin häneen — hänellä ei ollut mitään ajatusta
Etvöksen esityksistä — ennenkuin hän sanoi:
"Niin, se oli tavattoman hyvin säilynyt ääni." Etvöksen kasvot kirkastuivat.
"Eikö totta?" sanoi hän nyökäten ja sanomattoman tyytyväisellä äänensävyllä.
"Tiedetäänhän sitä sentään hieman laulusta", sanoi hän ja puhui pitkään siitä kuinka hän muodosti äänet.
Kenraalitar oli jo voittopuolillaan sanoakseen jäähyväiset, ja rouva
Simonin nousi tuoliltaan, hieman liian nopeasti.
"Ja — gehen wir", sanoi hän ja vetäsi hansikkaitaan ylemmäksi.
Kaikki naiset ponnahtivat kilvan pystyyn, rouva Etvöksen juuri tullessa miehensä huoneesta.
"Joko nyt", sanoi hän, "joko todellakin nyt…"
"Kuinka kiire teille tuli", sanoi hän puristaen kättä toisensa jälkeen.
"No, teidän täytyy tosiaankin olla väsynyt", sanoi rouva Linden lyöden häntä molemmille olkapäille.
"Oi, ei, oi, ei", sanoi rouva Etvös pudistaen päätänsä ja piteli heitä kutakin kädestä ikäänkuin ei tahtoisi päästää pois laisinkaan.
"Eihän nyt ole lainkaan myöhä", sanoi hän lehtorittarelle.
Ovi eteiseen oli avoinna ja ikäänkuin sumun lävitse näki hän naisten yhden toisensa jälkeen katoavan suuriin kaapuihinsa.
Mutta herroja ei niin vain heti saatukaan mukaan, he joivat vielä ja huusivat hänelle eläköötä, ja hän joi hetkisen mukana — kunnes hekin olivat ulkona ja hän kuuli heidän tömistelevän ulkoeteisessä.
Cerlachiuksen ääni kuului sanovan:
"Niin on nekin juhlamaljat juotu", sanoi hän.
Nyt sulkeutui katuovi.
Rouva Etvös kuuli vielä äänien hälinää pitkin katua. Sitte tuli hiljaista sielläkin.
Kauvan kulki hän ympärinsä ikäänkuin vielä kuuntelisi hiljentyneitä ääniä — sikinsokin seisoivat ruokotuolit hyljättyinä, pöydät olivat täynnä puoleksi tyhjennettyjä pulloja.
Kynttilät sammutti hän yhden toisensa jälkeen — taloudellisen tottumuksensa mukaan — jotta ainoastaan lamput jäivät palamaan ja tuli jälleen puolihämärä.
Mutta sitte lysähti hän äkkiä kokoon ja itki jälleen, päänsä painaen vanhaa pianoa vasten.
Silla tuli häntä vihdoin herättämään. Matami Börner odotti sanoakseen jäähyväiset.
Rouva Etvös meni kyökkiin, jossa matami seisoi napitettuna hikistä otsaansa myöten. Rouva Etvös kiitti niin monin, monin kerroin, sanoi hän vielä itkusta värähtelevällä äänellään.
"Nehän olivat suuret hääkekkerit", sanoi matami Börner liikahtamatta.
"Mutta eihän ole mitään kiirettä", sanoi rouva Etvös istuen pölkyllä ja tarttuen keittäjättären käsiin. "Voimmehan vielä puhella hieman", sanoi hän, "ei ole vielä niin myöhäinen…"
Mutta matami Börnerillä oli kiire: "Huvinsa vuoksi ei hän kulkenut ympärinsä keittämässä — sairauksineen. Mutta oli lapsia, seitsemän lasta, ja Börneriin, häneen ei ollut luottamista. Ja pahinta oli niinä päivinä, joina hän oli poissa kotoa."
Matami Börner istui puhuen yksitoikkoisella äänellä ja silmät helmassaan.
Rouva Etvös tuskin kuuli, hän istui ainoastaan kasvot matamin kasvojen vierellä ja pudisti päätään; hän tiesi että se oli tavallaan kurjaa.
"Niinpä niin, niinpä niin", sanoi hän nyökytellen päätään.
Mutta sitte heräsi hän ja sanoi: "Oletteko edes saanut mitään?… Ettehän ole vielä saanut mitään — mukaanne kotiin. Siellä on kyllä suita, joiden täytyy saada maistaa…"
Ja hän alkoi koota pala palalta jäännöksiä koriin.
Sitte meni matami Börner, ja kyökissäkin oli autiota.
* * * * *
Vieraat menivät koteihinsa pitkin katuja. Lehtoritar tarttui hieman lujanpuoleisesti lehtorin käsivarteen.
"Hän oli kaunis, Louise", sanoi lehtori pysähtyen erään lyhdyn alla.
"Hän oli alaston, Kalle", vastasi lehtoritar vain.
Lehtori kulki allapäin ja äänetönnä edelleen.
Heidän päästyään katuovelle, sanoi lehtoritar päättävästi ja vääntäen lujasti lukkoa:
"Maksaneen kuuluu Cerlachius."
Huippunenää saattoi Tanskan varakonsuli, jonka mieli nyt kotimatkalla oli täytenään ranskalaisia laatusanoja.
"Sen sanon minä", sanoi neiti, "ettei hän olekaan mikään letukka."
… Kenraalitar kotiinpäästyään päästeli kukkia tukastaan peilinsä edessä. Päästettyään viimeisen kukan, kääntyi hän kenraaliin ja sanoi olkapäitään kohauttaen:
"C'est bonnet blanc et blanc bonnet."
Rouva Simonin lepäsi ylhäällä huoneessaan yöpukuun pukeutuneena. Hän katseli pitkään pikku tohveliensa kärkiä: huomenna oli syötävä kenraalin luona.
Sitte koputteli hän kantapäitään yhteen ja sanoi alistuen:
"Na — am End', sie haben ihr Geld bezahlt."
Etvös oli saattanut tenoristia, joka mieluimmin tahtoi mennä hotelliinsa. Hän puhui edelleen taidelaulustaan eikä tiennyt miten ihmiset menettelivät instrumentteineen.
Hän pysähtyi joka kymmenennellä askeleella.
Heidän vihdoinkin erotessaan hotellin portilla, sanoi Etvös äkkiä katsoen kauvas tenoristin ylitse:
"Lieneeköhän vielä liian myöhä alottaa?"
Ja kun tenoristi ei silminnähtävästi ymmärtänyt, sanoi hän:
"Tarkotan: voikohan vielä tehdä jotakin tästä täällä?" ja viittasi reippaasti kurkkuunsa.
"Mutta miksi ei?" sanoi tenoristi tullen tulipunaiseksi kasvoiltaan.
Etvös jäi kävelemään sinne tänne katuja, kauvan.
Palatessaan vihdoin kotiin, oli hän vielä haltioissaan, mutta lopuksi menivät kaikki vuoteeseen.
Isä nukkui jo, kun Emmeline nousi puoleksi vuoteellaan.
"Äiti", kuiskasi hän.
"No?"
"Minä kuulin neiti Zelchenin sanovan jotakin."
"Mitä sitte?" kuiskasi äiti.
"Tämä oli merkillinen päivä, sanoi hän isälleen."
"Missä kuulit sen?" kuiskasi äiti jälleen.
"Olin hiipinyt portinpieleen, kun he menivät", sanoi Emmeline.
"Hyvää yötä, lapsi."
"Hyvää yötä."
* * * * *
Rouva Simonin matkusti kolmannen päivän aamuna. (Hänen oli annettava konsertteja Venäjällä. Seitsemäntoista konserttia kahdeksassakymmenessä päivässä, sama ohjelma. Alku oli otettava Kiew'issä. Sitte seurasivat muut kaupungit — hän ei tiennyt niiden nimiä.)
Rouva Etvös oli asemalla parisen ruusua staniolissaan — pari harvalehtistä kalpeaa kukkaa, jollaisia melkein voi puhjeta hautausmaalla joulun aikaan.
Etvöksellä ei tietenkään ollut aikaa — hän oli menossa kouluunsa.
Mutta eräällä kadulla, joka kulki rautatien poikki, seisoi pitkä olento huiskuttaen hattuaan.
Tämä oli Etvös ja hänen mukanaan oli kaksi yhdeksästä juoksemassa kouluun. Tuuli liehutteli pitkän villaisen kaulaliinan päitä kuten harmaita lippuja.