II.
Yksikätisellä paroonilla oli vieraita. He olivat tulleet aikaisin, kohta päivällisen jälkeen — ihmiset hakivat kernaasti toistensa seuraa noina Dannevirken päivinä — ja syöneet puutarhamajassa. Nyt he istuivat punssilaseineen arkihuoneessa, joka oli täynnä piipunsavua.
L'hombre-pöydät oli asetettu kuntoon ikkunoiden eteen, mutta kukaan muu ei ollut seurannut niiden kutsua kuin tohtori Fangel ja maanmittari, jotka puoleksi torkkuivat kolmannen pelitoverin puutteessa. Toiset eivät koskeneet kortteihin, vain kulkivat ja kulkivat, edestakaisin, nurkasta nurkkaan, pysähtyivät pieniin ryhmiin ja puhuivat yhä, äänekkäästi, Bustrupista ja varustuksista ja Mysundista ja viime sodasta.
Yli kaikkien muitten kuului kappalaisen Graan ääni; hän seisoi Gammelgaardin Stenin edessä ja ylettyi tätä tuskin puoliväliin vatsaa. Hän puhui Istedin taistelusta ja rakkaasta ruhtinaasta, tarkoittaen sillä kuningas Fredrik VII vainajaa. Hän lopetti pitkään sanatulvaan, jonka kestäessä paljon sylkeä oli lentänyt Stenin liiveille, ja sanoi ikäänkuin jonkinlaisena yhteenvetona:
»Niin, silloin voitti Tanskan sydänvoima.»
Kappalainen jäi seisomaan ja hymyili leveätä uskon hymyä. Hän oli grundtvigilainen ja kurnutti kuin mikäkin sammakko.
Kauempana, kirjakaapin nurkkauksessa, oli eräs joukko ryhmittynyt Augustenborgin postimestarin ympärille, joka kertoi Frederitsin päivistä — silloin oli hän ollut mukana: valleilla oli käynyt kuin myrsky ja varustukset olivat tulessa ja iloisen rummunpärrytyksen kaikuessa olivat joukot syöksyneet eteenpäin pistimineen. Pommituksen kestäessä he antoivat sotilasmusiikin soida, ja ryhtyessään hyökkäämään he lauloivat.
He olivat pukeutuneet niittäjiksi ja napanneet preussilaiset keskellä viljapeltoa.
Kaikki yhtyivät keskusteluun kirjakaapin luona. Kuljettiin
Frederitsistä Istediin, ja Istedistä Boviin: se oli kulkua voitosta
voittoon. Gammelgaardin Sten oli ollut mukana hänkin, taistellen
Helgesenin johdolla.
»Tulinen mies, tuo Helgesen», sanoi hän, »ja tappeli kuin ryöväripäällikkö».
He puhuivat yhä ja muistuttelivat mieleen Ryen sanoja: »se on otettava ja nyt eteenpäin»; Schleppegrelliä, de Mezaa, joka muutti hansikkaita keskellä kuulasadetta. Jokainen kertoi kovalla äänellä omaansa — lukuunottamatta kamariherraa, rovastia ja yksikätistä; he seisoivat yhdessä keskellä huonetta ja puhuivat hallituksesta, joka tunsi vastuunalaisuutensa.
Muutoin siinä vain pidettiin ääntä ja iloa — preussilaiset piikin päässä — niin että sota kuulosti kuin fanfaarilta, paljasta remuavaa rynnistystä ja mehevää pilanpitoa ja iloisia merkinantoja. Kunnes Fredrik Klint, ylioppilas, joka oli vieraisilla, kun ei voinut mennä mukaan puuttuvan sormensa vuoksi — se oli ammuttu poikki erään ampumaseuran aseharjoituksissa — tarttui lasiinsa ja huusi, sodan ja punssin kuumentamana:
»Niin, tull ootpa vain, kyllä heidät otetaan vastaan!»
He huusivat kaikin mukana, loistavin silmin, ja yht'aikaa alkoivat he laulaa laulua »Urheasta maasotilaasta», kovin meluavin äänin, kaikki — paitsi rovasti, joka rupesi kulkemaan edestakaisin lattialla, levottomana kuin suurina uhripäivinä sakaristossaan, ja kamariherra, joka seisoi valkeassa paidanrinnuksessaan ja hymyili.
Vanha Fangel havahtui torkuksistaan kuullessaan laulua. »Niin, Jumalan nimessä», sanoi hän — tuolla lauseella oli hänen tapana jatkaa elämäntyötään jokaisen uinahduksen jälkeen — ja alkoi hyräillä muiden myötä, jotka lauloivat kovemmin ja kovemmin (ylioppilas seisoen tuolilla), painostamalla painostaen jokaista »saksalaista», jota lauloivat, aivan kuin olisivat nuijineet heidät nyrkeillään jalkojensa juureen.
Sofi tuli sisään, pää siteissä, tuoden sanomalehdet ja postin, heidän vielä laulaessaan, ja he pysähtyivät kaikin äkkiä, ikäänkuin nykäisemällä.
»Vihdoinkin, vihdoinkin», sanoi rovasti, joka hengästyneenä tarttui sanomalehtiin. He olivat odottaneet postia tuntikaupalla.
»Että hän toki vihdoinkin tuli», sanoi parooni kuumeisena ja etsi lehteään pakasta.
»Ei kai sitä voi lennoss tulla», sanoi Sofi, »kun tie on min liukas ett' tuskin pysyy pystyss, jos ei tahdo ottaa olkitossuja jalkaans.»
»Niin, he tulevat kaatumaan, he tulevat kaatumaan», huusi Klint ja puristi yhdeksän sormeaan nyrkkiin.
He seisoivat kaikin lampun ympärillä, kaksi tai kolme piteli aina samaa lehteä, niin ettei kukaan voinut lukea. »Antakaa rovastin lukea», sanoi Sten.
»Niin, tahtoisiko teidän korkea-arvoisuutenne lukea», pyysivät kaikki, istuutuen pöydän ympärille, ja rovasti sai avatuksi kolmannen päivän lehden. Sähkösanomat olivat vanhat, mutta siellä oli kirjeenvaihtajan kuvaus Dannevirkestä — senhän hän voisi lukea.
»Niin, lukekaa; lukekaa», huusivat kaikki.
Hänen korkea-arvoisuutensa piti harmaata, leijonaharjaista päätään pystyssä, ja arvokkaalla, täyteläisellä äänellään, joka kauniisti täytti huoneen, hän luki selvään ja leveästi ääntäen kirjeenvaihtajan sanat, ikäänkuin olisi lukenut jotain julistusta. Toiset istuivat sill'aikaa ääneti ja antautuneina, katseet tähdättyinä hänen kasvoihinsa, muutamat ristissä käsin — ja rovasti jatkoi lukuaan.
Sofi oli jäänyt seisomaan soittokoneen ääreen ja itki.
Kirjeenvaihtaja kirjoitti vaunuista, jotka olivat täyteenlastatut »mainiota lihaa» ja leipää ja ryyniastioita, ja »uskovien» sotilaitten rohkeudesta. Sitten hän siirtyi puhumaan »asemasta», ja rovasti korotti vaistomaisesti ääntään, painostaen ja viipyen sanoissa ikäänkuin runoilija, joka, hyväillen, lukee ääneen omaa teostaan.
»Te tiedätte joka tapauksessa, millainen asema on, ensin pitkä vallitus, vanha rakas Dannevirke, josta me vuosituhannen kuluessa olemme taistelleet ja jota kukaan vielä ei ole voinut meiltä riistää. Tiedätte myöskin, että tätä vallitusta vastaan on rakennettu varustuksia, ja että tulvavesi tukee asemaa. Ja enempää ei ole tarviskaan tietää: enempää ei ole tarvis kertoa. Riemuista on seisoa näitten vallitusten takana, joista jokainen on jyhkeä linnoitus, joista kuoleman ja hävityksen tulikuilu on avautuva vihollistemme riveille, silmätä niitten yli ja ajatella, että meidän tulemme on pyyhkivä teitä, joita myöten viholliset marssivat eteenpäin. Tulkoot he vain! Vastaanotto on oleva lämmin…»
Sten oli pannut kouransa Vollerupin vuokraajan käteen, joka puristi sitä itse siitä tietämättään. Ylioppilas oli jälleen noussut, ja herra Graa istui ja huitoi tyhjää ilmaa, pienillä pyöreillä, nyrkkiin puristuneilla käsillään.
Rovasti jatkoi lukuaan:
»Niin, katseeni on riemuinnut mitatessani asemaa, mieleni ja korvani iloinneet todetessani sitä halua ja intoa, jolla sotilaat tekevät taisteluvalmistuksiaan. Tiet olivat liukkaat, kynnetyt pellot, joiden yli ratsastin, olivat kovaksi jäätyneet, ja hevosen oli usein vaikeata päästä eteenpäin kasaantuneitten multakokkareitten välistä. Mutta kuta mahdottomampi tie oli, sitä iloisempi olin minä. Sillä nämä vaikeudet on vihollisen voitettava. Hänen ei ole niinkään helppoa päästä eteenpäin kuormastoineen ja sotajoukkoineen pitkin näitä teitä, ne kun ovat avoimia vallihautojen tulelle, joka askel askeleelta on rikkova hänen rivinsä. Vihollisen on vaikeata rynnätä eteenpäin…»
»Niin, niin», mumisi ylioppilas purren hampaitaan.
— »kun hänen sotilaansa liukastuvat jäällä ja kompastuvat multakokkareihin, samalla kun luotimme tekevät puhdasta jälkeä hänen riveissään, ja hänen verensä punaa valkeat maat…»
Rovasti pysähtyi. Mutta hiiskaustakaan ei kuulunut; oli kuin kaikki loistavin silmin olisivat nähneet edessään maat ja veren.
»Moni voimakas mies» — jatkoi hän jälleen — »on löytävä hautansa täällä vieraalla maalla, moni hellä äidinsydän saava sen tiedon, joka on raskain kaikista. Mutta se olkoon lohdutuksenamme, että onnettomuus on kovimmin kohtaava vihollistamme, ja että paljon enemmän kyyneleitä on vuotava heidän kodeissaan kuin meillä. Älköön luottamuksemme joutuko häpeään, saakoon rohkeutemme palkkion, niin että seuraava tiedonantoni voisi olla: voitto. Minä toivon niin, ja niin toivomme kaikki, mutta ratkaisu on Jumalan kädessä.»
Rovasti taukosi lukemasta ja laski lehden polvelleen, mutta kappalainen sanoi silmät selällään:
»Niin, Jumala on varjeleva Tanskaansa.»
Nyt nousi rovasti seisomaan, leveänä ja suurena hän antoi cesarinpäänsä hetkisen nyökkiä yli pöydän: »Niin», puhkesi hän puhumaan ja pani kätensä arvokkaasti liinalle, »äsken lukemamme sanat kuvastavat kansakunnan luottamusta. Lohdutuksemme ja toivomme on» — hän suoristihe, niin että valkea rintamus oli kohona kuin panssari — »että Dannevirken päivä on herättävä vanhan maamme. Viisitoista vuotta olemme odottaneet, niin että vihdoin olimme odotuksessamme joutua unen helmaan. Olemme taipuneet» — ja rovastin ääni aleni, se saattoi helposti saada keinuvien jambien rytmin — »kunnes meistä vihdoin on tullut miltei kumaraniskainen joukkio.»
»Niin, niin», huudettiin, ja ne jotka vielä istuivat, nousivat seisomaan.
— »jolla ei ollut omaa tahtoa omassa talossaan. Ja myönnytyksien aaveet kulkivat surullisesti maan halki. Mutta päivä koitti, jolloin kansan parhaat miehet riensivät kansan epäilysten edelle, ja nyt on hetki tullut, se hetki, jota nämä miehet ovat tahtoneet. Niin» — ja rovasti korotti ääntään, ja äkillinen vavahdus värähdytti kaikkia näitä miehiä, jotka kuuntelivat, olka olassa — »meillä on heidän sanansa panttina siitä, mitä he tieten ovat tahtoneet. Sillä Tanskan sydänasia — sen he tiesivät — on saatava ratkaisuun. Nyt ei enää kauemmin voitu — sen he ymmärsivät — ryömiä koirina saksalaisten pöytien ääressä, sillä silloin kadottaisimme kalleimman omaisuutemme ja — itsekunnioitus jäisi unhoon tässä maassa…»
He huusivat kaikin »hyvä» ja »kuulkaa» ja kuumeisia sanoja, joita kukaan ei ymmärtänyt, ja katsoivat häneen suut avoinna.
»Niin», huusi hän ja nosti hiukan kättään, raskaasti hengittäen, »sen he ovat tahtoneet pelastaa tätä tietä. Tanskan itsekunnioitus on se, jota tänä hetkenä varjellaan.»
Hän vaikeni.
He eivät enää huutaneet, he seisoivat hetken ääneti, ja Sten ja Vollerupin vuokraaja kohottivat äkkiä käsivartensa, aivan kuin olisivat heiluttaneet mahtavia punnuksia käsissään. Sitten hajaantuivat joukot pikku ryhmiin ja puhuivat jälleen — »Slesvigistä» ja »voitosta» ja »oikeudesta». »Niin», kuului Graan ääni yli kaiken, »Jumala on suojeleva Tyra Danebodin valleja». Kamariherra taas, joka seisoi aivan kokoonvaipuneen rovastin vieressä ja tahtoi »sanoa jotakin». mutta ei keksinyt sanoja, kääntyi vihdoin postimestarin puoleen ja virkkoi nenä-äänellään:
»Hyvä herra — moiset puhujat ne ovat luoneet meidän maamme».
He joivat ja puhuivat yhä. Klint avasi ikkunat: ulkona oli tuuli yltynyt. Huoneessa oleva paksu savu muodostui vedossa suuriksi liehuviksi kielekkeiksi, ne olivat kuin pilviä, jotka levenivät heidän päittensä päällä.
Pihalla alkoivat ajajat valjastaa hevosia kotimatkaa varten. Mutta sisällä huoneessa jatkoi herrasväki meluaan ja suuriäänistä puhettaan, kehässä isännän, paroonin ympärillä, joka tahtoi puhua. Hän tahtoi puhua sodasta ja nousi tuolille:
»Sota, ystäväni, on koettelemus, mutta se on koettelemus» — huusi hän — »joka vahvistaa itsetuntoa; sota on koettelemus, mutta koettelemus, joka karkaisee tahtoa; sota on kansojen puhdistava elementti…»
»Niin, niin», huusi Vollerupin vuokraaja. Ja Sten, joka istui keskellä huonetta ja alituiseen laski puristetun nyrkkinsä rotevalle polvelleen, toisti yhä:
»Niin, me voitamme heidät — me voitamme heidät.»
Vain kamariherra ja rovasti kuuntelivat enää, toiset kulkivat edestakaisin, punoittavina, keskeyttäen toisiaan, kädet toistensa kaulalla, puhuen kilpaa, tuhansista seikoista, sotajoukosta, kenraaleista, saksalaisista, ja äkkiä he alkoivat solvata kuningasta, kuningas Kristiania.
»Sillä hänellä ei ole tanskalaisen sydäntä rinnassaan.»
Postimestari huusi näin ensimmäiseksi, ja sittenkös huudettiin.
Mutta parooni, nousten tuolilleen, jatkoi yhä sanatulvaansa, joka vuoti hämmentyneitten päitten ylitse — sodasta ja Tanskan Jensistä, joka vaati ratkaisua oikeata tietä; ja tyhjä hiha, joka lepatti tuulessa, löi heikosti päin rovastin kasvoja.
Ikkunan ääressä syntyi meteli, kaikki riensivät sinne, niin että parooni taukosi keskellä puhettaan. Klint ja kappalainen Graa ojensivat parhaillaan punssia torppareille ja ajajille, lasin toisensa jälkeen: myöskin heidän oli kai juotava malja Dannevirken luona taistelevien veljiensä terveydeksi.
Kaikki parveutuivat yhteen, he saivat viimeisetkin ikkunat auki; ulkona pihalla näkyivät torpparit ja ajajat kehässä, ikäänkuin varjot. Kasvoja ei erottanut. Mutta yht'aikaa olivat he kaikin kohottaneet ja tyhjentäneet lasinsa, ja pimeästä, myrskyn halki, kaikui sisälläolijoita vastaan yhdeksän pitkää, hillittyä hurraahuutoa — ikäänkuin vala.
Herrat ikkunan luona vaikenivat, heitä liikuttivat omien ajomiestensä hurraahuudot, ja rovasti, joka seisoi kamariherran vieressä, sanoi värähtelevällä äänellä, osoittaen ulos pimeään:
»Herra kamariherra, ne ovat Istedin miehiä.»
Vanha tohtori Fangel, joka hiljaisuudessa pyyhkäisi pari kyyneltä poskeltaan, sanoi vierusmiehelleen, maanmittarille:
»Nuo tuolla — heidän on kuoltava.»
He tahtoivat kaikki mennä takaisin huoneeseen, kun Klint yht'äkkiä hypähti tuolille ikkunan edessä; kalpeana, pää viskattuna taaksepäin hän puhui — hajanaisesti, kourien savuista ilmaa runnellulla kädellään, ikäänkuin olisi tahtonut tarttua joihinkin näkyihin — ja he jäivät seisomaan ja kuuntelivat häntä.
»On puhuttu johtajista» — hän pikemmin huusi kuin puhui — »niistä, jotka johdattivat vanhempia — mutta meitä, meitä nuoria, meitä joiden nyt on taisteltava, meitä ovat johtaneet toiset: meille ovat runoilijat antaneet uudet silmät ja ennustaneet uusista ajoista… Hän joka on laulullaan yhdistänyt Pohjoismaat yhdeksi kokonaisuudeksi, hän, joka on antanut pohjoismaiselle nuorisolle sen yhteistunnon — hänen näkemyksensä on johtanut meidät tähän päivään…»
»Älkääkä sanokokaan» — ja kärsimättömästi löi hän kädellään ilmaan — »että nuo näyt ovat rauenneet — ne voivat vielä kerran olla tosia… Ja vielä, hyvät herrat, olkoon että ne olisivatkin olleet vain mielikuvia, ne mielikuvat ovat meitä ravinneet, olleet leipänämme… Ja kun nyt» — hän kääntyi puolittain pihaan päin, ja miehet, jotka eivät mitään ymmärtäneet, mutta kuulivat hänen nuoren äänensä ja näkivät valon hänen kasvoillaan, kurkottivat käsivarttensa varassa aina ikkunalautaan saakka, tuijottaen puhujaan loistavin silmin — »Tanskan valleilla seisoo vartiona parvi, joka säteilevin silmin halki yön katsoo Tanskan ryöstäjiä kasvoihin, on se hän ja hänen sanansa, joka on elvyttänyt tuon parven toivoa ja johtanut sen paikalleen: hänen on edesvastuu ja kunnia — eläköön siis hän ja hänen sanansa.»
Klint ei voinut puhua enempää, viimeiset sanat olivat tukahtua hänen kurkkuunsa; mutta ikäänkuin runoilijan nimi olisi ollut kaiken heidän toivonsa ja uskonsa symbooli, huusivat he sitä, sisällä ja ulkonaolijat, hurraahuutojen säestämänä, niin että kaiku vastasi ladosta ja kiiti niityn yli aina aitaukselle asti — uudelleen ja uudelleen.
Miehet eivät kuulleet, he tuskin kääntyivätkään katsellakseen Bøllingiä, joka juoksi heidän ohitseen, hatutta päin, ja huusi jo pihalla:
»Missä Tine on? Missä Tine on?» ja juoksi ylös portaita yhä huutaen kimeästi:
»Tine? Tine? Missä on Tine?»
Sisällä käytävässä hän luhistui ullakonportaille voimatta puhua, keinuen edestakaisin, sanaa sanomatta, harmaanvalkein kasvoin:
»Voi Herra Jumala, mitä lukkarilass on mahtanu tapahtua?» huusi Sofi ja alkoi pyöriä oman itsensä ympäri kädessään »liina», jonka hän kauhistuksissaan oli irroittanut.
»Isä, isä» — Tine tuli rientäen kynttilä kädessä ja kumartui hänen ylitseen — »isä», huusi hän tuskissaan, »isä — — onko äidille tapahtunut jotain?»
Mutta Bølling ei vastannut, kunnes hän yht'äkkiä tarttui Tinen päähän ja taivutti sitä suunsa kohdalle ja kuiskasi jotakin; ja Tine lysähti, valkeana hänkin, seinää vasten ja kohotti kätensä, jotka jälleen valahtivat alas.
Bølling ei vielä voinut puhua taikka nousta ylös, viittasi vain ovea — arkihuoneenovea.
Tine meni alas ja sai oven auki, antoi sen jäädä avoimeksi ja vaipui istumaan tuolille kirjakaapin ääreen. Jalat eivät enää häntä kantaneet.
Rovasti ja Klint seisoivat kehän keskessä.
»Ovatko vaunut ajaneet esiin?» kysyi rovasti Tineltä. Ja Tine vastasi — eikä tietänyt, kuinka, sillä sanat olivat ilman sointua —:
»Sanotaan — sanotaan että ne… ovat peräytyneet Dannevirkestä.»
»Mitä te puhutte? mitä te puhutte?» huusi rovasti. Tine näki vain rovastin ja tämän kasvot, jotka kääntyivät hänen puoleensa, valkeina kuin lakana, kaikki muu hävisi hänen silmistään — mutta hän ei voinut puhua enempää, viittasi vain isään, joka istui, lamassa, portailla yksinäinen kynttilä vieressään.
»Mitä te kerrotte, mies?» huusi rovasti ja tarttui Bøllingiä hartioihin.
»Oletteko hullu? oletteko hullu?» ja hän vapisi itse, niin että tuskin saattoi seisoa. »Mitä te sanotte mies — selittäkää.»
Mutta lukkari ei kuullut; hän tiesi vain yhden lauseen, ja sitä hän toisti, kahdesti, ikäänkuin mies, joka on saanut halvauksen, tai niinkuin mielipuoli:
»Ne ovat menneet, ne ovat menneet», toisti hän konemaisesti, koettaen nostaa kättään, jossa piteli kirjettä — se oli sähkösanoma, jonka rovasti otti ja luki ja pudotti lattialle, jääden seisomaan portaille, kankein käsin, kaikkien muitten yläpuolella, jotka olivat tulvanneet ulos.
Sitten rovasti astui alas ja meni saliin; Sten tuki häntä. He tiesivät sen kaikki jo, mutta kukaan ei puhunut — noin puoleen minuuttiin ehkä ei lausuttu sanaakaan. Sitten juoksi Vollerupin vuokraaja väristen kuin lehti, ja löi nyrkeillään seinään ja nyyhkytti kuin mielipuoli.
Ja yht'äkkiä alkoivat kaikki nyyhkyttää, kalpeina ja voimattomina ja katkeroina; ja Augustenborgin postimestari juoksi edestakaisin ja sanoi innokkaasti: »Mutta se on mahdotonta — se on mahdotonta — armeija — armeija», lakkaamatta toistellen tätä ainoata sanaa: »Armeija», ja viittoillen käyrillä sormillaan.
Ulkona kuultiin palvelustyttöjen itkevän; miehet menivät ääneti takaisin ajopeliensä luo.
Sten, joka istui vastapäätä kappalaista, löi molemmilla käsillään hänen hartioihinsa ja tuijotti epätoivoisena tuon pienen jumalanmiehen kasvoihin: »Tämä häpeä, mies, tämä häpeä», sanoi hän, ja antoi päänsä vaipua pöytää vasten, ikäänkuin ei olisi jaksanut kannattaa sitä kauempaa. Mutta äkkiä kävi kuin jokin sysäys rovastin läpi, ja hän nousi seisomaan heidän keskessään:
»Tänä yönä Tanska on kavallettu», sanoi hän, jälleen suoraryhtisenä, joukkonsa keskessä.
Ja ikäänkuin tämä sana olisi tarjonnut suojaa kaikkien epätoivolle ja häpeälle, ikäänkuin se olisi saanut purkautumaan kaiken heidän neuvottoman epätoivonsa, huusivat he sitä kaikin, sanatulvassa, väitellen, hurjina, hehkuvin kasvoin — sanaa: petosta. Ja äkkiä syöksyi Klint esiin nurkastaan ja, suunniltaan, viskasi luotaan punssilasinsa niin että viuhui; se lensi hänen runnellusta kädestään kuin kuula, aivan läheltä rovastin päätä suoraan vasten kuningas Kristianin kuvaa, joka meni sirpaleiksi.
Silmänräpäykseksi tuli hiljaista, lasi helisi ja kuva liukui naulastaan — Dannebrogin liput kuningasvainajan yläpuolella irtautuivat tärähdyksestä ja putosivat sohvalle, samaten kuin eternelli-kukat —; mutta he alkoivat kohta huutaa jälleen, syyttäen kaikkia, kenraaleita, Scheel Plesseniä, Bluhmea, Blixen-Fineckeä, kaikkia poikkeuksetta — ja rovasti, joka näytti päässeen tasapainoon, sanoi, pöytään nojaten ja suurella liikkeellä:
»Mutta kansa on vaativa heidät tilille, kansan päivä on tuleva.»
Kukaan ei ollut huomannut oven käyvän, mutta he kääntyivät kaikki vieraan äänen kuullessaan ja jäivät seisomaan hämmentyneinä kuin ihmiset, jotka äkkiä herätetään:
»Ah, täällä on vieraita!»
Se oli piispa, heiveröisenä ja pienenä, keltakasvoisena ja valkopartaisena; hän loi silmäyksen pöytien ja lasien ja kumoonkaadettujen tuolien yli: »Paljon vieraita», sanoi hän ja katseli ikäänkuin olisi nähnyt läpi rovastinsa, joka oli jäänyt valtiomiesasentoonsa pöydän ääreen.
Toiset seisoivat kaikin avuttomina, keskellä taistotannerta; kappalainen tapaili hiljaa, pöydän takana, majesteetin kuvaa — mutta päästi sen: piispa oli nähnyt.
»Ja tekin, herra kamariherra», sanoi piispa vain ja kääntyi.
Kamariherra kääntyi omituisesti ympäri hyvinsorvatuilla säärillään, joita hän sai kiittää asemastaan — »Louise tahtoo nähdä ne sääret tiukoissa housuissa», oli kuningasvainaja sanonut hänelle nimittäessään hänet kamariherraksi, ja tätä joviaalista kuninkaansanaa kerrattiin usein kihlakunnassa, — ja piispa Dahl katseli hetkisen ajan noita levottomia sääriä.
Sitten hän sanoi aivan toisella äänellä, lempeästi ja sangen painavasti:
»Niin, hyvät herrat, nyt tulee meille kaikille paljon tekemistä, ja meillä kaikilla on paljon kärsimyksiä kestettävänä.»
Hän vaikeni jälleen.
Muutoin oli hän tullut puhuakseen vain paroonin kanssa, sanoi hän sitten: pian voitiin kai ruveta odottamaan »joukkoja». Hänen äänensä värähti äkkiä sanoessaan sen sanan, ja hän lisäsi: »Mutta saattakaa kuitenkin ensin vieraanne ulos.»
He pääsivät ulos, ja käytävässä he koettivat saada turkkeja päälleen. Ovi paukkui myrskyssä, pihalla ei ollut mitään valoa — lyhdyt olivat sammuneet tuulessa — ja heidän jalkojaan livetti maalla, joka oli liukas kuin peili, heidän hapuillessaan vaunujen välissä. Ylt'ympäri kuului ajajien huutoja; Sten seisoi ja itki jälleen, ruskeihin hevosiinsa nojautuneena.
Ensimmäiset olivat kiivenneet vaunuihin ja alkoivat ajaa; hevoset kompastelivat ja kulkivat käyden; toiset seurasivat, päin myrskyä, pitkin pimeää puistokujaa, vaivalloisesti ja hitaasti.
Tine istui isänsä kanssa keittiössä, uunin kupeella; hän oli vienyt isänsä sinne.
»Kas niin, pikku isä, kas niin, pikku isä», oli hän sanonut ja taputtanut vanhusta yhä uudelleen ja uudelleen — hän oli kuin eloton, vanha Bølling — kunnes vanhus puhkesi itkuun, uuniin nojautuen. Niin olivat he istuneet ääneti yhdessä, kauan.
Nyt Tine veti pois kädet, joilla oli tukenut päätään, ja ikäänkuin tuo uusi hiljaisuus olisi hänet herättänyt, sanoi hän:
»Silloin tulee metsäherra kotiin.»
Ja hän jäi istumaan isänsä viereen, tuijottaen eteensä suurin silmin.
Fangel oli viimeinen, joka sai turkin ylleen; hänen oli vaikea löytää hiha-aukkoja. Kun hän tuli pihaportaille, kompastui hän johonkin porrasaskelmalla. Se oli kappalainen joka istui kokoonlyyhistyneenä keskellä portaita.
»Mutta, hyvä ihminen», sanoi tohtori, »aiotteko paleltua kuoliaaksi?
Ihminen — nouskaa toki ylös!» Ja hän ravisteli toista.
Mutta oli kuin pieni kappalainen ei olisi sitä huomannut. Kääntäen kääpiökasvonsa, jotka olivat kuin valvomisen kuihduttamat, miltei Fangelin kasvoihin kiinni, sanoi hän vain:
»Mutta — mitä Jumala siis tahtoo tehdä Tanskalsilleen?»
Ja vanhan Fangelin omia silmiä kirveli, kun hän astui vaunuihinsa, autettuaan kappalaisen matkalle.
Piispa oli vielä yksin. Kauan aikaa hän seisoi ja katseli hävitettyä huonetta, jossa uutimet olivat irtautuneet tuulessa, jossa jätetyt lasit ja maljat ja piiput olivat sirotettuina ylt'ympäri — aivan kuin ensivuoden keltanokka-ylioppilaiden jäljiltä. »Lehti» oli pudonnut lattiaan ja lepatti vedossa ylös ja alas. Piispa otti sen ja luki sitä tuokion ajan, ja samalla kun tuon vanhan »taantumusmielisen» kasvot vääntyivät ivasta tai tuskasta, käänteli hän kääntelemistään lehteä kädessään, niin että siitä muodostui kuin pitkä piiska, ja hän antoi sen jälleen vaipua, alas tyhjien lasien väliin.
Sitten hän havahtui ajatuksistaan ja meni sohvan viereen. Kunnioittavasti hän nosti ylös kuninkaan kuvan, varovaisesti, lampun valon langetessa kasvoilleen, hän irroitti lasisirpaleet, pala palalta, ja ripusti kuninkaankuvan paikoilleen.
Pienet liput hän kiinnitti sen yläpuolelle.
Sitten hän kohotti katseensa ja antoi sen levätä kuningas Fredrikin kuvassa.
Kauan tarkasteli piispa autuasta majesteettia — merkillisesti, ei täysin kunnioittavasti hymyillen.
Ikkunat löivät edestakaisin myrskyssä. Kaukaa tieltä kuului vaunujen raskas ja hidas vyöryntä — aivan kuin suuren, poiskulkevan ruumissaattueen.