III.
Oli päästy päivälliseltä, ja ylt’ympäri metsäherrantalossa, latojen ja tallien ovissa ja veräjillä, makaili ja istui äänettömiä sotilaita piiput suussa. Lars voudin piti jälleen lähteä, ja kun hän toimevana sai hevoset esiin ja valjasti ne ja lähti matkaan, seurasivat kaikki silmillään hitaasti hänen liikkeitään, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä ja piha jälleen oli tyhjä. Ladon vaiheilla seisovat miehet vaihtoivat pari sanaa hevosista.
Sofi ilmaantui pesutuvan kynnykselle, sanko kädessä, matkalla kaivolle. Hän oli tätä nykyä miltei aina ilman »liinaansa», ja hänellä oli pari pientä Aleksandrankiharoiden alkua korviensa juuressa, hiusverkon ulkopuolella.
»Pääsisköhän täst menemään?» kysyi hän portailla seisovilta sotilailta; hän oli saanut aivan erikoisen, makean ja mielistelevän puhetavan, ikäänkuin hänen suunsa aina olisi ollut supussa; ja miehet seurasivat, kukin paikoiltaan, »hameen» liikehtimistä pihan poikki.
Kaivollakin seistä roikkui pari sotamiestä, ja he rupesivat auttamaan
Sofia nostamalla vettä.
»Niit miehii sitt on joka paikass», sanoi Sofi kymmenesti päivässä
Tinelle, ja sirkutti: »Vallan sitä kaatuu niihin.»
Hän sai ämpärinsä täyteen ja meni takaisin pihan poikki, jossa sotilaat taas, äänettöminä, tuijottivat hänen jälkeensä, kunnes hän oli pääsyt sisään.
»No — kerran kai se paukahtaa», sanoi eräs kapteeni arkihuoneen sohvassa ja suoristi kärsimättömästi pitkiä sääriään; he puhuivat kai tuhannetta kertaa »niistä», jotka olivat tuolla edempänä, ja toimettomuudesta.
»Eiköhän vain», vastasi verkalleen vierustoveri, nousi ja liittyi kolmen neljän muun upseerin seuraan, jotka keskellä huonetta kiersivät aina samaa kehää, omituisesti vaappuen, ikäänkuin keinuvalla laivankannella.
Muutoin ei kuulunut muuta kuin korttien ikuinen läiske; ikkunan luona oli jälleen alettu pelata päivällisen jälkeen. Tine tuli kahvitarjottimineen.
»Kiitos, herra luutnantti», sanoi hän, »kiitos». Ovien kohdalla oli aina sivuutettava joku pari luutnantinsääriä, kun oli mentävä tai tultava.
Pihalla syntyi äänekäs nauru, ja upseerit tulvasivat ikkunoihin. Wrangel oli kadottanut kiväärinsä. »Wrangel» oli eräänlainen linnunpelätti, jonka väki oli kyhännyt katonharjalle parista seipäästä, hatusta ja vanhasta vaipasta; luuta oli ollut kiväärinä — nyt oli tuuli repinyt sen irti ja heittänyt maahan.
Sotilaat pihalla nauroivat täyttä kurkkua ja samoin upseeritkin, kunnes palasivat paikoilleen ja keskeytetty whisti-peli aloitettiin uudelleen.
Tine oli kahvineen ehtinyt puutarhamajaan, jossa pari kapteenia istui vuoteillaan, tuijottaen tylsinä ojennettuihin sääriinsä taikka johonkin olemattomaan; puutarhassa kiersi kaksi upseeria ympäri kenttää, väliin myötä-, väliin vastapäivää, ettei alkaisi pyörryttää, kädet taskussa ympäri, aina vain ympäri. Nyt he olivat kiertäneet kenttää tunnin ajan.
Kapteenit havahtuivat Tinen tulosta. Upseereilla oli aina jotain sanottavaa hänelle, ja hänellä vastattavaa. Pari heistä, joilla oli olkalaput, tuli aina hänen luokseen ja jutteli hänen kanssaan; missä työssä hän ikinä olikin, ulkona tai sisällä — aina he olivat läsnä. »Tässä saa kukin olla tulessa, tyttöseni», sanoi kievarin Tinka Tinelle ja löi rintaansa. Tusinan verta luutnantinsilmiä oli aina heihin kiinnitettynä.
»Ja miksikäs ei ne sitä saisi?» sanoi Tinka ja kohotti hartioitaan. Hän antautui anteliaasti suudeltavaksi ovien takana.
»Niin, tänään se siis tapahtuu, neitsyt Bølling» sanoi toinen kapteeneista ja pääsi vuoteesta.
»Niin — kello kuudelta, eikö niin?» sanoi Tine ja hymyili siinä seisoessaan.
Kapteeni nyökäytti päätään ja ojensi itseään hiukan: »Niin, ja se on hyvä», sanoi hän. »Saadaan ainakin jotain muutosta», selitti hän matalammalla äänellä; ja hän seisoi siinä tuokion katsoen eteensä, ikäänkuin olisi nähnyt ne ikuiset vallitukset, joita he nyt, viikosta viikkoon, olivat lähteneet puolustamaan ja joilta he olivat palanneet kotiin; myrskyssä ja sateessa ja pakkasessa, tähystelypaikoilla päivisin, vartiopaikoilla öiseen aikaan — aina vain odottaen, tuskin laukaustakaan ampuen.
»Mutta kerran se ainakin tapahtuu», sanoi hän ja laski kupin hiukan tylysti luotaan.
»Tänään on sitten luutnantti Bergin vuoro päästä majoitukseen», sanoi toinen kapteeni.
»Niin», sanoi Tine ja hätkähti hieman, »tänään tulee metsäherra kotiin — kello kuudelta», ja hän nyykäytti päätään kaksi kertaa, katsoen suoraan eteensä ilmaan.
Tine kääntyi ja meni tarjottimineen. Käytävässä, joka oli täynnä päällysvaatteita ja laukkuja ja matkatavaraa, istui pari upseeria laukulla häntä odottamassa; heidän oli tapana pysäyttää Tine hetkiseksi siellä ja laskea leikkiä hänen kanssaan, kun hän noin kulki edestakaisin. Mutta tänään hän riensi heidän ohitseen.
»Minä menen kotiin», sanoi hän vain ja nauroi, irroittaen jonkun käsivarren; hän sai aina niin helposti jonkun luutnantin käsivarren puolittain ympärilleen.
Vähän myöhemmin tuli hän pihan poikki, harteillaan liina, jota tuuli liehutti. Kun hän oli päässyt puistokujan päähän, juoksi luutnantti Appel puutarhan aidan yli hänen luokseen: »Saanko saattaa teitä?» kysyi hän kovalla, miltei lapsekkaalla äänellä ja alkoi kulkea Tinen sivulla.
Appel oli kaikkein nuorimpia, oli juuri tullut armeijaan, niin ettei hän ollut vielä ollut Dannevirkessä eikä koskaan tulessa. Muitten upseerien parissa hän ei milloinkaan avannut suutaan, istui vain, hämillään tai uneksuen, itsekseen, ja hymyili min omituisesti suurine silmineen, ikäänkuin olisi nähnyt jonkun näyn; taikka myöskin nousi hän ja meni äkkiä ja ilman mitään syytä huoneesta, alas lammelle, jossa oli yksinäistä, kiertäen sitä, lakkaamatta.
Siellä hän oli kerran tavannut Tinen, tämän tullessa kotoa, yli aidan, ja hänen kanssaan oli nuorukainen alkanut puhua — puolittain pelokkaasti taikka viipyen siitä, josta hän aina ja lakkaamatta puhui. Viborgista ja kodista.
»Siellä kulkee tie järven ympäri — millainen ihana järvi», sanoi hän ja hymyili, ikäänkuin olisi äkkiä nähnyt sen edessään, auringossa päilyvänä; »se on nuorien tyttöjen kävelytie, he kulkevat siellä iltapäivisin tai sunnuntaina, kirkosta tullessaan, aina parittain — he kulkevat aina parittain Viborgissa», sanoi hän…
Sitten hän vaikeni, hetkeksi, yhä hymyillen.
»Voi, nuoret tytöt ovat niin kauniita Viborgissa», lopetti hän sitten harvakseen ja vaikeni taas.
Sen päivän jälkeen hän saattoi aina Tineä; useimmiten hän tuli hämärissä; Tine istui metsäherran huoneessa — siellä hän sai edes hiukan rauhaa — ja oli koettanut kirjoittaa rouva Bergille; sitten tuli Appel ja istuutui ja jutteli, ja Tine jäi istumaan kädet sylissä, ajatellen itsekseen kirjettä ja sitä, oliko hän vain muistanut kertoa kaikesta: metsäherrasta ja kaikesta muusta…
Appel istui ja kertoi:
Oli joulun aika; he olivat olleet tanssiaisissa; yö oli tähtikirkas ja he olivat kulkeneet kotiin — herrat ja naiset — kaikki suuressa ryhmässä — sillä niin oli tapana Viborgissa — — kotiin Appelin vanhempien luo, juomaan viiniä, kaikin… Ja he jäivät sinne, aamuun asti…
»Niin, niin», sanoi Tine, kun Appel vaikeni, »hän ja te sovitte kyllä yhteen, luutnantti».
Hän naurahti, kunnes Appel nousi äkkiä ja alkoi kulkea edestakaisin, aina pimeään nurkkaan saakka; häntä vaivasi uudestaan tuo ajatus, josta hän ei uskaltanut puhua — ei kenellekään, ja joka lakkaamatta häntä kalvoi: ajatus »tulesta» ja »kun se tapahtuu», ja millaista silloin lienee, kun se tapahtuu.
»Milloinkahan hyökkäys inahtaa alkaa?» sanoi hän ja jatkoi kulkuaan.
Hän istuutui jälleen, mutta kauemmaksi Tinestä, ja sanoi taas:
»Sillä joskus sen toki täytyy alkaa!» Ja he olivat molemmat vaiti, hämärässä.
… Tänään he kulkivat ääneti pitkin tietä. Tine kulki niin nopeaan, että miltei juoksi.
»Ja nyt on siis meidän vuoromme», sanoi Appel äkkiä, kuin nykäisemällä.
»Niin», sanoi Tine vain. »Nyt on teidän mentävä.»
»Ja sanotaan että 'heitä’ odotetaan», sanoi Appel, joka kulki hitaasti ja katsoi alas maahan.
Tine ei kai oikein kuunnellut. Oli niin monta asiaa, jotka piti muistaa juuri viimeisinä tunteina, ennenkuin metsäherra tuli kotiin; ja osastothan marssivat aina pois ja palasivat jälleen; ja nyt oli jo niin kauan sanottu, että heitä voitiin odottaa…
»Missä osastossa te menette?» kysyi hän vain.
»Toisessa», sanoi Appel, ja polttava puna puhkesi äkkiä hänen kasvoilleen.
Hän vaikeni ja he kulkivat hetkisen aikaa; sitten hän sanoi, katsellen eteensä ilmaan, kaksi kertaa:
»Sittenhän siellä kerran on — sittenhän siellä kerran on.»
Tine juoksi koulunportaita ylös, ja Appel kääntyi ja kulki kievarinkujaa pitkin. Hän ei tahtonut tavata ketään — hän tahtoi olla yksin; hän ei ollut varma itsestään; ja hän kulki kulkemistaan, edestakaisin, samaa lyhyttä välimatkaa molempien pikku talojen välissä edestakaisin, aivan kuin olisi askeleillaan tahtonut mitata sen, ja hänen päässään oli vain yksi ainoa ajatus: nyt se on edessä, nyt on mentävä — — tuli, tuli, — ja hän tarrautui kiinni tähän sanaan.
Tine meni sisään huoneeseen, jossa istui upseereja niinkuin metsäherrantalossakin. Vierashuoneessa, jonka ovi oli avoinna, makasi pari kapteenia vuoteilla, virkatakit auki napitettuina.
Matami Bølling pesi keittiössä. Hän näytti niin lopen väsyneeltä, silmänympärykset täynnä pieniä ryppyjä. Hän oli lakkaamattomassa sodassa »kaikkea sitä likaa» vastaan kodissaan — sitähän kulkeutui saappaitten mukana lattioille ja päällystakeista seiniin ja piipuista pöydille — nurkkia myöten.
»Tässä ei kohta ole mitään paikkaa missä itse olla», sanoi hän: »Mutta eihän meidän pitäisi valittaa, eihän meidän pitäisi valittaa.»
Hän oli istuutunut, mutta nousi jälleen. Hän oli muistanut jotakin, mitä hänellä oli metsäherraa varten:
»Hänhän tulee kotia tänään», sanoi matami, »hänhän tulee kotia tänään».
Sitä varten Tine olikin tullut. Matami Bøllingin oli tapana valmistaa jotakin erikoista niinä päivinä, jolloin metsäherraa odotettiin; metsäherran talossa ei sellaiseen voinut olla aikaa, siksi paljon majoitusväkeä oli siellä.
Äiti toi kulhon. »Eihän se ole juuri mitään», sanoi hän. »Mutta mitenkä sitä laittaisi, tyttöseni, mitenkä sitä laittaisi?»
»Ja Bølling, ja Bølling» — matami sanoi nyt kaikki asiat kahteen kertaan, se johtui aivojen väsymyksestä — »menehän hänen luokseen, tyttöseni, menehän hänen luokseen».
Vanha Bølling istui makuuhuoneessa — ainoa paikka joka oli jäänyt heitä itseään varten — ikkunan luona. Hän ei ollut jaksanut toipua siitä yöstä, seitsemättä päivää vasten — hän laahasi niin raskaasti oikeata jalkaansa, ja luomi ei tahtonut nousta oikealta silmältä.
Tine istui metsäherran kulho sylissään. »No, kuinka te tulette toimeen siellä alhaalla?» sanoi isä; myöskin puhunta oli käynyt hiukan kankeaksi.
Tine kertoi kaikesta reippaalla äänellä, kietoen vaippaa paremmin isän säärien ympärille. »Sinä et saa vilustua, isä», sanoi hän, »sinun täytyy pitää vaippa ympärilläsi».
Ja hän kertoi.
Sisähuoneissa alettiin varustautua matkaan; koko talosta, ylhäältä ja alhaalta, kuului melua.
»Heidänhän on nyt lähdettävä rintamalle, isä», sanoi Tine hänen korvaansa.
Mutta Bølling, joka ei kuunnellut enää, sanoi vain kankealla kielellä: »Niin — mikähän tästä kaikesta tulee?» ja tuijotti Tineen tyhjin katsein.
Tine seisoi ja silitti hänen tukkaansa ja hymyili: »No, isä, kaikki voi käydä hyvin vielä — täytyy ainakin toivoa.»
Tine meni ulos portaille. Kievarin edusta oli täpötäynnä sotilaita, jotka viime hetkessä tinkivät tupakkaa ja saivat kenttäpullonsa täyteen. Pensaikkojen takaa, kaikista taloista, tuli osastoja, ja merkinannot kaikuivat, kutsuvina ja äänekkäinä, yli seutujen.
Alhaalla, sepän pienen peltotilkun kohdalla, seisoi kansanjoukko. Komea vihreä ruis aaltoili tuulessa, miesten pohtiessa viljan laatua.
»Lihavaa maata tämä», sanoi eräs painavasti.
»Nii-in», vastasi toinen verkkaan.
»Mutta niin hedelmällistä kuin Lollannin maa ei se sentään ole», lisäsi kolmas.
»E-ei, niin hedelmällistä kuin Lollannin ei se sentään ole», toisti toinen hitaasti, ja he seisoivat kaikin hetkisen ääneti, katsellen vihantaa peltoa, kivääreihinsä nojautuneina.
»Hyvästi, äiti», huusi Tine, jonka jälleen piti mennä, portailta.
»Hyvästi, terveisiä metsäherralle», vastasi matami Bølling, joka juuri katosi ovesta.
Tine kulki torin poikki, tervehtien ja nyykäyttäen päätään hyvästiksi — hänhän tunsi ainakin puolet kaikista kasvoista. Tiellä marssi komppania komppanian jälkeen hänen ohitseen; metsäherran puutarhan läpi kuului kiväärien kalina ja marssivien askeleet ja upseerien huudot.
Metsäherrantalo oli jo tyhjä. Tine kulki kierroksen ja aukaisi ikkunat savuttuneissa huoneissa. Lakanat oli otettava esiin metsäherran vuodetta varten. Ulkoa kaikui komennushuutoja; jokin osasto alkoi laulaa.
Appel tuli juosten, vaippa yllään, puutarhan kautta. Hän tuli sisään, hätäisenä ja kalpeana, ja riensi Tinen luo.
»Niin, heitä voidaan odottaa», sanoi hän saattaen tuskin puhua ja otti Tineä kalvosesta niin että teki kipeää. »Ajutantti on sanonut, että heitä voidaan odottaa.»
Ja hän seisoi tuokion ajan tuijottaen Tineen, hurjasti, Tinen käsi suonenvetoisesti omaansa puristettuna, ja riensi jälleen pois, pihan poikki, vaippa hulmuten — hänen oli vain täytynyt nähdä joku ihminen ja sanoa se, ennen lähtöään sinne.
Tine kulki ehdottomasti hänen perässään, ulos portaille ja pihan poikki. Mutta sitten hän kääntyi ja meni veräjästä. Kummulta saattoi nähdä kotiapalaavat rykmentit.
Aurinko oli laskemaisillaan, ja ilma oli viileä ja kirkas. Niin etäälle kuin silmä kantoi yli aukean maan, näki hän mäillä ja teillä ja pensaikkojen takana sotajoukkojen tummat ja liikkuvat rykelmät, jotka lähtivät sotaan ja palasivat kotiin. Ilma oli täynnä komennussanoja ja merkinantoja, ja joukkojen töminä häipyi kumeana kukkulain taakse.
Tuolla oli Appel — keskellä tietä hän heilutti sapeliaan.
Kukkuloilla välkkyivät pistimet kuin salamat, ja etäältä hän kuuli kotiapalaavain laulua. Sitten lauloivat myöskin ne, jotka lähtivät — lyhyemmissä erin.
Tine ei tietänyt laulavansa mukana, hänkin, korkealla äänellä, ylhäällä huipulla. Ilma kaiku sotilaitten tahdikasta marssia, aseitten kilinää ja laulua, ja aurinko laski.
Sitten hän näki metsäherran joukon — tuolla läheisellä mäellä — oli, oli, se se oli. Kuinka he lauloit aikaan!
Ja Tine juoksi kukkulaa alas ja kotiin.
* * * * *
Upseerit olivat istuutuneet pöytään, höyryävien vatien ääreen, ja lautasten kalina ja nauru ja puhe kaikui halki talon, kun Sofi kulki ulos ja sisään. Renkituvassa söivät aliupseerit illallista, ja heitä palveli Maren; ulkona pihalla hääräsivät iloiset sotilaat edestakaisin.
Berg istui, sääret riippuen, lihatukilla uunin vieressä, likellä Tineä, joka seisoi ja paistoi munia. Se oli tullut hänen lempipaikakseen, tämä kolkka uunin luona, ihanassa lämpimässä, jossa Tine hyöri hehkuvin kasvoin. Hänellähän oli niin paljon kysymistä, paljon sellaista, mitä hänen piti saada tietää; ja täällä he saivat myös koko lailla olla rauhassa.
»Mutta Tine», huusi Berg ja veti häntä pois käsivarresta; näytti siltä, kuin liekit pesästä olisivat hulmunneet aina Tinen hameeseen asti.
Mutta Tine nauroi ja kertoi edelleen.
Renkituvassa alkoivat kersantit laulaa, ja käytävään tulvasi paksu, paistetun silavan ja omenain käry, kun Maren kulki ovessa.
»Heitä ei saa kylläisiksi», sanoi Sofi, joka tuli upseerien puolelta, vadit tyhjinä.
»Kas tässä, tässä», sanoi Tine ja ojensi hänelle uuden vadin täynnä munia. Berg luki ääneen, talikynttilän valossa, vaimonsa kirjettä. — alakulmaan oli Herluf kirjoittanut — joku toinen oli johtanut kynää — kahden rivin väliin: »Terveisiä Tinelle», suurilla kirjaimilla.
He puhuivat rouva Bergistä — kauan, puoliääneen. He puhuivatkin melkein aina hänestä.
»Mutta hän ei viihdy siellä», sanoi Berg.
»Ei, hän ei saa kylliksi aurinkoa», sanoi Tine.
»Sehän se on», nyykäytti Berg ja tuijotti tuleen: »Marie tarvitsee niin paljon aurinkoa.»
Sisällä arkihuoneessa olivat upseerit lopettaneet aterian. Soitettiin pianoa, ja uunin luona kolistettiin haloilla säestykseksi. Renkituvasta kuului kersanttien laulua. Koko talo oli täynnä ruuanlemua ja iloista hälinää. Ulkona pihamaalla seisoi pari sotilasta ja kuulosti. He imivät veräjän luona hitaasti piippujaan, ennenkuin menivät latoon nukkumaan.
Berg jäi istumaan tukilleen — hoitihan parooni isännyyttä — ja siinä alkoi hän syödä Bøllingin matamin kanakeittoa.
»Ruoka tekee vallan ihmeitä», sanoi Sofi, luovien keittiöstä renkitupaan. Siellä oli hänen päämajansa. Hän alkoi aina, antautuessaan puheisiin kersanttien kanssa, selittämällä:
»Niin, nähkääs, minä olen Horsenista», ja seisoi, kädet esiliinan alla, sipsuttaen sotilaiden edessä; hän muistutti hiukan jotain kanalintua soitimen aikaan.
»Kiitos ruuasta, Tine», sanoi metsäherra ja puristi Tinen kättä. Nyt hän oli saanut loppuun matamin kanakeiton.
»Senhän on äiti lähettänyt», sanoi Tine. »Terveydeksenne!»
Berg nojasi päänsä taaksepäin ja katseli Tineä, jolla oli totivesi kiehumassa ja joka otti laseja esiin.
»Niin, te olette niin hyviä, molemmat», sanoi hän pehmeästi ja hitaasti.
Ja hän tuskin hennoi jättää hyvää soppeaan siinä tulen loimossa.
Sisällä arkihuoneessa istuivat upseerit kehässä, suurien savupilvien keskessä, kylläisinä ja suloisen lämpiminä. He eivät enää keskustelleet niin innokkaasti, istuivat vain ja nauttivat itsekseen sisälläolosta ja tulesta ja hyvistä paikoistaan, Tinen kulkiessa heidän keskuudessaan, valkea esiliina yllään, terveenä ja voimakkaana, tarjoten kaikille totivettä. Upseerit kumartuivat hänen puoleensa ja kuiskasivat hänen kulkiessaan ohitse, ja luutnantti Løvenhjelm takoi lakkaamatta »El Olea» pianolla.
Uunin luona puheli pari kapteenia kööpenhaminalaisen kirjeenvaihtajan kanssa — juutalaisen näköisen henkilön, joka täksi yöksi riisti Bergin hyvän vuoteen, saadakseen tilaisuuden »nähdä maalaista majoitusta» — eilisestä taistelusta: Kahdeksas rykmentti oli ollut tulessa ja tehnyt tehtävänsä hyvin. Mutta kapteenit eivät tietäneet, tunsiko hän yksityiskohtaisesti tiedonannot.
»Kolme kuollutta, herra kapteeni», sanoi Løvenhjelm ja herkesi hetkeksi soittamasta.
Vanha majuri, joka puhui oikein puhdasta »holstenilaista», istui sohvassa ja valitteli Bergille: hänen molemmat tyttärensä tahtoivat välttämättä päästä tänne, ambulanssiin.
»Ja mite tekee frouvasväki tääll? Teme ei ole mike paikka frouvasväkee varte», toisteli majuri lakkaamatta, huolestuneena — kunnes he äkkiä, koko huoneen halki, kuulivat Tinen sanovan korkealla, iloisella äänellään Løvenhjelmille, pianon ääressä:
»Ei kiitos, herra luutnantti» — — –, ja kaikki nauroivat kohti kurkkuaan, Tine myöskin. Majuri eksyi »tyttäristään» ja pani kätensä vieressä istuvan Bergin polvelle.
»Ah, suloinen, suloinen», sanoi hän seuraten silmillään Tineä loistavassa esiliinassa — samoin kuin Berg, joka hänkään ei irroittanut silmiään Tinestä.
Majuri nousi mennäkseen, ja muut seurasivat esimerkkiä. Nytkös juostiin ylös portaita, ja ylhäällä vierashuoneissa hälistiin; talo kaikui, kun kaikki saappaat viskattiin jalasta. Puutarhamajassa luutnantit, hupsuina loma-ilosta, takoivat kämmenillään seiniin, merkinannoiksi. Oli kuin kaikki elämän henget nyt vasta oikein olisivat kirvonneet, kun jälleen sai riisuutua ja pääsi hyviin vuoteisiin, puhdas paita päällä, liinalakanain väliin. Iloinen hälinä vallitsi joka huoneessa, ja joka sopessa ryömittiin vuoteisiin.
— — — »Eikös tunnu hyvältä jäsenissä», huusivat toiset puutarhamajasta ja takoivat seiniin. Ylhäällä kolistettiin sapeleilla lattiaan ja vaadittiin hiljaisuutta.
Tine hallitsi ulkona varastohuoneessa: se oli tullut hänen huoneekseen. Hän kiskoi patjan vuoteestaan: ainakin se täytyi metsäherran saada alustaksi sohvalleen.
Hän alkoi tehdä sijaa laatikkosohvaan, kuninkaitten alle. Huoneessa ei ollut muita kuin käsipuoli parooni ja kirjeenvaihtaja. Parooni piti hänelle seuraa ja puhui englantilaisistaan. Nuo käsipuolen englantilaiset olivat kaksi nahkapukuista ja vakavaa »gentlemannia», jotka olivat Alsissa »nähdäkseen sotaa» ja joita parooni kuljetti mukanaan yötä päivää, saarella ja valleilla, kieli pitkänä, innokkaana kuin jokin markkinaopas.
»Niin — rakas ystävä», sanoi hän, »eikö ole liikuttavaa… he sanovat: meidän joukkomme, meidän haavoitettumme, aivan kuin ne olisivat heidän omiaan, rakas ystävä, heidän omia maanmiehiään — niin eikö ole liikuttavaa…»
Parooni pysähtyi silmänräpäykseksi, ja kirjeenvaihtaja sanoi:
»Niin, nuo herrat ovat myötätuntoisia asiallemme.»
»Niin, voitte huoleti mainita heidät lehdessänne», sanoi parooni, »voitte huoleti mainita heidät, hyvä herra, heillä ei voi olla mitään sitä vastaan», kertasi yhä parooni, ikäänkuin nahkapukuiset olisivat suoneet kuninkaallisen myönnytyksensä, että heidät saisi mainita lehdessä.
Kirjeenvaihtaja kirjoitti muistiin heidän nimensä, ennenkuin laskeutui metsäherran vuoteeseen.
Tine oli saanut metsäherran sijan valmiiksi; talo oli vähitellen käynyt hiljaiseksi. Ainoastaan puutarhamajassa juteltiin vielä ja tupakoitiin; upseerit istuivat vuoteillaan. Eräs luutnantti, joka kuuli jotain pientä melua arkihuoneesta, avasi oven vuoteensa jalkopään vieressä, huutaen: »Kuka siellä?» arkihuoneeseen.
»Minä», huusi Tine ääneen ja juoksi nauraen tiehensä; hän oli jo niin tottunut leirielämään.
Käytävän ovessa tuli metsäherra häntä vastaan. Hän pelkäsi aina tulenvaaraa, nyt kun oli niin paljon ihmisiä talossa, ja teki aina kierroksen latojensa ympäri.
He seisoivat hetken yhdessä portailla. Yö oli pimeä, rakennukset häämöttivät vain varjoina, ja kaikki oli hiljaista; vain jokin elukka kuului liikahtelevan pilttuussaan. Silloin rasahti äkkiä pesutuvan puolelta.
»Mitä se oli?» kysyi Berg; oli kuin hän olisi hiukan hätkähtänyt.
»Oh, se kai oli pesutuvan ovi», vastasi Tine ja kävi samassa — silmänräpäykseksi — hämilleen. Iltaisin kuului ainainen rapina ja supina pesutuvan luota, jossa Marenilla oli vuoteensa.
He seisoivat hetken vielä, äänettöminä, pilkkopimeässä.
»Hyvää yötä», sanoi Berg sitten ja tapaili hänen kättään.
»Hyvää yötä.»
Tine meni sisään, hän istui vielä vuoteensa reunalla, kun joku tarttui hänen ovenripaansa.
»Tine» se oli metsäherran ääni — »nyt taas olette ottanut patjanne ja antanut sen minulle…»
Tine sävähti: »En», sanoi hän, »enhän toki».
»Olette», sanoi ääni pehmeästi, »ja se on aivan liikaa — aivan liikaa… Kiitos.»
Siinä istuessaan vuoteensa reunalla hän kuuli metsäherran askelien häipyvän; hän oli saanut kyyneleet silmiinsä. Sitten hän riisuutui ja kävi vuoteeseensa, hitaasti ja hiljaa.
Tuntui niin hyvältä ja turvalliselta, nyt kun metsäherra oli kotona. Muina iltoina, metsäherran ollessa poissa, Tine saattoi niin usein pelätä, oikein noin tuhmasti pelätä kaikkien näitten monien ihmisten keskuudessa, jotka nukkuivat ja hengittivät ylhäällä ja alhaalla; oli kuin talo itse olisi käynyt eläväksi, siltä hänestä tuntui, tuo kuollut talo.
Ja metsäherra, hän oli »siellä», eikä kukaan hänestä tietänyt.
Mutta nyt oli niin turvallista, tänä iltana oli täällä hiljaista ja turvallista…
Tine makasi ja hymyili. Hän ajatteli kirjettä ja Herlufin »terveisiä» ja metsäherraa, joka oli istunut siellä uunin edessä.
Että kaikki olikin voinut käydä niin: nyt ei hän toki enää pelännyt metsäherraa!
… Joku hiipi sukkasillaan käytävässä renkitupaan päin. Se oli Maren.
Sitten kävi koko talo aivan hiljaiseksi.
* * * * *
Tine hypähti vuoteesta, alas lattialle, ulos keittiöön, paljain jaloin, yöasussaan.
Ensimmäisen torventoitotuksen hän oli kuullut unessaan ja havahtunut kohta.
Niin — se oli — se oli hälyytysmerkki…
Kaikki kiirehtivät vuoteistaan, ylhäällä ja alhaalla. Pihalla juostiin minkä ennätettiin. Tine ei löytänyt kynttilää, sai vaatteita ympärilleen ja huusi käytävään:
»Sofi, Sofi!»
Askeleita kuului sisältä ja ulkoa. Ääniä ylt'ympäri. Tine huusi taas:
»Sofi, Sofi», ja riensi takaisin. Hän sai sytytetyksi kynttilän, joka sammui vedossa.
Käytävässä juoksivat upseerit sivu, pimeässä. Palvelijat riensivät huoneitten läpi, hulmuavin kynttilöin. Keskellä lattiaa seisoi Løvenhjelm; kalpeana ja neuvottomana hän napitti takkiaan ja avasi sen jälleen.
»Tine, Tine», huusi Berg, joka tuli keittiöstä: »Pankaa kynttilöitä ikkunoihin. Nopeaan; nopeaan!»
»Panen, panen», vastasi Tine, »panen…»
»Alkaako se nyt?» kysyi hän hiljaa Bergiltä, joka äkkiä oli pysähtynyt.
»Ehkä!» Ja Berg meni.
Hälyytysmerkit kaikuivat huonerivien takaa, kaikkialta, hevosia talutettiin ulos pihalle.
Tine sytytti kynttilät, toisen toisensa jälkeen. Upseereita ja sotilaita riensi pihamaalla, kalpeina kynttiläin kajossa. Ylhäältä kuului vielä ääniä avoimesta ovesta, jota tuuli heitteli; pihalta kaikuivat majurin komennussanat, jotka vihuri vei.
Ja patooni huusi vaunujaan.
Kirjeenvaihtaja riensi pyöräpäisenä edestakaisin, pukeutuen keskellä salia, hyörien ja sipsuttaen ja hykertäen käsiään, sanoen:
»Siitä tulee kova paikka, siitä tulee kova paikka.»
»Luuletteko?» kysyi Tine tuskaisena ja kääntyi kynttilöistä poispäin.
»Tulee, kaikki uskovat että nyt se paukahtaa», sanoi lehtiherra eikä ollut sipsutukseltaan saada liivejä ylleen.
»Tine, hyvästi», sanoi Berg äkkiä hänen selkänsä takana ja puristi hänen kättänsä, silmänräpäyksen ajan, lujasti omassaan.
Tine vain katseli metsäherraa; sitten hän seurasi lähtevää, kunnes tämä oli ulkona.
Talo oli tyhjä. Puistokujalta kuului vain askeleita, jotka nopeasti etenivät…
Sofi tuli sisään, yönutussa ja kynttilä kädessä.
Hän sanoi:
»Että heidän pitää antaa elämäns — että heidän pitää antaa elämäns», ja hän pyöri edestakaisin ja itki, kulkien käytävästä saliin.
Tine ei kuunnellut häntä. Hän juoksi pihalle, puutarhaan. Hän ei milloinkaan ollut tuntenut sellaista tuskaa. Hän törmäsi pimeässä puuta vasten, pensaaseen, mutta juoksi yhä — kukkulalle.
Sotajoukko näytti vain suurelta varjolta, edetessään tietä pitkin.
Hän seisoi kauan; hän tahtoi erottaa eräät kasvot, mutta ei nähnyt mitään. Ääneti liukui tuo suuri, tuntematon varjo ohi — ohi ja ohi, ulos pimeään, jossa askeleet häipyivät.
Sitten Tine meni alas, sisälle. Kynttilät paloivat vielä ruutujen takana; kaikista ovista kävi veto. Korjaamatta jätettyjen vuoteitten edessä seisoi pari lekottavaa kynttiläpahasta.
Keittiössä oli Sofi istunut tukille; hän istui ja nuokkui; ja renkituvassa makasi Maren kaappisängyssä, kasvot pöhöttyneinä, nukkuen, pitkin pituuttaan kynttilänsä vieressä.
Tinellä ei ollut rauhaa, hän ei saattanut nukkua. Hän sammutti ikkunakynttilät ja koetti kirjoittaa — rouva Bergille kirjettä, jonka hän jo oli aloittanut.
Mutta hän ei kirjoittanut; kumartuneena lampun valossa hän vain luki ennen kirjoittamaansa.
Niin, kaikki oli metsäherrasta, joka lause — kaikki.
Ja äkkiä hän jätti kirjeen sikseen, päästi sen käsistään ja meni sisään, pimeään puutarhasaliin. Siellä hän nojasi päänsä kylmään marmoripöytään ja itki…
Aamun ensimmäinen sarastus syttyi. Harmaana hiipi päivä esiin valaisten korjaamattomia vuoteita ja hävitettyä ja autiota taloa.
Ovet olivat vielä auki; ne paukkuivat ylhäällä ja alhaalla.
Mutta Tine ei noussut paikaltaan. Hiljaa istui hän harmaassa aamussa.
Ulkoa kuului taas torvien törähdyksiä; tuuli hajoitti ne, niin että ne kuuluivat lintujen kirkunalta.
Äkkiä hän hymyili: hän ajatteli metsäherran sanaa: »hyvästi». — — —
* * * * *
Sen päivän aamuna alkoivat tykit soida Broagerissa.