IV.
Rauha oli poissa.
Tykit valoivat syvää, kauhistavaa ääntänsä aaltoilevaan ilmaan, tuntimääriä, samalla kun tie kaikui marssivien askeleita ja lähetit karauttivat täyttä laukkaa puolikuolleilla hevosillaan: kahteen erään oli annettu hälyytysmerkit saman vuorokauden aikana.
Kaikki rakennusrivit metsäherrantalossa vavahtivat silloin tällöin — lattiat ja seinät — aivan kuin olisivat olleet kuumetautisia, eläviä olentoja.
Kaikki jokapäiväinen työ tuli tehdyksi. Ruoka kannettiin sisälle ja tuotiin ulos. Joukkoja saapui ja lähti.
Oli ilta. Tine tuskin tiesi, että hän vaistomaisesti viipyi viipymistään sisällä, kulkien ympäri ryhmästä ryhmään ja vain kuunteli, voimatta irtautua; hänen täytyi jäädä sinne, hänen täytyi kuunnella.
Huoneissa oli hälinää. Upseerit puhuivat äänekkäästi, miltei iloisesti:
»Viisisataa granaattia oli ammuttu», huusi eräs.
Toinen arveli, että niitä oli ollut seitsemänsataa. Ja kuitenkaan eivät varustukset olleet saaneet mitään vaurioita.
»Ei edes ruudin arvosta», sanoi muuan ajutantti.
Uunin vieressä seisoi suurin ryhmä. Eräs kapteeni, jonka parta oli
Napoleonin mallinen ja jolla oli piippu suussa, sanoi:
»Aliluutnantti Appel on haavoittunut.»
»Onko? — Hänkö, se tulokas?»
»Niin», vastasi piippuniekka. Ja toinen, joka lämmitteli selkäpuoltaan, lisäsi:
»Tiedättehän, se hintelä, vaalea —»
Keskellä lattiaa seisoi toinen ryhmä. Parhaasta päästä nuoria luutnantteja, jotka pureskelivat pieniä viiksiään ja keskustelivat tapahtumista käyttäen sangen ammattimaisia sanantapoja.
Tine kulki heidän ohitseen.
Kirjakaapin vieressä puhuttiin jostakin paaluvarustuksesta, joka oli räjäytetty. Kolmekymmentä miestä oli mennyt aivan mäsäksi ja lyttyyn parrujen ja paalujen alle.
Tine seisoi likellä ja kuunteli kauan.
»Kuinka kalpea te olette, neitsyt Bølling», sanoi eräs kapteeni, joka kääntyi hänen puoleensa ja eristäytyi ryhmästä.
»Niinkö kapteenin mielestä?» sanoi Tine ja jäi yhä kuuntelemaan:
Kaksikymmentäneljä kuollutta oli joku laskenut.
Tinessä eli vain yksi ainoa ajatus:
»Ja ne ampuvat yhä… ne ampuvat yhä.»
Vihdoin hän kiskaisi itsensä irti ja meni ulos, pitihän totivesi panna tulelle, ja yösijat oli valmistettava, kaikille sohville.
Käytävässä makaili eräs luutnantti matka arkulla, käryävän lampun alla.
Hän puhutteli Tineä ja kertoi.
Hän oli ollut aivan eturintamassa — paalumajan luona. Tine jäi seisomaan; hän ei kuullut tavuakaan siitä mitä toinen sanoi. Äkkiä kysyi hän vain puoliääneen ja katseli luutnanttia:
»Oliko se niin hirvittävää?»
Luutnantti jatkoi kertomustaan — todellisuudessa hän oli kuulunut kymmenenteen rykmenttiin, jonne vuorokauden mittaan oli pudonnut kaksi granaattia.
»Kuumaa se oli», sanoi hän, »mutta tuleen tottuu».
Hän sojotti sääriään ja jutteli juttelemistaan, samalla kun hän, ikäänkuin ajatuksissaan, otti Tinen tahdottoman käden ja kosketteli sillä polveaan.
»Näittekö kuolleet?» sanoi Tine vain eikä liikahtanut.
Joku tuli vierashuoneesta, ja luutnantti kirosi hiljaa.
Tine meni ja pani toti veden tulelle ja vei sen sisään ja sai kaikki sijat tehdyksi; häneltä kysyttiin ja hän antoi vastauksia.
Sofista ei ollut mihinkään. Hän vain istui, käärittynä, koko päivän sopessaan ja valitteli.
Nyt hän ryömi Tinen luo kamariin.
»Eihän sitä enään kulje turvass maan pääll», sanoi hän ja valitteli tykkien jymistessä. »Se tulee meidän kaikkien pääll… ennenkuin tiedämmekään», kertasi hän ja korotti ääntään: »Ei ole varmaa paikkaa maan pääll.»
Tine istui uunin ääressä. Hänestä oli kuin tykkien jymy vain olisi kasvanut sitä mukaa kuin yö kului.
Sofi jatkoi yhä itkevällä, alituisesti nousevalla ja laskevalla äänellä puhettaan metsäherrasta ja »kaikest täst surkeudest» ja Marenista, »joka ei oikein tietäny kuink hän aina vaan sais värvätyks housuparin sänkyyns».
»Ei, sitä hän ei tiedä», sanoi Sofi ja alkoi taas puhua rouvasta:
»Kuink enkelimäisen hyvält hän näyttää tuoss noin», hän katsahti rouva Bergin kuvaa, joka riippui vuoteen yläpuolella, ja Tine seurasi Sofin katsetta.
»Siin hän istuu», valitteli palvelija, »ja näyttää niin sydämellisen iloselt… niin, kukaan ei tiedä» (Sofin ääni nousi) »mitä voi sattua… ja kuka on vointi vetää viime huokauksens…»
Sofi alkoi itkeä ääneen.
»Se on sitt rouvan näkönen», toisti hän yhä, »se on sitt rouvan näkönen, tuommonen juur hän oli — — noin hän liikku tääll joka päivä…»
Tine irroitti kuvan ja katseli sitä kauan.
»Niin, se on näköinen», sanoi hän ja piteli kuvaa, lujasti, aivan kuin olisi ristinyt kätensä sen yli. Kyynelet valahtivat esiin hänen silmistään — ensi kertaa näiden vuorokausien aikana.
Ylt'ympäri talossa rupesivat upseerit hankkiutumaan levolle. Tine kietoutui huiviinsa. Hän teki saman kierroksen kuin metsäherra, nyt kun tämä oli poissa. Olihan metsäherran turvallista tietää, että edes joku piti vartiota.
Käytävässä istui luutnantti yhä.
Tine kiersi lyhty kädessä kaikkien huonerivien ympäri. Sisällä oli hiljaista, kauttaaltaan. Mutta maa tuntui heikosti vavahtelevan, tykkien jyristessä. Veräjän luona tuli jokin haamu häntä vastaan. Se oli käytävän luutnantti, jonka mielestä oli edullista tehdä »kierros» tänä iltana.
Mutta hän väistyi syrjään, nähdessään Tinen kasvot, kalpeina ja jäykkinä, lyhdyn valossa.
Tine meni pesutuvan kautta. Keskellä lattiaa paloi lekottava kynttilä, jonka Maren taaskin oli jättänyt.
Sisällä huoneessa Tine riisuutui hitaasti. Maatessaan hän muisti yht’äkkiä:
»Mutta Appelhan on haavoittunut» — ja unohti sen samassa jälleen.
Ikkunaruudut helisivät heikosti. Ulkona tallissa valvoivat eläimet.
Silloin tällöin ne ynisivät, umeasti, aivan kuin rajuilman edellä.
* * * * *
Pommituksen kolmas päivä koitti, eikä Bergin rykmentti ollut palannut.
Myöhään yöllä oli jälleen annettu hälyytyskäsky. Tunti tunnilta kului, kaikki rykmentit olivat menneet.
Parooni oli vaunuissaan lähtenyt matkaan päivän ensi kajossa.
Nyt ei koko suuressa, autiossa talossa kuulunut pienintäkään melua, eikä kukaan ollut lähtemässä. Tine ei kestänyt sitä, hän meni kotiin.
Siellä oli matami Bølling ottanut ajasta vaarin; hänellä oli kaikki lattiaämpärinsä esillä. Kaksi torpparinvaimoa hankasi sannalla ja paljain käsin. Tine ryhtyi auttamaan, sitaisten hameensa ylös.
»Mutta mitä se auttaa tyttöseni», sanoi matami Bølling, joka saippuoi tuolien selkämyksiä vanhoilla käsillään. »Lika tunkee kuitenkin sisään kaikista raoista. Se tulee kaikkien kynnyksien yli.»
Matami Bølling loi katseensa torille, joka oli syvän loan vallassa.
»Ja se käy aina vain pahemmaksi», sanoi hän ja jatkoi jälleen saippuoimistaan.
»Niin, äiti, niin», sanoi Tine vain hän hankasi lujasti ovipiellä — kun äidin puhetulvassa tuli pieni seisahdus.
Kievarinovessa näyttäytyi Tinka, pilareitten välissä.
»Teillä on mahdoton urakka!» huusi hän torin poikki.
»Ei, me annamme lian pesiä!»
Tine alkoi juosta kievariin päin, niin että loka roiskui hänen ympärillään.
Aamupäivällä yltyi tykkien jymy. Niin ankaraa ei se ollut vielä koskaan ennen ollut. Ruudut, joita matami Bølling kiilloitti, helisivät hänen käsissään.
»Oi Herra Jumala tätä surkeutta — oi Herra Jumala tätä surkeutta», sanoi hän, liikuttaessaan käsiään vapisevia ruutuja pitkin.
Tine jätti ovipielet silleen; kalpeana, tuijottavin silmin hän vaipui tuolille.
Pesän vieressä riitelivät torpparinvaimot, mistään välittämättä, kiehuvasta vedestä.
He saivat kaikki valmiiksi, ja matami Bølling tahtoi saattaa Tineä. Hän tai toi nähdä, kuinka siellä alhaalla tultiin aikoihin. Tori ja tie oli yhtenä liejukkona. Matami Bølling nosti hameitaan eikä tietänyt mihinkä astua.
»Tine, Tine», huusi hän melun halki ja kääntyi katsomaan tytärtään, joka aina jäi jälkeen.
Eikös ollut ihan kuin Tine olisi kulkenut vallan unessa… ja laihaksi hän oli käynyt — vallan laihaksi.
»Oi voi — oi voi, tätä surkeutta», huokasi matami Bølling ja jatkoi matkaansa.
Hän kulki huoneitten läpi sukkasillaan. »Ettemme toisi likaa mukanamme sisään», sanoi hän, »täällä on sitä kyllin — täällä on sitä kyllin».
Matami Bølling katseli huokaisten lattioita ja kattoja. Ja huonekalut olivat saaneet naarmuja ja seinät kolhaisuja, eikä mikään ollut paikoillaan.
»Oi Herrajumala — oi Herrajumala», valitti matami Bølling kaiken tämän hävityksen nähdessään. Hän puhui »tästä ihanasta talosta», millainen se oli ennen ollut:
Ja nyt — ja nyt! Matami Bølling pysähtyi ja alkoi itkeä.
»Tuossa oli hänen ompelupöytänsä», sanoi hän ja jatkoi kulkuaan.
Hän kulki notkuvien lattiapalkkien yli: joka sopessa näkyi hävityksen merkkejä.
»Mutta Tine, sinun pitäisi toki koettaa hiukan varjella tätä», sanoi matami Bølling hiukan kiihkeästi.
»Niin, äiti, niin», vastasi Tine.
Näkihän hän kyllä, kuinka lika pesiytyi talon kaikissa sopissa, että kaikki kului ja joutui rappiolle, eikä hän sittenkään tehnyt mitään… Eihän hän voinut sille mitään…
Matami Bølling kulki paikasta paikkaan ja torui:
»Voisihan sitä tehdä jotain — pitää koossa…»
»Ja sinun pitäisi kovistaa piikoja», sanoi hän.
»Niin, äiti, niin.»
»Mutta kaikki» — ja äkkiä särkyi Tinen ääni, oli kuin hän puhkeisi nyyhkytyksiin — »on poissa tolaltaan..»
»Niin, niin, tyttöseni», sanoi matami Bølling hiljaa ja alkoi itse uudelleen itkeä, taputtaen tyttären käsiä.
… Matami Bølling oli kulkenut pihan poikki, veräjälle.
Väsyneenä istuutui Tine tuolille uunin viereen: toiset puhuivat eikä hän kuunnellut heitä, he kulkivat hänen sivutseen eikä hän huomannut heitä, sillä hänellä oli vain yksi ajatus, yötä päivää yksi ainoa ajatus, joka vaimensi tuhannet muut:
Kun he tuovat hänet verisenä — haavoitettuna ja verisenä.
* * * * *
Kun matami Bølling oli veräjän ulkopuolella, oikaisi hän peltojen poikki. Hän tahtoi mennä katsomaan Per Erikin väkeä. Vanhus oli viime aikoina ollut niin heikko, kenelläkään ei ollut nykyään aikaa vaalia sairaspoloista.
Mutta ylhäällä kummulla hän näki äkkiä Bøllingin, aivan korkeimmalla huipulla, ja hänen vieressään oli Lars työnjohtaja auroineen.
Mutta että Bølling oli päässyt kiipeämään tuonne ylös — matami Bølling riensi miltei juoksujalkaa kynnettyä peltoa myöten —: oliko se nyt sopiva paikka, vetoinen ja tuulinen, sairaalle miehelle, niin huono kuin hän oli.
»Bølling, Bølling», huusi matami.
Mutta hän ei kuullut enää — ei edes omaa ääntään, joka silmänräpäykseltä, hänen juostessaan kummulla seisovaa Bøllingiä päin, kävi tykkien jymy yhä ankarammaksi.
Niinkuin ääretön vaippa, pattereista suihkivien salamain lävistämänä, makasi vyöryvä savupilvi yli tienoon. Ja sitä vastaan erottuivat, ikäänkuin maan syvyydestä kohoavina, valtavat mustat savupatsaat, joita liekit kiertelivät, suunnattomat, taivaaseen kohoavat tukipylväät— ne nousivat taloista ja kylistä, jotka paloivat perustuksiaan myöten.
Matami Bølling ei puhunut. Kauhistuneena rupesi hän vapisemaan ja vei, ikäänkuin rukouksessa, ristityt kätensä väliin ylös ja taas alas.
Bølling oli nähnyt vaimonsa. Mutta hän ei liikahtanut.
Hän otti vain keppinsä ja ojensi sen vapisevalla kädellään savupatsaita päin, puhuen kankealla kielellään:
»Tuo on Ransgaarde.»
»Tuo on Staugaarde.»
»Tuo on Dybbøl.»
Matami Bølling ei voinut puhua. Mutta hän ei myöskään itkenyt. Hän kuljetti vain ristittyjä käsiään avuttomasti edestakaisin, ylös ja alas.
»Se on Dybbøl», sanoi Bølling jälleen.
»Sinä et saa olla täällä», sanoi matami Bølling äkkiä ja kiskoi hänet mukanaan, juosten sairaan kanssa kynnetyn maan yli, puolittain kantaen häntä.
»Et saa seisoa täällä.»
Oli kuin tykkien jyry olisi heikentynyt. Bølling kulki hiljaa vaikeroiden, pää täristen. Ja tukien miestään, itse kuin puutuneena, ei matami kauhistuksissaan keksinyt mitään sanoja ja kertasi vain kuin Tine äsken — kahteen erään:
»Niin, kaikki on poissa suunniltaan.»
Ylhäällä kummulla käänsi Lars vouti hevosensa.
* * * * *
Tine oli noussut tukilta. Hän kulki portaita ylös ja meni sisään entiseen makuuhuoneeseen: siellä oli epäjärjestys suurin.
Mutta hän ei saanut itseään pakotetuksi siivoustoimiin; voimattomana hän istuutui vain rouvan vanhalle vuoteelle ja tuijotti tyhjiin tyynyihin.
Vaunut vyöryivät pihamaalle. Hän tunsi paroonin ja rovastin äänet.
He menivät sisään.
Patooni saapui Sonderborgista. Hän oli haltioissaan, aivan haltioissaan englantilaistensa takia.
»He riensivät eteenpäin, teidän korkea-arvoisuutenne, vallitusten edessä, keskellä kuulasadetta — he suorastaan hakevat kuolemaa», sanoi hän.
Patooni oli aivan suunniltaan.
Mutta hänen korkea-arvoisuutensa oli vähemmän huvitettu englantilaisista. Hän puhui vain Sonderborgista, pommituksesta. Hän oli liikutettu, hän eksyi käyttämään voimakkaita sanoja:
»Se on kansojen oikeuden loukkaamista — varustamatonta kaupunkia — se on koko vuosisadan pilkkaamista…»
Tine kuuli hänen leveän ja käskevän äänensä, joka kaikui katkeroituneena kanuunain jylinää vasten ja kantautui aina hänen luokseen, makuuhuoneeseen asti:
»Mutta he eivät myös jää vastausta vaille. Me vastaamme heille», sanoi hän ja mitteli lattiaa »olemmehan toki herroja merellä. Me ryhdymme kostotoimenpiteisiin… hallituksemme on toimiva…»
Hän jatkoi yhä, puhuen aina vain kovemmalla äänellä, suunnaten uhkauksiaan kaikkia Itämeren kaupunkeja vastaan, kaikkia kauppalaivoja, kaikkea vastaan, mikä saattoi olla arvokasta, ja lakkaamatta hän mitteli lattiaa, tykkien aivankuin vastatessa kumealla jyminällään.
»Ja Europa ei ole sitä sietävä. Mitta on täytetty. Se on pisara — se on se pisara joka puuttui — Europa on nouseva — olkaa siitä vakuutettu…»
Ja hän seisahtui äkkiä paroonin eteen ja kysyi:
»Mitä sanovat englantilaisenne?»
Panooni kertoi molempien gentlemannien raivosta ja toisti kaikki näiden nahkapukuisten valat. Ja rovasti nyykäytti ääneti päätään, seisoen keskellä huonetta, katsellen eteensä, ikäänkuin olisi nyt jo nähnyt silmäinsä edessä kaikki ne joukot, jotka syöksyivät esiin eri maanosien kaikilta kulmilta.
»Niin», sanoi hän, »vapautta rakastavat kansat nousevat, liberaalit ryhmittyvät ympärillemme.»
Patooni puhui hänkin, ylipäällikkyydestä ja puolustuksesta, viuhtoen ainoalla käsivarrellaan.
»Arvostelua ei voitu sitoa», sanoi hän, »kun mitään ei tapahtunut. Kun he eivät uskaltaneet, olisi meidän pitänyt opettaa heille tarmoa. Kysymys oli hyökkäyksestä.»
»Mutta meillä ei ole mitään aloitekykyä», sanoi patooni. »Mitä me teemme? mitä me teemme?» — ja patooni harritti ilmassa viittä sormeaan, aivan kuin viittä kysymysmerkkiä: »Niin, seisomme siinä. Odotamme että meitä ammuttaisiin — se on meidän sodankäyntitapaamme, jonka kuitenkin olisi pitänyt tapahtua hyökkäyksen merkeissä.»
Paroonin hengitys katkesi; hänen piti vaieta.
»Niin», sanoi rovasti. »Hallitukselta ei puutu tarmoa; ei rohkeutta Kööpenhaminassa puutu. Mutta», lisäsi hänen korkea-arvoisuutensa terävästi, »totta on: hallitus luuli olevansa tekemisissä toisenlaisen sotajoukon kanssa…»
Tine kuuli käytävänoven paukahtavan auki ja taas kiinni ja Sofi tuli juosten pitkin käytävää ja huusi:
»Ne tulevat, ne tulevat!»
»Kutka?» huusi Tine portailta.
»Haavoittuneet tulevat!» ulvoi Sofi juosten edestakaisin. »Oi Herrajumala — oi Herrajumala — haavoittuneet tulevat. Mimmoinen joukko mimmoinen joukko!»
»Missä? missä?» huusi Tine ja ravisti häntä.
»Oi Herrajumala — oi Herrajumala», valitteli Sofi vain, »jos mettäherra on haavoittani, niin Herluf on (hänen äänensä kohosi kimeäksi valitukseksi) isätön…»
Tine ei kuunnellut enää. Hän ryntäsi portaita alas, ulos tielle; hänen takanaan, pihamaalta, huusi parooni.
Mutta Tine juoksi yhä, Sonderborgin tietä päin, lähettien sivu, piispan vaunujen sivu, yhä eteenpäin. Mutta kun hän kuuli raskaitten vaunujen lähestyvän mäessä — niitten vaunujen — pysähtyi hän, Anders katonpanijan majan viereen: täällä ulkona, tiellä, ei hän saattanut katsoa niitä, täällä ei hän saattanut seisoa.
Hän kääntyi ja meni sisään
»Haavoitetut», sanoi hän vain.
Ane nousi, molemmat pienokaiset käsivarrellaan. »Niin, heidän on kai mentävä Horupiin», sanoi hän hitaasti ja sai kaappisängyn kannen puhdistetuksi esiliinallaan.
»Niin, nyt he ovat menettäneet liikuntakykynsä», sanoi raajarikko, joka istui uunin luona Tinen takana.
Tine kääntyi äkkiä lankomiestä päin ja katseli tuskaisena häntä: kasvot olivat omituisesti käpertyneet kuin kääpiöllä, ja molemmat säärenpätkät riippuivat istuimelta kuin mitkäkin nyytit.
»Aa — ah, Jumala, aa», voihkasi hän hiljaa ja vaipui istumaan penkille.
He kuulivat vaunujen lähestyvän; oli kuin olisi ajettu raskaita rahtikuormia. Raajarikko laahautui kainalosauvojensa varassa lattian poikki ikkunaan.
»Ne ne ovat», sanoi hän. »Katsokaas, ajomiehet — ne kulkevat.»
Tine kohotti päänsä, valkeana, kaikki veri oli kadonnut hänen kasvoiltaan: pörröiset hevoset vetivät juuri siitä ohi ensimmäisiä vaunuja. Hän nousi, kiskoi syrjään kukkaruukut ikkunalta. Hänestä tuntui, kuin olisi häämöttänyt joitakin valkeita kasvoja punaisen verhon takaa — valkeita kasvoja — vieraita, yhä vain vieraita…
Hiljainen valitus kuului. Raajarikko oli uteliaana hypellyt kivelleen tien varteen.
Tine seisoi yhä — kukkaruukut sormissaan: oi mikä vaikerrus kuuluikaan… Ja vaunut vaunujen jälkeen vyöryivät ohi.
Ane tuli hänen taakseen, molemmat pienokaiset käsivarrella.
»Niin, niin — ah niin — — nyt he saavat ristinsä — nyt he saavat ristinsä! Oh ei, oh — ei, kas, hyvä Jumala, kas kuinka tippuu verta…»
Tine näki heidät — vaunut vaunujen jälkeen.
Ane seisoi takana ja puhui lankomiehestä; hän olisi tahtonut, että lanko rupeaisi kuljettamaan lämmintä olutta — se saattaisi tuottaa vallan tavattomasti nyt, lämpimän oluen kuljetus…
»Ja sellainen raajarikko», sanoi Ane, »hänen tavarallaan olisi nyt ainakin menekki…»
»Oh ei, oh ei — oh ei, Herra Jumala» — Ane juoksi toiseen ikkunaan — »tuossa on pahasti haavoitetut… ne ovat peitetyt ne…»
Tine ei ollut enää siellä. Hän törmäsi raajarikkoa vastaan tiellä, hän ei enää nähnyt mitään. Hän tuskin tiesi siitä, että meni katettujen ajopelien viereen ja sanoi ajomiehelle: »emmekö voisi sijoittaa heitä paremmin, sijoitetaan heidät paremmin» — ainoastaan saadakseen nostaa vaippoja ja nähdä heidät, toisen toisensa jälkeen, nuo harmaankalpeat kasvot.
»Yleensä on kai jotenkin yhdentekevää, mitenkä ne makaavat», sanoi ajomies tyynesti.
Tine päästi otteensa, hän seurasi joukkuetta ilman päämäärää, kyynelet valuivat hänen poskiansa pitkin.
Hän kuuli englantilaisten nauravan takanaan. Ja häntä puistatti, kun he menivät hänen ohitseen. He juoksivat ympäri ja pysähdyttivät vaunuja saadakseen puristaa haavoitettujen käsiä ja tirkistelivät hiljaa voihkivia kasvoihin ja toistivat:
»Noita urheita miehiä, urheita poikia.»
Kuin etäältä näki Tine rovastin seisovan paroonin vieressä, kukkulalla metsäherran puutarhassa. Kulkue pysähtyi vallan — englantilaiset puhelivat yksikätisen kanssa — ja vaunusta vaunuun kuului pitkä voihkina äkkinäisen pysähdyksen johdosta, mutta rovasti sanoi, nostaen suuren kätensä:
»Niin, nuo urhot ovat antaneet verensä syntymämaan edestä.»
Ja vaunut alkoivat jälleen vyöriä, ja Tine kulki konemaisesti mukana, kun parooni huusi alas tielle:
»Neitsyt Bølling, luutnantti Bergiltä on tullut sana, että hän on terve ja reipas… Mr. Arboun toi tiedon.»
Tine pysähtyi; hän ei ymmärtänyt kohta. Sitten hän vei kätensä silmilleen, hitaasti, ja jäi seisomaan. Oli kuin hän äkkiä olisi saanut näkönsä — nähnyt haavoittuneet ja risaiset ajomiehet ja pörrökarvaiset eläimet — ja hän hymyili.
Ja nopeasti — yhä hymyillen — hän meni ensimmäisten ajopelien luo: pahasti haavoittunut ähkyi hiljaa, lautapohjalla maaten; Tine kulki vaunujen kupeella, kohotti ja tuki häntä lempeästi käsivarrellaan.
»Onko näin parempi?» kysyi hän.
»On», kuiskasi haavoittunut ja hymyili.
Tine kulki vieressä, tukien häntä käsivarrellaan.
»Mutta kuinka minulla on jano», sanoi sairas.
»Vettä on saatavissa», sanoi Tine, laskien hänet varovaisesti maata. Hän juoksi pensasaitauksen viertä Jens torpparin mökille ja sai vettä kannuun ja ruukkuun.
»Oliko siitä apua?» kysyi hän. Hän oli jo tukemassa äskeistä haavoittunutta käsivarrellaan, vapaalla kädellään hän otti tyhjennetyn ruukun vastaan.
»Kyllä — kiitos.»
Sairas aukaisi väsyneet silmänsä: »Mutta muillekin», sanoi hän aivan hiljaa.
»Kyllä, kyllä», sanoi Tine, joka sai kyyneleet silmiinsä. Hän laski haavoittuneen jälleen levolle ja kulki vaunujonoa pitkin. Ja hymyillessään noille raukoille, suoraan kasvoihin, ja korjatessaan heidän olkialustojaan ja puhellessaan heille kaatoi hän vettä ja tarjosi sitä kullekin, vuoroonsa. Hän juoksi etumaisten vaunujen ohi, kievarille asti, ja huusi kirkkaalla äänellään pilarikon kautta:
»Vettä ja laseja tänne, Tinka! Vettä ja laseja!»
Tinka riensi ulos, ja kaikki kievarin palvelustytöt tulivat juoksujalkaa. He ammensivat vettä ämpäristä laseihin ja kuppeihin.
Tine korjaili ja Tine auttoi. Matami Bølling tuli alas hänkin, hänellä oli parissa maljassa vettä ja mehua.
Tinkaa ja palvelustyttöjen piti kääntää päätään — aina silloin tällöin — kun haavoittuneet kiitollisina puristivat heidän käsiään.
Hitaasti solui jono torin poikki; hetkeksi virvoittaneina istuivat ja makasivat haavoittuneet rauhallisesti.
Matami Bølling oli jälleen mennyt ylös. Hän seisoi avoimessa ikkunassa Bøllingin vieressä. »Noita nuoria ihmisiä, noita nuoria ihmisiä», sanoi hän seuraten silmillään viimeisiä vaunuja, jotka katosivat hitaasti näkyvistä.
Tine seisoi keskellä toria, tyhjät ämpärit vieressään. Silloin hän näki vanhempiensa seisovan tuolla ylhäällä, samassa ikkunassa.
Ja äkkiä hän jätti kaikki ja meni sisään.
Hän ei tahtonut nukkua metsäherrantalossa tänä yönä. Hän tahtoi jäädä kotiin ja viettää taas kerta iltansa siellä ja nukkua sohvalla — se ei aiheuttaisi mitään vaivaa. Bølling istui vanhassa sopessaan, Tinen kädet omissaan. Hän oli niin iloinen, aivan kuin olisi saanut tyttärensä kotiin pitkältä matkalta.
Alkoi hämärtää, ja Tine kääriytyi huiviin ja istuutui penkille portailla. Tykkien viimeinen jymy oli häipynyt ja kaikki oli nyt ääneti — hiljaa kuin virvoitus. Vain pajasta kaikui tuttu kodikas kalke.
Sitten taukosi sekin; renki sulki oven ja lukitsi sen, ja seppä kulki torin poikki koirineen.
»Lopettivathan ne toki vihdoin», sanoi hän ja tervehti ylös ikkunaan
Tineä.
»Niin», vastasi tämä.
»Ja Herran rauha niille, jotka ovat menneet», sanoi seppä hitaasti.
»Hyvää yötä, neitsyt.»
»Hyvää yötä, Knut seppä.»
Seppä kulki eteenpäin, kievarin sivu, koira vieressään. Tine jäi istumaan. Hiljaa kohottivat piilipuut oksiaan, pimenevää taivasta päin.
… Tee oli juotu. Bølling oli päässyt lepoon tuoliinsa ja matami kutoi kantapäätä. Tine istui korokkeella, kädet sylissään.
Matami Bølling puhui heistä, jotka olivat »siellä kaukana» — rouvasta ja pikku Herlufista.
»Niin, kuinka hän mahtaakaan kärsiä — istua siellä voimatta seurata mukana — niin, kuinka hän mahtaakaan kärsiä.»
»Niin», sanoi Tine hitaasti ja lempeästi.
Hän nojasi päätään taaksepäin, vanhaa piironkia vasten, joka oli ikkunain välissä, ja alkoi puolittain hyräillä, puolittain laulaa — laulua »Pikku Gretestä»:
Ah, kultaseppä rakkain, mult' ehtyi riemu maan, mun Gretein lähtee luotain pois Kööpenhaminaan. Nyt pyydän, sormus kultainen, oi arvon mestar' Sven, se tehkää mulle piirtäin nää sanat sisään sen: Jää hyvästi nyt, Grete pieni!
Matami Bølling hyräili mukana loppukertoa, kantapäätään kutoen.
»Kuinka ihanasti hän lauloikaan tuon laulun», sanoi hän sitten, kun he olivat päässeet päähän.
Tine istui ääneti; hän oli puristanut kätensä lujasti ristiin sylissään.
»Niin, nyt kai meidän on mentävä levolle», sanoi hän sitten ja nousi ja suuteli isäänsä.
* * * * *
Tine oli vielä kotona koululla, kun joukot saapuivat kello kuusi. Hän kulki ympäri ja auttoi missä milloinkin.
»Mutta Tine, siellä alhaallahan on täysi talo», sanoi matami Bølling — mutta kyllä oli hänenkin talonsa täysi —: »ja kyllähän me tullaan aikoihin, ja kyllähän me tullaan aikoihin…» Hän tahtoi, että Tine olisi mennyt sinne.
»Kyllä, äiti», sanoi Tine hoidellen Bøllingiä, joka jälleen oli huonona.
»Kyllä, äiti, kyllä, nyt minä menen.»
»Hyvästi sitte, isä», sanoi hän ja silitti isänsä päätä — Tinen liikkeet olivat niin erikoisen lempeät ja hiljaiset nyt —: »hyvästi.»
»Hyvästi sitte, äiti», sanoi hän keittiössä ja juoksi pois.
Hän kiipesi yli aidan ja meni pesutuvan läpi. Käytävässä hän tapasi
Sofin, joka vei ruokaa sisälle.
»Voi Jumala, kun taas näki mettäherran — niin reippaana ja terveenä — se oli sitt ilonen näky» — Sofi unohti ruuan pelkästä liikutuksesta — »voi Jumala, jos rouva vain sais nähdä hänet, niin reipas ja terve kuin hän on.»
»Onko hän?» sanoi Tine vain ja hymyili.
Sofi meni ulos ja sisään ja tarjoili; keittiössä nyyhkytti hän: »Kuinka mettäherra on kaunis — hänellä on Herlufin silmät — Herlufin silmät», toisti hän yhä. »Mutta Løvenhjelm» — ja hän hymyili äkkiä — »hänell on joka tapauksess komee varsi.»
»Ajatelkaas, ne tulevat takaisin vallan kuoleman maalt, ihan suoraan kuoleman maalt ja ovat hyväss talless» — Sofi meni sisään ja tuli ulos.
»Niin, Løvenhjelmill on sitt vasta komee varsi», selitti hän taas. Sofi oli yleensä sangen valmis tunnustamaan kauneuksia heissä, »jotka tulivat suoraan kuoleman maalt».
Tine antoi Sofin rupatella, hän ei puhunut itse mitään. Hän kulki vain ääneti ja hommasi — valmisti ruokaa, ja kun ovi avattiin, kuuli hän silloin tällöin Bergin äänen.
Nyt hän istui huoneessaan, jossa oli pannut puita pieneen pesään, ikkunan luona; ja hän kuuli Bergin askeleet puutarhassa, ja jonkun toisen — ja näki hänet, niin suorana ja voimakkaana.
Berg tuli ikkunaan ja sanoi: »Missä te olette ollut kätkössä?» (vaikk'ei hänkään ollut etsinyt Tineä). Ja kun Tine avasi ikkunan, seisoi Berg hetken:
»Eikö korvissanne ole soinut?» sanoi hän jääden katsomaan Tineä. »Olen teitä ajatellut.»
Hän ei irroittanut silmiään Tinestä. Tine ei vastannut hänen kysymyksiinsä. Hän sanoi vain lempeästi ja hiljaa, hymyillen:
»Että olettekin tullut kotiin.»
Berg tuli sisään ja istuutui pesän viereen ja puheli. Mutta hän tuskin kuuli sanoja, joita puhui. Hän vain katseli Tineä, taukoamatta, Tineä, joka istui tuossa, voimakkaana ja terveenä ja puhtaana, sellaisena kuin hän näki hänet edessään, kaikkialla, ulkona pakkasessa ja yössä ja liejussa, vallihaudoissa.
»Saitteko terveiseni?» kysyi hän irroittamatta katsettaan.
»Sain.»
Berg ei tietänyt, minkä vuoksi hän nousi niin äkisti, jonkun koskiessa oveen — nopeasti, ikäänkuin olisi istunut liian lähellä Tineä. »Sisään!»
Se oli vain matami Bølling. »Hän oli edes saanut leivotuksi vesirinkelin, jonka hän tahtoi tuoda tänne…»
»Siihen täytyy oikein varastaa aikaa, metsäherra», sanoi hän, »kun talo on täysi ja Bølling… ja Bølling on sekaisin. Ja Tine — hänkin pyörii ja häärii ja kadottaa hyvän tuulensa — sinä teet sen, Tine — hän kulkee aivan sydän kourassa — se näkyy silmistä — kun nuo kanuunat jyrisevät…»
»Mutta kun te vain olette terve», lopetti matami Bølling ja mittaili
Bergiä kiireestä kantapäähän hyvillä silmillään. »Sanon aina
Bøllingille: kun metsäherra vain on terve.»
Hän katseli katselemistaan metsäherraa. Berg tarttui hänen käteensä, hiukan äkisti, ja meni.
Matami Bølling ja Tine menivät ulos keittiöön: siellä oli rinkeli.
Ulkona pihalla kulki Berg ohitse, upseerijoukossa.
»Tuo näky pitää sentään rohkeutta yllä, tyttöseni», sanoi matami Bølling, joka oli ikkunassa ja katseli noiden terveiden, suorien miehien jälkeen.
Tine seisoi ikkunassa; hän ei vastannut.
… Hiukan myöhemmin hän saattoi matami Bøllingiä kotiin päin.
Ylhäällä kievarin pihalla huusi matami Henrichsen karanneita palvelustyttöjään, ja iltakellot alkoivat soida.