VI.
Tine istui toista yötä isänsä luona.
Isä puhui lakkaamatta ja rukoili ja tahtoi kuulla luettavan, virsiä ja raamattua. Tine luki ja luki.
Nyt oli isä hiukan vaipunut lepoon, päivän sarastaessa. Mutta nukkuessakin vaappui hänen päänsä tyynyllä kuin sairaitten eläinten.
Tine oli puolihorroksissa, pää nojautuneena kylmään seinään. Matami Bølling oli laahannut jonkun tyynyn keittiön lattialle, saadakseen hiukan lepoa.
»Kuinka nyt jyrisee», sanoi hän, »kuinka nyt jyrisee!»
»Niin, äiti, mutta nuku nyt.»
Ikäänkuin rajuilma kantoi myrsky tykkien jylinän yli vapisevan rakennuksen. Tuuli viskasi rankkaa loppumatonta sadetta ruutuja ja seiniä vasten, niin että se kuulosti kuin kiväärien rätinä. Ja pimeältä tieltä, melun keskeltä, kaikui epämääräisiä ääniä — pakenevain parvi laahusti ohi. Sonderborgista se oli tullut kahdessakymmenessäneljässä tunnissa.
»Kuule, se yhä yltyy», valitti matami Bølling keittiössään.
»Niin, se yltyy, mutta nuku nyt. Päivä koittaa kohta, etkä sinä vielä ole nukkunut.»
Matami Bølling nukahti ja ähki hiljaa unessaan. Harmaa päivä alkoi sarastaa. Myöskin Tine uinahti hiukan, nojautuneena vavahtelevaan seinään.
Ympärillä nukkuivat kaikki, upseerit ja sotilaat ja sairaat, samassa unessa, kuullen tykkien jymyn kumeasti unen halki.
Päivä oli valjennut. Sairas nukkui vielä, ja Tine nousi paikaltaan.
»Minun täytyy mennä sinne», sanoi hän; puoleentoista vuorokauteen oli hän tuskin ollut ulkona huoneesta, sill'aikaa kun tykit ja hälyytysmerkit kaikuivat.
»Niin, mene, mene, lapsi», sanoi matami Bølling, joka ryhtyi päivittäiseen aherrukseensa eikä juuri tajunnut enempää kuin nääntynyt juhta, joka tuntee valjaiden painon ja raataa.
»Ja se vain yltyy — ja se vain yltyy», sanoi hän.
Portaitten askelmakin, jolla Tine seisoi, vavahteli maan tärinästä. Kuormia ajoi loppumattomana jonona kievarin sivuitse. Naiset ja lapset istuivat epävarmoilla alustoillaan niinkuin riippuvat nyytit, unenpöpperöisinä keskellä melua. Vanhat vaimot, jotka tuskin jaksoivat seisoa, ponnistelivat tajuttomina eteenpäin, vaunujen kupeilla, kompastuen niihin likomärkiin tyynyihin, joita raahasivat mukanaan. Lapset, joita sade sokaisi, törmäsivät vaunuja ja puita vasten ja itkivät rientäessään eteenpäin.
Kukaan ei tuntenut naapuriaan, eikä ääniä erottanut tykkien jylistessä.
Tine meni joukon ohi ja kiipesi metsäherrantalon aidan ylitse. Talo oli kuin menneitten maja. Koko yön olivat ovet käyneet. Parooni oli sallinut kaikkien pakolaisten vapaasti saapastaa sisään, niin ettei kukaan saanut unta tai lepoa. Huoneet kaikuivat saapuvien askeleita ja kirouksia.
Pihalla seisoi isännättömiä muuttokuormia, keskellä sadetta. Tinen tullessa makasi kolme miestä käytävässä, yllään pari aukilevitettyä kaapua, ja kaksi eksynyttä lasta oli vaipunut uneen luhdin portailla, huiviin kääriytyneinä.
Kaikki ovet olivat auki, ja loka, jota oli kulkeutunut sisään satojen kulkijain jaloissa, oli kuivunut kynnyksille. Arkihuoneen uunin edessä seisoi pari vieraita, jotka koettivat sytyttää tulta.
Kaikkialla istui pakolaisia, naisia ja lapsia, jotka eivät edes tietäneet missä olivat, ja jotka etsivät lepoa raskaalle ja turtuneelle päälleen nojaamalla sitä seinään, joka tärisi. Harva puhui. Bergin huoneesta kuului kimeä naisenääni, joka kertaamistaan kertasi — samalla kun puhuja lakkaamatta, tajuttomana ja valittaen, löi levitetyillä käsillään helmaansa:
»Kaikki mitä meillä on — voi, kaikki, kaikki mitä meillä on!»
Tine meni ulos. Palvelijat eivät olleet löydettävissä. Pesässä, jota kukaan ei hoitanut, oli tuli sammunut, ja myrsky tarttui pesutuvan aukinaiseen oveen, ikäänkuin olisi tahtonut kiskoa sen irti vavahtelevasta reunuksestaan, tykkien jylistessä.
Tine huusi, ja pauhina hukutti hänen äänensä. Vihdoin hän löysi Sofin — kokoonlyyhistyneenä, vuoteen vierestä, nurkkaan painuneena, pää kiedottuna huiviin.
»Voi, onko tämä tuomion päivä?» valitti Sofi ja heittäytyi vuoteelleen: »voi, kolm'yhteinen Jumala — voi, kolmiyhteinen Jumala!»
Tine meni ja huusi jälleen:
»Maren, Maren!»
Ei vastausta.
Mutta yht’äkkiä Maren ponnahti esille pesutuvasta, kuin ammuttu eläin, yli pihan, aivan kuin kaikki sivurakennukset olisivat olleet tulessa, hakeakseen suojaa Lars voudin ja Anders torpparin luota. Hekin olivat juosseet ulos. He seisoivat kummulla, katsoen kauhuissaan palavaa maata.
Myrsky ajoi savua niinkuin hurjaa kaatosadetta yli maan; taloja oli tulessa ja niiden valo sammui jälleen, Ikäänkuin ne olisivat olleet mitättömiä kynttilöitä, ilmassa näkyi granaattien punaisia kaaria, ja maa vapisi jalkojen alla ikäänkuin eläin, joka tuskissaan vaikeroi.
Ylt'ympäri kaikilla kummuilla seisoi rankkasateessa miehiä ja naisia, kuin kuvapatsaat, samalla kun pakenevain parvi, ikäänkuin kasvava virta, peitti alleen tiet ja polut.
»Se on tuomion päivä, se on tuomion päivä», kertasi Sofi lakkaamatta; hän seurasi Tineä kantapäillä, minne hyvänsä tämä kulkikin, ja pani tulta pesään ja sai keitetyksi maitoa ja leipää (talossa ei ollut muuta ruokaa, yö oli ryöstänyt kaikki), ja antoi pienimmille lapsille syötävää.
»Herra varjelkoon mettäherraa», kertasi Sofi yhä, seuratessaan Tineä: »hän oli sisäll teidän huoneessaan sanomas hyvästi rouvan kuvall» — Sofi valitti ääneen — »se on paras kaikist kuvist — se on kaikist kuvist enin hänen näköisens — siell oli hän jättämäss jäähyväisiä — ennenkuin lähti…»
»Ota nämä, Sofi», sanoi Tine ammentaen maitoa lautasille, joita Sofin piti tarjota ympäri.
»Oi Jumala, oi Jumala», valitti Sofi hiukan hiljaisemmin; hän tarttui puheisiin kaikkialla, minne vei lautasen: hänen piti uudelleen ja uudelleen kuulla »kaikesta siitä surkeudesta».
»Ja se vain yltymistään yltyy», sanoi hän ja pää vapisi.
Se yltyi. Aivan kuin nousuveden pauhina tulvivassa virrassa kaikui tykkien jymy rakennuksen yli.
Uudet pakolaisjoukot alkoivat kolkuttaa oville. Parooni antoi kaikkien tulla sisään. Itse seisoi hän arkihuoneen ovessa, toimellisena kuin edeskäypä hautajaisissa, ja jokainen jätti hänelle pääsylipun: kuvauksen pommituksen kauhuista.
Huoneissa ei enää ollut sijaa, nääntyneet eivät enää mahtuneet istumaan.
»Mutta täällä on ainakin lämmintä», sanoi parooni, joka hikoili tuossa pilaantuneessa ilmassa, missä saapuvien likomärät vaatteet höyrysivät.
Eräs kirjeenvaihtaja, joka oli pakomatkalla kirjailtu matkalaukku kädessään, hääräili, levottomana pommituskuvauksensa puolesta, aivan kuin naaraskissa ennen synnyttämistä, ja pyysi vain jotain lautaa minkä panisi polvilleen, että saisi kirjoittaa. Hän pääsi Tinen huoneeseen, jossa jo oli kaksi lasta nukkumassa vuoteella, ja poimi esiin kaksitoista lyijykynää, jokaisen terä huolellisesti kiedottuna pumpuliin, ja asetti ne riviin ikkunalaudalle.
Uusia saapui alituiseen; likomärkinä, loan peittäminä seisoivat he käytävissä täpötäysien huoneitten ulkopuolella, ja tylsinä, sanaakaan sanomatta, kääntyivät he takaisin sateeseen ja teille. Muutamat pyysivät vain saada istua hetkisen, puoli tuntia, ja istuutuivat, lapset sylissään, luhdin portaille, pesutuvan käytävän paljaalle lattialle, ja vaipuivat uneen siinä samassa kun olivat päässeet istumaan.
Ei ollut yhtään tyhjää paikkaa, ei yhtäkään saatavissa. Eräs sairas sijoitettiin palvelijoitten vuoteeseen.
Sisällä huoneissa alkoivat eksyneet »sulaa», he heräsivät tajuntaansa: He valittivat, mitaten tappioittensa suuruutta, itkien kotejaan — kuuntelematta toisiaan, jokainen ajatellen omaansa, syytäen suustaan omaisuudet, rahasummat, tavarat, uskoen itsensä kenelle hyvänsä, joka ei mitään kuunnellut, vaan puhui itse, saman kohtalon yllättämänä, kiihkeinä ja epätoivoisina kuin petetty juutalainen markkinoilla, joka laskee pelastamiaan arvopapereita — ja äkkiä pysähtyen, voimatta ajatella, uudelleen kivettyneinä kaiken kodittomuuden eteen: heidän talonsa oli luhistunut kokoon, heidän kylänsä oli pantu autioksi, heidän kotinsa oli ammuttu rikki.
Kun taas äidit, lapset vierillään, vain itkivät hiljaa, lakkaamatta.
He puristautuivat yhteen, puhuivat hiljaa, täyttivät kaikki sopet, pakkautuen kaikkialle, ikäänkuin olisivat tulleet markkinoille, missä koti oli myytävänä — samalla kun parooni yhä touhusi, purppuranpunaisena, udellen »uusia yksityistietoja», kehittäen edelleen näkökohtiaan; ja mustapintainen kööpenhaminalainen kirjeenvaihtaja, kalpeana ja kiihtyneenä, kertoi kertomistaan jotain jota kukaan ei kuunnellut:
»Ei, se ei ollut mieluisaa», sanoi hän. »Tosiaankaan, se ei ollut mieluisaa.»
Jokin granaatti oli illalla pudonnut siihen asumukseen, jonka hän juuri oli jättänyt, aivan siihen paikkaan, jossa eräs hänen englantilainen virkaveljensä tavallisesti makasi.
»Hänen vuoteensa kohdalle, aivan hänen vuoteensa kohdalle», sanoi hän. Ja hän kertasi, keskellä näitä ihmisiä, jotka valittivat kaikkensa menettämistä:
»Ei, se ei tosiaankaan ollut miellyttävää.»
Pari kauppiasta puhui vakuutuksesta: heitä oli onnistanut vakuuttaessaan niin korkeasta nuo vanhat asuntorähjänsä: sotakorvausta oli joka tapauksessa maksettava. Mutta kaikkien puheitten ja valitusten yli kaikui Bergin huoneesta lakkaamatta sama kimeä ääni, joka toisti samoja sanoja — lakkaamatta, ikäänkuin mielenvikainen — alituisena kertona:
»Kaikki mitä meillä on…»
Tine tahtoi lähteä pois. Tänne ei hän saattanut jäädä: hän ei enää tuntenut tätä taloa; täällä hän vain kulki kuin kuuro, keskellä vierasta tuskaa.
Tine kulki paroonin ohi, joka seisoi aivan oven vieressä, ja kuuli tämän huutavan:
»Mitäkö ne tahtovat? Ne tahtovat ampua sillat murskaksi. Silloista nyt on kysymys… Olenhan sen sanonut, olenhan sen sanonut… Pitäkää huolta paluutiestä, olen sanonut. Sillat ne nyt ovat kysymyksessä… Ja nyt sataa granaatteja silloille…»
Pihalla seisoivat lopen väsyneet hevoset nuokkuvina ja kuitenkin heristetyin korvin keskellä melua, valjastettuina pakolaisten surkeiden kuormien eteen. Tine meni niiden ohitse ja sisälle talliin hän tahtoi tavata Larsin tai Marenin —: kaula pitkänä mölisivät elikot häntä vastaan, lyhyesti ja tuskaisesti, suurin, pelokkain silmin, ja kytkyet kalisivat hiljaa.
Muuan lehmä pisti ulos kielensä nuollakseen Tinen kättä. Se oli piirtopäinen Fanny, Herlufin vanha lehmä.
Ja masentuneena, voimattomana, elikkojen keskellä, jotka pelkäsivät kuin hän ja jotka hän tunsi, Tine itki epätoivoisesti, piirtopää-lehmän nuollessa nuolemistaan hänen käsiään.
Hän meni ulos, ja lehmät seurasivat häntä suurilla silmillään. Kopista luhdin luota kuului Hektorin ja Ajaxin hiljaista ulvontaa. Hän meni sinne ja päästi ne ulos, ja ne painoivat vapisevat kylkensä hänen ruumistaan vasten, aivan niin kuin ne joskus, yöllä metsällä oltaessa, tuntevat salaperäistä kammoa ja puristautuvat metsästäjän jalkoihin.
Puistokujalla tuli taas pakolaisia häntä vastaan, ajaen ja käyden.
»Siellä ei ole tilaa», sanoi Tine väsyneesti ja teki liikkeen käsillään. Ja vastaansanomatta, ääneti he kääntyivät ympäri, aivan kuin Tine olisi ajanut heitä edellään — ikäänkuin tahdoton lauma.
Tiellä ei kukaan enää päässyt eteenpäin. Sotilaat, jotka palasivat kotiin vallituksista, kulkivat ajopelien välissä, turtuneina, nokeentuneina, kalpeina. Esikuntaupseerit ajoivat pellolle tien viereen, voidakseen edetä.
Koulun portailla seisoi eräs esikuntaupseeri ja lääkäri. Tine kysyi:
»Missä paikoin on kolmas rykmentti?»
»Kolmas? Siltojen välissä», vastasi upseeri.
Tine jäi seisomaan — molemmat toiset olivat jo kadonneet, kellot alkoivat soida, papin kuomuvaunut saapuivat, Tine seisoi yhä samassa paikassa.
Hän oli siltojen läheisyydessä…
Tine kuuli, että äiti huusi hänen takanaan, ja hän erotti tuskin äidin ääntä.
»Tine, Tine», huusi äiti uudelleen, tuskaisesti, ja Tine kääntyi.
Isä se oli vallan suunniltaan siitä, tahtoi ylös, kuuli kellojen äänen ja tahtoi nousta vuoteesta.
Tine juoksi sisään ja piteli isäänsä kaikin voimin, molemmilla käsillään, tämän huutaessa:
»Rukoile, rukoile, nouskaamme ja rukoilkaamme.»
»Niin — niin», hän piteli isäänsä vuoteessa.
»Anna jumalattomien rukoilla…»
»Niin, niin!» Tine painoi hänet makaamaan. Isä, äiti, kappalainen, joka vuoteen toisella puolen pukeutui kauhtanaan, näkyivät hänelle kuin verhon takaa, eikä hän kuullut heitä.
Hän oli siltojen lähettyvillä.
»Lue, lue», huusi sairas korkealla äänellä; hän nousi istumaan, hänen lasittuneet silmänsä verestivät. »Lue, lue», ja hän rutisti tyynyllään olevaa raamattua.
Kellot kaikuivat taas, halki tykkien jylinän. Ulkona keittiössä nyyhkytti matami Bølling ääneen.
»Tästä, tästä», huusi mielipuoli, kellojen äänen kiihottamana. »Lue, etkö kuule, lue… rukoilkaamme, kaikin.»
Tine polvistui. Kirjaimet kasvoivat suuriksi sivuilla, hänen silmiensä edessä, ja hän luki ja luki eikä tietänyt mitä luki:
»Herra, ole meille armollinen, sillä me odotamme Sinua: ole heidän käsivartensa varahin, niin myös meidän autuutemme murheen ajalla.»
»Niin, niin», huusi sairas silmät selko selällään: »Rukoile, rukoilkaamme. Jumala on kaikkivaltias.»
»Ja koko taivaan joukko pitää mätänemän, ja taivas pitää käärittämän kokoon niinkuin kirja; ja kaikki hänen joukkonsa putoaman niinkuin lehti putoo viinapuusta, ja niinkuin kuivettunut lehti viinapuusta.»
»Jumala on kaikkivaltias, Jumala on kaikkivaltias…»
Tine luki yhä, ja sairas huusi huutamistaan. Tine itse ei kuullut profeetan kaikkia kirouksia; raamatun sanat soivat hänen korvissaan vain tyhjänä äänenä.
Hän oli siltojen lähettyvillä…
Isä toisti sanat Tinen lukiessa. He lausuivat ne yhdessä, isä äänekkäämmin, melkein voitonriemuisena huusi hän kaikki Esaiaan peloitukset:
»Herran miekka on verta täynnä, ja on paksu lihavuudesta, karitsain ja kauristen verestä, ja jääräin munaskuitten lihavuudesta; sillä Herralla pitää oleman uhri Botsrassa, ja suuri teurastaminen Edomin maalla…»
Kirkossa alkoi veisuu. Oli kuin sairas olisi kuulostanut sitä ja puhui hiljaisemmalla äänellä:
»Jonka ei pidä päivällä eikä yöllä sammuman, mutta savun pitää siitä ijankaikkisesti nouseman; ja se pitää hävitettämän suvusta sukuhun, niin ettei yhdenkään pidä käymän sen läpitse, ijankaikkisesta ijankaikkiseen.»
Vähitellen Bølling nukahti, hänen kuumeiset kätensä kävivät hiljaisiksi.
Tine oli vaipunut kirjan yli. Kirkosta kuului sotilaitten veisuu:
Turha on oma voimamme, ei voi se meitä auttaa, mut pimeyden vallat me voitamme Herran kautta; sotija verraton its’ Jeesus Kristus on, Hän, Herra Sebaot helvetin joukkiot lyö maahan, voiton saattaa.
Sairas äännähti unissaan, mutta Tine ei kuunnellut; kuinka äänekkäästi veisasivatkaan ne tuolla sisällä — ne, joiden oli kuoltava:
Maailma vaikk' ois täynnänsä pimeyden enkeleitä, päällemme syösten päänänsä he eivät voita meitä. Juur turhaan kiukuissaan nyt maailman päämies vaan pauhaapi, saanut on hän nyt jo tuomion: yks sana hänen kaataa.
Ne jotka saavat kuolla — kuolla ja saada rauhan!
… Tine nousi. Isä nukkui vielä, ja pappi oli jo palannut ja riisui papinkauhtanaansa vuoteen toisella puolella.
Matami Bølling toi hänelle kahvia ja rinkilöitä.
»Oi, eihän sitä nyt olisi tarvittu, matami», sanoi hän lempeästi, »tällaisena päivänä».
Ja hän nautti kahvia ja mitä siihen kuului, istuen jalkopäässä ja katsoen liikutettuna nukkuvaa sairasta.
»Mutta kuinka siunattua onkaan julistaa sanaa näille kuulijoille», sanoi hän ja viittasi kirkkoon.
»Niin, herra pastori», vastasi Tine, joka ei tietänyt mitä toinen sanoi.
Hän vei papinkauhtanan odottaviin vaunuihin, mutta ajopelit eivät voineet päästä eteenpäin. Siellä ei enää ollut mitään jonoa; kievarista koululle oli kaikki vain yhtä ainoata kamppailevaa massaa. Vaunut vaipuivat jalankorkuiseen lokaan, ja hevoset pysähtyivät vapisten, puolisokeina. Perheittäin pyrkivät ihmiset eteenpäin, lapset ja vaimot ja miehet, kyyristyneinä myrskyssä ja sateessa, joka pieksi heidän kasvojaan, turtuneina — kunhan vain pääsivät eteenpäin, aina vain eteenpäin.
He laahautuivat ohi tykkien ja ähkivien eläimien, ohi haavoittuneiden, jotka valittivat oljettomien vaunujen pohjalla, ohi eksyneiden lapsien, jotka itkivät tien varrella, ja he eivät nähneet niitä, sillä ne eivät olleet heidän.
Heidän valituksensakin olivat kuolleita. He eivät myöskään kantaneet, eteenpäin kamppaillessaan, varsinaista omaisuuttaan; he raahustivat vain, tiedottomina, mitä kammo sattumoisin oli pannut heidän käsiinsä, lapset kantoivat arvottomia talousesineitä, vanhat naiset pitelivät suonenvetoisesti, niinkuin jotain aarretta, haljenneita peilejä, joista rankka sade pyyhki jäljettömiin heidän kauhistuneitten kasvojensa kuvan. Äidit pyysivät suojaa, vain lapsilleen, Jesseniltä, sepältä, kievarista, ja kulkivat ovelta ovelle, sillä ei ollut tilaa.
Kaiken halki, myrskyn ja tykkien jyskeen, joka saattoi torinkin vapisemaan, kuului, terävänä kuin veitsi, haavoittuneiden huuto — kun nuo paljaat vaunut joskus pysähtyivät mylläkässä, vaunut, joihin sairaanhoitosotilaat, lopen väsyneinä kaikesta tästä surkeudesta, olivat sääliä tuntematta heittäneet silvotut.
Paja oli täysi. Pikkutyttöjä lepäili kirkkomaalla, kylmillä hautakivillä. Veräjän edessä tukki eräs myyskentelijätär kaikilta tien ja möi rattailtaan, toimeliaana huudellen kiskomahintojaan, ja nälkäiset lapset söivät ahneesti rajuilman keskellä. Vaunujen, eläinten ja ihmisten välissä puikkelehti ontuva, kaupiten oluttaan, ja täysinäinen nahkakukkaro löi kilisten hänen kainalosauvojaan vastaan.
Kauhistuneena seisoi pappi yhä vielä portailla, Tinen vieressä, kun eräät vaunut karahuttivat esiin kievarin luota. Lapset kaatuivat ja itkivät, ja vaunut työntyivät toisiaan vastaan.
Sitten väkijoukko tunsi matami Esbensenin, joka istui keinuvissa kieseissään. Hän oli matkalla toimitukseensa.
Ja äkkiä, keskellä kaikkea surkeutta, alkoivat ihmiset nauraa ja laskea leikkiä ja huutaa matamin ympärillä, joka istui, leveänä ja hymyilevänä, muita ylempänä, kieseissään. Ja he antoivat tilaa ja puristautuivat yhteen, yhä nauraen. Pastori astui nopeasti alas portaita ja nousi vaunuihin seuratakseen vanavedessä matamia, jonka ajopelit vyöryivät eteenpäin, pakenevien välissä.
Rivit sulkeutuivat jälleen. Sotilaat tarttuivat tykkien pyöriin vääntääkseen niitä eteenpäin ja armahtaakseen lopen uupuneita hevosia, ja kievarin takaa ponnistelivat pörrökarvaiset vaunuhevoset, tuoden uusia haavoitettuja.
Eräissä ajopeleissä oli pahasti silvottuja. Sijaa oli hankittava. Heitä ei saattanut kuljettaa etäämmälle. Lähimmät pysähtyivät kuullessaan huudot, haavoitettuja kannettaessa koulun portaita ylös.
Lääkäri seurasi mukana. Nääntyneet sairaanhoitajat juoksivat hätäisinä hakemaan vettä ja astioita. He siirsivät sairaitten vuoteita likemmäksi, vastasaapuneiden viruessa valittaen ja ähkien lattialla. Siteitä ei ollut saatavissa, eikä haavavanua.
Tine juoksi hakemaan, hälisevän joukon halki, kievariin. Lattioiden täydeltä, levitetyillä oljilla, makasi siellä lapsia ja vaimoja, vierekkäin. Viluiset lapset itkivät pesän ympärillä kivilattialla.
Matami Henrichsen sai käsiinsä liinaa ja riepuja, istuen puhtaaksiriistetyssä ruokailuhuoneessaan ja etsien kauan, Tinen odottaessa kärsimättömänä, silvottujen valitus korvissaan.
Mutta matami tarkasteli riepujaan, mittasi ja tarkasteli, ja keskellä kaikkea tätä tuskaa hän antoi suun käydä:
Koko talossa ei ollut mitään syötävää, ei mitään; mistäpä se olisi otettu? Ja kenellä oli apua palvelijoistaan? Niitä ei voinut edes pidättää lypsyn ääressä, ei vaikka ne olisi sitonut kiuluihin kiinni…
Ja samalla kun hän yhä etsi riepujensa joukosta, puhui hän uudelleen pahaa palvelijoistaan — salattu tuska Tinkan puolesta lisäsi päivä päivältä hänen ärtyisyyttään:
Josko he makasivat yksinään tämänkaltaisina öinä! Katto olisi voinut pudota heidän ylleen, ja he makasivat miesten kanssa, missä vain löysivät tukonkin heiniä. »Retkaleita, retkaleita», huusi matami Henrichsen, työntäen rievut syrjään.
Tine otti ne. Hitaasti, aivan kuin olisi unohtanut asian, minkä vuoksi oli tullut, kulki hän huoneitten läpi, kuullen taas melun torilta. Aivan kuin sokko kulki hän ihmisjoukon halki, ja äkkiä, kesken jähmettävää väsymystään, hän oli mielestään näkevinänsä — vilaukselta Bergin kasvot edessään, keskellä sotamiesten parvea, kalpeina ja vääntyneinä, ja täydellisesti vakuutettuna hän sanoi:
»Hän on kuollut.»
Hän nousi portaita. Hän antoi lääkärille siteet ja liinat. Lääkäri oli työssä: eräs haavoittunut ähki suurella äänellä lääkärin käsissä:
»Oi — oi, älkää koskeko minuun — rukoilen teitä — älkää koskeko minuun, rukoilen teitä, rukoilen teitä…»
Lääkärin käsivarret olivat veressä kyynärpäitä myöten. Tine seisoi rauhallisena hänen vieressään ja auttoi häntä.
»Te siedätte nähdä verta», sanoi lääkäri ryhtyen toiseen.
»Niin», sanoi Tine vain ja seurasi.
Seuraava oli kersantti. Hänen kasvonsa olivat harmaankalpeat, ja hän korisi.
»Peittäkää hänet», sanoi lääkäri ja kulki ohitse. Sairaanhoitaja heitti kaavun kuolevan yli.
… Lääkärin työ oli päättynyt. Tuskaisina, puhumatta, olivat sairaat vuoteistaan seuranneet hänen liikkeitään. Vastatuodut haavoittuneet lepäsivät paareilla, jotka riippuivat pukkitelineiden varassa. Matami Bølling oli tullut sisään lääkäriä hakemaan. Bølling oli jälleen hereillä ja sangen levoton.
»Ja kun nyt kerta lääkäri on talossa», sanoi hän; hän ei nähnyt silvottuja eikä sairaita, hän ajatteli vain Bøllingiä, jonka tila oli niin tuiki huono.
Lääkäri meni sisään ja jätti Tinen sinne.
Alkoi pimetä. Yhä useammin avattiin ovea, pakenevat raukat pyysivät vain yösijaa — turhaan.
»Tekö siinä olette?» kuiskasi Appel vuoteeltaan.
»Minä.»
Tine istuutui sairaan vuoteen laidalle, ja Appel tarttui hänen käteensä. Sitten vaipui haavoittunut jälleen kuumehorrokseensa. Houreissa hän oli kotona, aina kotona, Viborgissa, meren rannalla — »nuorien tyttöjen kanssa».
Ulkona eivät tykit vaienneet, ja myrsky ei hellittänyt; ohi vapisevien ikkunaruutujen kuului pakenevain ikuinen vaellus, niinkuin nousuveden kohina.
»Annie, Annie», sanoi Appel puoliääneen kuumeessa. »Kiitos että tulit.»
»Kohta tulee täällä vilpoista» — hänen äänensä kaikui niin lempeänä — »aurinko laskee… täällä on niin kaunista, kun aurinko laskee… ja me olemme yhdessä..»
Hän hymyili ja puristi Tinen kättä, jota hän yhä piteli.
»Kuinka hyvä sinä olit, kun tulit», sanoi hän hyväillen kättä — »sinä olet niin hyvä… kuinka hyvä sinä olet…»
Sairaanhoitaja käänsi päätään:
Ei, ne naiset eivät sitten koskaan kestäneet loppuun. Tuossahan makasi tuokin pitkin pituuttaan — vallan riepuna.
Lääkäri astui sisään, ja Tine nousi.
»Teidän isänne laita on huonosti», sanoi hän. »Hän tahtoo välttämättä nousta vuoteesta. Mutta myöntykää vain hänen pyyntöihinsä, eihän se voi vahingoittaa sen pahempi. Ja menkää nyt.»
* * * * *
… Bølling oli noussut vuoteesta. Hän ei tahtonut enää jäädä sinne. Lakkaamatta jutellen hän istui vuoteen reunalla. Matami Bølling ei saanut sukkia hänen jalkoihinsa.
»Oi Jumala, oi Jumala» — hän ei saanut niitä hänen jalkoihinsa vapisevilla käsillään.
»Anna minun, äiti, anna minun», sanoi Tine kietoen kätensä sairaan ympäri.
»Minä tahdon ylös, tahdon ulos, meidän kaikkien on mentävä ulos», puhui sairas lakkaamatta, hänen kielensä kävi herkeämättä.
»Niin, isä, niin.»
Mielipuolella oli kymmenen miehen voimat, hän aukaisi kaikki mitä puettiin hänen ylleen; Tine kamppaili hänen kanssaan kaikin voimin.
»Minä tahdon ylös, meidän on mentävä, aika on tullut!» — — Tine hamuili käsillään, sairas sai vaatteet nurin ylleen.
»Meidän on noustava torniin, meidän on noustava torniin», kertasi hän yhä, hengästyneenä: »Kaikki ylös torniin.»
»Sillä maa polttaa», sanoi hän ja alkoi itsekin vavista.
»Ymmärrättekö, se on maa joka polttaa…»
»Niin, isä, niin.»
»He ovat sytyttäneet maan palamaan», sanoi hän nopeasti, kuiskaten ja hengästyneenä: »Maassa on tulta — Luuletteko — Luuletteko… maa on tulessa?»
Ja äkkiä, pelon vallassa, hän riistäytyi irti — matami Bøllingin huutaessa — käärien kaikki ympärilleen, vaatteet ja peitot, lakkaamatta huutaen, pyytäen suurella äänellä lyhtyä:
»Lyhty, lyhty, emmekö mene katsomaan kuinka maa palaa?» Ja hän alkoi nauraa.
»Kyllä, isä, kyllä.»
»Oi Jumala, oi Jumala, oi Jeesus, Jumala», nyyhkytti matami Bølling.
»Hakekaa Tinka», sanoi Tine hengästyneenä, seuraten isää, joka hääri edestakaisin.
»Niin, voi niin.» Matami Bølling pyöri ympäri miltei tajuttomana.
»Lyhty, lyhty», huusi sairas.
»Kyllä, isä, kyllä.» Tine sai sen esille ja sytytti sen.
Tinka saapui. »Hän tahtoo ylös torniin», sanoi Tine kuiskaten ja nopeaan, »pysy lähelläni, pysy lähelläni ja pidä varalta».
Sairas nauroi ääneen, kauan, keskellä melua.
»Me tahdomme nähdä kuinka maa palaa… Jumala on sytyttänyt maan palamaan», sanoi hän selittäen ja piteli lyhtyä vapisevan Tinen edessä.
Hän meni ulos. Hän ei sallinut itseään tuettavan. Hän nosti, seisoen portailla, keinuvaa lyhtyä korkealle, niin että valo lankesi pakenevien kasvoille.
»Tule, isä, tule», sanoi Tine, joka tahtoi saada hänet pois.
Ihmisiä ja ajopelejä ja eläimiä laahusti heidän jalkainsa juurella, ikäänkuin sekavien varjojen kulkue. Äänet ja valitukset ja huudot kuuluivat hiljaiselta valitukselta tykkien jymistessä.
Bølling ei kulkenut edemmäksi. Hän seisoi, mumisten, korkealla, ylimmällä porrasaskelmalla. Hatun hän otti päästään, ikäänkuin se olisi ollut liian ahdas.
»Isä, tule.»
He kulkivat ja töyttivät pakenevia, päästäkseen ohi. Bølling kulki ensimmäisenä; myrsky oli vallan sammuttaa valon. He törmäsivät kirkkotarhan pensasaitaa vasten ja kompastelivat kiviin.
»Kuuletteko, kuuletteko», huusi sairas. Oli kuin maa olisi järissyt.
Vinkuen juoksivat Ajax ja Hektor heidän jaloissaan.
Tuuli ponnisti kirkontornin ovea vasten ja piteli sitä kiinni. Mutta
Bølling riuhtaisi sen auki. Siellä sisällä oli kuin haudan ilma.
Ovi paukahti kiinni ulvovien koirien edessä.
»Äiti, ota lyhty ja kulje edellä», sanoi Tine.
Matami Bølling sai lyhdyn. Hän oli kalpea ja kankea kuin kouristuksissa, ottaessaan sen.
Portaat kohosivat heidän edessään, ylös pimeään. Askelmat olivat liian kaukana toisistaan niiden välissä oli yö, ikäänkuin se olisi tahtonut heidät nielaista.
»Käy taimpana», sanoi Tine Tinkalle.
He kulkivat perimmäisinä, voidakseen ottaa kiinni Bøllingistä, jos hän putoaisi. Mutta hän kiipesi ylös, tarrautuen käsillään askelmiin, lakkaamatta puhuen, kellojen kaikuessa heidän päittensä päällä kumeasti, melun ja myrskyn halki. Sade löi luukkuihin niinkuin rakeet.
»Tinka, ole varoillasi, ole varoillasi.»
Bølling horjahti pimeässä, ja he yrittivät tarttua häneen. Mutta samassa hän oli ylhäällä ja he myöskin tukevalla permannolla.
»Luukut täytyy aukaista, luukut meidän täytyy aukaista!» Bølling kiskoi luukkuja, ja Tine riuhtaisi ne auki. Pöllöt lehahtivat pelästyneinä heidän ohitseen, lyhyesti huutaen, ja kellojen kielet läppäsivät, myrskyn tempomina, malmikylkiin niinkuin tulipalon aikana.
Sairas ei puhunut enää. Kauhistuneina seisoivat kaikki avattujen luukkujen edessä.
He näkivät, halki sateen ja yön, vain yhden ainoan liuskan punaista — aivan kuin merenrannan, ja sen takana, kukkuloilla, talot paloivat perustuksiaan myöten synkeästi loimoten, ikäänkuin punainen tuli olisi tahtonut valua alas mäkien rinnettä pitkin. Ja tuo paksu ilma, tulipalo-ilma, joka lepäsi yli maan, oli täynnä granaatteja niinkuin hehkuvia ja nopeita palloja, ja äänet — kuormaston ja sotilaitten, jotka olivat pakomatkalla, vaunujen ratina, tuhansien vaeltajien askelet — kantautuivat heidän korviinsa niinkuin mahtavan rovion räiske.
Hiljaa valitellen, kädet ristiin puristettuina, vaipui matami Bølling luukkua päin miehensä viereen.
»Koko saari palaa», kuiskasi hän.
Luukut, löivät äänekkäästi tornin seinään; oli kuin taivas olisi lähettänyt kaikki vesivirtansa yli maan, samalla kun savun varjot liikkuivat punaista raitaa vasten kuin mitkäkin kääpiöt.
Tornin ovea nykäistiin, taas. Koirat töyttäsivät riemuisina sisään tuolla alhaalla.
Tine oli kääntynyt. Hän tarttui lyhtyyn — hän luuli sydämensä pysähtyvän.
»Tämä ihana saari, tämä ihana saari», kuiskasi matami Bølling moneen kertaan.
Tine oli nostanut lyhdyn, korkealle portaitten yli hän valaisi
Bergille, joka nousi niitä pitkin.
Se oli hän, se oli hän.
Hän ei puhunut, ei myöskään liikkunut. Hän vain vapisi, päästä jalkoihin asti, seisoen samalla paikalla, kun Berg tarttui hänen käsiinsä.
Toiset tuskin kääntyivät.
Berg seisoi aivan hänen vieressään, ja itse siitä tietämättään Tine vaipui Bergiä vastaan, huokaisten. Ja luukkujen edessä, vanhempien selän takana, hän otti Tinen, peittäen hänet suudelmilla.
Bølling oli noussut, ja he olivat jälleen kolunneet alas. Koirat seurasivat riemuiten heitä.
Lääkäri oli koululla. Hän tahtoi antaa Bøllingille unilääkettä.
»Mutta te tarvitsette myös unta», sanoi hän kääntyen Tineen, jonka silmät olivat kiiltävät ja selkosen selällään, ikäänkuin hän olisi nähnyt näyn.
»Niin, hän lähtee minun kanssani», sanoi Berg.
He menivät.
Hevoset ja vaunut ja ihmiset sulautuivat yhteen yössä. Berg ja Tine juoksivat halki rajuilman ja tungoksen, haukkuvien koirien seuraamina.
Ja keskellä kotinsa raunioita, vaimonsa kuvan alla, Berg tyydytti tuskaisen, kalvavan, epätoivoisen pyyteensä.
* * * * *
Likomärkänä riensi Maren ulos luhdista ja yli pihan. Sofi oli pannut maata ja heräsi puolittain, kun Maren paneutui hänen viereensä vuoteeseen, jota ei oltu kohennettu.
Hän nousi istumaan ja mutisi.
»Se on Jumalan pilkkaamista.»
Mutta Maren kaatui makaamaan kuuntelematta häntä ja nukkui kuin kivi.
Sade oli tauonnut. Liekit Sonderborgista loimusivat yli maan.