VII.
Nyt se oli unhotettu, kaikki, mitä hän näinä kuutena päivänä oli kärsinyt metsäherran lähdön jälkeen; tulihan metsäherra jälleen kotiin!
Tine juoksi Lars torpparille; siellä hän tahtoi seisoa kun hän tuli.
Ylt'ympäri valmistautuivat sotilaat lähtöön; laulamatta, raskaasti he marssivat lokaisella tiellä. He käänsivät päätään, kun Tine juoksi heidän ohitseen: hänen kasvonsa olivat niin raikkaat tuulessa, ja hänellä oli pieni nauharuusuke, kiinnitettynä tukkaansa huivin alla.
Taloon vievän polun päähän oli raajarikko asettanut vaununsa. Hänellä oli nyttemmin kaksi »haaraliikettä», ja hän möi olutta, sokeroitua oluttaan, yli koko saaren.
Hän puhui kurnuttavalla äänellään — Tine katseli ylös valoisaa taivasta päin, ilma oli niin leuto ja kaikki linnut livertelivät —.
»Niinpä kyllä, Niels raajarikko, niinpä kyllä», sanoi Tine korkealla, kirkkaalla äänellään ja juoksi sisään Anen luo.
Ane istui pöydän ääressä, molempien lapsien konttaillessa permannolla, ja järjesteli monia kuparikillinkejä paperitötteröihin.
»Kas vaan», sanoi Tine, »nuoko olette ansainneet».
»Niin», sanoi Ane, »Jumalan kiitos, se on oluesta».
Tine löi kädellään noita monia rasvaisia rahoja.
»Sehän lyö siis leiville, Ane», sanoi hän iloisesti ja kääntyi sitten ikkunaan päin:
»Mutta ilmaa tänne on saatava.»
Tuvan raskas ilma oli tukehduttaa hänet. Ikkuna oli saatava auki, mutta se oli naulattu.
»Kuka nyt pitää tähän aikaan ruutunsa naulittuina?» sanoi hän ja sai naulat irti parilla ripeällä nykäisyllä. »Kas niin!»
Raikas ilma tulvahti sisään ja nuoren mullan lemu. Tine jäi seisomaan ikkunan ääreen; merkkitorvet soivat niin koreasti ja reippaasti valoisan taivaan alla.
»Tänään tulee metsäherra kotiin», sanoi Tine hitaasti ja puoliääneen.
Ane ei kuunnellut.
Hän puolittain makasi pöydällä saadakseen pinonsa lasketuiksi.
Laskiessa hän käytti apunaan sekä sormiaan että liituviivoja.
Toinen pienokaisista oli löytänyt kadonneen killingin eikä tahtonut luopua siitä ja ulvoi, kun Ane otti sen häneltä.
»Tule», sanoi Tine ja nosti poikasen lattialta; hän juoksi tuvan poikki ja piteli poikasta ilmassa, käsivarret koholla:
Ei, katsos': herra Ro,
hei terve, herra Rap —
tip-tap.
Ei katsos': herra Snip,
hei terve, herra Snap —
tip-tap.
Poikanen nauroi, kun Tine laulaen nosti hänet korkealle.
»Ja jos sinä taistelet preussilaisia vastaan, ja jos sinä taistelet preussilaisia vastaan», huusi hän ja keinutti poikasta laulun tahdissa.
Sitten hän kävi jälleen hiljaiseksi ja istuutui avatun ikkunan ääreen, poika sylissään.
Ane laski yhä rahapinojaan.
»Kuinka taivas onkaan korkea», sanoi Tine, lakkaamatta katsellen ulos kirkkaaseen ilmaan.
Poismarssivien merkkitoitotukset olivat häipyneet, ja aurinko oli laskemaisillaan.
Tine nosti yht'äkkiä poikasen sylistään.
»Siellä ne tulevat», sanoi hän ja nousi seisomaan.
Ane ei ollut kuullut mitään. Mutta ahteen takaa kuului lähestyvän joukon askeleita.
»Nyt he saapuvat ahteelle, kuuletko?»
»Niin, nyt ne tulevat», sanoi Ane hitaasti.
Tine kuulosti, ne tulivat lähemmäksi, raskain ja väsynein askelin, nyt ne kulkivat alas ahdetta.
»Ne eivät laula», sanoi hän hiljemmin ja painoi päänsä hiukan alemmaksi, kukkien taa. Oli kuin hänet olisi vallannut jonkun lähenevän tuskan varjo.
»Niin, ne ne ovat», sanoi Ane ja katsahti ylös killingeistään.
Ensimmäiset rivit menivät ohi, harventuneina, alakuloisina. Upseerit kulkivat suorina etumaisina, kasvot kalpeina pölyn ja noen alla. Rivi riviltä kulki sivu, raskaasti, äänettöminä; kukaan ei tervehtinyt tuttua majataloa.
»Kuinka hiljaisiksi he ovat käyneet», sanoi Ane.
Tine oli vallan vaipunut kokoon kukkien takana — nyt hän suoristihe jälleen:
Tuolla, tuolla! Tuolla näkyi hän, metsäherra, — — yhtä kalpeana ja äänettömänä kuin nuo toisetkin… ei, Berg ei kääntänyt päätään; ei nähnyt häntä, ei huomannut että hän oli täällä; kulki vain yhtä väsyneesti kuin toisetkin — ohi niinkuin toisetkin.
Kaikki olivat kulkeneet ohi, ei kuulunut muuta kuin raajarikon kimeä ääni ja pari äkillistä tykin jymäystä yli tienoon — oli kuin ne olisivat tahtoneet tervehtiä auringonlaskua.
»Hyvästi», sanoi Tine, joka seisoi oven suussa; hän kulki kotiin yli niittyjen. Mutta äkkiä, kesken selittämätöntä tuskaa, joka oli hänet vallannut, hän sanoi:
»Kuinka metsäherra onkaan kärsinyt!» Ja hän hymyili kuvaamattoman riemun vallassa: hänpä lohduttaa, hoitaa ja lohduttaa Bergiä…
Hän juoksi kovemmin, niin kovasti kuin jaksoi, kotiin yli niittyjen.
Hän ei huomannut, että pihassa oli aivan äänetöntä, vaikka se oli täynnä sotilaita, ja että talo, vaikka kaikki sotilaat olivat sisällä, oli kuollut ja hiljainen.
Hän sivuutti Sofin, joka istui lihatukilla ja itki, ääneti, puhumatta, ja hän, meni sisälle huoneeseensa, joka tuoksui viheriöiltä lehviltä ja jossa sinisiä, vastapoimittuja vuokkoja oli ikkunalaudalla.
Hän otti käsille tähtiliinan, jonka oli pannut talteen, ja peitti sillä pienen pöydän. Hän poimi esiin lautaset, kattoi pöydän ja lämmitti metsäherran mieliruuan, jonka oli myöhään eilen illalla valmistanut, kun kaikki toiset jo olivat menneet levolle; otti esiin lasit, joista metsäherra saisi juoda.
Hän kierteli yhä valkeata pöytää, hommaten jotain, vaikka kaikki oli valmista; hän ei ajatellut että metsäherra viipyi, — hän oli vain onnellinen askaroidessaan täällä, jossa he saisivat olla yhdessä.
Sitten hän kuuli askeleet ja meni vastaan ovelle.
Hän ojensi molemmat kätensä ja hymyili, mutta antoi äkkiä niiden vaipua — metsäherra ei ollut niitä huomannut; ja sanat, jotka hän oli tahtonut sanoa, jäivät kurkkuun eivätkä päässeet esiin. Hän seisoi vain, puhumatta, odotti selittämättömässä tuskassa, kun näki Bergin hajamielisen katseen, joka ei mitään nähnyt, ei tuntenut huonetta, ei tervehtinyt häntä.
Hän liikahti vain kerran — äkkiä, ehkäpä tiedottomasti: hän meni takaisin ja asettui tuon pienen pöydän eteen, niin että hän peitti sen, ja metsäherra istuutui väsyneenä uunin viereen, tuijottaen eteensä.
Tine jäi seisomaan — halki ajatuksien moninaisuuden ja tuskan tunkeutui (ja ehkä myös toivon kajastuksena) esiin tuo sama: Kuinka hän onkaan kärsinyt! Ja pelokkaasti, tuskin hivellen kädellään Bergin harteita, sanoi hän hiljaa:
»Oliko se niin kauheata?»
Oli kuin metsäherra olisi herännyt Tinen äänen kaiusta.
»Kauheata», sanoi hän vain.
Ja aivan kuin hän vasta nyt olisi muistanut sen, painoi hän Tinen päätä olkaansa väsyneellä kädellä, äänettömänä, ja Tine painoi kasvojaan Bergin poskea vasten, kyynelten puhjetessa hänen silmistään.
Sitten Berg kumartui — ja puolittain ajatuksissaan, puolittain sääliväisenä — hän suuteli Tinen poloisia kasvoja kylmillä huulillaan.
Tine suoristihe hiljaa ja alkoi puhua niinkuin ihminen, jolla on kylmä, pelokkaasti: öistä, vallituksista, kaatuneista.
Berg vastasi lyhyeen, elottomalla äänellä.
Oli kuin jokainen vastaus olisi saattanut Tinen yhä kalpeammaksi ja hänen seuraavan kysymyksensä yhä soinnuttomammaksi.
Hän ajatteli vain yhtä: kuinka saada pois pöytä, vuoteen taakse.
Heidän päittensä päältä kuului upseerien väsynyt astunta; heidän väsynyt keskustelunsa oli vallan tauonnut, ja Berg, ikäänkuin hänestä kuitenkin olisi tuntunut hyvältä tuntea Tinen ruumiin kosketus omaansa vasten, istui yhä painaen hänen päätään rinnalleen.
Tine irroitti hänen kätensä ja nousi.
»Ettekö lähde syömään toisten kanssa?» sanoi hän elottomalla äänellä. Hän ei itsekään tietänyt, minkä tähden hän niin oli tarrautunut kiinni tähän ainoaan ajatukseen.
»Niin, kai nyt on aika», sanoi Berg ja meni.
Tine seurasi. Hän pani kaikki kuntoon keittiössä. Upseerit laskeutuivat äänettöminä portaita, renkituvassa alkoi Sofi tarjoilla kersanteille, jotka söivät ahneesti, mutta saamatta ilmettä kirveleviin silmiinsä.
Tine oli saanut upseerien ruuan valmiiksi, ja Sofi alkoi tarjota sitä.
»Metsäherran ruokalajin» vei Tine itse sisään.
Upseerit istuivat hiljaa pöytään ja alkoivat syödä Sofin tarjoillessa äänettömälle joukolle koko ajan hiljaa äännähdellen aivan kuin olisi valitellut, ja Tine seurasi, jäykkänä ja liikkumattomana.
Joku puhui silloin tällöin, mutta oli sen näköinen, kuin ei olisi kuullut omia sanojaan eikä myöskään vastausta. Sitten istuivat he jälleen äänettöminä, kaikilla merkillisen sama ilme silmissään — tuijottava, lakkaamaton mietiskely.
Tine tarjosi »ruokalajia» kaikille ja ehti Bergiin asti. Tämä katsahti häneen, mutta hän oli vallan tyyni. Oli vain kuin hän hitaasti olisi käynyt yhä kalpeammaksi ja kalpeammaksi, niinkuin kaikki veri olisi hävinnyt hänen ruumiistaan.
»Ah, sen on äitinne tuonut», sanoi Berg.
Nopea värähdys kulki Tinen kasvojen yli, ja hän koetti hymyillä myönnytykseksi.
Upseerit nousivat pöydästä ja, harvapuheisina istuutuivat kuka kunnekin ja seurasivat silmillään sikareistaan kohoavaa savua. Silloin tällöin nousi joku heistä ja alkoi kulkea lattialla edestakaisin, aivan kuin olisi unohtanut toiset, koneellisesti, niinkuin jokin, joka ajaa takaa aina samaa, määrättyä ajatusta — ja istui jälleen paikalle, jonka juuri oli jättänyt.
Tine meni ulos ja tuli sisään ja palasi aina takaisin, odottaakseen katsetta tai ehkä vain kuullakseen hänen ääntään ja ollakseen siellä missä hän oli.
Ulkoa luhdista alkoi kuulua sotilaitten laulua — vain muutamat lauloivat, ja liian kimeästi.
Eräs kapteeneista otti sikarin suustaan:
»Ne ovat niitä uusia», sanoi hän raskaasti Bergille.
Ulkona laulettiin yhä — useammat äänet yhtyivät, sitten sanoi majuri ja nousi seisomaan:
»No, luutnantti, oletteko unohtanut laulutaitonne? Laulakaa miehille jotain vastaan.»
Løvenhjelm meni soittokoneen ääreen ja avasi sen. Hän istui niin merkillisen jäykkänä — kuin automaatti — laulaessaan:
Lienette varmaan lukenut Berlingin sanomista vaimonsa että on murhannut muuan herttua Pariisista. Rouva jo sängyssä pitkällään nukkui ja miehestänsä uneksi, — Choiseul Praslin tää oli nimeltänsä.
Parooni tuli sisään, pari kirjeenvaihtajaa seurassaan — eräs englantilainen ja tuo mustapintainen, joka tuli päämajasta; he tervehtivät, ja Løvenhjelm jatkoi lauluaan, johon nuoremmat yhtyivät, suut koneellisesti avoinna, nojaten päätään seinään ja tuijottaen ulos ilmaan.
… Kamarineiti sipsutti sisähän: »Tässä, herrasväki!» Mutta aivan jo oven suulta hän rouvan ruumiin näki. Herttua se roisto, hyi, parakillaan peseytyi, sitten myrkkyruokaa söi, niin että läkähtyi. Tralala, lalala, tralala.
Laulu taukosi, kenenkään sitä huomaamatta tuskin niidenkään, jotka itse olivat laulaneet.
Ja huoneessa, joka äkkiä oli käynyt aivan hiljaiseksi, kuului vain englantilaisen ääni, joka sanoi: »Niin, tuo kanuunain savu peittää vallan taivaan auringon.»
Tine ja Sofi valmistivat tiloja sohville, ja kaikki alkoivat laittautua levolle. Ylt'ympäri kuului raskaita askeleita; kukaan ei puhunut toiselleen.
Arkihuoneessa istui vain kööpenhaminalainen kirjeenvaihtaja, joka hellittämättä piti kiinni eräästä kapteenista ja lopetti kaikki lauseensa sanomalla:
»Ei, vakuutan teille, en uskalla enää mennä siltojen yli.»
»Aivan niin, aivan niin», sanoi kapteeni, joka ei mitään kuullut; hänen korvissaan kaikui vain, lakkaamatta, taistelupaikan huumaava melu.
»Ei», vakuutti lehtiherra jälleen, »minä en enää mene siltojen yli».
Tine oli asettanut kaikki paikoilleen varastohuoneessa ja keittiössä, hitaasti kuin ihminen, joka tahtoo saada ajan kulumaan.
Hän kuuli Bergin askeleet käytävästä ja meni vastaan ovelle, mutta Berg lähti vain kiertokululleen, ja Tine palasi huoneeseensa.
Hän ei enää ajatellut pikku pöytänsä korjaamista, ei muistanut liinaa, joka loisti hänen vuoteensa vieressä — ei nähnyt sitä enää; hänen elämänsä oli hervottoman odotuksen varassa.
Oveen lyötiin pari kertaa. Se oli Tinka, joka tuli meluavasti sisään.
»Kuules tyttöseni», sanoi hän, »minun piti nähdä oliko talo vielä pystyssä — tulen Per Erikin luota».
Tine nyökkäsi vain; hän ei olisi voinut puhua.
»No täällähän ovat melkein kaikki levolla», sanoi Tinka irroittaen huiviaan. »Niin — aivan kuin meilläkin. Mutta — missä metsäherra?» kysyi hän sitten.
»Kai tuolla sisällä», sanoi Tine liikahtamatta.
Nyt vasta Tinka katseli häntä — kuullessaan tuon ikäänkuin kuolleen äänen kaiun — ja äkkiä hän vaikeni: hän näki pöydän, jota peitti valkea liina ja jonka ääressä ei kukaan ollut syönyt, ja seinällä peilin, joka oli lehvien koristama, ja Tinen itsensä, elottomana, verettömänä.
»Tine», sanoi hän tuskaisena ja vaikeni jälleen.
Oli kuin Tine nyt vasta olisi kuullut, kun hänen nimensä mainittiin; mutta äkkiä hän kääntyi jälleen, kuulostellen, ikkunaa päin.
Berg kulki ohi.
Tinka oli ruvennut vapisemaan. Äänettömänä hän lähestyi ystävätärtään ja otti käsiinsä tämän kädet, jotka olivat kylmät ja kankeat, ikäänkuin ne olisivat olleet elottomat. Hän ei löytänyt sanoja, hiveli vein Tinen tukkaa ja silitti sitä silittämistään.
»Tine, Tine», sanoi hän.
Tine vain nosti raskasta päätään, ja tuokion ajan hän katsoi Tinkaa — silmin, jotka muistuttivat kaurista, joka kuolee, ymmärtämättä kuolemaa.
Tinkan kädet vaipuivat, ja vielä kerran hän antoi katseensa kiertää huonetta, jossa lehväseppeleet ympäröivät peiliä.
»Hyvästi», sanoi hän. »Nythän on jo myöhäinen.»
Hän tarttui Tinen käsiin, jotka eivät vastanneet hänen puristukseensa; ääneti hän meni ulos.
Kulkiessaan ulkohuonerivin ohi hän tapasi Bergin.
»Tekö siinä olette?» sanoi Berg. »Mistä te tulette?»
»Tinen luota», vastasi Tinka kovasti.
»Hyvää yötä.»
Tinka juoksi puistokujaa pitkin, ja ajatellessaan Løvenhjelmiä ja sitä toista, vierasta, joka oli ollut majatalossa vain yhden ainokaisen yön, hän nosti äkkiä kätensä aivan kuin suojaksi taikka kuin epätoivossa.
Berg kulki edemmäksi; kaikissa huoneriveissä oli hiljaista, kaikki olivat menneet levolle.
Portailla seisoi eräs upseeri, joka oli niin lopen väsynyt, ettei enää voinut nukkua.
»Tulee ankara yö», sanoi hän ja viittasi vallituksien suuntaan.
»Ankara», vastasi Berg.
Tykit lauloivat yön pilkkopimeydessä, niin että kumea kaiku vastasi maasta, ja portaat, joilla he seisoivat, vapisivat heidän allaan.
»Eikä unikaan suo virkistystä», sanoi upseeri hitaasti.
Berg ei vastannut. Mutta molemmat ajattelivat sitä raskasta horrosta, joka valtasi lopen väsyneet, kun päivän tunnus: »Suojatkaa Dybbøliä — suojatkaa Avnbjergiä — suojatkaa Ragebøliä», alituiseen herätti uupuneet unestaan.
»Ei», sanoi Berg, »tuskin voi nukkua enää».
He menivät sisään ja erosivat puristaen toinen toisensa kättä — ne olivat käyneet niin lujiksi, kädenpuristukset toverusten kesken.
Berg avasi oven arkihuoneeseen, ja Tine kuuli kamariin hänen askeleensa, jotka häipyivät.
Hän ei liikahtanut, istui vain hiljaa ja värähteli ikäänkuin olisi palellut.
Kaikki eivät vielä olleet levolla — talossa ei vielä ollut hiljaista — hän odottaa, kunnes kaikki on hiljaista.
Tykkien jymy kasvoi, ja joku yksinäinen uneton kuului mittelevän lattiaa edestakaisin ullakolla. Muutoin oli talo äänetön.
Paroonin huoneesta, joka sijaitsi päädyssä, kuului askeleita, ja Tine erotti kirjeenvaihtajan äänen portailta:
»Ei, urheinkaan kirjeenvaihtaja ei enää lähde kaupunkiin», sanoi mustapintainen.
Ja parooni vastasi: »Kuten sanottu — kuten sanottu — nyt voidaan odottaa suuria tapahtumia.»
Ovi suljettiin jälleen, ja myöskin paroonin askelet häipyivät. Vain yksinäinen uneton kulki edestakaisin ullakolla.
Ehkei Tine enää edes toivonut. Mutta hän nousi kuitenkin, otti huivin ja kietoi sen ympärilleen ja istuutui jälleen — »jos hän sentään tulisi».
… Hän hätkähti -— ne olivat Bergin askeleet. Hän heitti huivin luotaan ja seisoi keskellä huonetta — hän hymyili Bergiä vastaan, kun tämä astui sisään.
Berg syleili häntä ja puristi häntä vastaansa, niin että Tinen lanteisiin teki kipeää.
Tine hymyili ja sanoi:
»Tulitte sentään.»
»Niin, kuka voisi nukkua nyt?» sanoi hän painautuen Tinen puoleen.
… Ja hän jäi Tinen luokse. Mutta kaikki oli kylmää ja kuollutta. Hän ei puhunut, hyväili vain, ja Tine lepäsi hänen sylissään niinkuin paleleva — elotonna.
Ja tuijottaen lakkaamatta näiden tuntien kärsimykseen, jonka syytä hän ei ymmärtänyt, kuiskasi hän hiljaa, aivan kuin olisi pyytänyt tuhansia kertoja anteeksi — hän, joka oli kaikkensa antanut ja jolta kaikki oli riistetty —
»Oletteko vihainen?» kuiskasi hän hyvin hiljaa.
»Miksi?» kysyi Berg eikä edes ymmärtänyt hänen kysymystään.
Mutta Tinen ääni herätti uudelleen lamautuneen himon — ja kanuunat lauloivat.
* * * * *
Päivä oli jo koittanut.
Mutta kuitenkaan ei Sofi vielä ollut päässyt pitemmälle, vaan istui, vaatteet puoliksi kiinninapitettuina, ison vuoteen vieressä. Hän oli vaipunut siihen ja istui nuokkuen.
Maren herätti hänet.
Sofi tuli tajuihinsa ja sai ilmituoduksi harminsa:
»Mitä sinä oikein ajattelet — onhan jo täysi päivä…»
»Nehän eivät uskalla enää maata yksin», sanoi Maren vain, puolittain ylenkatseellisesti, ja sai ylleen vaatteensa, istuen vuoteen uloimmalla syrjällä.
Maren ei enää riisunut vaatteitaan.