VIII.
Seuraava aamupäivä:
Tine kääntyi pois ikkunasta, nähdessään äitinsä tulevan pihan poikki.
Hän tahtoi mennä — pois — päästä näkemästä äitiään. Näinä seitsemänä päivänä hän ei ollut käynyt kotona.
Hän juoksi huoneeseensa, mutta kuuli jo äidin äänen keittiöstä ja avasi oven.
»Tässä minä olen», lausui hän äänellä, joka äkkiä kuulosti kärsimättömältä tai vihaiselta.
»Voi Tine, kuinka pitkä aika siitä on, kun viimeksi sinut näimme», sanoi matami Bølling, joka tuli sisään. »Ja isäsi on ollut niin sairas — niin kauan, niin kauan… Voi — meillä on ollut niin vaikeaa — meillä on ollut niin vaikeaa.»
Sanat eivät tulleet syyttävinä, ainoastaan niin huolestuneina. Mutta vanhenevan äidin edessä — kuinka hän harmenikaan päivästä päivään — tämän äärettömän kärsimyksen painamana, sanoi Tine samalla äänellä, kärsimättömästi ja tylysti:
»Luuletko, että täällä on ollut sen helpompaa?»
»Oi ei, ei», sanoi matami Bølling, ja eksyen hänkin Tinen äänensävyyn, toruvaan ja kiihkeään, virkkoi hän:
»Mutta onhan koulu sinun oikea kotisi, ja voisithan sinä ainakin näyttää itseäsi.»
Tine vastasi, ja he jatkoivat puhetta, kiihkeästi, mitättömästä pikkuseikasta; he korottivat ääntään, niin että tora kuului oven läpi.
Matami Bølling nousi mennäkseen.
Kynnyksellä hän mainitsi, että rouva Appel oli saapunut, ja että luutnantti muutoin tahtoisi mielellään tavata Tineä.
Tine ei pidättänyt äitiä. Hänestä tuntui äidin mentyä, että vain epämieluisuuden tunne oli kasvanut. Ja vähän ajan perästä oli hänestä, niinkuin kaikki olisi tapahtunut vieraalle, jollekin toiselle ihmiselle, taikka aikoja sitten…
Hänen ympärillään kävi kaikki menojaan. Upseerit kulkivat ja kulkivat, ikäänkuin heillä ei olisi ollut rauhaa pysähtyä minnekään. Pari esikuntaupseeria saapui ratsain taloon; he tulivat sieltä, huumautuneina ja masentuneina hummasta ja melusta. Kalpeina, lyhyesti tervehtien, he menivät sisään majurin luo.
Upseerit kokoontuivat ryhmiin, ja yht'aikaa — kukaan ei tietänyt niistä huhut tulivat kuiskasivat kaikki, miehestä mieheen, että rykmentit, yksi, kaksi, olivat kieltäytyneet menemästä siltojen yli.
Tykkien jyly ei tauonnut hetkeksikään. Kapteenit kutsuttiin sisään, majurin huoneesta kuului lyhyitä, nopeita ääniä, ja nuoret odottivat, neuvottomina ja ääneti.
Rovastin vaunut vyöryivät pihalle. Hänen korkea-arvoisuutensa oli kiihtynyt ja tahtoi tavata majuria, mutta hänen täytyi odottaa, ja hän käveli edestakaisin nuorien joukossa; kaikki kuulostivat ääniä tuolta sisältä, ja sotilaat pihalla tekivät tehtäviään, katsomatta ja ajattelematta.
Ja keskellä kaikkea tätä hätäännystä ja melua he söivät ja joivat, osastoittain, ja Sofi toi ja vei ruokia, ulos ja sisään. Majurin huoneen ovi aukaistiin, ja rovasti oli syöksymäisillään noiden kahden esikuntaherran päälle. Mutta he vain tervehtivät ja sivuuttivat hänet, ja se tyrehdytti äkkiä hänen sanatulvansa, ja upseerit menivät takaisin hevostensa luo. He eivät enää tunteneet eläimiä allaan, eivät edes omia jäseniään, ja heidän silmänsä polttivat kuin luotsin, joka taistelee pimeyttä vastaan.
Kapteeni palasi ulos, mutta kukaan ei uskaltanut kysyä. Majurin huoneesta kuului rovastin ääni, kovana ja kiihkeänä. Hän oli kuullut, kuullut päämajasta, että linnoitukset, että asema oli jätettävä.
Hän ei tahtonut sitä uskoa, se ei ollut mahdollista, ja sitä ei uskaltanut ajatella: kansan luottamus ei voinut toistamiseen tulla petetyksi.
Rovasti puhui yhä, mutta majuri ei vastannut hänelle. Hän istui vain, katse suunnattuna ikkunaan: käytävässä kulkivat kumaraiset, hiljaiset sotilaat, ja tiellä ponnistihe vastahaavoitettujen saattue hitaasti eteenpäin auringossa.
Rovasti ei nähnyt mitään. Hän kulki vain kiihtyneenä edestakaisin, pitkin askelin niinkuin »uhripäivinä» sakaristossaan, puhuen yhä kovemmalla ja kovemmalla äänellä: Rynnistykseenhän oli kaikki toivo pantu, ja nyt puhuttiin peräytymisestä.
»Mutta hallitus tietää velvollisuutensa — se ei tule väistymään — se ei ole kärsivä uutta Dannevirkeä — se on antava määräyksensä.»
»Sehän se juuri on ne antanut, herra pastori», sanoi majuri, joka ei voinut irroittaa silmiään kuolevien saattueesta, joka kulki kotiin, auringonpaisteessa.
Molemmat herrat vaikenivat, ja rovasti nousi hiukan hämmentyneenä lähteäkseen; hän tahtoi ajaa päämajaan.
Hän kulki huoneitten halki, jotka olivat täynnä äänettömiä upseereja, käytävään, jossa hän kohtasi Bergin ja paroonin. Talon äänettömyys painosti rovastia. Oli kuin kukaan ei enää olisi uskaltanut puhua oikein ääneen: vain hänen puhujaäänensä kaikui täyteläisenä kuin ennenkin, yhdessä tykkien kanssa.
Keittiön ovi oli auki; pöydän ääressä hommasivat Tine, Sofi ja Maren; he pesivät käytettyjä lautasia parissa soikossa ja kaatoivat likaveden pois.
Rovasti puhutteli Tineä ja tiedusteli Bøllingin tilaa.
Tine vain kohotti kasvonsa ja katseli häntä aivan kuin ei olisi ymmärtänyt, ja hänen katseensa oli kuin ihmisen, joka vaeltaa salaisessa mieliharhassa.
Ja rovasti sanoi paroonille, antaen katseensa hipaista Sofin ja Marenin kuluneita kasvoja:
»Niin — naisetkin ovat ottaneet kantaakseen osan taakasta.»
Kirkonmies kääntyi ja meni vaunuilleen. Parooni ajoi mukana — pitihän hänen toki saada tietoja.
»Niin», sanoi rovasti, heidän kääntyessään puistokujalta ajotielle, »kunhan vain armeija olisi samalla tasolla kuin hallituksemme tarmo».
Berg ei kuullut poisvyöryvien vaunujen ratinaa — hän näki vain Tinen kasvot, sellaisina kuin ne olivat hänen kohottaessaan ne rovastin puoleen. Turhaan kulki hän kaksi kertaa valoisan pihan poikki; Tine ei häntä nähnyt eikä liikahtanutkaan. Berg ei sietänyt, hän ei kestänyt nähdä tuota asentoa ja noita kasvoja.
Ja hän naputti ruutuun:
»Tulkaa», sanoi hän, »niin käymme kummulle».
Tine vain lähetti yhä saman silmäyksen ikkunaan, ja konemaisesti, aivan kuin olisi seurannut jonkun käskyä, jota ei voinut vastustaa, hän jätti työnsä ja kietoutui huiviinsa.
Tine ei kuullut mitä metsäherra sanoi kulkiessaan polulla hänen takanaan; ei edes metsäherrankaan ääni kantautunut enää hänen korviinsa. Hänen harhailevat ajatuksensa tapailivat vain tuota yhtä samaa: metsäherra ei rakastanut häntä enää. Ja sielu ja ruumis tunsivat vain yhden ainoan tuskan: viimeöisen kauhun.
Linnut lauloivat nurmikoiden yllä, pensaitten kaikki tahmaiset nuput loistivat — puhkeamaisillaan — auringossa.
Vähitellen oli Berg väsyneenä lakannut puhumasta; hänhän ei saanut mitään vastausta. Ja kulkiessaan Tinen takana — Tine astui niin raskaasti, pää painuksissa — hän vain kysyi itseltään, kuinka oli milloinkaan saattanut himoita tuota ihmistä.
He saapuivat kummun juurelle, ja joka askelelta kasvoi tykkien jyske. Ylhäältä huipulta he näkivät hävitetyn maan, seistessään siinä toinen toisensa kupeella.
Viheriä laiho oli astuttu lakoon, ja parvi isännättömiä elukoita juoksenteli pelloilla. Tiet olivat kuin mustia soita, ja poltettujen talojen mustat seinät törröttivät heitä vastaan.
Metsän takaa kohousi Rønhaven tulipatsas niinkuin surusoihtu, joka ylti taivaaseen.
Merkinannot alkoivat kaikua, ne kuuluivat niin voimattomilta tykkien jyskeessä. Vallituksista paiskautui savu paksuna yli maan, aivan kuin se olisi tahtonut kietoa koko tienoon yöhön.
Berg seisoi ääneti; äkillisen mielijohteen vallassa hän sanoi hiljaa, antaen katseensa kulkea yli raiskatun saaren:
»Kuinka Marie rakastikaan tätä paikkaa.»
Tine kuuli sen ja ymmärsi niin hyvin. Mutta hän ei tuntenut mitään uutta tuskaa. Hänestä tuntui vain, että aurinko teki kipeää, ja taivaan sini viilsi hänen silmiään.
Armeija alkoi kokoontua, ja vähitellen saapuivat osastot esiin kukkivain pensaikkojen välistä. Tiet täyttyivät joukko-osastoista, jotka äänettöminä, ikäänkuin pitkä ruumissaattue, marssivat pitkin jymisevää maata, ja tykit kaikuivat heidän päittensä päällä, aurinkoisessa ilmassa, juuri kuin tuhannet äärettömät malmikellot.
Tine alkoi laskeutua kummun kuvetta.
»Minne menette?» kysyi Berg, aivan kuin vasta olisi havahtunut.
»Kotiin», vastasi Tine vain ja osoitti koulua.
Hän laskeutui kummulta.
Oli kuin tuo ainoa sana olisi sattunut Bergiin, aivan kuin äkillinen, vapiseva isku, ja hän tahtoi pyytää Tineä takaisin, mutta ei voinut. Miltei sietämättömän tuskan vallassa hän näki kaikki mitä oli tehnyt.
Satoja kuvia — ja jokaisen nähdessään viilsi häntä kuin neulanterällä — nousi hänen eteensä: vanhan, tylsämielisen miehen, matami Bøllingin ja hänen silmiensä, noiden silmien, jotka eivät enää voineet itkeä, ja Tinen, joka oli eloton, ikäänkuin sielu olisi ollut kuollut hänen ruumiissaan.
Koko heidän elämänsä, joka oli eletty häntä ja hänen omiaan varten; heidän kotinsa, joka kuului hänelle ja hänen omilleen — kaiken sen näki Berg, kohta kohdalta; ja hän näki heidän kasvonsa, nuo hyvät kasvot; ja kuuli heidän äänensä, nuo vanhat äänet.
Häntä, häntä he olivat rakastaneet kuin omaa poikaa…
Oli kuin hänen sielunsa olisi saanut haavan; tykkien jyske kantautui hänen korviinsa kaukaisena meluna, joka ei tehnyt mitään vaikutusta, ja sotajoukot näkyivät hänen silmiinsä pienenä matelijaparvena.
Häntä he olivat rakastaneet kuin omaa poikaa.
Eräs upseeri kosketti hänen käsivarttaan.
»Tykkien tuli yltyy», sanoi hän.
Berg käänsi kiihtyneet kasvonsa häneen.
»Niinkö?» sanoi hän.
Ja hän laskeutui kukkulalta.
Upseeri katsoi häneen — Berg vallan hoippui mennessään.
»Vai hänkin», sanoi upseeri itsekseen ja katsoi poistuvaa asetoveriaan.
Berg kulki peltojen poikki. Hän oli kirkkotarhassa. Hän oli »paratiisitiellä». Kaksi tuntia hän harhaili ylt'ympäri ja piti silmällä koulun sytytettyjä valoja.
Sitten hän palasi kotiin.
Ja päästyään omaan huoneeseensa hän rupesi kirjoittamaan, pitkälti, täyttäen monet sivut, helliä, polttavia sanoja vaimolleen.
… Tine oli kulkenut niityn poikki, pihan halki, tullut puistikkokujalle, ohi upseerien ja sotilasten, joita hän ei nähnyt.
Tiellä pysähdytti hänet vaunujono.
Luonnontuotteita siinä kuljetettiin, vaununlastittain lihaa ja jauhoja ja leipää. Miltei tietämättään tarkasteli Tine hevosia, jotka kulkivat lähinnä. Ne kiskoivat kuormiaan, uupuneina ja hoitamattomina, vaappuen eteenpäin, silmät väsyneinä ja himmeinä, ja tylsät ajomiehet hosuivat niitä piiskoillaan yhtämittaa.
Mutta hevoset kulkivat kuin ennen, samaa väsynyttä menoa, ikäänkuin lyönnit eivät enää olisi tehneet kipeää.
Tine jäi seisomaan ja seurasi silmillään tuota poisvyöryvää vaunujonoa.
Kaukaa tieltä hän kuuli vielä ajomiesten laimeat huudot, heidän antaessaan piiskaniskujen sataa hevosten selkiin.
Äkkiä puhkesivat kyyneleet esiin hänen kuumista silmistään.
* * * * *
Hän saapui torille. Se oli tyhjä, ja kievarissa oli hiljaista.
Ainoastaan sepän palstalla, jossa tuoreet höylänlastut sekaantuivat maahan tallattuun rukiiseen, työskenteli viisi-kuusi sotilasta. He liittivät yhteen lautoja ja sivelivät niitä mustalla.
Tine nousi portaita, avasi säpin ja tuli kouluhuoneeseen, jonka ilma oli tukahduttava ja äitelä. Rouva Appel istui poikansa vuoteen ääressä.
Hän ei ollut liikahtanut tuntikausiin, aina siitä asti kun oli tullut, ei syönyt eikä juonut: hän istui vain mykkänä, katsellen pojan kasvoja, jotka olivat käyneet pieniksi kuin ennen lapsuudessa, ja käsiä, noita levottomia käsiä.
Matami Bølling tassutteli ulos ja sisään; hän tahtoi niin kernaasti auttaa.
Mutta rouva Appel istui vain, liikahtamatta, ja matami Bølling seisoi avuttomana liemikulho käsissään ja hiipi jälleen pois.
Vain kerran oli rouva Appel nostanut päänsä ja, kyynelten syöksyessä silmistä, sanonut:
»Hänhän on niin nuori.»
… Tine oli istuutunut — hän ei tiennyt, huomasiko rouva Appel häntä, sillä rouva ei ollut tervehtinyt eikä liikahtanut. Mutta sitten rouva Appel sanoi:
»Hän on kysynyt teitä. Mutta nyt hän nukkuu.»
Ja uudelleen syöksähtivät kyyneleet hänen silmistään, ikäänkuin jokainen hänen puhumansa sana olisi pakottanut ne esiin.
Tine ei vastannut; ääneti istuivat molemmat, kuin yhteisen tuskan täyttäminä, ja tuijottivat kalpeihin kasvoihin.
Sairaanhoitaja toi haavoittuneille ruokaa. Iltakellot alkoivat soida, mutta niiden ääni miltei upposi tykkien jymyyn.
Sitten kävi huone jälleen hiljaiseksi; vähitellen alkoi hämärtää.
Rouva Appel istui vain kuin ennenkin, nukkuvan poikansa vuoteen vieressä.
Matami Bølling tuli sisään; hän tuskin uskalsi kuiskata. Mutta hän sanoi sentään Tinelle, aivan hiljaa, huolestuneella äänellään:
»Tulet kai sentään sisälle?»
Ja hän meni jälleen. Kuinka kalpeana ja jäykkänä Tine istuikaan!
»Voi — niin, voi — niin», sanoi matami Bølling, »kyllä sitä kurjuutta riittää meille kaikille».
Oli tullut miltei täyspimeä. Vuoteesta kuului haavoittuneen hiljainen huokaus. Tine ei noussut. Hänestä oli täällä paras. Täällä oli rauhaa, täällä, missä ihminen juuri teki kuolemaa — — ja elämä oli ohi.
»Hän herää», sanoi rouva Appel.
Puoliunissaan alkoi haavoittunut valittaa.
Tine nousi ääneti, sytytti hiljaa lampun ja istuutui jälleen.
Kuoleva avasi silmänsä, mutta ei nähnyt enää — nuo suuret silmät olivat särkyneet, ja hän valitteli heikosti, hiljaa koristen.
Äiti polvistui hänen vuoteensa viereen.
»Niin, niin, Max — koskeeko niin kovasti? koskeeko niin kovasti?» kuiskasi hän.
»Niin, niin, Max — koskeeko niin kovasti?»
Ovessa käytiin. Tulija oli nytkin matami Bølling. Hän tahtoi vain nähdä Tinen — tämä oli kai vielä vihoissaan siitä aamuisesta, koska ei tullut sisälle.
Hän tuli vuoteen viereen. Hän seisoi näin, lampun valokehän ulkopuolella, ja katseli tytärtään, lähtien jälleen hiljaa pois.
Kuoleva valitti äänekkäämmin.
»Niin, niin, Max, koskeeko niin kovasti? koskeeko niin kovasti?»
Appel nukahti jälleen ja heräsi taas.
Ulkona kasvoi tykkien ääni kuin rajuilman pauhu. Mutta vuoteen ympärillä tuntui kaikki niin merkillisen hiljaiselta.
»Auttakaa häntä istumaan, auttakaa häntä istumaan», kuiskasi äiti — itse piteli hän poikansa käsiä.
Kuinka hänen hengityksensä kävi heikoksi ja hänen kätensä jäykiksi!
»Annie, Annie», kuiskasi kuoleva aivan hiljaa.
»Niin, Max, niin.»
He kuulostivat molemmat hengitystä, joki kävi niin vaikeasti, niin raskaasti; äiti oli noussut — sitten kuoleva jälleen hervahti taaksepäin.
»Laskekaa hänet alas.»
He asettivat hänet jälleen makaamaan. Sitten koetti hän kohottaa päätään ja tuntui tapailevan sanoja:
»Annie — Äiti — Annie — kuuletteko lintuja?»
Ja ojentaen kangistuneita käsiään ja hymyillen sanoi hän:
»Niin, kuinka kauniiksi elämä tuleekaan!»
Suu sulkeutui huokaukseen — nuori pää painui raskaasti alas.
Rouva Appel vaipui huutaen elottoman poikansa yli. Tine sulki kuolleen silmät.
Rouva Appel istui jälleen ja alkoi hyväillä poikansa käsiä, jotka olivat kangistuneet, ja kasvoja, jotka olivat kylmät — kauan, tunti tunnilta.
Tine oli noussut. Verkkaan poistui hän vuoteen luota; hän ei tietänyt mitään lohdutusta.
Matami Bølling ei ollut mennyt maata. Hän istui keittiöntuolilla oven takana. Siinä hän saattaisi kuulla, milloin Tine menee.
Se oli hän — ei — hän ei tullut sisään.
Matami tarttui kynttilään — nopeasti, ja meni ulos pikku käytävään, jossa Tine jo oli, oven ääressä.
»Etkö mene isää katsomaan?» sanoi hän.
»Äiti, minunhan on mentävä kotiin», sanoi Tine vain.
Matami Bølling meni hänen luokseen.
»Voi, Tine, pitääkö meidänkin nyt olla vihaisia toisillemme», sanoi hän, »pitääkö meidänkin nyt olla vihaisia toisillemme».
»Ei, äiti, ei» — Tine riuhtaisihe irti — »mutta nythän on jo myöhä…
Hyvää yötä.»
Hän puhui samalla kärsimättömällä tai kiusaantuneella äänellä kuin aamulla, ja ovi paukahti kiinni. Hän oli poissa.
Matami Bølling palasi sisään. Hän ei päässyt kauemmas kuin tuolille oven suuhun. Siihen hän vaipui istumaan. Äänetön, epämääräinen tuska piti tuota raskasta pääraukkaa hereillä. Ylt'ympäri kuului unettomain askeleita; upseerit eivät enää saaneet lepoa.
Tietämättään alkoi matami Bølling vaeltaa kuten hekin — kuin vapiseva varjo edestakaisin käryävän kynttilän edessä: hän ei ymmärtänyt enää mitään, hän ei ymmärtänyt enää.
Tykit eivät levänneet minuuttiakaan. Koulu tärisi perustuksiaan myöten, ikäänkuin katto olisi ollut putoamaisillaan.
Vain rouva Appel istui ääneti ja rauhallisena vuoteen vieressä, kuolleen poikansa luona.
* * * * *
Metsäherrantalossa oli hiljaista.
Tine kuuli vain muutamia rauhattomia askeleita päätyhuoneen lattialta mennessään talon halki.
Hän kulki ylt'ympäri, asetellen minkä mitäkin paikoilleen. Sitten hän ihmetteli äkkiä, minkä vuoksi hän teki kaikkea tätä — ja antoi kaiken olla, ajattelematta mitään.
Hän avasi arkihuoneen oven ja väistyi äkkiä takaisin.
Metsäherra istui lamppunsa ääressä ja kirjoitti.
Tine ymmärsi kenelle se oli, eikä hän kuitenkaan kärsinyt enää. Hiljaa meni hän takaisin huoneeseensa.
Kulkien edestakaisin — ja välistä äkkiä pysähtyen, ikäänkuin olisi tahtonut malttaa mieltään taikka edes saada kiinni jostain ainoasta ajatuksesta — kokosi hän tavaroitaan, kappale kappaleelta, kuten ihminen, joka on lähdössä matkalle.
Kohta päivännousun jälkeen hän meni, kotiin.
»Tuletko sinä», sanoi matami Bølling, joka oli keittiössä, ja kietoi käsivartensa äänettömän tyttärensä ympäri. »Niin, minä olen vasta noussut, niin, minä olen vasta noussut», sanoi hän; hän ei tahtonut kertoa, ettei hän ollut vuoteessa ollutkaan, sehän olisi vain tehnyt Tinen levottomaksi.
Tine meni sisään isänsä luo.
Vanhus oli löytänyt uuden ajanvietteen. Tinen vanhat kirjoitusvihot oli otettu esiin, ne joiden kausissa oli kuvia tiikerin- ja leijonanmetsästyksestä.
Hän istui ja luki niitä — tuntikaupalla.
Tine istui hänen jalkojensa juureen — istui ja tuijotti suuriin lapsenkirjaimiin.
»Älköön sinulla olko muita jumalia minun edessäni», oli siihen kirjoitettu, useita rivejä.
Bølling seurasi rivejä vapisevalla sormellaan. Tinen piti kääntää sivu:
»Kunnioita isääsi ja äitiäsi» — »kunnioita isääsi ja äitiäsi», luki vanhus moneen kertaan, vaivalloisesti.
»Hän kirjoitti hyvää käsialaa — hän kirjoitti hyvää käsialaa», sanoi hän luoden katseensa matami Bøllingiin.
»Niin, Bølling, niin, sinähän opetit häntä kirjoittamaan», sanoi matami.
»Niin, hän kirjoitti hyvää käsialaa», toisti vanhus.
Sitten hän jatko jälleen lukuaan.