IX.
Neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin eivät kanuunat olleet vaienneet.
Puolipäivä oli jo ohi. Kello kuudelta piti rykmentin lähteä.
Tungos kievarin edessä kävi yhä tiheämmäksi. Oli niitä, joiden kenttäpulloja täytettiin toistamiseen: ensimmäinen annos oli noin vain hävinnyt, ennenkuin menovalmistukset oli saatu suoritetuiksi — se kävi hitaanlaisesti — ja unohtivatpa he kerran tykkänään koko hommansa, istuessaan ja kuunnellessaan »musiikkia». Se yltyi muutamien mielestä yhä voimakkaammaksi.
Raajarikko hääräsi kaikkialla — mutta tänään oli hänen oluensa liian ohutta; väliin huusi hän torilla ja väliin kujalla, lakkaamatta.
Pari upseeria kierteli ympäri ja puhutteli miehistöä. He suuntasivat askeleensa mieluimmin sinne, mistä saattoivat odottaa sukkeluuden vastaukseksi.
Neljä lollantilaista piti suurinta ääntä; he pelasivat korttia, maatessaan pitkin pituuttaan vatsallaan.
Mutta ilonpito tuli vain lyhyinä puuskauksina, ja tori oli jälleen aivan äänetön, mutta tykkien jyly kuului sitä voimakkaampana.
Eräs upseeri oli puhutellut leikkisästi muuatta joukkoa, joka seisoi aivan lähellä sepän riihtä, missä arkut olivat rivissä, aina kaksi ja kaksi päällekkäin; silloin sanoi muuan sotilas, vakaasti ja hiljaa:
»Niin, herra luutnantti, tiedämmehän että meidän on mentävä.»
Ja piiri kävi aivan äänettömäksi; upseeri meni menojaan.
… Metsäherrantalossa olivat upseerit hajaantuneet kuin tuulen vieminä. Heitä kuljeskeli puutarhassa, taikka he kulkivat talleissa, sisään ja ulos. He kirjoittelivat ja jättivät työnsä jälleen. He tulivat huoneisiin ja poistuivat.
Kahdettakymmentä kertaa kysyi Berg keittiöstä, eikö Tine jo ollut palannut.
Hänen päässään, oli vain tämä ainoa ajatus: missä Tine oli, mitä koululla tapahtui?
Tine ei ollut saapunut.
»Ei, ei hän ole palannu», sanoi Sofi, joka samassa alkoi vaikeroida:
»Kaipa lukkari jaksaa huonost. Sill se tok on sanottava Tinest, ett kyll hän muutoin uskost vaalii tätä taloa.»
»Niin kyllä», sanoi Berg.
»Hän on uskollisest rakastanu sekä Herlufia että rouvaa aina ensi päiväst saakka», sanoi Sofi.
»Niin», sanoi Berg, ikäänkuin olisi lyönyt itseään jokaisella niin-sanallaan…
Neljännestunniksi ja pitemmäksikin aikaa hän jäi siihen ja antoi Sofin juttelun kiduttaa sieluaan, aivan kuin ei ilmankin olisi kyllin kärsinyt.
»Ja uskollisest sitäpaitti koko lukkarin talo», itki Sofi edelleen.
»Aina viimeiseen päivään asti», lopetti hän.
»Niin», sanoi Berg. Oli kuin hänen sieluaan olisi käärme jäytänyt.
Hän nousi ja meni ulos.
Kului neljännes, ja hän kysyi jälleen, oliko koululta tuotu mitään sanaa.
Mutta mitään ei ollut kuulunut.
Silloin hän lähti.
Hän tahtoi nähdä heidät, hän tahtoi mennä sinne.
Mutta jälleen alkoi hän harhailla sinne tänne — hän oli »paratiisitiellä», kujalla, kunnes vihdoin yhytti lääkärin ja meni samaa seuraa ylös portaita.
Tine kuuli ensimmäisenä hänen tulonsa, mutta ei noussut paikaltaan.
»Tine, Tine», huusi matami Bølling, ja hänen äänensä kävi vallan kirkkaaksi ja valoisaksi ilosta, »metsäherra on täällä — metsäherra on täällä».
»Ei — että vielä saamme teidät nähdä, ei, että saamme teidät nähdä», kertasi hän kertaamistaan.
»Tine, Tine», huusi hän jälleen: »Metsäherra on täällä!»
Tine tuli huoneesta. Tuokion ajan hän tunsi viihdytystä nähdessään metsäherran kasvot, jotka olivat kärsivät ja uurteiset ja kalpeat.
»Hänellä on sentään paha olla», ajatteli hän.
Berg ei ollut virkkanut mitään. Nyt hän, sanoi ja tuntui kuin hänen olisi ollut vaikea irroittaa huuliansa toisistaan:
»Bølling on kuulemma niin sairas.»
»Oi niin, Bølling — hänen tilansa käy yhä huonommaksi.»
Oli kuin Berg olisi karttanut katsoa huoneeseen, jossa Bølling istui; hänen katseensa pyyhkäisi vain pikimmältään kaikkea keittiössä.
»Mutta menettehän toki hänen luokseen, menettehän toki hänen luokseen», sanoi matami Bølling, joka lakkaamatta hykerteli käsiään mielenliikutuksensa vallassa. Oli niin pitkä, oikein pitkä aika siitä, kun metsäherra oli käynyt täällä sisällä.
»Niin, pitäähän minun saada nähdä hänet», sanoi Berg kuin ennen.
Tine ei tietänyt, minkä vuoksi hän seurasi mukana, metsäherran mennessä sisään.
Berg näki Bøllingin, joka pienenä ja näivettyneenä istui vuoteensa ääressä; hän ei ollut tuntea vanhusta.
»Tässä on metsäherra», huusi matami, »joka on tullut katsomaan sinua»…
»Niin, niin», sanoi sairas vain, kankein kielin, kohottamatta päätään vanhoista vihkosista. Käden hän ojensi konemaisesti esiin.
»Oi Herra Jumala — oi Herra Jumala, hän antaa teille kutakin kättä», sanoi matami Bølling ja tuli uudelleen aivan liikutetuksi.
Bergin täytyi ottaa tuo kylmä, ikäänkuin sienimäinen käsi ja pidellä sitä hetkinen.
»Niin, niin», sanoi sairas vain ja käänsi kättä.
Berg ei saanut sanaakaan huuliltaan. Oli kuin kaikki, mitä hänessä oli, olisi kärsinyt ja kitunut: silmät, jotka näkivät tuon tutun huoneen, korvat, jotka kuulivat heidän tutut äänensä, käsi, jonka oli täytynyt tarttua Bøllingin käteen.
»Mutta Tine», sanoi matami Bølling, joka lakkaamatta kulki edestakaisin, »pitäähän metsäherran toki saada jotain virkistyksekseen… Eihän teidän aivan kohta ole mentävä?»
Matami sai pöytälevyn nostetuksi toisella puolen vuodetta, ja Tinen täytyi levittää liina sille, eikä Berg sanonut mitään vastaan. Osasipa hän vastatakin, vaikka ei itse tietänyt kuinka; hän näki vain Tinen, joka tuli ja meni ja kattoi pöytää, kalpeana kuin kuolema ja viipyvin liikkein, aivan kuin jokaista lihasta olisi särkenyt ja niinkuin ne olisivat tahtoneet kieltäytyä palveluksesta.
»Herra Jumala, tässä on tuskin enää istumapaikkaa» — matami Bølling ei mahtunut pöydän ja vuoteen väliin. — »Ja mitä sitä enää saa ruuaksikaan? eihän ole aikaa laittaa… Mutta palanen täytyy teidän toki ottaa, niinkuin entisinä päivinä.»
Berg tuli pöytään, ja hänen täytyi ottaa eteensä.
»Tämähän oli teidän mieliruokaanne», sanoi matami Bølling ja pani lisää hänen lautaselleen. Hän istui tuolille kaapin viereen, ja nuo vanhat kasvot vallan loistivat ilosta, kun hän puheli rouvasta ja Herlufista…
»Mutta Tine, istuisit toki», sanoi hän, »istuisit toki».
Tine kulki yhä edestakaisin, niinkuin kuvapatsas, joka liikkuu, ja Berg istui — jokainen suupala oli hänelle vaikea nielaista — pakotettuna aterioimaan matami Bøllingin silmien edessä.
»Mutta tarjoa toki hänelle, mutta tarjoa toki hänelle», sanoi äiti, nousten innoissaan seisomaan.
Tine tarjosi; Bergistä tuntui, niinkuin hänen kätensä, jotka tarjosivat, olisivat olleet kalpeat, ja hän otti eteensä toistamiseen.
»Hän kirjoittaa hyvin, hän kirjoittaa hyvin», sanoi vanhus uudelleen vuoteen toiselta puolen.
»Niin, Bølling, niin.»
»Niin — Herra Jumala, — niin, Herra Jumala, se on nyt hänen ilonsa», selitti matami Bølling. »Minä olin unohtanut nuo vanhat kirjaset…Bølling itsehän on häntä opettanut…hänhän on itse opettanut Tinen kirjoittamaan…ja Tinen käsiala on aina ollut oikein sievä… niin se on ollut… Ja nyt Bølling istuu aina ja katselee noita vanhoja kirjoja — eihän hän kykene enää mihinkään, metsäherra.»
Matami Bølling tarjoili yhä ruokiaan.
»Ottaisit sinäkin palasen, Tine», sanoi hän — »Tine ei maistakaan ruokaa, metsäherra.»
Berg ei tietänyt, minkä vuoksi hän puolittain pakotti Tineä syömään, minkä vuoksi hän tahtoi, että Tine söisi niinkuin hänkin. Mutta Tine söi, ja he istuivat vierekkäin matami Bøllingiä vastapäätä.
»Että kerrankin ollaan yhdessä — että ollaan yhdessä», sanoi hän, mutta äkisti hän katsoi vuorottain noita kalpeita, tuijottavia kasvoja, ja hän vaikeni, saman epämääräisen ja selittämättömän tuskan vallassa kuin viime yönä, ja virkkoi aivan toisella äänellä, istuutuen:
»Niin, niin, kuinka ovatkaan ajat muuttuneet. Kuinka vaikeaksi meille kaikille on käynyt…»
Muutamaan hetkeen ei puhuttu mitään; Tinestä ja Bergistä tuntui, kuin he olisivat lakanneet hengittämästä.
Berg ei ymmärtänyt, kuinka hän niin äkkiä sai itsensä irti riuhtaistuksi ja pääsi tuoliltaan ja lähti ulos. Matami Bølling seisoi portailla ja viittoili, ja metsäherra kääntyi vielä kerran katsomaan taakseen.
Tine oli jäänyt istumaan; hän ei noussut eikä siirtänyt katettua pöytää. Hän ei nähnyt äitiä, joka oli palannut, eikä kuullut isää, joka luki ääneen noita vanhoja vihkoja.
Tykkien ääni muistutti vuolaan virran mahtavaa pauhinaa; torilta kuului huutoja ja merkinantoja, jotka kutsuivat kokoontumaan.
Melu yltyi; Tine kuuli komennushuudot, jotka sitä leikkasivat — hänestä oli kuin hän olisi tuntenut jokaisen äänen erikseen.
Ja jälleen kuuluivat merkinannot ja komennushuudot ja sitten askeleet — poismarssivien askeleet.
Matami Bølling seisoi jälleen portailla ja meni uudelleen sisään.
»Oi Jumala, oi Jumala», sanoi hän ja lysähti istumaan, »että niiden täytyy mennä kuolemaan».
Tine kuuli vain askeleet — ne kävivät aina vain heikommiksi.
Nyt hän oli poissa.
Ja hetkisen tuntui hänestä siltä, kuin koko turtumus olisi väistynyt pois. Hän puhui äidilleen, nopeasti, ja sanoi: »On kai parasta että menen sinne. Sofi ei tee mitään.»
Ja hän kiiruhti ulos ja juoksi kujaa pitkin — kuinka nopeasti hänen varjonsa liukuikaan! — yli niittyjen. Siellä hän tapasi Tinkan.
»Minne sinä menet?» kysyi Tinka.
»Tuonne.»
Tine ei pysähtynyt, vain juoksi.
Kauan seisoi Tinka ja katseli, kunnes Tine katosi yli aidan, lammen luo.
Tine juoksi puutarhaan, sisälle huoneisiin: hänen täytyi nähdä ne taas. Täällä hän tahtoi olla.
»Ja niin ne siis lähtivät» — Sofi, joka itkien juoksi hänen kintereillään, kertasi lakkaamatta näitä sanoja.
Tine istuutui hänen paikalleen kirjoituspöydän ääreen, lampun lähelle.
»Nyt ne ovat siell», itki Sofi, joka istui viereisessä sohvassa, »oi
Jeesus, nyt ne on siell…»
Avoimessa kirjesalkussa oli esillä kirje. Tine luki päiväyksen: 16 p. huhtikuuta.
»Ja kuka tietää, kuka tunnin peräst on kuoleman kouriss», sanoi Sofi.
Tine käänsi ensimmäisen lehden. Hän tuskin itse liesi lukevansa: sen kirjeen hän tunsi, siinä toistuivat samat sanat kuin vanhoissa kirjeissä, niissä, joita rouva Berg niin usein oli lukenut. Tässä oli sävy ja sointu sama, joka rivillä palasivat kaikki vanhat nimitykset — rouvaan kohdistuen.
Ja Sofin yhä uikuttaessa vaipui Tine Bøllingin pää raskaasti metsäherran pöytää vasten:
Berg oli vain ottanut hänet — noin vain ohimennen.
Hämärä täytti huoneen. Sofi oli nukahtanut sopessaan.
Tykkien jymy ei milloinkaan ennen ollut kaikunut niin helvetillisenä. Talleissa mylvivät pelästyneet elukat, pitkäveteisesti ja tuskallisesti kuin, kesälaitumella, kun salama äkkiä iskee lauman keskuuteen.
Tine makasi polvillaan, pää nojautuneena rouvan kirjeeseen. Hän tunsi jotain lämmintä käsillään:
Ajax ja Hektor olivat paneutuneet maata matolle.
Ne nuolivat hänen kättään.
* * * * *
Hänen korkea-arvoisuutensa piispan vaunut vyöryivät koulun eteen. Hän tahtoi vain nähdä vanhan Bøllingin.
Hän kulki takaisin, ohi niiailevan matami Bøllingin, ja oli juuri nousemaisillaan vaunuihinsa, kun eräs korkea esikuntaupseeri ratsasti torin poikki, seurueenaan pari miestä.
Esikuntaupseeri laskeutui hevosen selästä, ja vaihdettuaan tervehdyksiä menivät he kirkkomaalle, hän ja piispa.
Kummulta »paratiisitien» yläpuolelta he katselivat länttä päin.
»Peräännytäänkö sieltä?» kysyi piispa.
»Ei, me jäämme. Meitä tahdotaan jäämään.»
Upseerin ääni oli merkillisen selvä, ja hän katseli eteensä, vallituksia päin.
Piispa oli hetkisen ääneti; hänen huulensa värisivät hiukan. Sitten hän sanoi:
»Niin, ne miehet totta tosiaan ovat tietoisia vastuunalaisuudestaan.»
Hetkisen aikaa he seisoivat puhumatta.
Aurinko oli laskemaisillaan. Se painui liekehtivään punaan, ikäänkuin kylmä taivas olisi itseensä imenyt kaiken veren maasta.
Sitten he kääntyivät, ja puhumatta sen enempää kulkivat he pois hautojen välitse.
Piispa nousi vaunuihinsa, mutta upseeri ei päästänyt hänen kättään.
Sitten lausui piispa matalalla äänellä hyvästinsä ja ajoi pois.
Tunnin perästä saapui uusi joukko torille. Kievari oli hetkisen aikaa piiritettynä. Sotilaat olivat suuresti janoissaan.
Sitten kävi äkkiä hiljaiseksi.
Vain kievarin vierastavasta kaikui matami Henrichsenin kimeä huuto, pilarien välissä olevan oven kautta. Hänen palvelustyttönsä eivät tulleet, ja hänen huutonsa kaikui kohta myöhemmin pihamaalla.
… Tykit jylisivät taukoamatta kaiken yötä.
Koulun ovelle kolkutettiin; se oli jo lukossa.
»Minä olen», sanoi Tine.
Matami Bølling aukaisi. Hän näki tyttärensä vain varjokuvana pimeyttä vasten.
* * * * *
Yö kului ja päivä valkeni.
Oltiin miltei puolipäivässä, ennenkuin torilla tiedettiin, että hyökkäys koski Dybbøliä.