X.
… Viime yöhön saakka he olivat kuulleet haavoittuneiden valitusta; niitä kuljetettiin ohi, Hørupiin. Jokainen ähkinä kuului kauas hiljaisuudessa.
Ja sitten oli kaikki käynyt äänettömäksi.
Päivä koitti. Oli kuin tori olisi ollut kuollut. Paja oli tyhjä, ja seppä ei tullut toimeensa. Kukaan ei avannut kievarin suljettua ovea.
Matami Bølling ja Tine istuivat huiveihinsa käärittyinä, tunti tunnin jälkeen, tuijottavin silmin ja äänettöminä. Silloin tällöin nousi matami Bølling ja neuvottomana kulki edestakaisin sopessaan tuolinsa edessä, aivan kuin jokin sairas eläin.
»Etkö tahtoisi syödä?» kysyi hän.
»En, kiitos.»
Jälleen istuutui matami Bølling. Bølling heräsi. Sanat tulivat hänen suustaan vain epäselvänä lallatteluna, ja hän haparoi saarnakirjaa, kunnes Tine otti sen ja luki raamatunlauseita, joita Bølling ei ymmärtänyt ja joita hän itse ei kuullut.
Isä uinahti. Kerran toisensa jälkeen nousi matami Bølling ja kulki ympäri sopessaan, ilman päämäärää.
»Etkö tahdo mennä sinne!» sanoi hän.
»Mitäpä minä siellä, äiti?» sanoi Tine samalla kuolleella äänellä.
Ja jälleen he istuivat sopissaan.
Niin oli päivä mennyt, aivan kuin he olisivat valvoneet jonkun kuolleen luona.
Nyt oli pian ilta.
Tine meni ulos.
Kujalla, torilla, taloissa, niityillä, missään ei ollut elämää. Arkkujen tekoon aiotut laudat olivat koskemattomina sepän riihessä, tallattujen rukiiden seassa. Vain isännättömät lehmät ammuivat levottomina vierailla niityillä.
Tine kulki tietä pitkin. Hänellä oli vain yksi ainoa ajatus: Hän tahtoi nähdä hänet, joka oli kuollut. Berg ei ollut palannut — siis hän oli kuollut.
Kaikki oli hiljaista.
Linnutkin olivat vaiti. Ja lokainen maa, jolla kukaan ei enää kulkenut, oli jähmettynyt, kuin rypistynyt matto.
Koirat hyppäsivät esiin, yli metsäherrantalon aidan, ja seurasivat Tineä; hän ei huomannut niitä. Hän kulki ohi talojen ja rakennusten eikä nähnyt niitä. Hänen halunsa paloi vain Ulkebøliin, jonne esikunta oli majoittunut; esikunnasta hän saisi tiedot.
Mutta Ulkebølissä oli kaikki hylättyä, ja pappila oli autio kuin tyhjä majatalo. Vahtikoira ei haukkunut, vaikka Tine kulki ylt'ympäri.
Kirkkotarhan veräjän edessä ammui pari eksynyttä elukkaa. Tornissa alkoivat kellot soida.
Tine meni sisään; hän näki että kirkon pääovi oli avoinna. Kuorissa makasi ruumiita, toinen toisensa vieressä. Tine kulki käytävää pitkin; hän katseli jokaista kuollutta suoraan kasvoihin ja kulki jälleen eteenpäin.
Alttarin luona hän törmäsi erästä vierasta miestä vastaan; hän näki tätä tuskin.
»Nuo urheat», sanoi mies vieraalla kielellä — Tine ei sitä kuullut.
Hän tarkasteli seuraavaa riviä — kulki ruumiilta ruumiille; koirat nuoleskelivat hitaasti kuolleitten paljaita jalkoja.
Hän meni jälleen ulos; vieras irroitti hevosensa kirkon takana ja katseli Tinen jälkeen, niin kauan kuin häntä näkyi.
Tine kulki vain edemmäksi, pois kylästä.
Ehkä oli esikunta siis Augustenborgissa — esikunnasta hän saisi tiedot.
Tine kulki kulkemistaan, ja koirat seurasivat. Aurinko oli laskenut, ja pensasaitojen välissä alkoi hämärtää. Mutta kukaan ei toivottanut »hyvää iltaa» talojen lukittujen ovien edessä.
Yht’äkkiä alkoivat Ajax ja Hektor haukkua. Me juoksivat eteenpäin pitkin tietä. Ne seurasivat jälkiä ja juoksivat jälleen takaisin — yli niittyjen, likimmäistä taloa kohden. Ne juoksivat takaisin, hyppäsivät Tineä päin ja ulvoivat.
Hän kääntyi ja seurasi niitä; hän ei tietänyt, että hänen polvensa notkahtelivat pariin kertaan niinkuin ontuvalla.
Huoneessa ei ollut ketään, hiljaa hän nosti ovisäpin. Tuvassa liekuteltiin kehtoa, ja talonpoikaisvaimo nousi seisomaan uunin luona. Nainen tunsi Tinen ja alkoi itkeä.
»Onko metsäherra täällä?» kysyi Tine vain.
Vaimo itki yhä, ja koirat ulvoivat.
»Minne olette hänet panneet?» kysyi Tine taas.
Vanhus avasi oven välikamariin, ja Tine tunsi tympeän verenhajun siellä hän makasi, vuodekomerossa.
Tine näki vain hänen harmaankelmeät kasvonsa. Vaimon hän sysäsi tieltään ja otti tämän käsistä pesuvadin, jonka vesi oli punaista metsäherran verestä.
»Onko hän puhunut?» kysyi Tine.
Vaimo itki.
»Oi kyllä, oi kyllä, hänhän huutaa rouvaa — poikaa ja rouvaa — ne kaksi, ne ovat hänen ajatuksissaan — oi Jumala, tätä murhetta — oi Jumala, tätä murhetta.»
Tine istui kuin kotonaan, aivan vuoteen vieressä — vääjäämättä hän tuijotti metsäherraa kasvoihin.
»Hän herää», sanoi hän.
Hänen elämänsä oli vain yhtä ainoata toivoa: että metsäherra tuntisi hänet.
Mutta kuoleva loi silmänsä auki ja katseli häneen niinkuin tyhjään seinään.
»Marie, Marie», kutsui hän heikolla äänellä, »Marie, ota Herlufia kädestä — hän itkee — hän itkee…»
Hän kuiskaili kuiskailemistaan. Koirat kohottautuivat kuullessaan hänen äänensä ja ynisivät hiljaa.
»Katsokaa noita, jotka eivät voi puhua», itki emäntä.
Oli kuin kuoleva olisi huomannut koiransa ja tahtonut kääntää haavoittunutta päätään: hän miltei hymyili.
Tine ei liikahtanut.
Tunnin hän istui siinä. Hän odotti, että metsäherra mainitsisi hänen nimensä, vain kirouksessa, joka paljastaisi hänen häpeänsä.
Mutta metsäherra ei muistanut häntä enää.
Sitten hän nousi. »Jääkää», sanoi hän vaimolle. »Tahdon tuoda apua.»
Ja hän lähti, yksin. Koirat jäivät metsäherran vuoteen viereen.
Yö oli pimeä ja tähdetön. Hän kompastui virstapatsaaseen ja nousi jälleen.
Äiti oli ylhäällä, kun hän saapui kotiin. Kalpeana ja masentuneena istui matami Bølling samassa paikassa.
»Kuinka kauan sinä viivyit, lapsi», sanoi hän.
»En ole kuullut mitään», sanoi Tine riisuen huiviaan.
Äiti kaatoi kahvia ja ojensi hänelle kupin.
»Kiitos», sanoi Tine ja joi ahneesti.
»Kuinka kalpea sinä olet», sanoi äiti.
Hän alkoi poimia sänkyvaatteita esiin ja asettaa niitä sohvalle — vuoteeksi Tineä varten.
»Ei, äiti», sanoi Tine, yhäti samalla äänellä joka niin peloitti matami
Bøllingiä: »minä nukun ylisillä».
Hän valmistautui menemään levolle. Ajatuksissaan hän asetti tuolit niin kuin ne olivat olleet hänen lapsuudessaan. Hän otti hyllyltä kynttilän ja sytytti sen; ja äkkiä oli kuin hän olisi herännyt: hän näki kaikki ympärillään, ja tiesi, että kaikki oli tapahtunut.
Hän näki tuvan ja vanhat tutut huonekalut, ensimmäistä kertaa moniin aikoihin — isänsä ja äitinsä, heidät, jotka hän nyt oli jättävä.
»Kuinka sinä huokaat, lapsi», sanoi matami Bølling ja siveli lempeästi hänen hiuksiaan: »kuinka sinä huokaat».
Tine painoi äidin käsiä lujasti hiuksilleen, ikäänkuin pitkään hyväilyyn.
»Niin, äiti, niin, äiti», kuiskasi hän ilmaan.
Kauan aikaa seisoi hän isän vuoteen ääressä. Kaikki hänen liikkeensä olivat hitaita ja viipyviä, ikäänkuin hän olisi hillinnyt niitä ja itse pitänyt niitä silmällä.
Hän suuteli äitiä hyvästiksi ja viivyttelihe vielä hetkisen; sitten hän nousi ylisille. Hän kantoi varovaisesti kynttilää kulkiessaan ulkovinnin poikki — lattialle levitettyjen olkien takia — ja saapui huoneeseensa.
Hän katseli kaikkea, uutimia, jotka olivat käyneet harmaiksi ja likaisiksi, lattiaa, joka oli kulunut monien askeleista, vuodettaan, jossa vieraat miehet olivat maanneet.
Täällä hän oli elänyt koko elämänsä.
Hän jäi istumaan vuoteensa kidalle, palavan kynttilän ääreen. Hän kuuli kuinka äiti liikehti ja jutteli itsekseen tuolla alhaalla ja viimein pääsi levolle.
»Oletko vuoteessa?» kysyi matami Bølling kuiskaten, ettei Bølling heräisi.
»Olen!» vastasi Tine.
»Hyvää yötä sitten, lapsi.»
»Hyvää yötä, äiti.»
Kaikki kävi hiljaiseksi. Tine jäi istumaan vuoteelleen. Hän kuuli vain molempien vanhusten äänekkään hengityksen talon halki.
* * * * *
Päivän ensi harmaa sarastus lankesi huoneeseen, ja kynttilä oli miltei palanut loppuun, kun Tine nousi ja sammutti sen. Hän kulki hiljaa alas portaita ja avasi varovaisesti oven. Hän näki kievarin ja kirkon ja sepän asumuksen ja kääntyi viimeistä kertaa koulua päin:
Tuolla, ikkunaruudun takana, näkyi äidin paikka ja kulma hänen tuoliaan.
Hitaasti kulki hän tietä pitkin; kummun kohdalla hän kiipesi aidan yli metsäherran puutarhaan, jossa puut ja pensaat ja ruusut, mattoihin kiedottuina, törröttivät aavemaisina hämärässä.
Tine kulki puutarha rappusia ylös ja katseli ovesta. Jok‘ainoan paikan hän tunsi, ja jok'ainoa paikka oli hävitetty.
Ajatuksia ei hänellä ollut — ne kai olivat jo kuolleet. Ei hän myöskään rukoillut keneltäkään anteeksi. Hän tiesi vain: nyt täytyi tulla loppu.
Hän oli jo mennyt puutarhaportaita alas, mutta kääntyi vielä kerran takaisin; hän nojasi otsaansa oman huoneensa ikkunaruutuun ja katseli pitkän aikaa sisään.
Hän kulki palvelijattarien huoneen ohi. Sofi, moniin huiveihinsa kietoutuneena, nukkui yksin suuressa vuoteessa.
Hän kuuli, että elikot alkoivat levottomasti liikehtiä tallissa, ja kukko kiekaisi äänekkäästi; nopeaan hän kulki lammikkoa päin.
Yht'äkkiä muistui hänen mieleensä tuhat seikkaa; oli kuin kaikki ne äänet, joita hän rakasti, olisivat puhuneet hänelle samalla kertaa. Hän ajatteli Herlufia ja iltaa, jolloin he matkustivat, ja päivää, jolloin Berg ja hän kulkivat tästä ohitse, aidan yli; ja aamulaulua, jota he lauloivat koulussa, kun hän oli vallan pieni, ja Appelia, joka oli kuollut, ja isää ja äitiä, jotka nyt jäivät istumaan yksin.
Kammo valtasi hänet ja nostatti kaikki hermot kapinaan — tähänkö siis piti kuolla — kuolla.
Ei, hän ei voinut, hänen täytyi saada elää — ei voinut — tuhat mahdollisuutta, tuhat veruketta johdatti hänet takaisin elämään siinä tuokiossa…
Mutta sitten hän pudisti hitaasti kengät jalasta. Kammo oli kuollut, hänen sydämensä väsynyt tuska voitti.
Kädet hän oli pannut ristiin, huulet hän painoi lujasti kiinni. Katse suunnattuna pieneen huvimajaan hän laskeutui alas liejuun.
… Nyt oli lampi tyven.
Päivä koitti.
* * * * *
Matami Bølling oli herännyt; Bølling oli nukkunut rauhallisesti ja makasi tyynesti yhä vielä.
Tinen luota ei myöskään kuulunut mitään. Matami Bølling lepäsi itsekin neljänneksen lisää, ennenkuin kopisti kepillä kattoa, herättääkseen Tinen.
Mutta vastausta ei tullut.
Matami Bølling nousi vuoteestaan. Tine saattoi kyllä tarvita unta. Ihmekös se, jos hän kerrankin nukkui kylläkseen. Äiti tahtoi keittää kahvin ja viedä sitä Tinelle, samalla kun herättäisi tyttärensä — siten hän saisi juoda sen vuoteessaan.
Usein ennen oli hän vienyt kahvia yliskamariin, talviaamuina, kun oli hyvin kylmä ja Tine mielellään makasi hiukan pitempään.
Matami Bølling kulki ja puheli itsekseen, hommatessaan kaiken valmiiksi. Mutta sitten heräsi Bølling, ja hänen oli ensin saatava aamujuomansa.
»Oi Herra Jumala, oi Herra Jumala — miten pökerö hän on» — matami Bølling puhui itsekseen — »kohta häntä on ruokittava — niinkuin lasta — kas niin, Bølling, kas niin —»
Bølling ei enää tarttunut kuppiin, hän ei enää voinut pitää mistään kiinni.
Vihdoin Bølling vaipui jälleen horroksiin, ja matami sai kahvin tarjottimelle ja kulki ylisten poikki.
Hän näki tyhjän, koskemattoman vuoteen, ja hetkisen seisoi hän hämmentyneenä, ymmärtämättä mitään, kunnes hänen polvensa alkoivat tutista, ja hän juoksi ylisten poikki ja huusi, mielettömänä, sisään päätyhuoneeseen, ulos luukusta:
»Tine, Tine!»
Sitten hän vaikeni jälleen. Hän ajatteli: »Bølling saattaa kuulla.»
Hän koetti rauhoittua, tarttua kiinni yhteen ainoaan ajatukseen:
»Tietysti hän on mennyt sairaitten luo», sanoi hän. »Häntä on käyty hakemassa sairaitten luo.»
Hän meni portaita alas, jalat eivät olleet kantaa häntä. Hän avasi oven ja näki, ettei Tine ollut siellä. Hän kysyi: »Oletteko nähneet tytärtäni?» eikä hän odottanut vastausta.
Hän sanoi yhä uudelleen:
»Tine tekee väärin antaessaan minun peljästyä näin.» Ja uuden tuskan valtaamana hän sanoi:
»Mutta missä hän sitte on? mutta missä hän sitte on?»
Hänen järkensä oli pysähtynyt, ja hän alkoi juosta läpi koko rakennuksen, ikäänkuin olisi etsinyt hukattua neulaa. Sittenhän jätti äkkiä kaikki ja riensi torin poikki, sisälle kievariin.
»Missä Tinka on?» huusi hän, ikäänkuin Tinka olisi voinut sanoa Tinen olinpaikan.
Ja kun Tinka tuli, ei hän enää saanut esiin sanoja, seisoi vain avuttomana, pää tutisten.
»Mitä on tapahtunut? mitä on tapahtunut?» huusi Tinka.
»Tine — missä Tine on? — Tine ei ole…» Ja äkkiä alkoi matami Bølling itkeä.
»Missä hän ei ole?» sanoi Tinka, valkeana kuin lakana »Missä ei?»
»Niin — missä? missä?» toisti matami Bølling, ja hän kertoi, soinnuttomasti, toistaen samoja sanoja, tolkuttomissa lauseissa:
»Että hän ei ollut siellä — että hän oli mennyt ylös — eilen illalla — eikä ollut siellä enää — hän tahtoi nukkua ullakkohuoneessa — eilen illalla — ja nyt ei hän ollut enää siellä — nyt ei hän ollut enää siellä..»
»Silloin hän kai on metsäherran talossa», sanoi Tinka, tempasi huivin ja kietoutui siihen; hänen koko ruumiinsa värisi.
Matami Bølling suoristihe hetkiseksi — ja alkoi nauraa vilunpuistatusten keskellä.
»Niin, niin, niin», sanoi hän puolittain laitattaen, »siellä hän onkin, siellä hän onkin.. Ettei se kohta tullutkin mieleen. — Hän on tahtonut saada tietoja, onko — metsäherra — metsäherra —»
Hän alkoi kulkea, seuraten Tinkaa, juostessaan toistaen samoja sanoja:
»Metsäherra, metsäherra, metsäherra…»
Mutta äkkiä hän pysähtyi ja löi käsillään harmaaseen päähänsä: epäluulo syntyi hänessä koleana ahdistuksena.
Hän tarttui Tinkan molempiin käsivarsiin ja hurjistuneena katseli tätä suoraan kasvoihin, aivan kuin tahtoen puhua, kysyä: Totuus lävisti hänet aivan kuin äkillinen miekan isku.
»Tulkaa, tulkaa», pyysi Tinka tuskissaan.
Mutta matami Bølling kiskaisihe irti — hiljaa uikuttaen niinkuin eläin, johon kuula on sattunut ja joka kaatuu — ja juoksi.
Hän oli ymmärtänyt.
Niin, nyt hän ymmärsi kaikki, ja kaikki hän muisti. Nyt oli kaikki romahtanut.
Metsäherra se oli — hän se oli, joka oli ottanut hänen lapsensa.
Hän juoksi pihamaan poikki, portaita ylös, oven hän kiskaisi auki.
Hän oli ottanut hänen lapsensa.
Hän lysähti tuolille ja istui autiossa huoneessa. Hän vaikeroi itsekseen, toistaen sanoja, tietämättä siitä itse; sitten hän kirosi heidät, sitten hän vaikeroi Tineä; sitten hän pyysi »rouvalta» anteeksi — kohottaen vapisevat kätensä:
»Oi Jumala, oi Jumala, minun tähteni — hän ei kai ole tietänyt mitä teki — Jumala, oi Jumala, minun tähteni… hän ei ole tietänyt mitä on tehnyt.»
Hän sekoitti Jumalan ja »rouvan» ja rukoili molempia samoilla sanoin:
»Jumala, oi Jumala, rukoilen, rukoilen, minä joka olen hänet synnyttänyt, minä joka olen hänet synnyttänyt, rukoilen — minä rukoilen.»
Ja hänen lakkaamatta toistaessaan näitä sanoja kirposivat kyynelvirrat, ja hän nyyhkytti, pää pöytää vasten painuneena, rukoillen yhä.
* * * * *
Tinka oli huutanut Larsia. He etsivät — torppari kolmantena — rakennuksesta, puutarhasta. Sofi juoksi perässä, vaikeroiden, molemmat liinat kädessä.
Hän se löysi Tinen kengän ruohikosta.
Lars haraili seipäillä sitkeää mutaa. Torppari auttoi, ja niin he saivat ruumiin rannalle.
Tinka polvistui nyyhkyttäen viheriälle nurmelle ja pyyhkäisi hiukset pois pöhöttyneiltä kasvoilta: »Tulkaa nostamaan häntä», sanoi hän, ja he nostivat kuolleen purjeelle, jonka olivat tuoneet.
Tinka irroitti päähuivinsa ja levitti sen ystävättären kasvoille.
He kantoivat hänet sisälle; mutavettä tippui pitkin lattioita.
Sofi juoksi — hän ei uskaltanut koskea ruumiiseen. Mutta Tinka ja Maren järjestivät huoneessa, johon kuollut oli tuotu: hän lepäsi kädet ristissä vuoteellaan, rouvan kuvan alla.
Tinka meni sisään matami Bøllingin luo. Oli kuin matami Bølling olisi yhdessä tunnissa tullut vanhemmaksi. Pää vaappui sinne tänne, ja ääntä ei ollut tuntea.
Hän vain katseli Tinkaa ja nousi pystyyn.
»Missä hän on?» kysyi hän.
Tinka ei voinut vastata.
Äiti näki vesilätäköt käytävässä ja kysyi:
»Onko hän huoneessa?»
»On», kuiskasi Tinka.
Molemmat menivät sisään. Matami Bølling kohotti lakanaa tyttärensä kasvoilta.
»Lapsi, lapsi», kuiskasi hän aivan hiljaa. Pienet kyynelet valuivat pitkin hänen poskiaan, ja aivan kuin olisi tahtonut lohduttaa kuollutta, sanoi hän, hivellen käsillään Tinen hiuksia:
»Sehän on ollut hän.»
Ja äiti oli antanut kaikki anteeksi.
Hiljaa valittaen, sanattomasti hän itki, pää painettuna tyttären vuodetta vasten.
Sitten hän nousi, ja soinnuttomalla äänellä, ikäänkuin unessa puhuen, hän sanoi:
»Nyt hänen täytyy päästä kotiin.»
Hän levitti itse lakanan paareille, Larsvouti ja Anders torppari kantoivat Tinen kotiin, talojen taitse, yli hiljaisten maitten.
* * * * *
Koulussa oli hyvin hiljaista. Rakennuksen halki kaikui jokainen vasaranlyönti, kun Tinka ja Gusta salissa kiinnittivät valkeat lakanat.
Sofi hiipi keittiöön, jossa torpparinvaimo hommaili, aristellen pienintäkin melua.
»Kai hän saa oikeat ruumisvaatteet?» kuiskasi Sofi, aivan kuin olisi pelännyt omaa ääntään. »Olis se nyt sentään kuoleman synti, jollei hän sais oikeit ruumisvaatteit.»
»Tuollahan ne jo pukevat häntä», kuiskasi torpparinvaimo vastaan.
»Herra Jumala, pukeeko ne», uikutti Sofi hiljaa, äänessä omituinen mielihyvän kaiku, keskellä surua. Hän sai kengät jalastaan, samalla kun Bøllingin pitkäveteinen lallattelu kaikui rakennuksen halki. Hän hiipi sisään arkihuoneen kautta ja avasi äänettömästi salin oven.
Tinka ja Gusta järjestelivät, kalpeina monien lakanoiden luomassa omituisessa hohteessa.
»Saaks ruumiin nähdä?» kuiskasi Sofi peloissaan ja arkana.
Tinka ja Gusta eivät vastanneet, käänsivät vain päätään valkeita paareja päin.
Sofi itki hetkisen, nostaessaan lakanan hiljaisilta kasvoilta. Sitten hän kiersi vuoteen ympärillä ja katseli pitkän ajan »pukemista».
»Sitt kai pannaan lakanoit kaiken peitoks?» sanoi hän kuiskaten.
Mutta he eivät vastanneet hänelle.
Luutnantti Appelin hautajaiskellot alkoivat soida, ja kievarin kulmauksessa laskeutui rouva Appel vaunuistaan, pitkiin huntuihin peittyneenä.
Matami Henrichsen tuli ulos häntä auttamaan ja sanoi, että »koulun Tine» oli kuollut aamulla. Rouva Appel kysyi: »Milloin?», sen näköisenä, kuin ei kuulisi, ja odottamatta vastausta, aivan kuin hänelle ei olisi ollut olemassa muita kuolleita kuin oma poika.
Sofi palasi keittiöön.
»Niin — nyt he ovat pukeneet ruumiin», sanoi hän itkien ja sai jälleen kengät jalkaansa. »Hän makaa kyll oikein sieväst — — vallan valkosiss peitteiss.»
Hän pyyhki silmiään, ja äkkiä hän sanoi aivan toisella äänellä:
»Eiks tääll annet kuppi kahvia? Vallan sitä järki sekoo kaikest täst murheest.»
Torpparinvaimo alkoi valmistaa juomaa syvällä pesän perällä, siltä varalta että matami tulisi ulos.
Mutta matami Bølling ei tullut ulos. Hän istui Bøllingin luona ja silitteli ja silitteli tämän hapuilevia, levottomia käsiä. Mieluimmin hän olisi mennyt hautaan — kaukana, kaukana. Hän oli sellaisessa ahdistuksessa ja pelossa kaikkien niiden ihmisten takia, jotka nyt kokoontuisivat yhteen, ja pappien, jotka tulisivat, — nyt »kaikki lausuisivat tuomionsa hänen Tinestään».
Ulkona torilla alkoivat vaimot ja nuoret tytöt kokoontua. He olivat ryömineet esiin taloista ensimmäisen kerran Dybbølin-päivän jälkeen ja saivat nyt kuulla onnettomuudesta. He hiiviskelivät hiljaa ympäri, aivan kuin eivät olisi uskaltaneet ottaa tavallisia askeleita, ja kuiskailivat arkoina ja pelokkaina noiden kolmen ikkunan edessä, joita lakanat peittivät. Sofi oli tullut ulos taivasalle ja kierteli itkien parvesta parveen. Hän selitti jokaiselle asiantilan, lakkaamatta nyyhkytellen.
»Ja sitt minä näin hänen kenkäns ruohikoss — — ja sitt minä rupesinkin koht huutamaan — — Oi — Jumala, sitä näkyä — Jumala, sitä näkyä…»
Ne kolme talonemäntää, jotka sunnuntaisin joivat kahvia koululla, nousivat ääneti ja jäykkinä ylös portaita. He jäivät, sanaakaan puhumatta, etuhuoneeseen, kunnes Tinka saapui, ja etenivät hanhenmarssia ruumiin luo, juhlallisina ja äänettöminä. He eivät itkeneet, olivat vain sen näköisiä kuin olisivat ottaneet mittaa seinistä, kunnes palasivat etuhuoneeseen, jonne istuivat riviin. Heidän kasvoissaan oli koko ajan sama ilme.
Gusta oli paljastanut nuo hiljaiset, tyynyllä lepäävät kasvot.
Ulkoa torilta kuului ääniä: kunniakomppania lähti matkaan, ja ensimmäisten pappien vaunut pysähtyivät koulun eteen.
Tinka otti heidät vastaan; mutta matami Bølling oli jo ehtinyt keittiöön — kuullessaan vaunujen saapuvan: Heidänhän oli saatava kahvia — heidänkin piti saada kahvia — kaikkien pappien.
»Onko heitä monta, Tinka?» kysyi hän ja aivan vapisi kysyessään. Hän pelkäsi joka ainoaa.
»Niin, niin, iso kannu on kai otettava… voi, otatteko sen… Ja sunnuntaikupit… niin, teettehän sen…»
Matami Bølling oli suuressa ahdistuksessa pappien takia.
»Tinka», sanoi hän ja veti Tinkan syrjään, katsoen tätä pienillä silmillään, jotka tuskin enää olivat mitkään silmät: »Mitä he ovat sanoneet?» kysyi hän tuskaisena ja pelokkaana.
Papit eivät olleet puhuneet paljon. Itsemurha lukkarilassa oli sentään hiukan ikävä asia, ja he nauttivat kahvin, jota Tinka kanniskeli ympäri, kaikessa hiljaisuudessa.
Vanha pastori Götsche sanoi Tinkalle eräässä nurkassa:
»Hän kai lepää tuolla sisällä? Antakaa minun nähdä hänet.»
Ja hän meni sisään Tinkan kanssa. Vanha pastori katseli noita valkeita kasvoja.
»Oi Herra Jumala», sanoi hän. »Minä laskin hänet Ehtoolliselle. Niin, ei varpunenkaan putoa maahan meidän taivaallisen Isämme tahtomatta.»
Hän niisti nenäänsä ja palasi toisten luo, kädet ristissä.
Ulkona torilla oli paljon naisia ja sotilaita, jotka tulivat joukkueittain idästä päin. Sofi oli kiertomatkallaan ehtinyt kievarin luo, jossa hän oli lopettanut selostuksensa, ja sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen:
»Niin, Jumala tietäköön, minkä vuoks hän tahtoi sinne mustaan veteen.»
Matami Henrichsen seisoi ovessaan joukon takana. Hän oli sen näköinen kuin hänellä olisi ollut suuri halu lyödä Sofia.
»Niin, hän oli se viheriä puu», sanoi matami ja katseli taukoamatta koulun valkeihin lakanoihin. Matami Henrichsen ei juuri hevillä etsinyt turvaa raamatunsanoista.
Ulkona syntyi liikettä, kun rovastin vaunut ilmestyivät. Rovasti oli ajatellut, että virkaveljet ehkä kokoontuisivat, ja niin oli hänkin saapunut. Hetki oli tärkeä, oli hyvä tietää mikä sävy vallitsi, jotta sitten voisi johtaa kykynsä mukaan.
Portailla kuiskasi eräs kappalainen hänelle tiedon onnettomuudesta.
Rovasti seisoi pari sekuntia ällistyneenä ja hyvin epävarmana. Mutta sitten hän meni sisään, jossa kaikki papit ääneti ottivat hänet vastaan.
»Minähän saan kuulla suuren surun», sanoi hän tervehtien lähinnäseisovia… »Niin — mielenvika saattaa vallata heikot. Ja myöskin naisille on Jumala antanut tämän koettelemuksien ajan… tämän vaikean ajan», lopetti rovasti.
Papit myönsivät, aivan kuin keventyneinä, ja kellot alkoivat jälleen soida.
Rovasti ja useat papit menivät sisälle saliin, jonka ovi jäi auki, niin että valkeat kasvot siinä pieluksellaan näyttivät kiinteästi tuijottavan molempien huoneitten halki.
Hänen korkea-arvoisuutensa mumisi jonkun raamatunlauseen, ja papit olivat ristineet kätensä.
Sitten rovasti kääntyi, ja ikkunain luona, virkatovereittensa ympäröimänä, hän puhui sotajoukon liikehtimisestä ja Lontoon neuvotteluista. Hän puhui puoliääneen, huolestuneella äänellä, heiluttaen cesarinpäätään edestakaisin.
»Kun nyt vain voisi olla varma siitä, että meidän valtuutettumme tapaavat sen oikean sävyn», sanoi hän. »Nyt on ennen kaikkea kysymys siitä, että kansakunnan kunnia on säilytettävä.»
Hän jatkoi puhettaan, äänekkäämmin, hiljaisen pään lähettyvillä, joka tuntui kuulostavan pielukseltaan.
»Sillä vielä ei meitä ole nöyryytetty», sanoi hän.
»Ja jokainen jalanala tätä maata on maksava verta.»
Ulkona torilla oli miltei tungos. Raajarikko oli saapunut ja liikkui vaunuissaan, huutaen, tarjoten oluttaan joukosta joukkoon.
»Mutta hän makaa kauniist», sanoi Sofi, joka nyt oli ehtinyt takaisin koulunportaiden läheisyyteen: »Vait, ne on tulin.»
Rovasti ja kaikki papit laskeutuivat alas portaita. Heidän jäljessään tulivat ne kolme talonemäntää, jotka tähän asti eivät olleet liikahtaneet paikoiltaan.
Kaikki menivät kirkkotarhan halki sisälle kirkkoon. Sofi palasi kernaammin keittiöön: Tässä saattoi tarvita kupin kahvia — nyt taas.
Aurinko paistoi keittiöön, ja Sofi sai ikkunan auki.
»Ehkä sitä kuulis vähän puhettakin», sanoi hän.
»Rovastill on nyt niin ylösrakentava ajatusmeininki kaikiss ruumispuheiss», lisäsi hän kuin sulkumerkkien välissä.
»Ja taitaa se muutenkin tehdä hyvää ett istuu hiljaa auringoss», lopetti hän.
Hän sai kahvia.
Matami Bølling oli makuuhuoneesta kuullut, että nyt oli kaikki jälleen hiljaista. Arkana hän avasi oven; ei, nyt ei siellä ollut ketään.
Oli kuin hän olisi hengittänyt keveämmin… Ja vihdoinkin hän meni tyttärensä luo ja lukitsi oven.
Tinka oli istuutunut makuuhuoneeseen Bøllingin viereen.
Kirkossa alettiin veisata. Myöskin Tinka oli avannut ikkunat: oli kuin voimakas laulu olisi pyrkinyt täyttämään hiljaisen rakennuksen:
Ken tietää, kosk' on lähtö mulla? Näät aika on kuin virran vuo, niin helposti voi hetki tulla, mi matkakutsun mulle tuo. Oi Luoja, aino-Pojassas' suo mulle kuolo autuas.
Vanhan Bøllingin hapuilevat kädet vaipuivat hetkeksi lepoon, ja näytti miltei siltä, kuin hän olisi kuulostanut.
Matami Bølling oli noussut; hän avasi kaikki ikkunat lakanain takana nopein, vapisevin käsin, aivan kuin olisi varastanut jotain: saisihan hän antaa tuon vieraan laulun tulvata tyttärensä luo.
Ain' auta täällä kulkeissani mua tietä synnin välttämään, niin vastaan kutsun saadessani: »Oon, Herra, valmis lähtemään.» Oi Luoja, aino-Pojassas' suo mulle kuolo autuas.
Nopeasti vyöryivät vaunut koulun edustalle, ja Sofi paasi ylös ja meni ulos katsoakseen kuka siellä saapui niin myöhään.
»Lise, Lise», huusi hän ja oli niin kiihdyksissä, että hänen täytyi istuutua vallan oven viereen: »Se on piispa, se on piispa.»
Lise juoksi sisään, makuuhuoneen halki, sisälle saliin, aivan pyörryksissä.
»Matami, matami», sanoi hän hengästyneenä, »se on piispa».
Matami Bølling nousi hitaasti tyttärensä luota, hän ei ymmärtänyt mitään. Sitten hän sanoi: »Piispa», ja alkoi vapista.
Jalat kantoivat hänet tuskin makuuhuoneeseen Tinkan luo: Hän ei saattanut tavata piispaa — hän ei saattanut tavata häntä — ei…
Mutta hänenhän täytyi: Se oli piispa.
Ja hänen täytyi ottaa musta myssy päähänsä…
He etsivät sen esille; mutta matami Bølling ei ollut saada sitä päähänsä käsiraukoillaan.
Se oli piispa, piispa — kaikki saapuivat siis lausumaan tuomionsa.
Vihdoin hän meni sisään. Piispa seisoi etuhuoneessa. Matami Bølling ei voinut puhua, eikä hän uskaltanut katsoa piispaa kasvoihin.
»Minä kuulin surustanne ja tahdoin tulla teitä katsomaan», sanoi piispa hitaasti ja lempeästi ja puristi hänen molempia vapisevia käsiään. »Se lapsi parka teidän lapsi parkanne.»
Matami Bølling kohotti silmänsä piispan puoleen, ja kuvaamaton hymy levisi kuin äkillinen valo hauen kasvoilleen…
»Oi Jumala, oi Jumala», kuiskasi hän ja suuteli piispan käsiä.
Piispa veti kätensä pois ja astui Tinen luo. Kauan aikaa seisoi hän näin, silmät kiinnitettyinä noihin jäisiin kasvoihin, aivan kuin tuskaiseen hartauteen vaipuneena.
»Niin», sanoi hän ja nosti ristityt kätensä miltei päänsä tasalle: »Jumala antakoon meille anteeksi — Jumala antakoon meille kaikille anteeksi.»
Matami Bølling oli painanut päänsä kuolleen tyttärensä tyynylle. Ja pelokkaana ja hyvin hiljaa, ikäänkuin olisi saanut itse korkeimman tuomioistuimen vapauttavan tuomion, kuiskasi hän, painaen jälleen huulensa piispan käsille:
»Ja saavatko kellotkin soida?»
Piispa nosti päätään.
»Miksi eivät soisi?» sanoi hän. »Pitäähän hänen saada kuulla omat kellonsa viimeistä kertaa.»
Matami Bølling lyyhistyi maahan ja itki, ja piispa taputti häntä päähän.
Kirkossa veisattiin jälleen — voimakkaina kaikuivat nuo monet äänet.
Piispa ei liikahtanut.
»Entä uhrikaritsainen?» kysyi Isak huolissaan, vaikka itseänsä vainen oli tultu uhraamaan. Oman nuoren elämän tähden uhriveistä hän säikkyi häntä uhkaavaista, kysyi uhrikaritsaista.
Täss' on uhrikaritsainen, kuuluu Jeesuksemme ään', säätänyt on taivahainen isä uhripäivän tään. Syömmessäni vapisen vuoksi hetken hirmuisen. Mutta koko mailman tähden verikuoloon, syytön, lähden.
Laulu taukosi, mutta piispa seisoi yhä hiljaisen vuoteen ääressä.
Kirkkotarhasta kaikuivat rätisevät kunnialaukaukset yli haudan.
Kansaa tulvasi pois kirkkomaalta, ja torilta alkoi kuulua ääniä. Papit tulivat takaisin, vähäpuheisina ja hämmästyneinä. He olivat tunteneet piispan vaunut.
Mutta kun kaikki vielä seisoivat etuhuoneessa, avasi hänen korkea-arvoisuutensa oven ja astui ulos. Hän nyykäytti hiljaa päätään kaikille, ja papit kumarsivat äänettöminä.
Piispa ojensi kätensä vanhalle Götschelle ja sanoi lempeästi:
»Bølling-raukkamme.»
Ja alentaen ääntään, äkillisen liikutuksen valtaamana, hän sanoi, vieden nopeaan ja miltei suonenvetoisesti kätensä silmilleen:
»Niin, niin — katso, me olemme vain Sinun palvelijoitasi — auta meitä ymmärtämään Sinun todistuksesi.»
Hän lähti huoneesta, nyykäyttäen pari kertaa hiljaa päätään, ja nousi vaunuihinsa.
Joukko oli poissa, ja ylt’ympäri oli jälleen hiljaista. Jähmettynyt maa lepäsi kuin kuollut.
Eräät vaunut vyöryivät miltei piispan vaunuihin kiinni, niin että piispa pisti päänsä esiin, katsoakseen kuka se oli.
Se oli matami Esbensen, joka siinä määrin kauhistui nähdessään piispan, että suorastaan alkoi niiata heiluvissa kieseissään. Hän oli tulipunainen ja rehkiintynyt. Hän oli alituiseen toimessa: näinä kauhun aikoina tapahtui kaikki yhteen menoon.
Hän niiaili niiailemistaan, kunnes oli ehtinyt sivutielle.
Mutta piispa veti päänsä takaisin, tuntematta häntä.
Hänen edellään ajoi rouva Appel. Hän istui yksin korkeissa, eriskummaisissa ajoneuvoissa, ja tuuli tarttui hänen pitkään huntuunsa, nostaen sen korkealle — yli tien.
Mutta matami Esbensen istui ja käänteli yhä päätään nähdäkseen vielä »hänen korkea-arvoisuuttaan», ja ajaa keinutteli täyttä vauhtia kieseissään tietä pitkin, — pois omiin toimiinsa.