YSTÄVÄLLE.
Long, long ago — long ago.
[Kauan, kauan sitte. — Suom.]
Lapsuuteni päivät, tahdon kutsua teidät takaisin. Suloiset ajat, jolloin en kateutta tuntenut, teitä tahdon muistella.
Äitini kevyet askeleet kaikukoot valoisissa huoneissa, ja ne, jotka nyt ovat harmaantuneet elämän taakan alla, hymyilkööt niinkuin hymyilee se, joka ei kohtaloaan tunne. Vainajat puhukoot hellällä äänellä, ja vanhat laulut soikoot muistojen kuorossa.
Mutta tulkoon kuuluville katkeriakin sanoja, raskaita sanoja, joita puhuu se, joka on tehnyt katkeran tilin raskaan elämän kanssa.
Tell me the tales, that to me were so dear,
long long ago, long long ago.
[Kerro minulle sadut, jotka olivat minulle niin rakkaat kauan, kauan sitte. — Suom.]
Oli hämärä hetki kodissa.
Varjot pitenivät pitenemistään kimmeltävällä lumihangella. Piharakennukset ja korkeat poppelit häipyivät näkyvistä. Jens renki lyhty kädessä kulki yksinään tallin vaiheilla.
Me lapset istuimme sisällä kukin jakkarallaan. Huone oli suuri, nurkat kaukana. Pimeyskö siihen oli syynä, että piilotimme päämme uutimen taakse?
Äidin ääni kaikui niin vienona, harpun helähdyksenä soivat klaverin kielet:
Tell me the tales, that to me were so dear, long, long ago long, long ago.
Laulu taukosi. Ääntä ei kuulunut. William, joka istui lähinnä äitiä, oli vaipunut uneen jakkaralleen.
— Äiti, laula vielä.
Kynttilöistä levisi valkeille koskettimille ja huonekaluille hiukan valoa, mutta muuten oli pimeä. Jens renki tassutteli hiljaa lyhtyineen akkunoiden ohi.
— Äiti, laula vielä.
Niin varovasti aukaistiin ovi. Isän huoneen ovi.
Täynnä Petterin lauluja veen oli syli, pien' Helle astunut siit' oli yli. Ja ankkurins' urho nosti, sai tuulen myötäisen, pois purjehti Tanskanmaasta, pois luota neitosten. Sanat sorjat useasti luo riemun, tutuks tuskien vie mun sanat sorjat.
Äänettömyys vallitsee. Varjona näkyy äiti, hentona ja suorana. Kun varjo vaikenee, kuuluu suuren seinäkellon naksutus.
Sanat sorjat useasti luo riemun, sanat sorjat tutuks tuskien vie mun, sanat sorjat.
Ulkona nostetaan hiljaa oven säppeä. Palvelustytöt tahtovat kuunnella. Keskellä pöytää palaa kynttilä messinkisessä jalustassa. Sen ympärillä istuvat tytöt kuunnellen, kun "rouva laulaa".
Isäntärenki hiipii sisään. Puukengät on hän varovasti asettanut ulkopuolelle ovea ja nojautuu vesisaavin vieressä olevaan pielukseen.
— Lapset.
— Niin, äiti.
— Laulakaa tekin.
Äiti korottaa ääntänsä, lyö hiukan voimakkaammin herkkiä koskettimia ja laulaa taas:
Maa on niin kaunis kirkas Luojan taivas, ihana sielujen toiviotie.
Hiukan pimeän arkoina kaikuvat äidin johdolla lasten äänet yhä hämärtyvässä huoneessa.
Maailman kautta kuljemme laulain.
Taivasta kohden matka vie.
Keittiössä istuvat palvelustytöt vielä äänettöminä palavan kynttilän ympärillä.
Miehevä Mari kuivaa kyyneleen karkealla kädellään.
— Tuota laulua tahtoo rouva kuulla kuollessaan.
Kaikki on ääneti. Suuri seinäkello vain puhelee.
Silloin kuuluu pieni poika hiljaa sanovan nurkastaan:
— Äiti, laula vielä kerran se laulu, jota en ymmärrä.
— Äidin varjo on vielä vaiti. Sitten kaikuvat — mutta heikommin — harpuntapaiset säveleet.
Tell me the tales,
that to me were so dear
long, long ago
long, long ago.
– – – –
Lapsuuteni päivät, teidät tahdon kutsua takaisin — suloiset viattomat ajat, jolloin sydän ei kärsinyt. Herttaiset päivät, jolloin kyyneleet eivät olleet katkeria.
Lapsuuteni päivät, jolloin äiti eli.
Muistan päivän, jolloin olimme poimimassa karhunmarjoja. — Äiti, me lapset ja koulun Tine.
Löysimme paljon marjoja ja köynnökset olivat niin kauniit.
Alas ojiin ja pitkin aitoja me juoksimme.
Me lapset takerruimme köynnöksiin ja huusimme. Kasvomme olimme tahranneet, niin että muistutimme Lauri sepän vekaroita.
- Katsoppas tuota poikaa, katso poikaa, huusi äiti.
Mutta Tine oli saanut käsiinsä pitkän köynnöksen täynnä punaisen hohtavia marjoja. Äkkiä kiersi hän sen äidin hartioiden ympäri.
— Voi kuinka rouva on kaunis, sanoi hän. Äiti seisoi aidalla, köynnös kierrettynä rinnan ympäri. Solakkana hohtavaa taivasta vasten. Lapsuuteni päivät, teidät tahdon kutsua takaisin.