I. MAAILMANSODAN SYTTYMINEN. ERÄS TIEDUSTELURETKI SUOMEEN SYKSYLLÄ 1914.
Ennen maailmansodan alkua oleskelin muutamia vuosia Italiassa tehden tieteellistä työtä. Olin vetäytynyt kokonaan syrjään politiikasta. Olot Suomessa olivatkin sellaiset, ettei vanhalla aktivistilla tuntunut olevan täällä mitään tekemistä. Aikakauskirja Framtid oli lopetettu vuoden 1910 päättyessä ja ainoana näkyvänä tuloksena sen viisivuotisesta kamppailusta aktivismin aatteiden puolesta olivat ne syytteet majesteettirikoksista tai »yllytyksestä rikokseen», jotka olivat kohdanneet sen toimittajia. Johannes Gummerus tuomittiin vuonna 1913 viidentoista kuukauden vankeuteen tämänlaatuisesta »jatkuvasta rikoksesta», ja vielä niin myöhään kuin heinäkuussa 1914 saapui minulle Roomaan tieto, että senaatti oli tuominnut minut kuuden kuukauden vankeuteen erään artikkelin vuoksi, joka oli julkaistu Framtidissa 11 p:nä tammikuuta 1907. Aktiivinen vastustuspuolue oli muodollista hajaantumispäätöstä tekemättä tykkänään lopettanut toimintansa. Sen ohjelmassa oli edelleen Suomen valtiollinen riippumattomuus, mutta kuka rohkeni nyttemmin edes ajatellakaan sen suuren päämäärän saavuttamisen mahdollisuutta?
Passiivista vastarintaa venäläistyttämistä vastaan jatkettiin järkähtämättömän sitkeästi, mutta menestyksen saavuttaminen näytti yhä toivottomammalta. Alakuloisuus ja kohtaloon alistuminen sai valtaa niidenkin keskuudessa, jotka olivat innokkaimmin ajaneet vastarinnan asiaa, ja kansallinen demoralisatio levisi yhä laajemmalle. Halpa aineellisuus tuntui olevan astumassa »sortovuosien» ensi aikojen uhrautuvan isänmaallisen ihanteellisuuden tilalle. Joskaan emme voineet pelastaa valtiomme itsehallintoa, niin voimmehan ainakin hankkia aineellista hyötyä yhteydestämme Venäjän kanssa — se ajatus oli hyvinkin lähellä.
On oleva historiantutkimukselle mielenkiintoinen tehtävä osoittaa, missä määrin Suomen taloudellinen nousu yhdeksännentoista vuosisadan lopussa ja kahdennenkymmenennen alussa aiheutui läheisestä yhteydestä Venäjän kanssa. Tosiasia on, että vuonna 1913 lähes 3/10 viennistämme suuntautui Venäjälle ja että Venäjän markkinat olivat ehdottomasti tärkeimmät suurelle osalle teollisuuttamme. Tullirajan poistaminen Suomen ja Venäjän väliltä olisi yhäkin parantanut tuotteittemme jo nyt erinomaisia myyntimahdollisuuksia. Lisäksi tuli Suomeen sijoitetun venäläisen sotaväen ylläpidosta johtuva hyvien Venäjän ruplien jatkuva virtaaminen tänne ja se suuri työvoiman ja suoranaisten kustannusten säästö, mikä ainakin toistaiseksi tuli hyväksemme siitä,-että kansamme oli vapautettu sotapalveluksesta. Sen korvaukseksi meiltä otettu kahdenkymmenen miljoonan markan vuotuinen vero ei taloudellisesti merkinnyt paljoa tähän säästöön verrattuna. Ja mitä rajattomia mahdollisuuksia tarjosikaan valtava Venäjän valtakunta älykkäille ja yritteliäille suomalaisille!
Kaikissa näissä houkuttelevissa aineellisissa eduissa piili epäilemättä suuri vaara. Tietenkin puhuttiin niistä mahdollisimman vähän, mutta luulen kuitenkin, että ne askarruttivat ajatusta yleisemmin kuin tahdoimme tunnustaa ja että tämä heikensi tuntuvasti poliittista ja kansallista vastustusvoimaamme. Varmaksi voi katsoa, että nämä näkökohdat olivat yhtenä pääsyynä siihen, että osa liikemiesluokkaamme sittemmin asettui Suomen irroittamista keisarikunnasta tarkoittavan suunnitelman suhteen kylmäkiskoiselle, jopa vastustavalle kannalle.
Sanalla sanoen, Suomen sisäiset olot ja venäläistyttämisen nopea menestys antoivat aihetta mitä lohduttomimpiin mietelmiin. Tuntui siltä, että ei saattanut kestää enää montakaan vuotta ennenkuin vastustusvoimamme on murrettu. Ja jos loimme katseen ulospäin, oli näköpiiri yhtä synkkä. Olihan meillä tosin lukuisia ystäviä maailman kaikkien kansojen keskuudessa ja ulkomainen propagandamme oli tehokkaasti edistänyt kansainvälisen, Suomea puoltavan käsityskannan syntymistä. Mutta siitä huolimatta emme voineet olla näkemättä sitä katkeraa totuutta, että ei yksikään ainoa ulkomainen valta liikauttaisi sormeaankaan avuksemme, jos Suomen autonomia lopullisesti tuhottaisiin. Asiaa pidettiin ja tultaisiin auttamattomasti vastedeskin pitämään Venäjän sisäisenä asiana, johon mikään ulkopuolinen valtio ei voinut sekaantua.
* * * * *
Eräänä lämpimänä ja kauniina päivänä kesäkuussa 1914 istuin hotellihuoneessa pienessä Spalaton kaupungissa Dalmatiassa kirjoittamassa tutkielmaa keisari Diocletianuksen palatsin merkillisistä raunioista. Äkkiä syöksyi sisään muuan hotellin saksalaisia palvelijoita kädessään Itävallan lippu. Hän oli kalpea ja kiihtynyt ja vastasi kysymykseeni, mikä nyt oli hätänä: »Perintöruhtinas on murhattu!» Se oli tapahtunut pari tuntia sitten Sarajevossa, joka on aivan lähellä Spalatoa. Lippu asetettiin puolitankoon huoneeni ikkunan ulkopuolelle.
Spalatossa vallitsi tietenkin yleinen mieltenkuohu, mutta minuun ei tapaus tehnyt sanottavan syvää vaikutusta. Olihan ruhtinaiden murhia ennenkin tapahtunut. Eikä kukaan kuolevainen saattanut silloin aavistaa tämän murhan kohtalokkaita seurauksia. Olin sitäpaitsi syventynyt tieteelliseen työhöni enkä silloin paljoa ajatellut politiikkaa. Spalatossa olin tullut Adrianmeren ympäri tekemäni tutkimusmatkan päätekohtaan ja nousin seuraavana päivänä italialaiseen höyrylaivaan matkustaakseni Cattaron ja Durazzon kautta takaisin Italiaan. Durazzon avoimessa ulkosatamassa oli ankkurissa parikymmentä sotalaivaa, mikä mitäkin kansallisuudeltaan. Veljessovussa ne olivat laskeneet maihin sotaväenosastoja avustamaan Albanian vastavalittua »kuningasta», Wiedin prinssiä, tämän taistelussa kapinallisia alamaisiaan vastaan. Astuin maihin ja kävelin kenenkään, estämättä läpi pienen kaupungin aina sen ulkopuolella oleville mirdiittien juoksuhaudoille saakka. Edellisenä päivänä oli ollut hiukan laukaustenvaihtoa, mutta nyt oli kaikki rauhallista. Palattuani satamaan ja astuttuani veneeseen, jonka tuli saattaa minut takaisin höyrylaivaan, näin omituisen näyn. Rannalle saapui loistava kulkue. Sen etunenässä astui kuningas itse albanialaisessa kansallispuvussa ja henkivartionsa ympäröimänä. Hänen perässään kannettiin paareilla kukitettua ruumisarkkua, ja sitten seurasi joukko ulkomaisia upseereita koreissa paraatipuvuissa. Sain tietää, että vainaja oli hollantilainen kenraali Thompson, joka oli kaatunut eräässä kahakassa muutamia päiviä sitten ja jonka ruumis nyt juhlallisesti saatettiin odottavaan hollantilaiseen risteilijään. Eikö tämä ollut Euroopan valtain välisen erinomaisen sovun tunnuskuva? Siltä tuntui, sillä ulkosatamassa olevien sotalaivojen sarjassa ja kaupungin kirjavassa sotilasvilinässä olivat maanosamme kaikki suurvallat edustettuina.
Ei kestänyt monta viikkoa Roomaan palaamiseni jälkeen, kun kävi ilmi, että tämä sopu oli vain pettävää harhaa. Tarvinneeko minun kuvatakaan, miten levottoman jännittyneenä pieni suomalainen piiri Roomassa seurasi maailmanhistoriallisia tapahtumia heinäkuun kohtalokkaina loppuviikkoina? Lyhyesti, uskomatonta, mutta totta: viisi Euroopan kuudesta suurvallasta kävi keskenään olemassaolon kamppailua, ja niiden joukossa oli Venäjä. Se seikka oli yhdellä iskulla kerrassaan muuttanut aseman mitä meidänkin syrjäiseen maahamme tulee. Mitä saatoimme, mitä tuli meidän tehdä tässä uudessa asemassa?
Kirjassani Aktiva Kämpar (siv. 226) olen kuvannut aktiivisen vastustuspuolueen pyrintöjen käytännöllispoliittisia suuntaviivoja seuraavalla tavalla: »jokaisen suotuisan vaiheen ripeä hyväksikäyttö, yhtyminen niihin liittolaisiin, joita uudet kumousliikkeet Venäjällä ja uudet maailmanpoliittiset selkkaukset saattavat meille tuottaa, valmistautuminen aseelliseen kapinaan ja kaikkien niiden puolueiden yhteistoiminta, jotka vain tahtovat siinä olla osallisina, riippumatta kieli- tai sisäpoliittisista vastakohdista». Olihan tämä kaikki kylläkin selvää — periaatteessa, mutta mikä oli Suomelle suotuisa vaihe tällä hetkellä ja ketkä olivat meidän liittolaisiamme siinä maailmanpoliittisessa selkkauksessa, joka nyt oli syntynyt?
On tunnettua ja monta kertaa jo kuvattu, kuinka yleinen mielipide Suomessa sodan sytyttyä jakautui kahteen jyrkästi vastakkaiseen leiriin, ympärysvaltain ja saksalaisten ystäviin. Tämä hajaannus ilmeni myöskin suomalaisten aktivistien pienessä piirissä Roomassa. On turhaa tässä luetella, mihin perusteluihin kummassakin leirissä nojauduttiin. Omasta puolestani ei minun ollut ensi alussa aivan helppoa määrätä kantaani. Lapsuudesta saakka oli minut kasvatettu ihailemaan Ranskan kansaa ja sen vanhaa, jaloa kulttuuria. Saksan kansaa ja sen suuria luonteenominaisuuksia kohtaan tunsin syvää kunnioitusta, puhumattakaan Saksan tieteestä, jonka kiitollinen oppilas olin ollut monta vuotta. Mutta saksalainen hallitusjärjestelmä ei useassakaan suhteessa minua miellyttänyt. Väkivalta Belgiaa vastaan ei myöskään ollut omiaan taivuttamaan mieltäni Saksan puolelle.
Mutta nämähän olivat vain tunnesyitä, joiden ehdottomasti täytyi väistyä syrjään oman suuren reaalipoliittisen kysymyksemme tieltä: kumpiko tapaus on edullisempi Suomelle, ympärys- vaiko keskusvaltain voitto? Siihen kysymykseen näytti olevan olemassa vain yksi vastaus. Kun ympärysvaltain ystävät sanoivat toivovansa ympärysliiton voittoa, mutta samalla Venäjän tappiota, tuntui se minusta olevan peräti naiivia ja epäloogillista. Että tämä toivomus sittemmin ihmeellisellä tavalla oli toteutuva, oli mahdollisuus, jota nyt sodan alussa ei lainkaan voinut ottaa huomioon. Jos Venäjä suoriutuisi sodasta voitokkaana, oli sangen vähän toiveita siitä, että sen liittolaiset Ranska ja Englanti rauhanteon jälkeen voisivat tai edes tahtoisivat vaikuttaa Venäjän hallitukseen Suomen hyväksi. Sitävastoin tuntui Saksan etu vaativan Venäjän sortamien kansojen vapauspyrintöjen kannattamista, varsinkin jos sotatapahtumat johtaisivat laajoihin, sotatoimiin saksalaisten puolelta itärintamalla. Mikä oli silloin luonnollisempaa kuin että me suomalaisina asetuimme Saksan puolelle ja aktivisteina tähysimme mahdollisuuksia päästä kosketuksiin sen hallituksen ja ylimmän sotapäällystön kanssa?
Nämä syyt olivat niin painavia, että ne sodan alkupäivinä vaikuttivat jopa ystävääni Henri Biaudet'henkin, jonka syntyperänsä vuoksi enemmän kuin muiden suomalaisten olisi luullut koko sydämestään olevan Ranskan puolella. Tämä tavattoman lahjakas ja moniyritteliäs mies oli aloittanut uransa upseerina ensin Venäjän palveluksessa, sitten kotimaisessa sotaväessämme. Sortovuosina hän oli jättänyt sotilasuran ja antautunut sanomalehtimiesalalle. Pian hän luopui siltäkin uralta ryhtyen tiedemieheksi. Uskomattoman lyhyessä ajassa hän oli suorittanut sekä filosofiankandidaatti- että -lisensiaattitutkinnon ja oli nyt jo vuosikausia oleskellut, Roomassa suorittaen suurella menestyksellä arkistotutkimuksia historian alalla. Helsingissä hän oli intomielisesi liittynyt aktiiviseen vastustuspuolueeseen ja ollut sen uuraimpia työvoimia. No niin, kun heti sodan syttymisen jälkeen arveltiin Saksan lähettävän Itämerenlaivastonsa retkelle Suomen rannikolle, aikoi Biaudet ottaa osaa retkeen vapaaehtoisena. Olipa hän sitä varten jo asettunut yhteyteen Saksan Roomassa olevan sotilasasiamiehenkin kanssa. Muistan kuinka hän kerran repäisevällä tavallaan laski leikkiä äkillisestä saksaIaisinnostaan sanoen, että meidän on toki muistettava, että hän oli syntynyt Heidelbergissä!
Saksan laivaston retkestä Suomeen ei kuitenkaan tullut mitään. Biaudet'n saksalaisinto laimeni hyvin pian, mitä selvemmäksi kävi, että saksalaiset kohdistivat pääponnistuksensa Ranskaa vastaan ja pysyttelivät itärintamalla vain puolustuskannalla. Samalla elimme kiusallisessa tietämättömyydessä Suomen oloista. Postinkulku oli peräti hidasta ja epäsäännöllistä, jopa ajoittain kokonaan katkennut. Mitä kotimaassa ajateltiin, mitä toivottiin, mitä tehtiin? Siihen ei kukaan voinut vastata. Italian sanomalehdissä näkyi silloin tällöin joitakin lyhyitä uutisia Suomesta, mutta ilmeisen häikäilemättömästi venäläiseen henkeen väritettyjä. Niinpä esim. Messaggero sisälsi elokuun 26 pnä seuraavan ällistyttävän sähkösanoman Pariisista:
»Huolimatta viime vuosien vaikeuksista (!) ottaa Venäjän suomalainen väestö yksimielisen innokkaasti osaa sotaan. Kaikki hankinta- ja mobilisointitoimet on suoritettu erinomaisen nopeasti, mistä on kiittäminen kaikkien avustusta. Kaikki voimakkaat miehet pyytävät saada palvella Venäjän armeijassa, ja siihen onkin suostuttu.»
Näin kului viikko toisensa jälkeen tässä eristystilassa. Vihdoin puolivälissä syyskuuta sain kirjeen Wienistä vanhalta ystävältäni, yliopistonlehtorilta, kirjailijalta ja lämpimältä isänmaanystävältä Johannes Öhquistiltä. Hän oli asettunut yhteyteen erään Saksan ulkoasiainministeriössä palvelevan tuttavansa kanssa, ja tämä oli kehoittanut häntä matkustamaan Berliiniin. Ministeriössä näet haluttiin neuvotella jonkun Suomen olojen tuntijan kanssa. Hänen terveytensä ei kuitenkaan sallinut hänen lähteä matkalle. Tahtoisinko minä tehdä sen hänen sijastaan?
Tahdoinpa tietenkin! Viikkomääriä oli minua kiusannut tämä melkein täydellinen eristys kotimaasta. Työnteko ei sujunut, vaikka kuinka olisi yrittänyt. Tuntui mielettömältä istua askartelemassa vanhojen roomalaisten piirtokirjoitusten ja korkokuvien ääressä, kun kukaties oli tekeillä semmoista, mikä tulisi ratkaisemaan isänmaan kohtalon. Nyt minulle tarjoutui tilaisuus päästä epätietoisuudesta ja ehkä tehdäkin jotakin suuren asian hyväksi. Berliinissä saisin kukaties tietoja saksalaisten aikomuksista Suomen suhteen. Joka tapauksessa joutuisin varmaan kosketuksiin maanmiesteni kanssa, jotka samoin kuin minäkin katsoivat, ettei nyt käy istuminen kädet ristissä.
Vaimoni, joka vahvasta ranskalaisystävyydestään huolimatta oli heti selvillä siitä, että Saksa tällä hetkellä oli meidän luonnollinen liittolaisemme, kehoitti minua innokkaasti suostumaan esitykseen. Päätökseni olikin pian tehty. Öhquistin kirje taskussani menin Saksan lähetystöön anomaan passia. Minut tunnettiin jokseenkin hyvin Rooman saksalaisissa piireissä, kun olin monta vuotta työskennellyt saksalaisessa arkeologisessa laitoksessa ja olin sen johtajan, professori Delbrückin hyvä ystävä. Passin sain, vieläpä komean »Kaiserpassin», joka antoi minulle kaikki diplomaattikuriirin oikeudet. Minusta tuntui hyvältä enteeltä, että passin allekirjoittanut lähetystöneuvos oli nimeltään Hindenburg.
Syyskuun 19 p:nä matkustin Roomasta. Keisaripassini raivasi tieltä kaikki vaikeudet rajojen yli mentäessä. Berliiniin saavuttuani asetuin heti yhteyteen Johannes Öhquistin saksalaisten ystävien kanssa. Heidän keskuudessaan tapasin mitä vilkkainta harrastusta Suomen saksalaisystävälliseen asenteeseen. Muutamat tapaamistani henkilöistä edustivat kuitenkin sitä sodan vastustusta, joka oli vallalla muutamissa piireissä, vaikka ei päässyt julkisuudessa näkyviin yleisen innostuksen aikana. Saattoipa kuulla lauseita, jotka arveluttavasti muistuttivat maankavalluksen kantaa. Niinpä esim. toht. Rudolf Breitscheid — radikaali poliitikko, joka sittemmin vuoden 1918 jälkeen näytteli huomattavaa osaa uudessa Saksassa — sanoi minulle suorastaan toivovansa, että Saksan aseet eivät pääsisi voitolle, koska se suuressa määrässä vahvistaisi taantumuspuolueita ja heikentäisi demokratiaa. Toinen tyytymätön oli Preussin maapäivien puolalainen edustaja Korfanty, hänkin etualan miehiä sodan lopulla. Odottaen kansallisia myönnytyksiä itämaakuntien puolalaisille hän pysyi vielä tarkkaavalla kannalla, mutta ellei näitä myönnytyksiä tehtäisi, katsoi hän olevansa vapaa uskollisuusvelvollisuudesta valtakuntaa kohtaan. Ilmeisesti tuntui tässä vaikutusta Nikolai Nikolajevitsin kuuluisasta julistuksesta Puolan kansalle. Ja muuten, miksikä eivät puolalaiset samoin kuin mekin olisi toivoneet kansallisen itsenäisyytensä unelmien toteutumista sodan avulla?
Mutta Saksan kansan valtavassa enemmistössä vallitsi tähän aikaan mitä hehkuvin innostus ja järkähtämätön voitonvarmuus. Suuri rynnistys Pariisiin oli tosin juuri silloin epäonnistunut, mutta peräytyvät saksalaiset armeijat olivat muodostaneet uuden rintaman ja Aisne-joella voitokkaasti torjuneet ranskalaisten ja englantilaisten vastarynnistyksen. Pohjois-Ranskassa ja Belgiassa jatkui vielä n.s. vapaan liikunnan sota. Sotivien kuuluisa »kilpajuoksu merta kohti» oli täydessä käynnissä ja sen tuloksesta riippui, kummanko vastustajan onnistuisi saartaa toisen sotajoukot. Joka päivä odotettiin Antwerpenin kukistumista. Jos saksalaisten onnistuisi tunkeutua edelleen pitkin Pohjanmeren rannikkoa lounaaseen ja siten katkaista Ranskan ja Englannin välitön yhteys, saattoivat he vielä toivoa täydellistä voittoa. Idässä oli Hindenburg pelastanut Itä-Preussin loistavilla voitoillaan Tannenbergin ja Masurijärvien luona. Sen jälkeen olivat hänen joukkonsa rientäneet etelään ankarasti ahdistettujen itävaltalaistenavuksi. Jos täällä käynnissä olevat sotatoimet päättyisivät venäläisten täydelliseen tappioon, jatkaisivat saksalaiset voittokulkuansa kukaties Pietariin saakka, ja silloin olisi Suomen vapauttamisen hetki lyönyt. Sitä tärkeämpää oli nyt saada selkoa Saksan aikomuksista meidän suhteemme.
Minun on kuitenkin myöntäminen, etteivät kokemukseni siinä suhteessa olleet rohkaisevia. Kävin useiden vaikutusvaltaisten henkilöiden, m.m. keskustan mahtavan johtajan Erzbergerin luona, ja lopulta ulkoministeriössäkin, missä tulin tekemisiin lähinnä lähetystösihteeri Weberin kanssa, jonka alaan kuului Venäjän ja pohjoismaita koskevien kysymysten käsittely. Kaikkialla virallisissa piireissä kohtasi minua hämmästyttävä tietämättömyys mitä Suomeen tulee. Weberin ensimmäisestä kysymyksestä hänen vastaanottaessaan minut: »Puuhataanko Suomessa kapinaa?» selvisi minulle, millä kannalla asiat olivat. Kysymykseen saatoin vastata ainoastaan, että Suomi on aivan aseettomana, että kapinan nostaminen niin ollen ei toistaiseksi voi tulla kysymykseen, että maa nurkuu ankaran sorron alaisena, että kansa kaipaa vapautumista Venäjän ikeen alta, mutta että en tiedä, mitä Suomessa ajatellaan mahdollisesta yhteistoiminnasta Saksan kanssa. Sehän riippui myöskin siitä, mitä Saksa saattoi luvata meille. Keskustelun tuloksena oli, että minä tarjouduin matkustamaan Suomeen ottamaan selkoa mielialasta, mihin tarjoukseen Weber mielihyvällä suostui.
Minun oli siis matkustettava Suomeen, mutta mitenkä? Tukholmaan saakka kävisi kaikki hyvin, mutta jatko oli sitä arveluttavampi. Saksalainen passini täytyi minun pitää niin salassa kuin mahdollista, ja suomalainen passini — niin, se oli kyllä kunnossa, mutta jos astuisin isänmaan kamaralle se kourassa, minut varmaankin vangittaisiin ja teljettäisiin istumaan kuusi kuukauttani keisarillisen majesteetin ja Romanovin hallitsijahuoneen loukkaamisesta. Silloin saisin luopua kaikista toiveistani saada mitään aikaan salahankkeillani! Jos korkeat viranomaiset sitten jollakin tavoin saisivat aavistustakaan siitä, että olin matkustanut Saksan läpi keisaripassilla ja Berliinissä neuvotellut Venäjän valtakunnan vihollisten kanssa, saattaisi minun käydä varsin huonosti. Ei, tämä hetki oli peräti soveltumaton rikokseni sovittamiseen lukkojen takana. Minun oli niin ollen pakko matkustaa »incognito», sillä Suomeen oli minun joka tapauksessa päästävä.
Kaikkea tätä mietiskelin matkallani pohjoista kohti ja tulin siihen tulokseen, että oli olemassa vain kaksi mahdollisuutta. Joko minun oli tehtävä kaikkea muuta kuin vaaraton yritys päästä maahan ja sieltä taas pois ilman passia — esim. Tornion kautta — taikka käytettävä… jonkun toisen passia. Tämäkään keino ei ollut vaaraton, mutta sentään verrattoman paljon parempi, joskaan ei moraaliselta, niin ainakin käytännölliseltä kannalta. Mutta kukapa näinä aikoina halusi lainata passiansa salavehkeilijäparalle? Muistuttelin mieleeni kaikki Tukholmassa olevat tuttavani — sillä ruotsalainen passi oli epäilemättä varmin — mutta en keksinyt ketään, jonka puoleen kääntymistä olisin pitänyt mahdollisena näin arkaluontoisessa asiassa.
Tukholmaan saapuessani oli tämä pulma vielä ratkaisematta. Epätoivoissani päätin silloin kääntyä miehen puoleen, jota tosin en henkilökohtaisesti tuntenut, mutta jolla oli lämpimän Suomen-ystävän maine: Hjalmar Brantingin. Hän oli aikaisemmin, sen tiesin, avustanut monta vainottua venäläistä kumousmiestä. Miksei hän suostuisi antamaan apuansa rehelliselle suomalaiselle aktivistille? Ei kai hän toki suuttuisi kuullessaan, että minä pahaksi onnekseni olin tullut loukanneeksi kruunattua majesteettia? Tuskinpa hän vain huvikseen oli sosialisti ja tasavaltalainen.
Enkä erehtynytkään. Tuo suuri mies oli täynnään ystävyyttä ja ymmärtämystä, kun esitin hänelle kiperän asiani. Mitä hänelle sanoin aikovani Suomessa toimittaa, en enää muista, mutta tulos oli, että hän lupasi hankkia minulle tarvittavan paperin. Ja todellakin, seuraavana päivänä oli hallussani erään herra Åbergin nimelle kirjoitettu Ruotsin kuninkaallinen ulkomaanpassi. Ikä-ilmoitus osui suunnilleen oikeaan, tunnusmerkit sopivat yllättävän hyvin minun ulkomuotooni, eikä näinä uuden passipakon viattomina alkuaikoina onneksi vielä vaadittu valokuvaa. Varmuuden vuoksi ajoin viikseni, kun tuntematon hyväntekijäni tuntomerkeistä päättäen ei tuntunut olevan viiksiniekka, ja sitten katsoin saattavani uskaltaa ostaa piletin yhteen niitä pieniä laivoja, jotka vielä kulkivat linjaa Tukholma—Rauma, sen jälkeen kun Turun väylä oli käynyt liian vaaralliseksi reitiksi.
On selvää, että merimatkalla enimmäkseen pysyttelin hytissäni. Kerran ajoi nälkä minut kuitenkin ruokasaliin, ja silloin tapahtui, mitä minun olisi pitänyt osata odottaakin: »incognitoni» paljastui surkeasti. Istuin keskustellen erään ruotsalaisen ja norjalaisen kanssa koettaen varmaan hyvinkin epäonnistuneesti vaikuttaa aito tukholmalaiselta, kun kuulin hilpeän äänen lähelläni huutavan niin kovaa, että se kuului yli koko salin: »Eikös se ole tohtori Gummerus?» Minä katsahdin kysyjään. Aivan oikein, viereisessä pöydässä istui vanha tuttavani, varatuomari B. ja kohotti lasiansa minua kohti kaikin sydämellisen tapaamisen elein. Ikäväkseni minun täytyy sanoa, ettei tämä minulle tuottanut sanottavaa iloa ja että huonosti palkitsin ystävyyden vastaamalla matalalla äänellä ja kaksimieliseen sävyyn: »Tämä mahtaa olla erehdys.» Lempeän moittiva katse, jonka samalla loin maanmieheeni, ilmaisi hänelle loput. Tunteva hymy hälveni hänen huuliltaan, hän kumarsi anteeksipyytävästi, ja me olimme jälleen tuntemattomia toisillemme. Mutta arveluttava nimi oli kuitenkin tullut lausutuksi. Oliko se venäläinen vakooja, joka arvattavasti oli laivassa mukana, tietoinen sen merkityksestä? Se selviäisi, kun nousen maihin Raumalla. Sinä yönä en nukkunut kovinkaan rauhallisesti.
Mutta seuraavana päivänä passintarkastuksessa Raumalla passini leimattiin kenenkään kysymättä, oliko herra Åberg todella herra Åberg. Tullipaviljongissa sain tilaisuuden ohimennen pyytää anteeksi käytöstäni B:ltä. Hän oli nyt täydellisesti käsittänyt tilanteen ja puristi salassa kättäni. Rautatiematka kului sitten ilman välikohtauksia, kunnes tultiin Riihimäelle. Siellä sain jälleen kokea kuinka lapsellinen olin ollut uskoessani voivani kulkea tuntemattomana. Olin käynyt juomassa teetä asemaravintolassa ja palannut asemasillalle, kun nuori ystäväni Teddy Biaudet — Henrin nuorin veli — tulee vastaani kädet ojona ja kasvot ilosta loistaen. »Päivää, Herman Gummerus, mikä sinut on tänne tuonut?» huusi hän niin, että se kuului ainakin kymmenen metrin päähän. Ja juuri minun vieressäni seisoi kaksi santarmia. He seisoivat onneksi selin minuun Minä panin sormen suulleni, käännyin poispäin ja menin vaunuun, kun taas nuori Teddy, joka silmänräpäyksessä käsitti, mitä pahaa hän oli minulle tehnyt, nopeaan katosi väenvilinään. Juna lähti, ja minä totesin helpotuksesta huoaten, että santarmit jäivät asemasillalle.
Mutta nyt olin saanut kyllikseni ystävällisistä avoimista tervehdyksistä. Hyvinkäällä poistuin junasta ja päätin olla yötä siellä. Alutta niistä saisin katon pääni päälle myöhäisenä syys-iltana? Motelliin ei ollut turvallista mennä. Muistin silloin, että entinen ylioppilastoverini tohtori J.W. Sandelin oli täällä lääkärinä, otin selvää hänen asunnostaan ja kompuroin pimeässä taloon, johon minut neuvottiin. Eräästä ikkunasta loisti valoa. Koputin hiljaa ruudulle. Ikkuna avattiin raolleen ja eräs naishenkilö kumartui katsomaan ulos. »Kuka siellä?» kysyi hiukan levoton, hillitty ääni jumalan kiitos, olin oikealla tolalla, sillä ikkunassa oleva nainen oli rouva Anna Sandelin, eräs lapsuudentuttaviani. Pari sanaa riitti selittämään, kuka olen. Sain tulla sisään — en sentään ikkunasta — ja viettää yöni vierasvaraisessa kodissa. Anna-rouva soi minulle mielellään anteeksi hänelle aiheuttamani pelästyksen. Hänen miehensä oli matkoilla ja rouva yksin kotona. Kummako sitten, että hän ensi hetkessä oli hiukan hätkähtänyt salaperäistä koputusta ikkunaan? Ajat olivat levottomat eikä kukaan tietänyt, mitä saattoi tapahtua….
Seuraavana aamuna matkustin Helsinkiin aikaisella paikallisjunalla. Poistuin junasta Pasilassa ja kävelin sieltä veljeni Johanin kotiin Töölöön. Hän ja kälyni saattoivat tuskin uskoa silmiään nähdessään minun astuvan kynnyksen yli. Sain kaikessa ystävyydessä kuulla nuhteita uhkarohkeudestani, että olin ehdoin tahdoin syöksynyt suoraan suden suuhun. He ymmärsivät kuitenkin asian, kun olin antanut selityksen. Sain asua heidän luonaan niin kauan kuin oleskelin kaupungissa. Mutta se minun piti luvata, etten liikkuisi ulkona muulloin kuin iltaisin, jolloin kadut sota-ajan vuoksi olivat pilkkopimeät.
Nyt oli minun siis ryhdyttävä tiedusteluihini, mutta se ei ollut ihan helppoa, jos mieli edes jotakuinkin säilyttää »incognitoni». Tunnustellakseni maaperää käännyin ensin parin »kagaalin» jäsenen puoleen. Vapaaherra Adolf von Bonsdorffin kotona pidettiin kokous, jossa sain tehdä selkoa Berliinin kokemuksistani. Sitä seurasi vilkas keskustelu. Se, mitä tällöin kuulin maamme tilasta ja mielialasta, ei ollut rohkaisevaa. Koko yhteiskuntamme tuntui olevan sotatilan paineen lamauttamana. Liikemiehet toivoivat voivansa ansaita miljoonia Venäjän armeijan hankinnoilla ja olivat siitä erittäin hyvillään. Ympärysvaltaan ja Saksan ystävät riitelivät keskenään pääsemättä sovintoon. Kagaalin jäsenet olivat jotakuinkin kaikki saksalaisystäviä ja pitivät erittäin tärkeänä yhteyden ylläpitämistä Saksan kanssa, mutta mitään toimintapäätöstä ei voitu tehdä. Kukaties oli siinä suhteessa olemassa joitakin suunnitelmia, mutta niistä en ainakaan minä saanut mitään tietoa. Saatoin kuitenkin päätellä erinäisistä kokouksessa kuulemistani lausunnoista, että kagaalin keskuudessa oli vähemmistö, joka oli päättäväisemmällä kannalla. Pari puhujaa luuli voivansa vakuuttaa, että maaseudulla, nimenomaankin Karjalassa, vallitsi voimakas isänmaallinen mieliala ja ilmeinen halu toimintaan Saksaan liittymällä. Kokouksen yleinen mielipide oli kuitenkin, että piti pysyä »odottavalla kannalla». Minulta kysyttiin, tahtoisinko asettua Tukholmaan kagaalin asiamieheksi ylläpitämään yhteyttä Saksan kanssa. Paljoakaan empimättä otin toimen vastaan.
Minun tuli mielestäni niin menetellä, kun kagaali tietääkseni oli ainoa olemassaoleva poliittinen järjestö, joka joltisellakin arvovallalla saattoi edustaa maata ulospäin, ja kun kokouksessa esitetyt lausunnot olivat osoittaneet, että sen jäsenet periaatteessa olivat kanssani samaa mieltä suhtautumisestamme Saksaan. Ja kuitenkin oli taktillinen virhe minun puoleltani, että näin sidoin käteni. Luonnollisintahan olisi ollut, että olisin kääntynyt vanhojen aktivistiystävieni puoleen ja sopinut heidän kanssaan toimintatavasta. Jos niin olisin tehnyt, olisin varmaan joutunut kosketuksiin niidenkin ylioppilaspiirien kanssa, jotka sittemmin panivat alulle jääkäriliikkeen. Moni seikka olisi silloin voinut käydä toisin. Nyt katsoin olevani kagaalin kanssa tekemäni sopimuksen sitoma enkä pitänyt itseäni oikeutettuna kertomaan sitä kellekään ulkopuoliselle. Tätä sain sittemmin katua.
Yhden vanhan ystäväni ja kamppailutoverini kanssa jouduin kuitenkin vaihtamaan ajatuksia — Arvid Mörnen. Tapasimme toisemme eräänä iltana sattumalta ja istuimme sitten hänen kaupunkiasunnossaan Merikadun varrella puoliyöhön saakka juttelemassa. Häneltä sain kuulla ylioppilaiden keskuudessa vallitsevasta sotaisesta mielialasta. Jos muistan oikein, mainitsi Mörne senkin, että oli ajateltu lähettää pari sataa ylioppilasta Ruotsiin tai Saksaan sotilaskouluutusta saamaan. Miksikä en tarttunut kiinni siihen? Niin, miksi? Osaksi oli syynä siihen väärä arkaluontoisuus kagaalia kohtaan. Mutta pääsyy oli sittenkin se, että yleinen mieliala maassa näytti minusta olevan liian valmistautumaton maassa näytti minusta olevan liian valmistautumaton päättäväiseen toimintaan. Minulla oli se tuntu, että mielipiteiden täytyi saada aikaa kypsyä ja että toisaalta kukaties olisi viisasta lykätä toimintamme siksi, kunnes olisi olemassa edes jonkinlaisia takeita siitä, että Saksan sotatoimet Venäjää vastaan tulisivat koskemaan Suomea. Sitä, että arvostelin asemaa liian pessimistisesti, en saattanut tietää, kun alakuloisena vaeltelin Helsingin pilkkopimeitä katuja, joilla ihmiset kulkivat salaperäisten haamujen tavoin sähkötaskulamput oppainaan, tai kun kuulin varovaisuuden ja epäröinnin sanoja kokeneiden poliitikkojen ja lämpimäin isänmaanystävien huulilta.
Ainakaan en katsonut voivani enää tehdä mitään Helsingissä. Sitäpaitsi oli minun jo aika poistua kaupungista, sillä oleskeluni täällä alkoi tulla tunnetuksi. Milloin tahansa oli vangitsemismääräys odotettavissa. Lokakuun puolivälissä lähdin pitkälle paluumatkalle, tällä kertaa Tornion kautta. Oulussa viivyin päivän tavatakseni Yrjö Mäkeliniä. Mielialan tunnusteluni Helsingissä oli ollut vaillinainen monessa suhteessa, mutta varsinkin siinä, että en ollut tullut kosketuksiin sosialidemokraattien kanssa. Mäkelin saattoi epäilemättä antaa minulle kaipaamiani tietoja. Sitäpaitsi tunsin kuuluisan sosialistijohtajan innokkaaksi aktivistiksi ja itsenäisyysaatteen kannattajaksi. Hän ottikin minut vastaan mitä sydämellisimmin, ja me istuimme iltamyöhään asti keskustellen. Hänen kuvauksensa sosialidemokraattien keskuudessa vallitsevasta mielialasta oli rohkaiseva. Omasta puolestaan ei hänellä ollut pienintäkään epäilyä: Suomen oli hänen käsityksensä mukaan päättävästi käytettävä tilaisuutta aktivismin hengessä. Me sovimmekin siitä, että hän itse ja joku muu sosialistien luottamusmies matkustaisi Berliiniin neuvottelemaan saksalaisten puoluetoverien kanssa ja antamaan heille tietoja Suomen työväen kannasta, mitä tulee maan vapauttamiseen.
Tämä aie meni kuitenkin myttyyn, kun sosialidemokraattinen puolueneuvosto, kuten sittemmin sain tietää, oli vastustanut edustajain lähettämistä Saksaan puolueen valtuuttamina, vaikka ei tahtonutkaan estää yksityisten jäsenten matkustamista sinne. Yrjö Mäkeliniltä ei ainakaan puuttunut hyvää tahtoa. Onhan tunnettua, että hänen poikansa liittyi jääkäripataljoonaan. Kuinka Yrjö Mäkelinistä kolmea vuotta myöhemmin saattoi tulla punakapinan hurjamielisimpiä johtajia, on minulle psykologinen arvoitus. Johtuiko hänen traagillinen itsemurhansa vankilassa kukaties hänen aikaisemman isänmaallisen toimintansa ja myöhemmän onnettoman hairahduksensa välisestä auttamattomasta ristiriidasta?
»Herra Åberg» sai rajavartioston estämättä kulkea kuuluisan Handolinin sillan yli Torniosta Haaparantaan. Tukholmassa jätin passin monin kiitoksin sen oikealle omistajalle. Kagaalin kanssa tekemäni sopimuksen mukaan kävin kreivi Carl Mannerheimin luona ilmoittamassa, minkä tehtävän olin saanut hänen ystäviltään kotimaassa. Hän puolestaan oli sitä mieltä, että Suomella olisi enemmän hyötyä yhteydestä ympärysvaltaa kanssa, mutta hän oli kyllin laajakatseinen käsittääkseen myöskin hyödyn työskentelystä Saksan taholla.
Pari päivää oleskeltuani Tukholmassa matkustin etelään. Oli näet sovittu, että kävisin Roomassa järjestämässä sikäläiset asiani. Berliinissä annoin lähetystösihteeri Weberille selonteon Suomessa saamistani vaikutelmista. »Vihdoinkin joku, jolta voimme saada päteviä tietoja», huudahti hän minut nähdessään. Pelkään, että »pätevät tietoni» eivät tuottaneet hänelle suurtakaan mielihyvää. Mutta tosi oli totta. Ei auttanut, olisipa päinvastoin ollut vaarallistakin salata saksalaisilta, että Suomessa ei ollut odotettavissa sitä »kapinaa», jota he oloja tuntemattomina olivat toivoneet. Olisihan ollut tuntuva helpotus Saksan itäarmeijalle, jos kansannousu aivan Pietarin lähistöllä olisi sitonut pari kolme venäläistä armeijakuntaa. Kertomuksessani totesin, että laajoissa piireissä Suomessa odotettiin maan vapauttamista Saksan avulla, mutta että oli myöskin niitä, joiden myötätunto oli ympärysvaltain puolella ja jotka toivoivat näiden voiton tuottavan Suomelle helpotuksia. Kansa eli nykyjään niin ankaran paineen alla, että kaikki mielenilmaukset olivat miltei mahdottomia. Missään tapauksessa ei aktiivista yhteistyötä Saksan kanssa käynyt odottaminen ennenkuin oli saatu selko sen hallituksen aikeista mitä Suomeen tulee sekä varmuus siitä, että Saksa tulisi ulottamaan sotatoimensa meidän maahamme. Toistaiseksi eivät Suomen saksalaisystävätkään voineet muuta kuin pysyä odottavalla kannalla.
Kuvaukseni asemasta oli kukaties liian synkkävärinen, mutta oli epäilemättä viisasta, asian ollessa vasta tässä vaiheessa, ettei saksalaisille uskoteltu meidän olevan valmiita kapinaan. Muuta positiivista en nyt saattanut ilmoittaa kuin että vaikutusvaltaisissa piireissä Helsingissä hartaasti haluttiin ylläpitää yhteyttä Saksan kanssa. Ilmoitin Weberille, että tulisin sitä varten asettumaan Tukholmaan. Hän lausui siitä mielihyvänsä.
Minkä verran kertomukseni lienee vaikuttanut Saksan ulkoministeriön käsitykseen Suomessa vallitsevasta tilasta, en voi sanoa. Luultavasti oli saatu vieläkin pessimistisempiä tietoja toiselta taholta. Jos olisin voinut esiintyä ei vain raportin antajana, vaan määrätietoisen ja tarmokkaan suomalaisen yhtymän edustajana, ei tiedustelumatkani tulos varmaankaan olisi ollut näin laiha. Mutta sellaista yhtymää ei vielä siihen aikaan ollut olemassa enkä Helsingissä käydessäni ollut pyrkinyt lähempiin kosketuksiin niiden piirien kanssa, joilta olisin voinut odottaa suurinta ymmärtämystä; tarkoitan entisiä aktivisteja ja ylioppilasnuorisoa.
Parin päivän kuluttua jatkoin matkaani Italiaan. Matkustin Wienin kautta, missä tapasin Johannes Öhquistin, ja saavuin marraskuun alussa Roomaan. Oleskeluni siellä tuli otaksumaani hiukan pitemmäksi, kun matkan varrella olin loukannut vasemman käteni. Vasta kuun lopulla olin valmis palaamaan pohjoiseen.