ERÄÄN SUOMALAISEN MUISTO.
Suomessa tunnetaan yleisesti se lamauttava vaikutus, mikä Venäjän maatalouteen on ollut kyläkuntain yhteisellä maanomistuksella. Kun maaorjuus noin 60 vuotta sitten lakkautettiin, on maakysymyksellä ollut siellä keskeinen asema. Tästä on toitotettu kaikkeen maailmaan, missä vain Venäjän oloja on harrastettu. On tarpeetonta käyttää sen kuvaamiseen mustia värejä, sillä tosiasiat puhuvat selvää kieltä. Yksityinen maanomistus varmoine, jos kohta pieninekin, tuloineen synnyttää yritteliäisyyttä, kun taas sen yhteisyys lamauttaa.
Rajantakaiset karjalaiset eivät ole koskaan olleet maaorjia muutamia pieniä eteläisimpiä alueita lukuun ottamatta. Mutta sensijaan on siellä maan yhteisomistus ehkäissyt maatalouden kehitystä. Tosin alkoi Kauko-Karjalassa pari miespolvea sitten toimitus, mitä me voisimme kutsua isoksi jaoksi, mutta sen tarkoituksena ei ollut jakaa maata yksityisten talonpoikain kesken, vaan eri kylien ja kruunun välillä, joka antoi eroittaa itselleen valtion maita. Karjalainen talonpoika oli nähtävästi tuijottanut itsensä sokeaksi epäkohtiin, joita maan täydellinen yhteisomistus synnytti. Olen itse paikalla ensi käden lähteestä saanut tietoja, että jako olisi päättynyt talonpojille paljon edullisemmin, jos he vain olisivat oivaltaneet vaatia itselleen enemmän maata. Tämä koskee varsinkin metsää, millä muutamia vuosikymmeniä sitten oli aivan mitätön arvo huonon kulkuyhteyden vuoksi, paitsi aivan Äänisen rannoilla. Siksi sitä ei ymmärretty haluta muuta kuin kotitarpeiksi.
Niinpä näyttikin maanomistuskartalla kruunun maitten väri vallitsevaa pääosaa, kun taas karjalaisten kylien maa-alueet kuvastuivat siinä saarina, joita kutakuinkin leveät salmet toisistaan eroittivat.
Vuosikymmenen ajan askarteli ajatuksissani tämä surkea asiaintila Karjalassa liikkuessani, kunnes olin huomaavinani pienen valonvälähdyksen.
Poventsan semstvossa tapahtui miehen vaihdos. Suomalainen agronoomi, joka yhdeksän vuoden aikana oli karjalaisten parissa toiminut suurella antaumuksella ja menestyksellä, katsoi ajan tulleen palata takaisin Suomeen. Hän oli yhä enemmän alkanut työssään nojata semstvon karjalaisiin jäseniin. Samassa suhteessa tunsi hän asemansa heikkenevän venäläisten vallanpitäjäin luona ja menettävänsä sen luottamuksen, mikä hänelle näissä oloissa oli tarpeen. Näin ollen katsoi hän mitan olevan täyttymässä ja poistui ilman varsinaista välien rikkoutumista. Hänen lähtönsä taisi kuitenkin olla yllätys, sillä vallanpitäjät tuntuivat noloilta. Mutta ei pahaa ilman hyvää.
Sain taas, yhdeksännen ja viimeisen kerran, toimekseni hankkia suomalaisen virkamiehen Karjalaan. Ilmoitin pääkaupungin lehdissä ja tein selvää toimen eduista ja velvollisuuksista. "Poventsan semstvon puolesta:…" Vastauksista ei puutetta ollut. Valikoin niistä kahdet. Toinen hakijoista oli opiskellut Ruotsissa, Ultunan kuulussa opistossa, toinen oli filosofian maisteri. Kun entuudestaan tiesin komeain paperien tekevän hyvän vaikutuksen, seurasi mukana alkuperäinen ja latinankielinen maisterinvihkiäisissä annettu juhlallinen paperi.
Mutta toisin kävi! Maisteri ei läpäissyt. Syyksi ilmoitettiin pelko, että hän saattaa olla liian suuri teoreetikko, mutta ehkä vaikutti ratkaisuun myös puuttuva latinan taito!
Niinpä sain tehtäväkseni ilmoittaa Ultunan agronoomille vaalista. Tuskin olin sen tehnyt, kun sain Juvantehtaalta sähkösanoman eräältä myöhästyneeltä hakijalta, joka ilmoitti olevansa tulossa minua tapaamaan.
Pian hän saapuikin ja huomasin heti hänen papereistaan, että tämä
Mustialan agronoomi oli kerrassaan löytö juuri Karjalassa käytettäväksi.
Mutta mitä tehdä? Paikka oli jo täytetty! Mutta koettaa sopi. Yksi suomalainen maatalousmies lisää Karjalaan ei totisesti haittaisi. Sähkötin Pavel Pavlovitshille ja ylistin ehdokastani minkä kykenin. Pavel Pavlovitsh lienee ollut erinomaisella tuulella tahi sitten halusi hän parantaa välejään karjalaisten semstvovaltuutettujen parissa laskettuaan menemään suomalaisen agronoomin. Oli miten oli. Sainpa vaan häneltä näin kuuluvan suomenkielisen sähkösanoman:
Terve! Antaa tulla vaan!
Juvantehtaan agronoomi joutui Karjalaan ja peri sen työn, minkä siellä toiset suomalaiset olivat alkaneet. Eikä hänestä tullut ainoastaan kihlakunnan agronoomi, vaan hän kohosi koko Aunuksessa sen työn johtoon, mikä kautta Venäjän oli pantava alulle Stolypinin maalain pohjalla vuodelta 1910. Tämä laki taas tarkoitti itsenäisten tilojen muodostamista kylän yhteismaista.
Lausuin Stolypinin nimen yleistä edistystä ja hyvinvointia tarkoittavan lain yhteydessä. Koska hänet meillä tunnetaan suurena Suomi-vihaajana, mainitsen sivumennen, että juuri Stolypinin kaltaiset valtiomiehet tarvitsevat asemansa lujittamiseksi tällaisia edesottamisia saadakseen tukea muille pyyteilleen, mitkä ovat vähemmän haluttuja.
Suomalainen agronoomimme sai tehtäväkseen lain täytäntöönpanon ensin Äänisen rannoilla. Mutta pian laajeni hänen työmaansa koko Aunuksen kuvernementin käsittäväksi, mikä pohjoisessa rajoittuu osaksi Oulun lääniin saakka ja idässä Äänisen taakse kauas ohi Arkangelin rautatien sekä etelässä Laatokan kaakkoiskolkkaan.
Mutta olipa yksi kylä, missä uutta lakia ei tarvinnut soveltaa ja missä maanomistus oli jo perinnöllistä laatua. Kylään liittyvä tarina on siksi omituinen, että kerron sen tässä.
T:n kylän asukkaat olivat kaikki aatelismiehiä. Tämän arvon sekä perintöoikeuden maahan oli heille antanut jokin Romanow-sukuinen tsaari, joka perintöruhtinaana maanpakoon ajettuna olisi asunut kylässä ja myöhemmin näin palkinnut talonpoikia, jotka olivat häntä suojelleet. Juttu ei lienekään kokonaan historiallista pohjaa vailla. Aikoinaan olivat lähikylän talonpojat olleet heidän maaorjiaan ja jotkut aateliskilvet ja -kirjat todistivat vielä heidän loistonsa kadonneilta päiviltä. Mutta turhaan sai etsiä heidän piirteistään, esiintymisestään ja elintavoistaan jotakin aatelisleimaa. Päinvastoin oli heidän asemansa "loistava" — alapuolella tavallista talonpojan keskitasoa. Karjalaisia eivät he myös olleet, vaan karjalaisten lähinaapureja kyllä juuri kielirajalla.
Näin oli kohtalon oikku, palataksemme uuteen maalakiin, asettanut suomalaisen miehen laajoilla rajantakaisilla karjalaisilla alueilla tekemään työtä, minkä tulokset olisivat olleet arvaamattomat, jos työ olisi saanut rauhassa jatkua.
Seitsemän vuotta kesti hänen oleskelunsa Äänisen rannoilla. Puolet siitä oli suurten kärsimysten aikaa. Tapasin hänet, kun hänen viimein oli onnistunut paeta kotimaahan. Tuosta tarmokkaasta, elinvoimaisesta miehestä oli vain varjo jäljellä.
Mutta kun Karjalan historia kerran kirjoitetaan, mainitaan hänen nimensä silloin kuin kerrotaan, kuinka karjalaisissa heräsi harrastus ammattimaiseen ja järkiperäiseen maanviljelykseen, minkä pohjana oli oleva vapaan talonpojan perintöoikeus maahan sellaisena kuin se on Suomessa olemassa.
Uudenmaan suurimman järven rannalla syntynyttä ja Äänisen partailla työssä heimolaisten eteen voimissaan murtunutta suomalaista agronoomia ei enään ole olemassa. Hän on jättänyt tämän maailman. Hän on säästynyt näkemästä ja kuulemasta, kuinka siellä, missä hän ponnisti voimansa tehdäkseen karjalaisen talonpojan herraksi omalla konnullaan, kommunismin apostolit saarnaavat taas maanomistuksen yhteisyyttä. Mutta lukuisissa karjalaisissa kylissä ja kodeissa kunnioitetaan ja siunataan hänen muistoaan.